AEROBINEN, ANAEROBINEN JA NEUROMUSKULAARINEN SUORITUSKYKY SEKÄ SYKEVAIHTELU PELIKAUDEN AIKANA JÄÄKIEKKOILIJOILLA

AEROBINEN, ANAEROBINEN JA NEUROMUSKULAARINEN SUORITUSKYKY SEKÄ SYKEVAIHTELU PELIKAUDEN AIKANA JÄÄKIEKKOILIJOILLA Jukka Tiikkaja Jyväskylän Yliopisto Liikuntabiologian laitos Liikuntafysiologian Pro gradu -tutkielma Syksy 2002 Työn ohjaaja: Keijo Häkkinen

TIIVISTELMÄ Tiikkaja, J. 2002. Aerobinen, anaerobinen ja neuromuskulaarinen suorituskyky sekä sykevaihtelu pelikauden aikana jääkiekkoilijoilla. Pro Gradu -työ. Jyväskylän yliopisto, Liikuntabiologian laitos. Jääkiekkoilijoilta vaaditaan lajitaitojen lisäksi monipuolista fyysistä suorituskykyä. Määrällisesti ja tehollisesti kuormittava harjoittelu yhdistettynä tiiviseen pelirytmiin voi kuitenkin johtaa urheilijan ylirasitustilaan tai jopa ylikuntotilaan. Toisaalta kuormittava lajiharjoittelu voi hidastaa fyysisten ominaisuuksien kehittymistä ja johtaa jopa suorituskyvyn laskuun kauden aikana. Tässä tutkimuksessa pyrittiinkin selvittämään urheilijoiden suorituskykyprofiilissa ja harjoitustilassa tapahtuvia muutoksia SMliigakauden 2001 2002 aikana. Tutkimus toteutettiin yhden ryhmän pitkittäistutkimuksena ja koehenkilöinä oli 20 JYP Jyväskylä Oy:n SM-liigajoukkueen pelaajaa (10 hyökkääjää, 8 puolustajaa ja 2 maalivahtia). Keski-ikä oli hyökkääjillä 24.5±3.1 v, puolustajilla 24.8±3.2 v ja maalivahdeilla 24.0±2.8 v. Keskipituus oli hyökkääjillä 180.2±5.9 cm, puolustajilla 185.2±4.2 cm ja maalivahdeilla 180.5±0 cm sekä keskipaino hyökkääjillä 84.5±7.4 kg, puolustajilla 89.6±6.6 kg ja maalivahdeilla 87.9±5.9 kg. Koehenkilöiltä mitattiin antropometria, alaraajojen maksimi- ja nopeusvoima, keskivartalo- ja puristusvoima, aerobinen ja anaerobinen suorituskyky sekä ortostaattisen kokeen sykevaihtelu ennen kauden alkua, kauden puolivälissä ja kauden jälkeen. Lisäksi luistelunopeutta mitattiin ennen kauden alkua ja sen puolivälissä. Suorituskykyprofiilin muuttujista rasvaprosentti nousi kauden ensimmäisen puoliskon aikana 14.2±2.8 %:sta 16.7±3.2 %:iin (p < 0.05). Niin ikään kauden ensimmäisen puoliskon aikana luistelutestin ensimmäisen kymmenen metrin nopeus parani 1.957±0.081 s:sta 1.916±0.085 s:iin (p < 0.05) ja keskivartalovoima kasvoi merkitsevästi sekä vatsaettä selkälihasten osalta. VO 2max (ml/kg/min) kasvoi puolestaan 56.6±3.6 ml:sta 58.0±3.8 ml:aan (p = 0.088). Kauden jälkimmäisen puoliskon aikana vatsalihasten voima laski 119.3±17.7 kg:sta 105.1±16.3 kg:aan (p < 0.01) ja selkälihasten voima 134.5±18.6 kg:sta 117.2±15.1 kg:aan (p < 0.01). Niin ikään VO 2max laski kauden jälkimmäisen puoliskon aikana 54.7±2.5 ml:aan/kg/min (p < 0.05). Ortostaattisen kokeen seisontajakson keskisyke oli loppumittauksessa merkitsevästi alkumittausta korkeampi. Niin ikään matalataajuisen ja korkeataajuisen vaihtelun suhde oli sekä makuu- että seisontajakson aikana merkitsevästi korkeampi loppumittauksessa verrattuna alkumittaukseen. Muuttujien välisessä vertailussa rasvaprosentti korreloi ensimmäisellä mittauskerralla 30 metrin luisteluajan kanssa (r = 0.743; p < 0.001). Merkitsevästi luistelunopeuden kanssa korreloi joko syyskuun tai tammikuun mittauksessa myös alaraajojen ojennuksen maksimivoima, hyppyjen nousukorkeus sekä Wingaten huippu- ja kokonaisteho. Voima-, nopeus- ja kestävyysominaisuuksien lasku kauden jälkimmäisen puoliskon aikana saattaa osin olla selitettävissä omatoimisen jakson riittämättömällä harjoittelulla tai anaerobisesti kuormittavan lajiharjoittelun haitallisilla vaikutuksilla voimantuottoon ja energia-aineenvaihduntaan kauden aikana. Aerobisen suorituskyvyn lasku saattaa puolestaan olla yhteydessä ortostaattisen kokeen sykevaihtelussa tapahtuneisiin muutoksiin. Näin ollen suorituskyvyn ylläpitämiseksi ja ylirasitustilan ehkäisemiseksi voima- ja nopeusominaisuuksien sekä kestävyyden seurantaan ja harjoitteluun tuleekin jatkossa kiinnittää erityistä huomiota. Avainsanat: jääkiekko, suorituskyky, sykevaihtelu

SISÄLLYSLUETTELO 1 JOHDANTO...5 2 FYSIOLOGINEN KUORMITTAVUUS JÄÄKIEKOSSA...6 2.1 Peliaika...6 2.2 Syke ja hapenkulutus...7 2.3 Energia-aineenvaihdunta jääkiekossa...8 2.3.1 Välittömät energialähteet...8 2.3.2 Glykogeeni...9 2.3.3 Laktaatti...9 3 FYSIOLOGISET OMINAISPIIRTEET JÄÄKIEKKOILIJOILLA...11 3.1 Antropometria...11 3.1.1 Pituus, paino ja rasvaprosentti...11 3.1.2 Lihassolujakauma...12 3.2 Voima...13 3.2.1 Maksimivoima...13 3.2.2 Kestovoima...15 3.2.3 Nopeusvoima...16 3.3 Kestävyys...16 3.3.1 Anaerobinen kestävyys...17 3.3.2 Aerobinen kestävyys...18 3.3 Nopeus...19 4 HARJOITTELU JA HARJOITUSTILAN SEURANTA...21 4.1 Harjoittelun periaatteet...21 4.2 Ylikuntotila...22 4.3 Harjoitustilan seuranta...23 4.3.1 Sykevaihtelu...23 4.3.2 Suorituskyky...25 4.3.3 Hormonitoiminta...26 5 TUTKIMUKSEN TARKOITUS JA TUTKIMUSONGELMAT...27

6 MENETELMÄT...28 6.1 Koeasetelma...28 6.2 Aineiston keräys ja analysointi...29 6.2.1 Antropometrian ja voiman mittaaminen...29 6.2.2 Aerobisen ja anaerobisen suorituskyvyn mittaaminen...30 6.2.3 Nopeusvoiman ja nopeuden mittaaminen...30 6.2.4 Harjoittelun ja harjoitustilan seuranta...31 6.3 Tilastollinen käsittely...32 7 TULOKSET...33 7.1 Harjoittelu...33 7.2 Suorituskykyprofiili...35 7.2.1 Antropometria...35 7.2.2 Keskivartalo- ja puristusvoima...37 7.2.3 Alaraajojen maksimivoima...40 7.2.4 Alaraajojen nopeusvoima...42 7.2.5 Aerobinen suorituskyky...46 7.2.6 Anaerobinen suorituskyky...48 7.1.4 Luistelunopeus...49 7.2 Sykevaihtelu...50 8 POHDINTA...53 8.1 Suorituskykyprofiili...53 8.1.1 Antropometria...53 8.1.2 Voima ja nopeus...55 8.1.3 Kestävyys...56 8.2 Sykevaihtelu...59 8.3 Yhteenveto...60 LÄHTEET...62 LIITTEET...71

5 1 JOHDANTO Jääkiekko on nopeatempoinen joukkuepeli, joka asettaa pelaajien fyysiselle suorituskyvylle monenlaisia haasteita. Teholajille tyypillisesti jääkiekkoilijoilta vaaditaan voimaa ja nopeutta, minkä lisäksi vaaditaan hyvää kestävyyttä niin anaerobisella kuin aerobisellakin puolella. Lajivaatimusten moninaisuuden takia myös harjoittelussa joudutaan huomioimaan useita osa-alueita, minkä johdosta harjoittelun kokonaiskuormitus kasvaa ajoittain määrällisesti ja tehollisesti suureksi. Pitkästä ja tiivistä kilpailukaudesta johtuen painopiste fyysisten ominaisuuksien kehittämisessä on kesäkaudella, kun taas kilpailukaudella keskitytään ensisijaisesti saavutetun tason ylläpitämiseen. (Bompa & Chambers 1999.) Urheilussa suorituskyvyn kehittymisen myötä harjoitusmäärää ja tehoa joudutaan nousujohteisesti lisäämään, jolloin palautumiseen käytettävissä oleva aika vastaavasti lyhenee. Mikäli palautumisaika on liian lyhyt suhteessa harjoittelun kuormittavuuteen, urheilija voi ajautua tilapäiseen ylirasitustilaan (overreaching) tai jopa varsinaiseen ylikuntotilaan (overtraining) (Kuipers & Keizer 1988; Fry ym. 1991; Uusitalo 2001). Suurista harjoitusmääristä johtuen huippu-urheilijoiden tulisikin palautumisen varmistamiseksi kiinnittää erityistä huomiota harjoitustilan seurantaan. Vaikka suurin osa ylikuntotutkimuksista on aikaisemmin käsitellyt nimenomaan kestävyysurheilijoita, on ylikuntotilaan ajautuminen mahdollista myös monissa teholajeissa suuren kokonaiskuormituksen seurauksena. Tässä tutkimuksessa pyritään selvittämään suomalaisten ammattijääkiekkoilijoiden fyysisessä suorituskykyprofiilissa tapahtuvat muutokset kauden 2001 2002 aikana. Lisäksi seurataan kokonaiskuormituksessa tapahtuvien muutosten vaikutusta sydämen sykevaihteluun. Sen avulla on varsinkin kestävyyslajeissa pyritty kuvaamaan autonomisen hermoston tilassa tapahtuvia muutoksia ja tunnistamaan ylikunto riittävän aikaisessa vaiheessa. (Uusitalo ym. 2000; Banfi ym. 1993.)

2 FYSIOLOGINEN KUORMITTAVUUS JÄÄKIEKOSSA 6 2.1 Peliaika Jääkiekossa peliaika kolmen kentän rytmityksellä vaihtelee pelipaikasta riippuen hyökkääjillä ja puolustajilla 20.7 ja 28.0 minuutin välillä. Vaihtojen lukumäärä vaihtelee 14 ja 21 välillä samalla, kun keskimääräinen peliaika on 85.4 sekuntia/vaihto. Katkoja yhdessä vaihdossa on noin 2.3, jotka ovat kestoltaan 27.1 sekuntia muodostaen yhtenäiseksi peliajaksi 39.7 sekuntia. Pelipaikkojen välisessä vertailussa puolustajien saama peliaika on suuremman vaihtojen lukumäärän johdosta pidempi ja palautus puolestaan lyhyempi kuin hyökkääjillä. Toisaalta puolustajien vaihdot ovat lyhyempiä ja keskimääräinen luistelunopeus vain 61.6 % hyökkääjien vastaavasta. Pelaajat luistelivat ottelun aikana 5553 m ja sykkeen avulla pelin intensiteetti arvioitiin välille 70 80 % VO 2max. (Green ym. 1976.) TAULUKKO 1. Jäälläolon jakautuminen ajallisesti (Green ym. 1976). Pelaajat 5 yliopisto a 3 yliopisto a 10 yliopisto b (hyökkääjä) (puolustaja) Vaihtojen väli (s) 293±16 189±18 225±25 Vaihtoaika/jääaika (s) 2.52 1.24 2.66 Peliaika (s) 1152±54 1723±97 1471±84 Vaihtojen lkm. 20.2±0.6 24.3±0.7 17.4±1.0 Peliaika/vaihto (s) 57.9±2.5 73.1±4.7 85.4±3.1 Katkoja (s)/vaihto 58.2 79.3 62.3 Katkojen lkm./vaihto 2.0±0.1 2.6±0.2 2.3±1.0 Katkon kesto (s) 29.1±3.3 30.5±4.1 27.1±1.4 Peliaika katkojen välillä (s) 29.5±0.8 28.5±0.3 39.7±2.6 a Green ym. (1978) b Green ym. (1976) TAULUKKO 2. Peliajan jakautuminen (mukailtu lähteestä Montgomery 1988). maksimaalisia pyrähdyksiä 156±18.1 s 2.6 min kaksinkamppailua kiekosta 52.2±6 s luistelua 417.6±50 s 7 min liukua 748.2±90.3 s 12.5 min

2.2 Syke ja hapenkulutus 7 Pelin aikana tehdyissä mittauksissa sykkeen on havaittu olevan vaihdon aikana keskimäärin 90 % ja katkon aikana 60 75 % maksimisykkeestä. Pelipaikkojen välillä ei ole havaittu merkittäviä eroja, tosin puolustajien sykkeen on havaittu olevan vaihdon aikana matalampi ja vastaavasti katkon aikana korkeampi kuin hyökkääjillä. Tämä johtunee puolustajien lyhyemmistä tauoista vaihtojen välillä. (Paterson 1979.) Maalivahdeilla on aikuisten virkistysotteluissa mitattu keskisykkeeksi 143 lyöntiä/min, joka vastaa 64 % maksimisykkeestä. Jääkiekko-ottelun aikana kuormittavuuden arviointia sykkeen avulla vaikeuttavat pelin emotionaalinen luonne, ylävartalon staattiset supistukset, pelin intervalliluonne ja kehon ydinlämpötilan nousu. (Montgomery 1988.) TAULUKKO 3. Syke jääkiekko-ottelun aikana eri tutkimuksissa (Montgomery 1988). Koehenkilöt n työsyke leposyke (penkillä) KA %maks huippu %maks KA %maks Kilpailullinen (10 v) 14 182.4 92.3 190.7 96.5 135.3 68.4 Harraste (10 v) 14 187.7 94.7 198.1 99.9 141.0 71.1 Hyökkääjät (old timers) 12 160.8 84.6 173.0 94.4 126.3 56.9 Maalivahdit (old timers) 9 143 64 Tsekkoslovakian juniorijoukkue Tsekkoslovakian maajoukkue 15 177 13 152* 72.5 Anders Hedberg 1 178.3 78.3 191.6 (3 kansainvälistä peliä) Kilpailullinen (10.7 v) 19 181 189 136 Kilpailullinen (12.2 v) 28 187 198 148 Kilpailullinen (14.4 v) 22 194 204 153 * simuloitu peli Hapenkulutusta on mitattu simuloiduilla jääkiekko-ottelun vaihdoilla. Tsekkoslovakian maajoukkuepelaajille suoritettiin testi, joka koostui yhdestä 1.17 minuutin työjaksosta ja sen jälkeisestä 21 minuutin palautusjaksosta. Testin aikaisesta hapenkulutuksesta 69 % tapahtui palautusjakson aikana ja varsinaisen vaihdon hapenkulutus oli 32 ml/kg/min. (Montgomery 1988.) Hapenkulutusta pelin aikana on mitattu suhteuttamalla pelin aikainen syke juoksumatolla saatuun yksilölliseen HR/VO 2 -suhteeseen. 10 11-vuotiailla pojilla suoritetuissa mittauksissa keskimääräiseksi energiankulutukseksi tuli 80 % maksimaalisesta aerobisesta tehosta hapenkulutuksen oltua 50 ml/kg/min. Toisessa tutkimuksessa keskimääräiseksi intensiteetiksi saatiin 75 % maksimaalisesta hapenotosta (40 ml/kg/min). (Paterson 1979.) Käyttämällä hapenkulutuksen ja luistelunopeuden välistä

8 yhteyttä voidaan keskimääräiseksi energiankulutukseksi määritellä 42 kj tai 2 l VO 2 /min. Tällöin ottelun aikana kokonaisenergian kulutus olisi 880 1200 kj peliajan ollessa 21 28 minuuttia. (Green 1987.) 2.3 Energia-aineenvaihdunta jääkiekossa 2.3.1 Välittömät energialähteet Lyhytkestoisen, maksimaalisen pyrähdyksen aikana lähes kaikki suorituksessa käytettävä energia saadaan työskenteleviin lihaksiin varastoituneista korkeaenergisistä fosfaateista adenosiinitrifosfaatista (ATP) ja kreatiinifosfaatista (KP). Lihasmassaan suhteutettuna ATP:a on varastoitunut noin 5 mmol/kg ja KP:a 15 mmol/kg, mikä 70 kiloa painavalla miehellä tarkoittaa kokonaismäärältään noin 570 690 mmol energiaa varastoituneena korkeaenergisiin fosfaatteihin (Gollnick ym. 1973). Kovatehoisessa suorituksessa välittömistä energianlähteistä saatava energiamäärä on suhteellisen pieni ja riippuu lähinnä lihaksen sisältämän kreatiinifosfaatin määrästä. Mikäli suorituksen aikana kyetään maksimaalisesti aktivoimaan 20 kiloa lihasta, riittää fosfaatteihin sitoutunut energia vain noin 5 6 sekunniksi. (Hirvonen ym. 1987.) Koska energiankulutus hidastuu kuitenkin ensimmäisten sekuntien jälkeen ja energiaa tuotetaan samanaikaisesti myös muista lähteistä, voi kreatiinifosfaattivarastoista saatava energia riittää jopa yli 20 sekunnin suoritukseen (Sahlin & Ren 1989). Hapen avulla tapahtuva kreatiinifosfaatin palautuminen on kaksivaiheinen sisältäen sekä nopean että hitaan vaiheen. Nopea vaihe on riippumaton lihaksen ph:sta ja ensimmäisen minuutin aikana jopa 90 % fosfokreatiinista ehditään syntetisoida uudelleen. Hidas vaihe on sen sijaan riippuvainen lihaksen ph:sta ja täydellinen palautuminen saattaa kestää jopa yli 20 minuuttia. (Harris ym. 1976). Vaikka kreatiinifosfaattivarastoissa tapahtuvia muutoksia ei ole mitattu jääkiekko-ottelun aikana, Green (1979) arveli, että 30 sekuntia kestävän pelikatkon aikana kreatiinifosfaatti ehtii palautua noin 60 65 %:n tasolle ja on näin ollen käytettävissä uudelleen energiaksi pelin jatkuessa.

2.3.2 Glykogeeni 9 Kovatehoisessa jaksottaisessa työssä lihaksen glykogeenin kulumisen on osoitettu olevan tärkeä tekijä fyysisen suorituskyvyn laskemisessa (Montgomery 1988). Mitä suurempi on suoritusintensiteetti, sitä suurempi on myös glykogeenin kulutus. Suuremmat suoritusta edeltävät glykogeenivarastot eivät lisää voimaa tai tehoa lyhytkestoisissa suorituksissa, mutta voivat pidentää väsymiseen kuluvaa aikaa kovatehoisissa kestävyyssuorituksissa. (Åkermark ym. 1996.) Tyypillisessä jääkiekko-ottelussa lihaksen glykogeenipitoisuus voi vastus lateraliksesta tehdyn lihasbiopsiamäärityksen perusteella pudota alhaiselle tasolle, mikä voi heikentää lihaksen energiantuottokykyä ja samalla suorituskykyä ottelun lopussa (Åkermark ym. 1996). Lihassolutyypistä riippuen sekä puolustajilla että hyökkääjillä tapahtui ottelun aikana glykogeenipitoisuudessa merkittävä 60 %:n lasku verrattuna lepoarvoon. Suurin lasku tapahtui tyypin I lihassolussa, kun vastaavasti tyypin II lihassoluissa glykogeenin kulutus oli paljon pienempää. (Green ym. 1978.) Koska glykogeenipitoisuus on tyypin II lihassolussa ottelun jälkeen vielä suhteellisen suuri, ei glykogeenin loppuminen liene jääkiekossa pääasiallinen väsymyksen aiheuttaja (Montgomery 1988). Ruokavalioon tulisi kiinnittää erityistä huomiota, kun viikon sisällä pelataan useita pelejä ja välipäivinä vielä harjoitellaan. Hiilihydraattipitoista ruokavaliota noudattaneet pelaajat saavuttivat kontrolliryhmään verrattuna korkeammat glykogeenipitoisuudet (99±7 vs. 81±7 mmol/kg). Runsaasti hiilihydraatteja sisältävällä ruokavaliolla on niin ikään pystytty merkittävästi lisäämään luistelumatkaa ja pelattujen vaihtojen lukumäärää ottelun aikana sekä peliaikaa yhdessä vaihdossa. (Åkermark ym. 1996; Simard ym. 1988.) Ennen ottelua suoritetulla 100 gramman glukoositankkauksella säästettiin lihaksen glykogeenivarastoja, mikä voi olla suorituskyvyn kannalta merkityksellistä varsinkin turnauksissa (Simard ym. 1988). 2.3.3 Laktaatti Välittömien energianlähteiden kulumisesta seuraa glykolyysin tehostuminen, joka johtaa laktaatin kerääntymiseen. Koska vetyionikonsentraatio voi inhiboida glykogenolyysin ja glykolyysin avainentsyymeitä ja häiritä lihaksen supistumisominaisuuksia, heikkenee

10 suorituskyky happamoitumisen myötä. Mikäli suoritus jatketaan uupumukseen asti, laktaattikonsentraatio voi ylittää 100 mmol/kg lihaksen kuivapainosta samalla, kun ph laskee 7.08:sta 6.60:een. Palautuminen tällaisen suorituksen jälkeen on verrattain hidas prosessi laktaatin puoliintumisajan ollessa noin 9.5 minuuttia. Lihaksen täydellisen palautumisen on tällöin arvioitu kestävän 60 minuuttia. (Green 1979.) Laktaatin kertymiseen ja poistumiseen vaikuttavat kuntotaso, harjoitustausta, aktiivinen lihaskudos, ravitsemuksellinen tila, verenkierto ja väsymys (Cox ym. 1995). Jääkiekossa mitatut laktaattiarvot ovat jääneet verrattain alhaiseksi johtuen pelin katkonaisuudesta ja näin ollen suhteellisen lyhyiksi jäävistä yhtämittaisista työjaksoista. Vaihdon aikana on tyypillisesti 2 3 taukoa, joiden aikana 60 65 % fosfokreatiinista ehditään syntetisoida uudelleen ja käyttää energiaksi seuraavan työjakson aikana. Ottelun aikana suurimmat laktaattipitoisuudet on mitattu ensimmäisen ja toisen erän aikana (8.7 ja 7.3 mmol/l), kun taas kolmannen erän arvo on ollut matalampi (4.9 mmol/l). Puolustajien ja hyökkääjien väliset arvot ovat olleet pitkälti samanlaisia huolimatta eroista ottelun aikaisessa luistelunopeudessa. (Montgomery 1988.) Yleisesti keskushyökkääjien saamat arvot ovat hieman muita alhaisempia, koska liikkuminen vaihdon aikana käsittää enemmän liukumista (Green ym. 1976).

3 FYSIOLOGISET OMINAISPIIRTEET JÄÄKIEKKOILIJOILLA 11 3.1 Antropometria 3.1.1 Pituus, paino ja rasvaprosentti Jääkiekkoilijoiden kehon koostumusta on yleisimmin arvioitu käyttämällä ihopoimumittauksia. Joukkuekohtainen keskiarvo näyttäisi tällöin pysyvän 10 14 %:ssa (TAULUKKO 4). Muiden lajien huippu-urheilijoihin verrattuna kanadalaisilla ammattijääkiekkoilijoilla on hieman enemmän rasvaa, minkä on tosin katsottu olevan eduksi taklauksissa ja törmäyksissä. (Montgomery 1988.) Ammattilaiskiekkoilijoiden ja Kanadan olympiajoukkueen välillä on antropometrisissa muuttujissa havaittu merkittäviä eroja iän, painon ja rasvaprosentin osalta: ammattilaispelaajat ovat tutkimuksen mukaan vanhempia (3.2 vuotta), painavampia (4.7 kg) ja rasvan osuus on suurempi (0.8 %) (Smith ym. 1981). Yleisesti jääkiekkoilijoiden on arvioitu olevan korkeammilla sarjaportailla painavampia ja todennäköisesti pidempiä kuin alemmilla sarjaportailla (Marcotte & Hemiston 1975). TAULUKKO 4. Pituus, paino ja rasvaprosentti jääkiekkoilijoilla eri tutkimuksissa. Koehenkilöt n Pituus Paino rasva% lähde (cm) (kg) Suomen maajoukkue 1978 27 179.9±5.0 81.1±6.0 13.0±2.6 Vainikka ym. (1982) Kanadan olympiajoukkue 1980 23 179.8 81.1 10.6 Smith ym. (1982) Montreal Canadiens 82-83 (NHL) 30-86.2±8.0 9.7±1.6 Montgomery & Dallaire (1986) NHL 1985-1986 75 181.2±4.7 85.5±4.6 12.5±3.7 Rhodes ym. (1986) Suomen 20-v. MJ 1997-2000 111 182.2±5.2 84.8±6.6 13.4±2.7 Tikka (2000) 1980-luvun alkupuoliskolla suoritetussa kahden vuoden seurantatutkimuksessa kuuden pisteen ihopoimun summa putosi ammattilaisjääkiekkoilijoilla 90.2:sta 62.4:ään. Koska paino pysyi jakson aikana samana, ihopoimujen summassa tapahtunut lasku edellytti rasvattoman kehonpainon nousua. Tämän katsottiin olevan seurausta yleisestä asennemuutoksesta kesäharjoittelua kohtaan. (Montgomery & Dallaire 1986.) NHLpelaajilla suoritetun 11 vuoden seurantajakson (1980 1991) aikana antropometrisia mittauksia tehtiin 170 pelaajalle viidestä eri joukkueesta. Seurantajakson aikana pelaajien keskipituus ja -paino nousivat lineaarisesti, mutta rasvan osuus pysyi suhteellisen muuttumattomana 13 %:ssa. (Cox ym. 1995.) Amerikkalaisilla juniorijääkiekkoilijoilla (16 20 vuotta) tehdyssä tutkimuksissa havaittiin yhden kauden aikana merkitsevä (p < 0.05) nousu hyökkääjien (n=16) kehon painossa. Samanaikaisesti pituus ja

12 rasvaprosentti pysyivät ennallaan. Maalivahdeilla ja puolustajilla ei havaittu muutoksia pituuden, painon tai rasvaprosentin osalta alku- ja loppumittauksen välillä. (Green & Houston 1975.) Pelipaikkojen välisessä vertailussa Suomen jääkiekkomaajoukkueen hyökkääjien ja puolustajien on todettu olevan keskimäärin pidempiä kuin maalivahtien (Vainikka ym. 1982). Puolustajien on lisäksi todettu olevan hyökkääjiä painavampia ja pidempiä (Montgomery & Dallaire 1986). Vuosien 1997 2000 aikana suomalaisille, 20-vuotiaille maajoukkuepelaajille suoritetuissa mittauksissa puolustajat olivat vuonna 1998 merkitsevästi (p < 0.05) hyökkääjiä painavampia, mutta vuonna 2000 merkitsevää eroa ei enää ollut keskipainon laskettua puolustajilla ja vastaavasti noustua hyökkääjillä (Tikka 2000). TAULUKKO 5. Antropometria pelipaikoittain eri tutkimuksissa. Koehenkilöt n Pituus Paino rasva% lähde (cm) (kg) Suomen maajoukkue 1978 Vainikka ym. (1982) Maalivahdit 3 177.9±6.0 77.4±5.4 13.0±3.6 Puolustajat 8 180.2±6.5 82.9±6.6 12.0±1.5 Hyökkääjät 16 180.0±4.3 81.5±6.3 13.6±2.9 Kanadan olympiajoukkue 1980 Smith ym. (1982) Maalivahdit 2 173.7 72.0 10.1 Puolustajat 6 181.8 84.9 11.1 Hyökkääjät 15 179.8 80.7 10.5 NHL 1985-1986 Rhodes ym. (1986) Maalivahdit 8 174.1±4.7 79.2±3.9 15.8±6.5 Puolustajat 27 186.4±4.5 90.3±4.3 10.0±2.4 Hyökkääjät 40 183.2±4.8 87.1±5.6 11.7±2.3 Suomen 20-v. MJ 1997-2000 Tikka (2000) Maalivahdit 14 183.5±4.8 84.5±5.6 14.9±2.0 Puolustajat 40 183.1±4.8 87.2±6.2 14.0±2.6 Hyökkääjät 56 181.0±5.1 83.1±6.4 12.7±2.6 3.1.2 Lihassolujakauma Yleisesti on havaittu, että nopeuslajeihin erikoistuneilla urheilijoilla nopeat lihassolut ovat hallitsevassa osassa ja kestävyyslajien urheilijoilla puolestaan hitaat. Jääkiekon kaksijakoisesta luonteesta (aerobinen ja anaerobinen) johtuen lihassolujakauma on samankaltainen kuin ei-urheilevilla verrokeilla. (Montgomery 1988.) Lihasbiopsianäytteiden vertailussa eurooppalaisilla jääkiekkoilijoilla on joissakin tutkimuksissa osoitettu olevan hitaita lihassoluja enemmän verrattaessa kanadalaisiin

13 jääkiekkoilijoihin. (Montgomery 1988.) Hitaiden lihassolujen jakaumalla on osoitettu olevan merkitystä glykogeenin kulumiseen pelin aikana. Pelaajalla, jolla oli 33 % hitaita lihassoluja, tapahtui molempien lihassolujen glykogeenissa merkittävää laskua. Sen sijaan samassa ajassa tapahtunut lasku oli paljon pienempää pelaajalla, jolla oli 80 % hitaita lihassoluja. (Green 1979.) Kauden aikana suoritetussa seurantatutkimuksessa nopeiden lihassolujen määrä a-tyypissä kasvoi 38.0 %:sta 45.2 %:iin ja b-tyypissä laski 12.2 %:sta 3.9 %:iin. Nopeat lihassolut kasvoivat myös pinta-alaltaan, a-tyypissä 22 % ja b-tyypissä 28 %. Hitaiden lihassolujen pinta-alassa ei tapahtunut merkittävää kasvua. (Montgomery 1988.) 3.2 Voima Jääkiekossa tapahtuvien kontaktien vuoksi pelaajilla täytyy olla riittävä voimataso sekä ala- että ylävartalossa. Käden puristusvoimaa tarvitaan mailan käsittelyssä, kun taas alaraajojen voimalla on vaikutusta luistelunopeuteen. Lihasvoiman onkin katsottu olevan yksi tekijä, joka erottaa huippupelaajan amatööripelaajasta Kanadassa. (Montgomery 1988.) Pelipaikkojen välisessä vertailussa puolustajien on todettu olevan hieman hyökkääjiä vahvempia. Erot kuitenkin häviävät, kun tulokset suhteutetaan pelaajan painoon. (Montgomery & Dallaire 1986.) Lihaksen supistumistavasta riippumatta tuotettu voima voidaan jaotella motoristen yksiköiden rekrytoinnin määrän ja tavan sekä energiantuottovaatimusten mukaan joko maksimi-, nopeus- tai kestovoimaan (Häkkinen 1990). 3.2.1 Maksimivoima Jääkiekossa tutkimuksen kohteena alaraajojen lihaksista ovat usein polven ja lonkan ekstensioon ja fleksioon osallistuvat lihakset, koska ne ovat keskeisiä luistelussa. Yleisurheilijoihin, suunnistajiin ja alppihiihtäjiin verrattuna jääkiekkoilijoilla on hyvä voimantuotto polven ekstensiossa matalilla nopeuksilla (30 /sekunti), mutta alhaisemmat arvot suuremmilla nopeuksilla (180 /sekunti). (Montgomery 1988.) Suomalaiset huipputason kiekkoilijat ovat puolestaan saavuttaneet parempia arvoja jalkojen absoluuttisessa ja suhteellisessa voimassa verrattuna muiden lajien huippuihin (Komi ym.

14 1977). Ammattilaiskiekkoilijoille suoritetuissa mittauksissa ei alaraajojen voimassa havaittu merkittäviä ryhmäkohtaisia eroja puolustajien, hyökkääjien ja maalivahtien välillä. Yksilöllistä asymmetriaa oikean ja vasemman puolen voimassa ja notkeudessa havaittiin kuitenkin useissa tapauksissa, minkä katsottiin johtuvan puutteellisesta kuntoutuksesta vamman jälkeen. (Agre ym. 1987.) Suomalaisilla jääkiekkoilijoilla tehdyissä mittauksissa jalkojen ojentajien maksimivoiman havaittiin kehittyvän nopeasti 13 20 ikävuoden välillä ja saavuttavan 95 %:n tason aikuisten vastaavasta 19 20-vuotiaiden ikäryhmässä. Vahva korrelaatio (r=0.77, p<0.001) iän ja maksimivoiman välillä havaittiin kahdessa nuorimmassa ryhmässä (13 14 ja 15 16 vuotta) (KUVA 1). (Kauhanen & Savolainen 1995.) KUVA 1. Alaraajojen isometrinen maksimivoima eri-ikäisillä jääkiekkoilijoilla (Kauhanen & Savolainen 1995). Jalkojen ja keskivartalovoiman lisäksi jääkiekkoilijoilta mitataan usein käden puristusvoima (TAULUKKO 6). Yleinen suuntaus on, että ammattilaiskiekkoilijoilla on suuremmat arvot kuin yliopisto- tai junioripelaajilla. Tutkimuksissa on lisäksi havaittu suuremmat arvot oikean käden puristusvoimassa verrattuna vasempaan käteen riippumatta pelaajan mailakätisyydestä. (Montgomery 1988.)

TAULUKKO 6. Puristusvoima (kg) eri tutkimuksissa. Koehenkilöt n oikea vasen lähde Tsekkoslovakia 1976 11 60.8 54.9 Chovanova (1976) Kanadan olympiajoukkue 1980 Smith ym. (1982) Maalivahdit 2 66.7 58.0 Puolustajat 6 68.9 62.4 Hyökkääjät 15 65.4 65.0 NHL 1985-1986 Rhodes ym. (1986) Maalivahdit 8 56.6±4.1 53.6±3.8 Puolustajat 27 68.4±7.5 67.3±7.3 Hyökkääjät 40 66.5±8.0 65.5±7.1 Montreal Canadiens 1981-82 27 66.6±5.8 Montgomery & Dallaire (1986) Montreal Canadiens 1982-83 30 67.6±7.8 Montgomery & Dallaire (1986) 15 Eri tutkimuksissa voimataso on joko laskenut (Cotton ym. 1979; Hansen ym. 1979; Posch ym. 1989) tai pysynyt samana (Goldenberg & Ellett 1986) ennen kauden alkua ja kauden jälkeen suoritetuissa mittauksissa. Mikäli ylläpitävää voimaharjoittelua ei tehdä, lihasvoiman heikkeneminen on todennäköistä kilpailukaudella (Montgomery 1988). Poschin ym. (1989) tutkimuksessa kauden aikana tapahtunut alaraajojen ojentajien ja koukistajien voimatason lasku sekä eksentrisessä että konsentrisessa lihastyössä ei lisännyt vammautumisriskiä ruotsalaisilla amatöörikiekkoilijoilla. 3.2.2 Kestovoima Vatsalihasten kestovoimaa mittaamaan on jääkiekkoilijoille kehitetty testi, jossa suoritetaan vatsalihasliikkeitä korkeintaan 25 toistoa minuutissa. Testin kesto on neljä minuuttia, joten maksimisuoritus on 100 toistoa. Ammattilaisjääkiekkoilijoilla peräkkäisinä kausina suoritetuissa mittauksissa tulos parani 54.2 toistosta 70.8 toistoon. (Montgomery & Dallaire 1986.) Yksittäisen testikerran aikana tehtyjen vatsalihasliikkeiden keskiarvo oli 16 20-vuotiailla huippujääkiekkoilijoilla 53 toistoa (Marino ym. 1989). TAULUKKO 7. Vatsalihasten kestävyys eri tutkimuksissa. Koehenkilöt n toistojen lukumäärä lähde NHL ammattilaiset 117 49.7±23.7 Quinney ym. (1984) Montreal Canadiens 1981-82 27 54.2±26.9 Montgomery & Dallaire (1986) Montreal Canadiens 1982-83 30 70.8±22.5 Montgomery & Dallaire (1986) NHL 1985-1986 Rhodes ym. (1986) Maalivahdit 8 37.5±13.3 Puolustajat 27 43.7±15.1 Hyökkääjät 40 38.5±12.6 suomalainen seurajoukkue (15 v.) 25 45* Luhtanen & Salminen (1991) ruotsalainen seurajoukkue (15 v.) 18 51* Luhtanen & Salminen (1991) * maksimitoistomäärä minuutin aikana

3.2.3 Nopeusvoima 16 Nopeusvoimaa on tutkittu suomalaisilla jääkiekkoilijoilla vertailemalla voimantuoton suuruutta 300 ms:n kohdalla isometrisessä, maksimaalisessa jalkojen ojennuksessa. Ikäryhmästä (13 14, 15 16, 17 18, 19 20 ja 21 32 vuotta) riippumatta nopeusvoiman suuruus korreloi vahvasti ryhmäkohtaisen maksimivoiman kanssa. Vahvin korrelaatio iän ja nopeusvoiman välille absoluuttisilla (r=0.76, p<0.001) ja suhteellisilla (r=0.67, p<0.001) arvoilla löydettiin kahdesta nuorimmasta ryhmästä. (Kauhanen & Savolainen 1995.) Jalkojen nopeusvoimaa on tutkittu jääkiekkoilijoilla myös erilaisten hyppytestien avulla (Luhtanen & Salminen 1991; Marino ym. 1989). Suomen jääkiekkomaajoukkueet käyttävät testistössään staattista hyppyä, kevennyshyppyä ja vapaata hyppyä (Liitsola 1989). Varsinkin kevennyshyppytuloksen on todettu korreloivan merkitsevästi anaerobisen suorituskyvyn (TAULUKKO 8) (Marino ym. 1989) ja luistelunopeuden kanssa (Bracko & Fellingham 1997; Mascaro ym. 1992). TAULUKKO 8. Wingaten ja kevennyshypyn tuloksen välinen korrelaatio 16 20-vuotiailla jääkiekkoilijoilla (Marino ym. 1989). Anaerobiset mittaukset (Wingate) Mekaaniset mittaukset (CMJ) sekunnin teho 5 s. teho 30 s. teho paino jalkojen teho jalkojen teho/paino sekunnin teho - 0.99* 0.63* 0.59* 0.76* 0.24 5 s. teho - 0.78* 0.63* 0.81* 0.26 30 s. teho - 0.67* 0.57* -.01 paino - 0.30* -.50 jalkojen teho - 0.67* jalkojen teho/paino - * p<0.05 3.3 Kestävyys Yksittäisen vaihdon intensiteetti ja kesto määrittelevät aerobisen ja anaerobisen aineenvaihdunnan osuuden. Kovatehoiset kiihdytykset edellyttävät pelaajalta hyvää voimantuottoa, tehoa ja anaerobista kestävyyttä. Suorituskyvyn ylläpitämiseen ja nopeaan palautumiseen tarvitaan puolestaan hyvää aerobista kestävyyttä. Ottelun aikana anaerobisen metabolian osuuden on katsottu olevan 69 % ja aerobisen metabolian osuuden 31 %. (Montgomery 1988.)

3.3.1 Anaerobinen kestävyys 17 Lyhytkestoisen, maksimaalisen pyrähdyksen aikana lähes kaikki suorituksessa käytettävä energia saadaan työskenteleviin lihaksiin varastoituneista korkeaenergisistä fosfaateista adenosiinitrifosfaatista (ATP) ja kreatiinifosfaatista (KP) (Gollnick ym. 1973). Välittömien energianlähteiden ehtyessä kovatehoisessa suorituksessa energiaa aletaan muodostaa anaerobisesti lihakseen varastoituneesta glykogeenista. Glykolyysissä yhdestä glukoosimolekyylistä pilkotaan kaksi molekyyliä pyruvaattihappoa kymmenvaiheisessa reaktioketjussa (Guyton & Hall 1996). Anaerobisen glykolyysin viimeisessä vaiheessa pyruvaatti pelkistyy laktaatiksi, joka on aineenvaihdunnan lopputuote. Glukoneogeneesin avulla laktaatti saadaan kierrätettyä uudelleen pyruvaatiksi ja glukoosiksi. (Campbell 1999.) Teholajien urheilijoilla laktaattipitoisuudet maksimaalisen, lyhytkestoisen suorituksen jälkeen ovat 20 30 % korkeammat kuin harjoittelemattomilla verrokeilla. Tähän vaikuttavat motivaatioerojen lisäksi urheilijoiden suuremmat entsyymiaktiivisuudet, erityisesti fosfofruktokinaasin kohdalla, minkä lisäksi anaerobista glykolyysia tehostaa todennäköisesti myös harjoittelun aikaansaama lihaksen glykogeenipitoisuuden nousu. (McArdle ym. 1996.) Opiskelijaryhmään verrattuna jääkiekkoilijat saavuttivat anaerobista suorituskykyä mittaavassa 90 sekunnin polkupyöräergometritestissä korkeimman laktaattipitoisuuden aikaisemmin (p<0.01) (Koziris & Montgomery 1991). Koska tyypillinen vaihto jääkiekossa on kestoltaan suhteellisen lyhyt ja teholtaan maksimaalinen, hyvä anaerobinen teho ja kapasiteetti ovat keskeisiä ominaisuuksia jääkiekkoilijoilla. Yleisesti anaerobisen suorituskyvyn testaamisessa käytetään Wingaten 30 sekunnin testiä (TAULUKKO 9). (Montgomery 1988.)

TAULUKKO 9. Jääkiekkoilijoiden anaerobinen suorituskyky eri tutkimuksissa. Koehenkilöt n huipputeho 30 s. teho lähde (W/kg) (W/kg) Kanadan olympiajoukkue 1980 Smith ym. (1982) hyökkääjät 15 11.7±1.0 9.6±0.6 puolustajat 6 11.5±0.4 9.6±0.9 NHL 1985-1986 Rhodes ym. (1986) puolustajat 27 12.0±1.5 9.5±1.0 hyökkääjät 40 12.0±1.2 9.1±5.5 maalivahdit 8 11.4±1.1 8.6±5.2 Montreal Canadiens 1982-83 30 10.4±1.1 8.7±0.8 Montgomery & Dallaire (1986) Suomen 20-v. MJ 1997-2000 Tikka (2000) puolustajat 40 10.2±0.5 hyökkääjät 56 10.4±0.6 maalivahdit 14 10.2±0.6 18 Anaerobista suorituskykyä mittaavassa juoksumattotestissä tulos parani 23 % ennen kauden alkua suoritetun alkutestin ja kauden jälkeen suoritetun lopputestin välillä. Maksimilaktaattipitoisuus testin jälkeen lisääntyi niin ikään 11.9 millimoolista/l 13.3 millimooliin/l. (Green & Houston 1975.) Kauden aikana tapahtuvalla suorituskyvyn kehittymisellä ei näyttäisi kuitenkaan olevan yhteyttä glykolyyttisten entsyymien aktiivisuudessa tapahtuviin muutoksiin (Green ym. 1979). 3.3.2 Aerobinen kestävyys Kovatehoisen suorituksen alkuvaiheessa oksidatiiviset energiantuottomekanismit eivät ehdi vastata suureen energiantarpeeseen, mutta niiden merkitys korostuu suorituksen keston pidentyessä. Happi toimii glykolyysissä, -oksidaatiossa ja Krebsin syklissä syntyneiden vetyionien vastaanottajana, ja kovatehoisen suorituksen aikana elimistöön syntyy happivelkaa, kun energiankulutus ylittää aerobisesti tuotetun energian määrän. Maksimaalinen hapenotto (VO 2max ) kuvaa henkilön kapasiteettia tuottaa energiaa aerobisesti. (McArdle ym. 1996.) Jokaista kulutettua happilitraa kohden saadaan tuotettua noin 20 kj energiaa, joten suurempi hapenottokyky mahdollistaa suuremman aerobisen energian tuoton. Kovatehoisen suorituksen jälkeen hapenkulutus palautuu vaiheittain, joiden aikana tapahtuu mm. välittömien energianlähteiden täydennys ja laktaatin eliminointi. (Åstrand & Rodahl 1986.) Jääkiekkoilijoiden maksimaalinen hapenotto on polkupyöräergometrillä mitattaessa ollut lähes poikkeuksetta 52 58 ml/kg/min ja juoksumatolla 54 62 ml/kg/min (TAULUKKO 10). Painosta johtuen puolustajien arvot ovat hyökkääjiä matalammat. (Montgomery 1988.)

TAULUKKO 10. Huippujoukkueiden VO 2max -arvoja eri tutkimuksissa. Joukkue n Paino (kg) VO 2max (ml/kg/min) Lähde 19 Suomen maajoukkue 13 77.3 61.5 Rusko ym. (1978) Suomen maajoukkue 1978 27 81.1 52.0 Vainikka ym. (1982) Kanadan olympiajoukkue 1980 23 81.1 54.0 Smith ym. (1982) Montreal Canadiens 1981-82 27 85.9 55.6 Montgomery & Dallaire (1986) NHL 1985-1986 Rhodes ym. (1986) hyökkääjät 27 87.1 57.4 puolustajat 40 90.3 54.8 maalivahdit 8 79.2 49.1 Team Canada (leiritys) 1991 55 89.3±0.8 62.4±0.5 Cox ym. (1995) NHL pelaajat 1991 72 88.4±0.8 60.2±0.6 Cox ym. (1995) Kehon painoon suhteutetun aerobisen kestävyyden ei ole todettu kehittyvän merkitsevästi jääkiekkokauden aikana (Green & Houston 1975; Minkoff 1982). Tämä johtuu mahdollisesti joko aerobisen energiantuottojärjestelmän riittämättömästä kuormituksesta tai käytettyjen testimenetelmien puutteellisuudesta (Green & Houston 1975). Koska aerobista kapasiteettia kuvaavien entsyymien aktiivisuudessa ei tapahtunut merkitsevää laskua harjoittelun lopettamisen jälkeen, on todennäköistä, että jääkiekkoharjoittelun vaikutukset aerobiseen suorituskykyyn ovat pieniä (Green 1979). 3.3 Nopeus Nopeus koostuu jääkiekossa useasta tekijästä. Koska jääkiekko on nopeatempoista suunnanmuutospelaamista, edellytetään pelaajalta hyvää reagointikykyä sekä luistelutaitoa nopeiden pysähdysten, liikkeellelähtöjen ja käännösten muodossa. Lisäksi hyvälle jääkiekkoilijalle on tyypillistä suuri luistelunopeus, mikä edellyttää hyvän luistelutekniikan lisäksi kykyä korkeaan potkufrekvenssiin ja alaraajojen tehontuottoon. (Bompa & Chambers 1999; Twist & Rhodes 1993). Koska luistelutaito ja luistelunopeus ovat keskeisiä ominaisuuksia jääkiekossa, ovat ne myös merkittäviä tekijöitä pelaajien ominaisuuksia kartoitettaessa ja pelaajia valittaessa (Hansen & Reed 1979). Jääkiekkoilijoiden liikenopeutta testataan tavallisesti juoksemalla tai luistelemalla (Bracko & Fellingham 1997; Mascaro ym. 1992; Luhtanen & Salminen 1991). Nopeusominaisuuksia on tutkittu suomalaisilla jääkiekkoilijoilla myös vertailemalla voimantuoton suuruutta 100 ms:n kohdalla isometrisessä, maksimaalisessa jalkojen ojennuksessa. Kehitys oli nopeaa nuorilla ryhmillä: absoluuttinen voimataso oli 15 16- vuotiailla 80 % aikuisten vastaavasta ja seuraavassa ikäryhmässä (17 18-vuotiaat) jo 94 %

20 (KUVA 2). Kehon painoon suhteutettuna 15 16-vuotiaiden ja aikuisten voimataso oli yhtä suuri ja suurimmat suhteelliset arvot saavutettiin 17 18-vuotiaiden ikäryhmässä. (Kauhanen & Savolainen 1995.) KUVA 2. Alaraajojen nopeusominaisuudet eri-ikäisillä jääkiekkoilijoilla (Kauhanen & Savolainen 1995).

4 HARJOITTELU JA HARJOITUSTILAN SEURANTA 21 4.1 Harjoittelun periaatteet Harjoittelun tavoitteena on käynnistää elimistössä biologisia muutosprosesseja, joiden vaikutuksesta suorituskyky paranee. Näiden muutosprosessien käynnistäminen edellyttää harjoittelun ja siihen liittyvien muuttujien, kuten harjoittelun keston tai intensiteetin, keskinäisen suhteen tarkkaa ohjelmointia optimaalisen tuloksen aikaansaamiseksi. (McArdle ym. 1996.) Kehitystä ei tapahdu, ellei harjoittelu ole riittävän rasittavaa, kun taas rasituksen noustessa liian suureksi urheilija voi loukkaantua tai joutua ylirasitustilaan. Huippu-urheilijan suorituskyky on seurausta monen vuoden suunnitelmallisesta harjoittelusta, jonka aikana urheilijan elimistö adaptoituu lajin asettamien fysiologisten vaatimusten mukaan. (Bompa 1999.) Superkompensaatioteorian mukaan suorituskyvyssä tapahtuvat muutokset ovat seurausta elimistön toiminnallisten järjestelmien kuormittamisesta ja sitä seuraavan palautumisjakson aikana tapahtuvista muutoksista (Yakovlev 1967). Harjoittelu saa aikaan elimistön biologisten toimintojen kiihtymisen lisäämällä esimerkiksi ravintoaineiden kulutusta, mikä edelleen johtaa väsymiseen ja laktaattikonsentraation nousuun. Harjoittelun jälkeen elimistön toiminnallinen kapasiteetti näin ollen tilapäisesti laskee, kunnes se kompensaatiovaiheen aikana energiavarastojen palautuessa normalisoituu. Optimaalinen harjoitusärsyke johtaa edelleen palautumisen jatkuessa superkompensaatioon, joka tarkoittaa elimistön homeostaasin adaptoitumista normaalin biologisen tilan yläpuolelle. Tämä harjoittelun aikaansaama elimistön toiminnallisen kapasiteetin nousu kuitenkin palautuu, jos harjoittelua seuraava lepojakso on liian pitkä. (Bompa 1999.) Harjoittelun kuormittavuuden asteittainen nousu ja riittävä palautuminen mahdollistavat urheilijan tasaisen kehityksen. Liian raskas harjoittelu ja puutteellinen palautuminen voivat puolestaan johtaa elimistön tilapäiseen väsymistilaan (overreaching) tai pahimmassa tapauksessa pitkäaikaiseen uupumiseen (overtraining) ja suorituskyvyn laskuun. (KUVA 3.) (Kuipers & Keizer 1988; Fry ym. 1991; Uusitalo 2001.)

22 KUVA 3. Liian kuormittava harjoittelu yhdessä muiden stressitekijöiden kanssa voi johtaa ylikuntotilaan (Uusitalo 2001). 4.2 Ylikuntotila Tilapäiselle ylirasitustilalle (overreaching) on tyypillistä lyhytaikainen suorituskyvyn lasku, joka kuitenkin palautuu jo muutamassa viikossa riittävällä levolla. Stressitilaan liittyvien psykologisten, psykosomaattisten ja fysiologisten oireiden esiintyminen on tilapäisessä ylirasitustilassa satunnaista, kun taas varsinaisessa ylikuntotilassa yllämainitut oireet ilmenevät eriasteisina ylikuntotilan voimakkuudesta riippuen. Ylikuntotila voi aiheuttaa häiriöitä myös elimistön immunologiaan ja hormonitoimintaan. Elimistön toiminnallisen kapasiteetin palautuminen ylikuntotilasta saattaa kestää useista kuukausista jopa vuosiin. (Uusitalo 2001.) Lehmann ym. (1993) on esittänyt, että ylikuntotilaan johtaneen kuormitusjakson pituus on kääntäen verrannollinen palautumiseen tarvittavaan aikaan. Urheilijoilla voi esiintyä joko sympaattista tai parasympaattista ylirasitustilaa. Sympaattinen ylirasitustila on akuutin stressireaktion kaltainen ja sitä on pidetty tyypillisenä erityisesti teholajien urheilijoilla. Parasympaattinen ylirasitustila on puolestaan edellistä vaikeampi totaalinen autonomisen hermoston uupumustila ja tyypillinen erityisesti kestävyysurheilijoilla. (Israel 1976). Viimeaikaisissa tutkimuksissa rasitustilan etenemisessä on havaittu yksilökohtaisia eroja. Sympaattista rasitustilaa ei voida kaikissa tapauksissa tunnistaa edeltävänä vaiheena, vaan urheilijan autonominen hermosto ajautuu suoraan parasympaattiseen tilaan. (Uusitalo ym. 2000.)

23 Ylikuntotilan on arvioitu aiheutuvan hypotalamuksen toiminnan häiriintymisestä (Barron ym 1985), koska sillä on keskeinen rooli stressireaktioissa ja se ohjaa hormonieritystä, autonomista hermostoa ja käyttäytymistä (Selye 1975). Tutkimuksissa on puolestaan todettu, että ylikuntotilalle tyypillisiä ovat juuri hormonierityksen ja autonomisen hermoston toiminnan häiriöt (Kuipers & Keizer 1988). 4.3 Harjoitustilan seuranta Superkompensaatioteorian mukaisesti harjoittelu järkyttää elimistön toiminnallista kapasiteettia ja palautumisvaiheessa näiden järjestelmien adaptoitumisen seurauksena suorituskyky paranee (KUVA 4). Harjoitusvaikutus edelleen tehostuu, mikäli uusi harjoitus suoritetaan vasta superkompensaation tapahduttua. Harjoitustilan seurannan merkitys onkin korostunut ja käytössä on erilaisia menetelmiä urheilijan harjoituspäiväkirjasta erilaisiin laboratoriossa suoritettaviin mittauksiin. Näistä saadaan tietoa mm. urheilijan kehityksestä sekä fysiologisesta ja psykologisesta tilasta. (Bompa 1999.) KUVA 4. Superkompensaatioteoria (Yakovlev 1967). 4.3.1 Sykevaihtelu Vaikka lukuisilla sisäisillä tekijöillä on vaikutusta verenkiertoelimistön toimintaan, niin autonominen hermosto säätelee suurelta osin sykettä (Jalife & Michaels 1994). Vahva sympaattinen stimulaatio voi nostaa sydämen lyöntitaajuuden nuorilla jopa 250 kertaan minuutissa, kun taas vahva parasympaattinen stimulus voi pysäyttää sydämen muutamaksi sekunniksi (McArdle ym. 1994). Niin ikään autonomisella hermostolla on suora yhteys

sykevaihteluun, jolla tarkoitetaan keskisykkeeseen suhteutettujen muutosten määrää sydämen lyöntitaajuudessa (Levy & Martin 1979). 24 Aikakenttämenetelmissä tarkastelun kohteena on joko sydämen lyöntitaajuus tiettynä hetkenä tai peräkkäisten, normaalien QRS-kompleksien välinen intervalli. Kaikki sykettä tietyllä ajanjaksolla tarkastelevat muuttujat kuvaavat oletettavasti sekä parasympaattista että sympaattista säätelyä, kun taas R-R-välien eroon perustuvien laskennallisten muuttujien on arveltu olevan luotettava parasympaattisen aktiivisuuden indikaattori ja kuvaavan erityisesti hengityksen mukana tapahtuvaa sykevaihtelua. (Task Force 1996.) Taajuusmenetelmässä eli spektrianalyysissä sykesignaali pilkotaan taajuuskomponenteiksi, joista määritellään signaalin teho. Tulos voidaan ilmoittaa vaihtelun suuruutena taajuuden suhteen (tehospektri), jolloin tehospektri kuvastaa sykevaihtelun amplitudia eri taajuuksilla (KUVA 5). (Parati ym. 1995.) KUVA 5. Asennon vaikutus sykevaihtelun jakautumiseen matala- ja korkeataajuiseen vaihteluun (Task Force 1996). Leposykkeessä tapahtuvilla muutoksilla ei välttämättä ole suoranaista yhteyttä ylikuntotilaan, mutta ortostaattisen kokeen seisomaannousun aiheuttaman välittömän sykereaktion muutokset voivat kertoa alkavasta ylikuntotilasta. Niin ikään sykevaihtelun

25 väheneminen ortostaattisen kokeen seisontajakson aikana näyttäisi olevan yhteinen muutos erityyppisissä stressireaktioissa. (Uusitalo ym. 2000; Banfi ym. 1993.) Sykevaihtelun merkitystä harjoitustilan seurannassa korostaa kestävyysharjoittelussa suorituskyvyn kehittymisen yhteydessä havaittu sykevaihtelun lisääntyminen (Seals & Chase 1989; Uusitalo ym. 1996). Kovatehoinen kestävyysharjoittelu lisäsi myös merkittävästi sympaattisen säätelyn osuutta suhteessa parasympaattiseen kolmen viikon harjoitusjakson aikana. Molemmat palautuivat kuitenkin ennalleen harjoittelujaksoa seuranneen kuormituksellisesti kevyemmän viikon aikana. (Pichot ym. 2000.) 4.3.2 Suorituskyky Luonnollinen muuttuja urheilijan harjoittelun ja harjoitustilan seurannassa on suorituskyky, jonka osalta voidaan seurata joko muutoksia elimistön toiminnallisessa kapasiteetissa (VO 2max, maksimilaktaatti ja maksimisyke) tai tietyissä suorituskykyyn liittyvissä muuttujissa (esimerkiksi laktaatti, hapenkulutus ja syke) submaksimaalisen rasituksen aikana. Normaalitilanteessa harjoittelun vaikutuksesta muutoksia pitäisi tapahtua kaikilla suorituskyvyn tasoilla, vaikkakin huippu-urheilijoilla pienikin parannus edellyttää pitkäjänteistä harjoittelua. (Uusitalo 2001.) Fyysisen suorituskyvyn osalta ylikuntotila näyttäisi vaikuttavan ainakin suorituksen taloudellisuuteen, mekaniikkaan ja koordinaatioon (O Connor ym. 1991). Lisäksi muutoksia on havaittu sydämen lyöntitaajuudessa submaksimaalisen ja maksimaalisen työn aikana. Harjoitusjakson vaikutuksesta havaittu submaksimaalisen työn syketason nousu kertoo luotettavasti riittämättömästä palautumisesta, kun taas syketason ja laktaattipitoisuuden lasku voi johtua ylikuntotilan ohella myös muista tekijöistä (esim. suorituskyvyn paraneminen tai matala lihaksen glykogeenipitoisuus). Näin ollen myös maksimaalisen suorituskyvyn seuranta on tärkeää. (Vervoorn ym. 1992.) Varsinkin laktaattipitoisuuden osalta submaksimaalisessa työssä tapahtuvat muutokset tulee suhteuttaa maksimilaktaattipitoisuuteen. Ylikuntotilan aiheuttama laktaattipitoisuuden lasku voi muussa tapauksessa johtaa virheelliseen johtopäätökseen suorituskyvyn paranemisesta, vaikka muutos johtuu todennäköisesti glykogeenivarastojen mobilisointikyvyn heikkenemisestä. (Bosquet ym. 2001.) Submaksimaalisen työn laktaattipitoisuus voidaan maksimilaktaattipitoisuuden ohella suhteuttaa myös subjektiiviseen tuntemukseen rasituksen voimakkuudesta (RPE), jolloin

laktaattipitoisuuden lasku yhdessä RPE-arvon nousun kanssa voi viitata alkavaan ylikuntotilaan (Snyder ym. 1993). 26 4.3.3 Hormonitoiminta Suuri osa hormonitoiminnassa tapahtuvista muutoksista ilmenee ensin rasituksessa ja vasta sen jälkeen levossa. Näin ollen myös harjoitustilan seurannassa kannattaa huomioida rasituksen aikaisessa hormonitasapainossa tapahtuvat muutokset. (Uusitalo ym. 1998.) Hormonimääritysten luotettavuuden lisäämiseksi näytteenottoon sekä näytteiden kuljetukseen, säilöntään ja analysointiin tulee kiinnittää erityistä huomiota (Uusitalo 2001). Seerumin testosteronipitoisuuden on todettu olevan suorassa yhteydessä harjoittelun määrässä ja tehossa tapahtuviin muutoksiin ja näin ollen mahdollisesti myös ylirasitustilaan. Niin ikään kortisolipitoisuuden on arvioitu muuttuvan ylirasitustilassa, mutta toistaiseksi tutkimustulokset molempien osalta ovat osittain ristiriitaisia johtuen ylirasitustilan eri vaiheiden ja yksilöllisen reagoinnin erilaisuudesta. (Uusitalo 2001.) Adlercreutzin ym. (1986) tutkimuksessa vapaan testosteronin ja kortisolin välisen suhteen lasku korreloi juoksijoilla suorituskyvyn heikkenemisen kanssa. Tämän arveltiin johtuvan vapaan testosteronin ja kortisolin välisen suhteen laskun haitallisesta vaikutuksesta harjoituksen jälkeisiin anabolisiin vasteisiin ja palautumiseen.

5 TUTKIMUKSEN TARKOITUS JA TUTKIMUSONGELMAT 27 Jääkiekkoilijoilta vaaditaan teholajille tyypillisesti voimaa ja nopeutta. Sen lisäksi nopea palautuminen vaihtojen ja ottelujen välillä edellyttää hyvää aerobista kestävyyttä. Aikaisempien tutkimusten perusteella fyysinen suorituskyky yleensä kehittyy kesäharjoitusjakson aikana, mutta kauden ja varsinkin sen jälkimmäisen puoliskon aikana se voi laskea huomattavasti. Koska tärkeimmät pelit pelataan yleensä kuitenkin vasta keväällä, tulisi harjoittelussa pyrkiä ylläpitämään tai jopa kehittämään fyysisen suorituskyvyn osa-alueita kauden aikana. Harjoittelun tehostaminen voi kuitenkin johtaa yhdessä otteluiden aiheuttaman rasituksen kanssa liian suureen kokonaiskuormitukseen, jolloin urheilijan palautuminen viivästyy. Se voi puolestaan pitkittyessään johtaa ylirasitustilaan tai jopa ylikuntoon. Tämän tutkimuksen tarkoituksena olikin selvittää SMliigapelaajien suorituskyvyssä ja harjoitustilassa tapahtuvia muutoksia kauden 2001 2002 aikana. Tutkimusongelmat olivat: 1. Miten jääkiekkoilijoiden suorituskykyprofiili (kestävyys, nopeus ja voimantuottoominaisuudet) muuttuu kauden aikana? 2. Miten suorituskykyprofiilissa tapahtuvat muutokset ovat yhteydessä harjoittelussa tapahtuviin muutoksiin? 3. Miten ortostaattisen kokeen sykevaihtelun avulla määritetty autonomisen hermoston tila muuttuu kauden aikana?

6 MENETELMÄT 28 Tutkimus toteutettiin jääkiekon SM-liigakauden 2001 2002 aikana. Koehenkilöinä tutkimuksessa oli 20 JYP Jyväskylä Oy:n liigajoukkueen pelaajaa (10 hyökkääjää, 8 puolustajaa ja 2 maalivahtia). Keski-ikä oli hyökkääjillä 24.5±3.1 vuotta, puolustajilla 24.8±3.2 vuotta ja maalivahdeilla 24.0±2.8 vuotta. Keskipituus ja -paino on nähtävissä taulukosta 14. 6.1 Koeasetelma Tutkimus toteutettiin yhden ryhmän pitkittäistutkimuksena. Suorituskykymittaukset suoritettiin Jyväskylän yliopiston liikuntabiologian laitoksen laboratoriossa lukuunottamatta polkupyöräergometritestiä ja joukkueen omaa hyppytestiä. Aerobinen suorituskyky testattiin LIKES:n tiloissa ja joukkueen hyppytesti suoritettiin jäähallilla viikon ensimmäisen harjoituksen yhteydessä. Autonomisen hermoston tilaa seurattiin ortostaattisen kokeen avulla, jonka koehenkilöt tekivät kotona maanantaiaamuisin lepopäivän jälkeen. Mittauskertojen sijoittuminen kauden aikana on nähtävissä taulukosta 11. TAULUKKO 11. Mittausasetelma (aer = VO 2max -testi, SK = suorituskykytesti, hrv = ortostaattinen koe, lu = luistelunopeuden mittaus). liigaavaus tauko tauko tauko kausi päättyi vko 30 36 37 40 45 49 51 2 7 8 10 11 16 aer1 SK1 lu1 hrv2 aer2 SK2 hrv3 SK3 hrv1 lu2 aer3

6.2 Aineiston keräys ja analysointi 29 6.2.1 Antropometrian ja voiman mittaaminen Koehenkilöiden paino mitattiin elektronisella vaa alla 100 gramman tarkkuudella. Rasvaprosentti määritettiin olkavarren ojentajan, hauislihaksen, lavanaluksen ja suoliluun harjanteen ihopoimujen summasta (Durnin & Womersley 1974). Alaraajojen ojennuksen bilateraalista voimantuottoa mitattiin jalkadynamometrissä 107 asteen polvikulmalla (Häkkinen ym. 1985). Koukistuksen bilateraalista voimantuottoa mitattiin niin ikään 107 asteen polvikulmalla David 210 -dynamometrillä (David Fitness and Medical, Suomi). Lonkkakulma oli molemmissa mittauksissa 110 astetta. Polvikulma määritettiin ensimmäisellä mittauskerralla goniometrin avulla ja seuraavilla mittauskerroilla käytettiin ensimmäisen mittauskerran asetuksia. Koehenkilöitä ohjeistettiin tuottamaan voima niin nopeasti kuin mahdollista ja lisäsuorituksia tehtiin, mikäli voima nousi yli 5 % edellisestä suorituksesta. Voimasignaali taltioitiin suorituksista 1024 Hz:n taajuudella joko suoraan tietokoneelle (Codas, Data Instruments Inc., USA) tai nauhurille (Racal V-Store 14), josta se myöhemmin siirrettiin tietokoneelle jatkoanalyysiä varten. Alaraajojen ojennuksen ja koukistuksen voimantuoton analysoinnissa käytettiin FCodas-tietokoneohjelmaa (Liikuntabiologian laitos, Suomi). Ojennuksen ja koukistuksen osalta analysoitiin maksimivoiman lisäksi sen saavuttamiseen kulunut aika, voimantuottonopeus ja tuotetun voiman keskiarvo 100, 300 sekä 500 millisekunnin kohdalla. Keskivartalo- ja puristusvoimaa mitattiin isometrisesti dynamometrillä (Viljanen ym. 1991). Keskivartalovoimaa mitattiin seisovassa asennossa ylä- ja alavartalo tuettuina. Ylävartalon tuki asetettiin miekkalisäkkeen yläpuolelle ja alavartalon tuki suoliluun harjun alapuolelle. Puristusvoiman mittauksessa dynamometrin väli säädettiin peukalon kämmennivelen ja keskisormen keskinivelen mukaan. Seurantamittauksissa käytettiin ensimmäisen mittauskerran asetuksia. Keskivartalo- ja puristusvoiman osalta suorituksia jatkettiin, mikäli tulos parani edellisestä suorituksesta. Kaikilla koehenkilöillä maksimivoima saavutettiin kuitenkin viimeistään kolmannella toistolla.