Voiton suhdeluvun laskutendenssi Suomessa 1949 2012. Saska Heino

Voiton suhdeluvun laskutendenssi Suomessa 1949 2012 Saska Heino i. Johdanto Jos voittoaste laskee enemmän kuin sen koko kasvaa, niin suuremman pääoman bruttovoitto laskee suhteessa pienempään pääomaan, kun sen voiton suhdeluku laskee. Tämä on joka suhteessa nykyaikaisen poliittisen taloustieteen merkittävin laki ja elintärkeä kaikkein vaikeimpien [taloudellisten] suhteiden ymmärtämiseksi. 1 Marxin mukaan voiton suhdeluvun laskutendenssi raamittaa kapitalistisen tuotantotavan kehitystä niin kauan kuin se on yhteiskunnassa vallitsevana. Koska samainen tuotantotapa, tai talousjärjestelmä eli tapa järjestää yhteiskunnassa tapahtuva tuotanto, on ollut vallitsevana myös Suomessa noin 1860 1870-luvuilta lähtien, on syytä tarkistella empiirisesti, voidaanko voiton suhdeluvun laskutendenssin olemassaolo todentaa myös täkäläisen taloushistoriallisen todistusaineiston avulla. Voiton suhdeluvun laskutendenssiin liittyy koko joukko arkijärkeämme koettelevia tekijöitä, jotka yhtäältä herättävät siihen syventymättömissä päänpuistatusta ja toisaalta rikastaa siihen perehtyneiden ajatusmaailmaa ja kykyä selittää ympäröivän yhteiskunnan taloudellista kehitystä. Eräs alkuun epäjohdonmukaiselta tuntuva ajatus on, ettei [v]oiton suhdeluku - - laske siksi, että työ tulee tuottamattomammaksi, vaan siksi, että se tulee tuottavammaksi. 2 Tätä voidaan selittää toteamalla voiton suhdeluvun laskevan siksi, että verrattuna käytettyyn pääomaan [käytetään] ylipäätään vähemmän työtä eikä siksi, että työläisiä riistetään vähemmän. 3 Tämäkään ei kuitenkaan aukea kunnolla ennen kuin on määritelty ja käsitelty voiton suhdelukuun vaikuttavat tekijät. Marx itse korosti sitä, kuinka yksittäisen kapitalistin 4 näkökulma näyttäytyy yhteiskunnassa käytävässä taloudellisessa keskustelussa vallitsevana sikäli, että taloudelliset ilmiöt ja tendenssit, kuten työn tuottavuuden parantaminen, näyttäytyvät yleisesti myönteisessä valossa ilman, että niiden taustalla vaikuttavia, kokonaisten kansantalouksien tasoisia tekijöitä otetaan huomioon. Lisäksi on syytä todeta, vaikkapa juuri tuottavuudesta käytävän keskustelun ohella, ettei siinä juurikaan oteta huomioon tarkasteltavien ilmiöiden ja tekijöiden aikaulottuvuutta tai joukkoilmiöitä, joihin yksiöiden on lähes mahdotonta vaikuttaa. Kun yksittäinen kapitalisti nostaa työnsä tuottavuutta ja kykenee sen avulla laskemaan hyödykkeensä hintaa suhteessa kilpailijoihinsa, voi näyttää siltä, että hän on onnistunut ikään kuin pysyvästi muuttamaan asemaansa suhteessa kilpailijoihinsa. Kun kilpailijat parantavat oman tuotantoprosessinsa tuottavuutta ja painavat siten omien, kilpailevien hyödykkeidensä hintoja alemmas, on alun perin kaulaa kilpailijoihinsa kirinyt kapitalisti nopeasti tilanteessa, jossa hänen on jälleen etsittävä keinoja hyödykkeensä suhteellisen hinnan alentamiseksi. Voiton suhdeluvun laskutendenssin todentaminen vaatii sen taustalla vaikuttavien tekijöiden teoreettista käsittelyä. Täten onkin välttämätöntä ennen tulosten esittelyä taustoittaa niitä teoreettisten esimerkkien avulla. 1 Marx 1993, 748. Suom. S. H. 2 Marx 1980, 243. 3 Ibid., 247. 4 Kapitalistilla tarkoitetaan tässä yhteydessä Marxin tavoin yksittäisen taloudellisen kategorian, pääoman, henkilöitymää yhteen tai useampaan yksilöön, jotka toimivat eräänlaisena kokonaiskapitalistina. Tähän kokonaiskapitalistiin voivat lukeutua niin yhtiön omistajat kuin sen johtoportaassa työskentelevät johtajatkin, jotka pyrkivät toteuttamaan työnantajiensa eli omistajien tavoitteita. Toisaalta kapitalistilla voidaan myös tarkastella omistajayrittäjiä, jotka työskentelevät omistamansa yhtiön johdossa. 1

ii. Teoria Voiton suhdeluvun laskutendenssi johdetaan sittemmin työarvoteoriaksi nimetystä arvoteoriasta. Tämän teorian mukaan jonkin kapitalismissa valmistettavan hyödykkeen, kuten vaikkapa lankakerän, arvo perustuu sen valmistamiseksi tarvittuun yhteiskunnallisesti välttämättömään työaikaan. Arvon luonti perustuu puolestaan elävän eli ihmistyövoiman käyttöön; koneellisen eli kuolleen työn avulla ei tuotannossa voida synnyttää uutta arvoa. 5 Yhteiskunnallisesti välttämätön työaika muodostuu taasen (i) tuotantovälineiden yleisen kehitysasteen; ja (ii) kapitalistien välisen kilpailun ristipaineessa. Lankakerän yhteiskunnallisesti välttämätön työaika onkin eräänlainen keskiarvo, joka voidaan laskea jakamalla kaikkien lankakeriä tuottavien kapitalistien käyttämä työaika valmistettujen lankakerien määrällä. Mikäli lankakerän tuottamiseksi tarvitaan keskimäärin esimerkiksi sata minuuttia työtä, on sen yhteiskunnallisesti välttämätön työaika sadan minuutin mittainen. Mikäli sata minuuttia työtä vastaa yhden rahayksikön suuruista hintaa, kuten vaikkapa puntaa, on sata minuuttia työtä ja siten lankakeräkin punnan arvoinen. Tätä voidaan hahmottaa seuraavan esimerkin avulla. Taulukko 1. markkinahinnan muodostuminen π k π t π π m A 0,25 0,50 0,25 1,00 B 0,50 0,50 0,00 1,00 C 0,75 0,75-0,50 1,00 Selitykset: π k = kustannushinta eli tuottajan ostohinta π t = tuotantohinta eli tuottajan myyntihinta π = keskimääräisen markkinahinnan muodostuminen π m = markkinahinta 1 rahayksikkö = 100 min. Taulukosta 1. huomataan, että A kykenee markkinahintojen muodostumisvaiheessa tekemään ¼ suuruisen lisävoiton suhteessa B:hen. Lisäksi huomataan, että C joutuu laskemaan hyödykkeensä tuotantohintaa puolella yksiköllä saavuttaakseen kilpailijansa. Todellisuudessa on selvää, etteivät markkinoilla kilpailevien hyödykkeiden, kuten lankakerien, hinnat pääsääntöisesti kohtaa toisiaan kahden desimaalin tarkkuudella. 6 Siltikin on todennäköistä, että niiden hinnat ovat lähempänä toisiaan kuin jotakin toista hyödykettä, vaikkapa ompelukonetta, jonka valmistamiseksi tarvittava yhteiskunnallisesti välttämätön työaika on paljon pitempi kuin lankakerällä. Taulukko 1. ei sellaisenaan kerro mitään voiton suhdeluvusta saati sen laskutendenssistä. Se auttaa kuitenkin hahmottamaan sitä työarvoteoreettista perustaa, jolle voiton suhdeluvun laskutendenssi viimekätisesti palautuu. Taulukon 1. perusteella esimerkkihyödykkeen, joka voi olla esimerkiksi aiemmin käytetty lankakerä, yhteiskunnallisesti välttämättömäksi työajaksi muodostuu sata minuuttia ja sitä vastaavaksi markkinahinnaksi yksi rahayksikkö, kuten punta. Taulukosta 1. käy myös ilmi, etteivät kapitalistit A, B ja C voi kilpailla keskenään hyödykkeidensä hinnoilla. Hintakilpailu on kuitenkin keskeinen tapa erottautua varsinkin niin sanotuilla kypsillä markkinoilla, joissa hyödykkeiden uusiutumiskierto on suhteellisesti hidasta. Venyttääkseen kaulaa suhteessa kilpailijoihinsa, tulee esimerkkitapauksemme kapitalistien pohtia keinoja hyödykkeensä valmistamiseen tarvittavan työajan lyhentämiseksi. Aluksi B:n ja C:n tulee 5 Ihmistyövoiman arvonluontikyky perustuu sille, että ihmiset kykenevät käyttämään työhönsä enemmän aika kuin tarvitsevat vastaavasti oman työvoimansa uusintamiseen, jolloin käytetyn ja tarvitun työajan erotus muodostaa perustan tuotantoprosessissa luotavalle uudelle arvolle. Kuollut työ eli koneet eivät kykene samaan. 6 Samoin on syytä ymmärtää, että hyödykkeiden markkinahinnat vaihtelevat kuljetuskustannusten, työvoimakustannusten sekä yleisen kysynnän ja tarjonnan lakien mukaan. Kauppiaat, joiden myyntimäärät ovat pienet, joutuvat kattamaan kustannuksensa pienemmästä hyödykejoukosta kuin ne, joiden päivittäiset myyntimäärät ovat hyvin suuret. Tähän perustuu hyödykkeiden vähittäismyynnin mittakaavaetu. 2

kyetä kirimään umpeen A:n ¼:n suuruinen etumatka. Tämän toteutuminen todetaan taulukossa 2. Taulukko 2. Yhteiskunnallisesti välttämättömän työajan muodostuminen π k π t π π m A 0,25 0,50 0,00 0,75 B 0,25 0,50 0,00 0,75 C 0,50 0,25 0,00 0,75 Huomataan, että B ja C ovat onnistuneet lyhentämään hyödykkeensä tuottamiseen tarvittua työaikaa 75 minuuttiin, jolloin A menettää lisävoittonsa 0,25 yksikköä ja kaikkien hyödykkeiden markkinahinnaksi muodostuu 0,75 yksikköä. Hyödykkeiden tuottamiseen tarvitun työajan lyhentyminen on siis laskenut niiden arvoa 7 ja hintaa. Tämäkään ei vielä sellaisenaan kerro mitään lankakeriä valmistavien kapitalistien voiton suhdeluvusta. Voiton suhdeluvun selvittämiseksi tulee tietää, mikä on valmistettavien lankakerien arvokoostumus eli mistä tekijöistä niiden arvo muodostuu. Minkä tahansa hyödykkeen arvo voidaan ilmaista kaavassa w = c + v + s (1) eli sen arvo w koostuu tekijöistä c, v ja s, joista c tarkoittaa sen valmistamiseen kulunutta kiinteää pääomaa eli raaka-aineita, koneita ja laitteistoja, v sen valmistamiseen kulutettua muuttuvaa pääomaa eli työvoimaa ja s lisäarvoa eli w:n erotusta c:stä ja v:stä. 8 Toisin sanoen lisäarvolla tarkoitetaan tuotannossa syntynyttä arvonlisäystä eli loppuviimeksi työajan lisäystä verrattuna hyödykkeen raaka-aineiden ja kulutetun pääoman c + v valmistamiseksi tarvittuun työaikaan. Muuttujien c, v ja s pohjalta päästään jo pitkälle voiton suhdeluvun laskennassa. Ensimmäinen tarvittava kaava mittaa niin sanottua lisäarvon suhdelukua eli sitä, kuinka pitkän ajan työajastaan työntekijät käyttävät oman työvoimansa arvosta ja kuinka pitkän ajan edestä he tekevät lisätyötä eli työtä, josta he eivät saa korvausta tai jota ei tarvita heidän työvoimansa uusintamiseksi. Lisäarvon suhdelukua mitataan kaavalla s'= s v, (2) jossa muuttujat ovat samat kuin edelläkin. Jos esimerkiksi työaika on kahdeksan tuntia ja työntekijä tarvitsee työvoimansa uusintamiseen neljä tuntia niin sanottua välttämätöntä työaikaa, ovat loput neljä tuntia lisätyötä, joka muodostaa työarvoteoriaan nojaten lisäarvon perustan. Tällä perusteella lisäarvon suhdeluvuksi muodostuu 1:1 eli sata prosenttia, so. s' = 100 %. 9 Lisäarvon suhdeluku ei 7 Tässä kohden on syytä tehdä erottelu hyödykkeen käyttö- ja vaihtoarvojen välille. Hyödykkeen käyttöarvo on sen käytettävyys, joka vaihtelee yksilöittäin kutoja hyötyy lankakerästä enemmän kuin kirjanpitäjä. Lankakerän, kuten minkä tahansa hyödykkeen vaihtoarvo perustuu taasen niiden vaihdettavuuteen toisiin hyödykkeisiin tai rahaan. Koska kaikkien hyödykkeiden vaihtoarvon (eli arvon) perustana on niiden valmistamiseksi tarvittu työaika, perustuu niiden vaihdettavuuskin loppujen lopuksi niiden valmistamiseen tarvittuun työaikaan. 8 Kiinteän pääoman kiinteys perustuu sen arvon pysyvyyteen: kun jokin tuotantoväline, vaikkapa kehruukone, hankitaan, sen arvo ei enää vaihtele sen osto- ja poistohetken välissä kuin alaspäin kuluman myötä. Muuttuvan pääoman muuttuvuus perustuu taasen sen eli työvoiman muuttuvaan arvoon. Työvoiman arvo määräytyy Marxin mukaan sen uusintamiseksi tarvittujen hyödykkeiden, kuten ruuan, vaatetuksen, asumisen ja virkistyksen arvon mukaisesti. Täten muuttuvan pääoman arvon muuttuvuus perustuu työvoiman arvon määrittäjien muuttuvuuteen työntekijöille maksettavat palkat voivat vaihdella sen hankintahetken, so. työsopimuksen allekirjoituksen ja sen luovutushetken eli sopimuksen purkautumisen välisenä aikana. 9 Lisäarvon suhdeluvulla tarkoitetaan samaa asiaa kuin poliittisesti latautuneemmalla käsitteellä riistoaste. Riistävyys perustuu tässä yhteydessä siihen, ettei työntekijä tiedä työvoimaansa myydessään eli työsopimusta laatiessaan, että nimellinen kuukausiansio tai sen ja työajan jakojäännöksenä laskettava tuntipalkka voitaisiin maksaa myös paljon lyhyemmän työajan perusteella, mikäli lisäarvo jätettäisiin huomiotta. Käytännössä lisäarvo on kuitenkin myös välttämättömyys, jota vaihtamalla kapitalistit tekevät voittoa ja laajentavat tuotantoaan. 3

kuitenkaan vielä mittaa voiton suhdelukua. Sen laskemiseksi kaavan (2) nimittäjään lisätään tekijä c eli kiinteä pääoma. Kiinteän ja muuttuvan pääoman summaa kutsutaan myös niin sanotuksi kokonaispääomaksi C. Tämä kokonaispääoma toimii voiton suhdeluvun kaavan nimittäjänä osoittajan pysyessä s:nä. p ' = s C. (3) Tällä kaavalla mitataan voiton suhdelukua eli sitä kuinka paljon lisäarvoa työntekijät synnyttävät työvoimaansa käyttämällä suhteessa kokonaispääoman C tuottamiseen tarvittuun työaikaan. Kolmas voiton suhdeluvun muutoksen ymmärtämiseen tarvittava kaava mittaa niin sanottua pääoman arvokokoonpanoa tai sen elimellistä koostumusta eli sitä, kuinka paljon kiinteää pääomaa kapitalistit käyttävät tuotannossaan suhteessa muuttuvaan pääomaan. Tätä mitataan kaavalla k '= c v. (4) Kun tiedetään, että vain elävä työ eli ihmistyövoima kykenee luomaan tuotannossa uutta arvoa eli lisäarvoa s, auttaa k' voiton suhdeluvun selittämisessä mitä korkeampi k' on, sitä korkeampi s':n on oltava suhteessa, jotta p' ei laske. Taulukossa 3. katsotaan, miten tilanteessa, jossa edellä esitettyjen kolmen kapitalistin hyödykkeiden valmistamiseksi tarvittujen työaikojen ollessa samat, niiden tuotantoprosessiin pohjautuvat voiton suhdeluvut voivat poiketa toisistaan merkittävästikin. Taulukko 3. Suhdeluvut ja pääoman elimellinen koostumus w c v s s' k' p' A 100 50 25 25 100% 200% 25% B 100 25 50 25 50% 50% 33% C 100 10 60 30 50% 17% 43% C = c + v s' = s/v k' = c/v p' = s/c Taulukossa 3. huomataan selvästi, että lisäarvon suhdeluku ja pääoman elimellinen koostumus vaikuttavat voiton suhdelukuun siten, että mitä alhaisempi ensimmäinen ja mitä korkeampi toinen tekijöistä on, sitä pienemmäksi voiton suhdeluvun prosentuaalinen lukema jää. Muistetaan taulukon 1. perusteella, että A:n lankakerän valmistamiseen tarvitsema työaika oli lyhyempi kuin B:n ja C:n. Koska A käyttää enemmän kiinteää pääomaa kuin B ja C, kuluu sen valmistaman hyödykkeen valmistamiseksi vähemmän ihmistyövoimaa ja työaikaa. Tämä mahdollistaa taulukossa nähtävän lisävoiton, kun A kykenee myymään hyödykkeensä markkinoilla sen arvoa korkeammalla hinnalla. Kun taulukon 2. tilanteessa B ja C ovat kirineet A:n lisävoiton umpeen, menettää A ihmistyövoiman säästön kautta saavuttamansa edun. Koska kilpailu markkinoilla on, kuten aiemmin jo todettiin, usein kilpailua hinnoissa, ja koska hinnat palautuvat hyödykkeiden arvoihin ja niiden valmistamiseen kuluneisiin työaikoihin, on hintakilpailussa olennaisesti kyse hyödykkeiden arvojen alentamisesta. Voiton suhdeluvun laskutendenssi perustuukin juuri tähän arvonalennuspyrkimykseen ja siitä sikiävään ristiriitaan: tietyn pisteen jälkeen työntekijöiden työtahdin kiristämisen rinnalle tarvitaan kiinteää pääomaa eli koneita, joilla hyödykkeiden valmistamiseen käytettyä työaikaa voidaan lyhentää, mutta koska vain ihmistyövoima kykenee uuden arvon eli lisäarvon luomiseen, johtaa tarvittavan työajan lyhentyminen (i) joko lisäarvon suhdeluvun supistumiseen; tai (ii) pääoman elimellisen koostumuksen kasvuun; tai, mikä on kenties yleisempää, (iii) kummankin samanaikaiseen, käänteiseen kehitykseen. Tämän ristiriidan taustalla on myös kapitalistisen tuotantoprosessin aikaulottuvuus tuotannossa tarvittava kokonaispääoma hankitaan ennen tuotantoprosessin alkua, jolloin sen valmistamiseen tarvittu työaika on suhteellisesti pitempi kuin 4

sen avulla tuotettavien hyödykkeiden vaatima työaika. Herää kysymys: miksi kapitalistit, ainakin näennäisen vapaaehtoisesti, pyrkivät voiton suhdelukunsa laskuun? Ensinnäkin heidät pakottaa siihen kilpailu muiden kapitalistien kanssa. Toiseksi yksittäisen kapitalistin näkökulmasta kilpailuetua on mahdollista saavuttaa usein yksinomaan hintaedun avulla. 10 Kolmanneksi kapitalistien on mahdollista etsiä tuotantolaitoksilleen uusia sijoituskohteita alueilta, joilla kiinteän ja muuttuvan pääoman hankintakustannukset ovat alhaisemmat. 11 Yhtä kaikki, mainittujen tekijöiden vaikutuksena on, mikäli ne eivät kumoudu joidenkin tässä mainitsemattomien tekijöiden vaikutuksesta, voiton suhdeluvun laskutendenssi. Yhtäältä voiton suhdeluku määrittää kapitalistiseen tuotantoon sijoitetun pääoman laajennetun uusintamis- eli kasvunopeuden. Toisaalta pääoman laajennetun uusintamisen hidastuminen vaikuttaa yritysten investointipäätöksiin ja -halukkuuteen. 12 Taulukko 4. esittelee edellä sanotun hivenen muodollisemmin. Taulukko 4. Voiton laskeva suhdeluku ja pääoman hidastuva kasautumisvauhti Vuosi C c v s s' k' p' 1 100 25 75 75 100% 33% 75% 2 175 100 75 75 100% 133% 43% 3 250 175 75 75 100% 233% 30% C = c + v c.p. c.p. c.p. Taulukon 4. mallissa lisäarvon suhdeluku s' pysyy muuttumattomana ja työntekijöiden työvoimallaan luoma lisäarvo sijoitetaan kokonaan uudestaan tuotantoon kiinteänä pääomana c. Lisäarvoa luodaan jokaisena vuonna määrällisesti yhtä paljon (s = 75), mutta sen suhteellinen määrä laskee kokonaispääomaan C nähden. Koska lisäarvo sijoitetaan kokonaisuudessaan kiinteään pääomaan, kohoaa pääoman elimellinen koostumus k' ja voiton suhdeluku p' laskee. Taulukon 4. kaltainen laajennettu uusintaminen on tilanteena teoreettinen, mutta silti mahdollinen, mikäli saatavilla ei ole riittävän edullista työvoimaa. Koska vain elävä ihmistyö voi luoda uutta arvoa, on talous, jonka vuosi- tai kansantuote kasvaa nopeammin kuin siinä tarjolla olevan työvoiman määrä, nopeasti tilanteessa, jossa tuotannon laajentaminen edellyttää sen koneistamista eli pääoman elimellisen koostumuksen kasvua. Suomessa vuotuinen kansantuote asukasta kohden on kasvanut 1860 1870-luvuilta lähtien sekä erityisesti toisen maailmansodan jälkeisellä kaudella erittäin ripeästi. Täten myös Suomessa on pitänyt sijoittaa entistä suurempi osa työntekijöiden luomasta lisäarvosta kiinteään pääomaan työvoiman eli muuttuvan pääoman sijaan. Näin ollen vaikuttaa lähtökohtaisesti mahdolliselta, että voiton suhdeluku olisi voinut laskea esitetyn teorian pohjalta myös Suomessa. 13 Nyt, kun voiton suhdeluvun laskutendenssin selittämiseksi vaadittava teoria on pääpiirteittäin läpikäyty, voidaan katsoa, minkälaisia tuloksia Suomesta saatavat historialliset taloustilastot antavat käsitellyille kysymyksille. 10 Uusilla markkinoilla, kuten esimerkiksi älypuhelinten tapauksessa, tuotettujen hyödykkeiden uutuudenviehätys sekä kilpailun vähäisyys pitävät usein hyödykkeiden valmistamiseen tarvittavan yhteiskunnallisesti välttämättömän työajan pitempänä kuin kypsillä, kilpaillummilla markkinoilla, jotka eivät ole vielä muuttuneet oligo- tai monopoleiksi. Kun tuottajia ilmestyy markkinoille useampia ja alkuperäisten markkinajohtajien uudet ajatukset on menestyksekkäästi siirretty uusien tuottajienkin hyödykkeisiin, eikä uusia keksintöjä enää synny vanhaan tapaan, alkavat kyseiset markkinat kypsyä, jolloin kilpailu muuntuu ennen kaikkea hintakilpailuksi. 11 Tässä esimerkissä on kyse voiton suhdeluvun laskutendenssin vastatendenssistä, joka pyrkii pitämään voiton suhdeluvun ennallaan. Toinen keino on lisäarvon suhdeluvun s' kohottaminen lisätyöajan suhteellisella tai absoluuttisella kohottamisella. Kolmantena Marxin mainitsemana vastatendenssinä on kiinteän pääoman c suhteellinen halventuminen (ks. Marx 2010, 160 165). 12 Tästä lisää kappaleessa iii. 13 Voiton suhdeluvun maailmanlaajuisesta laskutendenssistä tehdyn tutkimuksen osalta, ks. Michael Roberts, A world rate of profit revisited with Maito and Piketty. Michael Roberts blog 23.4.2014. <http://thenextrecession.wordpress.com/2014/04/23/a-world-rate-of-profit-revisited-with-maito-and-piketty/> [haettu 28.4.2014] 5

iii. Tulokset Lisäarvon suhdeluku raamittaa voiton suhdeluvun kehitystä. Täten on syytä alkuun katsoa, miten s' on kehittynyt Suomessa vuosina 1948 2012. Valitun tarkastelujakson alku- ja loppuvuodet perustuvat saatavilla olevaan tilastoaineistoon. 14 Kuvaaja 1. Lisäarvon suhdeluku Suomessa s' = s/v 180% 170% 160% 150% 140% 130% 120% 110% 100% 90% 80% 1948 2012 Lähde: Tilastokeskus Lisäarvon suhdeluku on tässä laskettu kaavalla s' n = s n v n, jossa n tarkoittaa vuotta. Huomataan, että suhdeluku laski vuodesta 1961 vuoteen 1991 yhteensä 46,8 prosenttiyksiköllä. Pohjavuodesta 1991 suhdeluku kasvoi kuitenkin nopeasti noin 34,7 prosenttiyksiköllä vuoteen 2000 tultaessa. Vuoden 2007 jälkeen suhdeluku on kuitenkin jälleen laskenut alle tarkastelujakson keskiarvon. 15 Kuten aiemmin on sanottu, lisäarvon suhdeluku raamittaa voiton suhdeluvun kehitystä toimiihan lisäarvo s osoittajana kummankin suhdeluvun yhtälöissä. Koska voiton suhdeluvun kehitykseen vaikuttaa lisäarvon suhdeluvun ohella pääoman elimellinen koostumus, ei kuvaajan 1. perusteella voi tehdä pitäviä johtopäätöksiä tai arvioita voiton suhdeluvun kehityksestä Suomessa käsiteltävänä tarkastelujaksona. Täten onkin syytä aluksi esittää, miten pääoman elimellinen koostumus k' on kehittynyt Suomessa vuosina 1949 2012. 14 Tämä pätee myös myöhemmin esitettäviin aikasarjoihin. Kaikkinensa voidaan todeta, että tässä esitettävien aikasarjojen yhtenäisyyteen liittyy niiden laadintatapojen erilaisuuteen liittyviä täsmällisyyspuutteita. Alkupään vuodet (1948 1974) perustuvat SNA 53- ja SNA 68 -tilinpitosuositusten käyttöön, vuosien 1975 2012 tiedot on laskettu EKT 95 -suositusten mukaisesti. Olen yhdistänyt aikasarjat toisiinsa jakamalla niiden liitoskohtien alkuvuoden arvon edellisen sarjan loppuvuoden arvolla ja kertomalla loppuvan sarjan arvot saadulla jakojäännöksellä. Vaikka menetelmä ei sellaisenaan poistakaan aikasarjojen yhteensopivuuteen perustuvia ongelmia, on se menetelmällisesti yksinkertainen tapa muutoin vaikeasti yhteensovitettavien sarjojen sidostamiseen. 15 On syytä huomauttaa, että aikasarjan vuodet 1968 1970 on jätetty piirtämättä. Kyseisiltä vuosilta saatavat arvot ovat kirjoitushetkellä tuntemattomista syistä niin alhaiset, että niiden oikeellisuutta on syytä epäillä. Niinpä ne on ollut syytä jättää tarkastelun ulkopuolelle. Sama pätee myös pääoman elimellisen koostumuksen osalta esitettävään sarjaan. 6

Kuvaaja 2. Pääoman elimellinen koostumus Suomessa 1949 2012 k' = c/v 700% 600% 500% 400% 300% 200% 100% 0% Lähde: Tilastokeskus Pääoman elimellinen koostumus on tässä laskettu kaavalla k ' n = c n 1 v n, jossa osoittajana toimiva kiinteän pääoman kanta c valitaan vuoden n laskutoimitukseen edeltävältä vuodelta. 16 Täten yllä esitetty aikasarja ottaa kaavamaisesti huomioon sen, että vuoden n voiton suhdeluku mittaa tuottoa edellisenä vuonna sijoitetulle pääomalle. On tietenkin selvää, ettei suurinta osaa tuotantoon sijoitetusta kiinteästä pääomasta ole hankittu yksin tulosta edeltävänä vuonna, mutta näin laskettuna esitettävät aikasarjat tulevat vertailukelpoisemmiksi ja yhteneväisemmiksi. Musta vaakaviiva osoittaa k':n lineaarisen trendin vuosina 1949 2012. Huomataan, että k' kohosi nopeasti 332,1 prosentista vuonna 1974 aina 535,9 prosenttiin vuonna 1978. Kasvupyrähdyksen takana on työttömyyden ja kiinteään pääomaan tehtyjen sijoitusten yhtäaikainen kasvu vuosikymmenen alkupuoliskon öljykriisin jälkeisessä lamassa. Pääoman elimellinen koostumus kasvoi nopeasti jälleen 1990-luvun lamassa, jolloin se saavutti tarkastelujakson lakipisteensä 636,7 prosentissa vuonna 1992. Vaikka k' onkin sittemmin laskenut lähelle 500 prosenttia, on tärkeää huomata, ettei se ole lähelläkään vuotta 1974 edeltänyttä tasoaan. Kun vertaillaan tähän mennessä esitettäviä kuvaajia keskenään, huomataan, että niiden trendit ovat kulkeneet vastakkaisiin suuntiin. Täten onkin mielenkiintoista katsoa, onko niiden yhteisvaikutuksena ollut voiton suhdeluvun trendinomainen lasku, vai onko lisäarvon suhdeluvun kohoaminen 1990-luvun laman jälkeisenä aikana ollut riittävän voimakas kääntämään voiton suhdeluvun kasvuun. Kuvaaja 3. näyttää voiton suhdeluvun kehityksen Suomessa vuosina 1949 2012. 16 Koska saatavilla olevat kansantalouden tilinpidon taulukot alkavat vuodesta 1948, ei kyseisen vuoden pääoman elimellistä koostumusta tai voiton suhdelukua ole voitu laskea. Johtuen k':n laskukaavan yhteydessä esitetystä syystä em. aikasarjat alkavat vuodesta 1949. 7

Kuvaaja 3. Voiton suhdeluku Suomessa 1949 2012 p' = s/c 55% 50% 45% 40% 35% 30% 25% 20% 15% 10% Lähde: Tilastokeskus Kuvaajasta nähdään selvästi, että laskeva lisäarvon suhdeluku ja kohoava pääoman elimellinen koostumus ovat ehdollistaneet voiton suhdeluvun kehitystä vuosina 1949 2012. Kuvaajan 3. aikasarja on myös mielenkiintoinen Suomen toisen maailmansodan jälkeisen talous- ja yhteiskuntahistorian olettaen marxilaisittain annetuksi sen, että kapitalistisen tuotantotavan muodostama taloudellinen perusrakenne ehdollistaa poliittisen ja yhteiskunnallisen päällysrakenteen toimintaa selittämisessä. Aikasarjan alun piikki vuonna 1951 49,8 prosenttia selittyy ainakin osittain Korean sodan muodostamalla kysyntähuipulla, joka nosti suomalaisten hyödykkeiden hintoja voimakkaasti. 17 Käyrän notkahtaminen vuosina 1974 1978 selittyy taasen ensimmäisen öljykriisin jälkeisellä maailmantalouden lamaannuksella, joka saapui maahan hivenen jälkijunassa. Kuvaaja 3. näyttää hyvin myös sen, miten voiton suhdeluvun notkahdukset vaikuttivat 1990-luvun lamassa ja jälleen vuoden 2008 jälkeisessä maailmantalouden kriisissä. Kuvaajan 1. perusteella olisi ollut mahdollista olettaa, että lisäarvon suhdeluvun kohoaminen 1990-luvun laman jälkeisenä vuosikymmenenä olisi korjannut myös voiton suhdeluvun lähemmäs öljykriisiä edeltäneelle tasolle. Kuvaajasta 3. nähdään kuitenkin selkeästi, että vaikka voiton suhdeluku kohosikin 1990- luvun jälkipuoliskolla selvästi yli 1980-luvun tason, ei se missään määrin elpynyt aikasarjan alkuvuosien tasolle. Selittävänä tekijänä tälle on pääoman elimellisen koostumuksen oman aikasarjansa lopun selkeästi sen alkupäätä korkeampi taso. Taulukko 5. näyttää, miten lisäarvon ja voiton suhdeluvut sekä pääoman elimellinen koostumus vertautuvat toisiinsa nähden, kun s' ja k' toimivat selittävänä tekijänä p':lle. Taulukko 5. Pearsonin korrelaatiomatriisi (R) s' p' k' s' 1,000 p' 0,799 1,000 k' -0,648-0,952 1,000 Huomataan, että lisäarvon suhdeluku selittää noin 80 prosenttia voiton suhdeluvun muutoksesta ja pääoman elimellinen koostumus vastaavasti noin 65 prosenttia lisäarvon suhdeluvun ja yli 95 prosenttia voiton suhdeluvun muutoksesta (R = -0,952). Täten niiden välistä korrelaatiota voidaan 17 Kyse oli siis samankaltaisesta lisävoitosta kuin aiemmin esitetyssä taulukossa 1. 8

pitää tilastollisesti merkitsevänä. Suomen talous- ja yhteiskuntahistorian, miksei myös nykytilanteen selittämiseksi on mielenkiintoista tutkia, miten voiton suhdeluvun lasku on näkynyt kansantalouden investointiasteessa. Investointiaste lasketaan jakamalla vuotuinen kansantuotteen arvonlisäys, tässä vuosittainen kokonaislisäarvo s, kiinteän pääoman kannan c arvonmuutoksella. 18 Hivenen matemaattisemmin ilmaistuna I n = Σ s n Δ c n (5) eli vuoden n investointiaste on yhtä kuin vuoden n kokonaislisäarvo jaettuna vuoden n kiinteän pääomakannan vuosimuutoksella. Kuvaaja 4. osoittaa investointiasteen (jatkuva viiva) ja voiton suhdeluvun (katkoviiva) välisen keskinäisvaihtelun Suomessa vuosina 1949 2012. Kuvaaja 4. Investointiaste ja voiton suhdeluku Suomessa 60% 50% 40% 30% 20% 10% 1949 2012 Lähde: Tilastokeskus Keskeistä investointiasteen ja voiton suhdeluvun välisen suhteen selittämisessä on se, että kummankin laskutoimituksessa tarvittavan yhtälön osoittaja on s eli lisäarvo ja se, että voiton suhdeluvun laskukaavassa myös toinen nimittäjä, c, on sama kuin investointiasteessa. Täten kummankin aikasarjan mittakaava on sama. Voiton suhdeluku ei sellaisenaan selitä kuin noin 54 prosenttia investointiasteen muutoksesta (R = 0,538). 19 Kuvaajan perusteella voidaan kuitenkin nähdä kolme toisistaan erottuvaa ajanjaksoa, joista ensimmäisellä, vuosina 1949 1974 voiton suhdeluku oli investointiastetta korkeampi. Toisella jaksolla, vuosina 1975 1993 Suomessa investointiin velkarahalla, kun vuotuiset voitot eivät enää riittäneet investointien tuloperustaiseen kattamiseen. 20 Kolmannella jaksolla, vuosina 1994 2012, voitot ovat jälleen ylittäneet investointiasteen eli Suomessa toimivat yritykset ovat säästäneet verrattuna kyseistä jaksoa edeltäneisiin 18 vuoteen. Voiton suhdeluku ei sinällään, ainakaan tässä esitettävän aineiston perusteella, kokonaan 18 Johtuen siitä, että saatavilla olevat taulukot ovat tältä osin laskettu bruttokannoissa, ei esitettävässä laskelmassa voida ottaa huomioon kiinteän pääoman poistumaa eli investointiasteen kuvaaja ei mittaa todellista investointiastetta, joka on jonkin verran nyt esitettävää alempi. 19 Vertailun vuoksi voidaan todeta, että pääoman elimellinen koostumus selittää noin 71 prosenttia investointiasteen muutoksesta (R = -0,708). 20 Toisaalta on hyvä muistaa, että 1970- ja 1980-lukujen voimakas vuosi-inflaatio yhdistettynä hyvin säänneltyyn, Suomen Pankin luottokiintiöiden varassa tapahtuneeseen liike- ja säästöpankkien luotonantoon teki velkaperustaisesta liikainvestoimisesta kannattavaa toimintaa, kun ennenaikaisesti poistetut tuotantovälineet voitiin myydä hyväkuntoisina eteenpäin ja nauttia näin saaduista helpoista luovutusvoitoista, joihin ei korkeampien lainakorkojen oloissa olisi ollut mahdollisuutta. 9

selitä Suomessa toimineiden kapitalistien investointikäyttäytymistä. Kuvaajan 4. perusteella voidaan kuitenkin hyvällä syyllä esittää, että se on kuitenkin tärkeä kapitalistien sijoituskäyttäytymistä ohjaava tekijä, ja investointiaste näyttää historiallisesti seuranneen voiton suhdelukua, varsinkin 1970-luvun puolivälissä ja 1990-luvun laman jälkeen. Miksi voiton suhdeluku on laskenut toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina? Vastausta tähän on haettava jälleen työarvoteoriasta. Muistetaan, että teorian mukaan vain elävä ihmistyö muodostaa kapitalistisessa tuotantotavassa uuden arvon lähteen. Pääoman elimellisen koostumuksen nähtiin kuvaajassa 2. kasvaneen vuosina 1949 2012. Miksi kapitalistit ovat sijoittaneet Suomessa ennemmin kiinteään (c) kuin muuttuvaan pääomaan (v)? Vastausta tähän tulee hakea väestöllisistä tekijöistä. Taulukko 6. näyttää suomalaisen työikäisen väestön kehityksen vuosilta 1950 2010. Taulukko 6. Työssä käyvän väestön osuus kokonaisväestöstä (1 000 henkilöä) Vuosi 1950 1960 1970 1980 1990 2000 2010 Väestö Työlliset % 4 030 1 984 49,2% 4 446 2 038 45,8% 4 598 2 118 46,1% 4 788 1 966 41,1% 4 999 2 147 43,0% 5 181 2 013 38,9% 5 375 2 184 40,6% Δ Väestö 0,0% 10,3% 14,1% 18,8% 24,0% 28,6% 33,4% Δ Työlliset 0,0% 2,7% 6,8% -0,9% 8,2% 1,5% 10,0% Selite: Δ = muutos verrattuna vuoteen 1950 Keskihajonta (%): 3,7 % % = työlliset/väestö vuonna n Keskiarvo (%): 43,5 % Lähde: Tilastokeskus Huomataan ensinnäkin, että työllisten osuus väestöstä on laskenut 49,2 prosentista vuonna 1950 aina 40,6 prosenttiin vuonna 2010 eli yhteensä noin 8,6 prosenttiyksiköllä. Kokonaisväestö kasvoi samalla aikavälillä noin kolmanneksen (33,4 %), kun työllisten määrä kasvoi vain kymmenellä prosentilla. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että suhteessa entistä pienemmän työllisten joukon on pitänyt elättää entistä suurempi työtä tekemättömän väestön joukko. Tämä on kohottanut työvoiman arvoa, sillä työläisten on pitänyt elättää työvoimansa myynnistä saatavalla korvauksella eli palkoilla ja palkkioilla entistä suurempi ihmisjoukko paitsi suoraan (perheenjäsenet) myös epäsuoraan (työnantajan sosiaaliturvamaksu, poistunut Kela-maksu, pakollinen sairausvakuutusmaksu, TyELmaksu jne.) Taulukko 7. näyttää, miten tässä esitetyt väestölliset tunnusluvut ovat näyttäytyneet taloudellisissa luvuissa samaisina vuosina 1950 2010. Taulukko 7. Raamittavia tunnuslukuja (milj. euroa) Vuosi 1950 1960 1970 1980 1990 2000 2010 c v 2 073 640 7 002 1 559 19 857 8 504 101 912 17 673 259 338 49 088 353 846 62 385 500 428 92 092 s Δ c 1 013 0,0% 2 515 237,8% 7 048 857,9% 24 363 4816,2% 61 456 12410,3% 94 791 16969,3% 126 601 24040,3% Δ v 0,0% 143,6% 1228,8% 2661,4% 7570,0% 9647,7% 14289,4% Δ s 0,0% 148,3% 595,8% 2305,0% 5966,7% 9257,5% 12397,6% c/λ 1045 3435 9374 51837 120774 175754 229176 s/λ 511 1234 3327 12392 56245 47082 57978 Selite: Δ = muutos verrattuna vuoteen 1950 λ = työlliset Lähde: Tilastokeskus Tästä taulukosta pystyy lukemaan helposti, miten kiinteän pääoman kanta c on kasvanut selvästi lisäarvon summaa s nopeammin. Vuosina 1950 2010 kiinteän pääoman kanta kasvoi noin 240-10

kertaiseksi ( c = 24040,3 %), kun lisäarvon kanta vain noin 124-kertaistui ( s = 12397,6%). Vastaavasti myös muuttuvan pääoman kanta eli palkansaajakorvausten summa v kasvoi noin 143- kertaiseksi ( v = 14289,4 %). Taulukon kaksi alinta riviä näyttävät kiinteän pääoman c ja lisäarvon s kannat kunakin vuonna suhteessa työntekijöiden määrään eli työntekijää kohden lasketun kiinteän pääoman ja lisäarvon kannan. On hyvä huomata, että viimeisen rivin viimeisen sarakkeen luku 57 978 euroa voi tuntua verrattain korkealta. Rivillä s/λ viitataan tässä kuitenkin palkansaajakorvauksiin, joihin lasketaan, kuten aiemmin todettiin, myös niin sanotut työvoiman sivukulut. Lisäksi mainittu summa viittaa keskimääräisiin palkansaajakorvauksiin, jolloin johdon suorittavaa porrasta usein korkeammat ansiot nostavat keskiarvon selvästi mediaania ylemmäs. Yhtä kaikki, työvoimakustannusten (v) kasvu yhdistettynä taulukoissa 1., 2. ja 3. esiteltyyn teoriaan siitä, miksi keskinäistä kilpailua käyvien kapitalistien kamppailu hyödykkeidensä valmistusaikojen lyhentämiseksi näyttää selittävän hyvin sen, miksi pääoman elimellinen koostumus on Suomessa kasvanut tämän tutkielman tarkastelujaksolla 1949 2012. Samainen elimellinen koostumus vaikuttaa esitetyn perusteella myös selitysvoimaisimmalta tekijältä sen ymmärtämiseksi, miten ja miksi voiton suhdeluku on laskenut vuosina 1949 2012. Tätä vahvistaa myös kuvaajassa 5. esitettävä regressioanalyysi, jossa k' on selittävä ja p' selitettävä tekijä. Kuvaaja 5. Voiton suhdeluku ja pääoman elimellinen koostumus 700% 1949 2012 600% 500% 400% 300% 200% 100% 0% 10% 15% 20% 25% 30% 35% 40% 45% 50% 55% Lähde: Tilastokeskus f(x) = -13,37x + 8,2 R = -0,952 n = 125 R 2 = 0,907 iv. Johtopäätökset Esitettyjen tulosten pohjalta voidaan todeta, että marxilaisen talousteorian avulla voidaan rakentaa selityskelpoisia malleja meitä ympäröivän talous- ja yhteiskuntahistoriallisesti rakentuneen todellisuuden ymmärtämiseksi. Historia ei ole vain satunnaisten ja sattumanvaraisten tapahtumien summa. Sen taustalla vaikuttaa kehityskulkuja, jotka ehdollistavat ihmisten toimintaa heistä itsestään riippumattomilla tavoilla. Osa ehdollistavista tekijöistä on voimakkaampia kuin toiset. Tässä esitetty selitysmalli palautuu lopulta väestöllisiin tekijöihin, joista erityisen keskeiseen asemaan valikoituu työvoiman kasvu suhteessa kapitalistisessa tuotantoprosessissa kasautuvaan pääomaan. Niiden välinen suhde on ristiriitainen ja ne kehittyvät dialektisessa suhteessa toisiinsa. Tässä tutkielmassa esitetyn aikarajauksen puitteissa ei ole mielekästä rakentaa ennusteita tämän dialektisen suhteen tai voiton suhdeluvun näkymistä tulevaisuudessa. Mielenkiintoista tulee kuitenkin olemaan se, kykenevätkö suomalaiskapitalistit alentamaan työvoimakustannuksiaan ilman 11

laajamittaista lamaa ja kiinteän pääoman kannan osittaista alaskirjausta sekä ulosmittausta. Lähteet Kirjallisuus Marx Karl, Grundrisse. Penguin Books, Lontoo 1993. Internet Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. 3. osa. Kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessi. Progress, Moskova 1980. Capital. A Critique of Political Economy. Volume III. The Process of Capitalist Production as a Whole. Toim. Friedrich Engels. Marxists.org 2010 (1999). <http://www.marxists.org/archive/marx/works/download/ Marx_Capital_Vol_3.pdf> [haettu 29.4.2014] Michael Roberts, A world rate of profit revisited with Maito and Piketty. Michael Roberts blog 34.4.2014. <http://thenextrecession.wordpress.com/2014/04/23/ a-world-rate-of-profit-revisited-with-maito-and-piketty/> [haettu 29.4.2014] Tilastot ja taulukot Tilastokeskus, Kansantalouden tilinpito. Aikasarjat vuosilta 1960 1981. Tilastokeskus, Helsinki 1984. Tilastollinen Suomen kansantalouden tilinpito vuosina 1948 1964, taulut. Tilastollisia päätoimisto, tiedonantoja N:o 43. Valtion painatuskeskus, Helsinki 1968. Suomen tilastollinen vuosikirja 1959. Toim. Mauri Järvinen. Valtioneuvoston kirjapaino, Helsinki 1960. Tilastokeskus, Suomen tilastollinen vuosikirja 1976. Toim. Eila Laakso. Valtion painatuskeskus, Helsinki 1977. Suomen tilastollinen vuosikirja 1980. Toim. Eila Laakso. Valtion painatuskeskus, Helsinki 1981. Suomen tilastollinen vuosikirja 1981. Toim. Eila Laakso. Valtion painatuskeskus, Helsinki 1983. Suomen tilastollinen vuosikirja 1983. Toim. Eila Laakso. Valtion painatuskeskus, Helsinki 1984. Suomen tilastollinen vuosikirja 1994. Toim. Kai Enkama et al. Painatuskeskus, Helsinki 1994. 12

Suomen tilastollinen vuosikirja 2000. Toim. Eila Laakso ja Kai Enkama. Otava, Keuruu 2000. Suomen tilastollinen vuosikirja 2013. Toim. Eila Laakso. Edita Prima, Helsinki 2013. 13