Loppukasvatuksen optimointi liharotuisilla naudoilla

2012 Loppukasvatuksen optimointi liharotuisilla naudoilla Juha Alatalo & Katri Strohecker 30.5.2012

1 SISÄLLYSLUETTELO 1.0 NAUDANLIHAMARKKINAT, PIHVILIHAMARKKINAT JA PIHVILIHAN TARJONNAN TASAISUUS.... 4 1.1 GLOBAALIT NAUDANLIHA- JA PIHVIMARKKINAT KASVAVAT... 4 1.2 NAUDANLIHAN TUOTANTO JA KULUTUS, SUOMI OSANA EUROOPPAA...5 1.3 TUOTANTO- JA TUKIPOLITIIKKA... 6 1.4 EMOLEHMIEN MÄÄRÄ JA MERKITYS EU:SSA JA SUOMESSA... 6 1.4.1 EMOLEHMIEN MÄÄRÄT ALUEITTAIN...7 1.4.2 NAUDANLIHANTUOTANTO ALUEITTAIN SUOMESSA... 10 1.5 HAASTATELTUJEN SUOMALAISTEN TUOTTAJIEN KOKEMUKSET... 11 2.0 PIHVILIHAMARKKINAT JA TUOTANTO ESIMERKKIMAISSA... 12 2.1 TAVOITTEISTA MITTAAMISEN KAUTTA MENESTYKSEEN... 12 2.2. EUROOPPA. KUVAUSTA RANSKAN, RUOTSIN JA IRLANNIN PIHVILIHANTUOTANNOSTA... 13 2.2.1 RANSKA... 13 Intensiivinen kasvatus... 14 Semi-intensiivinen kasvatus... 14 Ekstentiivinen kasvatus... 14 2.2.2 RUOTSI... 15 2.2.3 IRLANTI... 16 2.3. PIHVILUOKKIEN HINTAVERTAILU VERTAILUMAISSA... 16 2.4 POHJOIS-AMERIKKA JA TEURASKASVATUKSEN OPTIMOINTI... 17 Intensiivinen kasvatus... 17 Loppulihotusvaiheen ruokinta feedlotissa... 18 Ekstensiivinen kasvatus... 18 3.0 LIHAROTUISTEN TEURASTUSAJANKOHDAN OPTIMOINTI... 20 3.1 LIHAKARJAROTUJEN EROJA... 20 3.1.1 BRITTIRODUT... 20 3.1.2 MANNERMAISET RODUT... 21 3.1.3 RISTEYTYSTUOTANTO... 22 3.2. LIHANAUDAN KASVU... 23 3.3. KASVATUSAIKA JA RUOKINTA... 26 3.3.1 INTENSIIVINEN LOPPUKASVATUS... 27 3.3.2 VÄKI- JA KARKEAREHURUOKINTA... 28 3.3.3 VÄKI- JA KARKEAREHUJAKSOTUS VOI VÄHENTÄÄ RASVAISUUTTA... 29 3.4. RUHON OMINAISUUDET JA LUOKITUS... 29

2 3.5. ELÄINTEN KOKOLUOKAT JA TEURASKYPSYYS... 31 3.5.1 KOKOLUOKKA-ARVIOINTI... 31 3.5.2 LIHAKSIKKUUS... 34 4.0. YHTEENVETO...38 4.1 ROTU...38 4.2 KASVATUS...38 4.3 JALOSTUS...39 4.4 SYYSPOIKIVUUS... 40 5.0 POHDINTAA... 42 6.0 JOHTOPÄÄTÖKSET... 44 LÄHDELUETTELO...45 LIITTEET... 49 KUVIOLUETTELO KUVIO 1. Suurimmat naudanlihan viejät.... 5 KUVIO 2. Suurimmat naudanlihan tuojat.... 5 KUVIO 3. Kudokset kasvavat nuorella eläimellä eri tahdissa... 24 KUVIO 4. Tyypillinen naudan kasvukäyrä... 24 KUVIO 5. Naudan kudosten suhteellinen kasvu.... 25 KUVIO 6. Kasvukäyrä eri kokoluokan eläimillä.... 33 KUVIO 7. Syntyneet liharotuiset vasikat kuukausittain vuosina 2008 ja 2009..... 40 TAULUKKOLUETTELO TAULUKKO 1. Kymmenen suurinta naudanlihantuottajaa v. 2006, niiden kulutus ja tuonti, sekä sijaluku tuonnissa..... 4 TAULUKKO 2. Tilat, joilla oli emolehmiä 1.11.2011... 7 TAULUKKO 3. Emolehmien määrät ELY-keskuksittain vuodesta 1997 vuoteen 2011.... 8 TAULUKKO 4. Emolehmätarkkailuun kuuluvien lehmien määrä roduittain..... 9 TAULUKKO 5. Lihakarjarotujen jakauma Suomessa 2008.... 9 TAULUKKO 6. Teurastusmäärät Ely-keskuksittain 1997 ja 2011, miljoonaa kiloa.... 10 TAULUKKO 7. Emolehmien määrä ja rodut Ranskassa... 13 TAULUKKO 8. Naudan ruhon markkinahinta eräissä luokissa vk. 12 v- 2012 selvityksen EUmaissa... 17 TAULUKKO 9. Rotutyypit... 21 TAULUKKO 10. Heteroosin tuoma hyöty risteytysvasikkaan... 22 TAULUKKO 11. Rotujen alkuperäisten ja nykyisten isäsonnien kasvutuloksia... 26

3 TAULUKKO 12. Teurasominaisuuksien vaihtelu roduittain... 29 TAULUKKO 13. Rotu ja teuraskasvatus... 30 TAULUKKO 14. EUROP-luokitus... 31 TAULUKKO 15 Teuraskypsyys-tyyppi, kokoluokka-asteikko... 32 TAULUKKO 16. Kokoluokat härille eri lihamarkkinoille Australiassa.... 34 TAULUKKO 17. Lihaksikkuusasteikko... 35 TAULUKKO 18. Lihaksikkuus härät, hiehot ja lehmät roduittain... 36 ETUSIVUN KUVA, Aarne Schildt, kotitilan eläimiä.

4 1.0 NAUDANLIHAMARKKIKNAT, PIHVILIHAMARKKINAT JA PIHVILIHAN TARJONNAN TASAISUUS. 1.1 Globaalit naudanliha- ja pihvimarkkinat kasvavat Maataloustuotteiden kulutuksen arvioidaan kasvavan v. 2010-2050 välillä 50 %. Taustalla on erityisesti maapallon väestön kasvun kaksinkertaistuminen vuodesta 1980 vuoteen 2050 eli 4,5 miljardista 9 miljardiin. (USDA). Lihankulutuksen arvioidaan kasvavan vuodesta 2010 vuoteen 2050 73 %, ja naudanlihankulutuksen 21,1 %. (FAO, 2011). Taustalla on globaaliekonominen muutos, erityisesti se, että vähemmän kehittyneet saavuttavat korkeamman elintason, joka edistää kysyntää. Suurimpia kulutuksen lisääjiä tulevat olemaan Kiina vajaa 12 000 MT, Brasilia alle 8 000 MT v. 2015 tasolla. Kiina olisi tuolloin ennusteen mukaan yli tuplannut naudanlihankulutuksen vuodesta 2000. (USDA 2012). Globaaleja naudanlihamarkkinoille on kuvaavaa, että suurimmat tuottajat ovat samanaikaisesti suurimpi kuluttajia, näistä maista naudanlihaa tuodaan ja viedään samanaikaisesti. Euroopan osuus on pieni ja tuotanto kulutetaan kotimarkkinoilla. Vrt. taulukko 1. (USDA 2012). Suurimpia kuluttajia ovat tällä hetkellä USA, EU ja Kiina ja tuottajia USA, Brasilia ja EU. TAULUKKO 1. Kymmenen suurinta naudanlihantuottajaa v. 2006, niiden kulutus ja tuonti, sekä sijaluku tuonnissa. (USDA 2012). Kokonaistuotanto Tuotanto Kulutus Tuonti million MT 000 MT Maa (CWE) U.S. 11.9 12,8 1,440 (1) Brazil 8.85 6,9 EU-25 7.88 8,2 540 (4) China 7.5 7,4 Argentina 3.1 2,6 India 2.37 1,6 Mexico 2.17 2,5 365 (5) Australia 2.15 Russia 1.46 2,3 840 (2) Canada 1.37 1,0 150 (8)

5 1 India 1,525.00 2 Australia 1,425.00 3 Brazil 1,350.00 4 United States 1,236.00 5 New Zealand 544.00 6 Canada 450.00 7 EU-27 445.00 KUVIO 1. Suurimmat naudanlihan viejät. (USDA 2012) Russian Federation 1,145.00 2 United States 1,114.00 3 Japan 756.00 4 Viet Nam 400.00 5 Korea, Republic Of 390.00 6 EU-27 360.00 7 Venezuela 325.00 KUVIO 2. Suurimmat naudanlihan tuojat. (USDA 2012) Naudanlihan kulutus ja tuotanto tulevat kasvamaan. Maailman markkinoilla on ja tulee olevaan vientiä ja tuontia, USA on merkittävä tuoja ja viejä samanaikaisesti. Suurin viejä Intia kuluttaa itse vain 2 kg naudanlihaa henkilöä kohden. 1.2 Naudanlihan tuotanto ja kulutus, Suomi osana Eurooppaa EU:n naudanlihantuotanto ja kulutus ovat hieman alenevia. EU:n maatalouspolitiikan tavoitteena on naudanlihan osalta tuotannon alentaminen aikaisemmasta ylituotannosta johtuen. EU on toiseksi suurin naudanlihan kuluttaja USA:n jälkeen. Naudanlihan kulutus (v. 2011) henkeä kohden on suurin Uruguayssa 61 kiloa. Etelä-Amerikan maiden jälkeen viidentenä on USA 36 kilolla. EU 27 -maiden kulutus on 15 kg ja Suomessa kulutetaan 18,6 kg. (USDA 2012). EU on kieltänyt kasvuhormonien käytön naudanlihan kasvatuksessa. Euroopan parlamentti päätti maaliskuussa 2012, että Yhdysvalloista ja Kanadasta tuodaan entistä enemmän korkealaatuista lihaa Eurooppaan. Hormonikasvatettu naudanliha sen sijaan pysyy yhä kiellettynä. Kiista on kestänyt yli 20 vuotta. (Yle 2012).

6 Suomen naudanlihan kulutus oli vuonna 2009 n. 93 miljoonaa kiloa ja tuotanto 80 miljoonaa kiloa. 2011 tuotanto n. 83 miljoonaa kiloa ja kulutus noin 99,7 miljoonaa kiloa. Suomen naudanliha ei riitä kulutukseen, tuontia on kymmenen kertaa enemmän kuin vientiä. Suomalaiselle naudanlihalle on suomalaiset markkinat ja tuotettu naudanliha pyritään markkinoimaan suomalaisille kuluttajille. Vuodesta 1998 suomalainen tuotanto on ollut alempi kuin kulutus. (MMM 2002, MMM2012). Suomalaista tuotantoa pidetään lähiruokana (Liite 1). Lähiruokaa on ruoka joka on tuotettu, markkinoitu ja syöty paikallisesti. Pihvilihan myyminen erikoislihana on osoittautunut haastavaksi. Pihvilihan tunnettuus vaatii työtä. 1.3 Tuotanto- ja tukipolitiikka Emolehmätuotanto on hyvin tukiriippuvaista. 63 % tuloista on tukia kun se muussa maataloudessa oli 36 % vuonna 2007. Vuonna 2010 lihanautakarjatilojen 180.000 liikevaihdosta 92.200 eli 51,2 % oli tukea. (MTT 2010). Ainoat EU-15 maat, joissa tuotanto on säilynyt v. 2003 Yhteisen maatalouspolitiikan (YMP) uudistuksen jälkeen v. 2007 samalla tasolla kuin vertailukautena 2003 2005, ovat Ranska ja Suomi. Taustalla on se, että Ranskassa emolehmäpalkkiot on sidottu täysin tuotantoon ja Suomessa on merkittävä kansallinen tuki (AGRI 2009). Teurastamoiden edustajat toivat esiin myös SWOT-analyysissä tukipolitiikan ja pihvilihantuotannon heikon kannattavuuden. (liite 2.) 1.4 Emolehmien määrä ja merkitys EU:ssa ja Suomessa EU:n naudanlihan merkitys vaihtelee maittain. Naudanlihaan erikoistuneita tiloja oli v. 2007 349.000. Markkinat ovat kansalliset tai alueelliset. Maailman naudoista 6 % on EU-maissa. Emolehmiä on 12,4 miljoonaa ja lypsylehmien vähenevä määrä on 24,1 miljoonaa. Euroopan emolehmistä 43 % keskittyy kolmeen maahan Ranskaan (22 %), Saksaan (15 %) ja Espanjaan (8 %). Naudanlihantuotannon merkitys on erittäin suuri Irlannissa, suuri Ranskassa ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa. Valtaosassa lypsykarjan osuus on merkittävämpi kuin lihakarjan. (AGRI 2009). Lypsylehmien määrä on pysynyt viimeisen kolmen vuoden ajan 290 000 kappaleessa. Emolehmien määrä taas on noussut lähes koko 2000-luvun. Toukokuun 2010 alussa emolehmiä oli maassamme reilu 55 000 eläintä. Vuonna 2011 alussa emolehmiä oli 57.500.(TIKE 2010). Lypsylehmien nykyisen määrän ennustetaan alenevan 240 000 kappaleeseen vuoteen 2020 mennessä ja vaikuttavan siten, että naudanliha tuotanto laskee v. 2020 mennessä edelleen 14 miljoonalla kilolla. PTT arvioi, että osa korvautuu noin 12.000 emolehmällä eli tämä korvaisi vain neljänneksen lypsylehmien vähenemisestä aiheutuvasta lihantuotannon laskusta. Näin ollen vuonna 2020 maassamme olisi 65.000 emolehmää. (PTT 2010).

7 Emolehmätiloista n. 900 on päätoimista, näin ollen keskikoko on Pohjoismaisittain suurin. (Jäppilä 2010). Emolehmiä oli marraskuun 2009 alussa 2266 tilalla (taulukko 2). Tiloista alle 60 emon tiloja oli 92,5 % ja niillä oli 72 % emoista (taulukko 2). Alle 10 emolehmää pitävät tilat ovat pääasiassa maitotiloja, joilla on lisäksi pihviemoja. Emoja oli keskimäärin emolehmiä pitävillä tiloilla 23,5 kappaletta. TAULUKKO 2. Tilat, joilla oli emolehmiä 1.11.2011. (MMM 2010) Emolehmien lkm tilalla (kpl) 0-9 10-29 30-59 60-89 90-129 130-149 150-199 200-299 300-599 Yhteensä Tilojen lkm (kpl) 756 865 473 124 33 8 7 0 2 266 Nautojen lkm (kpl) Emolehmät 3 153 15 903 19 471 8 941 3 421 1 107 1 175 0 53 171 Hiehot yli 24 kk 614 1 380 1 320 660 237 74 67 0 24 4 376 Teuraspihvihieho 6-24 kk 840 1 362 1 260 678 221 242 116 0 3 4 722 Jalostuspihvihiehot 6-24 kk ei poikineet 1 887 6 727 7 990 3 542 1 332 406 327 0 171 22 382 Lypsylehmähiehot 6-24 kk 3 322 977 505 148 14 55 1 0 0 5 022 Lypsylehmät 6 358 1 981 1 064 380 16 94 0 0 0 9 893 Hiehovasikat lypsylehmäksi alle 6 kk 1 127 348 161 42 5 18 0 0 0 1 701 Nuorinauta alle 6 kk 3 429 7 774 6 663 3 059 1 238 435 467 0 145 23 210 Sonnit jalost 6-24 kk 147 362 468 285 39 17 16 0 3 1 337 Sonnit lihantuot 6-24 kk 5 562 8 771 7 301 3 671 1 482 349 180 0 183 27 499 Yli 2v. liharotusonnit 691 1 832 1 170 542 170 74 40 0 10 4 529 Muut naudat 301 303 153 60 9 20 16 0 0 862 Mikäli emolehmien määrä kasvaisi nykyisestä n. 53.000 emosta 90.000 emoon, säilyisi tuotanto Suomessa nykytasolla (Pihvikarjaliitto 2010). 1.4.1 Emolehmien määrät alueittain Emolehmiä on tuotu Suomeen varsinaisesti vasta 1951, ensimmäinen rotu oli Aberdeen angus ja kymmenen vuotta myöhemmin Hereford. Aluksi niitä kasvatettiin maan eteläosissa. Myöhemmin rotuja on tullut lisää ja painopiste on siirtynyt pohjoisemmaksi. Tukipolitiikka ja maan eri osien luontaiset tuotantomahdollisuudet ovat levittäneet pihvinaudat eri puolille maata. Lypsykarjataloudesta on ollut luontevaa siirtyä emoihin. Suomi on pohjoisin maatalousmaa. Termisen kasvukauden pituus vaihtelee ja oli v. 1971 2000 Pohjois-Suomessa vain 110 150 päivää, Keski-Suomessa 145 165 ja Etelä-Suomessa 160 180 päivää (Ilmatieteen laitos 2005). Vertailu muuhun Eurooppaan (liite 5) tuo esiin isot erot, jotka vaikuttavat harjoitettavaan maatalouteen, karjatalouteen, karjatalouden tuotantosuuntaan ja sijoittumiseen. Emolehmien määrät vuosina 1997 ja 2011 ELY-keskuksittain löytyvät taulukosta 3.

8 TAULUKKO 3. Emolehmien määrät ELY-keskuksittain vuodesta 1997 vuoteen 2011. (MMM 2012) ELY-keskus 1997 2011 %-muutos Uudenmaan 2,0 1,2-0,8-42 -- Varsinais-Suomen 3,0 4,5 1,5 49 Satakunnan 1,7 2,8 1,1 64 Hämeen 2,9 2,6-0,3-11 - Pirkanmaan 3,2 4,9 1,7 54 Kaakkois-Suomen 3,0 2,4-0,6-21 - Etelä-Savon 1,4 3,0 1,6 111 + Pohjois-Savon 1,7 5,7 4,0 236 +++ Pohjois-Karjalan 1,3 4,1 2,8 216 +++ Keski-Suomen 2,4 4,0 1,6 69 Etelä-Pohjanmaan 3,2 5,4 2,2 70 Pohjanmaan 3,0 5,2 2,2 72 Pohjois-Pohjanmaan 2,4 7,0 4,6 190 ++ Kainuun 0,3 1,6 1,3 436 +++ Lapin 0,3 2,0 1,7 567 +++ Ahvenanmaa Åland 0,6 1,0 0,4 65 Yhteensä 32,4 57,3 24,9 77 Suomen 347.300 lehmästä emolehmiä oli vuonna 2011 57.300 eli 16,3 %. Teurastamoiden edustajat arvioivat haastatteluissa pihvilihan osuudeksi 20 % kaikesta naudanlihasta. Emolehmien sijoittumisesta roduittain Suomen eri alueille ei ole valitettavasti tietoa. Nautojen kokonaismäärä on laskenut vuosien 1990 ja 2011 välillä 1.359.700 kappaleesta 914.000 kappaleeseen. Yli 1 vuotiaisen sonnien määrä on vastaavana aikana laskenut 148.900 sonnista noin 110.800 sonniin. (MMM 2012). Merkittävin emolehmien kappalemääräinen lisäys on tapahtunut Pohjois-Savossa ja Pohjois- Pohjanmaalla. Suhteessa aikaisempaan tuotantoon maan pohjoisemmat alueet ovat lisänneet suhteellista osuuttaan emolehmätuotannossa. (Taulukko 3).

9 TAULUKKO 4. Emolehmätarkkailuun kuuluvien lehmien määrä roduittain. (Sirkko 2012). Faban emolehmätarkkailun tulokset 2010 Emolehmätarkkailuun kuuluvien lehmien määrä ja rotujakauma vuoden 2010 lopussa Lehmiä % Emoista Angus 1858 16,5 Charolais 2799 24,9 Hereford 2662 23,7 Highland 663 5,9 Limousin 1701 15,1 Simmental 1352 12,0 Blonde 186 1,7 Muu 26 0,2 Yhteeensä 11247 100,0 Emolehmätarkkailuun kuului v. 2010 eniten charolais-lehmiä noin 24,9 % ja seuraavaksi herefordeja oli 23,7 %. anguksen 16,5 ja limousinen 15,1 % osuus oli hieman korkeampi kuin simmentalin 12 % (katso edellä oleva taulukko 4). Emolehmätarkkailu antaa suuntaa rotujen suhteille Suomessa. Lihakarjarotujen jakauma suomessa 2008 kertoo, että Herefordin osuus puhdasrotuisista emoista oli tuolloin suurin (31,7%), angusta ja charolaista oli seuraavaksi (n. 17 %) eniten ja limousinen osuus oli 12,6 %. TAULUKKO 5. Lihakarjarotujen jakauma Suomessa 2008 (Sirkko 2008). Lihakarjarotujen jakauma Suomessa vuonna 2008 Rotu Puhdasrotuisia emolehmiä Osuus puhdasrotuisista emoista Risteytysemolehmiä Osuus risteytysemolehmistä Hereford 4118 31,7 % 8482 23,4 % Charolais 2248 17,3 % 6990 19,3 % Limousin 1634 12,6 % 8839 24,4 % Aberdeen angus 2276 17,5 % 6185 17,1 % Simmental 1160 8,9 % 4325 11,9 % Ylämaankarja 1447 11,1 % 193 0,5 % Blonde d'aquitane 95 0,7 % 1191 3,3 % Dexter 17 0,01 % 0 0,0 % Piemontese 2 0,0 % 64 0,2 %

10 Kun mukaan tarkasteluun otetaan risteytysemot, niin limousineristeytysemoja oli eniten (24,4 %) ja herefordeja lähes yhtä paljon (23,4 %), kolmantena on charolaisristeytysemot(19,3) ja neljäntenä aberdeen angus. Näin ollen risteytysten osuudeksi tulee 72 % kaikista emoista, vrt. taulukko 5. Risteytyksiä käytetään lihantuotannossa ja pääterotujen avulla haetaan parempia lihantuotantoominaisuuksia. 1.4.2 Naudanlihantuotanto alueittain Suomessa Naudanlihantuotanto on sijoittunut hyvin samoille alueille kuin maidontuotanto. Taulukosta 6 nähdään, että teurastusmäärien kilomääräinen kehitys vuodesta 1997 vuoteen 2011 on alentunut keskimäärin 16 %. Pohjois-Pohjanmaa, Etelä-Pohjanmaa ja Pohjois-Savo ovat teurasmääriltään suurimpia nauta-alueita. Pohjanmaa ja Varsinais-Suomi ja Kainuu ovat säilyttäneet tuotantomääränsä. Ainoastaan Pohjois-Savo on lisännyt tuotantoaan, lisäys on 14 %. TAULUKKO 6. Teurastusmäärät Ely-keskuksittain 1997 ja 2011, miljoonaa kiloa (MMM 2012). (MMM 2012) ELY-keskus 1997 2011 %-muutos Uudenmaan 3,3 1,8-1,5-45 Varsinais-Suomen 5,1 3,2-1,9-37 Satakunnan 3,2 3,2 0,0 0 Hämeen 6,6 3,8-2,8-42 - Pirkanmaan 5,9 3,7-2,2-37 Kaakkois-Suomen 6,9 2,9-4,0-58 - Etelä-Savon 5,7 4,4-1,3-23 Pohjois-Savon 10,0 11,4 1,4 14 +++ Pohjois-Karjalan 6,5 5,4-1,1-17 Keski-Suomen 6,0 4,9-1,1-18 Etelä-Pohjanmaan 11,0 10,2-0,8-7 Pohjanmaan 9,6 9,7 0,1 1 Pohjois-Pohjanmaan 13,5 12,4-1,1-8 Kainuun 2,4 1,8-0,6-25 Lapin 3,3 3,3 0,0 0 Ahvenanmaa - Åland 0,6 Yhteensä 98,9 82,7-16,2-16 Tuotannon sijoittuminen tyypillisille pohjoisemmille nurmialueille on luonnollista ja on osittain muutoslukujen taustalla. Lukuja selittää osaltaan myös vasikan siirtäminen lähialueelle, vaikka tuotanto on erikoistunut. Myös maatalouspolitiikalla ja alueellisella kehittämistyöllä on ollut vaikutusta.

11 1.5 Haastateltujen suomalaisten tuottajien kokemukset Yhteenvetona voitaneen todeta, että pihvirotujen teurastusajankohta perustuu syntymisajankohtaan ja niiden kykyyn kasvaa vierotuksen jälkeen. Varsinaisesti kasvatuksessa ei käytetä ruokinnan jaksottamista, vaan loppukasvatuksessa olevat pihvisonnit pyritään kasvattamaan mahdollisimman tehokkaasti ja taloudellisesti teurastamon painorajojen puitteissa. Loppukasvattajat toivovat syyspoikivuuden lisääntyvän, jotta he saisivat keväällä enemmän vasikoita. Pelkkä pihveihin perustuva loppukasvatus vaatii enemmän pääomaa kuin maitorotuisten kasvatus. Pääomia sitoutuu vierotetun vasikan ostoon, isompien eläinten tarvitsemaan lisätilaan ja vasikan vastaanottotiloihin. Keväällä saattaa olla rakennusten alitäyttöä ja syksyllä vastaavasti vasikoita on tarjolla runsaasti, mutta samanaikaisesti teuraille tarvitaan tilaa. Loppukasvattajat miettivät ratkaisuja, joilla he voisivat paremmin vastata ketjun tasaisiin toimitustarpeisiin, mutta käytännön sovellutuksia on vähän. Yksittäisillä tiloilla ollaan kokeilemassa ruokinnan jaksottamista. Kasvavien nautojen punnituksesta on hyviä kokemuksia yhdellä haastatelluista tiloista. Ruokinnassa taloudellisuutta mietitään tarkasti ja näin ollen kotoisen rehuntuotannon merkitys on lisääntynyt. Syyspoikivuudesta on hyviä kokemuksia ja se on keino tulovirran ja työhuippujen tasaamiseen. Poikima-ajoista keskitalvi ja lämmin kesäkausi ovat osoittautuneet ongelmallisiksi. Pihvivasikka on yleensä hyvälaatuista. Toisaalta myös liian nuoria ja liian kevyitä ja pieniä vasikoita liikkuu markkinoilla. Kertatäyttöisyyttä ei ole päästy kokeilemaan vaikka halua olisi ollut johtuen vasikan saatavuudesta.

12 2.0 PIHVILIHAMARKKINAT JA TUOTANTO ESIMERKKIMAISSA 2.1 Tavoitteista mittaamisen kautta menestykseen Naudanlihantuottajan tavoite tulee olla haluttujen ja valittujen lihamarkkinatavoitteiden saavuttaminen oman erikoistuneen tuotannon ja tarjonnan avulla. Tähän päästään pitkäjänteisen strategian avulla yhteistyössä koko lihaketjun kanssa. Naudanlihantuottajan kannattaa olla osa tiettyä lihamarkkinaketjua, jonka avulla voi pitkäjänteisesti olla osa tulevaisuuden kaupan käyntiä. Jotta tuottaja pääsee hyvään yhteistyöhön koko ketjun kanssa, tuottajan tulee tuntea ja ymmärtää hänen asiakkaansa asiakkaiden toiveet ja tarpeet. Lisäksi kannattaa hakea suora kauppayhteys erikoistuneen markkinan kanssa, jotta tietää tarkasti mikä on markkinoiden vaatimus ja palaute tuotteesta. Samanarvoisuus ketjun muiden osatekijöiden kanssa tuo myös varmuutta koko lihaketjun toiminaan. Erikoismarkkinoilla kannattaa myös tehdä läheistä yhteistyötä joko lihan markkinoijan tai loppukäyttäjän kanssa suoraan. (Llewelyn 2003). Lihakarjajalostajien on vaikea asettaa selviä päämääriä tai tavoitteita jalostustyöhönsä tai tuotantoonsa, jos markkinoilla on useita erityyppisiä ostajia ja kaikilla on erilainen päämäärä lopputuotteen laadun suhteen. Toisaalta suuret tuottajat, joilla on toimiva loppukasvatus, pystyvät organisoimaan tuotantonsa siten, että he voivat tuottaa useille erityyppisille markkinoille toivottuja teurasryhmiä ja -ruhoja.. (Llewelyn 2003) Markkinoiden toimivuutta kannattaa mitata, sillä toimivat lihamarkkinat tuovat jatkuvuutta, heikkojen kohtien löytäminen auttaa kehittämään toimintaa ja mahdollisesti kohdistamaan toimintaa uusille alueille. Ilman tietoa markkinatilanteesta markkina-aseman menetys voi olla uhkana. Markkinoiden toimivuutta mitataan yleensä toimitusmahdollisuuksilla, asiakkaiden vaatimuksiin mukautumiskyvyllä, tasalaatuisuudella pitkän ajan kuluessa ja kannattavalla korvauksella toiminnasta. Tuottajat, joilla on pieni eläinmäärä (5-50 eläintä), kannattaa tehdä yhteistyötä toisten tuottajien kanssa tai selvästi erikoistua johonkin lihamarkkinan osa-alueeseen. Suurin osa pihvilihasta myydään perusmarkkinoilla. Toisaalta liha-markkinoille tarvitaan aina erikoistuotteiden tuottajia. Erikoistuotteiden markkinat syntyvät yleensä pitkäaikaisen suunnittelun tuloksena. Onnistunut kokonaisvaltainen lihamarkkinoiden toiminta vaatii paljon suunnittelua, budjetointia ja riittävää sitoutumista koko lihaketjulta. Menestyneet lihamarkkinat saavat positiivista palautetta ketjusta takaisinpäin ja takaa näin koko ketjun kannattavan toiminnan. Tasainen tarjonta, lopputuotteen käyttäjän vaatimusten täyttäminen, jäljitettävyys ja laadunvalvonta takaavat markkinoiden jatkumisen menestyksekkäästi. (Llewelyn 2003)

13 2.2. EUROOPPA. Kuvausta Ranskan, Ruotsin ja Irlannin pihvilihantuotannosta 2.2.1 Ranska Ranskan naudanlihantuotanto on 105 ttn (2010) ja omavaraisuusaste 105. Naudanlihankulutus/henkilö on 26 kg/vuosi. Ranskassa on erilaisia tuotantomuotoja. Esimerkiksi emolehmätuottaja myy vieroitetut vasikat loppukasvatukseen 6-9 kk ikäisenä. Sonnivasikat menevät usein Italiaan, Romaniaan, Puolaan mutta osa jää loppukasvatukseen kotimaahan. Vientiin menneistä vasikoista osa palautuu teurastukseen Ranskaan. Myös härkiä voidaan kasvattaa Ranskassa. Hiehot kasvatetaan pääosin Ranskassa. On myös olemassa yhdistelmätuotantoa. Rotujen jalostus on pitkälle erikoistunutta. (Pesonen 2012). TAULUKKO 7. Emolehmien määrä ja rodut Ranskassa (Pesonen 2012) Ranskassa on noin 4 205 000 emolehmää (2008 2009) Rotujakauma noin (2010): Charolais 1701800 Limousin 1022400 Blonde 522000 Salers 198000 Aubrac 138600 Rouge des Pres 45400 Parthenaise 33300 Gasconne 20390 Bazadaise 2800 Syyspoikivia emolehmiä on kokonaispoikimamäärästä 4-12 %. Syyspoikivat emolehmät sijoittuvat vuoristoalueille, joissa pyritään saamaan emot tiineinä kesälaitumille helpon hoidon johdosta. Syyspoikivien emojen vasikat vierotetaan jo 4-5 kk ikäisenä. Syyspoikima-aika on syyskuusta lokakuulle. Erikseen talvipoikivat emot, joiden osuus on noin 20 %. Talvipoikima-aika on joulukuusta helmikuulle.

14 Tavoite teuraspainoesimerkkejä kahdella eri ranskalaisella rodulla: Sonnit: Ch 16 kk 405 kg Ch 17 kk 420 kg Ch 18 kk 435 kg Li 16 kk 370 kg Li 17 kk 380 kg Li 18-19 kk 390 kg Erilaiset kasvatusrytmit/ajat (sonnit, hiehot ja härät): Intensiivinen kasvatus Teurasvasikka (sonni ja lehmä) teurasikä 180 päivää maksimi tavoite-elopaino teurastettaessa 180 kg. Lyonin vasikka (vasikka emon alla, maidolla) teurasikä 275 päivää. Tavoite-elopaino teurastettaessa 450 kg. Nuoret (14 kk) ikäiset sonnit rodusta riippumatta suositellaan kasvatettavan nopeasti ja tavoite elopaino teurastettaessa vähintään 575 kg. Teurasiän nosto koetaan riskiksi sonnien loukkaantumisriskin myötä. Hiehot (erityisesti limousin) teurastusikä on yleensä 11-12 kk. Elopaino teurastettaessa vähintään 400 kg. Päiväkasvu 1200-1300 g/pv. Ruokinnassa käytetään vähintään 50-55 % väkirehua kuiva-aineesta. Tavoitteena teurastaa alkuvuodesta. Semi-intensiivinen kasvatus Sonnien ikä 17-24 kk. Kasvunrajoitus noin 12-16 kuukauden iässä. Matalampi energiataso ruokinnassa. Härkien ikä 14-24 kk. Kasvunrajoitus 14 kk iästä lähtien. Matalampi kasvutavoite. Teurashärän tavoite-elopaino teurastettaessa vähintään 600 kg Hiehojen ikä 22-28 kk. Vieroituksen jälkeen noin 0,5 kg/pv kasvu. Laidunkausi hyödynnetään. Ruokinnalla kasvua pidetään yllä tulevalla sisäruokintakaudella. Tavoiteteuraspaino vähintään 350 kg (26-28 kk). Charolais teurasikä 22-25 kk. Limousin 26-28 kk. Blondi 28 kk. Ekstentiivinen kasvatus Härät ikä 26-36 kk. Kasvua rajoitetaan ruokinnalla. Kasvatus jaettu erilaisiin jaksoihin, joissa erilainen kasvutavoite. Jos tavoitellaan 36 kk teurasikää, ensimmäinen kasvun rajoite vieroituksen jälkeen 9 kk iässä.

15 Kasvua vain korkeintaan 0,5 kg/päivä. Kasvua kiritään joko seuraavan kesällä laitumella tai korkeammalla ruokinnan intensiteetillä 14-16 kk iässä. Mahdollista nostaa kasvu niin, että saavutetaan 500 kg elopaino n. 20-26 kk iässä, jolloin eläimen voi lähettää teuraaksi. Jos tarve vaatii, kasvatusta voidaan jatkaa matalammalla päiväkasvulla noin 0,5-0,7 kg/päivä, jonka jälkeen ruokinta taas muutetaan 26 kk iässä niin, että eläimet kasvavat vähintään 1,0-1,2 kg/pv. Tavoiteteuraspaino saavutetaan 30-36 kk. Tavoite elopaino teurastettaessa 600-675 kg vähintään. Hiehot 30-36 kk. Kasvua rajoitetaan ruokinnalla. Laidunkaudet hyödynnetään. Teuraspainotavoitteet 30 kk vähintään 350 kg, 32 kk vähintään 370 kg, 34-46 kk vähintään 380 kg. Myös käytetään kerran poikineita lehmiä tasaamaan tuotantoa. Vanhempien lehmien teuraskasvatus. Omat kasvatus/ruokintamallit. Emolehmille pyritään saamaan lisää teuraspainoa 20-40 kg korkeintaan 75 päivän pituisella loppukasvatuksella (ch ja li). Tuotantoa tasataan pääasiassa erilaisilla ruokinnoilla. (Pesonen 2012). 2.2.2 Ruotsi Ruotsissa kausivaihtelu on suurta. Talvella on paljon naaraspuolisia ja kesällä sonneja. Tavoitteena on tasaisempi teuraiden saanti ja siirtyminen enemmän hiehon ja hieholehmän sekä härän suuntaan. Tarjonnan tasaamiseksi ei käytetä suunnitelmallisesti rotuja eikä eri eläinlajeja. Yhdessä neuvojien ja tuottajien kanssa tehdään jonkin verran työtä ruokinnassa ja sen suunnittelussa, jotta saataisiin tasaisemmin teurasta markkinoille. Tavoitteena on 280-380 kg teuraspaino, rasvaluokka 3-4 ja vähintään O+ luokka. Hiehojen painotavoite on 250-330 kg ja sonnin 300-430 kg. Häristä on vähän tietoa, mutta lisätietoa on tulossa tutkimuksen kautta. Emojen poikiminen syksyllä on harvinaista. Suurin osa emolehmistä saa vasikan tammikuun ja huhtikuun välillä. Ohjaukseen käytetään hinnoittelua ja sopimuksia, mutta kokonaisuudessa on paljon tehtävää. (Sundelöf 2012).

16 2.2.3 Irlanti Irlanti on EU:n suurin naudanlihan vientimaa ja viidenneksi suurin vientimaa koko maailmassa. Vuonna 2011 naudanlihan viennin arvo oli noin 1,8 biljoonaa euroa. Lisäksi 214 500 elävää eläintä vietiin, joiden arvo oli noin 205 miljoonaa euroa. Lähes 99% naudanlihasta viedään nykyään EU:n markkinoille. Irlanti on vahva naudanlihantuottajamaa sillä sää on suotuisa nurmen kasvulle ja nurmituotanto on erittäin voimakasta. Maatalousmaasta lähes 80% on nurmituotannossa. Irlannissa on noin miljoona emolehmää. Käytössä on useita eri liharotuja. Tilakoot ovat kuitenkin melko pieniä, keskikoko on noin 32 hehtaaria ja kannattavuus heikko. Ilman EU-tukia tuotanto olisi kannattamatonta. Tuen määrä teurastettua eläintä kohti on noin 600. Lihantuotannossa on olemassa erilaisia menetelmiä, joilla halutaan varmistaa oikea tuotanto oikeille markkinoille. Aikaisemmin suurin osa pihvivasikoista myytiin vieroituksen jälkeen Espanjaan ja Italiaan. Kuitenkin viime aikoina naudanlihan hinnan nousun myötä loppukasvatuksen suosio on kasvanut Irlannissa. Sonnit kasvatetaan noin 400 kg:n teuraspainoon ja hiehot noin 320 kg:n teuraspainoon eurooppalaisten markkinoiden toiveiden mukaisesti. Kolme suurinta teurastamoa teurastaa lähes 60 % eläimistä ja vientilisenssi on yli 30 toimijalla. Ei ole olemassa yhtä brändiä, vaan jokaisella lihatalolla on oma brändinsä. Hyvin tyypillistä on sopimustuotanto ja bonukset varsinkin kesän tarjonnan varmistamiseksi. Lihan markkinoinnissa suuri merkitys on Bord Bia -yrityksellä, jonka tavoite on erityisesti markkinoida Irlantilaista ruokaa koti- ja vientimarkkinoilla. Yritys toimii linkkinä tuottajien, teollisuuden ja markkinoiden välillä. Yrityksellä on myös merkittävä rooli laatujärjestelmän ylläpidossa ja valvonnassa. Bord Bia Quality Assurance (irlantilainen ruoka) -merkin takana on 40.000 rekisteröitynyttä tuottaja- ja lihateollisuusyritystä jäsenenä. Suurin osa Irlannin emolehmistä poikii keväällä eli suurin osa pihviteuraista tulee teuraskypsiksi vuoden lopussa. Toisaalta kulutus on korkeimmillaan grillausaikaan kesällä. Aikaisemmin tämä kausituotanto oli ongelma, koska paljon eläimiä tuli teuraaksi samaan aikaan ja se vaikutti myös lihan hintaan. Kausihinnoittelusta on kuitenkin päästy eroon viimeisen viiden vuoden aikana koska osa emolehmistä poikii syksyllä, loppukasvattamoiden toimintaa on kehitetty, lihan markkinointia on kehitetty ja varastointimahdollisuuksia on kehitetty. (Gaffney 2012)) 2.3. Pihviluokkien hintavertailu vertailumaissa Suomessa ja Ruotsissa markkinat ovat kansalliset. Irlannin markkinat ovat vientivoittoiset ja enemmän alueelliset.

17 TAULUKKO 8. Naudan ruhon markkinahinta eräissä luokissa vk. 12 v- 2012 selvityksen EU-maissa (Tike 2012) Sonni Hieho Lehmä R2 R3 R3 O2 O3 O2 O3 Suomi 375,22 376,59 326,31 272,50 270,24 243,02 229,83 Ruotsi 385,40 391,30 404,80 362,30 367,80 332,80 339,80 Irlanti 386,30 386,90 401,20 367,40 383,90 328,90 339,20 Ranska 383,00 375,00 376,00 314,00 320,03 318,00 321,00 Suomessa maksettu hinta on niin sonnissa, hiehossa kuin lehmässä vertailun ajankohtana alhaisin. Hintaero on suhteellisesti suurin lehmässä ja sitten hiehossa. Taulukon 8 vertailussa olevat sonnin ja hiehon luokat kuvaavat hyvin pihvistä maksettua hintaa. Liitteessä 5 kuvataan lihalajien hinnanvaihtelua pitemmällä aikavälillä ja kesäkuukausina on nähtävissä hiehon hinnan nousua. Anne Idstöm (2011) on todennut että kotimaisen lihan riittävyyden turvaamiseksi nautojen nykyisiä painoja ei voi alentaa, vaikka se olisi teurastamolle taloudellista, koska lihasta on puutetta. 2.4 Pohjois-Amerikka ja teuraskasvatuksen optimointi Pohjois-Amerikassa loppukasvatuksessa on paljon eroja maan sisällä johtuen eroista ilmastossa ja rehuvaroissa. Teuraskasvatuksessa käytetään pääasiassa härkiä ja hiehoja. Esimerkiksi Itä ja eteläosissa Yhdysvaltoja suurin osa vierotetuista vasikoista myydään joko suoraan feedlottyyppiseen loppukasvatukseen tai ns. backgrounding -kasvatukseen, jossa tavoitteena on kasvattaa eläinten kokoa karkearehuvaltaisella ruokinnalla ennen intensiivistä loppukasvatusta. Backgrounding kasvatuksessa eläimet ruokitaan esim. heinällä ja muulla edullisella karkearehulla. Toinen tapa kasvattaa eläinten kokoa ennen loppulihotusta on stocker -kasvatus, jossa kasvattajat ostavat kevyitä pihvivasikoita suoraan emotiloilta tai backgrounder-kasvattajilta talven jälkeen, laiduntavat vasikoita noin 2-5 kk ja sen jälkeen ne myydään noin 400 kg:n elopainossa loppukasvatukseen. Loppukasvatuksessa on kaksi tapaa toimia: 1. Intensiivinen kasvatus, jossa eläimet menevät suoraan feedlot-loppukasvatukseen 2. Ekstensiivinen kasvatus, jossa eläimet laiduntavat tietyn ajan (yleensä 4-8 kk) tai ne kasvatetaan seosrehuruokinnalla ulkotarhoissa. Intensiivinen kasvatus Intensiivisen kasvatuksen etuna on vähäisempi lannantuotanto ja lisäksi saattaa olla alhaisempi kasvatushinta, jos pystytään käyttämään edullisia energiarehuja. Intensiivisellä kasvatuksella saavutetaan yleensä myös tehokkuutta verrattuna extensiiviseen kasvatukseen. Haittana voi olla eläinten liian nopea rasvoittuminen. Suurikokoisilla (raskasrotuisilla) eläimillä toisaalta saavutetaan korkeampia teuraspainoa ilman rasvoittumista. Vaihtoehtona voidaan käyttää rajoitettua tai kasvuvaiheittain ohjattua ruokintaa, jossa haetaan tehokasta rehun hyväksikäyttöä rajoitetun kasvuvaiheen jälkeen (Chiba 2009).

18 Loppulihotusvaiheen ruokinta feedlotissa Loppulihotusvaiheen ruokinnassa haetaan ruokintamallia, joka tuottaa mahdollisimman hyvää pihvilihaa kuluttajalle. Teuraskypsä eläin on yleensä iältään 1-2 vuotta vanha ja teuraspainotavoite lihamarkkinoista riippuen n. 280-370 kg. Ylipainoisista ruhoista yleensä tulee heikompi hinta. Jotkut eläimet menevät loppulihotukseen jo 100-150 kg:n painoisina, jotkut eläimet menevät loppukasvatukseen 300-400 kg:n painoisina ja osa voi painaa yli 450 kg tai enemmän ja olla yli vuoden vanhoja. Luonnollisesti suuret erot eläinten välillä vaikuttavat eläinten ravinnontarpeeseen. Loppulihotusvaiheen ruokinta tarvitsee yleensä ravintoaineita seuraavasti: Raakavalkuaista 9-14 %, riippuen eläimen iästä, koosta ja kasvusta Energiaa paljon. Tavoitteena väkirehuvaltainen dieetti, jolla saadaan aikaiseksi hyvä kasvu ja halutut ruho-ominaisuudet. Dieetti on yleensä edullinen, mutta riskinä saattaa olla mm. asidoosi ja maksahylkäykset. Kalsiumia 0,3-0,6 %. Kalsiumin lisäys on välttämätön väkirehuvaltaisella ruokinnalla. Ca:Psuhde 2:1. Fosforia 0,2-0,4 %. Karkearehun merkitys loppuruokinnassa Kaikissa loppukasvatusmalleissa käytetään karkearehua, mutta jopa väkirehuvaltaisella ruokinnalla käytetään n. 3-15 % karkearehua pötsin toiminnan varmistamiseksi. Energian saannin kannalta karkearehu saattaa olla dieetin kallein raaka-aine. Karkearehuna käytetään yleensä sinimailasheinää, nurmivaltaista heinää, säilörehua (maissi, vehnä, nurmi) ja esimerkiksi pellavansiemenen kortta. Karkearehun lisäys loppukasvatuksessa yleensä lisää syöntiä ja parantaa kasvua kun karkearehun määrää nostetaan viidestä noin kymmeneen prosenttiin (Chiba 2009). Ekstensiivinen kasvatus Lihakarja kasvaa alhaisella päiväkasvulla (n. 1 kg/pv) karkearehuvaltaisella ruokinnalla ja tuotetaan vanhempia ja painavampia teurasruhoja kuin intensiivisellä kasvatuksella. Karkearehuruokintavaiheen aikana eläimen tavoitteena on kasvaa runkokokoa ja peruslihaksikkuutta ennen voimakasta loppulihotusvaihetta, jolla näihin eläimiin haetaan marmorointia. Karkearehuruokinta voi olla kallista, ellei pystytä hyödyntämään laitumia. Vaihtoehtona ovat natatyyppiset laitumet, jotka ovat syksyllä peltoon jätettyä laidunta tai karhotettua nurmea talvisyöttöön sekä talvivehnälaitumet. Tuotoltaan heikoimpia ovat karhotetut laitumet talvella ja yleensä talvivehnälaitumilta tulevat eläimet kasvavat parhaiten loppukasvatuksessa ja näille laitumille ei tarvita muuta lisärehua kuin kivennäisiä. Nykyisin noin puolet pihvivasikoista päätyy loppukasvatukseen hitaan karkearehuvaltaisen kasvuvaiheen kautta. Suoraan emotiloilta tulevat vasikat syövät loppukasvatuksessa kallista rehua pitempään kuin hitaan kasvuvaiheen läpi käyneet eläimet, joten ne ovat feedlotille taloudellisesti kannattamattomampia. Maissirehuun perustuva loppukasvatus on tällä hetkellä kallista, sillä maissia käytetään yhä enemmän biopolttoaineena, mikä nostaa sen hintaa huomattavasti. Toisaalta lihan syöntilaadusta ei olla halukkaita tinkimään Yhdysvaltojen markkinoilla ja siksi loppukasvatus halutaan suorittaa korkeaenergisellä ruokinnalla (Ahola 2012).

19 Yhdysvalloissa on olemassa lukemattomia eri tapoja ruokkia eläimiä vieroituksesta teurastukseen. Osa tuottajista hakee kompensatorisen kasvun etua voimakkaasti. Rajoitetun kasvun vaiheessa tulee aina ottaa huomioon biologian asettamat rajoitteet ja rajoitetun kasvun aika (Chiba 2009).

20 3.0 LIHAROTUISTEN TEURASTUSAJANKOHDAN OPTIMOINTI 3.1 Lihakarjarotujen eroja Maailmanlaajuisesti on pystytty osoittamaan, että ei ole olemassa yhtä rotua tai roturyhmää, joka on ylivoimainen muihin rotuihin nähden kaikissa tuotantosysteemeissä. Oikean kasvurytmin ja teuraskypsyyden yhteisvaikutuksen hakeminen eri rotuja täydentäen ja hyväksikäyttäen eri tuotantomenetelmissä ja ruokintatavoissa on lihakarjakasvatuksen kansainvälinen haaste (Allen 1990). Kun valitaan rotuja lihantuotantoon, tulee ottaa huomioon tuotantosysteemi, lihamarkkinoiden vaatimukset / tavoitteet, käytettävissä olevien rehujen määrä ja laatu, ilmasto, rotujen täydentäminen ja puhdasrotuisen jalostuseläinaineksen määrä ja kustannus. Jokaiseen tuotantoympäristöön ja tuotantoon tulee valita siihen parhaiten soveltuvat rodut ja niiden yhdistelmät (Greiner 2009). Rotujen välillä on suuria eroja eläimen kasvussa ja kasvurytmissä, koossa, maidontuotannossa, poikimahelppoudessa, sukukypsyyden saavuttamisessa, rehun hyväksikäyttökyvyssä sekä teurasominaisuuksissa. Kasvurytmiin vaikuttavat eläimen todellinen aikuiskoko sekä kudosten jakautuminen kehossa. Lihantuotannon kannalta tärkeintä on lihas- ja rasvakudosten suhde. Eri omi naisuuksien optimi haetaan tuotantoympäristön ja lihamarkkinoiden vaatimusten suhteen (Gregory 1999, Field 2007). Suurempia ja vähärasvaisempia teurasruhoja tuottavat yleensä rodut, joiden vasikat ovat syntymäpainoltaan suurempia, vieroituksessa painavampia ja kasvavat nopeammin, verrattuna rotuihin, joiden vasikat ovat syntymäpainoltaan pienempiä. Pihvivasikoita myyvät tilat saavat yleensä suuremman tuoton painavammasta vasikasta. Toisaalta suuremmat vasikat lisäävät poikimavaikeuksia ja vasikkakuolleisuutta (Allen 1990). Erilaisten ja erirotuisten eläinten teurastusajankohdan optimointi on taloudellisen kasvatuksen tavoite. Toisaalta tavoitteena on hakea eläimistä suurin mahdollinen tehokkuus kuitenkaan menettämättä eläinten terveyttä. Biologinen tehokkuus voidaan ilmaista elopainon lisääntymisenä saavutettua rehun energiasisältöä (MJ, ME) kohden. Korkeita teuraspainoja tavoiteltaessa isot rodut ovat biologisesti tehokkaampia kuin keskikokoiset rodut, sillä niiden perinnöllinen lihaksentuottokyky on suurempi. Toisaalta, jos teurastusajankohdan optimointi tapahtuu rajoitetun kasvatusajan sisällä, keskikokoiset rodut ovat keskimäärin tehokkaampia, sillä niiden ylläpitoenergian tarve muodostuu pienemmäksi. (Cundiff ym. 2004). Rotujen välillä on eroja, mutta on tärkeä valita oikea rotutyyppi ja sen jälkeen rodut joita kasvatetaan ja jalostetaan lopputuotemarkkinoiden mukaisesti. (Cumming, 2007). Taulukossa on lista roturyhmistä. Samassa ryhmässä olevilla roduilla on samantyyppinen biologinen ilmiasu. 3.1.1 Brittirodut Varhaisen teuraskypsyyden saavuttavat rodut kehitettiin selviytymään ja tuottamaan pihvilihaa heikolla karkearehulla kylmissä ja karuissa olosuhteissa. Samalla ruokinnalla esimerkiksi raskaampi charolais-rotu kyllä kasvattaa runkoa ja luustoa mutta ei todennäköisesti saavuta teuraskypsyyttä (Allen 1990).

21 TAULUKKO 9. Rotutyypit (Cumming 2007) Brittirodut Iso brittirotu Eurooppalaiset rodut Yhdistelmärodut Liha suuret rodut Liha - keskikokoiset Kaksoislihaksikkuuden omaavat Bos Indicus Taurine / Sanga Angus, hereford, nupo hereford, Shorthorn, Galloway, Murray Grey, Devon South Devon Simmental, Gelbvieh, Maine Anjou, Brown Swiss Charolais, Romgnola, Chianina Limousin, Blonde Aquitane Belgian Blue, Piedmontese Brahman, Sahwal Tuli, Senepol Lypsykarjarodut Japanilaiset Yhdistelmärodut Bos indicus composite Holstein, Jersey Black Wagyu, Red Wagyu Santa Gertrudis, Santa Gertrudis, Braford Brangus, Droughtmaster, Charbray, Belmont Red Yhdistelmärotu muodostuu kahdesta tai useammasta rodusta. Yhdistelmän avulla haetaan mm. tuottavuutta erilaisella ruokinnalla (Cumming 2007). Brittirotujen (angus, hereford) tyypillinen ominaisuus on varhainen teuraskypsyys ja rasvoittumistaipumus, varsinkin jos ruokinta on voimakasta energiatasoltaan. Luontaisesti brittirodut kasvavat ja kehittyvät hyvin energiatasoltaan keskinkertaisellakin ruokinnalla. Brittiroduilla on hyvä hedelmällisyys ja lihan syöntilaatu on korkea. Varsinkin anguksella on korkea lihan marmorointitaipumus, joka tekee siitä suositun rodun varsinkin Japanin markkinoille. Korkean teuraspainon saavuttaminen ilman rasvoittumista on brittiroduilla vaikeaa. Brittirodut sopivat karkearehuvaltaiseen ruokintaan ja niiden optimaalisena kasvatusaikana pidetään 18 kuukautta tai alle (Cumming 2007, Warren ym. 2008). Herefordin kasvurytmi poikkeaa hieman anguksen kasvurytmistä ja hereford ei rasvoitu yhtä alhaisissa painoissa kuin angus (Cundiff ym. 2004). Herefordin kasvurytmi on saman tyyppinen limousinin kanssa, ja kasvu yleensä nopeutuu vasta vieroituksen jälkeen. 3.1.2 Mannermaiset rodut Brittirotuihin verrattuna mannermaiset rodut ovat yleensä suurempia aikuiskooltaan, ne kasvavat yleensä nopeammin ja niissä on enemmän lihasta kuin brittiroduissa. Niiden teuraskypsyys saavutetaan birttirotuja myöhemmin, ne tuottavat vähärasvaisempia teurasruhoja ja ne tarvitsevat enemmän rehua kuin brittirodut teuraskypsyyden saavuttamiseen. Mannermaisten rotujen lihan syöntilaatu (marmoroitumisaste) on alhaisempi kuin brittirotujen (Cumming 2007,Greiner 2009).

22 Vuosikymmenien aikana ranskalaisia rotuja (blonde d Aquitaine, charolais, limousin) on vahvasti jalostettu suhteellisen suureen aikuiskokoon, lihaksikkuuteen ja vähärasvaisuuteen. Manner- Euroopasta kotoisin olevan yhdistelmärodun (simmental) geneettinen maidontuotantopotentiaali ja elinikäistuotos ovat korkeita sekä eläinten kasvuominaisuudet hyvät (Pesonen 2011). 3.1.3 Risteytystuotanto Loppukasvatuksen optimoinnin ja pihvilihan tasaisen tarjonnan kannalta on tärkeä hyväksikäyttää eri liharotujen väliset erot sekä niiden kasvussa että teurasominaisuuksissa. Roturisteytyksillä, joissa emorotuihin yhdistetään ns. pääterotujen sonnit, saadaan loppukasvatukseen monipuolisuutta ja tehokkuutta (Allen 1990). Risteytystuotannolla saadaan aikaiseksi kaksi selkeää hyötyä puhdasrotuisiin eläimiin verrattuna: 1. Risteyttämällä pystytään hyödyntämään heteroosia ja yleensä risteytysjälkeläiset ovat elinvoimaisia, nopeasti kasvavia ja kestäviä (taulukko 10). 2. Risteyttämällä tehostetaan tuotantoa rotujen eri ominaisuuksien yhdistämisen kautta. Risteytys ei välttämättä ole ylivoimainen yhdessä ominaisuudessa, mutta kokonaistuotannossa sen tuotannollinen hyöty on yleensä suurempi kuin vastaavan puhdasrotuisen yksilön. Tehokas risteytysohjelma optimoi tuotannon, ei välttämättä maksimoi sitä (Greiner, 2009). TAULUKKO 10. Heteroosin tuoma hyöty risteytysvasikkaan (Cundiff and Gregory, 1999). Heteroosi: Risteytysvasikan tuoma hyöty Ominaisuus Huomioitu parannus Heteroosi aste (% ) vasikkasaanto, % 3.2 4.4 Eloonjäämisprosentti vieroitukseen, % 1.4 1.9 Syntymäpaino (lb) 1.7 2.4 Vieroituspaino (lb) 16.3 3.9 Päiväkasvu (lb/d).08 2.6 Vuosipaino (lb) 29.1 3.8 lb=0,454kg

23 Suunnitelmallisella risteytystuotannolla saavutetaan hyvä kokonaistuotos sekä emolehmätuottajan että loppukasvatuksen kannalta vain silloin kun käytetään mahdollisimman hyvää eläinainesta. Suunnitelmallinen risteytystuotanto yhdistää kahden tai kolmen emorodun risteytysemolehmälle raskaan ns. pääterodun sonnin. Pääterodun sonnin valinnassa korostuvat ennen kaikkea poikimahelppous, kasvu ja ruhon ominaisuudet (Greiner 2009). Toivotun teurasominaisuuksien tulosten saavuttamiseksi on suuri merkitys valituilla roduilla ja rotujen prosenttimäärällä kasvavassa lihanaudassa. Hyödyntämällä eri rotujen ominaisuuksia oikein risteytystuotannossa voidaan saavuttaa optimaalinen teurastulos lihamarkkinoiden kannalta. Brittirotujen hyöty on korkea lihan marmorointiaste ja vastaavasti mannermaisten rotujen hyöty on korkea lihaksikkuus. Yhdistämällä nämä rodut oikein, saadaan hyvä markkinaruho, jossa on sekä lihakkuutta että hyvä lihan syöntilaatu. Risteytystuotannossa on mahdollista sijoittaa rotujen perimän kautta tuotu hyöty erilaiseen tuotantoympäristöön, erilaisiin rehujärjestelmiin ja saada lihamarkkinoiden toivoma lopputulos (Greiner 2009). 3.2. Lihanaudan kasvu Naudanlihantuottaja pystyy eläinaineksen, eläinten kasvun ja ruokinnan avulla säätelemään markkinoiden haluamaa lopputulosta. Eläimen kudosten erilaisen kasvun ymmärtäminen on tärkeässä roolissa onnistuneen lopputuloksen (tavoite teurasruho) kannalta. Kasvu kuvataan yleensä eläimen elopainon lisääntymisellä tietyssä ajassa. Eläimen koko ja elopaino lisääntyvät kunnes mahdollinen aikuiskoko on saavutettu. Tämän jälkeen eläin rasvoittuu (Allen, 1990). Tasapainoisen kasvun kannalta on tärkeää, että runko (luusto) kehittyy eläimelle vahvaksi ennen lihasten muodostumista (kuvio 5, MTT). Kudosten kasvu etenee seuraavasti: Luusto kasvaa nopeasti saavuttaen maksimilujuutensa ennen lihasten kasvua. Viimeisenä tapahtuu rasvan muodostuminen kehoon. Eläimen kudosten kasvurytmin näkee parhaiten vastasyntyneestä vasikasta, joka on syntymähetkellä saanut lähes valmiin hermokudoksen, se on melko vahva luustoltaan, pää ja jalat ovat suhteessa suuria muuhun kehoon ja lihakkuus on niukka. Suhteet muuttuvat kuitenkin nopeasti eläimen kasvun myötä. Normaali kasvukäyrä on S-kirjaimen muotoinen, jossa kasvu on kiihtyvää sukukypsyyden saavuttamiseen saakka, tämän jälkeen kasvu yleensä alkaa hidastua (Kuviot 4,5). Eläin tarvitsee rehujen energiaa ylläpitoon ja kudosten kasvuun. Nopeassa kasvun vaiheessa tarvitaan ravintoarvoiltaan parempia rehuja kuin hitaan kasvun vaiheessa eli lähestyttäessä maksimaalista aikuiskokoa ja teuraskypsyyttä (Allen 1990, Lamminen 2006).

24 Syntymä Sukukypsyysikä saavutetaan Optimaalinen teurasikä KUVIO 3. Kudokset kasvavat nuorella eläimellä eri tahdissa. Sininen käyrä kuvaa hermokudoksen kasvua, vihreä käyrä luuston kasvua, punainen käyrä lihaskudoksen kasvua ja keltainen käyrä rasvakudoksen kasvua (Pesonen 2011). KUVIO 4. Tyypillinen naudan kasvukäyrä (Lamminen 2006).

25 KUVIO 5. Naudan kudosten suhteellinen kasvu. (Lamminen 2006). Kasvuominaisuudet eri rotujen yksilöillä on kuvattu taulukossa 11. Syntymä- ja vieroituspainot ovat sekä häriltä että hiehoilta, mutta päiväkasvu ja loppupaino ovat vain häriltä. Loppupaino on suhteutettu normaaliin teurasikään. Merkittäviä eroja on nähtävissä rotujen välillä eri ominaisuuksissa. Syntymäpainoiltaan suuret rodut ovat myös painavia vieroitusiässä, kasvavat nopeasti feedlotissa ja niillä on myös suurin loppupaino (Charolais). Toisaalta nopeasti kasvavat rodut, joilla on suurin syntymäpaino, aiheuttavat eniten poikimavaikeuksia.

26 TAULUKKO 11. Rotujen alkuperäisten ja nykyisten isäsonnien kasvutuloksia (Nunez-Dominguez ym. 1993) Isäsonnin keskiarvoja syntymäpainon, vieroituspainon ja feedlot-kasvatuksen suhteen 1 Rotu % Poikimimiset ilman avustusta % Eloonjääminen vieroitukseen saakka Syntymäpa ino ( lb) 200pv paino (lb) Päiväkasvu, (lb) Loppupaino (lb) Orig. Hereford-Angus 94.8 95.7 75.2 432 2.51 1068 Curr. Hereford-Angus 92.7 91.5 80.4 458 2.74 1152 Orig. Charolais 83.5 85.8 86.4 461 2.77 1160 Curr. Charolais 86.8 89.5 86.5 479 2.89 1219 Chianina 88.4 89.3 86.9 459 2.63 1124 Gelbvieh 94.1 91.0 83.8 456 2.66 1129 Limousin 91.8 90.8 80.6 443 2.49 1080 Maine Anjou 79.4 88.9 88.0 456 2.72 1147 Salers 95.2 91.7 80.9 464 2.70 1148 Shorthorn 97.6 91.9 82.4 460 2.73 1156 Simmental 89.2 88.8 84.9 458 2.73 1148 3.3. Kasvatus aika ja ruokinta Kansainväliset tavoitteet tavoiteltavien teurasruhojen saamiseksi markkinoille haluttuun aikaan saadaan jaksottamalla lihanautojen ruokintaa ja kasvua. Euroopan ulkopuolella on yleisesti käytössä ns. rungon kasvatuksen vaihe liharotuisille naudoille vieroituksen jälkeen. Tässä vaiheessa ruokinta on hyvin karkearehuvaltaista ja kasvutavoite vastaa lähinnä ylläpitoruokinnan tarvetta tai noin yhden kilon päiväkasvua 4-8 kuukauden ajan. Tätä seuraa loppulihotusvaihe hyvin väkirehuvaltaisella ruokinnalla (yli 70 % väkirehua) feedlot-tyyppisissä loppukasvattamoissa.

27 Loppukasvatus kestää yleensä 60-90 päivää lopputuotteen (ruhon laadun) tarpeesta riippuen. Tässä tuotantomallissa hyödynnetään ns. kompensatorista kasvua, joka toteutuu rajoitetun kasvun jälkeen parantuneen ruokinnan myötä (Field 2007). Perinnölliseen kasvurytmiin vaikuttavat eläimen aikuiskoko, syöntikapasiteetti sekä lihas- ja rasvakudoksen suhde. Eläimen luontainen (perinnöllinen) kasvurytmi määrittelee pitkälle taloudellisen kasvatusajan. Yleensä lyhyempi kasvatusaika merkitsee vähäisempää rehunkulutusta ja parempaa taloudellista lopputulosta. Tähän luonnollisesti vaikuttavat käytettävissä olevien rehujen määrä ja laatu. Tasainen päiväkasvu (yli 0,5 kg/pv) parantaa lihakkuutta ja lihan laatua (Field 2007). Korkeaenergisellä ja voimakkaalla ruokinnalla mannermaiset, suuret rodut kasvavat nopeasti, tuottaen vähärasvaista lihaa, mutta brittirodut rasvoittuvat liian nopeasti, eivätkä välttämättä saavuta parasta mahdollista teuraspainoa. Karkearehuvaltaisen ja väkirehuvaltaisen ruokinnan välillä on paljon välimuotoja, joiden avulla voidaan tuottaa pihvilihaa varhain teuraskypsyyden saavuttavista roduista ja suurista roduista. On melko yksinkertaista arvioida käytettävien rehujen määrä ja laatu ja suhteuttaa se eläinaineksen avulla tavoiteltavaan teurastusikään ja teuraspainoon. Varhaisella teuraskypsyydellä on kriittinen merkitys varsinkin silloin, kun rehujen laadussa ja saatavuudessa on vuodenaikojen mukaan vaihtelua. Laidunkasvatus on tästä hyvä esimerkki (Allen 1990). 3.3.1 Intensiivinen loppukasvatus Loppukasvatuksen tavoite on aina maksimoida osto- ja myyntihinnan välinen erotus joka tilanteessa ja jokaisena vuonna. Voiton saantiin vaikuttavat kasvattajan kyky saada paras mahdollinen teurashinta kasvattamastaan eläimestä ja toisaalta kasvattaa eläin teuraaksi mahdollisimman tehokkaasti mutta myös edullisesti. Intensiivisessä kasvatuksessa sijoitetulle rahalle saadaan yleensä nopein vastine ja tavoitteena on kasvattaa voittoa. On olemassa paljon eri rotuja, eläinryhmiä, eri ikäryhmiä ja eri kuntoluokassa olevia eläimiä, jotka loppukasvattaja voi ostaa tilalleen. Loppumarkkinoiden tarpeet määrittävät pitkälti millaista eläinainesta kannattaa ostaa (Morris 2012). Intensiivisessä kasvatuksessa haetaan eläimiä, jotka pystyvät mahdollisimman tehokkaasti hyödyntämään käytettävissä olevan rehun lihan tuotannoksi. Rehuhyötysuhteella kuvataan kuinka paljon eläin tarvitsee rehua lihakilon (tai elokilon) tuottamiseen. Rehuhyötysuhteeseen vaikuttavat elopaino, sukupuoli, kasvu ja rotu. Suuret eläimet tarvitsevat pieniä enemmän rehua ylläpitoonsa. Nopeasti kasvavien eläinten rehuhyötysuhde on yleensä aina parempi kuin hitaasti kasvavien. Sonnit tarvitsevat noin 15 % enemmän ylläpitorehua kuin härät. Toisaalta samassa elopainossa ja samalla rehunsaannilla, sonnit kasvavat noin 10 15% paremmin kuin härät. Intensiivisellä kasvatuksella haetaan korkeita päiväkasvuja, nopeaa kasvua ja tavoitellaan suhteellisen lyhyttä kasvatusaikaa. Tämä kasvatustyyppi sopii yleensä korkean kasvupotentiaalin omaaville lihanaudoille, kuten sonneille sekä pääterotujen hiehoille. Intensiivinen kasvatus sopii tiloille, jotka haluavat nopean vastineen sijoittamalleen rahalle ja pystyvät saamaan sen tehokkaan kasvatuksen, edullisen rehustuksen ja oikean eläinaineksen avulla (Morris 2012, McRae 1999).

28 3.3.2 Väki- ja karkearehuruokinta Väki- ja karkearehut vaikuttavat eri tavalla eri roduissa ja näiden kudoksissa. Pääterodun eläimet pystyvät käyttämään väkirehun tehokkaammin lihaksen kasvuun kuin brittirotuiset eläimet, joilla väkirehun määrän lisääminen rehustuksessa lisää rasvan muodostusta ja lopputuotteessa lihan marmorointia. Ylimääräisen rasvan tuottaminen on yleensä aina kallista ja ei toivottua. Rasvakudosta lisää joko rasvasolujen koon kasvu, rasvasolujen lukumäärän lisääntyminen tai nämä yhdessä. Karkea- ja väkirehut toimivat rasvanmuodostuksessa eri tavalla. Hyvä, energiapitoinen karkearehu voi lisätä rasvasolujen lukumäärää. Väkirehuruokinta lisää rasvasolujen kokoa ja rasvan muodostumista naudan kehoon. Karkearehuruokinnalla rasvasolujen maksimikoko on suurempi kuin väkirehuruokinnalla. Toisin sanoen rasvasolujen lukumäärä ei lisäänny yhtä nopeasti karkearehuruokinnalla verrattuna väkirehuruokintaan. Rasvasolujen koon kasvulla on naudan rasvoittumisessa suurempi merkitys kuin solujen lukumäärän lisääntymisellä. Rasvasolujen koko voi alkaa kasvaa jo 100-200 päivän iässä. Väkirehuruokinnan aloittamisajankohdalla on suuri merkitys siihen, missä vaiheessa rasvasolujen koko alkaa kasvaa. Naudan syöntikyky ja tavoiteltu kasvuvauhti määrittävät sen, kuinka energiapitoisen ruokinnan eläin tarvitsee. Keskikokoiset rodut sopivat paremmin karkearehuvaltaiseen ja vähemmän intensiiviseen kasvatusmalliin. Väkirehun osuus voidaan rajoittaa enintään 40 prosenttiin rehujen kuiva-aineesta ja ruokinnan energiasisältö noin 11 MJ ME/kg ka. Karkearehuvaltaisella ruokinnalla kasvu muodostuu tasaisemmaksi. Rehun kuiva-aineen syöntikapasiteetti lisääntyy eläimen elopainon kasvaessa. Optimaalinen teurasikä saavutetaan keskikokoisilla roduilla noin 75 prosentin aikuiskoossa ja keskinkertaisella kasvuvauhdilla. Isot rodut hyötyvät intensiivisemmästä kasvatuksesta, jossa väkirehun osuus on 40 60 prosenttia. Varsinkin blonde d Aquitaine- ja limousin-roduilla saadaan selvä hyöty väkirehuvaltaisemmasta ruokinnasta. Isojen rotujen valttikortit, erinomainen lihaksen kasvukyky ja hyvät kasvuominaisuudet, saadaan esille kun kasvatusrehujen energiasisältö on yli 11,5 MJ ME/kg ka ja sulavuus on hyvä. Teurasruhojen rasvoittuminen on isoilla roduilla harvoin ongelma, vaikka tavoiteltaisiin hyvinkin suuria teuraspainoja. (Huuskonen 2011, Pesonen 2011) Suomessa haetaan parhaillaan lisätietoa miten eri liharotuisten eläinten erilainen väkirehutaso ja ruokinta vaikuttavat eri roduilla teurasikään, teuraspainoon, luokittumiseen ja lihanlaatuun. Käytettävissä olevat rodut ovat: aberdeen angus, hereford, charolais, limousin ja simmental. Teuraspainotavoite on rodusta riippuen 380-420++ kg. Nurmisäilörehuun perustuvan ruokinnan ruokintalinjoja on kaksi, joissa on erilainen väkirehutaso. Ensimmäisessä ruokintalinjassa sonnit saavat 40 % väkirehua dieetin kuiva-aineesta. Tämän ruokintalinjan tavoitteena on, että teuraskypsyys saavutettaisiin viimeistään 16-19 kk iässä. Toisessa ruokintalinjassa sonnit ovat vieroituksen jälkeen saaneet 10 % väkirehua kuiva-aineesta. Sonnien väkirehutaso tullaan nostamaan noin 3 kk ennen ajateltua teurasajankohtaa 40 %:tiin. Tämän ruokintalinjan tavoitteena on, että teuraskypsyys saavutettaisiin myöhemmin, rodusta riippuen 19-22 kk iässä. Sonnien kasvua on seurattu kuukausittaisilla punnituksilla. Lopputuloksissa lasketaan myös eri vaihtoehtojen taloudelliset erot (Pesonen 2012).

29 3.3.3 Väki- ja karkearehujaksotus voi vähentää rasvaisuutta Lypsyrotuisten sonnien kasvun jaksottaminen ei lisännyt rehunkulutusta, mutta vähensi rasvoittumista. Jaksottaminen vaikutti negatiivisesti lihan laatuun heikentäen lihan mureutta. Korvaavan ja taantuvan kasvun vaikutukset olivat hyvin samanlaiset. Voimakkaan tasaisesti ruokitut sonnit kasvoivat nopeasti, olivat lihakkaampia, mutta myös rasvaisempia. Pidentynyt kasvatusaika lisäsi kustannuksia. Laidun ja niittoruoho kesäaikana ovat halpoja rehuja. Ruokinnan säätely onnistuisi hyvin seosrehuruokinnassa (Manni 1999). Pihvirotuisten eläinten ruokinnan väkija karkearehujen jaksottamisesta Suomen olosuhteissa ja suomalaisilla rehuilla ei ole ruokintakokeita. 3.4. RUHON OMINAISUUDET JA LUOKITUS Ruhon ominaisuudet vaikuttavat suuresti teurasruhon arvoon. Rodut, joilla on suuri punaisen lihan määrä ruhon painosta, tuottavat syöntilaadultaan (marmorointiasteeltaan) heikkolaatuisinta lihaa. Marmorointiaste kuvaa yleisesti lihan syöntilaatua ja rodut, joilla on hyvä marmorointiaste, eivät välttämättä tuota eniten punaista lihaa ruhossa. Suuri ruhon ulkoisen rasvan määrä heikentää myyntiarvoa. Rotujen väliset erot on tärkeä hyödyntää loppukasvatuksessa, jotta saadaan markkinoille mahdollisimman hyvä teurasruho ja hyvän syöntilaadun omaava pihviliha. (Greiner 2009). Ruhon arvoon vaikuttavat lihakkuus (punaisen lihan määrä), rasvan määrä sekä luiden osuus ruhosta. Eläimen perimällä on suuri merkitys lihaksikkuuteen ja lihaksikkuus on hyvin periytyvä ominaisuus. Myös sukupuolella on suuri merkitys ruhon koostumukseen ja kasvurytmiin (Field 2007). Samanrotuisten hiehojen rasvakudoksen kasvu alkaa nopeammin ja varhaisemmin kuin sonnien. Härät ovat yleensä sonnien ja hiehojen välimuotoja kasvu-, lihakkuus- ja rasvoittumisominaisuuksiltaan (taulukko 12). Hiehojen rasvapitoisuus yleensä lisääntyy sukukypsyysiän jälkeen. Rotujen välillä on suuria vaihteluja. Brittiroduilla ei ole taloudellisesti järkevää kasvattaa eläimiä korkeilla päiväkasvuilla ja suurienergisellä dieetillä korkeisiin (yli 360 kg) teuraspainoihin. Nopea kasvatus ja voimakas ruokinta brittiroduilla aiheuttavat eläinten rasvoittumista liian varhain. Mannermaisilla roduilla eläimet voidaan yleensä kasvattaa rasvoittumatta korkeisiin teuraspainoihin voimakkaallakin ruokinnalla (taulukko 13, Pesonen 2011). TAULUKKO 12. Teurasominaisuuksien vaihtelu roduittain (Dufey ym. 2002, Wheeler ym. 2005, Bartoň ym. 2006, Bonesmo ym. 2010). Teuras- % Rotu Angus Blonde Charolais Hereford Limousin Simmental Karkearehuvaltainen ruokinta Sonni 52 58 65 58 58,3 51 56 58 62 57,5 58 Härkä 54 63 57 61 53 Väkirehuvaltainen ruokinta Härkä 61,1 61,3 60,5 61,8 60,8

30 Luokittuminen (EUROP) Karkearehuvaltainen ruokinta (teuraspaino 251-466 kg) Sonni 7 11 6 11,5 10 Rasva-luokka (1-5 SEUROP) Karkearehuvaltainen ruokinta (teuraspaino 290-364 kg) Sonni 2,58 2,27 2,50 2,22 Härkä 4,8 3,0 3,1 3,1 3,1 Sisäelin rasva- % Väkirehuvaltainen ruokinta (teuraspaino 363 kg) Härkä 2,39 2,07 2,11 2,24 2,24 Luiden osuus- % Väkirehuvaltainen ruokinta (teuraspaino 363 kg) Härkä 13,7 14,6 14,2 14,0 14,5 Ka. teurasikä, kk Karkearehuvaltainen ruokinta (teuraspaino 251-466 kg) Sonni 13,6 16,75 14,1 17,35 18,70 TAULUKKO 13. Rotu ja teuraskasvatus (Coleman ym. 1993, Dufey ym. 2002, Bartoň ym. 2006, Bonesmo ym. 2010, Phillips 2010). Rotu Angus Blonde Charolais Hereford Limousin Simmental d Aquiutaine Syöntikyky/kapasiteetti +++ + ++ ++(+) ++ ++ Aikuiskoko +(+) +++ +++ ++ ++(+) +++ Kasvunopeus +++ ++ +++ ++ ++ +++ Rehujen käyttökyky, +++ ++ +++ +++ ++ ++(+) alhainen väkirehupitoisuus Rehujen käyttökyky, + +++ +++ +(+) +++ ++(+) korkea väkirehupitoisuus Kasvurytmi +++ + ++ ++ ++ ++ Teurasominaisuudet, + +++ ++ + +++ + ruhon lihakkuus +++ = suuri, nopea, ++ = keskinkertainen, + = pieni, hidas. Ruhon laatu ja käyttöarvon määrittely tapahtuu EU:n alueella ja myös Suomessa lakisääteisellä EUROP -laatuluokituksella. Laatuluokituksella määritetään ruhon lihaksikkuus ja rasvaisuus silmämääräisesti ruhon muodon perusteella. Lihakkuudessa huomiota kiinnitetään erityisesti paisteihin, selkään ja lapoihin. Perusluokkia lihakkuuden arvioinnissa on käytössä viisi (EUROP), josta kaikki luokat on jaettu vielä + ja arvoihin (taulukko 14 ). Ruhon rasvaisuuden määrittämisessä huomioidaan rasvakerroksen paksuus ruhon selkäpuolella. Rasvaisuusluokkia on käytössä viisi ja ne ilmoitetaan numeroilla 1 5 (taulukko 15). Ruhojen laatuluokituksen

31 kehittämisestä ja valvonnasta sekä luokittajien koulutuksesta vastaa Lihateollisuuden Tutkimuskeskus (LTK 2010). Suomessa lihan syöntilaadusta ei makseta. TAULUKKO 14. EUROP-luokitus Lihakkuus S E+, E, E- U+, U, U- R+, R, R- O+, O, O- P+, P, P- Ylivertaisen lihaksikas. Ruhon muodot kaikilta osiltaan äärimmäisen pyöreät. Paisteissa on erittäin paljon ulospäin kaareva kaksoislihaksisto Erinomainen. Ruhon muodot kauttaaltaan pyöreät tai erittäin pyöreät. Lihakset poikkeuksellisen hyvin kehittyneet Erittäin hyvä. Ruhon muodot kauttaaltaan pyöreät. Lihakset erittäin hyvin kehittyneet Hyvä. Ruhon muodot suorat tai lievästi pyöreät. Lihakset hyvin kehittyneet Kohtalainen. Ruhon muodot suorat tai sisäänpäin kaarevat. Lihakset keskinkertaisesti kehittyneet Heikko. Ruhon muodot sisäänpäinkaarevat. Lihakset heikosti kehittyneet Rasvaisuus 1 Rasvaton. Rasvaton tai hyvin ohutrasvainen ruho 2 Ohutrasvainen. Ruho ohuen, läpikuultavan rasvakerroksen peittämä 3 Keskirasvainen. Rasvakerros peittää punaisen lihan lähes kokonaan lukuun ottamatta paisteja ja lapoja 4 Rasvainen. Rasvakerros peittää punaisen lihan kokonaan lukuun ottamatta paisteja ja lapoja, jotka ovat kokonaan näkyvissä 5 Erittäin rasvainen. Koko ruho rasvakerroksen peittämä Loppukasvatuksen ja lihamarkkinoiden kannalta paras tulos saavutetaan, jos eläimet pystytään kasvattamaan teuraaksi roduittain, jolloin ruokinta optimoidaan jokaisen rodun kannalta parhaalla mahdollisella tavalla. Näin pystytään myös optimoimaan jokaisen rodun perinnöllinen kasvutaipumus ja saavuttamaan roduittain paras teurasruho. Lihamarkkinoiden haasteena on hyödyntää jokaisen pihviruhon paras mahdollinen arvo pihvilihamarkkinoilla. Esimerkiksi brittirotuja ei ole jalostettu tuottamaan erittäin lihaksikkaita (E- ja U-luokan) ruhoja, vaan niiden lihakkuusluokitus sijoittuu yleensä R luokkaan. Pihvilihan tarjonnan kannalta lihamarkkinoiden tulisi tavoitella mahdollisimman hyvä hinta myös näin luokittuville ruhoille, kun eläimet kasvatetaan tehokkaasti perimän mukaiseen optimiteuraspainoon. 3.5. ELÄINTEN KOKOLUOKAT JA TEURASKYPSYYS 3.5.1 Kokoluokka-arviointi Eri rotujen välillä ja rotujen sisällä on suuria eroja eläimen aikuiskoossa. Pienirunkoiset eläimet saavuttavat yleensä sukukypsyyden varhain ja niiden teuraskypsyys saavutetaan melko alhaisissa teuraspainoissa. Suurirunkoiset eläimet saavuttavat sukukypsyyden ja teuraskypsyyden

32 myöhemmin kuin pienirunkoisten. Suurirunkoisia eläimiä voidaan yleensä kasvattaa huomattavasti korkeampaan teuraspainoon rasvoittumatta. Yleensä suurikokoisilla eläimillä kasvunopeus on parempi kuin pienikokoisilla, mutta samassa kokoluokassakin olevien eläinten välillä saattaa olla suuria eroja kasvunopeudessa. Lihaksikkuus ei ole kiinni kokoluokasta. Pienirunkoiset eläimet voivat olla hyvin lihaksikkaita samoin kuin suurirunkoiset voivat olla heikohkoja lihaksikkuudeltaan (taulukko 15) (Boggs 1993). Rungon kokoluokka-arviointi on objektiivinen, numeerinen arvio eläimen rungon koosta, joka kuvaa eläimen kasvutaipumuksia ja eläimen potentiaalista aikuiskokoa. Runkokoko-arvot vaihtelevat yleensä 2 9 välillä. Runkokokoasteikkoa voidaan käyttää, kun arvioidaan eläimen aikuiskokoa, potentiaalista teuraskokoa ja -arvoa, naudan kasvua ja eläimen ravintovaatimuksia Optimaalinen kokoluokka riippuu käytettävissä olevista rehuvaroista, jalostustavoitteista ja lihamarkkinoiden vaatimuksista ja -tavoitteista (Dhuyvette 1995). Pohjois-Amerikassa kehitetyt kokoluokka-asteikot soveltuvat valtaosalle liharoduista ja niitä pidetään yleensä kansainvälisinä mittareina (McKienan 1998). Eläimet luokitellaan rungon koon perusteella luokkiin 1-11. Yleissääntönä voidaan sanoa, että pienirunkoisia eläimiä ovat kokoluokan 1-4 eläimet, keskirunkoisia kokoluokan 5-6 eläimet ja suurirunkoisia kokoluokan 7-9 eläimet. TAULUKKO 15 Teuraskypsyys-tyyppi, kokoluokka-asteikko (MCKIERNAN 1998). Teurakypsyysluokka Varhainen teuraskypsyys, pieni koko (kokoluokka l ja 2): Yleisesti lyhyt runko joka suhteessa. Lyhyet jalat ja lyhty runko. Yleensä selkeä suuntaus varhaiseen rasvoittumiseen. Nopea kasvupotentiaali puuttuu. Voi olla lihaksikas. Saavuttaa yleensä teuraskypsyyden varhain, i.e. 150 180 kg teuraspaino ja 9 12 mm selkärasvan paksuus (P8 kohta). Keskinkertainen teuraskypsyys, keskikoko (kokoluokat 3, 4, 5): Keskinkertainen kasvupotentiaali, joka nousee hyvään kasvupotentiaaliin kokoluokassa 5. Yleensä hyvä runkopituus ja erityisesti brittiroduilla voi olla hyvä lihaksikkuus. Yleensä saavuttaa teurasmarkkinoiden tavoitteet teuraspainossa 200 350 kg ja 9 12 mm selkärasvan paksuus (P8 kohta). Kokoluokka-asteikko

33 Myöhäinen teuraskypsyys, suuri runkoko (kokoluokat 6, 7, 8): Suurirunkoisia eläimiä, joilla suuri kasvukyky ja vähän rasvaa. Eksoottisilla roduilla tässä koko luokassa on yleensä heikko lihaksikkuus. Saavuttavat teurasmarkkinoiden tavoitteet myöhään, teuraspainossa 350 450 kg ja 9 12 mm selkärasvan paksuus (P8). Soveltuvat pitkään loppukasvatukseen, jos kestävät rakenteen puolesta, lihaksikkuus on hyvä ja eläimellä on marmoroitumispotentiaalia. Hyvin myöhäinen teuraskypsyys, erittäin suuri koko (kokoluokat 9, 10, 11): Erittäin suuria eläimiä, joilla valtava kasvupotentiaali ja yleensä hyvin vähärasvaisia. On epävarmaa, että saavuttavatko tämän kokoluokan eläimet koskaan riittävästi rasvaa teurasmarkkinoiden tavoitteiden mukaisesti. Lihanaudan koon, iän, kasvun ja ulkoisen rasvan määrän perusteella arvioidaan eläimen teuraskypsyyttä. Eläimet kasvavat nopeimmin siihen pisteeseen saakka, jolloin fyysinen kypsyys saavutetaan ja rasvoittuminen alkaa. Pienikokoiset eläimet saavuttavat tämän pisteen nuorempana ja kevyemmässä painossa kuin suuret eläimet. Pienirunkoiset eläimet hidastavat kasvua ja alkavat rasvoittua ja vastaavasti suurirunkoiset eläimet jatkavat kasvua rasvoittumatta (Kuva 6.). Eläintyyppiä vaihtaen tai hyväksikäyttäen voi vaikuttaa lihamarkkinoilta saatavaan tuloon. Esimerkiksi käyttämällä suurirunkoista sonnia varhain teuraskypsyyden saavuttavalle lehmälle saadaan nostettua jälkeläisen teurasarvoa vähärasvaisuutta suosivilla teurasmarkkinoilla. (McKiernan 1998) KUVIO 6. Kasvukäyrä eri kokoluokan eläimillä. Suom. weight = paino, physiological maturity = fyysinen kypsyys, maturity weight = teuraskypsyyspaino, age = ikä, large frame = suuri runko, small frame = pieni runko (McKiernan 1998).

34 Koolla on suuri taloudellinen merkitys teuraskypsyyden mittarina teuraspainoon. Esimerkiksi Australian lihamarkkinoille vaadittavien eläinten koko on melko pieni, koska markkinat haluavat melko alhaisia teuraspainoja (180-230 kg). Tosin teuraspainotavoitteet ovat noususuuntaisia. Japanin vientimarkkinoille halutaan suurempia ruhoja, jopa 400 kg painoon saakka, ja näiden eläinten kokotavoite on luonnollisesti suurempi (taulukko 16). (McKiernan 2005). TAULUKKO 16. Kokoluokat härille eri lihamarkkinoille Australiassa. (McKiernan 2005). Markkinat Kotimarkkinat (Australia) Vientimarkkinat Esim. Japani, lyhyt loppukasvatus Vientimarkkinat Japani, pitkä loppukasvatus Loppukasvatusaika päivinä Optimaalinen kokoluokka 70 100 3 5 100 150 4 6 220 300 5 7 3.5.2 Lihaksikkuus Lihateollisuus ja lihamarkkinat tavoittelevat yhä parempia eläimiä toivotun / optimaalisen teurasruhon saavuttamiseksi. Tähän päästään vain hakemalla jalostuksellisesti oikeita eläimiä tuotantoon. Jalostuksessa pitäisi painottaa eläinten teurasominaisuuksia yhä enemmän jokaisen rodun sisällä, jotta optimaalinen teurasruho saavutetaan (Bertrand ym. 2001). Lihaksikkuus tai punaisen lihan määrä liharotuisessa eläimessä kuvaa elävän eläimen ja teurastuksen jälkeen ruhon arvoa. Lihaksikkuuden kasvu eläimessä parantaa teurassaantoa ja siten nostaa ruhon arvoa. Naudanlihantuotannossa lihaksikkuuden arviointi elävältä eläimeltä on tärkeää kannattavuuden parantamiseksi. Lihaksikkuuden oikea arviointi vaikuttaa varsinkin siitossonnien valinnan kautta syntyvien vasikoiden lihantuotantoon. Lihaksikkuuden arviointiin voidaan käyttää esimerkiksi lihaksikkuus-asteikkoa (taulukko 17,18 ). Asteikolla kuvataan eläimen lihasten muotoja pois lukien rasvan määrä. Lihaksikkuus on joko lihasten pyöreyttä tai kuperuutta suhteessa runkokokoon rasvan määrä huomioiden. (McKiernan 2007).

35 TAULUKKO 17. Lihaksikkuusasteikko (McKiernan 2007). A. Erittäin hyvä lihaksikkuus 1 Erittäin paksu lihaksikkuus polvien alueelta 2 Lihasten väliset rajapinnat erottuvat selvästi 3 Sivulta katsottuna takaneljännekset pyöristyvät kuten omenat 4 Perhosmainen selkälinja fileet selkälinjassa ovat korkeammalla kuin selkäranka Eläin leveämpi takapolven kohdalta verrattuna selkälinjaa n B. Hyvä lihaksikkuus 1 Paksu lihaksikkuus reisien alueella 2 Polvien alueen pyöreys nähtävissä takaa katsottaessa 3 Jonkin verran kaarevuutta takaneljänneksessä sivulta katsottaessa 4 Tasainen ja leveä selkälinja Lihakset samassa linjassa selkärangan kanssa

36 C. Keskinkertainen lihaksikkuus 1 Tasainen lihaslinja reisien alueelta takaa katsottuna 2 Tasainen, mieluummin kulmikas selkälinja Huomioi linjojen tasaisuus ja kulmikku us D. Kohtalainen lihaksikkuus Tasainen tai kupera linja reidestä alaspäin Ohut polvien alue Terävä ja kulmikas selkälinja, paitsi silloin kuin hyvin lihava TAULUKKO 18. LIHAKSIKKUUS HÄRÄT, HIEHOT JA LEHMÄT RODUITTAIN (McKiernan, 2007) Täysikasvuiset sonnit A. Erittäin lihaksikas Härät / vuosikkaat sonnit Hiehot Lehmät Mannermaiset rodut Yksittäiset eläimet (poikkeusyksilöt) brittiroduista B. Lihaksikas Mannermaiset rodut Yksittäiset (poikkeusyksilöt) brittiroduista Poikkeusyksilöt, mannermaiset rodut Poikkeusyksilöt, mannermaiset rodut