LAHJAKAS, KYVYKÄS JA TAITAVA MISTÄ TEKIJÖISTÄ URHEILU- LAHJAKKUUS MUODOSTUU?

LAHJAKAS, KYVYKÄS JA TAITAVA MISTÄ TEKIJÖISTÄ URHEILU- LAHJAKKUUS MUODOSTUU? Filippa Suokko Kandidaatintutkielma Kevät 2008 Liikuntatieteiden laitos Jyväskylän yliopisto

1 SISÄLLYS 1 JOHDANTO... 2 2 LAHJAKKUUS KÄSITTEENÄ 2.1 Aikaisempia tutkimuksia... 3 2.2 Lahjakkuuskäsityksen jaottelua... 4 2.3 Lahjakkuus urheilussa... 5 3 URHEILULAHJAKKUUDEN TAUSTATEKIJÖITÄ... 8 3.1 Kulttuurin merkitys... 8 3.2 Varhaisten vuosien ja perheen vaikutus... 9 4 URHEILULAHJAKKUUDEN TUNTOMERKKEJÄ... 11 4.1 Psyykkiset ominaisuudet... 11 4.1.1. Emotionaaliset ja mentaaliset kyvyt... 12 4.1.2 Älykkyys... 13 4.1.3 Persoonallisuus... 13 4.1.4 Motivaatio... 15 4.2 Fyysiset ominaisuudet... 17 4.2.1 Liikuntataidot... 17 4.2.2 Kykytekijät... 18 4.2.3 Rakennetekijät... 19 4.3 Muut tunnusmerkit... 19 5 POHDINTA... 21 LÄHTEET... 23

2 1 JOHDANTO Lahjakkuus on käsite, jolla on jokaiselle itsestään selvä merkityssisältö. Jokaisella on intuitiivinen tietämys ja näkemys siitä, millainen on lahjakas ihminen. Uskallan väittää, että määritelmiä on yhtä monta kuin on määrittelijöitäkin; niin moniulotteinen ja kompleksinen ilmiö on kyseessä. Kirjallisuudesta löytyy lukuisia erilaisia näkemyksiä lahjakkuuden alkuperästä, sisällöstä, kehittymisestä ja yleensä olemassaolosta. Erityisiä kykyjä nostetaan esiin perinteisesti eri tieteenaloilla ja keksinnöissä, matematiikassa, taiteessa, musiikissa ja koulumenestyksessä. Toki lahjakkuutta voidaan löytää esimerkiksi johtamisessa, kirjoittamisessa ja sosiaalisissa taidoissa. Kykyjen arvostaminen riippuu aina vallitsevasta yhteisöstä. (Young & Tyre 1992.) Entisaikojen kuuluisuudet ovat tehneet läpimurtonsa muun muassa taidemaalareina (Picasso), uskonpuhdistajina (Luther) tai säveltäjänä (Beethoven) (Uusikylä 1994). Urheilusta tai motorisesta lahjakkuudesta puhutaan lahjakkuuden klassisissa teorioissa hyvin vähän tai ei ollenkaan. Kiinnostus urheilulahjakkuuden tutkimukseen on kuitenkin kasvanut 1980- luvulta lähtien. Nykyään lahjakkuus on yksi urheilupsykologisen tutkimuksen pääalueista. (Abernethy 1994, 58.) Lahjakkuuden tutkiminen, lahjakkuuksien tunnistaminen ja eteenpäin vieminen suomalaisessa urheilussa on tänä päivänä tärkeää ja perusteltua. Koventunut kilpailu ja elimistön kypsymisen herkkyyskaudet vaativat lahjakkuuksien nostamisen oikeaan lajiin ja valmennukseen mahdollisimman aikaisin (Mero 2004b, 400 401). Suomen Voimisteluliitto Svolin käynnistämän Huippuvoimistelun strategia-projektin yksi keskeisistä kehittämistoimenpiteistä on luoda ohjeistus lahjakkuuksien etsimiselle ja eteenpäin ohjaamiselle (Svoli 2007). Tässä tutkimuksessa teen pohjatyötä tutkimukselle, jonka tarkoituksena on kartoittaa voimisteluvalmentajien käsityksiä lahjakkuudesta ja selvittää, millaisia lahjakkuuksienetsintämenetelmiä on jo käytössä. Pyrkimyksenä on pohtia lahjakkuuskäsitettä yleisesti urheilun vaatimusten kannalta sekä selvittää, mitkä asiat ovat tärkeitä lahjakkuuden ilmenemisessä.

3 2 LAHJAKKUUS KÄSITTEENÄ Lahjakkuuden määrittely on erittäin vaikeaa. Biologisesti absoluuttinen lahjakkuus on yhtä kuin hyvät geenit. Eysenckin ja Barrettin (1993) mukaan älykkyys, persoonallisuus ja erityiset kyvyt ovat vahvasti geneettisten tekijöiden määräämiä lahjakkuuden faktoreita (Eysenck & Barrett, 1993, 126). Louise Porter (2005) kuitenkin toteaa, ettei kyvykkyys välttämättä ole vain joukko tiettyjä geenejä, sillä lahjakkaiden lasten vanhemmat tai sisarukset ovat harvoin samanlaisia kyvyiltään. Myöskään nature - nurture vastakkainasettelun toinen puoli, suotuisa ympäristö, ei yksinään luo huippulahjakkuutta. (Porter 2005.) Kehitysteoreetikot korostavat lahjakkuuden muodostumisen prosessia ja sitä, että lahjakkuus muotoutuu ja kehittyy vain sosiaalisessa ympäristössä (Uusikylä 1992). Kyse on siis ympäristön ja perimän monimutkaisesta vuorovaikutuksesta, kuten ihmisen käyttäytyminen aina. Useisiin lähteisiin viitaten Eysenck & Barrett (1993) määrittelevät lahjakkuuden kolmella eri tavalla: 1) lahjakkuus on synonyymi yleiselle älykkyydelle, 2) lahjakkuus on synonyymi luovuudelle, 3) lahjakkuus on synonyymi erityisille kyvyille (Eysenck & Barrett, 1993, 115). Viisainta lahjakkuuden määrittelyssä on mielestäni tarkastella kriittisesti aiheeseen liittyviä tutkimuksia ja määritellä lahjakkuus aina suhteessa vallitsevaan kulttuuriin ja kontekstiin. Seuraavaksi avaan lahjakkuustutkimuksen kenttää, jonka avulla voi saada käsityksen lahjakkuus-käsitteen moniulotteisuudesta ja niistä piirteistä, joita lahjakkuuteen on liitetty. Sen jälkeen siirryn käsittelemään lahjakkuutta urheilun alueella. 2.1 Aikaisempia tutkimuksia Lahjakkuutta on tutkittu ja sitä koskevia teoksia on julkaistu jo 1860-luvulta lähtien. Aluksi lahjakkuus rinnastettiin pelkästään älykkyyteen. Pikkuhiljaa on ymmärretty käsitteen monimuotoisuus ja esimerkiksi motivaation ja toimintaympäristön merkitys. Ensimmäinen moderni lahjakkuustutkija Sir Francis Galton julkaisi vuonna 1869 teoksen Heredity Genius, jonka viesti oli lahjakkuuden periytyminen. Charles Spearman loi vuonna 1904 älykkyyden kaksifaktoriteorian, jonka mukaan älykkyydessä on yleis- ja

4 erityistekijöitä. Seuraavana vuonna Albert Binet otti käyttöön älykkyystestin ja älykkyysosamäärän, joiden tarkoitus oli vain mitata koulumenestystä ja erotella heikkolahjaiset erityiskasvatukseen. Vuonna 1916 L. M. Terman kumosi tutkimuksellaan monta lahjakkuuteen liittyvää myyttiä ja kehitti paljon käytetyn Stanford-Binet n älykkyystestintestin ensimmäisen version. C. M. Cox julkaisi vuonna 1926 kritiikkiä herättäneen tutkimuksensa 301 entisaikojen neron piirteistä ja älykkyysosamääristä. L. L. Thurstonen monifaktori-teoria vuonna 1938 toi jälleen uusia monipuolisia näkökulmia lahjakkuuteen. Luovuustutkimus lähti nousuun vuonna 1950, kun J. P. Guilford korosi luovuuden tärkeyttä. 1970-luvulta lähtien on korostettu, että lahjakkuus on muutakin kuin älykkyyttä ja sitä voi löytää jokaiselta. Metakognitiot ovat olleet pinnalla 1980-luvun tutkimuksissa. (Uusikylä 1992, Uusikylä 1994.) Uusikylä (1992) ja Sternberg & Davidson (1986) esittelevät ytimekkäästi uudempia tutkimuksia lahjakkuudesta. Viime vuosien ja vuosikymmenten klassikkoteorioita ovat mm. Cohnin älyllisen, sosiaalisen ja taiteellisen lahjakkuuden malli vuodelta 1981, Gardnerin seitsemän intelligenssin malli vuodelta 1983, Gagnén lahjakkuusmalli vuodelta 1985 sekä Renzulli ja kolmen ympyrän malli vuodelta 1986. Tannenbaum 1986 korosti lahjakkuuden psykososiaalisuutta, Gallagher ja Courtright 1986 kiinnittivät huomion lahjakkuus- termin määrittelyyn, Feldhusen 1986 korosti mm. motivaation merkitystä, Haensleyn, Reynoldsin ja Nashin 1986 mukaan lahjakkuudessa on otettava aina huomioon kykyjen yhdistyminen, asiayhteys, ristiriita ja sitoutuminen tehtävään, Jackson ja Butterfield 1986 puhuvat mieluiten lahjakkaista suorituksista, Borowski ja Beck 1986 piti tärkeänä informaation prosessoinnin tutkimusta, Gruberin 1986 näkemys on muita pehmeämpi, Csikszentmihalay ja Robinson korostivat mm. kulttuurin merkitystä. Sternberg 1991 avarsi mielenkiintoisella tavalla tutkimuskenttää ja kritisoi älykkyystestejä. Hänen ja Davidsonin teoksessa on tarkemmin esitelty monet edellä mainituista teorioista. (Uusikylä 1992, Sternberg & Davidson 1986.) 2.2 Lahjakkuuskäsitysten jaottelua Lahjakkuuskäsityksiä on mahdollisuus jaotella monin eri tavoin. Gallagher ja Courtright jakavat näkemykset psykologisiin ja kasvatuksellisiin. Ensimmäset korostavat yksilöiden välisiä eroja ja jälkimmäiset perustuvat koulumenestyksen mittaamiseen. (Uusikylä 1992.)

5 Sternbergin ja Davidsonin teos Conseptions of Giftedness (1986) on ensimmäisiä teoksia, joka käsittelee lahjakkuutta erilaisista teoreettisista lähtökohdista. He jaottelevat näkemykset kahteen pääryhmään sen mukaan perustuvatko ne implisiittisiin vai eksplisiittisiin teorioihin. Eksplisiittisiä teorioita pidetään hieman tieteellisempinä, sillä niitä voidaan testata empiirisesti. Implisiittiset teoriat ovat sen sijaan teoreetikoiden omasta päästä kehiteltyjä ja niiden validiteettia voidaan koetella vain vertailemalla muihin implisiittisiin teorioihin. Sternberg ja Davidson jakavat eksplisiittiset teoriat vielä kognitiivisiin ja kehitysteorioihin. (Sternberg & Davidson 1986.) Lahjakkuus on terminäkin epäselvä ja moniselitteinen. Englanninkielisestä kirjallisuudesta löytyy useita lahjakkuuteen viittaavia termejä kuten talent, prodigy, gifted, expert ja genious, joille kaikille on kuitenkin olemassa pienet merkityserot. Lisäksi usein puhutaan yleisestä tai spesifistä älykkyydestä (intelligence) ja luovuudesta (creativity). (Gardner 2000, 78 79.) 2.3 Lahjakkuus urheilussa Tässä tutkielmassa yhtenä teoreettisena lähtökohtana on Francois Gagnén malli lahjakkuudesta. Kyseinen malli on yksi niistä harvoista, joissa urheilu lasketaan lahjakkuusalueeksi. Kuviossa 1 on mukailtu malli Gagnén lahjakkuuskäsityksestä. Se on toimiva määrittelemään tekijöitä, jotka tekevät urheilijasta lahjakkaan.

6 YKSILÖN SISÄISET TEKIJÄT motivaatio SYNNYNNÄINEN LAHJAKKUUS persoonallisuus temperamentti ERITYIS- LAHJAKKUUS kykyalueet: - älykkyys - luovuus - sosioaffektiivinen alue - sensomotorinen alue - muut OPPIMINEN & HARJOITTELU YMPÄRISTÖTEKIJÄT alueet: - taiteenalat - urheilu - kaupallinen ala - käden taidot - kasvatus ja koulutus - tiede ja tekniikka jne. ihmissuhteet koti, koulu mahdollisuudet Kuvio 1. Gagnén lahjakkuusmalli (Gagné 1993, 72). Gagné kritisoi voimakkaasti lahjakkuustermin löyhää määrittelyä. Omassa mallissaan hän jakaa lahjakkuuden kahteen käsitteeseen ja määrittelee ne tarkasti. Synnynnäinen lahjakkuus (gifted) voi olla joko älykkyyttä, luovutta, sosioaffektiivista tai sensomotorista kyvykkyyttä. Sensomotorisen alueen kykyjä ovat muun muassa nopeus, kestävyys ja tasapaino. Aikuinen, jonka kestävyys arvioidaan erinomaiseksi ja selvästi keskimääräistä korkeammaksi, on lahjakas (gifted), vaikkei olisi koskaan harrastanut mitään liikuntaa. Toinen päätyyppi on erityislahjakkuus (talent), joka voi näkyä esimerkiksi urheilun alueella. Erityislahjakkuus (talent) viittaa suorituksiin, jotka ovat keskimääräistä selkeästi parempia jollain alueella. Vaikka Gagné erottelee kyvyt ja erityislahjakkuuden, niin jaottelut ovat tiiviisti yhteydessä toisiinsa siten, että erityislahjakkuus vaatii aina taakseen synnynnäistä lahjakkuutta. Tosin kaikki eivät kehitä synnynnäisiä kykyjään erityislahjakkuudeksi. Kehittämiseen tarvitaan suotuisia sisäisiä tekijöitä ja ympäristötekijöitä, jotka vaikuttavat siihen, miten lapsi tai nuori oppii ja jaksaa harjoitella omaa

7 lajiaan. Vaikka luovuutta pidetään usein yhtenä lahjakkuuden edellytyksenä, urheilussa se ei kuitenkaan ole oleellista. (Gagné 1993, 69 85.) Tulevissa kappaleissa palaan vielä Gagnén lahjakkuusmalliin ja sen osa-alueisiin. Urheilun asiantuntijoista Antti Mero (2004) määrittelee urheilulahjakkuuden siten, että lapsella on muihin (biologisiin) ikätovereihinsa nähden jo paljon taidokkaampi ja teknisempi lajisuoritus, hänellä on fyysiset ja psyykkiset edellytykset kovaan harjoitteluun ja hän kehittyy samalla harjoittelulla ikätovereitaan enemmän (Mero 2004b, 400). Urheilussakin on muistettava, että ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus (Saarela & Mero 1987, 50 51). Abernethyn (1994) mukaan urheilulahjakkuus on aina tehtävä- ja lajispesifiä. Lahjakkuus tietyllä alueella ei yleensä luo erityisen positiivista siirtovaikutusta toisenlaisiin suorituksiin tai urheilulajeihin. (Abernethy 1994, 59.) Brownin (2001) mukaan voi lahjakkuus voi olla yksiulotteista tai yhteen lajiin rajoittuvaa, mutta myös moniulotteista tai moneen lajiin ulottuvaa. Moniulotteisuus tarkoittaa, että urheilija kykenee yhdistämään erinomaisesti fyysisen ja emotionaalisen kapasiteetin ja voi olla esimerkiksi lahjakas pelinrakentaja. (Brown 2001.) Monen lajin lahjakkuudet ovat nykypäivän harvassa, mutta esimerkiksi Marion Jones pystyi parhaina aikoinaan kilpailemaan maailman huipulla kolmella eri juoksumatkalla sekä pituushypyssä. Urheilulahjakkuuden pysyvyyttä tai jatkuvuutta on vaikea ennustaa, mikä tekee lahjakkuuksien etsinnästä vaikeaa. Ikäryhmistä on melko helppoa huomata, kuka on esimerkiksi muita parempi jalkapalloilija. Lahjakkuuteen liittyy kuitenkin niin monta komponenttia, että on mahdotonta sanoa, onko lupauksia herättävä lapsiurheilija maailman huipulla vielä myöhemmällä iällä. (Brown 2001.) Seuraavissa kappaleissa esittelen, millaiset ympäristötekijät edesauttavat lahjakkuuden ilmaantumista ja tukevat prosessia lahjakkaasta lapsitähdestä kohti aikuisuuden urheilulahjakkuutta. Sen jälkeen pyrin kartoittamaan urheilulahjakkuutta sisäisten tekijöiden kuten motivaation ja persoonallisuuden sekä fyysisten tekijöiden osalta.

8 3 URHEILULAHJAKKUUDEN TAUSTATEKIJÖITÄ Lahjakkuuden taustatekijöillä tarkoitan niitä ympäristötekijöitä, jotka vaikuttavat lahjakkuuden ilmentymiseen ja lapsen valintoihin tavallaan jo ennen varsinaista uraa. Gagnén mallin mukaan ympäristö vaikuttaa ratkaisevasti kykyjen kehittymiseen. Ympäristön niin sanottuina katalysaattoreina toimivat a) merkittävät henkilöt b) suotuisa konkreettinen ympäristö c) interventiot kuten älykköjen kesäkoulut d) merkittävät tapahtumat ja e) sattuma. (Gagné 1993, 69 85). Kirjallisuudessa puhutaan hyvin paljon vallitsevan kulttuurin, sen arvojen sekä kodin ja varhaisten vuosien merkityksestä lahjakkuuden ilmentymiseen. 3.1 Kulttuurin merkitys Lahjakkuus on kulttuurisidonnainen ja dynaaminen käsite. Japanissa koulutussysteemi on hyvin kilpailullinen ja intensiivinen. Yhdysvalloissa jo esikouluikäisiä testataan ja ohjataan maineikkaisiin yksityiskouluihin tai kesäkouluihin. (Young & Tyre 1992.) Kollektiiviset kulttuurit kuten Australian aboriginaalit ja Uuden Seelannin maorit tunnustavat myös erityistä lahjakkuutta esimerkiksi kädentaidoissa, uskonnollisuudessa ja tarinan kerronnassa. Näissä yhteisöissä kuitenkin oletetaan, että lahjakkuudet hyödyntävät taitojaan koko heimon hyväksi eikä heitä kohdella erityisasemassa. (Porter 2005.) Gagné puhuu suotuisasta konkreettisesta ympäristöstä ja viittaa muun muassa maaseudulla tai kehitysmaissa asuviin lapsiin, joilla ei välttämättä ole resurssipuutteen vuoksi mahdollisuutta kehittää kykyjään erityislahjakkuudeksi (Gagné 1993, 74.) Lajikulttuuri on urheilussa tärkeä taustatekijä (Heino 2000). Lahjakkuudet tiettyihin lajeihin tuntuu löytyvän aina tietyistä valtioista, kaupungeista tai urheiluseuroista, mikä viittaa kulttuurisidonnaisuuteen eli lajikulttuurin olemassaoloon. Perinteitä ja tietotaitoa vaalitaan menestyksen takaamiseksi. Vimpeli tunnetaan pesäpallosta, Valkeakoski jalkapallosta ja Kuopio mäkihyppääjistään (Itkonen & Kortelainen 2000). Olarin voimistelijat on Suomen menestynein seura joukkuevoimistelussa. Vaikka lajikulttuurit ovat erittäin tärkeitä ja merkittäviä tekijöitä lahjakkuuksien eteenpäin viemisessä, ne myös luovat stereotyyppisiä asenteita urheilua kohtaan: Eivät suo-

9 malaiset sovellu kestävyysjuoksuun tai rytmiseen voimisteluun, Ei meilläpäin osata tätä lajia. Monet lapset vanhempineen saattavat tehdä lajivalinnan sen mukaan, mikä on paikkakunnan tai Suomen leipälaji. Ei sen mukaan, mikä olisi lapselle paras laji, missä hän voi parhaiten toteuttaa itseään ja tuoda lahjakkuutensa esiin. Muutamat ovat onneksi kyllin rohkeita valitsemaan mieleisensä lajin ja viemään sitä innokkaasti eteenpäin, vaikkei ympäristö tarjoa lajikulttuurin tuomaa tukea. Nämä pioneerit joutuvat tekemään paljon enemmän töitä, kuin ne joiden laji on vahvasti organisoitu ja hyvin resursoitu. Monesti yksittäiset tähdenlennot onnistuvat nostamaan lajin suosion huipulle, mutta harvemmin se johtaa pysyvän lajikulttuurin muodostumiseen. Jos uusia menestyviä urheilijoita ei jatka samoilla radoilla, huuma kansan keskuudessa lopahtaa. (Heino 2000.) 3.2 Varhaisten vuosien ja perheen vaikutus Porter (2005) huomauttaa, ettei kukaan voi olla viuluvirtuoosi, jos ei ole koskaan nähnytkään viulua (Porter 2005). Lapsen varhaiset vuodet ja silloin saadut kokemukset ja virikkeet ovat äärimmäisen tärkeitä tulevaisuuden intressien kannalta. Ihmisillä on erinomaiset hermostolliset oppimisvalmiudet, jotka kokemuksien myötä muuttuvat taidoiksi. Jos lapsen varhaisten vuosien toimintaympäristössä on hyvin vähän tai ei lainkaan virikkeitä, aivoalueiden aineenvaihdunta ei ole kovin aktiivista eikä synapsisia yhteyksiä synny eli oppimista ei tapahdu. (Lyytinen, Eklund & Laakso 1995, 42 50.) Lapsen sinnikkyys omaksua uusia asioita on ainutlaatuista varhaisina vuosina. Oppimisvalmius heikkenee lineaarisesti kouluiästä murrosikään. Lapsen rohkaiseminen liikunnallisiin virikkeisiin on viisasta jo senkin takia, että ympäristön ja oman kehon jäsentyminen edellyttää liikkumista. (Mero & Numminen 1990, 49 69; Lyytinen, Eklund & Laakso 1995, 46 50.) Erilaisten taitojen oppimisessa vuodet yhdestä kuuteen ovat parhaita yleistaitavuuden kehittämisessä. Tällöin opetellaan perusliikkumistaidot kuten käveleminen, hyppääminen ja juokseminen. (Mero & Numminen 1990, 52.) Bloomin ja Soniakin (1985) tutkimus huippulahjakkuuksista (mm. uimarit ja tenniksenpelaajat) osoitti, että kodilla oli ratkaiseva merkitys lahjakkuuden alkutaipaleella. Usein joku perheenjäsen tai muu sukulainen harrasti sitä urheilun aluetta, jossa lapsi myöhemmin menestyi. Harrastus oli hyvin luonnollinen osa perheen arkea. Kotona myös

10 opittiin tekemään kovasti töitä ja aina parhaansa mukaan. Saavutusten arvostamista pidettiin tärkeänä. (Sloane 1985, 439 453.) Myös Gagné viittaa Bloomin tutkimuksiin ja toteaa, että toisten henkilöiden vaikutus lahjakkuuden ilmentymiseen on yksi parhaiten tutkituista ja dokumentoiduista katalysaattoreista (Gagné 1993, 74). Rautavan, Laakson ja Nupposen (2003) tutkimus vanhempien merkityksestä 5. luokkalaisten liikuntaharrastuksiin osoitti, että Suomessa perheen liikunnallisuus korreloi lapsen urheiluharrastuneisuuteen. Erittäin merkitsevä yhteys löydettiin perheen liikuntaan käyttämän ajan ja lasten liikkumisen urheiluseurassa sekä kilpailemisen välillä. Merkitsevä oli myös vanhempien aikaisemman kilpailu- ja liikuntataustan yhteys lasten kilpailemiseen korkeammalla (kansallisella tai kansainvälisellä) tasolla. (Rautava, Laakso & Nupponen 2003, 28 30.)

11 4 URHEILULAHJAKKUUDEN TUNNUSMERKKEJÄ Jokaisessa lajissa lahjakkuuteen vaaditaan luonnollisesti hieman eri asioita. Kaikille lajiryhmille yhteisinä tärkeinä piirteinä pidetään psyykkisiä ja fyysisiä ominaisuuksia, lajitaitoa ja lajitulosta, rakennetekijöitä sekä aikaisempaa liikunnan ja harjoittelun määrää. Näiden avulla voidaan kuhunkin lajiin määrittää tarkempia lahjakkuustekijöitä ja lahjakkuuksien mittausmenetelmiä. Lajitaito on tärkein ominaisuus, kun etsitään urheilulahjakkuudelle parasta lajia. Lajisuorituksen tekemisessä yhdistyy kaikki lahjakkuustekijät sellaiseksi kokonaisuudeksi, mitä yksilön psyykkiset ja fyysiset kyvyt sekä ruumiinrakenne ja aikaisempi harjoittelu mahdollistavat. (Mero 2004b, 400 408.) Lajitaito ja sen kehittymien nopeus vaativat kuitenkin aina urheilijan tiivistä seurantaa. Lajitaito on lisäksi jokaisessa lajissa erilainen. Siksi esittelenkin nyt tarkemmin vain urheilulahjakkuuksien yleisiä psyykkisiä ja fyysisiä tunnusmerkkejä ja määritän miten ne vaikuttavat harjoitteluun ja menestymiseen. Ne esiintyvät yksittäisinä komponentteina kaikissa urheilulajeissa. 4.1. Psyykkiset ominaisuudet Psyykkiset ominaisuudet ovat yksilön sisäisiä tekijöitä, joilla on tärkeä merkitys synnynnäisten lahjojen tai valmiuksien kehittämisessä erityislahjakkuudeksi (Gagné 1993, 73). Henkinen valmentautuminen on hyvä aloittaa mahdollisimman aikaisin, jotta lapsi omaksuu tiettyjä ominaisuuksia osaksi harjoittelua (Parkatti 1990, 14). Urheilulajit eroavat psyykkisten vaatimustensa mukaan ja valmentautuminen kannattaa aina tehdä psykologisen lajianalyysin pohjalta. Etenkin kilpailutilanteissa näkyy eri lajien omanlaisensa psyykkiset vaatimukset esimerkiksi sen mukaan montako toistoa on tehtävä, kauanko suoritus kestää, mikä merkitys on ulkoisilla tekijöillä ja arvostellaanko suoritus. (Liukkonen 2004, 217 219.) Urheilijan psyykkiset ominaisuudet vaikuttavat harjoittelun laatuun, taitojen oppimiseen ja kilpailutuloksiin. Ihanteelliset henkiset ominaisuudet auttavat tiedon omaksumisessa, tarkkaavaisuudessa, suoritusten toteuttamisnopeudessa ja kilpailuihin liittyvässä taktikoinnissa ja itsesäätelyssä. (Parkatti 1990, 14.) Jokaisen toimintaa ohjaavaa psyykkinen järjestelmä on kuitenkin hyvin yksilöllinen, sillä se rakentuu vuorovaikutuksessa urhei-

12 lijan, toimintaympäristön ja erityisesti läheisten ihmisten kanssa (Liukkonen 2004, 215 ). Arvokkaita psyykkisiä tekijöitä on olemassa erittäin paljon. Suorituskykyyn vaikuttavat muun muassa huomiokyky, keskittymiskyky, valppaustaso, ajatuskuviot, oma panostus tai heittäytyminen, vapautuneisuus, rentous, tahtovoima ja voitontahto. Sitoutumiseen viittaavia haluttuja lahjakkuuksien ominaisuuksia ovat aloitteellisuus, tunnollisuus, määrätietoisuus, innostuneisuus harjoitteluun ja kilpailuun, luovuus, peräänantamattomuus, tahtokestävyys ja rehellisyys. (Saarela & Mero 1987, 50 55 ; Parkatti 1990, 14; Mero 2004, 405.) Gagnén mukaan ei kuitenkaan voi olla varma psyykkisten ominaisuuksien ja lahjakkuuden ilmenemisen syy-seuraussuhteista. Esimerkiksi hyvä itseluottamus edesauttaa taitojen oppimisessa, mutta toisaalta taitojen oppiminen lisää itseluottamusta. (Gagné 1993, 74.) Seuraavissa kappaleissa mainitut psyykkiset osa-alueet ja kyvyt ovat osittain päällekkäisiä, mutta nivoutuvat erityisesti emootioihin, älykkyyteen, persoonallisuuteen ja motivaatioon. 4.1.1 Emotionaaliset ja mentaaliset kyvyt Brown (2001) erottelee kymmenen tärkeää emotionaalista tai mentaalista kykyä, jotka ovat luonteenomaisia poikkeuksellisen hyville urheilijoille. Ne ovat osaksi periytyviä ja osaksi opittuja sisäisiä tekijöitä. Heikkouksiaan voi kehittää ja harjoituttaa samaan tapaa kuin fyysisiä ominaisuuksia. Hänen mukaan kaikki urheilupsykologit ovat yhtä mieltä siitä, että urheilijalla on oltava tietynlainen tarmo tai into lajiaan kohtaan ja se on tärkein tekijä psyykkinen kyky, joka tekee lahjakkuuden. Se näkyy lapsella esimerkiksi ylitsepursuavana haluna vain pelata jalkapalloa. Brown toteaa, että jos lapsi ei koskaan harjoittele oma- aloitteisesti harjoitusten ulkopuolella, ei hänestä koskaan tule huippulahjakkuutta. Toisaalta tarmo ja lajin vetovoima voi kehittyä myöhemmälläkin iällä. Intohimo on rakkautta lajia kohtaan. Se on samankaltainen kuin vietti, mutta hieman emotionaalisempi tunne tai ominaisuus. (Brown 2001.) Lahjakkaalta urheilijalta vaaditaan emotionaalista tasapainoa ja stressinhallintaa. Henkinen kovuus taas viittaa itsetuntemukseen ja siihen, että tietää olevansa hyvä. Myönteisellä asenteella vältetään negatiivisia ajatusmalleja. Asenne vaikuttaa siihenkin, miten suhtaudutaan haasteisiin. Hyvän urheilijan on oltava myös realistinen omia kykyjään

13 kohtaan. Realistit usein myös oppivat virheistään ja kokemuksistaan. Keskittyminen on intensiivistä mentaalista toimintaa. Urheilijan on fokusoitava kaikki ajatuksensa tilanteeseen tehdäkseen hyvän suorituksen. Emotionaalisesti sitoutuneen urheilijan tunnistaa siitä, että tämä valmistautuu huolella ja tunnollisesti, tekee aina sataprosenttisesti ja haluaa kehittää itseään suurien saavutustenkin jälkeen. Sisukkuus on sitä, että urheilija jaksaa uskoa lahjakkuuteensa ja siihen mitä tekee. Se on tietynlaista sopeutumista. Kymmenes oleellinen kyky Brownin mukaan on kilpailullisuus ja halu voittaa. (Brown 2001.) 4.1.2 Älykkyys Myös älykkyys on urheilijalle tärkeä tekijä, vaikka kirjallisuudessa se liitetään usein esimerkiksi akateemiseen lahjakkuuteen. Älykkyys näkyy muun muassa kykynä reagoida nopeasti, hallita uusia tilanteita ja oppia niistä, kykynä yhdistää monimutkaisia osaalueita ja käsitellä erilaisia ärsykkeitä yhtäaikaisesti sekä taitona säädellä toimintaansa ja estää vaistonvarainen käyttäytyminen (Young & Tyre 1992.) Metakognitio eli ajattelemisen ajatteleminen on myös eräänlaista älykkyyttä. On tutkittu, että lahjakkailla lapsilla on muita enemmän metakognitiivista kompetenssia. Tällaiset lapset osaavat tarkemmin havainnoida, arvioida ja säädellä omaa käyttäytymistään ja hyödyntävät enemmän erilaisia oppimisstrategioita kuin muut lapset. (Robinson 2000, 14.) Ei siis tarvita korkeaa älykkyysosamäärää ollakseen lahjakas urheilija. Kyse on urheilun kokonaisvaltaisesta ymmärtämisestä ja sen ymmärryksen yhdistämisestä fyysisiin kykyihin. (Brown 2001.) 4.1.3 Persoonallisuus Persoonallisuudella tarkoitetaan yksilön psyykkisten toimintojen kokonaisuutta. Se pohjautuu perimään ja varhaiseen temperamenttiin, joka määrittelee ihmisen perusolemuksen kuten arkuuden tai impulsiivisuuden. Persoonallisuus rakentuu oppimisen, kokemusten ja sosiaalisen ympäristön vuorovaikutuksena. Valmennus ja urheilu voivat vaikuttaa moniin lapsen, nuoren ja aikuisenkin persoonallisuuden osa-alueeseen. Toisaalta persoonallisuuden rakenne ohjaa omalta osaltaan lajivalintaa, tapaa harjoitella ja kilpail-

14 la sekä vaikuttaa urheilusta saatavan mielihyvän kokemukseen. (Liukkonen 2004, 223; Heino 2000.) Persoonallisuuden piirteistä puhumista on kritisoitu muun muassa jäykäksi yleistämiseksi. Piirteet ovat kuitenkin hyvä apu luokittelemaan, kuvailemaan ja selittämään millainen joku on. Nykyisin piirreteoreetikot ovat suhteellisen yksimielisiä viidestä peruspiirteestä, joita ovat neuroottisuus (vastakohtana tunne-elämän tasapainoisuus), ekstraversio (vs. introversio), sovinnollisuus (vs. välinpitämätön vihamielisyys), avoimuus kokemuksille (vs. sovinnaisuus ja tavanomaisuus) sekä tunnollisuus (vs. huolettomuus ja epäluotettavuus). (Pervin 2003.) Persoonallisuuden piirteistä puhuttaessa on varottava yleistyksiä, sillä yksilölliset kokemukset määrittävät tarkemmin millaiseen käyttäytymismalliin yksilö päätyy. Urheilija voi oppia kompensoimaan heikkoja puoliaan myös persoonallisuuden tasolla. Jos urheilulahjakkuuksia lähdetään erottelemaan vain persoonallisuustestien avulla, mennään väärään suuntaan. Testit tulee olla suunniteltu urheilijoita varten ja valmentajan kokemus ja sana on tärkeää. (Liukkonen 2004, 235 236.) Alla on lueteltu Heinon (2000) ja Rantasen (2007) määritelmiä mukaillen joitain viiteen peruspiirteeseen yhteydessä olevia persoonallisuustekijöitä, jotka vaikuttavat urheilijan elämään ja suorituksiin. Neuroottisuuteen voimakkaasti liittyvä alapiirre on ahdistuneisuus eli taipumus pohtia kielteisiä ja huolta aiheuttavia tekijöitä. Se näkyy liiallisena jännityksenä ja johtaa usein epäonnistumisiin. Siksi alhainen neuroottisuus ja ahdistuneisuus ovat hyödyksi urheilijalle. Lahjakkaan urheilijan stressisietokyvyn tulee olla tarpeeksi hyvä. Ahdistuneet urheilijat saattavat toisaalta onnistua paremmin kilpailuun valmistumisessa, sillä he miettivät kaiken mahdollisen valmiiksi. Ilmaisua vaativissa lajeissa, kuten voimistelussa ahdistuneisuudella voi saada esittämiseen lisää syvyyttä. (Heino 2000, Rantanen 2007.) Ekstraversio on urheilijalle hyvä persoonallisuuden piirre. He ovat itsevarmoja, ulospäin suuntautuneita ja aktiivisia. Itseluottamus on urheilijalle erittäin tärkeä ominaisuus ja se muuttuu lapsuuden ihmeminästä nuoruusiän aaltoilun yli kohti osaksi aikuisiän identiteettiä. Itsevarmuuden avulla suoriudutaan hyvin myös paineen alla. Itsensä esille tuominen on hyvä piirre esiintymistilanteissa esimerkiksi voimistelussa tai yleisesti julkisuuden kannalta. Ekstrovertit ovat usein myös jännityshakuisia ja jopa aggressiivisia.

15 Aggressiivisuus voi urheilussa purkautua positiivisella tavalla lisäenergiana ja päättäväisyytenä. Aggressiivisten on kuitenkin hyvä oppia hillitsemään itsensä tilanteen vaatiessa. (Heino 2000, Rantanen 2007.) Sovinnollisuus ja avoimuus ovat tärkeitä esimerkiksi tiimityöskentelyssä, mutta ei varsinaisen urheilusuorituksen kannalta. He sopivat hyvin joukkuelajeihin, joissa he saavat itselle tärkeitä lämpimiä ihmissuhteita, joukkuehenkeä ja yhteisiä kokemuksia. Tunnollisuus on keskeinen piirre urheilijalla. Sen alapiirteistä esimerkiksi pystyvyys, järjestelmällisyys ja etenkin saavutushakuisuus ovat tuntomerkkejä lahjakkaalle urheilijalle. Tällainen urheilija haluaa menestyä ja uskoo omiin kykyihinsä. Hänellä on itsekuria ja hän harjoittelee huolellisesti. Saavutustarve auttaa jaksamaan pitkäntähtäimen harjoittelussa ja sitä vaaditaan pyrittäessä maailman huipulle. Järjestelmällisyys on hyväksi tarkkuutta ja tekniikkaa vaativissa suorituksissa kuten ammunta ja voimistelukin. Hyvin voimakas tunnollisuus saattaa kuitenkin aiheuttaa sopeutumisvaikeuksia nopeasti vaihtuvissa tilanteissa. (Heino 2000, Rantanen 2007.) Vaikka persoonallisuuden piirteet ovat melko pysyviä, niissä on dynaamisuutta etenkin urheilussa (Brown 2001). Urheiluun eikä yksittäiseen lajiin ole tiettyä huippupersoonallisuutta. Kyse on siitä, kuinka hyvin urheilija hyödyntää omat vahvuutensa ja muodostaa ns. henkisen voimakenttänsä. Persoonallisuuden alapiirteistä aggressiivisuus, saavutustarve, itsenäisyys ja itsensä esille tuominen näyttävät kuitenkin korostuvan huippuurheilijoilla. (Heino 2000.) Gagné (1993) korostaa, ettei persoonallisuus ole erityislahjakkuuden osa-tekijä, vaan yksilön sisäinen katalysaattori, joka edesauttaa kykyjen kehittymistä erityislahjakkuudeksi (Gagné 1993, 78). 4.1.4 Motivaatio Motivaatio on yksilön sisäinen tekijä, joka säätelee voimakkaasti sitä, kuinka tehokkaasti harjoittelu vaikuttaa ja kuinka nopeasti urheilija oppii. Motivaatio on siis väline muuttaa synnynnäinen lahjakkuus erityislahjakkuudeksi. (Gagné 1993, 73.) Motivaatiota pidetään avaintekijänä menestymiseen. Motivaatiota voidaan jaotella ja käsitellä monista eri lähtökohdista kuten ulkoinen vastaan sisäinen motivaatio, tehtäväorientaatio vastaan minäorientaatio ja luonnekohtainen vastaan tilannekohtainen moti-

16 vaatio. (Weinberg & Gould 2003.) Gagnén mukaan motivaatio vaikuttaa kolmella eri tavalla ihmisen käyttäytymiseen: (1) se aktivoi käyttäytymistä tai panee alulle jonkin suorituksen, (2) motivaatio suuntaa ja ohjaa käyttäytymistä ja (3) se ylläpitää tiettyä käyttäytymistä, kunnes tavoite tai tyytyväisyys on saavutettu (Gagné 1993, 73). Motivaatiosta puhutaan useimmiten psyykkisen valmentautumisen yhteydessä, mutta se voi olla myös yksi tunnusmerkki valittaessa lahjakkuuksia tietyn lajin pariin. Mistä tunnistaa lajiin hyvin motivoituneen lapsen tai nuoren, jos harjoittelua ei ole vielä aloitettu tai se on alkuvaiheilla? Liukkosen (2004) mukaan paras tulos saavutetaan, jos urheilija on tehtäväorientoitunut. Tehtäväorientaatio tarkoittaa, että pätevyyden tunne ja motivaatio kasvavat, kun urheilija suorittaa tietyn tehtävän tai parantaa omaa suoritustaan. Jos lapsi tulee iloiseksi enimmäkseen vain silloin, kun voittaa tai on muiden tasolla pienemmällä panostuksella, näyttää tulevaisuus aika heikolta. (Liukkonen 2004, 224 225.) Vaikeuksia on ennustettavissa myös silloin, jos lapsen aktiivisuus ja suoritus ovat riippuvaisia ulkoisista palkkioista (Weinberg & Gould 2003). Motivaatio voi näkyä tahtotilana. Esimerkiksi voimistelijalta vaaditaan vahvaa tahtoa ja sinnikkyyttä, sillä harjoitteluun ja etenkin venyttelyyn liittyy paljon epämiellyttäviä fyysisiä tuntemuksia. (Heino 2000.) Tahdonvoima näkyy kun urheilija yksittäisessä suorituksessa kykenee viemään tehtävän läpi vaativuudesta huolimatta. Tahtokestävyys ilmenee pidemmällä aikajaksolla silloin, kun urheilija jaksaa vuodesta toiseen lisätä harjoitteluaan ja edetä kohti pitkäntähtäimen tavoitteita. (Häkkinen, Mäkelä, Mero 2004, 255.) Weinbergin & Gouldin (2003) mukaan urheilija, joka on saavutushakuinen osaa aina motivoitua tavoitteen saavuttamiseksi. Tällaisella urheilijalla on taipumus käyttää minää suojelevia attribuutioita. Menestyminen selitetään johtuvan omista kyvyistä ja epäonnistuminen enemmän ulkoisista tekijöistä kuten väsymyksestä tai olosuhteista. Tällainen itsensä huijaaminen on kuitenkin hyvä asia motivaation säilymisen kannalta. (Weinberg & Gould 2003.)

17 4.2 Fyysiset ominaisuudet Sensomotoriset kyvyt ovat Gagnén (1993) mukaan vahvasti sidoksissa geneettisiin tekijöihin ja selittävät eniten nuorena ilmenevää lahjakkuutta. Kyvyt ilmenevät ja kehittyvät enemmän tai vähemmän spontaanisti, mutta ympäristön merkitys on erittäin suuri. (Gagné 1993, 72 73.) Urheilussa lasten täytyy usein odottaa fyysistä kypsymistään osoittaakseen lahjakkuutensa tietyllä alueella. Potentiaalisuus näkyy kuitenkin heti pienestä pitäen esimerkiksi nopeina reaktioina, ketteryytenä tai yleisesti hyvänä fyysisenä kuntona. Ruumiinrakenne ja perinnöllinen fyysinen olemus ohjaavat lasta oikeiden lajien pariin. (Young & Tyre 1992.) Fyysiset ominaisuudet voidaan karkeasti jakaa urheilijan taitotekijöihin, kuntotekijöihin ja rakennetekijöihin (Mero 2004a, 241; Miettinen 1999, 55). Jokaiseen lajiin tulee etsiä lahjakkuuksia lajin vaatimusten ja mahdollisen lajianalyysin pohjalta. Siksi esittelen nyt vain yleisesti mitkä fyysiset ominaisuudet ovat keskeisiä urheilulahjakkuudelle. 4.2.1 Taitotekijät Taidon lajit jaetaan yleistaitavuuteen sekä lajikohtaiseen taitavuuteen, joka voidaan edelleen jakaa tekniikkaan ja tyyliin. Taitotekijät ovat aistien, hermoston ja lihaksiston sekä psyykkisten tekijöiden tarkoituksenmukaista yhteistyötä ja ne ovat urheilusuorituksen tärkeimmät osa-alueet. (Mero 2004a, 241; Miettinen 1999, 57.) Yleistaitavuus tarkoittaa kykyä oppia ja hallita erilaisten suoritusten ja urheilulajien taitovaatimuksia. Yleistaitoja ovat muun muassa perusliikkeet kuten kävely, kieriminen, hyppääminen ja kiinniottaminen. Yhdessä yleistaitojen kanssa kehittyvät koordinatiiviset edellytykset taitojen oppimiselle. (Mero 2004a, 241 242.) Näitä ovat reaktiokyky eli kyky reagoida ärsykkeisiin oikealla tavalla, orientoitumiskyky eli kyky aistia kehon asentoja ja niiden muutoksia, tasapainokyky eli kyky ylläpitää tasapainoa, kyky erilaistumiseen eli kyky erotella samankaltaiset liikkeet toisistaan, rytmittämiskyky eli kyky löytää liikkeen oikea rytmi, yhdistelykyky eli kyky yhdistää osaliikkeet kokonaisuuksiksi, erottelukyky eli kyky vaihdella jännitystä ja rentoutta sekä sopeutumiskyky eli

18 kyky sopeutua muuttuviin olosuhteisiin. (Miettinen 1999, 58.) Yleistaidot ja koordinatiiviset valmiudet kehittyvät 1-5 vuoden iässä ilman erityistä valmennusta. Huippusuorituksia varten taitoja on kuitenkin kehitettävä aktiivisesti 6-10 vuoden iässä. (Mero 2004a, 242.) Lajitaidot ilmenevät lajin oikeaoppisen tekniikan hyödyntämisenä sekä kykynä oppia uusi tekniikka ja korjata tekniikkavirheitä. Hyvä tekniikka on oikeiden liikeratojen suorittamista. Optimitekniikka tekee suorituksesta myös taloudellisen. Suorituksessa ilmenevää persoonallista ilmaisutapaa sanotaan tyyliksi. Lajitaidoilla on Meron mukaan tärkein merkitys, kun noin 10 12- vuotiaita urheilulahjakkuuksia valitaan tiettyyn lajiin ja sopivaan taitotasoryhmään tai ohjataan oikeaan lajivalintaan. (Mero 2004a, 241 250.) 4.2.2 Kuntotekijät Huippusuorituksiin vaaditaan taitotekijöiden lisäksi suorituksen kannalta optimaalisia kuntotekijöitä. Uusien taitojen oppiminen vaatii sen, että elimistön kuntotekijät ovat tietyllä tasolla. (Miettinen 1999, 58.) Lihasvoimalla on huomattava merkitys kaikessa huippu-urheilussa. Voiman lajit jaetaan nopeus-, maksimi- ja kestovoimaan. Lahjakkuus tiettyyn lajiin voiman osalta on helppo havaita, jos lajianalyysi on tehty. Tällöin tiedetään huippu-urheilijalta vaadittavat voimantuotto-ominaisuudet. (Häkkinen, Mäkelä, Mero 2004, 251 254.) Nopeus on useimmissa urheilulajeissa erittäin tärkeä ominaisuus. Nopeuden lajit ovat reaktionopeus, räjähtävä nopeus ja liikkumisnopeus, joka voidaan vielä jakaa maksimaaliseen ja submaksimaaliseen nopeuteen. Nopeus on erittäin vahvasti periytyvä ominaisuus. (Mero, Jouste, Keränen 2004, 293 294.) Kestävyys nousee merkittävään rooliin, kun suorituksen kesto ylittää kaksi minuuttia tai suoritus toistuu lyhyinä tehojaksoina pidemmän ajan kuluessa. Kuten nopeus, myös kestävyys ilmenee eri tavoin eri lajeissa suorituksen kestosta riippuen. Kestävyys voidaan jakaa aerobiseen peruskestävyyteen, vauhtikestävyyteen, maksimikestävyyteen ja nopeuskestävyyteen. Nopeuskestävyys jaetaan anaerobiseen peruskestävyyteen sekä maitohapolliseen ja maitohapottomaan nopeuskestävyyteen. Nopeuskestävyys on merkittävä ominaisuus, kun suoritus kestää 10-90 sekuntia. Lahjakkuus kestävyyslajeihin ilmenee usein vasta myöhemmällä iällä. Lahjakkaiden nuorten kestävyysurheilijoiden taustalla on usein aktivoiva ja suotuisa liikkumisympä-

19 ristö. (Nummela 2004, 315; Nummela, Keskinen & Vuorimaa 2004, 333 357.) Liikkuvuus jaetaan yleisliikkuvuuteen ja lajikohtaiseen liikkuvuuteen. Luonnollinen yleisnotkeus on parhaimmillaan ennen murrosikää, joten lahjakkuudet notkeutta vaativiin lajeihin tulisi löytää mahdollisimman varhain. Lajikohtainen liikkuvuus määräytyy lajikohtaisesti. (Mero & Holopainen 2004, 364 369.) 4.2.3 Rakennetekijät Oma ruumiinrakenne vaikuttaa hyvin monilla lajivalintaan lapsuudessa ja nuoruudessa. Kehon koostumus, koko ja rakenteelliset tekijät voivat olla urheilijalle joko etu tai haitta. Hyvä ryhti ja kehon asento muodostuvat lihastasapainosta ja luuston rakenteesta. Hyvä ryhti on eduksi kaikissa urheilulajeissa, sillä se tekee liikkumisesta taloudellisempaa ja turvallisempaa. Huono kehon asento kiristää tai löystyttää tiettyjä lihaksia. Kehon optimaalinen suhteellinen koko, kuten pitkät jalat ja lyhyt selkä, on jokaisessa lajissa erilainen. Esimerkiksi huippu-uimarit ovat nykyään pitkiä ja melko painavia ja heillä on vahva ylävartalo. Telinevoimistelijoille taas on tyypillistä olla lyhyt ja kevyt. (Bloomfield 1998, 146 149.) Nuorten urheilijoiden kehon koostumuksen mittaaminen ei ole tarkoituksenmukaista, sillä monissa urheilulajeissa tätä asiaa käsitellään terveyden kustannuksella. Järkevämpää on käyttää apuna pituus- ja painokäyriä, joista nähdään, missä vaiheessa esimerkiksi kasvupyrähdykset ovat menossa. (Keskinen 2004, 377 378.) Kaiken kaikkiaan rakennetekijät ovat vain yksi osa fyysistä kapasiteettia, eikä niitä tulisi painottaa liikaa lahjakkuuksien kartoituksessa (Bloomfield 1998, 186). 4.3 Muut tunnusmerkit Psyykkiset ja fyysiset ominaisuudet ovat helposti havaittavissa ja melko helposti mitattavissa. On kuitenkin vielä joitain asioita, jotka ikään kuin tekevät lahjakkuudesta täydellisen ja erottaa voittajan niistä kilpailijoistaan, joilla on kutakuinkin samanlaiset psyykkiset ja fyysiset ominaisuudet. Tällainen urheilija osaa ottaa lahjakkuudestaan ja kyvyistään kaiken irti. Joukkueessa tällainen urheilija tuo tilanteen vaatimaa rauhallisuutta tai energiaa ja saa joukkuetoveritkin tekemään parhaansa. Hän ei välttämättä loista lahjakkuudellaan harjoituksissa, mutta onnistuu aina ratkaisevilla hetkillä ja osaa tai

20 uskaltaa nousta aina tilanteen vaatimalle tasolle. Palloilulajeissa pelisilmä eli taktinen osaaminen ja oivaltaminen on tärkeää. Tällainen pelaaja tuntuu aina olevan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Jotkut ovat helppoja valmennettavia. Se tarkoittaa, että urheilija keskittyy ja oppii nopeasti. Valmennus vaikuttaa tehokkaammin kuin muihin harjoittelutovereihin. Lahjakas urheilija osaa myös sopeutua erilaisiin tilanteisiin: uuteen valmentajaan, uuteen taktiikkaan tai tyyliin sekä erilaisiin ympäristöolosuhteisiin. (Brown 2001.) Tällaiset luokittelemattomat tunnusmerkit voi havaita parhaiten kilpailutilanteessa (Brown 2001). Monet edellä olevista kyvyistä ovat osa urheilijan persoonallisuutta, mutta varmasti monet niistä ovat yhteydessä hyvään stressin- ja paineensietokykyyn.

21 5 POHDINTA Tässä tutkimuksessa tarkoituksena oli tarkastella lahjakkuutta urheilun alueella. Pyrin Gagnén lahjakkuusmallin sekä urheilun asiantuntijoiden teosten ja tutkimusten avulla selvittämään, mistä tekijöistä urheilulahjakkuus muodostuu. Toivon, että lukijalle jää selkeä kuva niistä urheilulahjakkuuden faktoreista, joita urheilupsykologisessa ja lahjakkuuskirjallisuudessa pääosin käsitellään. Tarkastelematta jäi kuitenkin monia mielenkiintoisia lahjakkuustutkimuksen haaroja kuten lahjakkuuden kehittyminen, lahjakkuuksien etsintä ja lahjakkaiden erityisongelmat. Lopuksi haluan vielä käsitellä lahjakkuuden faktoreiden keskinäistä vuorovaikutusta ja pohtia lyhyesti miten ne vaikuttavat oppimiseen ja harjoitteluun. Gagnén lahjakkuusmallissa jokainen komponentti voi vaikutta mihin tahansa muuhun komponenttiin. Vuorovaikutus on usein myös kaksisuuntaista. Esimerkiksi sisäisten tekijöiden ja ympäristötekijöiden kaksisuuntainen vuorovaikutus näkyy siten, että lapsen vanhemmat antavat enemmän tukea, kun lapsi osoittaa olevansa erittäin motivoitunut omaa talentti- aluettansa kohtaan. Lapsen motivaatio taas lisääntyy entisestään, kun hän havaitsee vanhempiensa tuen ja kannustuksen. Gagnén lahjakkuusmallin eri komponentit voivat muodostaa hyvin erilaisia vuorovaikutussuhteita ja silti lopputulos voi olla sama. Esimerkiksi jääkiekkomaajoukkueen kaksi eri jäsentä voivat olla taustoiltaan aivan erilaisia: toinen on rikkinäisestä perheestä ja pelaillut jääkiekkoa vain huvin vuoksi, mutta on kyvyiltään todella lahjakas; toinen taas on kyvyiltään heikompi, mutta on harjoitellut kovasti ja saanut paljon tukea ystäviltään ja perheeltään. (Gagné 1993, 75 76.) Yleisesti ajatellaan, että todellinen lahjakkuus näkyy vasta aikuisiällä ja lapsi voi olla vain potentiaalinen lahjakkuus. Gagnén mallin mukaan potentiaali on lahjakkuutta, sillä lapsena (tai aikuisena) ilmenevä taidokkuus on juuri luonnollista ja osittain synnynnäistä kyvykkyyttä (giftedness), vaikka harjoittelua ei taustalla olisikaan. Kykyjen kehittymisestä voidaan useimmiten puhua vasta, kun yksilö on saavuttanut nuoruusiän. Näin ollen aikuisiän poikkeuksellisen merkittävät saavutukset jollain alueella ovat Gagnén mallin mukaan seurausta lahjakkuuden kehittymisestä. Lahjakkuuden kehittyminen tarkoittaa siis sitä, että synnynnäisiä kykyjä on harjoitettu ympäristön tarjoamien tuen ja mahdollisuuksien sekä yksilön sisäisten resurssien puitteissa. (Gagné 1993, 76 77.)

22 Myös Mero ja Numminen (1990) ovat samassa linjassa Gagnén mallin kanssa. He korostavat, että kaikki liikuntataidot ovat opittuja ja se, miten hyvin ja nopeasti taito opitaan, riippuu perintötekijöiden, hermoston, lihaksiston ja psyykkisten tekijöiden yhteistyöstä. Ympäristön tuki on erityisen tärkeää siinä vaiheessa, kun opetellaan oman suorituksen havainnointia ja ymmärtämään tavoitteiden mukaiset vaatimukset. (Mero & Numminen 1990, 52.) Lahjakkaan urheilijan ehdottomasti tärkein tukihenkilö on valmentaja. Valmennusjärjestelmän tehtävä on taas varmistaa urheilijalle laadukkaat harjoittelu- ja kilpailuolosuhteet. (Niemi-Nikkola 2004, 390 391.) Lahjakkuuden kehittyminen urheilussa on riippuvainen hyvin monesta tekijästä. Harjoittelun on oltava kaikilta osin psyykkistä tasapainoa tukevaa sekä laadullisesti ja määrällisesti riittävää. Itsetunnon kannalta on tärkeää olla hyvä seurantajärjestelmä sekä riittävästi kilpailuja. Sosiaalisten suhteiden ja taloudellisen tuen on oltava kunnossa. Koulunkäynti, koti, työ ja harrastukset pitää koordinoida siten, että urheilijan vastuu harjoitteluun ja sitoutuminen tavoitteisiin kasvavat asteittain. (Liukkonen 2004, 216 220.) Huippusuoritusten taustalla on aina valtavasti kovaa työtä ja lujaa tahtoa. Jaksamisen ja kehittymisen kannalta on todella tärkeää, että huippu-urheilija kokee elämänsä arvokkaaksi, tuntee toteuttavansa itseään ja sitoutuu huippu-urheilijan identiteettiin. (Heino 2000.) Vaikka voidaan määritellä joukko avainasioita, joilla lahjakkuus määritellään urheilun toimintaympäristössä, on huomioitava, että jokaisen lahjakkaan urheilijan historia ja ominaisuudet ovat yksilöllisiä ja monien asioiden summia. Gagnén mallia soveltaen ja eri komponentteja oikeassa suhteessa painottaen voidaan kuitenkin varmasti määritellä lahjakkuus yksilöllisellä tasolla. Mielestäni kyseisessä mallissa tai teoriassa on huomioitu oivaltavasti monia sellaisia asioita, jotka muiden teoreetikkojen tutkimuksissa ja malleissa jäävät epäselviksi. Uskottavuutta kuitenkin lisäisi, jos mallin tueksi saataisiin empiirisiä tutkimuksia.

23 LÄHTEET Abernethy, B. 1994. Teoksessa S. Serpa, J. Alves & V. Pataco (toim.) International Perspectives on sport and exercise psychology. Morgantown: Fitness information technology, 57-68. Bloomfield, J. 1998. Posture and proportionality in sport. Teoksessa B. Elliot (toim.) Training in sport. Chichester: Wiley, 145-186. Brown, J. 2001. Sports Talent. Champaign: Human Kinetics. Eysenck, H. J. & Barrett, P. T. 1993. Brain research related to giftedness. Teoksessa K. A. Heller, F. J. Mönks & A. H. Passow (toim.) International handbook of research and development of giftedness and talent. Oxford: Pergamon Press, 115 131. Gagné, F. 1993. Constructs and models Pertaining to exceptional human abilities. Teoksessa K. A. Heller, F. J. Mönks & A. H. Passow (toim.) International handbook of research and development of giftedness and talent. Oxford: Pergamon Press, 89 102. Gardner, H. 2000. The Giftedness Matrix: A Developmental Perspective. Teoksessa R. C. Friedman & B. M. Shore (toim.) Talents unfolding. Washington: American Psychological Association, 77 88. Heino, S. 2000. Valmentautumisen psykologia. Jyväskylä: Gummerus. Häkkinen, K. Mäkelä, J. Mero, A. 2004. Voima. Teoksessa A. Mero, A. Nummela, K. Keskinen & K. Häkkinen (toim.) Urheiluvalmennus. Jyväskylä: VK-kustannus, 251 292. Itkonen, H. & Kortelainen, J. 2000. Maakunnan lippulaivaksi?: Kamppailu pesäpallon alueellisesta herruudesta. Teoksessa H. Roiko-Jokela & E. Sironen (toim.) Urheilu katsoo peiliin. Jyväskylä: Gummerus, 199 211.

24 Liukkonen, J. 2004. Psyykkiset tekijät urheilussa. Teoksessa A. Mero, A. Nummela, K. Keskinen & K. Häkkinen (toim.) Urheiluvalmennus. Jyväskylä: VK-kustannus, 215 239. Lyytinen, H. Eklund, K. & Laakso, M.1995. Varhainen kognitio, temperamentti ja vuorovaikutus. Teoksessa P. Lyytinen, M. Korkiakangas & H. Lyytinen (toim.) Näkökulmia kehityspsykologiaan. Kehitys kontekstissaan. Porvoo: WSOY, 40 65. Mero, A. 2004a. Taito ja tekniikka. Teoksessa A. Mero, A. Nummela, K. Keskinen & K. Häkkinen (toim.) Urheiluvalmennus. Jyväskylä: VK-kustannus, 241 250. Mero, A. 2004b. Urheilulahjakkuuksien etsintä. Teoksessa A. Mero, A. Nummela, K. Keskinen & K. Häkkinen (toim.) Urheiluvalmennus. Jyväskylä: VK-kustannus, 400 409. Mero, A. & Holopainen, M. 2004. Notkeus. Teoksessa A. Mero, A. Nummela, K. Keskinen & K. Häkkinen (toim.) Urheiluvalmennus. Jyväskylä: VK-kustannus, 364 369. Mero, A. Jouste, P & Keränen, T. 2004. Nopeus. Teoksessa A. Mero, A. Nummela, K. Keskinen & K. Häkkinen (toim.) Urheiluvalmennus. Jyväskylä: VK-kustannus, 293 310. Mero, A. & Numminen P. 1990. Taito ja sen harjoittaminen. Teoksessa A. Mero, T. Vuorimaa & K. Häkkinen (toim.) Lasten ja nuorten harjoittelu. Jyväskylä: MERO OY, 49 69. Miettinen, P. 1999. Lapsen fyysismotoriset kyvyt, ominaisuudet ja niiden harjoittaminen. Teoksessa P. Miettinen (toim.) Liikkuva lapsi ja nuori. Jyväskylä: VKkustannus, 55 60. Niemi-Nikkola, K. 2004. Suomalainen valmennusjärjestelmä. Teoksessa A. Mero, A. Nummela, K. Keskinen & K. Häkkinen (toim.) Urheiluvalmennus. Jyväskylä: VKkustannus, 387 397.

25 Nummela, A. 2004. Nopeuskestävyys. Teoksessa A. Mero, A. Nummela, K. Keskinen & K. Häkkinen (toim.) Urheiluvalmennus. Jyväskylä: VK-kustannus, 315 332. Nummela, A. Keskinen, K. Vuorimaa, T. 2004. Kestävyys. Teoksessa A. Mero, A. Nummela, K. Keskinen & K. Häkkinen (toim.) Urheiluvalmennus. Jyväskylä: VKkustannus, 333 376. Parkatti, H. 1990. Ohjaus ja kasvatus nuorten valmennuksessa. Teoksessa A. Mero, T. Vuorimaa & K. Häkkinen (toim.) Lasten ja nuorten harjoittelu. Jyväskylä: MERO OY, 13 20. Pervin, L. A. 2003. The science of personality. New York: Oxford University Press. Porter, L. 2005. Gifted young children. A guide for teachers and parents. Berkshire: Open University Press. Rantanen, J. 2007. Persoonallisuuden piirteiden yhteys aikuisiän keskeisiin elämän sisältöihin. Luentopohja: Persoonallisuuspsykologia II. Rautava, P., Laakso, L. & Nupponen, H. 2003. Vanhempien merkitys 5. luokan oppilaiden liikuntaharrastuksessa. Liikunta & tiede 5-6, 26 32. Robinson, N. M. 2000. Giftedness in very young children: how seriously should it be taken? Teoksessa R. C. Friedman & B. M. Shore (toim.) Talents unfolding. Washington: American Psychological Association, 7 26. Saarela, J. & Mero, A. 1987. Psykologiset tekijät. Teoksessa A. Mero (toim.) Nopeus- ja nopeuskestävyysharjoittelu. Jyväskylä: MERO OY, 50 55. Sloane, K. D. 1985. Home influences on talent development. Teoksessa B. S. Bloom (toim.) Developing talent in young people. New York: Ballantine Books, 439 476.

26 Sternberg, R. J. & Davidson, J. E. 1986. Conseptions of giftedness. Cambridge: University press. Svoli. 15.3.2007. Huippuvoimistelun strategia. Viitattu 17.5. 2008. http://www.svoli.fi/kilpailulajit/huippuvoimistelu/huippuvoimistelunstrategia_strateg ia_2006/ Uusikylä, K. 1992. Lahjakkuus ja kasvatus. Tampere: Tampereen yliopisto. Uusikylä, K. 1994. Lahjakkaiden kasvatus. Helsinki: WSOY. Weinberg, R. & Gould, D. 2003. Foundations of sport & exercise psychology. Champaign: Human Kinetics. Young, P. & Tyre, C. 1992. Gifted or able? Realizing children s potential. Buckingham: Open University Press.