- PDF Ilmainen lataus

of 5 Ajankohtaista Toiminta Yhteystiedot Jäseneksi Tietoa jäsenistä Kulttuurintutkimus III KULTTUURINTUTKIMUKSEN PÄIVÄT - AINEISTO Joensuun yliopisto 14.-15.12.2007 Aineistot, fragmentaarisuus, kontekstit tekstuaaliset representaatiot ja suullisuus Perjantai 14.12.2007 klo 15.00-17.00 / H7 (20 min + 20 min) Jouni Hyvönen: Tekstitallenteista julkaisutyön piiriin artefaktisuus, prosessuaalisuus ja kontekstit Elias Lönnrotin eepostyöskentelyssä Niina Hämäläinen: Kalevala aineistona: tasapainottelua vai törmäyksiä? Pekka Tolonen: Sydänkeskiaikaisen kronikan tekstit ja kontekstit Lauantai 15.12.2007 klo 9.15-11.15 / H7 (20 min + 20 min) Andreas Kalkun: Näkymättömät omaelämäkerralliset laulut arkistossa Tekstejä ja kontekstia etsimässä Kati Heinonen: Arkistoitu esitys Pertti Anttonen: Avioitumisriitit 1800-luvun Länsi-Inkerissä ja aineistojen aukkoisuus Abstraktit Jouni Hyvönen, Folkloristiikka / Helsingin yliopisto Tekstitallenteista julkaisutyön piiriin artefaktisuus, prosessuaalisuus ja kontekstit Elias Lönnrotin eepostyöskentelyssä Tutkimukseni aineistona ovat Vanhan Kalevalan (1835 36) keskeisimmät loitsujaksot. Väitöskirjani punaisena lankana on selvittää konkreettisesti tekstilähtöisen analyysin perusteella Lönnrotin työskentelytapoja ja tarkastella eepostyöskentelyä ajan toimintaympäristöä vasten. Työni kohdentuu 1800-luvun kansanrunouden julkaisukäytäntöjen sekä Lönnrotin

of 5 työskentelymenetelmien ja tekstikäsityksen tarkasteluun. Lähestyn tekstualisaation teoreettisia kysymyksiä oman tutkimusaineistoni kautta ja tarkastelen esitelmässäni tekstualisointia seuraavista näkökulmista: Artefaktisuus: Tekstit ovat konkreettisia tutkimuskohteita ja niiden artefaktisuus on lähtökohtana niiden tutkimukseen soveltuvien menetelmien kehittelyssä. Lönnrotin toimituskäytäntöjä on konkreettisesti mahdollista tutkia eepoksen toimitusprosessista kertovien tekstuaalisten artefaktien välityksellä. Näin kentällä syntyneiden keruutallenteiden, eri käsikirjoitusvaiheiden ja käsikirjoitukseen kerrostuneiden täydennysten sekä julkaistun eepostekstin välisten suhteiden tarkastelulla on rekonstruoitavissa niitä käytäntöjä, joiden ohjauksessa Lönnrot on koostanut eepostekstiä lähdeaineistonsa pohjalta. Prosessuaalisuus: Olen kehittänyt metodisia työkaluja siihen, kuinka lähestyä tekstualisaatiota prosessuaalisesta näkökulmasta. Tekstin prosessuaalisuuden tavoittamiseksi on tehtävä riittävän tarkkaa ja samalla myös riittävän monella tasolla etenevää tekstivertailua. Tekstin rakenteistumisen pintastruktuuri on keskeinen analyysitaso rekonstruoitaessa toteutuneita toimituksellisia valintoja, poistoja ja toimitusprosessin mahdollisia vaihtoehtoja. Hyödynnän kognitiivisen tekstilingvistiikan käsitystä tekstistä merkitysverkostona, josta käsin on mahdollista lukea jälkiä toimittajan tekstin merkityssuhteiden ja -rakenteiden mallinnuksesta. Kontekstit: Tekstin tuottaminen on aina prosessi, jolla on kosketuspintaa laajemmin muihin ympärillä oleviin teksteihin, tekstin syntyajankohtaan, sen toimintaympäristöön ja tuolloin vallitseviin julkaisupoliittisiin tavoitteisiin. Aikakauden yleiset käytännöt näkyvät tekstualisoijan toiminnassa ja vaikuttavat tekstualisoitavan tekstin rakenteeseen ja niihin käytänteisiin, jotka heijastuvat tekstualisoijan toimitusperiaatteisiin. Tekstualisoinnilla on siis monitasoisia praktisia, institutionaalisia, valtapoliittisia ja ideologisia ulottuvuuksia, jotka ovat läsnä aina kun "suullisia tekstejä" käytetään uudessa yhteydessä kirjallistettuina tallenteina. Niina Hämäläinen, Folkloristiikka / Turun yliopisto Kalevala aineistona: tasapainottelua vai törmäyksiä? Miten runon sisältö ja merkitys muuttuvat, kun se siirretään suullisesta kulttuurista kirjalliseen? Mitkä ovat runon kontekstit tässä prosessissa? Mitä runo representoi; entä kenelle? Esitykseni lähtökohtana on runotekstin kontekstualisointi. Pohdin aineiston muodostumista tekstualisoinnin kautta tietyssä ajassa ja paikassa, historiallisessa ympäristössä. Esimerkkinä minulla on Elias Lönnrotin Kalevala (1833 1862) ja sen runoelmat Ainosta ja Kullervosta. Aino ja Kullervo ovat kenties eniten Lönnrotin oman näkemyksen ja tulkinnan ilmentymiä. Runojen sisältö sekä hahmojen piirteet näyttävät etäisiltä, kun niitä verrataan kansanrunomalleihin. Voidaan olettaa, että ajan kirjalliset ja sosiaaliset pyrkimykset vaikuttivat kansanrunon esikuvia painokkaammin Lönnrotin työskentelyyn runojen parissa. Kuitenkin runot ovat kansanrunomaisia : ne on rakennettu kansanrunosäkeiden ja -säejaksojen, formuloiden ja muiden tyypillisten piirteiden avulla. Pyrin muutamien runokatkelmien avulla havainnollistamaan Lönnrotin suuntia ja painotuksia tekstualisointityöskentelyn aikana: miten suullinen ja kirjallinen aineisto kohtaavat toisensa? On kiinnostavaa pohtia Lönnrotin roolia kansanrunon tekstualisoijana. Aineiston tekstualisointi on väistämättä tulkintaa, joka tapahtuu tietyn kontekstin tai kontekstien rajoissa ja niiden viitoittamalla tavalla. Mikä oli Lönnrotin ympäristö, jonka kautta tämä peilasi tekemisiään? Lönnrot ei tuottanut Kalevalaa tyhjästä, vaan hänellä oli valmis tukijoukko, jonka avulla ja suopeudella oli mahdollista toteuttaa pitkät keruumatkat, julkaisut, ajatus pitkästä eepoksesta. Toisaalta Lönnrot liikkui monia muita kollegojaan hanakammin runonlaulajien agraarisessa maailmassa, jonka vaatimattomiin oloihin hän hetkellisesti sopeutui. Tasapainottelu suullisen ja kirjallisen kulttuurin välillä näkyi myös Lönnrotissa itsessään.

of 5 Pekka Tolonen, Yleinen historia / Turun yliopisto Sydänkeskiaikaisen kronikan tekstit ja kontekstit Tutkimani sydänkeskiaikainen pohjoisranskalainen latinaksi kirjoitettu universaalikronikka on fragmentaarinen tekstuaalinen tallenne, jolla on monimutkainen suhde sisältämiensä kertomusten suullisiin esityksiin. Kronikan anonyymi kirjoittaja on valinnut teoksensa loppuun suullisista lähteistä tai tuntemattomiksi jääneistä kirjallisista lähteistä tietyt kertomukset. Ne sijoittuvat kronikan vuosien 1150 ja 1219 välille. Tätä kertomusvalikoimaa ei tunneta sellaisenaan muualta. Yksittäiset kertomusten kohteet ja aiheet saattavat kyllä toistua muissakin lähteissä. Vertailu saman aikakauden muihin vastaavanlaisiin kronikoihin tai samaa aihetta koskeviin muihin kertomuksiin antaa mahdollisuuden pohtia kronikan kontekstia. Laajempi sydänkeskiaikaisen kertomuskentän temaattinen analysointi antaa viitteitä pohtia kertomusten ja tulkintojen leviämistä ja levittämistä. Kronikan tekstien tallenneluonne on ongelmallinen. Yhtäältä oraalisuus on läsnä kaikessa keskiaikaisessa kirjoitustyössä. Tekstit luettiin ensisijaisesti ääneen, sisälukutaito oli vielä tuolloin marginaalinen ilmiö. Toisaalta tekstin oraalisuuteen viittaavat elementit ovat karsiutuneet hyvinkin minimiin, sillä suullisena kertomus on saattanut olla kansankielisenä ja käännetty latinaksi vasta kirjoitusvaiheessa. Andreas Kalkun, Folkloristiikka, Tarton yliopisto Näkymättömät omaelämäkerralliset laulut arkistossa Tekstejä ja kontekstia etsimässä Viron Raja-alueiden Seuran (Piirimaade Selts) johtaja Samuel Sommer (1872 1940) sai vuonna 1922 valtiolta rahaa järjestääkseen kansanrunouden keruun Setumaalla. Sommerin hanke liittyi seuran tavoitteeseen integroida raja-alueiden vähemmistöt virolaiseen yhteiskuntaan. Sommerin kokoelmissa (kerätty vuosina 1922 1936) on yhteensä 124 648 sivua setukaisperinnettä ja se on monesta syystä hyvin poikkeuksellinen aineisto Viron Kansanrunouden Arkistossa. Samuel Sommerin kokoelman kerääjinä ovat toimineet ensimmäistä kirjoitustaitoista sukupolvea edustavat setukaisnuoret. Monesta syystä tämä kokoelma edustaa setukaisperinnettä toisenlaiselta näkökannalta kuin aikaisemmat kokoelmat. Paikalliset kerääjät ovat usein tallentaneet perinnetietoa läheisiltä ihmisiltä. Mikäli laulajat ja kerääjät eivät ole olleet samasta suvusta tai kylästä on heidän ollut mahdoton saavuttaa yhteiseen kieleen ja perinteeseen liittyvää läheistä yhteyttä. Suurin ero yhteisön ulkopuolelta tulleiden ja paikallisten kerääjien välillä on kuitenkin se, että paikalliset olivat tietämättömiä siitä, mikä oli oikeaa ja arvokasta kansanrunoutta ja mitkä laulutyypit ja genret olisivat vanhimpia ja arvokkaimpia. Kerääjien tietämättömyyden seurauksena aineistossa on edustettuna historiallismaantieteellisen metodin arvostamien vanhojen runojen ohella poikkeuksellisen suuri määrä runoja, jossa laulaja itse sekä aika, elämänpiiri, sukupuoli ja uskonto ovat eksplisiittisesti esillä. Viron folkloristeilla on ollut tapana puhua kyseisten runojen yhteydessä improvisaatiosta. Sana improvisatsioon on ollut pitkään ikään kuin stigma eikä tällaisiksi leimattuja aineistoja, kuten esimerkiksi omaelämäkerrallisia lauluja, ole tutkittu eikä arvostettu. Tutkimukseni kohteena ovat juuri sellaiset laulut. Tarkastelen miten yleensä niukan koulutuksen saaneet kirjurit ovat esityksistä muokanneet tekstin, millaisia ongelmia he ovat kohdanneet ja millaisia strategioita he ovat noudattaneet. Pohdin, miten täydentää aineiston fragmentaarisuutta ja mistä löytää omaelämäkerrallisten laulujen konteksti.

of 5 Kati Heinonen, Folkloristiikka / Helsingin yliopisto Arkistoitu esitys Pohdin puheenvuorossani arkistoaineistojen pohjalta tehtävien tulkintojen rajoja ja reunaehtoja. Esimerkkini ovat 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa Länsi-Inkeristä kerättyjä kalevalamittaisen runouden teksti- ja äänitallenteita. Tarkoituksena ei ole kyseenalaistaa aineistojen muodostajien tai niitä toisista näkökulmista tulkinneiden aiempien tutkijoiden työtä, vaan pohtia, missä määrin sata vuotta sitten lähinnä tekstintutkimuksen tarpeisiin luoduilta aineistoilta voi kysyä nykykeskusteluiden valossa kiinnostavia, esityksellisyyteen ja konteksteihin liittyviä kysymyksiä. Kalevalamittainen runo oli rekisteri, jota voitiin käyttää yhtälailla rituaalisesti tai esityksellisesti kohosteisissa tilanteissa kuin arkisessa kommunikaatiossakin. Tallennustilanteeseen vaikuttivat monet tekijät: tallennuksessa käytettävä teknologia, esittäjän ja tallentajan välinen vuorovaikutus, heidän persoonallisuutensa, kompetenssinsa ja mielentilansa, muut läsnäolijat sekä laajemmat kulttuuriset ja sosiaaliset kontekstit. Tallennettujen tekstien ja äänitteiden luonteen voi olettaa vaihtelevan suurestikin esimerkiksi arkisen ja rituaalisen, julkisen ja henkilökohtaisen, tekstuaaliseen yhtenäisyyteen pyrkivän ja tekstuaalisesti hajanaisen sekä esityksellisen ja esitystä referoivan väleillä. Keskeiseltä tuntuukin miettiä, minkälainen esitys on tekstin tai äänitteen pohjana ollut: paljonko tallenne kertoo tallennustilanteestaan, paljonko esittäjästään, paljonko taas esittäjänsä yhteisöstä tai kulttuurista laajemmin? Kenelle tai keille kaikille se on suunnattu? Vaihtoehtojen pohdinta vertailujen pohjalta, paikoittaisen hypoteettisuuden hyväksyminen sekä ajallisten, paikallisten ja henkilökohtaisten erojen huomiointi auttavat vaihtelevien kommunikaation tapojen ja muotojen hahmottamista, kun aineisto on aukollista. Pertti Anttonen, Folkloristiikka / Helsingin yliopisto Avioitumisriitit 1800-luvun Länsi-Inkerissä ja aineistojen aukkoisuus Historiallisiin aineistoihin pohjautuvan kansankulttuurin tutkimuksen suurimpia ongelmia on aineistojen rajallisuus ja aukkoisuus. Tutkija joutuukin usein paikkaamaan tiedoissa olevia aukkoja analogiapäätelmin ja spekulaatioin, jotka eivät välttämättä lujita tutkimuksen tieteellistä pohjaa. Toisaalta aukkoisuus on kaiken tutkimustyön ominaisuus, sillä täydellistä aineistoa ei olekaan eikä tiedon tulkinnallinen luonne poistu vaikka tutkijalla olisi mahdollisuus tehdä loputtomasti kysymyksiä tutkimuskohteelleen. Aukkoisuuden argumentilla saatetaan näin ollen tuottaa tutkimuskohteeseen toiseutta, joka näyttäytyy ajallisesti etäällä olevan kohteen ominaisuudelta. Esitelmässä pohditaan aukkoisuuden ja menetelmällisten valintojen kysymyksiä paneutumalla 1800-luvun lopun länsi-inkeriläisiä häärituaaleja koskeviin aineistoihin ja niistä tulkintojen avulla tuotettaviin merkityksiin. Kyseessä on tutkimus, joka kohdistuu maantieteellisesti Suomen kaakkois-osan ja Luoteis-Venäjän raja-alueille, Inkeriksi kutsuttuun alueeseen, erityisesti sen läntisimpään osaan ja sen kansanrunouteen ja häärituaaleihin. Ajallisesti tutkittava ilmiö rajautuu maaorjuuden lakkauttamisesta 1860-luvun alusta 1900-luvun alkupuolelle, Venäjän vallankumoukseen. Työssä kiinnitetään erityistä huomiota häärituaalin yhteydessä esitettyyn kansanomaiseen suulliseen runouteen ja sen luonteeseen, jolloin siinä ei pelkästään tarkastella runotekstien suhdetta häärituaalin eri vaiheisiin vaan huomio kohdistetaan kysymykseen niiden tuottamisesta rakenteellisina ja esteettisinä ilmauksina, joiden merkitys nousee tilannekohtaisesti ja performatiivisesti muodon, sisällön ja esityksen välisestä suhteesta. Tutkimuksessa testataan etnopoeettisen metodin hyödyllisyyttä runojen rakenteisuuden

of 5 selvittämisessä, jolloin kysymys aineiston aukkoisuudesta suhteutuu kysymykseen etnopoeettisen metodin tarvitsemasta informaation määrästä. Last update 11/2007