Alasuutari, Pertti: Yhteiskuntatutkimuksen etiikasta. Teoksessa Pekka Räsänen, Anu- Hanna Raittila ja Harri Melin (toim.) Tutkimus menetelmien pyörteissä: Sosiaalitutkimuksen lähtökohdat ja valinnat. Jyväskylä: PS-Kustannus 2005, 15-28.
Yhteiskuntatutkimuksen etiikasta Pertti Alasuutari Eettiset säännöt ja etiikka Vuonna 2002 ilmestyi Tutkimuseettisen neuvottelukunnan nimeämän työryhmän toimittama kirja Tutkijan eettiset valinnat (Karjalainen ym. 2002), jossa käsitellään laajasti tieteellisen tutkimuksen eettistä tematiikkaa. Siinä tarkastellaan tieteen filosofisia ja eettisiä perusteita, tutkimuskohteen erityislaatuisuutta, tutkimuksen tekemisen etiikkaa, tutkijan suhdetta yhteiskuntaan sekä tieteen suhdetta julkisuuteen ja mediaan. Kirjan lopussa on tutkimuseettisen neuvottelukunnan laatimat ohjeet hyvästä tieteellisestä käytännöstä ja sen loukkausten käsittelemisestä. Kyseiseen kirjaan sisältyvä Juhani Pietarisen artikkeli Eettiset perusvaatimukset tutkimustyössä (Pietarinen 2002, 58 69) tuo kattavalla ja systemaattisella tavalla esille, miten laajasta, kokonaisvaltaisesta ja hankalasta asiasta tutkimuksen etiikassa on kysymys. Eettiset kysymykset eivät rajoitu vain joihinkin tutkimusprosessin osiin, vaan koko tiedeinstituutiota ja tutkijan ammattia voidaan ja tulee tarkastella etiikan näkökulmasta. Pietarisen mukaan eettisiä vaatimuksia tulee asettaa tutkimustoiminnan viidelle eri osa-alueelle, joita ovat ammattitaidon hankkiminen, informaation tuottaminen, välittäminen ja käyttäminen sekä tutkijoiden ammattikunnan kollegiaalisuus. Tämän jäsentelyn puitteissa hän erottaa yhteensä kahdeksan eettistä vaatimusta. Ensinnäkin ammattitaidon hankkimiseen ja ylläpitämiseen liittyy kaksi vaatimusta. Älyllisen kiinnostuksen vaatimuksella Pietarinen YHTEISKUNTATUTKIMUKSEN ETIIKASTA 15
tarkoittaa sitä, että tutkijan on oltava aidosti kiinnostunut uuden informaation hankkimisesta. Tunnollisuuden vaatimuksella hän taas tarkoittaa sitä, että tutkijan on paneuduttava tunnollisesti alaansa, jotta hänen hankkimansa ja välittämänsä informaatio olisi niin luotettavaa kuin mahdollista. Kun julkisuudessa puhutaan tutkimuksen eettisistä kysymyksistä, useimmiten puhutaan informaation tuottamiseen liittyvistä kysymyksistä. Yleisimmin niistä nousee esille Pietarisen kolmantena eettisenä vaatimuksena mainitsema vaaran eliminoimisen vaatimus, jonka mukaan sellaisesta tutkimuksesta tulee pidättäytyä, joka voi tuottaa kohtuutonta vahinkoa. Vahingon kohteena voivat olla tutkijat, tutkittavat henkilöt, muut ihmiset, rakennettu ympäristö tai luonto. Informaation tuottamiseen liittyy myös toinen, Pietarisen neljäntenä vaatimuksena mainitsema rehellisyyden vaatimus, joka tarkoittaa sitä, että tutkija ei saa syyllistyä vilpin harjoittamiseen. Tutkimustoiminnalla saadun informaation välittämiseen liittyy myös eettisiä kysymyksiä, jotka Pietarinen kiteyttää yleiseksi vaatimukseksi nimeltä julkaisutoiminnan eettinen vaatimus. Sillä hän tarkoittaa, että informaation välittämisessä on noudatettava hyvää tieteellistä käytäntöä ja rehellisyyden vaatimusta. Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että tutkijan tulee olla huolellinen ja tarkka. Muiden tutkijoiden työ tulee ottaa huomioon, omat tulokset tulee esittää oikeassa valossa, ja tutkijan tulee kunnioittaa avoimuutta ja kontrolloitavuutta. Rehellisyyden vaatimus taas kieltää sellaiset vilpin muodot kuin sepitetyt ja vääristellyt tulokset, luvattomat lainaukset ja toisen tekstin esittämisen omana. Myös tutkimustoiminnalla saadun informaation käyttöä voidaan tarkastella tutkimuksen etiikan näkökulmasta. Tähän liittyen Pietarinen nimeää sosiaalisen vastuun vaatimuksen, jonka mukaan tutkijan tulee osaltaan vaikuttaa siihen, että tieteellistä informaatiota käytetään eettisten vaatimusten mukaisesti. Viimeiseksi tutkijoihin kohdistuu Pietarisen mukaan eettisiä vaatimuksia oman ammattikuntansa jäseninä. Näitä on hänen mukaansa kaksi. Ammatinharjoituksen edistämisen vaatimuksen mukaan tutkijan tulee toimia tavalla, joka edistää tutkimuksen tekemisen mah- 16 TUTKIMUS MENETELMIEN PYÖRTEISSÄ
dollisuuksia. Tutkijan ei esimerkiksi sovi syyllistyä vain oman edun tavoitteluun, koska vaikka tähän ei liittyisi suoranaista tutkimusrahoituksen väärinkäyttöä, sen seurauksena on ainakin tutkijoiden maineen yleinen tahriintuminen, mikä puolestaan vaikeuttaa tutkijan ammatin harjoittamista. Samaan tematiikkaan liittyy myös viimeinen Pietarisen nimeämä eettinen vaatimus, joka on kollegiaalinen arvostus. Sen mukaan tutkijoiden tulee suhtautua toisiinsa arvostavasti, ei vähättelevästi. Kollegiaalisuuden vaatimus ei kuitenkaan tarkoita tutkimustoiminnassa ilmenneen vilpin tai muun väärinkäytöksen painamista villaisella. Päinvastoin tutkijan ammattietiikka vaatii vilpin paljastamista, sillä kysymys on koko tieteenharjoituksen perustasta eli tutkimuksen tuottaman informaation luotettavuudesta. Kun ajatellaan yhteiskuntatieteellistä tutkimusta, on ilmeistä, että sen harjoittamiseen liittyy eettisiä ongelmia ja kysymyksiä kaikilla Pietarisen mainitsemilla osa-alueilla. Sen vuoksi on tietyssä mielessä yllättävää, miten vähän tutkimuksen etiikasta puhutaan yhteiskuntatieteilijöiden keskuudessa. Toisin kuin monilla muilla tutkimus- ja ammattialoilla, kuten terveydenhuollossa, lääketieteessä, biotekniikassa ja geenitekniikassa, yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen piirissä ei ole myöskään muodostettu ammattieettistä asiantuntijaelintä, joka käsittelisi ongelmatapauksia ja antaisi suosituksia siitä, miten tutkimuksen etiikka tulee ottaa alan tutkimuksessa huomioon. Tutkimussuunnitelmiakin käsitellään eettisissä lautakunnissa käytännössä vain silloin, jos tutkimus kohdistuu suoraan ihmisiin ja jos aineiston saanti edellyttää lupaa joltain organisaatiolta, jossa toimii eettinen toimikunta. Joissain tapauksissa tutkijat voivat itse toimittaa suunnitelmansa arvioitavaksi johonkin eettiseen toimikuntaan esimerkiksi siksi, että tutkimuksen julkaisija edellyttää sitä. Miksi tutkimuseettisten kysymysten käsittely on niin heikosti institutionalisoitunut yhteiskuntatieteissä? Onko yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen liittyvissä eettisissä kysymyksissä jotain erityistä, joka selittäisi asiaintilan? Jotta voisin koettaa vastata näihin kysymyksiin, käsittelen ensin esimerkinomaisesti joitakin eettisiä kysymyksiä, joihin olen sosiologina törmännyt. Sen jälkeen pohdin kysymystä siitä, mikä on etiikan kannalta erityistä yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa. YHTEISKUNTATUTKIMUKSEN ETIIKASTA 17
Esimerkkejä yleisistä eettisistä kysymyksistä Kun puhutaan tutkimukseen liittyvistä eettisistä ongelmista, on nähdäkseni ensinnäkin syytä korostaa, että eettiset kysymykset ovat määritelmällisesti ratkaisemattomia. Vaikka erilaiset asiantuntijaelimet voivat laatia yleisohjeita ja toimintaperiaatteita, ne eivät kelpaa mekaanisiksi säännöiksi, joita noudattamalla eettiset ongelmat ratkeavat lopullisesti. Eettiset ongelmat ovat pohdintaa siitä, miten tehdä asiat parhaalla mahdollisella tavalla tilanteessa, jossa eri tavoitteet ja periaatteet ovat jännitteisessä suhteessa keskenään. Tutkimuseettisiä kysymyksiä pidetään vakavimpina silloin, kun tutkimus kohdistuu ihmisiin. Edellä käsitellyssä listassa eettisistä perusvaatimuksista tähän liittyvät ongelmat sisältyvät ennen kaikkea vaaran eliminoimisen vaatimukseen, jonka mukaan tutkimus ei saa tuottaa kohtuutonta vahinkoa. Toisaalta tapaa, jolla ihmisiä käsitellään tutkimuksen kohteina, voidaan tarkastella myös ammatinharjoituksen edistämisen vaatimuksen kannalta. Vaikka tutkimus ei tuottaisi kenellekään suoranaista vaaraa, moitittava käyttäytyminen tutkittavia kohtaan voi vahingoittaa tutkimuksen mainetta ja siten vaikeuttaa tutkimuksen tekemisen edellytyksiä jatkossa. Siten tutkijalta voidaan edellyttää kunnioittavaa suhtautumista tutkittaviin ihmisiin, mitä voidaan tietenkin pitää myös yleisinhimillisenä ohjenuorana riippumatta siitä, onko kyse tutkimuksen tekemisestä vai mistä tahansa ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Tutkijan voi edellyttää kantavan kunnioittavasta suhtautumisesta erityistä huolta sen vuoksi, että hän on yleensä tutkijan ja tutkittavan välisessä suhteessa hallitsevassa roolissa. Usein tutkija on paremmin koulutettu ainakin sen suhteen, mistä koko tutkimuksessa on kysymys. Vain tutkija tietää tarkkaan, mihin laajempaan kontekstiin tutkittavien haastattelut tai havainnoinnit liittyvät. Tutkittava ei usein voi myöskään ennakoida, mitä kaikkia seuraamuksia tutkimuksella sen valmistuttua on. Jos tarkastellaan osallistuvaan havainnointiin ja vapaamuotoisiin haastatteluihin perustuvaa tutkimusta, siinä tullaan hyvin lähelle ta- 18 TUTKIMUS MENETELMIEN PYÖRTEISSÄ
vallista tuttavuus- tai ystävyyssuhdetta. Tutkija ottaa yhteyttä ihmisiin ja tekee tuttavuutta heidän kanssaan. Hän on usein myös rajattoman kiinnostunut tutkittavistaan ja heidän elämästään, myös sen hyvin henkilökohtaisista ja intiimeistä puolista. Tutkittava voi saada tästä sen vaikutelman, että kyse on enemmästä kuin vain asiaperusteisesta suhteesta. Voi olla tutkijan edun mukaista pitää yllä tämän kaltaisia vääriä odotuksia, koska se voi edistää tutkimusaineiston hankintaa, mutta on ilmeistä, että tässä lähestytään helposti hyväksikäytön rajaa. Toisaalta on myös loukkaavaa, jos tutkija heti intiimeilläkin alueilla liikkuvia haastatteluja tehtyään ilmaisee välinpitämättömyyttä haastateltavaansa kohtaan ihmisenä. Osallistuvaan havainnointiin perustuvissa tutkimuksissa tutkija joutuu käytännön pakosta myös itse raottamaan omaa persoonaansa ja kertomaan yksityiselämästään, koska edellyttää samaa tutkittaviltaan. Toisaalta hän joutuu pohtimaan, missä menee hänen oman yksityiselämänsä raja. Samaan tematiikkaan liittyy kysymys siitä, millaisia velvollisuuksia tutkimuksen tekijällä raportoijana on tutkittavia kohtaan. Koska tutkija haluaa tyypillisesti ilmaista kunnioitustaan tutkittaviaan kohtaan, varsinkin etnografisissa tutkimuksissa tutkija usein toimittaa avaininformanteilleen kopion tutkimusraportista. Monissa tapauksissa tutkittavat saavat luettavakseen jo raportin raakaversion ja heille varataan mahdollisuus kommentoida sitä. Tällaista menettelyä voi pitää osana metodia, koska siten ehkä tulee esille uusia kiinnostavia asioita tutkimuksen kohteesta. Toisaalta on ilmeistä, että tutkittavista ei tätä kautta tule tutkimuksen apukirjoittajia. Vaikka tutkimussuhde tehtäisiin hyvinkin tasavertaiseksi ja tutkittavien rooli muutettaisiin kohteen asemasta lähemmäksi aktiivisen toimijan roolia, mikään ei muuta sitä, että tutkimusraportti on tutkijan, ei tutkittavien tuotos, ja tutkijan täytyy myös kantaa vastuu siitä, mitä siinä esitetään. Tutkittavilla voi esimerkiksi olla perusteltuja huomautuksia tulosten ja tulkintojen suhteen, mutta silloin kun on kysymys tutkimuksesta, tutkittavat eivät myöskään voi päättää sen tuloksista. Tutkimuksen kohteet eivät siis voi määrätä tuloksista tai tulkinnoista, vaan heitä vähemmän mairittelevatkin asiat tulee voida sanoa. Se ei toisaalta tarkoita, että heidät esitettäisiin tarpeettomasti loukkaa- YHTEISKUNTATUTKIMUKSEN ETIIKASTA 19
valla tavalla. Raportissa ei tule tehdä tavallisista ihmisistä hölmöjä esimerkiksi siten, että siinä herkutellaan koomisella vaikutelmalla, jonka murreasuiset sitaatit suorasta puheesta voivat saada aikaan. Yksi tavanomaisimmista tutkimuksen etiikkaan kytketyistä kysymyksistä on vaatimus siitä, että tutkittavia ei voi tunnistaa raportista. Sen vuoksi tutkijan tulee usein käyttää salanimiä paitsi yksilöistä, myös instituutiosta tai jopa paikkakunnasta, jota tapaustutkimus koskee. Jos raportointi edellyttää, että tutkimuksen kohteena oleva instituutio kerrotaan, tutkija joutuu usein muuttamaan tietoja, joita annetaan raportissa esiintyvien yksilöiden taustoista, kuten ammatista tai iästä. Tutkija voi myös rakentaa henkilöitä yhdistämällä useamman henkilön piirteitä uudeksi roolihenkilöksi, jolloin tullaan jo lähelle kaunokirjailijan työskentelytapoja. Tässä on toisaalta se ongelma, että tutkimuksen tulkintojen pätevyyden arviointi voi vaikeutua. Esimerkiksi lähiöravintolan kanta-asiakaskunnan osallistuvaan havainnointiin perustuneissa tapaustutkimuksissa (ks. Sulkunen ym. 1985) emme kertoneet, mistä Tampereen lähiöistä niissä oli kysymys tai missä ravintoloissa tapaustutkimukset tehtiin. Raporteissa mainitut henkilöt olivat kyllä oikeita, mutta he esiintyivät salanimillä. Tältä osin anonymiteetin varjelu toimi, mutta kun ensimmäinen raportti oli ilmestynyt ja siitä oli juttua valtakunnallisissa sanomalehdissä, tutkimuksen kohteena ollut lähiöravintolan tikkaporukka kiinnitti heitä esittäneen pilakuvan kyseisen ravintolan ilmoitustaululle. He olisivat olleet myös valmiita esiintymään raportissa oikeilla nimillään. Vaikka tutkittavat voivat itse murtaa yksityisyyden suojansa, tutkija ei nähdäkseni voi lähteä siitä, että tutkittavilta luvan saatuaan hän kertoo avoimesti, keitä hän on haastatellut. Hänen pitää itse harkita yksityisyyden suojan turvaamiseen liittyvät ratkaisut, koska hänellä on tutkittavia paremmat edellytykset ennakoida, mitä kaikkea julkisuus voi tuoda tullessaan myös tutkittavien elämään. Tässä asiassa kunnioitus tutkittavia kohtaan merkitsee, että tutkijan ei tule olla tarpeettoman holhoava, mutta toisaalta tutkittavat ovat ensikertalaisia, jotka eivät välttämättä kykene ennakoimaan kaikkia julkisuuden seuraamuksia. Kuten jo artikkelin alussa toin esille, eettiset kysymykset eivät kuitenkaan rajoitu vain tutkijan ja tutkittavan suhteeseen. Laajemmin kyse 20 TUTKIMUS MENETELMIEN PYÖRTEISSÄ
on siitä, että koska tutkimuksen tekoon ja tieteeseen instituutiona liittyy taloudellisia etuja ja valtasuhteita, niihin liittyy myös ristiriitoja, jotka herättävät kysymyksiä oikeasta ja väärästä. Oman ryhmänsä näistä kysymyksistä muodostavat tieteen ja tutkijan statukseen liittyvät eettiset ongelmat. Koska pätevöityminen ja ansioituminen tutkijana voi tuottaa rahaa, kunniaa ja vaikutusvaltaa, on aina houkutus vetää mutkat suoraksi tavalla tai toisella. Sen sijaan että käyttäisi paljon aikaa lukemiseen, aineiston hankintaan ja analysointiin, yksilö voi esimerkiksi kopioida omanaan esittämänsä tekstin muualta. Internet on myös tehnyt plagioinnin entistä helpommaksi, koska sen käden ulottuville tuomasta valtavasta tekstimassasta on helppo löytää kopioitavaa. Tekijän ei edes tarvitse kirjoittaa tekstiä uudestaan, pelkkä leikkaaminen ja liimaaminen riittävät. Plagiointi on helppo tuomita epäeettiseksi, mutta tässäkään kysymyksessä etiikka ei pelkisty yksinkertaisiksi säännöiksi. Vaikka tutkija tekisi asianmukaisen viittauksen lähteisiinsä, miten esimerkiksi vedetään raja sitaatin ja lainauksen välillä? Varmaan jokainen tutkija on joutunut pohtimaan tämän suhteen omia käytäntöjään. Tutkimuksen tekemiseen liittyy myös oletus, että tutkija tuntee riittävän laajasti asiaa käsitelleen aikaisemman kirjallisuuden, mikä on entistä vaikeampaa, koska maailmalla julkaistaan valtavat määrät uutta tutkimusta kaiken aikaa. Tällöin on houkutus tehdä lainauksia toisen lähteen kautta. Mikä tässä suhteessa on hyväksyttävää ja mikä tuomittavaa, vaatii jatkuvaa rajanvetoa. Tutkija tai tutkijaryhmähän voi esimerkiksi käyttää tutkimusapulaisia, jotka tekevät aiheeseen liittyvästä kirjallisuudesta referaatteja, niin että artikkelin kirjoittajana esiintyvä lainauksen tekijä ei välttämättä ole nähnyt kirjoja tai artikkeleita, joihin hän viittaa. Tätä pidetään kuitenkin aivan normaalina, tutkijan ammattitaitoon liittyvänä asiana. Yksittäistä viittausta kokonaiseen joukkoon julkaisuja ei edes välttämättä tulkita merkiksi siitä, että viittaaja on lukenut ne kaikki. Toisaalta joidenkin tutkijoiden henkilökohtaiseen etiikkaan voi kuulua periaate, jonka mukaan he viittaavat vain julkaisuihin, jotka ovat lukeneet. Koska tieteellisestä meritoitumisesta ja tieteellisen työn tuloksista palkitaan eri tavoin tiedeinstituutiossa, omaa ansioituneisuutta voi YHTEISKUNTATUTKIMUKSEN ETIIKASTA 21
yrittää parantaa myös esimerkiksi siten, että kaunistelee omaa julkaisuluetteloa. Koska nykyään esimerkiksi korostetaan ns. referee-prosessin läpikäyneiden artikkeleiden suurempaa arvoa muihin tieteellisissä julkaisuissa ilmestyneisiin kirjoituksiin verrattuna, näkee usein julkaisuluetteloita, joissa jopa kirja-arvosteluita on korotettu referoitujen artikkeleiden luokkaan. Jonkin aikaa sitten tapasin julkaisuluettelosta jopa tietojen mukaan pari vuotta vanhan artikkelin, joka ei tarkemmin asiaa tutkittuani ollut koskaan ilmestynyt. Koko julkaisuhanke oli rauennut. Paljon tavallisempaa on, että julkaisuluetteloissa roikkuu vuosikaudet painossa olevia julkaisuja. Vaikka tutkija ei vääristelisikään totuutta sen suhteen, mitä on julkaissut, on monia muita eettisesti ongelmallisia tapoja parantaa tieteellistä tuottavuutta. Julkaisuja voidaan esimerkiksi tehtailla siten, että ero tutkijan julkaiseman kahden eri tekstin välillä on mitättömän pieni tai olematon. Voi esimerkiksi olla, että käytännössä sama teksti julkaistaan kahdella eri foorumilla tai että artikkeli yksinkertaisesti käännetään toiselle kielelle. Yksi keino lisätä tuotantoa on, että organisaation valtarakenteen määräämän käytännön tai tasavertaisten tutkijoiden keskinäisen yhteistyösopimuksen mukaisesti oma nimi lisätään muiden julkaisuihin kirjoittajaksi. Oman ryhmänsä tulosten eettisesti kyseenalaisessa parantamisessa muodostavat keinot, joilla vaikutetaan oman artikkelin saamien viittausten määrään. Koska viittausten määrä on yksi kriteeri, jolla tutkijaa tai hänen julkaisujaan arvioidaan, tietyn alan tutkijoista koostuva keskinäisen avun kerho voi sopia, että omissa artikkeleissa viitataan systemaattisesti ystävien julkaisuihin, jotka tekevät saman vastapalveluksen. Viittausten tekemisellä oikeisiin julkaisuihin voi pyrkiä myös edesauttamaan sitä, että artikkeli läpäisee arviointiprosessin. Kuuluu esimerkiksi suorastaan tutkijan ammattitaitoon, että hän ennen artikkelin lähettämistä lehdelle tutkii, keitä on lehden toimituskunnassa, ja viittaa oman artikkelin aihepiiriä lähellä olevien julkaisuihin, koska toimituskunnan jäseniä käytetään yleensä arvioitsijoina. Edellä mainittujen tieteellistä tuottavuutta tai sen laadun indikaattoreita parantavien keinojen ohella voidaan mainita ainakin vielä muiden tieteellisten ideoiden omaksuminen ja esittäminen omissa nimissä ilman 22 TUTKIMUS MENETELMIEN PYÖRTEISSÄ
viittauksia kontekstiin, jossa on saanut kuulla tai lukea ideasta. Yleisesti tunnettuja, vaikkakin harvinaisia, ovat myös olemattomat oppiarvot, joita nykyisenä Internetin aikakautena voi tilata myös verkosta. Yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen erityispiirteet? Edellä kuvaamani tutkimuseettiset kysymykset eivät liity mitenkään erityisesti yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen, mutta niistä on helppo löytää esimerkkejä myös yhteiskuntatutkimuksen parista. Jos taas ajatellaan ihmisiin kohdistuvaa tutkimusta, johon liittyviä eettisiä ongelmia pidetään yleensä vakavimpina, huomattava osa yhteiskuntatieteellisestä tutkimuksesta kohdistuu ihmisiin. Siten vähäistä kiinnostusta eettisten toimikuntien perustamista kohtaan ei voi selittää vähäisillä eettisillä kysymyksillä. Ehkä selitystä täytyy hakea yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen erityispiirteistä etiikan näkökulmasta. Nähdäkseni yhteiskuntatutkimuksella on tältä kannalta yksi erityispiirre. Toisin kuin luontoa tutkittaessa, yhteiskuntatieteessä kohde reagoi siihen, mitä siitä sanotaan. Tutkimus toimintana ja yhteiskunnallisena instituutiona on siis osa sitä todellisuutta, jota yhteiskuntatiede tutkii. Tämä nostaa esille monia eettisiä kysymyksiä niin teorian rakentamisessa, kysymyksenasettelussa, raportoinnissa kuin myös tutkimuksen käytön valvonnassa. Toki myös esimerkiksi luonnontieteessä tutkija joutuu eettisten kysymysten äärelle pohtiessaan, mitä seuraamuksia hänen tutkimuksensa tuloksilla tai niiden käyttöönotolla voi olla ihmisille ja luonnolle. Onko esimerkiksi oikein kehittää entistä tuhoisampia aseita? Tai mitä siitä seuraa, jos yksilöille kerrotaan, mitä yksilöllisiä ominaisuuksia tai myöhemmin mahdollisesti puhkeavia sairauksia on koodattu heidän tai heidän vielä syntymättömien lastensa perimään? Myös tällaisilla tutkimuksen tuloksilla on yhteiskunnallisia seuraamuksia, mutta tutkimustulokset eivät kuitenkaan muuta kohteen ominaisuuksia, kuten fysiikan tai genetiikan lainalaisuuksia. Eettisissä pohdinnoissa on kyse siitä, mikä tieto on tarpeellista ja kenen tulee tietää sekä millaiset tiedon sovellutukset ovat hyväksyttäviä. YHTEISKUNTATUTKIMUKSEN ETIIKASTA 23
Yhteiskuntatutkimuksessa itse kohteen reagointi tutkimukseen tekee eettisestä vyyhdestä sekavamman. Kun esimerkiksi taloustieteessä kehitellään pörssikauppaa käyvien apuvälineeksi mallia siitä, missä vaiheessa pitkään nousussa olleen osakkeen omistajat alkavat kotiuttaa voittojaan, tällaisen mallin pohjalta tehty ohjelmasovellus vaikuttaa itse ilmiöön siinä vaiheessa, kun riittävän moni toimija on ottanut sen käyttöön. Tietokoneiden antamat automaattiset myyntisuositukset voivat saada aikaan romahdusmaisen kurssilaskun. Edellä kuvattua esimerkkiä taloustieteestä voi pitää vertauskuvana kaikelle yhteiskuntatieteelliselle tutkimukselle, mutta on muistettava, että löydöksen, tutkimustuloksen tai tieteellisen teorian ei tarvitse edes olla pätevä tai totuudenmukainen saadakseen aikaan yhteiskunnallisia seuraamuksia. Riittää, että tarpeeksi monet yksilöt tai organisaatiot ottavat jonkin ilmiön tai tilanteen määrittelyn todesta. Koska näin on, yhteiskuntatieteilijä joutuu aina pohtimaan tutkimus- ja julkaisutoimintansa perusteita ja seurauksia. Miten huolelliseen tutkimukseen ja vankkaan näyttöön tutkijan tulkinnat perustuvat? Miten varmoina faktoina hän johtopäätöksensä esittää? Millaisia vuorovaikutusketjuja voi syntyä, jos monet ihmiset tai merkittävät yhteiskunnalliset toimijat ottavat hänen esittämänsä ennusteet tai tilanteen kuvaukset huomioon? Tutkija voi joutua toisin sanoen pohtimaan sitä, millaista yhteiskunnallista todellisuutta hän on osaltaan rakentamassa, jos hänen tutkimustulostensa perusteella yksityisen tai julkisen sektorin organisaatiot katsovat viisaaksi muuttaa käytäntöjään tai eduskunta päättää muuttaa lainsäädäntöä. Ongelmallista tässä on se, että totuus ei välttämättä johda oikeaan eikä virheellinen tieto väärään. Tutkija ei siten voi hakea etiikalleen pettämätöntä turvaa tieteellisen tutkimuksen pelisäännöistä. Jos hän arvelee, että tiettyjen kysymyksenasettelujen tekeminen ja tutkimustulosten julkistaminen on omiaan johtamaan yhteiskunnallisen kehityksen hänen mielestään väärään suuntaan, hän kokee ratkaisunsa ongelmalliseksi silloinkin, kun toimii tieteen pelisääntöjen mukaisesti. Toisaalta poliittiselta kannalta mielestään vastuullisesti toimiva, kunnioittamiaan arvoja toiminnallaan edesauttava tutkija voi kysyä, pyhittääkö tarkoitus keinot. Jos tutkija haluaa kysymyksenasettelullaan 24 TUTKIMUS MENETELMIEN PYÖRTEISSÄ
ja tulkinnoillaan vaikuttaa siihen, että hänen julkaisutoimintansa tukee hänen suotavana pitämäänsä yhteiskunnallista kehitystä, voi kysyä, onko puhe enää ollenkaan tieteellisestä tutkimuksesta: tutkija asettuukin enemmän kansalaismielipiteen esittäjän, yhteiskunnallisesti kantaa ottavan kirjailijan rooliin. Samalla hänen on syytä kysyä itseltään, mistä hän voi varmasti tietää yhteiskunnallisten näkemystensä ja arvojensa paremmuuden tai miten hänen toimintansa eroaa henkilöstä, jonka toimintaa ohjaavat pyhät uskonnolliset arvot. Nämä ovat yhteiskuntatieteen etiikan ydinkysymyksiä, joita esimerkiksi Max Weber on käsitellyt esseessään Tiede ammattina ja kutsumuksena (Weber 1946). Weberin mielestä sosiologin tulee ilman muuta tehdä selvä ero tieteentekijän ja kansalaisen rooliensa välillä: kansalaisena sosiologikin voi ilmaista poliittisen kantansa ja puolustaa sitä, mutta tutkijan ja tieteellistä asennetta opiskelijoilleen välittävän opettajan roolissa hänen tulee puolustaa tieteen arvovapautta eli sitä, että tiede on vapaata kaikista esioletuksista. Weberin kanta vaatimukseen tieteen arvovapaudesta on siinä mielessä ainoa mahdollinen, että jos poliittiset näkemykset tai pyhät arvot määräävät siitä, millaisia tutkimustuloksia julkaistaan, kyse ei enää ole tieteestä. Tässä mielessä tutkimuseettiset kysymykset eivät ole erillään niistä kriteereistä, joilla tieteellisen tutkimuksen laatua arvioidaan, vaan tieteen (eettiset) pelisäännöt ovat konstitutiivisia sääntöjä: jos tutkimuksessa ei toimita niiden mukaisesti, kyse ei enää ole tieteestä. Jotta asia olisi varmasti riittävän mutkikas, yhteiskuntatieteilijän on kuitenkin muistettava ja muistutettava, että tieteellisyyden korostaminen toimii myös markkinointikeinona varsinkin nyky-yhteiskunnissa, joissa tieteellistä tutkimusta pidetään ensiarvoisen tärkeänä taloudellisen menestyksen tekijänä. Jos ja kun tietynlaiset metodit, käytännöt ja säännöt tulevat yleisesti tunnetuiksi ja tunnustetuiksi tieteen tunnusmerkeiksi, niitä todistetusti noudattaen saadut tulokset, tulkinnat ja suositukset saavat taakseen tieteen arvovallan ja sitä kautta ovat ehkä erityisen tehokkaasti ohjaamassa yhteiskunnallista kehitystä. Kuitenkin kodifioidut tieteen tunnusmerkit voivat ohjata tutkimusta tietynlaisiin kysymyksenasetteluihin ja vaikeuttaa tai suorastaan estää toisenlaisten kysymysten esittämisen ainakaan siten, että niitä YHTEISKUNTATUTKIMUKSEN ETIIKASTA 25
tunnustettaisiin tieteellisiksi tai että niiden virittämää tutkimusta pidettäisiin tieteellisenä. Vastauksia kysymyksiin Miksi yhteiskuntatieteilijät eivät siis ole olleet erityisen kiinnostuneita tutkimuseettisistä kysymyksistä ainakaan sikäli, että yhteiskuntatieteen alalle olisi perustettu eettinen neuvottelukunta? Edellä oleva tarkastelu yhteiskuntatieteen erityispiirteistä osoittaa, että syynä ei ainakaan ole yhteiskuntatieteen eettinen ongelmattomuus. Vastaukset löytyvät pikemminkin siitä, että yhteiskuntatieteen peruskysymykset kietoutuvat erottamattomasti etiikan ympärille. Yhteiskuntatieteilijöiden vähäinen kiinnostus tutkimusetiikkaan onkin näköharha. Sosiologin näkökulmasta on useinkin keinotekoista erottaa tutkimuksen eettinen arviointi siitä, miten tutkimusta ja sen laatua ylipäätään arvioidaan tiedeyhteisössä. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että on aina myös tietyssä mielessä eettisesti kyseenalaista, jos tieteen nimissä julkaistaan tutkimustuloksia, joiden perusteet ovat teoreettisesti tai metodisesti ongelmallisia. Toisaalta näin on aina, sillä kuitenkin jonkun tiedeyhteisöön kuuluvan näkökulmasta mistä tahansa tutkimuksesta löytyy kritiikin sijaa. Juuri tämän jatkuvan tieteen valistuneen yleisön kritiikin kautta tiede kehittyy. Voidaan tulkita, että yhteiskuntatieteilijöiden näkökulmasta tiedeyhteisö ja valistunut yleisö on itsessään tieteen eettinen toimikunta, joten erillisiä elimiä ei tarvita. Sama periaate tiedeyhteisöstä tieteen kehityksen takeena ja laadun valvojana pätee tietenkin kaikkiin tieteenaloihin. Voikin kysyä, onko yhteiskuntatieteilijöillä ollut jotain erityistä syytä suhtautua nuivasti eettisiin toimikuntiin. Mitä haittaa niistä voisi olla; antaisihan jonkinlainen neuvottelukunta yhteiskuntatieteilijöille asiantuntija-apua ja selustatukea tilanteissa, joissa tutkija epäröi kysymyksenasettelujensa ja metodiensa eettisyyttä? Nähdäkseni yhteiskuntatieteilijöitä huolestuttaa tässä kysymyksessä se, että jos tutkimusluvan saaminen edellyttää eettisen toimikunnan hyväksyntää tutkimussuunnitelmalle, tutkimuksen kriittisyys voi vaarantua. Kun koko tiedeyhteisöön nähden pieni joukko ihmi- 26 TUTKIMUS MENETELMIEN PYÖRTEISSÄ
siä on päättämässä, millaista tutkimusta saa tehdä ja millaisia metodeja käyttää, ei ole takeita siitä, että päätöksiä ohjaa vain esimerkiksi huoli vaarasta, jonka tutkimus voi aiheuttaa tutkittaville. Eettiset toimikunnat voivat itse muodostua tutkimuseettiseksi ongelmaksi. Jotta esimerkiksi sosiologi tai hoitotieteilijä voi saada pääsyn jonkin sairaalan potilasaineistoon tai luvan haastatella potilaita, hänen tulee saada siihen lupa kyseisen sairaalan eettiseltä toimikunnalta, jonka jäsenten koulutustausta on yleensä lääketieteellinen. Toimikunta voi esimerkiksi vaatia laadullisissa haastatteluissa esitettäviä kysymyksiä nähdäkseen, mikä on sikäli mahdotonta, että jokainen haastattelu on erilainen. Ei ole myöskään tavatonta, että yliopistollinen sairaala edellyttää jonkun professorinsa nimeä tutkimuksen tekijöiden joukkoon siitä tehtäviin julkaisuihin, koska siten sairaala saa valtiolta julkaisutoiminnan impact-pisteisiin sidottuja erityisvoimavaroja. Yhdysvalloissa tutkimuseettisten toimikuntien kiristyvä ote sen suhteen, mitä pidetään yksilön oikeuksia loukkaavana, on johtanut siihen, että erilaisten instituutioiden kautta tavoitettavissa olevia ihmisiä ei monessakaan tapauksessa voi enää tutkia esimerkiksi haastattelemalla (Hoonaard 2002). Instituutioiden pelko asiakkaiden oikeusjutuista ja vahingonkorvausvaatimuksista on syrjäyttänyt tiedeyhteisön juridiikan asiantuntijoilla, joiden ymmärtämättömyys yhteiskuntatieteestä ja sen merkityksestä on tehnyt joidenkin tutkimusperinteiden jatkamisen mahdottomaksi. Se ei ole välttämättä yksilön ja suotuisan yhteiskunnallisen kehityksen riemuvoitto. YHTEISKUNTATUTKIMUKSEN ETIIKASTA 27
Kirjallisuus Hoonaard, W. C. van D. (2002) (ed.): Walking the Tightrope: Ethical Issues for Qualitative Researchers. Toronto: University of Toronto Press. Karjalainen, S. (ym.) (2002): Tutkijan eettiset valinnat. Helsinki: Gaudeamus. Pietarinen, J. (2002): Eettiset perusvalinnat tutkimustyössä. Teoksessa Karjalainen S. (ym.): Tutkijan eettiset valinnat. Helsinki: Gaudeamus, 58 69. Sulkunen, P. & Alasuutari, P. & Nätkin, R. & Kinnunen, M. (1985): Lähiöravintola. Otava: Keuruu. Weber, M. (1946): Science as a Vocation. Teoksessa Gerth, H. H. & Mills, C. W. (trans. & ed.): From Max Weber: Essays in Sociology. New York: Oxford University Press, 129 156. 28 TUTKIMUS MENETELMIEN PYÖRTEISSÄ