Sisäisen maailman illuusio

TEEMU JOKELA Sisäisen maailman illuusio Teemu Jokela 2016 On olemassa jotain, jota voitaisiin kutsua vaikkapa ulkomaailmaksi. Tarkoitan tällä aineellisten ilmiöiden ja toisten ihmisten muodostamaa todellisuutta, jonka olemassaolo on riippumaton kokevasta havaitsijasta. Mutta tämän lisäksi psykologian, erityisesti kuitenkin juuri psykoanalyysin piirissä on puhuttu myös niin sanotusta sisäisestä todellisuudesta erilaisten mielikuvien täyttämästä omasta, henkilökohtaisesta maailmasta, johonka ihminen voi vetäytyä toisinaan, ja jota esimerkiksi psykoterapiassa sitten työstetään. Nykyaikaisen ihmistä koskevan tuntemuksen perusteella voidaan kuitenkin kysyä, onko tämän kaltaista sisäistä maailmaa todella edes olemassa. Jotain tämän suuntaista ovat esittäneet useat eri tutkijat. Esimerkiksi Fromm (1962) tai Holzhey-Kunz (2014) ovat todenneet tiedostamattoman käsitteeseen viitaten, että vaikka onkin olemassa asioita joita ei tiedetä tai tunneta, niin ei kuitenkaan mitään varsinaista tilaa, joka olisi täynnä pimeitä mielikuva. Mainita voidaan myös Boss (1977), joka esittää unien olevan eräs olemassaolon muoto siinä missä valvekokemuksenkin. Yritän sanoa seuraavassa muutaman sanan aiheesta omista lähtökohdistani, tulkiten sisäisen maailman illuusioksi, jolla toisaalta voi olla omat käyttötarkoituksensa esimerkiksi psykoterapian yhteydessä. Tajuisuus ja sen alkuperä Ihminen on paitsi ruumiillinen, myös tajuinen olento. Tämä tajuisuus ei ole kuitenkaan mikään kappale, ei edes tila, vaan suhde ihmisen, siis pohjimmiltaan elämäänsä elävän ihmisruumiin ja ulkomaailman välillä. Tarkemmin sanoen kyseessä 1

on suhde, joka käy maailman eri kohteista yksilöön siis niiden yksilölle tapahtuvasta ilmenemisestä (Jokela 2016c). Istuessani parvekkeella tupakilla edessäni kasvaa kaksi suurta, luultavasti jo talon rakentamisvuonna istutettua, lähes itseni ikäistä pihlajaa. Samalla kun nämä pihlajat ovat olemassa sinänsä, riippumatta läsnäolostani, ne osaltaan myös ilmenevät minulle, ilman että voisin tahtoni voimalla hallita tämän tapahtumista, esimerkiksi muuttaa niiden marjoja siniksi tai muuta vastaavaa. Mutta näin on oikeastaan kaikkialla. Tajuisuus on asioiden näyttäytymistä tai paljastumista, niin että se, mitä yleensä kutsutaan tajunnansisällöiksi, paljastuvat enemmänkin ilmenemisen moodeiksi. Ei ole mitään tilaa tai sisältöjä, on vain asioita, jotka näkyvät, kuuluvat, tuntuvat ja niin edelleen. Tämä muodostaa täydellisen vastakohdan intentionaalisuusteorialle sen kaltaisena kuin Brentano on sen esittänyt (Jokela 2015), Husserlin asiasta esittämien otaksumien ollessa liian monitulkintaisia ja ristiriitaisia, jotta niitä olisi mielekästä lähteä tässä läpikäymään. Mutta jos ilmeneminen ei synny tietoisten tahdonponnistelujen seurauksena, täytyy sen syntyä jostain muusta syystä. Tämän syyn, tai kokonaisen syy- ja seurausketjun, on aistifysiologia tiennyt jo pitkään. Se saa alkunsa ulkomaailman ärsykkeestä, jonka aistinelimet vastaanottavat, ja päättyy lopulta aivoissa muodostettuun havaintoon ja muuhun vaikutelmaan. Tämän prosessin yhteydet valmiiseen kokemukseen ovat aivan liian ilmeiset, jotta niitä voitaisiin kiistää kuten on helppo osoittaa vaikkapa erilaisten hermo- ja aivovaurioiden tai psyykelääkkeiden vaikutuksen avulla. Olen kutsunut tätä kaikkea nimellä esitajuinen aktiviteetti (Jokela 2009, 2016a, 2016c). Esitajuinen aktiviteetti on pohjimmaiselta laadultaan samalla sekä tiedostamatonta että tahatonta. Mutta samalla kun esitajuinen aktiviteetti on sijoitettavissa juuri ihmisruumiiseen, ennen kaikkea aivoihin ja aistinelimiin, olisi virhe tulkita sitä yksinomaan kausaalisesti. Ne kaikki dynaamiset ominaisuudet, jotka esimerkiksi psykoanalyysi on omistanut alitajunnalle, pitävät paikkansa esitajuisesta sikäli kun niiden voidaan todella olevan totta. Tältä osin ruumis on eläytyen ymmärrettävissä oleva, laadultaan organodynaaminen kokonaisuus (Jokela 2016a). Ei ole mahdollista, että yksikään mieli- tai muistikuva voisi varastoitua esitajuiseen, sillä edelliset ovat ilmenemistä, jälkimmäinen taas ainetta. Toisaalta tämä ei merkitse sitä, etteivätkö niitä tuottamaan kykenevät aktiviteettikompleksit voisi säilyä olemassa jopa siinä, 2

missä niiden tuottamat sisällöt eivät tule koetuiksi. Niin ikään on mahdollista että niiden tuottamat merkityssisällöt vuotavat tajuisuuden piiriin vääriin yhteyksiin, nykyhetken ilmiöiden saadessa näin symbolisen sisällön. Esitajuisen käsite yhdistää siis toisiinsa neurologiasta tutun hermosidonnaisuuden että toisaalta psykologiasta tutun dynaamisuuden periaatteet. Sen mukana kuljettaminen esimerkiksi terapiatilanteessa ei ole välttämätöntä. Toisaalta se voi auttaa meitä ymmärtämään tiettyjä perinteisen psykofyysisen ongelman aspekteja kuten esimerkiksi niin sanottua psykosomatiikan ongelmaa. Ymmärrys ja illuusio Kutsukaamme tilaa, jossa maailma ilmenee yksilölle oikein, lyhyesti ymmärrykseksi. On epäilemättä ilmeistä, että ymmärrys ei koskaan voi olla täydellistä. Maailma on tähän yksinkertaisesti aivan liian monimutkainen, ja monesti myös ennakoimaton paikka. Toisaalta ymmärrys voi kasvaa riittävän hyväksi, jotta se kelpaa perustaksi siihen tai tuohon tehtävään. Vaikkapa terveellisen ruoan laittamiseksi ei ole tarpeen tietää yksityiskohtaisesti, mitä hivenaineita ihmisruumis tarvitsee ja mistä raaka-aineista niitä on saatavilla. On sitten eri asia, että ymmärrys voi osaltaan myös pettää, virheellisten vaikutelmien johtaessa myös virheellisiin tekoihin. Ymmärrystä ei pidä sinänsä mieltää miksikään staattiseksi ominaisuudeksi, vaan se päinvastoin muuttuu ja kehittyy jatkuvasti, ympäristöstä ja käytännöstä saatujen vaikutelmien heijastuessa esitajuisen toimintaan ja siihen, millaiseksi se henkisen kokemuksemme rakentaa. Erityisen keskeiseksi tässä rakennustyössä nousevat kuitenkin psykoanalyyttisen teorian mukaan juuri kolmen ensimmäisen ikävuoden aikaiset tapahtumat (Bowlby 1969; Mahler, Bergman & Pine 1975). Tänä aikana kehittyvät ne rakenteet, joita olen itse kutsunut antropologiseksi peruskokemukseksi (Jokela 2016c). Mitä tulee illuusioon, olen käsitellyt sen periaatetta tarkemmin toisaalla (Jokela 2016b). Ymmärrykseen sisältyy aina osaltaan erehdyksiä, jotka kumoutuvat kokemuksen kautta. Jos esimerkiksi lapsi luulee osaavansa ajaa polkupyörällä, mutta sen päälle noustuaan katuu, oikaisee kokemus tässä erään virheen ehkä vain luodakseen tietä käsitykselle, jonka mukaan pyörällä ajamista on opeteltava, 3

jotta sen oppisi. Illuusiot ovat sen sijaan sen kaltaisia, osin maailmasta itsestään, osin ihmisen ymmärryksen perusrakenteesta johtuvia virheellisiä vaikutelmia, joita mikään ei voi oikaista. Voimme ajatella vaikkapa vaikutelmaamme siitä, jonka mukaan aurinko nousee aamulla taivaanrannan takaa. Kuten hyvin tiedämme, kysymys on oikeasti oman planeettamme kiertoliikkeen aikaansaamasta vaikutelmasta. Mutta olipa tämä vaikutelma sitten kuinka tahansa virheellinen, sitä ei voi muuttaa sinänsä miksikään. Vaikka me voimmekin tiedostaa asian, ja selittää sen kuvatulla tavalla, aurinko edelleenkin vain näyttää nousevan aamuisin taivaanrannan takaa. Olen itse käsitellyt esimerkkinä illuusiosta niin sanottua autonomisen subjektin illuusiota, mistä ei tässä kuitenkaan enempää. Ellei illuusion ja tosiasioiden välille tehdä selvää eroa, väärinkäsitysten riski on ilmeinen. Himanka (2002) on nostanut esiin Husserlin ajatuksen siitä, että maa on liikkumaton. Perusajatus on tässä se, että kun maa ei näytä liikkuvan, se myöskään ei liiku. Mutta maa liikkuu, kuten länsimainen tieteellinen perinne on jo pitkään tiennyt liikkumattomuus on pelkkää illuusiota. Vaikka se tavallaan muodostaakin arkisen elämämme perustan, niin että me emme todellakaan koe kiitävämme ympäriinsä avaruudessa hirmuista vauhtia, ei siitä pidä vielä päätellä, että koko modernin tieteen perinne olisi tässä väärässä. Sisäisen maailman illuusio Tässä vaiheessa voimme siirtyä varsinaisen aiheemme eli erityisesti psykoanalyysin piiristä tutun sisäisen maailman olettamukseen. Tavallaan sisäisen maailman ajatus tulee esiin jo Freudin (1900) unikirjassa, ajatuksena torjutuista toiveista, ajatuksista ja mielikuvista, jotka ilmenevät symbolisesti unissa. Toisaalta tarkemman käsitteellisen ilmaisunsa se sai vasta myöhemmin. Näinpä esimerkiksi W. R. D. Fairbairn (1952) esitti skitsoideja potilaitaan käsitellessään ajatuksen, jonka mukaan pieni ihmislapsi voi reagoida liian huonoon hoivaympäristöön vetämällä viettienergian toisista ihmisistä omaan sisäiseen maailmaansa. Täten syntyy eräänlainen kokemuksen tai vaikutelmien kehä, joka ei ole enää kosketuksessa oman maailman kanssa. Kernberg (1980) on vastaavasti erottanut ulkoisen todellisuuden tai sisäisen maailman. 4

Mutta tässä vaiheessa ei ole tarpeen esitellä tämän tarkemmin aihetta koskevaa teoriaa. Itse ajatus koskee sitä, että kun ihminen kiinnittää huomionsa pois ulkomaailmasta, hän joutuu tekemisiin erilaisten mielikuvien kanssa, jotka eivät enää kuulu ulkoiseen todellisuuteen vaan hänen sisäiseen maailmaansa. Tämän kaltainen tila on tuttu esimerkiksi psykoterapian yhteydessä, jossa enemmän tai vähemmän regressoitunut asiakas alkaa elää mieli- ja muistikuvien maailmassa, kertoa esimerkiksi peloistaan, toiveistaan ja menneistä tapahtumistaan, yleensäkin asioista jotka eivät ole läsnä tässä ja nyt. Hän liikkuu siis, olettamuksen mukaan, sisäisessä maailmassaan, psyykkisen järjestelmänsä sisäisten mielikuvien tasolla. Mutta tila lienee osaltaan tuttu myös jokaiselle meistä. Esimerkiksi ajautuessamme niin sanottuihin päiväuniin me tulemme kuvitelleeksi erilaisia asioita, jotka eivät heijastele enää niinkään ulkoisia tapahtumia kuin jotain sisältämme kumpuavaa psyykkistä materiaalia. Näin vaikkapa ajautuessamme seksuaalisten fantasioidemme valtaan. Tarkoituksenani on sanoa, että mitään tämän kaltaista sisäistä maailmaa ei oikeasti ole olemassakaan ei ainakaan mikäli se ymmärretään konkreettisten, tavanomaisesti syrjään jäävien mielikuvien täyttämäksi tilaksi. Jos tajuisuus on ilmenemistä, sitä tuottavan esitajuisen aktiviteetin ollessa pohjimmiltaan elimistön biologista toimintaa, ei mitään sisäisiä tiedostamattomia, esitajuiseen sijoittuvia mielikuvia voi olla olemassakaan (vrt. Jokela 2016a). Kysymys on pikemminkin siitä, että esitajuisen toiminta on irtautunut tämän kaltaisessa tilanteessa ainakin osin välittömästä aineellisesta todellisuudesta, tämän mahdollistaessa sen kaltaisten tendenssien esiin pääsyn, joille ei ehkä ole tilaa suhteessa siihen. Näin käy unessa, jossa esitajuinen toimii täysin kytkettynä irti ympäristöstään. Uni on esitajuisen toiminnan seurausta tilanteessa, jossa se on kytketty kiinni aistinelinten välittämästä, ulkomaailmaa koskevasta informaatiossa. Näin voi edelleenkin käydä myös unelmoidessa tai psykoterapiassa regression yhteydessä. Mutta mitään tiedostamattomia mielikuvia tai fantasioita ei voi olla olemassa, kun näet niitä ei voi esiintyä muuta kuin tajuisuuden piirissä. Sisäinen maailma on siis lopultakin vain illuusio, ei niinkään mikään konkreettisten mielikuvien täyttämä, yksilön sisällä sijaitseva tila, vaan vaikutelma, joka syntyy seurauksena esitajuisen aktiviteetin jossain määrin tavanomaisesta poikkeavasta toiminnasta. Illuusio vaikuttaa ehkä perin todelliselta, mutta niin myös auringon tapa nousta aamuisin taivaan- 5

rannasta. Vaikka näitä ei voidakaan ehkä kokemustasolla muuttaa, toisin kuin varsinaisia erehdyksiä, voidaan ne tietoisen ajattelun tasolla oikaista tai ainakin ottaa huomioon. Nyt voimme kysyä mitä tästä kaikesta seuraa. Ensinnäkin se, että mitään sisäistä maailmaa ei ole olemassa, on vain esitajuinen aktiviteetti ja sen tuottama kokemus. Ei ole mitään tilaa, toista todellisuutta, jossa jotkut sisäiset tekijät asuisivat ja josta ne voisivat tulla esiin. Että tietyssä tilassa esitajuinen voi alkaa toimia hieman toisella tapaa, ei oikeastaan muuta tätä periaatetta mitään. Mutta toiseksi, tämä ei merkitse, etteikö tätä tilaa, ja sen mukana syntyvää illuusiota voitaisi sinänsä käyttää apuvälineenä esimerkiksi psykoterapiassa. Tässä sitä voitaisiin verrata eräänlaiseen käyttöliittymään, tai komentoikkunaan, jossa päästään käsittelemään esitajuisen sen kaltaisia elementtejä, joihin ei ehkä muutoin voitaisi päästä käsiksi. Jälleen kerran voidaan todeta sisäisen maailman olevan hieman harhaanjohtava ilmaisu, saman asian ollessa ehkä ilmaistavissa paremmin ja vähemmän harhaanjohtavalla tavalla jonkin toisen käsitteen avulla. Mutta tämän ilon tulen jättämään lukijalle. Kirjallisuus Bowlby, John (1969) Attachment and Loss. Vol. I: Attacment. Basic books, New York. Boss, Medard (1977) I Dreamt Last night Trans. Stephen Conway. Gardner, New York. Fairbairn, W. R. D. (1952) Psychoanalytic Studies of Presonality. Tavistock, London. Freud, Sigmund (1900) Unien tulkinta. Suom. Erkki Puranen. Weilin+Göös, Espoo 1968. Fromm, Erich (1962) Beyond the Chains of Illusion. Open Road, New York 2013. Himanka, Juha (2002) Se ei sittenkään pyöri. Tammi, Helsinki. Holzhey-Kunz, Alice (2014) Daseinanalysis. Free Association, London. Jokela, Teemu (2009) Esitajuisen aktiviteetin käsite metapsykologisten konstruktioiden apuvälineenä. Psykoterapia 4/2009. Jokela, Teemu (2015) Ontologia ja pedagogiikka. Books on Demand, Helsinki. 6

Jokela, Teemu (2016a) Alitajunta ja muita epäkäsitteitä. Teoksessa: Alitajunta ja muita epäkäsitteitä. Books on Demand, Helsinki. Jokela, Teemu (2016b) Autonomisen subjektin illuusio. Teoksessa: Alitajunta ja muita epäkäsitteitä. Books on Demand, Helsinki. Jokela, Teemu (2016c) Suomalainen eksistentialismi. Books on Demand, Helsinki. Kernberg, Otto (1980) Internal World and External Reality. Aronson, New York. Mahler, Margaret, Anni Bergman & Fred Pine (1975) The Psychological Birth of Human infant. Basic Books, New York. 7