ARVO peruste 2/2010 vasemmistofoorumi
ARVO peruste 2/2010 vasemmistofoorumi
Peruste 2/2010 toim. Ruurik Holm & Laura Tuominen Toimituskunta Markku Hongisto, Jussi Silvonen ja Elina Turunen. Julkaisija Vasemmistofoorumi www.vasemmistofoorumi.fi Hakapaino, Helsinki 2010 ISSN 1798-985X
sisällysluettelo esipuhe johanna perkiö Miten yhteis kunnallinen arvotodellisuus muuttuu? amartya sen Onnellisuus, hyvinvointi ja kykenevyys jouko kajanoja Hyvinvointivaltio tarvitsee uuden suunnan philippe van parijs Poliittinen ekologia: autonomian tasosta perustuloon katariina mäkinen Sukupuolittuneen ruumiin arvo beverley skeggs Luokan ja suku puolen tekeminen visualisoimalla moraalisen subjektin muodostumista miika salo Gramsci ja arvoteorian poliittisuus riina simonen Eläinten arvo yhteiskunnassamme edla niemi Ihmisen arvoista hoitoa vilma poikolainen Moraaliton talous vai moraalitalous? Syitä, seurauksia ja ymmärryksiä suomalaiseen uusliberalismin voittokulkuun kirjoittajat 4 9 37 65 93 107 131 161 193 227 247 260
rikkautta jolla on arvoa. vasemmistoliiton slogan Politiikassa on kyse arvoista. Poliitikkojen tehtävänä ei ole pelkästään maailman selittäminen, vaan myös sen muuttaminen. Muutospyrkimysten suunta riippuu siitä, millaista maailmaa tavoitellaan ja tämä puolestaan kytkeytyy siihen, millaisia muutoksia pidetään tavoittelemisen arvoisina eli arvokkaina. Arvopolitiikasta on tullut väheksyvä ilmaus sellaiselle politiikan teon tavalle, joka kiinnittyy abstrakteihin arvosanoihin, kuten lähimmäisenrakkaus, turvallisuus, hyvinvointi tai oikeudenmukaisuus, määrittelemättä kuitenkaan, millaisia arvoja noilla sanoilla tarkkaan ottaen tarkoitetaan. Arvopolitiikan korvaaminen jollain muulla ei mielekkäästi tulkittuna merkitse sitä, että arvot voitaisiin eliminoida politiikasta, vaan että epämääräisen arvopuheen sijaan vaaditaan poliitikoilta tarkkaan muotoiltuja näkemyksiä siitä, miten kaikki hienolta kuulostavat arvosanat oikein ymmärretään. Arvopuheen taustalla on politiikassa yhä yleistynyt pyrkimys miellyttää kaikkia. Luokkakantainen äänestäminen on korvautunut (ainakin osittain) liikkuvuudella, yksilöllisyydellä ja samastumisella muihin kuin oman (taloudellisen) luokan etuihin. Poliitikot puolestaan haluavat voittaa vaalit eli saada liikkuvat äänestäjät puolelleen. Tällöin tulee välttää sellaisia kannanottoja, joista vallitsee erimielisyys äänestäjäkunnan keskuudessa. Kannattaa pikemminkin vedota ihmisiä yhdistäviin asioihin. Kukapa ei ajattelisi että politiikan pitää olla oikeudenmukaista ja sen pitää edistää turvallista ja hyvää elämää? Kun sisällöllinen variaatio on hyytynyt taktisen pattitilanteen aiheuttamaan varovaisuuteen, pyrkivät puolueet äänestäjien tietoisuuteen mielikuvien ja näkyvien henkilöhahmojen turvin. Kriittisen politiikan tutkimuksen tehtävänä on pureutua tämän ilmiön taakse. Politiikka ei ole kokonaan kadonnut, puolueiden välillä on eroja (vaikka uusliberaalina aikana politiikan ns. reaalinen liikkumavara onkin kaventunut ja toisaalta vallitseva hegemonia asettaa rajoitteita sille mitä julkisessa keskustelussa pidetään uskottavana). Poliitikkojen ajamat arvot ajautuvat keskinäiseen konfliktiin siinä vaiheessa kun heitä pyydetään määrittelemään, mitä he noilla arvoilla oikeastaan ymmärtävät. Toisaalta vaatimus arvopuheen korvaamisesta konkretialla sisältää ajatusvirheen, samoin kuin arvopolitiikan korvaaminen luokka- tai intressipolitiikalla. Mitä tämä tarkoittaa? Intressit (esim. luokan etu ) eivät ole maailmas- 4
ta löydettävissä olevia asioita, joihin politiikka voitaisiin ankkuroida, vaan ne pitää erikseen määritellä. Mikä on kenenkin etu, riippuu siitä, mikä on arvokasta tuolle henkilölle tai ryhmälle. Toisaalta intressipolitiikka sivuuttaa arvoihin perustuvan politiikan yhden peruspiirteen, nimittäin yleistettävyyden vaatimuksen. Ei riitä, että politiikka on johdettavissa hyvinä pidetyistä asioista, vaan se täytyy myös noudattaa korkeamman tason arvoja, joiden avulla kyseinen politiikka voidaan oikeuttaa. Tällaisiin arvoihin kuuluu esimerkiksi oikeudenmukaisuus. Oikeudenmukaisuus ei ole arvokas asia siksi, että jotkut pitävät sitä arvokkaana omien mieltymystensä vuoksi, vaan sen arvo on diskursiivisesti määräytynyt, ts. oikeudenmukaisuuden oikeutus riippuu sen perusteluiden vahvuudesta diskursiivisissa käytännöissä. Isompi palkka ja toinen BMW omakotitalon pihalle voi olla arvokas asia paperityöläisen mielestä, mutta tästä ei vielä seuraa että paperityöläisten palkankorotukset olisivat oikein (tai väärin). Konkretian vaatimus sisältää sellaisen ajatusharhan, että se puhuisi omasta puolestaan ja samalla tuottaisi automaattisesti merkityksen abstraktille arvopuheelle. Konkreettiset poliittiset toimet eivät ole hyviä tai huonoja itsessään, vaan ne pitää päinvastoin arvioida sitä taustaa vasten, millaisia arvoja ne edistävät. Toisaalta voi olla, että tiettyjen arvojen edistämiseen tarvittaisiin tosiasiassa aivan toisenlaisia konkreettisia toimia kuin sellaisia, jotka ovat esimerkiksi päivänpolitiikan agendalla. Todella tärkeät arvot voivat jäädä kokonaan pimentoon, vaikka poliittinen puhe olisi hyvinkin konkreettista. Peruste-aikakauskirjan Arvo-teemanumerossa käsitellään niitä monenlaisia tapoja, joilla arvot ja arvo käsitteenä ilmenevät yhteiskunnassa ja politiikassa. Tavoitteena on tuoda esiin, kuinka arvokysymykset kietoutuvat poliittisten kysymysten ja vastakkainasetteluiden olennaisiksi tekijöiksi. Johanna Perkiö tarkastelee artikkelissaan arkisessa toiminnassa tapahtuvaa asioiden arvottamista. Artikkelin yleisenä viitekehyksenä on sosiaalinen konstruktionismi ja Harold Garfinkelin etnometodologinen toimintateoria. Perkiö kiinnittää huomiota niihin sosiaalisen toiminnan mekanismeihin, joiden varassa yhteisesti jakamaamme arvotodellisuutta ylläpidetään. Samalla hän pyrkii etsimään keinoja arvojen muutokseen. Amartya Sen esittelee artikkelissaan taloustieteen ja talouspolitiikan suhdetta onnellisuuden käsitteeseen. Toinen hänen käsittelemänsä kysymys koskee sitä, kuinka tarkoituksenmukainen onnellisuuden näkökulma on arvioi- 5
taessa yksilön hyvinvointia tai etuja. Onnellisuuden ja hyvinvoinnin välisen yhteyden tarkastelun lisäksi on syytä kysyä, mikä on onnellisuuden suhde vapauden tai kykenevyyden käsitteisiin. Kolmanneksi Sen pohtiikin sitä, miten kykenevyys linkittyy yksilön hyvinvointiin. Onko kykenevyyden lisääntyminen aina hyvinvointia vahvistava muutos? Jouko Kajanojan mukaan hyvinvointivaltio on saavuttanut alkuperäiset tavoitteensa, joten nyt tulee määritellä seuraava vaihe. Tavoitteet ovat perustavalla tavalla erilaisia kuin hyvinvointivaltion rakentamisen vaiheessa. Nyt tulee pyrkiä hyvään elämään eikä vain kurjuuden poistamiseen ja entistä tuottavamman työvoiman tuottamiseen. Mahdollisuuksien rakentaminen ei kuitenkaan poistu asialistalta. Se saa uutta painoa ja perustelua, kun palkkatyön ja yrittämisen mahdollisuuksien lisäksi korostuvat elämänhallinnan ja hyvän yhteisön mahdollisuudet. Philippe Van Parijs esittää André Gorzin ajatuksiin nojaten, että poliittinen ekologia edellyttää markkinoista ja valtiosta irrallaan olevan autonomisen tason luomista. On ymmärrettävä, kuinka lähellä toisiaan poliittinen ekologia tässä muodossaan ja idea vastikkeettomasta perustulosta ovat. Katariina Mäkisen artikkeli lähestyy ruumiillisuuden, työvoiman ja arvon kysymyksiä yhtenä mahdollisena näkökulmana siihen, minkälainen merkitys sukupuolella voi olla osana kapitalistista järjestelmää ja tuotantoa. Mäkinen kysyy millaisia ovat prosessit, joissa sukupuolitetusta ruumiillisuudesta uutetaan lisäarvoa? Hän pohtii lisäksi, millaista arvoa minkäkinlainen ruumis voi saada tai tuottaa. Mäkinen tarkastelee kysymystä kahden esimerkin kautta: naisrintojen kiertokulkuna ostamisen, myymisen ja haluamisen kehissä sekä miehistä ruumiillisuutta portsarin työssä. Beverley Skeggs käsittelee työväenluokkaisten naisten roolia julkisen moraalin rajapintoina. Hänen artikkelinsa kartoittaa niitä yhteiskunnallistaloudellisia muutoksia, joiden voidaan osoittaa olevan vastuussa sekä soveliaisuuden järjestyksen murtumisesta että tämän kriisin heijastamisesta työväenluokkaisen valkoisen naisen ruumiiseen. Nämä muutokset voidaan tunnistaa tarkastelemalla neljää erillistä prosessia, joita käsitellään artikkelin eri luvuissa. Miika Salo kirjoittaa Antonio Gramscin arvoteoreettisista näkemyksistä. Gramsci tarkastelee Marxin arvoteoriaa kiinteässä yhteydessä politiikkaan ja hegemonian kysymyksiin. Gramscin käsityksen mukaan toiminnallinen ja tu- 6
levaisuuteen suuntautuva pyrkimys on merkittävästi läsnä Marxin Pääomassa. Hän katsoo, että Pääoma on projekti, jolla pyritään luomaan luokkaidentiteettiä ja poliittista liikettä vallankumouksellisen muutoksen toteuttamiseksi. Gramscin luennan mukaan arvoteoria ja siitä käytävä ideologinen kamppailu vaikuttaa yhteiskuntaluokkien välisiin voimasuhteisiin ja on merkittävä osa hegemonian ylläpitoa ja tavoittelua. Riina Simonen pohtii artikkelissaan eläinten hyväksikäytön historiaa, nykypäivää ja tulevaisuutta. Millainen on länsimaisen ihmisen eläinkuva ja mitä siitä on seurannut? Edla Niemi kirjoittaa ihmisarvosta terveydenhuollossa. Terveydenhuoltojärjestelmämme on jatkuvassa murroksessa. Niemi kysyy, säilyykö hoito tasaarvoisena ja ihmisen arvoisena? Artikkeli tuo näkökulmia hoidon nykytilaan ja tulevaisuuteen. Vilma Poikolainen kirjoittaa moraalitaloudesta. Talous ja vallitseva moraali eivät ole kaksi eri asiaa, vaan ne muodostavat yhden kokonaisuuden, moraalitalouden. Nykyinen uusliberaali moraalitalous kytkeytyy moraalikoodiston yksilöllistymiseen postmodernina aikana. Yksilöllisyyden diskurssi legitimoi yhteisvastuullisen hyvinvointivaltion purkua. Helsingissä 22.11.2010 Ruurik Holm toiminnanjohtaja Vasemmistofoorumi Laura Tuominen tiedottaja Vasemmistofoorumi 7
miten yhteis - kunnallinen arvotodellisuus muuttuu? johanna perkiö Artikkeli tarkastelee arkisessa toiminnassa tapahtuvaa asioiden arvottamista. Yleisenä viitekehyksenä toimii sosiaalinen konstruktionismi ja Harold Garfinkelin etnometodologinen toimintateoria. Huomiota kiinnitetään niihin sosiaalisen toiminnan mekanismeihin joiden varassa yhteisesti jakamaamme arvotodellisuutta ylläpidetään. Samalla pyritään etsimään keinoja arvojen muutokseen.
peruste 2/2010 arvo 1. johdanto Miksi Volvo maksaa enemmän kuin Lada? Miksi syntymättömän ihmiselämän suojelu voi joskus venyä absurdeihin mittoihin kun samaan aikaan toisaalla olevia ihmisiä voi huoletta tappaa? Miksi pankinjohtaja saa yhteiskunnassa parempaa kohtelua kuin työtön? Asioiden arvottaminen liittyy kaikkeen mitä teemme. Valitsen juoksulenkille menon facebookkaamisen sijaan, koska arvostan terveyttä ja hyvää kuntoa enemmän kuin tietoa siitä, mitä Facebook-ystävilleni kuuluu. Suhtaudun yliopiston professoriin eri tavoin kuin opiskelutoveriini. Toisaalta saatan arvostaa eläinoikeusaktivisteja ja halveksia Suomen jääkiekkomaajoukkueen pelaajia siinä missä joku toinen kokee nämä arvostukset täysin päinvastaisina. Yhteiskunnallinen todellisuus on arvojen läpitunkemaa. Kaikki yhteiskunnan jäsenet eivät jaa samoja arvoja, mutta kaikki ovat yleensä jollain tasolla tietoisia siitä, millaisia arvostuksia yhteiskunnassa esiintyy. En esimerkiksi arvosta uusimman elektroniikan omistamista kovinkaan paljon, mutta tiedän, että on ihmisiä jotka sitä arvostavat. Arvot ovat syntyneet, kuolleet ja muuttaneet muotoaan historian kuluessa. Esimerkiksi luonnon arvostus on läpikäynyt viime vuosikymmeninä suuria muutoksia. Luontoarvot ovat saaneet lisää kannatusta ja toisaalta myös niiden tulkinnat ovat muuttuneet. Luontoa ei enää arvosteta ainoastaan sen ihmiselle tuottaman esteettisen elämyksen kautta, vaan luonnon monimuotoisuus on arvo itsessään. Arvot ovat sopimuksenvaraisia asioita, jotka kytkeytyvät tiukasti yhteiskunnallisiin instituutioihin. Esimerkiksi perheinstituutio laittaa erilaisia ihmisten yhteiselämän malleja keskinäiseen arvojärjestykseen. Taideinstituutio puolestaan määrittää taideteosten arvon tavalla, joka ei aina sovi maallikon esteettiseen silmään. Yksilöillä on tietyssä määrin mahdollisuus valita elämäntapansa myös institutionaalisen arvoasteikon alapäästä: perustaa kahden eri sukupuolta olevan vanhemman ja lasten muodostaman ydinperheen sijaan vaikkapa homoseksuaalinen tai yksin- 10
miten yhteiskunnallinen arvotodellisuus muuttuu? huoltajaperhe. Instituution edustamat arvot voivat kuitenkin tuntua tällöin elämässä hyvinkin konkreettisesti, esimerkiksi syrjintänä. Artikkelini tarkastelee yhteiskunnallista arvotodellisuutta Harold Garfinkelin etnometodologisen toimintateorian pohjalta (Heritage 1996/1984). Etnometodologia on suosittu lähestymistapa vuorovaikutusta tutkivien sosiaalipsykologien keskuudessa. Arvoja on kuitenkin sosiaalipsykologiassa yleensä tutkittu perinteisemmin menetelmin, kuten kyselyin. Esitän artikkelin alussa lyhyen katsauksen perinteisempään arvotutkimukseen ja sen jälkeen pohdin arvoja etnometodologian näkökulmasta. Tarkastelua taustoittavana teoriana toimii Peter L. Bergerin ja Thomas Luckmannin (2005/1966) esitys tiedonsosiologiasta arkitietoa tarkastelevana tutkimussuuntauksena. Artikkelin lopussa pohdin yhteiskunnallisten instituutioiden luonnetta arvojärjestelminä, arvostusten merkitystä yksilön elämässä sekä yhteiskunnallisen arvojärjestyksen muutosta esimerkkinä palkkatyöinstituutio. Ymmärrän arvot yhtäältä yleisluontoisina ideoina koskien sitä, mikä on tavoiteltavaa ja hyvää, toisaalta spesifeihin kohteisiin ja toimintaan suuntautuvina arvostuksina, jotka näkyvät esimerkiksi esineiden hinnoissa tai suhtautumisessamme eri ihmisryhmien edustajiin. 2. arvoja ei pääse pakoon Perinteisessä sosiaalipsykologisessa arvotutkimuksessa arvot on totuttu näkemään yhteisön tai yksilön suhteellisen kiinteinä ja selvärajaisina käsityksinä, joita voidaan kartoittaa esimerkiksi kyselytutkimuksin. Arvoiksi on määritelty yleisiä ihanteita ja päämääriä, joita ihmiset asettavat toiminnalleen ja joiden perusteella he tekevät valintoja ja arviointeja. Arvoina pidetään erilaisia hyviä asioita, kuten vapautta, oikeudenmukaisuutta tai uskollisuutta. Kyselytutkimuksissa ihmisiä yleensä pyydetään laittamaan eri arvoja tärkeysjärjestykseen. Näin arvoja voidaan tyypitellä, tarkastella niissä tapahtuneita muutoksia tai vaikkapa pohtia, toimivatko ihmiset si- 11
peruste 2/2010 arvo säistetyn arvomaailmansa mukaisesti. Arvojen tutkiminen liittyy läheisesti moraalin ja asenteiden tutkimukseen. Arvojen nähdään viittaavan yleisluontoisesti siihen, mikä on hyvää ja tavoiteltavaa, moraalin siihen, mikä on oikein ja asenteiden taas tuovan esiin spesifeihin kohteisiin liittyviä mielipiteitä. (Schwartzt 2005, 216-219; Ahokas & al. 2005, 7; Pohjanheimo 2005, 239-245.) Harold Garfinkelin (Heritage 1996/1984) teorian pohjalta otan hiukan toisenlaisen lähestymistavan arvoihin. Toki arvot ovat osaltaan julkilausuttuja yleviä julistuksia, jotka otetaan toiminnassa tai poliittisessa päätöksenteossa tietoisesti huomioon. Jos arvostan solidaarisuutta, otan tämän arvon huomioon niin ostopäätöksissä kuin äänestyskäyttäytymisessäni. Näen julkilausuttujen ideaalien lisäksi arvot kuitenkin jonain paljon arkisempana, epämääräisempänä ja näkymättömämpänä. Näen niiden liittyvän siihen julkilausumattomaan sosiaaliseen tietoon, jonka jaamme muiden kanssa ja jonka perusteella osaamme toimia sosiaalisissa tilanteissa oikein. Näin hahmotettuna arvot ovat jotain jatkuvassa liikkeessä olevaa, joka vaikuttaa toimintaamme usein tiedostamatta ja jonka paikantaminen voi olla hankalaa. Jokainen uusi yksilö syntyy valmiiseen sosiaaliseen maailmaan, jonka muut ovat historian kuluessa luoneet. Toimintoja elämän eri osa-alueilla säätelevät yhteiskunnalliset instituutiot 1. Instituutiot syntyvät ihmisten yhteistoiminnan saadessa vakiintuneita muotoja, joiden sisällä yksilöt alkavat toimia tiettyjen roolien edustajina. Toiminnan totunnaistuminen säästää energiaamme, kun meidän ei tarvitse määritellä kutakin tilannetta ja sen vaatimia toimintatapoja aina uudelleen, vaan voimme toimia tutun mallin perusteella. Instituutioista muodostuu kuitenkin helposti ainoan oikean toiminnan malleja, jotka säätelevät inhimillistä toimintaa ja harjoittavat sosiaalista kontrollia. Maailmaan syntyvälle yksilölle ne näyttäytyvät luonnollisena ja itsestään selvänä todellisuutena, joita vastaan hän ei 1 Tarkoitan tässä instituutiolla sekä konkreettisia julkisia organisaatioita (esim. koulu- tai oikeuslaitos) että totunnaistuneita sosiaalisen yhteistoiminnan malleja (esim. perhe tai työ). Instituutiot ovat elämässämme läsnä fyysisinä rakennuksina ja muina esineinä, lainsäädäntönä, erilaisten ammattiryhmien edustajina ja sekä tapoina ja tottumuksina. 12
miten yhteiskunnallinen arvotodellisuus muuttuu? voi asettua. (Berger & Luckmann 2005/1966, 66 72.) Instituutioiden luonnollista ja itsestään selvää luonnetta ylläpidetään ja vahvistetaan päivittäisessä rutiininomaisessa toiminnassa. Emme toimiessamme yleensä tietoisesti pohdi todellisuuden luonnetta, vaan todellisuutta koskevat taustaoletukset ovat ikään kuin sisäänrakennettuina rutiineihin. Toimiessamme kuten normaalit ihmiset normaalissa maailmassa hyödynnämme jatkuvasti itsestään selvää näkymätöntä käytännön tietoa siitä, millainen sosiaalinen todellisuus on ja miten siinä toimitaan. Usein tämä toiminta tapahtuu jonkin institutionaalisen roolin kautta, kuten opettajana, potilaana, asiakkaana tai aviovaimona. Roolit sisältävät erilaisia niissä toimimisen vakiomalleja, joihin yksilön on helppo astua asiaa sen koommin pohtimatta. Tämä arkinen, merkityksettömän oloinen toiminta ylläpitää totuttuja instituutioita ja niiden kantamia arvojärjestyksiä. Vaikka ihmistoimintaa säätelevät myös viralliset tietoisesti laaditut lait ja säännöt, yhteiselämän organisaatio pysyy pystyssä vain sen varassa, että totunnaistuneet toimintamallit uusinnetaan päivittäin. (Berger & Luckmann 2005/1966, 13, 86-89; Suoninen 2001: 368 375.) Olisi psyykkisesti liian kuormittavaa havainnoida todellisuutta jatkuvasti kaikkine vivahteineen ja yksityiskohtineen. Tämän vuoksi orientaatiomme maailmaan on tyypittelevää. Havainnoimme maailmaa asettelemalla ilmiöitä, olioita ja toimintaa erilaisiin totuttuihin kategorioihin, kuten romani kerjäämässä, perheenäiti leipomassa tai insinööri ohjelmoimassa. Käytännön tietomme maailmasta koskee sitä, mikä on tyypillistä ja järkevää toimintaa tietyntyyppisissä tilanteissa ja mitkä ovat tuohon toimintaan sopivia tyypillisiä motiiveja ja identiteettejä. Astuessani sisään ruokakauppaan tiedän, että sinne mennään tarkoituksena ostaa jotain eikä vain katsella. Tiedän minkä tyyppisestä hyllystä tarvitsemani tavara löytyy. Tiedän, että juustot maksavat enemmän kuin kauraryynit. Tiedän myös miten minun tulee kassalla käyttäytyä asiakkaan roolissa ja miten myyjän tulee käyttäytyä myyjän roolissaan. Tämä päivittäisessä toiminnassamme hyödyntämä tieto ei kuitenkaan koskaan kata täydellisesti kaikkia tilanteen konkreettisia yksityiskohtia, vaan jättää tilaa myös luo- 13
peruste 2/2010 arvo vuudelle. Oletamme, että toiset saman kulttuurin jäsenet jakavat saman tiedon riittävissä määrin, jotta toistemme ymmärtäminen on mahdollista ja päivittäinen elämä sujuu ilman sekaannuksia. (Heritage 1996/1984, 59 118; Suoninen 2001, 366 375; Berger & Luckmann 2005/1966, 52-57.) Suhteemme maailmaan on aina merkitysvälitteinen. Emme voi havaita todellisuutta sellaisenaan, merkityksistä riisuttuna. Toimiminen maailmassa edellyttää aina tulkintaa siitä, mitä kulloisessakin tilanteessa on meneillään ja millaiset toimintatavat siinä ovat järkeviä ja mahdollisia. Tärkein väline tulkintojen tekoon on kieli. Kieli on varasto, jossa merkitykset, kokemukset ja arvostukset säilyvät sukupolvelta toiselle. Kieli kategorisoi asioita ja pakottaa meidät mukautumaan lainalaisuuksiinsa. Emme voi käyttää suomen kielioppisääntöjä puhuessamme englantia emmekä voi puhua muulla kuin sillä sanavarastolla, jonka kieli meille tarjoaa. Kielenkäyttö on aina valikoivaa. Se nostaa tiettyjä ulottuvuuksia etualalle ja jättää toisia huomiotta. Se, millaisten kielellisten kategorioiden kautta asioihin orientoidutaan, tai millaisia merkityksiä niille annetaan, on arvosidonnainen ja yhteiskunnan valtasuhteisiin kytköksissä oleva asia. (Berger & Luckmann 2005/1966, 46-51; Heritage 1996/1984, 146 151; Alasuutari 1994, 51; Ruusuvuori 2001, 393 394.) Jotkut puhetavat saattavat saavuttaa hegemonisen aseman ja peittää alleen vaihtoehtoiset tavat asian hahmottamiseen. Esimerkiksi markkinataloudessa oman hyödyn maksimointi on yleensä melko itsestään selvä taustalla vaikuttava lähtökohta. Ajasta puhuttaessa taas nopeutta on tapana arvostaa enemmän kuin hitautta. Muiden ihmisten kanssa käymämme keskustelu ylläpitää sitä sosiaalista todellisuutta, johon olemme tottuneet. Kuitenkin keskustelu useimmissa tapauksissa ylläpitää todellisuutta epäsuorasti, sillä vain harvoin keskustelua käydään nimenomaisesti maailman määrittelystä. Useimmiten sitä käydään jo selviönä pidetyn maailman taustaa vasten. (Berger & Luckmann 2005/1966, 172.) Esimerkiksi yhteiskunnallista aikainstituutiota ylläpidämme viittaamalla kuukausiin, viikonpäiviin ja kellonaikoihin, yleensä pohtimatta sen koommin mitä näillä viittauksilla tarkoitamme. Lisäksi puhumme aikatauluista, sovituista tapaamisista tai vaikkapa 14
miten yhteiskunnallinen arvotodellisuus muuttuu? viikonloppusuunnitelmista. Samalla uusinnamme sen todellisuuden, joka koostuu kellon ja kalenterin strukturoimasta ajasta, tulevaisuutta suunnittelevista ihmisistä, sekä ajan lohkomisesta erilaisiin sektoreihin (työ- ja vapaa-aika sekä näiden alalohkot) joille tyypilliset toiminnot ovat erilaisia. (Perkiö 2007, 42.) Ne kategoriat joiden kautta maailmaa havainnoimme, toimintamme, puheemme ja valintamme ovat aina arvovärittyneitä. Ne myös kantavat mukanaan historian painolastia. Eri kategorioihin liittyviä historian kuluessa muotoutuneita arvostuksia voidaan tarkastella sen kautta, millaista kohtelua tietyn kategorian edustajat yhteiskunnassa saavat. Helsingin piispan puhe arvoista saa runsaasti mediahuomiota toisin kuin vaikkapa Helsingin työttömien yhdistyksen puheenjohtajan. Kärpäsen voi huoletta läiskäistä kuoliaaksi, perhosen tappaminen taas voisi herättää kanssaihmisissä paheksuntaa. Kerran luetun sanomalehden voi heittää roskiin, kirjalle niin ei ole tapana tehdä. Myös sanat itsessään ovat arvolatautuneita. Esimerkiksi sanassa neekeri yhdistyy vuosisatojen tieto orjuudesta, riistosta ja kolonialismista. Sana vapaus taas yleensä herättää positiivisia mielikuvia, vaikka markkinoiden vapautta edistämällä saadaan usein aikaan yksilönvapauksien kannalta haitallisia asioita. Toisaalta sanojen merkitykset ovat myös jatkuvan uudelleentulkinnan kohteena. Esimerkiksi sana vallankumous on saanut uusia merkityksiä kun se on liitetty pesuaine- tai kosmetiikkamainosten yhteyteen. 3. miksi sosiaalisia normeja noudatetaan? Arkitiedossamme kognitiivinen ja moraalinen kietoutuvat toisiinsa. Tieto maailmasta sisältää tiedon siitä, kuinka maailmassa kuuluu toimia. Yhteiskunta pysyy pystyssä totunnaistuneen toiminnan varassa; jos kaikki ihmiset yllättäen lakkaisivat ottamasta päivittäistä käyttäytymistä sääteleviä näkymättömiä normeja huomioon, koko yhteiskunta hajoaisi. Sosiaaliset normit eivät kuitenkaan ole koskaan ehdottoman sitovia eikä 15
peruste 2/2010 arvo niiden noudattaminen ole mitenkään mekaanista. Vaikka yhteiskunta on yksilölle valmiina olemassa oleva todellisuus, yksilön ja yhteiskunnan suhde on dialektinen. Toimijat luovat toiminnallaan tapahtumien kulun ja niissä muotoutuvat merkitykset. Tämän myötä sosiaalinen todellisuus on jatkuvassa muuntumisen ja uudelleentulkinnan prosessissa. (Heritage 1996/1984, 90 121, 155 158; Berger & Luckmann 2005/1966, 47, 74, 173-174.) Etnometodologian mielenkiinnon kohteena ei ole yksilö ja hänen sisäiset mielipiteensä ja arvonsa, vaan yksilöiden jakama intersubjektiivinen todellisuus. Etnometodologit tutkivat yksilöiden yhteistoimintaa ja niitä tulkintoja ja päättelyjä, mitä he vuorovaikutustilanteessa tekevät. (Heritage 1996/1984, 45; ten Have 2004, 14 15; Suoninen 2001, 368 369.) Tämän lähestymistavan pohjalta myös arvoja voidaan empiirisesti lähestyä siten kun ne vuorovaikutuksessa ilmenevät. Vuorovaikutuksessa ihmisten toimintaa ohjaa sisäistettyjen arvojen lisäksi vähintään yhtä paljon se, että he itse yksilöinä pyrkivät saamaan kanssaihmisten arvostusta ja välttämään halveksuntaa. Siten yhteiskunnallisista arvostuksista kertoo arvokyselyissä annettujen vastausten lisäksi aika paljon myös se, miten ihmiset toimivat ja argumentoivat toimintaansa ollakseen muiden silmissä arvokkaita yhteiskunnan jäseniä. Arkielämässään ihmiset olettavat toistensa toimivan motivoidusti ja jonkun järjellisen logiikan ohjaamina. Toimintaamme määrittävät eräänlaiset kirjoittamattomat säännöt, joita noudatamme rutiininomaisesti. Luotamme siihen, että toiset noudattavat osaltaan näitä näkymättömiä sääntöjä. Jos yksilö perustelematta lakkaa toimimasta kuten normaaleiden ihmisten kuuluu, muut yrittävät keksiä oudolle toiminnalle jonkun järjellisen selityksen. Se voi liittyä esimerkiksi moraaliseen turmeltuneisuuteen, mielisairauteen tai tietämättömyyteen. Kaikkia näitä yhdistää alempiarvoinen sosiaalinen status. Arkielämän näkymättömiä sääntöjä voidaan hyväksytysti rikkoa vain yhdellä ehdolla: rikkojan on tarjottava toiminnalleen riittävän hyvä selitys. Garfinkel kutsuu tätä selontekovelvollisuudeksi. Garfinkel kehitteli teoriaansa kuuluisien sääntöjenrikko- 16
miten yhteiskunnallinen arvotodellisuus muuttuu? miskokeidensa avulla, jossa kokeen suorittaja (yleensä hänen oppilaansa) kieltäytyi noudattamasta arkielämän totuttuja toimintatapoja tai toimi ikään kuin ei jakaisi yhteistä tietoa siitä minkä jokainen tietää. Kokeen suorittaja saattoi esimerkiksi reagoida ystäviensä tervehdyksiin normaalista poikkeavalla tavalla tai keskustelussa kysellä loputtomasti tarkennuksia johonkin mitättömään pikkuasiaan liittyen. Tahtomattaan koehenkilöiksi joutuneet yrittivät aluksi löytää jonkin järjellisen selityksen toisen epänormaalille käytökselle, ja lopulta sanktioivat tätä voimakkaasti yleensä suuttumalla. Näin toiminnan taustalla vaikuttavia tiedostamattomia sääntöjä saatiin tehtyä näkyviksi. (Heritage 1996, 86 90; ten Have 2004, 39 41.) Usein toimintamme urautuu kulttuuristen käytäntöjen mukaiseksi siksi, ettei tarvitsisi jatkuvasti selitellä. Toimintamme on siis aina periaatteessa valinnan tulos: valitsemme toimimisen normien mukaisesti tai normeista poikkeamisen ja selittämisen. Valintamme, kuten myös selontekojen, on kuitenkin tapahduttava olemassa olevien kulttuuristen konventioiden puitteissa. Meidän on toimittava ja puhuttava tavoilla, jotka ovat ymmärrettäviä muille. Luovilla selonteoilla voimme kuitenkin saada melko paljon liikkumavaraa suhteessa normeihin, ja sitä kautta sosiaalisesti hyväksytyn henkilökohtaisen statuksen säilyttäen kyseenalaistaa tai muuttaa asioiden arvostuksia ainakin paikallisesti. (Heritage 1996/1984: 84 114, 146 154; Suoninen 2001: 368 375.) 4. instituutioiden kantamat arvot Se, miten sosiaalinen elämämme on strukturoitu ja minkälaisia sääntöjä se noudattaa, ei ole neutraali asia. Se on kytköksissä yhteiskuntaelämän valtasuhteisiin ja niihin arvoihin, joita yhteiskunnassa pidetään tavoiteltavina. (Adam 1990, 123 124 & 1995, 63; Tabboni 2001, 6.) Joillain yhteiskunnan jäsenillä on jossain määrin oikeus päättää toisten toiminnasta. Mitä alemmaksi yhteiskunnallisessa arvohierarkiassa yksilö sijoittuu, sitä 17
peruste 2/2010 arvo enemmän hän kokee muiden suoraa puuttumista elämäänsä. Työnantajat voivat edellyttää työntekijöiltä tietynlaista toimintaa ainakin työaikana ja lapset joutuvat toimimaan pitkälti vanhempiensa tahdon mukaisesti. Sosiaalitoimiston tai mielenterveyspalvelujen asiakkaat kokevat jo aika kovaakin moraalista kontrollia viranomaisten taholta. Yhteiskunnallinen valta ei kuitenkaan viime kädessä yksilöidy kehenkään tiettyyn toimijaan, vaan toisiinsa nähden hierarkkisissa asemissa olevat yksilöt ainoastaan toteuttavat institutionaalisia tehtäviään. (Foucault 2005/1975; Berger & Luckmann 2005/1966.) Eri instituutiot kantavat erilaisia arvoja ja niiden puitteissa toimiminen vahvistaa yksilöissä erilaisia persoonallisuuden piirteitä. Esimerkiksi markkinatalousinstituution puitteissa tavoiteltavia arvoja ovat kilpailuhenkisyys, henkilökohtainen hyöty, nopeus ja tehokkuus. Markkinataloudessa toimiminen kouluttaa ihmisiä käyttämään tiettyjä kykyjään samalla kun toiset (esimerkiksi solidaarisuus, empatia tai kyky kollektiiviseen päätöksentekoon) näivettyvät, koska markkinat yleensä rankaisevat näiden käytöstä (Hahnel 2008, 136 137). Perheinstituutio taas korostaa välittämisen, epäitsekkään uhrautumisen ja huolenpidon arvoja rajattuna tiettyyn sulkeutuneeseen sisäryhmään, perheeseen ja sukulaisiin. Yhteiskunnassamme sekä markkinataloudella että perheellä on vahva asema omilla sektoreillaan. Puhutaan siitä, että markkinatalouden arvomaailma tunkeutuu omalta tontiltaan muidenkin instituutioiden alueille ja vaikuttaa kielenkäyttöömme ja ajattelutapaamme. Toisaalta perhettä voisi pitää instituutiona, joka on jossain määrin onnistunut hylkimään markkinatalouden arvoja. Toki perheenjäsenet toteuttavat yhdessäoloaan usein osana markkinataloutta, mutta perheenjäsenten välisiin suhteisiin ei ole tapana soveltaa markkinatalouden edustamia arvoja. Yksilöiden henkilökohtainen ratkaisu asettaa perhe uran edelle herättää yleensä kanssaihmisissä arvostusta. Emme usein pysty yksilöinä välttämään instituutioita tai päättämään niiden ilmentämistä arvoista, mutta ne päättävät kuitenkin pitkälle meidän elämästämme (Berger & Luckmann 2005/1966, 73). Ihmisyhteisön 18
miten yhteiskunnallinen arvotodellisuus muuttuu? olisi todennäköisesti hankala tulla toimeen ilman jonkinlaista talous- perhe- aika- tai työinstituutiota. Se, millaisia arvoja ne edistävät, tai kuinka paljon ne sallivat arvojen moninaisuutta, on kuitenkin neuvoteltavissa. Yksikään instituutio ei edistä vaan yhdenlaista, selkeärajaista arvomaailmaa, vaan niiden sisältä löytyy aina kilpailevia tulkintoja. Esimerkiksi kapitalistisen markkinatalouden laitamille on syntynyt erilaiselta arvopohjalta toimivia järjestelmiä; osuuskuntia, reilun kaupan järjestelmä sekä yhteiskunnallisia rahoituslaitoksia ja yrityksiä. Marginaalista lähtöisin olevat arvojärjestelmät saattavat toisinaan saavuttaa suosiota ja tarjota todellisen haasteen hegemonisille arvoille. Marginaalisempien arvotulkintojen voimistumisesta instituution sisällä tarjoaa esimerkin paljon mediahuomiota saanut evankelis-luterilaisen kirkon sisäinen arvokeskustelu. Arvokamppailun toi julkisuuteen Helsingin ensimmäisen naispiispan Irja Askolan virkaanvihkimispäivänään pitämä kirkon arvoja käsittelevä saarna (HS 12.9.2010). Piispan saarna oli selvästi suunnattu kirkon sisällä eläviä konservatiivisia, hierarkioita ja ulossulkemista korostavia arvoja vastaan, vahvistaen kristinuskon tulkintoja ihmisten välisestä tasa-arvosta ja suvaitsevaisuudesta. Keskustelu kirkon arvoista yltyi Ylen Homoillan (12.10.2010) jälkeen. Julkisuuteen välittyy kirkon sisällä todennäköisesti jo pitkään käynnissä ollut arvokonflikti, jossa marginaalista lähtöisin olevat ajatukset ovat lopulta saavuttaneet niin paljon suosiota sekä arvostetussa yhteiskunnallisessa asemassa olevia kannattajia, että ne tarjoavat perinteisille arvotulkinnoille haasteen, jota ei enää voida sivuuttaa. 5. arvot yksilön elämässä Osa arvoista on niin itsestään selviä, että voi vaikuttaa siltä, että ne ovat ihmisen sisäsyntyisiä ominaisuuksia. Esimerkiksi kapitalistista talousjärjestelmää kuulee joskus perusteltavan sillä, että ihminen on luonnostaan omaa etuaan tavoitteleva olento (Lausti 2008, 16). Kuitenkin jo Marxilta 19