TAIDEMAALAUS TAIDEMAALARILIITTO 1/2008 4 EUROA MITÄ JOS TAIDEMAALARIA EI OLISI MUOTOKUVAMAALAUS (TÄSSÄ JA) NYT #%?&! ASETELMA TUUSULANJÄRVELTÄ TAIVAASEEN
Teosvälitys 2008 -tapahtuman (7. 16.3.2008) yhteistyössä mukana
TAIDEMAALAUS PÄÄKIRJOITUS Juha Okko Numero 1/2008 Ensimmäinen vuosikerta. JULKAISIJA Taidemaalariliitto Erottajankatu 9 B 00130 Helsinki puhelin (09) 6811 0574 faksi (09) 6811 0550 www.artists.fi/painters PÄÄTOIMITTAJA Tiina Lamminen puhelin 050 3646 674 taidemaalaus@artists.fi TOIMITUSKUNTA Terhi Aaltonen, Paula Holopainen, Tiina Lamminen, Juha Okko, Jukka Pohjola PROJEKTISIHTEERI Eeva-Liisa Rautalahti ILMOITUSMYYNTI Taidemaalaus 2/2008 ilmestyy syksyllä. Tiedot lehden ilmoitusaikataulusta ja hinnoista löytyvät osoitteesta www.artists.fi/painters/tmjulkaisu.html tai ne voi tilata projektisihteeri Eeva-Liisa Rautalahdelta, puhelin (09) 6811 0574 KANSI Taidemaalariliiton teosvälitys 2007, kuvaaja Heini Lehväslaiho ULKOASU Jaana Teräväinen PAINO Painohäme Ylöjärvi 2008 PAPERI Galerie Art Gloss 250 g (kansi) Galerie Art Gloss 170 g (sisäsivut) ISSN 1797-349X TAIDEMAALAUS, MAALAUSTAIDE, MAALAAMISEN TAITO JA TAIDE? MILLAISIA TAULUJA MAALAAT? on tavallisin ammattiin liittyvä kysymys, joka meille kuvataiteilijoille esitetään. Kuvataide, taulumaalaus ja taidemaalaus eivät ole samoja asioita, mutta useimmille kuvataide tarkoittaa maalaustaidetta. Maalaustaiteen käytännöissä näkyvät sekä taiteen käsityön perinne: esittämisen ja ilmaisun tekniset mahdollisuudet, taidefilosofinen ajattelu ja estetiikka, yleinen ja yksityinen tapa nähdä ja tuntea maailmassa oleminen. Maalaustaide on tekijöilleen arvokas ja monin verroin kiinnostava asia. Miten maalaustaiteen merkitystä voi edistää tai kuvata monipuolisesti ja selkeästi? Taidemaalaus on Taidemaalariliiton julkaisu. Julkaisulla Taidemaalariliitto haluaa edistää nykytaidemaalausta ja lisätä keskustelua taiteen käytänteistä ja siitä, miten maalaustaidetta voitaisiin määritellä nykypäivänä. Nykymaalauksessa ei voi erottaa selkeitä tyylisuuntauksia tai keskenään taistelevia aatemaailmoja. Taiteilijan käytössä on kuitenkin vuosituhantinen traditio, josta maalari voi ammentaa. Syntyy uusi maalauksen kieli, jota taiteilija käyttää murteellaan. Ytimessä on ihmisen kokemus, kokemus saa ilmiasunsa maaliaineessa ja maalauspohjassa. Maalaus on kuva maailmasta ja teos: esine maailmassa. Katsottavaksi ja koettavaksi tarkoitettu. Taidehistorioitsija Tutta Palin mainitsee artikkelissaan muotokuvamaalauksesta nuorten taiteilijoiden vapautumisen niistä hyväksyttävinä pidetyistä malleista, joilla rakennetaan uskottava taidemaalarin ura. Hyvää ja kaunista ei enää määritellä vain ulkopäin, eivätkä sitä pelkästään määritä edellisten sukupolvien sisällöt ja käytänteet. Taiteilijalla itsellään on oikeus ja mahdollisuus määritellä oma paikkansa taidekentässä. Myös ero leipätaiteen ja oikean taiteen välillä on häilyvä. Ja veteen piirretty viiva on väitänkö positiivinen mahdollisuus. Taidemaalauksen kuvastoa sekoittavat niin valokuva, elokuva ja televisio-ohjelmat, kuin katujen äänet ja metsien hiljaisuus. Yksilöiden keskinäiset suhteet ovat kaikki osa maalaustaiteen aineistoa. Toivon julkaisumme herättävän keskustelua, ärtymystä, kiihtymystä ja onnea. Onnea sille! Helsingissä 28.12.2007 Juha Okko Taidemaalariliitto ry:n puheenjohtaja TAIDEMAALAUS 1/2008 3
kuvaaja Jussi Tiainen Janne Räisänen: Genuine Cucumber Man, 2003, sekatekniikka, 80 x 60 cm. 4 TAIDEMAALAUS 1/2008
MITÄ JOS TAIDEMAALARIA EI OLISI Tiina Lamminen MITÄ JOS TAIDEMAALARIA EI OLISI OTSIKKO ON KIRJOITETTU vakain aikein, mutta vastaus on levällään maailmalla. Ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa kysymykset ja vastaukset nyt ovat aina hieman absurdeja ja triviaaleja ja niillä on taipumus jäädä levälleen. Mitä kauemmas edetään arkihuomioista, sitä varmempaa on, ettei yhteisymmärrykseen päästä. Murenevan totuuden epävarmuuteen voi suhtautua kahtalaisesti: myötämielisesti näkemällä sen tarjoamat uudet mahdollisuudet tai kielteisesti näkemällä epävarmuuden heikkoudeksi. Taiteesta puhuminen aiheuttaa intohimoja. Maalattu taideteos liikkuu arkiymmärryksen rajalla, eikä teoksella ole tarvetta tavoitella suoraviivaista lopputulosta, viimeistä sanaa. Onko se syy miksi maalaus, tuo fyysisesti pieneen tiivistetty teos, ja nykytaidemaalari, tuo yhdenasian liike, joskus joutuvat myrskynsilmään? Vastaus on levällään siksi, että pelkällä olemassaolollaan taiteilija haastaa arkijärjestyksen. Taidemaalarin filosofiaa voi tarkastella vapaasti taivaanrannan kuvitelmin. Kysymyksen nykytaidemaalarista voi esittää hyvälle ystävälle selälleen niitylle heittäytyneenä samalla, kun seuraa autereisten poutapilvien purjehtimista auringonlaskuun. Syvällinen filosofia maailmallisessa nykyelämässä löytyy myös kätkeytyneenä mainoslauseiden kliseiseen kieleen. Vaikka kaikkea ei ilmaise keveästi, on uskottava, että lopulta totuus paljastuu: taidemaalari kärsii taloudellista epävarmuutta ja nauttii oikeudesta maalata tulevaisuutta. Tilastojen kertomaa Taiteilijan asemaa tutkiva Taiteen keskustoimikunnan tutkimusyksikkö on osoittanut, että valtion tukea on myönnetty tilastollisesti tasapuolisesti ja että tuesta on ollut hyötyä niille, jotka sitä ovat saaneet. Taiteen keskustoimikunta on aloittanut myös säätiöiden tukea taiteelle koskevan selvitystyön 2007. Taidemaalari MARJATTA HANHIJOKI uskoo esitettyihin tilastoihin ja on kiinnostunut niiden kertomasta. Hän kuitenkin toivoo, ettei yksittäinen ihminen unohtuisi numeroiden ja prosenttien taakse. Kuvataiteilijoiden sosiaaliturva, eläke, sairauspäiväraha ja työttömyyskorvaus ovat sitä samaa perusturvaa, joka taataan kaikille Suomen kansalaisille, mutta ammattimme omituisuuksista ja ominaisuuksista johtuen niistä on kamppailtava uupumukseen asti. Virkailijan mielivalta tai ymmärrys ovat liian usein se kohta, johon hakemukset kaatuvat, Hanhijoki sanoo ja jatkaa, ettei taiteilija sovi luokittelussa yrittäjäksi. Normaali yrityshän lopettaa toimintansa, jos se ei kannata, mutta taiteilija yrittäjä ei lähdekään voiton tavoittelusta vaan tekemisen pakosta, eikä hän lopeta, jos työt TAIDEMAALAUS 1/2008 5
Marjatta Hanhijoki: Japanilainen aamutakki, 2006, akvarelli, 120 x 90 cm. Marjatta Hanhijoki: Japanilainen kukkamaalaus, 2007, akvarelli, 149 x 115 cm. kuvaaja Marjatta Hankijoki eivät myy. Työtönkään hän ei koskaan ole: vaikkei tuloja ole, yölamppu palaa ateljeessa, Hanhijoki miettii. Valtion kuvataidetoimikunnan 2008 alkavan taiteilija-apurahan sai 43 taiteilijaa, hakemuksia saapui 794. Jokapäiväinen leipämme On tavallista, että taidemaalari saa elantonsa muusta työstä kuin taideteosmyynnistä. Varsinainen leipätyö voi poiketa taiteilijan työstä täysin tai sitä varten taidemaalari voi tarvita ammattiosaamistaan. Tällaista työtä voi olla esimerkiksi opettaminen tai museotyö. Taidemaalareilla on erilaisia näkemyksiä siitä, osaako ja voiko hän tehdä muuta työtä. Taidemaalari MAIJU SALMENKIVI näkee haasteen positiivisesti. Hänen mielestään taidemaalari voi olla sivutoiminen ammatissaan. Tässä hän muistuttaa erilaisista elämäntilanteista, esimerkkeinä toinen työ tai lapsen hoitaminen. Itse olen välillä opettanut ja nyt olen pienen lapsen äiti. En ole aina edes halunnut olla liian kiinni maalaamisessa. Maalaukseen liittyvien asioiden pohtimista elämäntilanne ei kylläkään estä, mutta itse maalaaminen voi olla mahdotonta. Koen kuitenkin myös tekemättömyyden ja työskentelytauot välillä hyvinkin hedelmällisiksi. Niiden avulla voi nähdä asiat selkeämmin, Salmenkivi sanoo. Korkealentoinen taide Ei tarvitse tuntea postmodernin ajattelua syvällisesti tietääkseen, että korkeakulttuurisena pidetty vaikea taide on saanut helposta viihteestä haasteen. Nykytaidemaalarit ovat kommentoineet syntynyttä haastetta esimerkiksi lainaamalla aiheita teoksiinsa populaarikulttuurista. Taidemaalari HENRI HAGMAN toteaakin, että sellaiset sanat kuin korkeakulttuuri ja eliitti on saatu haiskahtamaan pahalta. Hagman puhuu vakavasti taiteen erityisaseman ja syvähenkisyyden palauttamisen puolesta. Hän mainitsee, että kaikki taiteen lajit ovat tavoitteessa yhtä tärkeässä asemassa ja lisää, että ehkä vielä tärkeämmässä asemassa on taidepuhe ja kaikki retoriikka henkisen elämän puolesta. Hänelle taide on tie täydellisen hyvään maailmaan, jonka utooppisen absoluutin päämäärän saavuttaessaan taide on tehnyt itsensä tarpeettomaksi. Hagman näkee aidon taiteen määrittävän myös taiteilijan roolia. Tekijän tulisi olla anonyymi ja huomion tulisi kohdistua täysin teokseen. Ehkä täten tultaisiin pois kaupallisuudesta. Taiteilijan pitäisi saada tehdä työtänsä rauhassa: henkinen prosessi häiriintyy ja työn laatu kärsii, kun pitää yrittäjän ominaisuudessa kamppailla toimeentulosta ja nähdä muutenkin roolinsa yhteiskunnan peilissä eunukkimaiseksi rationalisoituna ja viihteellistettynä, Hagman huomauttaa. Kansallisuudesta ja kansainvälisyydestä Taide on viime aikoina haluttu nähdä kansainväliseksi kauppa- ja vaihtotavaraksi. Taiteenlajeista ovat nousseet esille musiikki ja elokuva, joiden varaan suomalaisen kulttuuriteollisuuden viennin kasvu on jatkossa suunniteltu. Yksittäisten taidemaalareiden kansainvälinen tunnettavuus on syntynyt usein taiteilijoiden omalla henkilökohtaisella työllä. Kysymykseen kansallisen merkityksestä taidemaalaukselle taidemaalari JANNE RÄISÄ- NEN vastaa, etteivät sanat kansallinen ja kansallisuus ole hänestä enää kovinkaan merkittäviä asioita yksittäiselle taiteilijoille. Ateneumin kansallisaarteet liittyvät Suomen itsenäisyyteen ja sen pitämiseen, Räisänen toteaa ja lisää nykytaidemaalauksen muuttuneen muun muassa netin ja matkustelun takia universaaliksi. Räisänen ei myöskään usko modernismin ajan taiteilijasankaruuteen, johon kansallisen myytti myös liitetään. Räisänen huomauttaa kuitenkin, että taidemarkkinoille kansallisuudella ja paikallisuudella on ehkä enemmän merkitystä. Hän mainitsee, että kiinalainen nykytaide on ollut taidemarkkinoiden mielenkiinnon kohteena jo monta vuotta, samoin kuin japanilainen taide muutama vuosi sitten ja Leipzigin koulukunnan kasvatit Saksan yhdistymisen jälkeen. Kyse on Janne Räisäsen mukaan tunnistettavuudesta ja tyylistä. Jostain syystä mieleeni tulevat taidemarkkinat ja raha, kun puhutaan paikallisuudesta. Taidemarkkinat iskevät siis paikallisesti, kun jossain nähdään potentiaalista myyntiar- 6 TAIDEMAALAUS 1/2008
kuvaaja Ida Pimenoff Maiju Salmenkivi: Rannalla, 2006, akryyli ja öljy kankaalle, 160 x 178 cm. voa. Tällainen noste menee kyllä ohi ja ostajat keksivät aina uuden paikan, Räisänen sanoo. jos taidemaalaria ei olisi? kyllä kai se lopulta on niin, että jos taidemaalaria ei olisi, niin sellainen pitäisi keksiä, kulttuuritoimittaja JONNI ROOS vastaa kysymykseen. Roos ei pidä myöskään keskustelua maalauksen katoamisesta tai kuolemasta mielekkäänä, siitäkin on puhuttu niin moneen kertaan. Hänestä aina, kun taiteessa alkaa näyttää siltä, että kaikki on jo nähty moneen kertaan, tulee joku, joka tekee jotain ihan muuta. Taide kytkeytyy moniin sellaisiin asioihin, jotka parantavat elämänlaatua. Roos näkee taiteen kytkeytyvän ihmisenä olemisen perustaviin kysymyksiin, joihin liittyviä tarpeita saa ja pitääkin luoda ja ylläpitää: Tietysti on myös hyvä, että taiteen alalla suhtaudutaan kulutusyhteiskuntaan ja sen tuotteisiin varauksella: kulutuskeskeinen elämäntapa ei tutkitusti tee ihmistä onnelliseksi vaan päinvastoin vähentää koettua elämän laatua. Kirjoituksen lähteinä ovat olleet tm.galleriassa Taiteiden yönä 2007 taidemaalauksen merkitystä pohtivan keskustelun osallistujat. Mitä jos taidemaalausta ei olisi? -keskustelun panelisteina olivat taidemaalarit Marjatta Hanhijoki, Henri Hagman, Janne Räisänen ja Maiju Salmenkivi sekä kulttuuritoimittaja Jonni Roos. TAIDEMAALAUS 1/2008 7
kuvaaja Pekka Hepoluhta Pekka Hepoluhta: 12.9., 2007, öljy vanerille 70 x 70 cm. 8 TAIDEMAALAUS 1/2008
#%?&! ASETELMA Markku Arantila #%?&! ASETELMA EPÄLUULO ASETELMAA KOHTAAN ON vanhaa perua: siihen suhtauduttiin Ranskan taideakatemiassa kriittisesti jo 1660-luvulla, Sara Hildénin Taidemuseon amanuenssi PÄIVI LOIMAALA kertoo. Loimaala tarkastelee lisensiaattityössään taidegraafikko PENTTI KASKIPURON asetelmaa, sen kehittymistä pientä ja mitätöntä merkitsevästä ropografiasta kohti megalografiaa, jälkimmäinen taiteessa kuvaa suuria asioita, kuten mytologiaa tai historiaa. Käsite tarkoittaa myös sellaista asetelmaa, jonka toteutuksessa on uutta luovaa, poikkeuksellista ja ainutlaatuista individualismia. Asetelmaa on pidetty vähäpätöisempänä kuin historiamaalausta, muotokuvia, maisemia ja laatukuvia. Se on vähiten teoretisoitu taiteen laji myös tämän päivän taidehistoriassa. 1900-luvulla asetelma on ollut väline erityisten taiteellisten ongelmien selvittämiseksi, esimerkiksi Cézanne halusi asetelmillaan ratkaista erilaisia sommitteluun liittyviä kysymyksiä. Tämä asetelman eräänlainen välinearvo lienee yksi syy siihen, että asetelman tulkintaa ja teorian kehittämistä ei olla katsottu tarpeelliseksi, Päivi Loimaala huomauttaa. Nykymaalarit eivät juuri ole kiinnostuneita symboleista. Huomio on esittämisen keinoissa. Tässä Loimaalan mielestä kyse on juuri asetelman välinearvosta. Kun aihe on merkityksetön, taiteesta tulee merkityksellistä. Loimaala mainitsee, että yhdysvaltalainen taidehistorioitsija MARGIT ROWELL on tutkinut niin sanottua modernia asetelmaa, sekä maalausta että installaatioita. Margit Rowell näkee haasteellisesti modernin asetelman osaksi avantgarden historiaa. Hänen mukaansa asetelma on fiktiivinen tilaan sijoitettujen objektien kokonaisuus, joka välittää tekijänsä toiveita ja haluja. Asetelma on suhteessa tekijänsä henkilökohtaiseen ja yhteisölliseen maailmankuvaan sekä teknisiin innovaatioihin. Taidehistorioitsija Rowell tarkastelee tapaa, jolla asetelma välittää todellisuutta. Miten illusionistinen asetelma on? Mitä objekteja asetelmaan on valittu? Onko asetelma toteutettu uusilla kemiallisesti valmistetuilla väreillä vai välittääkö se luonnollisella tavalla aiheensa mukaista värimaailmaa? Miten kuvassa välittyy valon määrä? Minkälaiseen tilaan asetelma sijoittuu? Tämä kaikki on sovellettavissa myös esineinstallaatioon, valittuihin objekteihin, materiaaleihin, tasoon tai tilaan. Mukana voivat olla myös ääni, hajut tai tuoksut, jopa liike, Loimaala sanoo. Miten maalata vai mitä maalata? Asetelman välineellisyys näkyy myös ANNA RE- TULAISEN ja PEKKA HEPOLUHDAN työskentelyssä. Kummallekin asetelma on jotain silmin Asetelma on ruma sana. Niinpä radikaali valtavirran välttelijä maalaa pieniä asetelmia eläinliimapohjalle. TAIDEMAALAUS 1/2008 9
Asetelmani ovat ehdotuksia asetelmamaalauksen traditiolle. Kuitenkin asetelmaa olennaisempi viitekehys on itse maalaus. havaittavaa työskentelyn lähtökohdaksi, eikä heitä kiinnosta tarinan kertominen. Anna Retulaisen työskentelyssä pääasia on siinä miten maalata; kuvallisen esittämisen keinossa. Retulainen pohtii sijaintiaan suhteessa nykytaiteeseen ja taidehistoriaan. Pekka Hepoluhdalla mitä ehkä jo pitää sisällään ratkaisun miten. Hänelle maalaus on kuva katseesta. Hepoluhta työskentelee asenteella katsoin kuuta ja ajattelin jotain muuta ; aiheella ei ole suurta merkitystä ja asetelman lajityyppinen pohdinta on hänelle yhdentekevä. Anna Retulaiselle asetelmaksi tunnistettavien töiden ripustaminen näyttelyyn tuntui aluksi siltä kuin olisi tehnyt jotain luvatonta. Kuitenkin Retulaisen alkuaikojen lehmämaalauksetkin olivat asetelmia: Maalasin muovilehmiä, jotka kokosin pöydälle ikään kuin parafraaseiksi lännenelokuvista, joten ne työt olivat enemmän asetelmia kuin nämä nykyiset. Silloin oli jotain todella koottu pöydälle maalattavaksi. Nykyiset työt lähtevät piirroksista, enkä katso asetelmaa enää maalatessani. Retulainen on selvillä asetelmamaalauksen traditiosta ja sanoo olleensa joskus hyvin kiinnostunut esimerkiksi Cezannesta. Asetelmani ovat ehdotuksia asetelmamaalauksen traditiolle. Kuitenkin asetelmaa olennaisempi viitekehys on itse maalaus. Vaikka Retulainen ei valitse aiheitaan niiden merkitysten vuoksi, hän haluaa, että ne ovat yleisiä perusasioita. Ensimmäinen asetelmani oli banaani. Muitakin hedelmiä oli mallina, mutta söin ne ja Anna Retulainen: Sarjasta nimettömiä maalauksia (kuvitellen kukkia), 2007, öljy kankaalle, 200 x 200 cm. kuvaaja Jussi Tiainen jäljelle jäi banaani. Mutta en ole ollenkaan kiinnostunut esimerkiksi Fairy-purkista aiheena. Miten maalaan ei täysin vapauta ongelmasta mitä maalaan. Katsoja näkee maalauksessa jääräpäisesti viitekehyksen. Niinpä Anna Retulaiselle on iso kynnys maalata vaikkapa värillinen kukka. Toisaalta, PAUL OSIPOW saattaa väittää pääkallomaalauksestaan, että siinä on köntti tilassa. Pekka Hepoluhta on havaintomaalari Pekka Hepoluhta on havaintomaalari. Hän ei halua keksiä niitä asioita, joita maalaa. Hepoluhta maalaa mielellään epäkiinnostavia aiheita, jotta katsoja kiinnostuisi jostain muusta kuin aiheesta. Mielenkiintoni on jossain valoa ilmaisevassa asiassa. Joskus asetelmani näyttävät ihmeen naturalistisilta ja toisinaan taas niistä ei saa tolkkua, mitä olen ylimalkaan katsonut. Siihen ei tehdessä tule kiinnitettyä edes huomiota. Pekka Hepoluhdan asetelmien aihevalikoimassa on monenmoista leivistä ja pulloista sähköjohtoihin ja tärpättipurkkeihin. Sommittelussa on tavallista, että pieni esine näyttää kelluvan tyhjyydessä. Aluksi ympäristö on tarkemmin määritelty, mutta työskentelyn edetessä turha karsiutuu. Jos karsii liikaa, tulos näyttää kuolleelta. Hepoluhdalle keskeinen pyrkimys onkin säilyttää niukkuudessa elävyyden tuntu. Onnistuminen on usein kiinni lähtökohdasta. Jos alussa saa aikaan jotain tarkkaa, on hyvät mahdollisuudet pysyä oikeilla jäljillä. Työhuoneella tilanteen voi järjestää niin, että saman aiheen voi maalata niin monta kertaa, että siitä tulee jotakin. Hepoluhta ei mielellään tee korjauksia, vaan maalaa uudestaan alusta asti. Hepoluhta muistuttaa, että esimerkiksi pullon lasin mineraaleista riippuu, minkälaisena valo tulee näkyviin, ja että ne mineraalit ovat samoja, joista tehdään väriaineet maalarille. Tai että maa-aineksesta peräisin olevasta vehnäleivästä helähtää okra. Maalaus on ainetta ja maalauksen aineet ovat usein samaa perua kuin aihe. 10 TAIDEMAALAUS 1/2008
MUOTOKUVAMAALAUS (TÄSSÄ JA) NYT Tutta Palin Erika Adamsson: Pekka Aikio Saamelaiskäräjien pj, 2007, öljy mdf-levylle, 44 x 44 cm. kuvaaja Erika Adamsson MUOTOKUVAMAALAUS (TÄSSÄ JA) NYT Kuvataiteen lajityypeistä muotokuva tuntuu elävän tällä hetkellä kohtalaisessa korkeasuhdanteessa. Monenlaisia merkkejä on ilmassa. Kun Helsingin Taiteilijaseura juhlisti keväällä 2007 nelikymmenvuotista toimintaansa, juhlavuoden päätapahtumiin kuului näyttely nimeltä Omakuva. Samana kesänä ratkaistiin ensimmäisen kerran uusi pohjoismainen, panimomestari J.C. Jacobsenin nimissä kulkeva muotokuvakilpailu. Voittajaksi valikoitui tosin tanskalainen videotaideteos, ei muotokuvamaalaus. Kilpailutöistä koottu näyttely Pohjoismainen muotokuva nyt! avautuu Amos Andersonin taidemuseolla Helsingissä maaliskuun lopulla 2008. (Näyttely on avoinna 28.3. 18.5.) Kesällä 2007 Suomen Kulttuurirahasto järjesti Lapin yliopistolla Rovaniemellä kolmiviikkoisen muotokuvamaalauskurssin, tavallaan Oulussa vuonna 1976 järjestämänsä kurssin kunniaksi ja tilanteen päivittämiseksi. Monet suomalaiset museot kartuttavat jälleen aktiivisesti taiteilijoiden omakuvakokoelmiaan. Tuoreissa kokoelmapoliittisissa ohjelmissaan ainakin Turun taidemuseo ja Oulun taidemuseo mainitsevat omakuvat yhtenä painopistealueenaan. Minulta helsinkiläinen Taidekoti Kirpilä tilasi kirjan omista, lähinnä 1900-luvun alkupuoliskon suomalaiseen maalaustaiteeseen keskittyvistä muotokuvakokoelmistaan ja modernista muotokuvamaalauksesta vähän yleisemminkin. Taidehistoriallisen muotokuvatutkimuksen määrä on parinkymmenen viime vuoden aikana ylipäänsä moninkertaistunut. Henkilökohtaisen paluu Viimeaikaista kehitystä voitaisiin tietenkin tulkita vain konservatiivisten instituutioiden aktivoitumiseksi poliittisesti konservatiivisina aikoina. Tämä selitys tuntuu kuitenkin liian helpolta, ainakin jos otetaan huomioon taiteilijakunnan innokas osallistumisprosentti edellä mainituissa tapauksissa. Tuntuisi kyyniseltä selittää ilmiötä pelkällä taiteilijoiden rahan ja huomionosoitusten ahneudella. Mitä siis on meneillään? Eikö muotokuvamaalaus kuollutkaan, siitä huolimatta, että jo historian saatossa ensin valokuvaus ja sitten taiteen abstraktit suuntaukset tekivät sen näennäisen tarpeettomaksi? Kuolleeksi julistamista näyttää seuranneen yleensä välittömästi, ellei jo samanaikaisesti, uusi tuleminen. Tämänhetkistä tilannetta on mahdollista ajatella myös viimeistään vuosituhannen vaihtumisen aikaan päättyneen postmodernismikeskustelun jälkitilana. Tutkijana en toki osaa pitää pahana sitä, että teoreettinen puhe lisääntyi kuvataidekentälläkin 1980- ja 1990-lukujen aikana. Näyttää kuitenkin siltä, että äärimmäisen voimakas itsereflektio, TAIDEMAALAUS 1/2008 11
historiatietoisuus ja taidekentän valtamekanismien pohdinta tuottivat paitsi uudenlaisia ilmaisumuotoja myös jonkinlaisen kuvakiellon. Klassisia maalaustaiteen lajeja oli mahdollista tuottaa lähinnä ironisessa tyylilajissa. Puhuttiin paljon niistä mekanismeista, joilla minäkokemusta tai subjektiutta tuotetaan ja ylläpidetään, mutta konkreettinen, yksilökohtainen omaelämäkerrallisuus oli käytännössä vaikkakaan ei periaatteessa pannassa. Anonyymiys näkyi erityisesti kuvatyypissä, joka käsitteli muotokuvausta olematta varsinaisesti muotokuva. Tunnepitoista lähestymistä ja liiallista henkilökohtaisuutta kartettiin. Tämän jälkeen onkin ollut äärimmäisen mielenkiintoista seurata, kuinka vapautuneesti monet nuoremman tai keskipolven taiteilijoista lähestyvät muotokuvaa ja muita maalaustaiteen klassisia lajeja. Lajirajojen ylittäminen ja venyttäminen ei ole itsetarkoituksellista, vaikka sitäkin kyllä tehdään. Muutkin kuin ite-taiteilijat tai valokuvataiteilijat saavat taas tehdä muotokuvia, vaikka ammattimaisen muotokuvamaalauksen ja ammattitaiteilijuuden välinen rajaviiva pysytteleekin itsepintaisesti paikoillaan. Olisi naiivia olettaa, että taidekentän hierarkiat olisivat hävinneet vain siksi, että niistä puhutaan vähemmän. Kaikkein nuorimmat maalarit ilmeisesti kuitenkin käyttävät yhä vähemmän aikaa sen miettimiseen, minkälaisen muotokuvatilauksen vastaanottaminen on taiteellisesti kunniatonta. Omakuva on muotokuvan lajeista joka tapauksessa turvallisin, vaikka sillä onkin vankkumattomin suuremman yleisön suosio ja siten populistisuuden uhka yllään mikäli tätä nyt sitten pidetään uhkana. Muotokuva tässä ja nyt Muotokuvien tekijöiden, katsojien ja käyttäjien on hyvä olla perillä muotokuvataiteen esityskonventioista ja käsitteellisistä erotteluista. Muotokuvasta kertoo lajina paljon sen määrittely suhteessa henkilökuvaan: muotokuva esittää autonomista, omalakista yksilöä, henkilökuvassa malli näyttäytyy tyyppiesimerkkinä jostakin ryhmästä tai ominaisuudesta kuten vaikkapa ikäluokasta, sukupuolesta tai ammattiryhmästä. Muotokuvankin decorumiin eli sopivuussääntöihin toki kuuluu mallin aseman ja identiteetin huomioiminen suhteessa hänen ryhmäsidoksiinsa. Nuori nainen esimerkiksi on perinteessä esitetty eri ilmaisurekisterissä kuin vanha mies. Muotokuva toimii erinomaisena esimerkkinä postmodernismikeskustelun esiin nostamasta anonyymistä esitystapojen vallasta. Lajin herättämät odotukset voivat tuntua tukahduttavilta niin tekijästä kuin mallista. Kun muotokuvia pannaan esille kokonaisena galleriana tai arkistona, joka tavallaan on sen yksi olemisen perusmuoto, katsoja kiinnittää enemmän huomiota yksilöllisyyden esittämisen kaavamaisuuteen kuin yksittäiseen henkilöön yksilönä. Toisaalta katsomme aina omaa tai läheistemme kuvaa yksilöllisenä. Läheiseksi lyöttäytyvä, rakastava tai kunnioittava katse hävittää kaavamaisuuden ja pysäyttää vertailuprosessin. Tämä on aina muotokuvan toinen olomuoto: tässä ja nyt. 12 TAIDEMAALAUS 1/2008
kuvaaja Erika Adamsson Erika Adamsson: Juhani Tuominen, 2007, öljy mdf-levylle, 36 x 46 cm. TAIDEMAALAUS 1/2008 13
TUUSULANJÄRVELTÄ TAIVAASEEN Mikko Paakkola TUUSULANJÄRVELTÄ TAIVAASEEN TAIDEHISTORIOITSIJA VILLE LUKKARISEN kirja taidemaalari PEKKA HALOSESTA avaa näkökulman kansalliseen maisemaan ja antaa hyviä eväitä keskusteluun maisemamaalauksesta laajemminkin. Pekka Halosen maalauksia on luonnehdittu helpoiksi. Ville Lukkarisen mukaan taittuneen männynoksan kaltaisen maisemamaalauksen helppous johtaa harhaan. Halosen maalauksen eteen on vaivaton pysähtyä ja antaa mielikuvituksen vaeltaa, mutta vaatimattominkin teos muuttuu haasteeksi, jos esitetään analyyttisiä kysymyksiä, kuten mitä taidetta tämä on, pitäisikö minun ajatella tästä jotakin tiettyä. Taidemaalarilla on vapaus ja mahdollisuus tulkita kaikkea maalaustaidetta pelkästään värin ja muodon ongelmien kautta. Mutta jokaisella teoksella on myös suhde aikaansa ja ympäristöönsä. Halosen tapauksessa yllättää arkisuus. Häntä voisi luonnehtia asetelmamaalariksi, jolle luonnonelementit lepäävät maastossa tulkintaa odottamassa. Tällainen hyvin vähäinen kerronnallinen aines ei ole koskaan ollut helppoa purkaa tekstiksi, pikemminkin se viitoittaa tietä maalaukseen itsessään. Suomalaisessa aikalaislehtikritiikissä kuvailtiin Halosen maalauksia runoina, lauluina ja musiikkina. Ville Lukkarisen mielestä tämä kertoo siitä, että kriitikoilta loppuivat sanat Pekka Halosen maalausten edessä. Vasta 1910-luvulla muistutettiin, kun maalari oli ollut tunnettu jo parikymmentä vuotta, että Halonen oli puhtaan maalauksellisen suunnan ensimmäisiä suunnannäyttäjiä Suomessa. Näin Halonen liittyi vuosisadan vaihteen suuntauksiin, joissa korostettiin plastisten elementtien olevan maalauksessa tärkeämpiä kuin kuvatun aiheen. Taidehistorioitsija Ville Lukkarisen mukaan maalaus maalaus ei ole ollenkaan hassumpi luonnehdinta Halosen taiteesta. Maisemamaalaukseen usein liitettyä subliimin käsitettä etsivän on syytä kääntyä katsomaan CAS- PAR DAVID FRIEDRICHIN ja MARK ROTHKON maalauksia. Esimerkkejä on myös suomalaisessa nykymaalauksessa, vaikkapa turkulaisen SANNA PEURIN teosten pohjavire löytyy ylevän käsitteen kautta. Aikalaistulkintaa laajempia näkemyksiä 1800- ja 1900-lukujen vaihteen ranskalaissuuntausten teoreetikot olivat Les Nabis ja Les Fauves -ryhmiin kuuluneita taiteilijoita, tunnetuimpina MAURICE DENIS ja HENRI MATISSE. He näkivät naturalistit ja impressionistit pelkkinä luonnonhavainnon kopioijina. Oikea taide syntyisi dekoratiivisuudella, rytmillä, mitalla ja arabeskilla: haettiin kauneutta ja taiteen välitöntä, tunteenomaista koke- 14 TAIDEMAALAUS 1/2008
kuvaaja Museokuva Tiina Mielonen: Tasanne, 2007, öljy pleksille, 67 x 76 cm. TAIDEMAALAUS 1/2008 15
kuvaaja Tanja Holmberg Sanna Peuri: Käännöksiä, 2007, sekateknikka, 110 x 140 cm. 16 TAIDEMAALAUS 1/2008
mista. Tämä ei tarkoittanut mitään abstraktin taiteen esilehteä, eikä Halosenkaan taide ollut mikään alkusoitto ei-esittävälle. Lukkarisen mukaan Les Nabis t käänsivät katseensa oikeastaan kaikkeen, mikä edelsi renessanssia ja sen geometrisesti oikeaoppista perspektiivitilaa. Kuvan teknisistä ilmiasun ratkaisuista on kyse vain osin. Ranskalaisten mielestä taiteeseen olennaisesti kuuluva uskonnollissävyinen henkevyys katosi renessanssin maallisen (ja sitä myöten kaupallisen) aatemaailman mukana. He kokivat tehtäväkseen todellisen taiteen palauttamisen markkinavoimien turmelemaan maailmaan. Ei ole tavatonta, että toteutus uusille ideoille haetaan menneisyydestä. Myös taiteen alueella reagoidaan usein menneeseen. Oman aikansa taiteen virtauksiin perehtynyt, maisemamaalarinakin kunnostautunut, kirjailija AUGUST STRINDBERG halusi tietoisesti reagoida tulevaan. Tai ennustaa sitä. Esseissään hän visioi tulevaisuuden taiteen tapaa luoda sattuman kautta. Tulevaisuuden taide jäljittelisi luonnon sijasta luonnon tapaa luoda. Ja ikään kuin todisteena tästä olemme voineet kohdata 1960-luvun ohjelmallisen informalismin, vaikkei siitä löydykään suoria linkkejä Strindbergin emotionaalista vimmaa purkaviin maisemiin. Ville Lukkarinen huomauttaa maiseman ja abstraktion välisen yhteyden nousevan tavan takaa keskusteluun, vaikka pohdinnat ovat kaikkea muuta kuin helppoja. Merkityksiltä vapaa vai lähtökohdiltaan sidottu maisema Maiseman on nähty olevan merkitykseltään vapaimman kuva-aiheen. Ville Lukkarisen mukaan maalaaminen antaa luonnolle väistämättä jonkin merkityksen tai merkitysten kimpun. Todellisuudessa niin tapahtuu jo, kun ihminen yhtäkkiä katsoo levittäytyvää luontoa maisemana. Näkymä saa jonkin ihmisestä lähtöisin olevan merkityksen. 1700-luvun englantilaisen ALEXANDER COZENSIN mustetahranomaiset piirrokset havainnollistivat psykologista kokeellisuutta. Ne eivät esittäneet mitään, mutta ne pitivät sisällään mahdollisuuden luoda mielleyhtymiä maisemallisuuteen. Esimerkiksi WIL- LIAM TURNERIA ajatellessa kannattaa muistaa luonnosmaalauksen perinne, Lukkarinen sanoo. Turnerin hulvattoman tuntuiset Colour beginnings -akvarellit olivat itse asiassa taustatyötä, jota hän teki saadakseen realististen topografisten paikkakuntakuvaustensa väri- ja valosuhteet oikeiksi. Nykytaide käyttää maisemaa usein konseptuaalisen ajattelun välineenä. Esimerkkeinä tästä ovat uusekspressionistina tunnettu AN- SELM KIEFER, jolle maisema on symboli Saksan natsimenneisyydestä, ja JUSSI HEIKKILÄ, jonka käsitetaiteelliset teokset kommentoivat ensisijaisesti, perisuomalaiseen tapaan, luontoa itsessään. Ranskalainen PIERRE BURAGLIO referoi teoksissaan klassista ideaa maalauksesta ikkunana toiseen, korkeampaan todellisuuteen. EERO MARKUKSELA puolestaan kommentoi omassa taiteessaan itämaisen tussipiirroksen perinnettä siirrettynä suomalaiseen nykytodellisuuteen. Ekspansiivinen maisema On väitetty, että 1600-luvulla maisema vähitellen vapautui tehtävästä kehystää figuurimaalausta. Marxilaisvaikutteinen tutkija W.J.T. MIT- CHELL ehdottaa, että maiseman käsite on yhteydessä imperialismiin, esimerkkeinä Kiinan maisemataiteen kukoistuskausi ja antiikin Rooman maisemakuvauksen traditio. Maisemamaalaus kukoisti paikoissa ja aikoina, jolloin kyseiset maat laajenivat. Mitchellin mukaan maisemaesitykset ovat imperialistien toiveunia. Ne esittelevät kehityksen ja edistyksen neitseellisiä horisontteja tai harmonisesti kukoistavaa imperiumia. Taidehistorioitsija Ville Lukkarinen huomauttaa, että tällaisten ideoiden heitto auttaa ainakin ajattelemaan maisemamaalausta muunakin kuin taiteena taiteesta. Suomen 1800-luvun lopun ja 1900-luvun korkealta mäeltä nähty näkymä etäälle taivaanrantaan tuntuisi esittelevän lupaavia tulevaisuudennäkymiä kuvan neitseellisiä metsiä ja järviä hyödyntävälle kansakunnalle aina kaukaiseen tulevaisuuden horisonttiin asti. Välskärin kertomusten tietäjänaisen tapaan, joka ei nähnyt Saimaan aalloissa enempää eikä vähempää kuin Suomen tulevaisuuden. Eero Markuksela: Kolme Vuoren Hetkeä, 2007, tussimaalaus, 295 x 485 cm yksityiskohta. Eero Markuksela: Ruusumerkintöjä, 2007, tussi, lyöntikulta, 63 x 48 cm. kuvaaja Eero Markuksela TAIDEMAALAUS 1/2008 17
AJATTELITKO TUOTA JO EILEN Katariina Lager AJATTELITKO TUOTA JO EILEN TAIDEMAALARI HELENA JUNTTILA ja taidekonservaattori, taidemaalari MAIJA SANTALA keskustelivat Junttilan akryylimaalaustekniikasta 15. 16.10.2007 helsinkiläisessä tm galleriassa, jossa Helena Junttilan Karhuvoimaa -näyttely oli esillä. HELENA JUNTTILA: Märkätekniikan olen oppinut vuonna 2003 Unkarissa Taidemaalariliiton taiteilijasymposiumissa taidemaalari MAR- JUKKA PAUNILALTA. Tekniikassa pohjatyö vie aikaa, vettä pitää suihkuttaa niin kauan, että se on imeytynyt paperiin kokonaan. Osa ve- 18 TAIDEMAALAUS 1/2008
kuvaaja Heini Lehväslaiho destähän valuu pois ennen kuin se ehtii imeytyä. Välillä kääntelen paperia, että paperi suoristuu kunnolla. Yleensä kastelen paperin käsisuihkulla suihkussa. Kauttaaltaan märkänä pohja pingottuu tasaisesti alustalle. MAIJA SANTALA: Maalatessasi näkyy hyvin, kuinka akryylimedium lähtee leviämään. HELENA JUNTTILA: Värin leviäminen on tavallaan sattumaa, mutta tiedän, miten sattuma käyttäytyy. Maalaan vierekkäin märkiä kohtia, tiedostan maalatessa, miten värit keskenään leviävät. Vuonna 2005 aloitin akryylimaalauksen, maalasin sitä ennen paljon akvarelleja. Akryylivärit ovat hirveän intensiivisiä. On ollut nautinnollinen tapahtuma maalata akryyliväreillä. Täytyy odottaa, kun teos on kokonaan kuivunut, sen jälkeen sen voi taas uudelleen kastella ja jatkaa maalaamista. Seuraavana päivänä maalausprosessi jatkui. HELENA JUNTTILA: Maalaus on nyt kuivunut, kastelen sen uudelleen molemmilta puolilta suihkuttamalla monta kertaa. Väriä ei lähde pois. MAIJA SANTALA: Akryyli ei kuivuttuaan irtoa paperista, koska väri on imeytynyt veden kanssa sisään paperin kuituihin. HELENA JUNTTILA: Täytyy olla kärsivällisyyttä kastella kunnolla ettei yhtään huijaa. Yleensä en tätä toista puolta kastele enää niin paljon. Taas täytyy odottaa että paperi kuivuu sopivan kuivaksi eli se ei enää kiillä. Samalla tavalla kuin akvarelleissa, alla olevat väripinnat kuultavat läpi. HELENA JUNTTILA: Syksy-akvarellissa (2007) olen ensin kastellut paperin, sitten maalannut, valuttanut väriä, kääntänyt paperia, taas antanut värin valua. Antanut työn kuivua ja sen jälkeen aika raskaalla kädellä maalannut tämän kukan. Akvarelli kestää myös paksulla maalaamista. Ruskea on ollut ihan märkä, tumma kerros maalattu kuivemmalle, mutta vielä vähän kostealle pohjalle. Täytyy osata odottaa sitä oikeaa hetkeä. MAIJA SANTALA: Talviuni-akryylimaalauksessa (akryyli paperille, 2007) näkyy läpinäkyvyyden ja peittävyyden vaihtelevuus. HELENA JUNTTILA: Punainen on tässä vähän valunut, olen maalannut suhteellisen märällä pensselillä, sitten äkkiä kääntänyt maalauksen. Lopuksi olen antanut maalauksen olla märkänä pystyssä. MAIJA SANTALA: Katsomisen kannalta melkein harmi, että maalauksessa on lasi edessä. Kehyslistakin suojaa teosta ylhäältä tulevan lian laskeutumiselta ja sivuilta tulevalta liikkeeltä. MAIJA SANTALA: Näistä maalauksista näkee, että ne ovat keskittyneen hetken tuotoksia. HELENA JUNTTILA: Vähän niin kuin tunnelmointihetki. Maalaaminen on kuitenkin niin fyysistä ja vaikeaa, vaatii hirveästi ajattelua edeltäkäsin. Itse maalaustapahtuman aikana ei sillä tavalla voi ajatella, koska ajattelu estäisi suoran työskentelyn, maalaamisen täytyy tulla selkärangasta. MAIJA SANTALA: Minäkin odotan jonkin teoksen kanssa usein kuukausia, jonain päivänä voi monta asiaa loksahtaa paikalleen. HELENA JUNTTILA: Karhuakaan (2007) en voinut heti seuraavana päivänä jatkaa, kesti ehkä viikon tai kaksi, montakin viikkoa ennen kuin pystyin jatkamaan työskentelyä. Tavallaan sellainen ajatuksettomuus, tyhjä hetki, on ollut siinä työssä. Syksy, 2007, akvarelli, 75 x 56 cm. Talviuni, 2007, akryyli paperille, 112 x 75 cm. Karhu, 2007, akryyli paperille, 75 x 112 cm. kuvaaja Jukka Tarkiainen TAIDEMAALAUS 1/2008 19
BONGAA NYKYTAIDETTA JA NYKYTAITEILIJOITA Yleisöesittelyt Rakastu maalaukseen lauantaina 8.3. ja 15.3. kello 14.00. Tilauksesta esittelyitä ryhmille myös muina aikoina. Suomen suurin kuvataidetapahtuma järjestetään 7. 16.3.2008 Kaapelitehtaalla, Helsingissä. Taidemaalariliiton vuosittaiseen teosvälitykseen osallistuu noin 500 Taidemaalariliittoon kuuluvaa ammattitaiteilijaa. Teosvälitys on tilaisuus saada kokonaiskuva Suomen taiteesta ja katsastaa, millaisia tekijöitä taidekentällä nyt on. Vanha tehdasrakennus tarjoaa mielenkiintoiset puitteet perinteisestä taidenäyttelystä poikkeavalle tilaisuudelle, ja se houkuttelee paikalle runsaasti yleisöä myös galleria- ja museonäyttelyiden kävijäkunnan ulkopuolelta. Mahdollisuus nähdä yhtäaikaa monen nykypäivän kuvataiteilijan uudempia teoksia kiinnostaa myös teoksiaan näytteille tuoneita taiteilijoita ja monet heistä vierailevat tilaisuudessa tutustumassa toisten taiteilijoiden uusiin teoksiin. Esillä on teoksia kaikista eri tyylisuunnista: esittävästä abstraktiin, minimalistisista voimakkaisiin väri-ilotteluihin. Viime vuosina taiteilijoiden suuntautuminen figuratiiviseen maalaukseen, kuten myös puhdas visuaalisuus ja kuvallinen kerronnallisuus, ovat olleet näytteille asetetuissa teoksissa esillä. Tarjonnan monipuolisuus on mahdollisuus. Katsojat ovat ottaneet teostarjonnan runsauden hyvin vastaan: suuresta määrästä löytää aina itseään koskettavia teoksia. Sekä tunnustetut eturivin taidemaalarit että vielä tuntemattomat kuvataiteilijat esittäytyvät kukin enintään kolmella teoksella. Mukana on maalauksia vasta taidekouluista valmistuneilta nuorilta ja uraansa aloittelevilta taiteilijoilta. Pääkaupungin näyttelytoiminnasta tuttujen taidemaalareiden lisäksi tapahtumaan osallistuu kuvataiteilijoita eri puolilta Suomea. Maalaus on ainutkertainen. Maalauksen kyky kuvata samalla niin ulkoista kuin sisäistä todellisuutta on viehättänyt ihmistä kautta aikojen. Kauneus, huumori, arkiset asiat ja kadun kieli ovat tällä hetkellä näkyvästi esillä kuvataiteessa. Myös elämän kiireisyys ja ihmisten yksinäisyys kiinnostavat nykytaiteilijoita. Alun perin 1970-luvulla Taidemaalariliiton teosvälitys oli valtion taidehankintojen ostotilaisuus. Nykyisin teosvälityksen ostajista valtaosa on yksityishenkilöitä. Tilaisuudessa käy vuosittain yli 10 000 kävijää. Asiakas saa ostetut teokset heti mukaansa ja hänellä on mahdollisuus korottomaan osamaksuun. TAIDEMAALARILIITON TEOSVÄLITYS 7. 16.3.2008 Kaapelitehdas Merikaapelihalli Tallberginkatu 1 c, 1 kerros, 00180 Helsinki Avoinna arkisin 12 18 ja viikonloppuisin 11 17. Vapaa pääsy. Lisätietoja: Taidemaalariliitto, Katariina Lager, puh. (09) 6811 0575, katariina.lager@artists.fi, www.artists.fi/painters 20 TAIDEMAALAUS 1/2008