Todetun hormonihäiriön syyksi epäilty aivolisäkeadenooma

KATSAUS Sellan alueen kuvantaminen Eero Ilkko, Eija Pääkkö, Juhani Laitinen ja Juhani Pyhtinen Sellan alueen sairauksien toteaminen ja aivolisäkekasvainten kirurginen hoito edellyttävät kudosmuutosten tarkkaa radiologista paikantamista. Sellan ympäristössä on pieniä rakenteita, joiden kuvantaminen on välttämätöntä arvioitaessa kasvainten vaikutuksia ja valittaessa parasta leikkaustekniikkaa. Kasvainten leikkaus- ja lääkehoidon tehoa on mahdollista seurata radiologisesti. Kuvantamismenetelmien tehokas käyttö edellyttää paitsi tekniikan hallintaa myös sellan alueen anatomian ja sairauksien tuntemusta. Todetun hormonihäiriön syyksi epäilty aivolisäkeadenooma on yleisin syy sellan seutua koskevaan radiologiseen konsultaatioon. Neurologinen oire, tavallisimmin näkökenttäpuutos tai aivohermohalvaus, saattavat myös herättää epäilyn kasvaimesta. Radiologi joutuu selvittämään mahdollisen kasvaimen sijainnin ja koon (mikroadenooma 10 mm tai alle, makroadenooma yli 10 mm) ja sen, onko kasvain levinnyt sellan ympäristöön. Radiologiset tutkimukset ovat keskeisiä leikkauksen suunnittelussa (Valtonen ym. 1995). Muita sellan alueen kasvaimia ovat meningeooma, etäpesäkkeet, kraniofaryngiooma, teratooma, germinooma, epidermoidija dermoidituumori, lipooma ja hamartooma. Näköhermogliooma saattaa kasvaa kiasman alueelle. Aivolisäkkeen etulohkon lymfosyyttinen tulehdus, sellan alueen granulomatoottiset tulehdukset ja absessi ovat harvinaisia sellan alueen sairauksia. Verisuoniperäiset muutokset, joista apopleksia syntyy tavallisimmin makroadenooman aiheuttaman verenkiertohäiriön seurauksena ja Sheehanin oireyhtymä synnytyksen jälkeen, voivat vaurioittaa aivolisäkettä. Rakenteelliset poikkeavuudet ovat myös tärkeä tutkimusaihe. Esimerkiksi aivolisäkkeen varsi saattaa olla»poikki» ja takalohko sijaita tavallista korkeammalla hypotalamuksen alapinnalla, ja nämä muutokset voivat olla kasvuhäiriön syynä. Tutkimusmenetelmät Ennen tietokonetomografiaa (TT) ja magneettikuvausta (MK) sellan alueen radiologinen diagnostiikka tehtiin natiivikuvin ja angiografialla. Natiivikuvaukselle ei ole nykyään aiheita. Kasvainten verisuonitusta joudutaan joskus ennen leikkausta tutkimaan angiografialla, jota tarvitaan myös aneurysman pois sulkemiseen. Kortikotropiinia (ACTH) tuottavat adenoomat ovat tavallisesti pieniä ja voivat näkyä huonosti MK:ssa ja TT:ssä. Tällöin on mahdollista käyttää ACTH:sta riippuvaisen Cushingin oireyhtymän osoittamiseen verinäytteiden ottoa sinus petrosus inferioreista. Tätä varten katetroidaan perifeerinen laskimo ja lisäksi sisemmän kaulalaskimon kautta kumpikin sinus petrosus inferior. ACTH- ja tyreotropiinipitoisuuksien perusteella on mahdollista saada selville, onko aivolisäkkeessä adenooma ja kummalla puolella aivolisäkettä ylimääräisen hormonin syntypaikka sijaitsee. Tietokonetomografia tehdään käyttäen tarpeeksi pientä kuvausalaa (FOV 160 mm) ohuin (1 3 mm) koronaalileikkein ennen varjoainetehostusta ja sen jälkeen. Magneettikuvauksessa olemme käyttäneet 3 mm:n paksuisia T1-painotteisia (TR/TE/AQ 500 ms/15 ms/3, FOV 210 mm) spinkaiku- (SE), sagittaali- ja koronaalikuvia ja ainakin koronaalisuunnassa myös varjoaine- Duodecim 113: 23 30, 1997 23

Kolmanteen aivokammioon liittyvä infundibulaarinen rekessi Kiasma Aivolisäkkeen varsi Diaphragma sellae Etulohko Pars tuberalis Pars distalis Pars intermedia Takalohko K u v a 1. Kaavio sellan alueen anatomiasta. Keskisagittaalileike. tehostusta. Jos kyse on ensitutkimuksesta, ovat T2-painotteiset (turbo)se-kuvat (TR/TE/AQ 3 500 ms/90 ms/1, FOV 210 mm) suositeltavia. Vaikka useimmat adenoomat näkyvät ilman varjoainetehostusta otetuissa T1-painotteisissa kuvissa, on T2-painotteisilla kuvilla tai varjoainetehostuksella todettu saatavan lisätietoa noin 10 %:ssa tapauksia (Elster 1993a). Dynaamista kuvaustapaa on mahdollista soveltaa sekä TT:ssä että MK:ssa. Tällöin laskimoon annetun varjoaineannoksen jälkeen kuvataan koronaalileikkeet samasta paikasta aivolisäkettä ajan kuluessa. Mikroadenoomat tehostuvat normaalia aivolisäkettä hitaammin. Dynaaminen kuvaustapa MK:ssa parantaa osuvuutta mikroadenooman toteamisessa (Kucharczyk ym. 1994). Kenttäkaikusekvenssiä on suositeltu dynaamisessa kuvauksessa (Elster 1993a), mutta muutoin sille ei liene käyttöä. päänvaltimot ovat sellan vieressä sinus cavernosusten sisällä. Sellan yläpuolella on kiasma. Aivolisäkkeessä on Rathken taskusta kehittynyt etulohko (adenohypofyysi) ja hypotalamuksesta alaspäin kehittynyt takalohko (neurohypofyysi). Etulohkossa on kolme osaa: pars tuberalis, pars distalis ja pars intermedia (kuva 1). Pars tuberalis on hento rakenne aivolisäkkeen varren etupuolella. Pars intermedia on etu- ja takalohkon välinen kudosalue, jossa voi olla myös TT- Anatomia Luisen sellan sisällä olevan aivolisäkkeen erottaa subaraknoidaalitilasta kovakalvon muodostama väliseinä (diaphragma sellae), jonka läpi aivolisäkkeen varsi (infundibulum) tulee hypotalamuksesta. Aivolisäkkeen molemmin puolin sijaitsee sinus cavernosus, joka on kovakalvon ympäröimä laskimoiden muodostama verkosto. Sinus cavernosuksissa kulkevat III, IV ja VI aivohermo sekä V:n aivohermon 2. ja 3. haara. Sisemmät K u v a 2. T1-painotteinen magneettikuva ilman varjoainetehostusta. Sellan oikeassa reunassa on aivolisäkettä niukkasignaalisempi alue (valkoiset nuolet). Kyseessä on prolaktinooma. Aivolisäke ja sen varsi (valkoinen nuolen pää) ovat siirtyneet vasemmalle. 24 E. Ilkko ym.

tutkimuksessa näkyviä pieniä kystisiä rakenteita (Hirsch ym. 1991a). Pääasiallisen osan sellansisäisestä etulohkosta muodostaa pars distalis, jossa on ainakin viidenlaisia eri hormoneja erittäviä solutyyppejä: laktotroopit, somatotroopit, tyreotroopit, gonadotroopit ja kortikotroopit (Sane 1988, Pelkonen 1992, Elster 1993a). Immunohistokemiallisin menetelmin on pystytty paikantamaan eri solutyyppien sijainti pars distaliksessa. Prolaktiinia ja kasvuhormonia tuottavat solut ovat rauhasen lateraaliosissa, muut keskialueella. Aivolisäke ja sen yläpuolella sijaitseva hypotalamus muodostavat toiminnallisen kokonaisuuden, jossa on oma hormonien eritystä säätelevä järjestelmä (Pelkonen 1992). Runsaasti verisuonittunut takalohko erittää kahta hormonia: vasopressiinia ja oksitosiinia, jotka syntyvät hypotalamuksen alueella. Aivolisäkkeen koko vaihtelee iän myötä. Lapsuusiässä rauhanen on yläpinnaltaan tasainen tai kovera ja sen korkeus on 2 6 mm (Argyropoulou ym. 1991). Puberteetissa aivolisäke suurenee ja saattaa olla tytöillä jopa 10 mm korkea ja muodoltaan pallomainen (Hayakawa ym. 1989). Pojilla ja miehillä rauhasen korkeus on enimmillään 7 8 mm (Peyster ym. 1986). Aikuisiässä koko säilyy melko vakiona, tosin kuukautiskierron myötä korkeus saattaa vaihdella noin 0.5 mm. Raskauden aikana aivolisäke saattaa suurentua 0.1 mm viikossa ja maksimikorkeus olla 12 mm. Raskauden jälkeen koko palautuu nopeasti entiseksi ensimmäisen viikon aikana (Elster 1993b). Aivolisäkkeen takalohko näkyy usein T1-painotteisissa magneettikuvissa kirkkaana signaalinvoimistumana, jonka aiheuttajana ovat mahdollisesti antidiureettisen hormonin kantajaproteiinit (neurofysiinit) (Elster 1993b). Tämä»bright spot» on nähtävissä 60 90 %:lla ihmisistä (Brooks ym. 1989), eikä sitä tule sekoittaa mihinkään kasvaimeen. Aivolisäkkeen kasvaimet TT on todettu hyväksi menetelmäksi aivolisäkeadenooman toteamisessa (Kuuliala 1983, 1984). TT-kuvauksessa teknisenä vaikeutena on koronaalisuunnan leikkeiden saaminen lapsipotilailta ja vanhuksilta, koska päätä täytyy kuvausta varten taivuttaa voimakkaasti taaksepäin. Hammaspaikoista tulevat virhejuosteet myös vaikeuttavat TT-kuvausta. Vaikka vielä nykyäänkin TT:tä on suositeltu ensisijaiseksi tutkimusmenetelmäksi halvempana vaihtoehtona mageettikuvauksen sijaan (Wu ja Thuomas 1995), jälkimmäinen on A B K u v a 3. A) Varjoainetehosteisessa TT-kuvassa sellan seudun makroadenooma yltää korkealle suprasellaarisisternaan. Kasvain painaa päänvaltimoita ja kiasmaa ja ulottuu myös sfenoidaalionteloihin. B) Varjoainetehosteisessa T1-painotteisessa magneettikuvassa päänvaltimot (mustat nuolet) ovat selvästi siirtyneet lateraalisuuntaan. Kasvain ulottuu hypotalamuksen alaosaan ja painaa kiasmaa (musta nuolenpää). Sellan alueen kuvantaminen 25

K u v a 4. Varjoainetehosteinen T1-painotteinen sagittaalisuunnan magneettikuva. Sellan etupuolella planum sfenoidalen päällä on sellan etuosaan ulottuva meningeooma (valkoiset nuolet). H = aivolisäke, S = sfenoidaaliontelo. parempi. MK:n herkkyys adenoomadiagnostiikassa on arvioitavissa 85 90 %:ksi ja vastaavasti ilman varjoainetta tehdyn MK:n ja varjoainetehosteisen TT:n herkkyys 80 85 %:ksi (Elster 1993a, b). Adenoomaa muistuttava harventuma on todettu TT:ssä 20 %:lla potilaista (Chambers ym. 1982), ja MK:ssa vääriä positiivisia pesäkelöydöksiä on todettu jopa runsaammin (Elster 1993a). Toisaalta ruumiinavauksessa on löydetty 14 27 %:lta oireettomista ihmisistä adenooma, 13 22 %:lta pars intermedian kysta, 1 3 %:lta paikallinen infarkti ja 1 5 %:lta piilevä etäpesäke (Elster 1993b). Adenoomista noin 25 % on toimimattomia, ja ne tulevat esille sattumalöydöksinä tai aiheuttaessaan painevaikutuksen oireita, kuten päänsärkyä, näkökenttäpuutoksia, aivohermohalvauksia tai likvorivuotoa nenästä (Elster 1993a). MK:ssa mikroadenooma näkyy 80 90 %:ssa tapauksista signaalinheikentymänä T1-painotteisissa kuvissa ja kolmasosasta puoleen tapauksista signaalinvoimistumana T2-kuvissa (Kucharczyk ym. 1986) (kuva 2). Dynaamisesta kuvausmenetelmästä on apua sekä TT:ssä että MK:ssa. Heti varjoaineen annon jälkeen adenooma näkyy ympäristöönsä verrattuna harventumana TT:ssä tai signaalinheikentymänä MK:ssa, ja ero tasoittuu nopeasti ajan myötä (kuva 9 A). Löydöstä tulee aina verrata kliiniseen oirekuvaan muistaen, että 25 % adenoomista on toimimattomia ja että toisaalta 10 % niistä erittää kahta tai useampaa hormonia (Elster 1993a). Lisäksi kannattaa huomioida, että aivolisäkkeen solujakauman perus- A B K u v a 5. A) Transaksiaalisessa TT-kuvassa näkyy pääosin kystinen kraniofaryngiooma (k), jonka etuosassa on poikittainen, pitkulainen kalkkivyöhyke. B) T1-painotteinen sagittaalisuunnan magneettikuva ilman varjoainetehostusta. Kraniofaryngiooman kystinen osa painaa selvästi hypotalamusta, ja kolmas aivokammio näkyy kapeana vyöhykkeenä (valkoiset nuolet). Kasvain painaa myös aivorungon yläosaa. Aivolisäke (valkoinen nuolenpää) on tavanomaista pystymmässä ja eteenpäin työntynyt. Sellan luinen takaseinä on syöpynyt. 26 E. Ilkko ym.

teella prolaktiinia ja kasvuhormonia erittävät adenoomat ovat rauhasen lateraaliosissa ja ACTH:ta erittävää adenoomaa kannattaa etsiä keskiosasta. Makroadenoomat ovat signaali-intensiteetiltään vaihtelevia MK:ssa ja näkyvät usein jo kokonsa perusteella (kuvat 3 A, B). Rathken taskun kystat ovat kehittyneet kraniofaryngeooman tavoin Rathken taskusta mutta ovat tavallisesti pienempiä ja melkein aina sellansisäisiä. Radiologinen löydös riippuu kasvaimen rakenteesta ja siitä, onko kasvaimessa seroosista nestettä, joka näkyy signaalinheikentymänä T1- kuvissa ja signaalinvoimistumana T2-kuvissa, vai mukoidia rakennetta, joka on omiaan vähentämään signaali-intensiteettiä T2-kuvissa. Rathken taskun kystat saattavat näkyä myös signaalinvoimistumina T1-kuvissa. Para- ja suprasellaariset kasvaimet K u v a 6. Varjoainetehosteinen T1-painotteinen koronaalisuunnan magneettikuva. Sellan oikeassa reunassa on sinus cavernosukseen ja sfenoidaalionteloon ulottuva kasvain (M), jonka raja vähän vasemmalle siirtyneeseen aivolisäkkeeseen nähden ei näy tarkasti. Kyseessä on melanooman etäpesäke. Kaikista kallonsisäisistä meningeoomista 10 % on parasellaarisia (Naheedy ym. 1987). Parasellaariset meningeoomat ovat lähtöisin diaphragma sellaesta, tuberculum sellaesta tai planum sphenoidalesta (kuva 4). Meningeooma tehostuu voimakkaasti varjoaineella sekä TT:ssä että MK:ssa. T2-kuvissa signaali-intensiteetti vaihtelee ja meningeooma saattaa olla vaikeasti erotettavissa aivoaineesta. Varjoainetehosteinen MK antaa tavallisesti hyvän kuvan kasvaimesta ja sen lähtökohdasta, ja erotusdiagnoosi aivolisäkekasvaimiin nähden voidaan tavallisesti tehdä sen avulla. TT näyttää luurakenteen syöpymisen ja kalkkiutumat MK:ta paremmin, ja TT:tä on suositeltu jopa ensisijaiseksi tutkimusmenetelmäksi (Naheedy ym. 1987). Myös olfaktoriusseudun ja sfenoidaalisiiven meningeoomat saattavat yltää sellan seutuun. Kraniofaryngioomista 50 % vaurioittaa sellaa ja yksi viidesosa on sellansisäisiä (Petito ym. 1976). Kasvaimen rakenne on epäyhtenäinen; 80 %:ssa on kalkkia ja 85 %:ssa kystia (Young ym. 1987). Puolessa tapauksista T1-kuvissa näkyy signaalinvoimistumaa sisältäviä alueita, jotka ovat methemoglobiinia, proteiinipitoista eritettä tai kolesterolia (Ahmadi ym. 1992). Erityisesti kystiset osat näkyvät MK:ssa hyvin, ja MK on suositeltava ensisijainen tutkimusmenetelmä kraniofaryngioomien diagnostiikassa, vaikka se ei näytä kalkkiutumia niin hyvin kuin TT (Hald ym. 1995) (kuvat 5 A, B). Kiasman alueelle ulottuva näköhermogliooma näkyy parhaiten MK:ssa, tavallisimmin T1-kuvissa. Kasvain voi ainakin osittain tehostua varjoaineella. Sinus cavernosuksen seudussa olevat pienet lipoomat näkyvät usein hyvin TT-kuvissa ja T1-painotteisissa magneettikuvissa. Näillä lipoomilla ei katsota olevan kliinistä merkitystä. Sellan alueella esiintyy myös kasvainten etäpesäkkeitä (kuva 6). Ennenaikaisen puberteetin harvinainen syy saattaa olla hypotalamuksen pohjassa (tuber cinereumissa) oleva synnynnäinen epämuodostuma hamartooma (kuva 7). MK:ssa hamartoomien signaali-intensiteetti on useimmiten sama kuin harmaan aineen sekä T1- että T2-kuvissa, mikä on tärkeä erotusdiagnostinen piirre puuttuvan varjoainetehostuman lisäksi, mutta hamartoomat saattavat näkyä myös signaalinvoimistumina T2- kuvissa (Hirsh ym. 1991b). Muita sellan alueen sairauksia Aivolisäkkeen etulohkon lymfosyyttinen tulehdus (adenohypofysiitti) on harvinainen sairaus, joka esiintyy lähes aina naisilla ja tavallisesti ras- Sellan alueen kuvantaminen 27

K u v a 7. T1-painotteinen sagittaalisuunnan magneettikuva. Kyseessä on seitsemän vuoden yhdeksän kuukauden ikäinen tyttö, joka oli tutkimuksissa ennanaikaisen puberteetin takia. Recessus infundibulariksen takaseinässä on pieni alaspäin suuntautuva pullistuma, joka sopii hamartoomaksi (valkoinen nuoli). Aivolisäkkeen takalohko (musta nuoli) näkyy normaalina signaalinvoimistumana. kauden aikana tai synnytyksen jälkeen (kuvat 8 A, B). Kyseessä on ilmeisesti autoimmuunitapahtuma. Siinä kertyy lymfosyyttejä aivolisäkkeeseen, joka laajenee ja saattaa muistuttaa makroadenoomaa tai meningeoomaa (McGrail ym. 1987, Meichner ym. 1987, Stelmach ja O Day 1991). Sarkoidoosi ja tuberkuloosi saattavat joskus vioittaa keskushermostoa ja aivokalvoja. Tyyppipaikka leptomeningien muutoksille on suprasellaarisisternan alue. Löydökset ovat hyvin nähtävissä varjoainetehosteisessa MK:ssa, jossa todetaan aivokalvojen epänormaali tehostuminen ja paksuntuminen. Tyhjä sella johtuu diaphragma sellaen pitämättömyydestä, jolloin likvoria pulsoituu sellaan. Sella saattaa ajan mittaan laajentua ilman luun tuhoutumista. Tyhjä sella voi olla myös leikkauksenjälkeinen muutos. TT on tavallisesti luotettava osoittamaan tyhjän sellan, joka näkyy tasaisena harventuma-alueena. Myös TT-sisternografiaa on käytetty lähinnä erillisen kystan pois sulkemiseksi (Hoffman ja Tindall 1980). Kun kyseessä on tyhjä sella, kiasmaan tai muihin sellan lähellä oleviin rakenteisiin ei kohdistu painetta ja aivolisäkkeen varsi on keskiviivassa (Naheedy ym. 1987). MK on paras menetelmä tyhjän sellan toteamiseen. Sellansisäinen likvori näkyy signaalinheikentymänä T1-painotteisissa kuvissa ja signaalinvoimistumana T2-kuvissa; signaali-intensiteetti on siis sama kuin likvorilla. Vaikka sella näyttää TT:ssä tyhjältä, on MK:ssa usein todettavissa rauhaskudosta kapeana vyöhykkeenä jossain kohtaa sellan seinämän myötäisesti. A B K u v a 8. A) T1-painotteinen varjoainetehosteinen koronaalisuunnan magneettikuva. Sellan seudun muutos näkyy pääosin signaalinheikentymänä ja tehostuu reunoiltaan voimakkaasti ja painaa kiasmaa (mustat nuolet). Aivolisäkkeen etulohkon lymfosyyttiseen tulehdukseen sopiva löydös aiheutti 42-vuotiaalle naispotilaalle synnytyksen jälkeen silmän liikehermon halvauksen ja päänsärkyä. B) Tilanne hydrokortisonihoidon jälkeen. Sellan seudussa ollut pehmytkudosmuutos on painunut kokoon. Kiasma (mustat nuolet) on vetäytynyt mukana, ja ilmeisesti se on kiinnittynyt sellan sisällön yläpintaan. 28 E. Ilkko ym.

Tyhjä sella on tavallisesti oireeton, mutta joskus harvoin pitkäaikaiseen oireyhtymään saattaa liittyä kiasman painuminen sellaan päin, ja siitä voi seurata näkökenttädefektejä (Bursztym ym. 1983). Tyhjä sella -oireyhtymässä on todettu myös hormonihoitoa vaativia aivolisäkkeen toimintahäiriöitä (Niskanen ym. 1988). Diabetes insipiduksessa aivolisäkkeen takalohko ei näy signaalinvoimistumana, mutta koska se voi puuttua myös terveiltä, löydös on epäspesifinen. Siitä huolimatta MK auttaa tutkittaessa diabetes insipidusta, jonka syynä on 50 %:ssa trauma tai leikkaus, ja rakenteelliset poikkeavuudet näkyvät hyvin T1-painotteisissa kuvissa. Muita syitä ovat kasvaimet, erityisesti germinooma. Taudin syy on 25 %:lla tuntematon. (Elster 1993b). Synnynnäisesti normaalia pienemmän aivolisäkkeen lisäksi hypoplasian syynä voi olla lapsuusiässä saatu sädehoito. Leukemian johdosta keskushermoston sädehoitoa saaneilla on todettu MK:ssa selvästi normaalia pienempiä aivolisäkkeitä (Pääkkö ym. 1994). Pieni aivolisäke korreloi näillä potilailla lyhytkasvuisuuteen. Lopuksi Vaikka perusmenetelmät ovat vakiintuneet, kannattaa TT:lle ja MK:lle etsiä uusia sovelluksia. Kolmiulotteisen (3D) TT:n on todettu antavan lisätietoa varsinkin sellatuumoreiden diagnostiikassa (Gillespie ym. 1987). Itse olemme käyttäneet 3D-TT:tä ennen transsfenoidaalista leikkausta. Kuvien perusteella leikkaava lääkäri voi tutustua leikkausreittiin ennalta ja tietää leikkaustilanteessa, minkä luupoimun takana ovat sisemmät päänvaltimot ja mistä kohtaa on paras pääsy adenoomaan (kuvat 9 A, B). Havainnollisuutta parantaa, jos kaksi 3D-kuvaa tulostetaan 6 asteen kääntökulmaa käyttäen ja kuvia katsotaan stereoskooppisesti. Leikkauksen huolellinen suunnittelu on tärkeää, sillä mahdollisen leikkauksessa aiheutetun panhypopituitarismin lääkehoito on huomattavan kallista. Radiologian merkitys korostuu myös tässä suhteessa, ja todennäköistä on, että panostamalla voimavaroja mahdollisimman korkeatasoiseen radiologiseen diagnostiikkaan säästetään kustannuksissa muualla. Ennen kaikkea kuitenkin tarkempi kuvantaminen mahdollistaa entistä paremman sellan alueen sairauksien hoidon, mikä on kustannussäästöjäkin tärkeämpi asia. Tutkimusmenetelmien kehittyminen on tarkentanut sellan seudun sairauksien toteamista. A B K u v a 9. A) Varjoainetehosteinen T1-painotteinen magneettikuva. Aivolisäkkeen vasemmassa reunassa on hentona signaalinheikentymänä näkyvä mikroadenooma (mustat nuolet). B) Kolmiulotteinen koronaalisuunnan varjoainetehosteinen TT-kuva, jossa näkyvät sfenoidaaliontelot, päänvaltimot ja aivolisäkkeen varsi (musta nuolenpää). Valtimon kulku (mustat nuolet) luuseinämän takana voidaan paikantaa vertailemalla eri suuntien reformaatiokuvia 3D-kuvaan. Sfenoidaaliontelon väliseinät näkyvät kuten magneettikuvissa. Edullisin avauskohta sellan etuseinämässä adenoomaa ajatellen on merkitty tähdellä. Sellan alueen kuvantaminen 29

Kirjallisuutta Argyropoulou M, Perignon F, Brunelle F, ym.: Height of normal pituitary gland as a function of age evaluated by magnetic resonance imaging. Pediatr Radiol 21: 247 249, 1991 Ahmadi J, Destian S, Apuzzo M L J, ym.: Cystic fluid in craniopharyngeomas: MR imaging and quantitative analysis. Radiology 182: 783 785, 1992 Bursztym E M, Lavyne M H, Aisen M: Empty sella syndrome with intrasellar herniation of the optic chiasm. Am J Neuroradiol 4: 167 168, 1983 Brooks B S, El Gammal T, Allison J D, ym.: Frequency and variation of the posterior pituitary bright signal on MR images. Am J Neuroradiol 10: 943 948, 1989 Chambers E F, Turski P A, LaMasters D, ym.: Regions of low density in the contrast-enhanced pituitary gland: Normal and pathologic processes. Radiology 144: 109 113, 1982 Elster A D: Imaging of the sella: anatomy and pathology. Semin Ultrasound CT MRI 14: 182 194, 1993(a) Elster A D: Modern imaging of the pituitary. Radiology 187: 1 14, 1993(b) Gillespie J E, Adams J E, Isherwood I: Three dimensional computed tomographic reformations of sellar and para-sellar lesions. Neuroradiology 29: 30 35, 1987 Hald J K, Eldevik O P, Skalpe I O: Craniopharyngeoma identification by CT and MR imaging. Acta Radiol 36: 142 147, 1995 Hayakawa K, Konishsi Y, Matsuda T, ym.: Development and aging of brain midline structures: Assessment with MR imaging. Radiology 172: 171 177, 1989 Hirsch W L, Poppolo H N N, Hayman L A, ym.: Sella and parasellar regions: normal anatomy. Kirjassa: MR and CT imaging of the head, neck, and spine. 2. painos, s. 667 681. Toim. R E Latchaw. Mosby Year Book, St Louis 1991(a) Hirsch W L, Poppolo H N N, Hayman L A, ym.: Sella and parasellar regions: Pathology. Kirjassa: MR and CT imaging of the head, neck, and spine. 2. painos, s. 683 747. Toim. R E Latchaw. Mosby Year Book, St Louis 1991(b) Hoffman J C, Tindall G T: Diagnosis of empty sella syndrome using Amipaque cisternography with computerized tomography. J Neurosurg 52: 99 102, 1980 Kucharczyk W, Davis D O, Kelly V M, ym.: Pituitary adenomas: high-resolution MR imaging at 1.5 T. Radiology 161: 761 765, 1986 Kucharzyrk W, Bishop J E, Plewes D B, ym.: Detection of pituitary microadenomas: Comparison of dynamic keyhole fast spinecho, unenhanced, and conventional contrast-enhanched MR imaging. Am J Roentgenol 163: 671 679, 1994 Kuuliala I: Computed tomography of pituitary adenomas. Clinical studies in radiologic methodology. Väitöskirja, Turun yliopisto 1983 Kuuliala I: Tietokonetomografia hypofyysiadenoomien diagnostiikassa. Suom Lääkäril 39: 803 805, 1984 McGrail K M, Beyerl B D, Black P M, ym.: Lymphocytic adenohypofysitis of pregnancy with complete recovery. Neurosurgery 20: 791 793, 1987 Meichner R H, Riggio S, Manz H J, ym.: Lymphocytic adenohypophysitis causing pituitary mass. Neurology 37: 158 161, 1987 Naheedy M H, Haag J R, Azar-Kia B, ym.: MRI and CT of sellar and parasellar disorders. Radiol Clin North Am 25: 819 847, 1987 Niskanen L, Korhonen T, Puranen M, ym.: Aivolisäkkeen toiminta ja tyhjä sella. Duodecim 104: 1461 1465, 1988 Peyster R G, Adler L P, Viscarello R R, ym.: CT of the normal pituitary gland. Neuroradiology 28: 161 165, 1986 Pelkonen R: Hypothalamus, aivolisäke ja käpylisäke. Kirjassa: Kliininen endokrinologia, s. 34 85. Toim. B-A Lamberg, V Koivisto, R Pelkonen. Kustannus Oy Duodecim, Jyväskylä 1992 Petito C K, DeGirolami U, Earle K M: Craniopharyngeomas: a clinical and pathological review. Cancer 37: 1944 1952, 1976 Pääkkö E, Talvensaari K, Pyhtinen J, ym.: Decreased pituitary gland height after radiation treatment to the hypothalamic-pituitary axis evaluated by MR. Am J Neuroradiol 15: 537 541, 1994 Valtonen S, Viikari J, Nordman E: Aivolisäkkeen kasvainten hoito. Duodecim 111: 2013 2019, 1995 Wu W, Thuomas K.-Å: Pituitary microadenoma. MR appearance and correlation with CT. Acta Radiol 36: 529 535, 1995 Young S C, Zimmerman R A, Nowell M A, ym.: Giant cystic craniopharyngeomas. Neuroradiology 29: 468 473, 1987 Sane T: Aivolisäkekasvainten biologia, diagnostiikka ja hoito. Duodecim 104: 1676 1686, 1988 Stelmach M, O Day J: Rapid change in visual fields associated with supracellar lymphocytic hypophysitis. J Clin Neuro-ophtal 11: 19 24, 1991 EERO ILKKO, LKT, erikoislääkäri EIJA PÄÄKKÖ, LT, erikoislääkäri JUHANI LAITINEN, LL, erikoislääkäri JUHANI PYHTINEN, apulaisprofessori OYS:n radiologian klinikka, 90220 Oulu Jätetty toimitukselle 22. 3. 1996 Hyväksytty julkaistavaksi 4. 7. 1996 30