ÄITIYSNEUVOLATOIMINTA NÄKYVÄKSI KANSANTERVEYSTYÖSSÄ

ÄITIYSNEUVOLATOIMINTA NÄKYVÄKSI KANSANTERVEYSTYÖSSÄ Suomen Kätilöliitto Neuvolatyöryhmä: Päivi Hänninen Raili Korhonen Hilkka Luomaranta Liisa Peltohaka Maritta Ängeslevä joulukuu 2009

2 SISÄLTÖ 1 JOHDANTO... 3 2 NEUVOLATOIMINTA KANSANTERVEYSTYÖSSÄ... 4 2.1 LASTENNEUVOLAN SUOSITUKSET... 5 2.2 OHJEISTUKSET ÄITIYSNEUVOLATOIMINTAAN... 6 3 NYKYINEN ÄITIYSNEUVOLATOIMINTA SUOMESSA JA ESIMERKKEJÄ ULKOMAILTA... 8 4 PÄÄTELMIÄ JA TOIMINTAEHDOTUKSET ÄITIYSNEUVOLATOIMINTAAN... 10 5 LÄHTEET... 13 6 LIITTEET... 15

3 1 JOHDANTO Suomen Kätilöliitto nimesi syksyllä 2008 neuvolatyöryhmän keräämään tietoa nykyisistä äitiysneuvolan asiakasmääristä sekä tekemään mahdollisen suositusluonnoksen kätilö- /terveydenhoitajakohtaisista asiakasmääristä olemassa olevien kansallisten ja kansainvälisten tutkimusten ja selvitysten pohjalta. Suosituksessa haluttiin määrittää asiakkaiden minimi- ja maksimimäärät. Asiakasmäärien tuli mahdollistaa äitiysneuvolassa perhe- ja synnytysvalmennukset, kotikäynnit, imetysohjauksen, erityisryhmien (esim. päihdeäidit) tukemisen, varhaisen vuorovaikutuksen sekä perheiden kokonaisvaltaisen hoidon, myös isän/elämänkumppanin huomioiva toiminnan. Neuvolatyöryhmään kuului neljä kätilöä, jotka edustivat eri puolilta Suomea olevia neuvoloita sekä kätilötaustainen tutkija, joka toimi ryhmän puheenjohtajana. Ryhmä kokoontui syyskuu 2008 tammikuu 2009 neljä kertaa Seinäjoella. Ryhmän toiminnasta julkaistiin Kätilölehdessä artikkeli keväällä 2009 (Hänninen ym. 2009). Äitiyshuoltoa on kehitetty äiti- ja lapsikuolleisuuden vähentämiseksi. Ammattitaitoiset, koulutetut kätilöt ja äitiysneuvola ovat olleet osaltaan naisten ja lasten terveyden edistäjinä ja kuolleisuuden vähentäjinä. Varhainen puuttuminen ja terveyttä edistävät työmenetelmät ovat ehkäisseet äidin ja lapsen vakavien terveysongelmien syntymisen. Vaikka Suomessa äiti- ja lapsikuolleisuus ovat maailman pienempiä, laadukkaaseen äitiyshuoltoon on edelleen tarvetta. Uudet haasteet ovat tulleet muun muassa entistä ongelmallisten asiakkaiden myötä (esim. vanhat ensisynnyttäjät ja päihteiden käyttäjät). (Hemminki & Gissler 2007.) Kansanterveyslain voimaantulo vuonna 1972 merkitsi suurta muutosta äitiysneuvolatoimintaan. Perusterveydenhuollon palveluista kätilö-nimike poistui käytöstä ja tilalle tuli terveydenhoitajat. Seksuaali- ja lisääntymisterveyden asiantuntijoiden, kätilöiden, osaaminen jäi taka-alalle. Kätilöiden korvautuminen terveydenhoitajilla on merkittävää äitiysneuvolan toiminnan sisällön ja laadun näkökulmasta. Muutos on vienyt toimintaa terveyskasvatuksen ja perheen tukemiseen, pois raskauden erityiskysymyksistä. (Hemminki & Gissler 2007.)

4 2 NEUVOLATOIMINTA KANSANTERVEYSTYÖSSÄ Suomessa lapsiperheiden terveyden edistäminen on ollut voimakkaasti kehittämisen kohteena 2000-luvulla. Suurin osa perheistä voi hyvin ja niissä pystytään tukemaan lapsen suotuisaa kasvua ja kehitystä. Kuitenkin eri tutkimuksissa on havaittu, että osa perheistä tarvitsee aikaisempaa enemmän tukitoimia arjesta selviytymiseen. (ks. Häggman-Laitila 2005.) Lapsiperheiden terveyttä ja elintapoja koskevat erot näkyvät alemmissa koulutusryhmissä ja yksinhuoltajaperheissä odotusajalta lähtien. (Gissler ym. 2003) Kansanterveystyössä perheiden terveyden edistäminen ja hyvinvointi on otettu vakavasti. Kansanterveystyöllä tarkoitetaan yksilöön, väestöön ja elinympäristöön kohdistuvaa terveyden edistämistä, sairauksien ja tapaturmien ehkäisyä. Kansanterveyslain 14 :n mukaan kunnan on huolehdittava kansanterveystyöhön kuuluvista tehtävistä, jotka ovat muun muassa asukkaiden terveysneuvonta ja terveystarkastukset mukaan lukien ehkäisyneuvonta, raskaana olevien naisten ja lasta odottavien perheiden ja alle kouluikäisten lasten sekä heidän perheidensä neuvolapalvelut sekä koulu- ja opiskeluterveydenhuollon ylläpitäminen. Palveluiden sisältöä tai toteuttamistapaa ei Kansanterveyslaissa määritellä yksityiskohtaisesti. (Kansanterveyslaki 66/1972 ja 2005/928.) Suomessa neuvolatoiminta ovat tärkeä osa kansanterveystyötä. Neuvoloiden toiminnan tavoitteiden ja toteuttamistapojen suuntaviivat linjataan lakiasetuksissa, terveyspoliittisissa ohjelmissa ja erilaisissa suosituksissa. Viimeisin neuvolatoimintaa koskeva asetus julkaistiin vuonna 2008. Sen tarkoituksena on muun muassa parantaa lasta odottavien perheiden, lasten, nuorten ja heidän perheidensä terveysneuvonnan ja terveystarkastusten suunnitelmallista, tasoltaan yhtenäistä ja väestön tarpeet huomioon ottavaa toteuttamista eri puolilla maata. Samalla halutaan tehostaa terveyden edistämistä ja kaventaa väestöryhmien välisiä terveyseroja. Asetuksella ei säädetä lasta odottavan äidin ja sikiön fyysisen terveystilan seurannasta raskauden aikana. (STM 2008.) Suomessa 2000-luvun terveyspolitiikkaa on linjannut Terveys 2015 ohjelma, jossa yhtenä tavoitteena on lasten terveydentilan paraneminen, hyvinvoinnin lisääntyminen ja turvattomuuteen liittyvien oireiden ja sairauksien väheneminen (STM 2001). Muissa maamme terveyspoliittisissa strategioissa tavoitteina on vähentää lasten ja lapsiperheiden pahoinvointia, syrjäytymistä ja terveyden eriarvoisuutta.(valtioneuvoston kanslia 2007, OPM 2007, STM 2008a).

5 2.1 Lastenneuvolan suositukset Lastenneuvolan työtä keskeisesti ohjaava lastenneuvolaopas julkaistiin vuonna 2004. Siinä on suositukset kunnille lastenneuvolatoiminnan kehittämiseksi osana kunnan peruspalveluja. Lastenneuvolaoppaan sisältämät tavoitteet, tehtävät ja toimintaperiaatteet perustuvat terveyspoliittisiin kannanottoihin, tutkimustuloksiin, käytännön kokemuksiin sekä eettisiin säädöksiin ja suosituksiin. Lastenneuvolan yleisenä tavoitteena, että lasten fyysinen ja psyykkinen terveys sekä perheiden hyvinvointi paranevat varsinkin erityistä tukea tarvitsevissa perheissä, jolloin perheiden väliset terveyserot kaventuvat. Toisena yleistavoitteena on, että seuraavan sukupolven terveyden ja vanhemmuuden voimavarat ovat paremmat kuin nykyisen. (STM 2004.) Lastenneuvolan tehtävät ovat jaettu lasten ja perheen, terveyskeskusten sekä kunnan ja yhteiskunnan tasoille. Lasten ja perheen tasolla lastenneuvolan tehtävänä on muun muassa mahdollistaa vanhemmille ajantasaiseen ja tutkimukseen perustuvan tiedon saaminen lapseen, perheeseen ja näiden terveyttä edistämiseen liittyvistä tekijöistä kullekin vanhemmalle soveltuvalla tavalla. Lisäksi vanhempia tulisi tukea vanhemmuudessa ja parisuhteessa. Terveyskeskuksen tasolla lastenneuvolan tehtävänä on muun muassa perehtyä vastuualueensa kuuluviin perheisiin ja heidän elinoloihin. Lisäksi terveyskeskuksissa tulisi seurata ja arvioida säännöllisesti neuvolatoiminnan tuloksia, toimintaprosesseja ja edellytyksiä sekä kehittää aktiivisesti neuvolapalveluja ja henkilökunnan ammattitaitoa. Kunnan ja yhteiskunnan tasolla lastenneuvolan tehtävänä on muun muassa tuntea kunnan lapsiperheiden palvelut ja perheitä koskeva suunnittelu ja päätöksenteko sekä tarvittaessa vaikuttaa niihin. Lastenneuvolan toimintaa ohjaavia periaatteina puolestaan ovat perhe- ja asiakaslähtöisyys, yhteisöllinen terveyden edistäminen sekä laadukas ja vaikuttava neuvolatyö. Lastenneuvolaoppaassa on määritelty myös konkreettisesti neuvolatyön sisällöt ja menetelmät lasten ja heidän perheidensä arjen tukemiseksi sekä lastenneuvolatoiminnan organisointiin liittyvät resurssi- ja hallinnointiasiat. (STM 2004.) Lastenneuvolatyöhön liittyviä ohjeita on julkaistu myöhemmin Lastenneuvola-oppaan ilmestymisen jälkeen. Ne tukevat omalta osaltaan lastenneuvoloiden näyttöön perustuvan hoitotyön kehittämistä.

6 2.2 Ohjeistukset äitiysneuvolatoimintaan Laajasti äitiyshuoltoa koskevat viimeisimmät suositukset ovat vuodelta 1999. Tuolloin Stakesin perhesuunnittelun ja äitiyshuollon asiantuntijaryhmä julkaisi suositukset seulontatutkimuksista sekä perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon yhteistyöstä ja työnjaosta äitiyshuollossa. Henkilöstöresursseista siinä ei ole mainintaa. Äitiyshuollon tavoitteeksi asetettiin tulevien vanhempien terveyden ja hyvinvoinnin edistäminen sekä auttaa heitä suhtautumaan myönteisesti perhe-elämään ja perheen asemaan yhteiskunnassa. Äitiyshuollon ydintehtäväksi määriteltiin odottavan äidin, sikiön, vastasyntyneen ja perheenjäsenten parhaan mahdollisimman terveyden turvaaminen. Toiminnan tavoitteina olivat raskaudenaikaisten häiriöiden ehkäisy, häiriöiden varhainen toteaminen ja sujuva hoitoon ohjaaminen, tehokas hoito ja kuntoutus, hyvä synnytyksen hoito ja vastasyntyneestä huolehtiminen sekä perheen tukeminen sairauden tai vamman kohdatessa. Suosituksessa oli myös vaatimus näyttöön perustuvasta hoitotyöstä, kun äitiyshuollon työn toivottiin perustuvan luotettavaan tietoon ja toteutettavan tehokkaasti annettujen voimavarojen turvin. Äitiysneuvoloiden työmuodoiksi määriteltiin terveystarkastukset seulontoineen, henkilökohtainen ohjaus ja perhevalmennus. Erikoissairaanhoidon tehtävänä oli puolestaan vastata raskauden ajan ongelmien ja sairauksien tutkimuksista ja hoidoista sekä synnytyksistä. (Viisainen 1999.) Kansanterveystyössä tehtävää äitiysneuvolatoimintaa koskevat 2000-luvulla julkaistut suositukset ovat hajallaan erilaisissa asiakirjoissa. Seksuaali- ja lisääntymisterveyden toimintaohjelmassa (STM 2007) julkaistiin vuosille 2007-2011 suuntaviivat seksuaali- ja lisääntymisterveyden edistämistyölle sekä sen johtamiselle, palvelurakenteelle, toimintatavoille ja osaamisen kehittämiselle. Siinä raskauden, synnytysten ja synnytyksen jälkeisen hoidon tavoitteeksi on asetettu äidin, syntyvän lapsen ja koko perheen hyvinvoinnin varmistaminen sekä tutkimustietoon perustuvien hoitokäytäntöjen juurruttaminen. Raskaana olevien naisten ja perheidensä hoidon tavoitteet ja toimenpide-ehdotukset on laadittu muun muassa perhevalmennukseen, imetysohjaukseen, synnytyssuunnitelman laatimiseen, synnytyspelon käsittelyyn sekä ylipainoisten, tupakoivien ja päihteitä käyttävien äitien hoitoon. Toimintaohjelmassa huomioidaan äitiysneuvolan asiakasryhmästä hyvin nuoret ja iäkkäät synnyttäjät, joilla on kohonnut riski oman terveyden ja myös sikiön kehityksen kannalta. Tästä syystä alle 17-vuotiaiden ja yli 40-vuotiaiden raskauksia olisi seurattava tavallista tarkemmin. Erityisseurantaa saattavat tarvita myös naiset, joiden raskaus on alkanut lapsettomuushoitojen tuloksena. Eräs tärkeä erityisryhmä ovat myös äidit, joilla on mo-

7 nisikiöraskaus. Monikkoraskaus on riskiraskaus, joka aiheuttaa aina sekä psyykkisiä, taloudellisia että myös sosiaalisia haasteita ja usein myös ongelmia, joissa monikkoperheet tarvitsevat tukea. Toimintaohjelmassa on myös määritelty tavoitteet ja toimenpide-ehdotukset keskenmenopotilaiden jälkitarkastukseen ja psykososiaaliseen tukeen.(stm 2007.) Toimenpide-ehdotukset raskaana olevien päihdeongelmaisten naisten hoidon varmistamiseksi julkaistiin vuonna 2009 (STM 2009). Siinä kuvataan palveluiden nykytilaa ja tehdään ehdotukset raskaana olevien päihteitä käyttävien naisten tilanteen parantamiseksi. Selvityksessä painotetaan päihdeongelmien ennaltaehkäisyä ja yleisen tietoisuuden lisäämistä alkoholin ja muiden päihteiden haitoista sikiölle ja lapsille sekä varhaisen puuttumisen tärkeyttä neuvolatyössä. Siinä myös vaaditaan neuvoloihin yhtenäisiä toimintaohjeita. Esimerkiksi päivitettävään äitiysneuvolaoppaassa tulisi olla ohjeistus nollatoleranssista alkoholin suhteen. Lisäksi äitiysneuvoloita varten olisi laadittava kirjalliset kriteerit, milloin äiti tulee lähettää erikoissairaanhoitoon äitiyspoliklinikalle (mm. Huume-alkoholi-lääke-poliklinikka eli HAL-pkl) Äitiysneuvoloissa päihteet, erityisesti alkoholi, olisi otettava puheeksi kaikkien lasta odottavien asiakkaiden kanssa mahdollisimman varhain. Lisäksi äitiysneuvolapalveluissa tulisi aktiivisesti tukea päihteitä käyttävän äidin päihteiden käytöstä pidättäytymistä. Selvityksessä on myös ehdotukset tuesta, joka tulisi antaa äitiysneuvolapalveluiden ulkopuolelle jääville ja jättäytyville äideille, jotta he hakeutuisivat äitiysneuvoloiden asiakkaiksi. (STM 2009.) Raskaana olevien varhaisraskauden yleisestä ultraäänitutkimuksesta sekä sikiön kromosomi- ja rakennepoikkeavuuksien seulonnasta säädettiin vuoden 2007 alussa voimaan tulleella valtioneuvoston asetuksella (1339/2006). Uudet ohjeet sikiöseulonnoista julkaistiin vuonna 2009. Niiden tarkoituksena on yhtenäistää seulontojen toteuttamista ja parantaa asiakkaiden neuvontaa. (STM 2009.) Tartuntatautien raskaudenaikaisesta seulonnasta säädetään erikseen sosiaali- ja terveysministeriön asetuksella (421/2004 ja 726/2006). Lastenneuvola lapsiperheiden tukena oppaassa (STM 2004) on myös ohjeita, joita voidaan soveltaa äitiysneuvolatyössä esimerkiksi kotikäynnit. Imetystä koskevat suositukset sisältyvät imeväis- ja leikki-ikäisten lasten, odottavien ja imettävien äitien ravitsemussuositukseen (Hasunen ym. 2004). Selvitys isien ja isyyden tukemiseksi äitiys- ja lastenneuvoloissa puolestaan antaa viitteitä siitä, miten isyyttä tulisi tukea neuvoloissa (STM 2008). Muutoin Suomessa äitiysneuvolatoimintaa on selvitetty aikaisemmin muun muassa vuonna 1998. Tuolloin sosiaali- ja terveydenhuollon ammattijärjestö Tehy selvitti, miten Suomen äi-

8 tiyshuolto toimi sekä miten koulutuksessa ja palvelurakenteessa tapahtuneet tuon aikakauden muutokset näkyivät (Pokki & Markkanen 1998). Äitiys- ja lastenneuvolatoiminnan resursseja ja tilannetta Suomessa on tarkasteltu 2000-luvuilla muutamilla erillistutkimuksilla ( ks. Varjoranta ym. 2004, Hakulinen-Viitanen ym. 2005). 3 NYKYINEN ÄITIYSNEUVOLATOIMINTA SUOMESSA JA ESIMERKKEJÄ ULKO- MAILTA Suomessa palveluja on saatavissa 805 äitiysneuvolasta. Niissä asioi lähes 60000 äitiä mahdollisine puolisoineen. (Hakulinen-Viitanen ym. 2008.) Tuoreimman raportin mukaan vuonna 2006 äitiysneuvolassa kokopäivätoimisten terveydenhoitajien asiakasmäärissä oli vaihtelua. Vaihteluväli oli 7-258 raskautta (7-165 synnytystä) kokopäiväisesti toimivaa terveydenhoitajaa kohden. Kokopäiväisesti toimivaa terveydenhoitajaa tai kätilöä kohden raskaana olevien naisten keskiluku oli 82 ja synnytyksien vastaava luku oli 72 vuodessa. Puolet terveyskeskuksista oli välillä 60-109 raskautta (58-91 synnytystä) /kokopäivätoiminen kätilö tai terveydenhoitaja.(hakulinen-viitanen ym. 2008.) Viimeisissä äitiyshuollon resursseja koskevassa suosituksessa tavoitteena on enintään 80 raskaana olevaa naista vuodessa yhtä täysipäiväistä terveydenhoitajaa kohden (Lääkintöhallitus 1988, Sormunen ym. 2001). Suosituksen mukainen tilanne oli 61 % terveyskeskuksissa vuonna 2006 (Hakulinen-Viitanen ym. 2008). Viimeisin äitiysneuvolassa toimivien lääkäreiden työpanosta koskeva suositus on 800 odottavaa äitiä yhtä kokopäivätoimista lääkäriä kohti (Lääkintöhallitus 1988). Kokopäivätoimisten lääkäreiden asiakasmäärissä äitiysneuvoloissa oli isoja vaihteluja vuonna 2006. Kokopäivätoimista lääkäriä kohden laskettujen tunnuslukujen keskiluku oli 700 raskautta (650 synnytystä). Puolet terveyskeskuksista oli välillä 429-1215 raskautta (379-965 synnytystä) kokopäiväisesti toimivaa lääkäriä kohden. (Hakulinen-Viitanen ym. 2008.) Terveydenhoitajien ensisynnyttäjille tekemien määräaikaistarkastusten vähimmäismääräksi suositellaan 13-17 käyntiä, joihin sisältyy kaksi käyntiä synnytysten jälkeen (Viisainen 1999). Tuoreimman selvityksen mukaan vuonna 2006 käyntien määrä vaihteli välillä 6-16. Lähes neljäsosassa terveyskeskuksia ensisynnyttäjät kävivät terveydenhoitajan vastaanotolla 11 kertaa. Puolessa terveyskeskuksista suunniteltuja tarkastuksia tehtiin 11-13. Vähintään suosituksen mu-

9 kaiset käynnit toteutuivat 79 %:ssa terveyskeskuksia. Ensisynnyttäjien synnyttäjien jälkeiset käynnit vaihtelivat nollasta kolmeen. Vähintään suositusten mukaisesti käynnit toteutuivat 25 %:ssa terveyskeskuksia. (Hakulinen-Viitanen ym. 2008.) Terveydenhoitajien uudelleensynnyttäjille tekemien määräaikaistarkastusten määrä on suositusten mukaan 9-13 käyntiä, joihin sisältyy kaksi synnytyksen jälkeistä käyntiä (Viisainen 1999). Kaikissa terveyskeskuksissa käynnit toteutuivat vähintään suositusten mukaisesti (vaihtelu 7-16) ja yli puolessa terveyskeskuksia tarkastuksia tehtiin 10-12. Synnytyksen jälkeen vähintään suositusten mukaisesti käynnit toteutuivat 22 %:ssa terveyskeskuksia. Äitiysneuvolatyön suosituksissa ehdotetaan ensi- ja uudelleensynnyttäjille kolmea raskaudenaikaista ja yhtä synnytyksen jälkeistä lääkärintarkastusta (Viisainen 1999). Hakunen-Viitasen ym. (2008) tekemään selvitykseen osallistuneissa terveyskeskuksissa ensisynnyttäjät kävivät lääkärin tekemässä määräaikaisessa terveystarkastuksessa yleensä kolme kertaa raskauden aikana (vaihtelu 1-5). Suositus toteutui 83 %:ssa terveyskeskuksia kuten myös vuonna 2004. Synnytyksen jälkeen lääkärintarkastuksia oli yleensä yksi (vaihtelu 0-2). Käynnit toteutuivat vähintään suositusten mukaisesti 96 %:ssa vastanneista terveyskeskuksista. (Hakulinen-Viitanen ym. 2008.) Neuvolatyöryhmä kartoitti kansainvälisiä selvityksiä eri maiden äitiyshuollonhenkilöstöresursseista. Tutkimuksia oli saatavilla varsin niukasti ja sitä ei voinut suoraan soveltaa suomalaiseen terveydenhuoltojärjestelmään. Maailman Terveysjärjestöllä (WHO) on maailmanlaajuiset, näyttöön perustuvat perinataalihoidon periaatteet (Liite 1) ja suositukset (ks. Chalmers ym. 2001, STM 2007), jotka eri maiden äitiyshuoltojen tulisi huomioida toiminnassaan. Esimerkiksi Ruotsissa on kätilöjohtoinen äitiysneuvola. Siellä ensi- että uudelleensynnyttäjät kävivät 1990-luvun alusta lähtien äitiysneuvolassa kätilön ja lääkärin vastaanotoilla yhteensä 16 kertaa. 1990-luvun aikana käyntikertoja vähennettiin 13:een. Tämän jälkeen Socialstyrelsen suositti käyntimääriksi ensisynnyttäjille 9 käyntiä ja uudelleensynnyttäjille 7-8 käyntiä. Kun rutiinitarkastusten määrää vähennettiin, vapautui resursseja lisääntyneen riskin synnyttäjien hoitoon. Toimintatapojen muutos lisäsi mahdollisuuksia tarjota kätilöiden antamaa ehkäisyneuvontaa (Socialstyrelsen 2001). Äitiysneuvoloiden määrä Ruotsissa oli vuonna 2004 hieman alle 500 yli 100 000 synnyttäjää kohti (Arbetsgruppen för kvalitetssäkringi Mödrahälsovården 2004). Iso-Britanniassa puolestaan on viime vuosina kehitetty voimakkaasti äitiyshuollon ohjeistuksia muun muassa normaalin synnytyksen edistämiseksi. Kätilöiden suositellaan hoitavan 28 (vaih-

10 teluväli 25-35) synnyttäjää vuodessa. Tuolloin kätilö hoitaa naisen raskauden, synnytyksen ja postnataaliajanjakson. (kätilö Mervi Jokisen suullinen tiedonanto 23.1.2009) 4 PÄÄTELMIÄ JA TOIMINTAEHDOTUKSET ÄITIYSNEUVOLATOIMINTAAN Neuvolatyöryhmässä päädyttiin siihen, että asiakasmääräsuositusten perustaksi tarvitaan vielä lisää tutkimusta äitiysneuvolan toiminnan sisällöistä ja niiden vaikuttavuudesta. Vastaavaan johtopäätökseen oli tullut Sormunen kumppaneineen selvittäessään äitiyshuollon henkilöstöresursseja 2000-luvun alussa (Sormunen ym. 2001). Lisäksi tulisi tarkastella, miten äitiysneuvoloissa pystytään vastaamaan esimerkiksi seksuaali- ja lisääntymisterveyden edistämisen kehittämishaasteisiin. Raskaana olevien naisten ja heidän perheidensä hoito vaatii yhtenäiset valtakunnalliset, päivitetyt suositukset, jotta hoitotyö olisi yhtenäistä ja laadukasta. Toisaalta näyttöön perustuvan hoitotyön kehittämiseksi Suomessa tarvitaan lisää tutkimusta äitiysneuvolatoiminnan järjestämistavoista ja niiden toimivuudesta. (ks. Hemminki & Gissler 2007). Neuvolatyöryhmässä arvioitiin henkilöstöresurssit käytännön kokemusten perusteella, mutta ne eivät ole luotettavat valtakunnallisten suositusten pohjaksi. (ks. Neuvolaryhmän toimintaehdotukset) Kaiken kaikkiaan Suomessa terveysviranomaisten tulisi ottaa selkeästi kantaa siihen, mikä äitiysneuvoloiden rooli on kansanterveystyössä. Seksuaali- ja lisääntymisterveyden toimintaohjelman julkaiseminen antoi viitteitä siitä, että kansalaisten seksuaali- ja lisääntymisterveyden edistämistä pidetään tärkeänä. Tällöin kansanterveystyössä äitiysneuvoloilla ja ylipäätään seksuaali- ja lisääntymisterveyspalveluilla olisi merkittävä rooli perheiden hyvinvoinnin edistäjinä. Neuvolatyöryhmän toimintaehdotukset: - tutkimustietoa äitiysneuvoloiden toiminnan laadusta ja vaikuttavuudessa tarvitaan, jolloin esimerkiksi henkilöstöresurssien minimista ja maksimista voidaan määritellä realistisesti - käytännön kokemuksen perusteella arvio resursseista äitiysneuvolassa: enintään 80 synnytystä/kokopäivätoiminen kätilö/terveydenhoitaja kun synnyttäjien määrä noin 80 /hoitaja, silloin voidaan järjestää erilaisia pien- ja vertaistukiryhmiä esimerkiksi imetyksen tukemiseksi sekä perhe- ja synnytysvalmennuksia, joissa sisältöinä synnytys, lapsenhoito, vanhemmuuden tukeminen, pa-

11 risuhteen muutokset ja isyyden tukeminen (isäryhmät). Raskausaika on otollinen aika saada pariskunnat liikkeelle ja tähän ajanjaksoon tulisi neuvolankin panostaa. Jälkitarkastuksessa tulisi varata aikaa seksuaali- ja ehkäisyneuvontaan. minimimäärä: jos hoitajan työn sisältönä ovat joukkotarkastukset ja perhesuunnittelu, tällöin raskaana olevien naisten lukumäärä asiakkaina voi olla vähäisempi. Käytännössä kokeiluna esim. pienillä paikkakunnilla n. 50 synnytystä vuodessa, kun kätilö-th:n toimenkuvaan kuuluu naisten joukkotarkastukset ja perhesuunnittelu - äitiysneuvolatoiminnan kehittäminen siten, että huomioidaan systemaattisesti matalan ja korkean riskin synnyttäjät vrt. Ruotsi. Suomessa Ruotsin mallia todennäköisesti toteutetaan hiljaisena käytäntönä. Esim. kokenut kätilö voi sopia asiakkaansa kanssa nykysuosituksia vähäisempiä käyntikertoja äitiysneuvolaan, jos asiakkaan raskaus sujuu hyvin - äitiysneuvolan osaamisen vahvistaminen siten, että perusterveydenhuollossa pystytään hoitamaan normaalit raskaudet ja seulomaan riskiraskaudet. Erikoissairaanhoidon äitiyspoliklinikan palvelujen keskittäminen riskiraskauksien yhdessä perusterveydenhuollon kanssa - kätilöiden terveyden edistämisen työn näkyväksi tekeminen: terveyden edistämisen asiantuntijuus osa myös kätilökoulutuksen saaneen hoitajan arkea esimerkiksi gestaatiodiabeteksen seulonnat (sisältää myös terveysneuvonnan) - kätilötyön näkyväksi tekeminen raskaana olevien naisten hoidossa. Esimerkiksi kätilöiden opetussuunnitelmissa seksuaali- ja lisääntymisterveyden opetusta 100 op ja terveydenhoitajien opetuksessa 20 op -> kätilöillä teoreettinen osaaminen vahvana pohjana äitiysneuvolatyöhön ja seksuaaliterveysneuvontaan (perusterveydenhuolto) - äitiysneuvolatoiminnan näkyväksi tekeminen siten, että terveyspoliittiset linjausten toimenpide-ehdotukset kohdentuvat myös äitiysneuvolatoiminnan kehittämiseen yhdessä lastenneuvolan palvelujen kanssa. Esim. valtakunnallinen äitiysneuvolaopas - tutkimustietoa erilaisista tavoista järjestää äitiysneuvolatoiminta tarvitaan, esimerkiksi naistenneuvola vs. hyvinvointineuvola

12 - äitiysneuvolatoiminnan tilastoinnista tilastoinnissa tulisi näkyä raskaana olevien määrä/kätilö th synnyttäjämäärän lisäksi tarve raskaana olevien tarkempaan tilastointiin esim. keskenmenot, muualle muuttaneet, kokonaan itse hoidettu

13 5 LÄHTEET Arbetsgruppen för kvalitetssäkring i Mödrahälsovården (red.). 2004. Nationell sammanställning av årsrapporter för mödrahälsovård. Sverige. Chalmers, B., Mangiaterra, V. & Porter, R. 2001. WHO Principle of perinatal care: the essential antenatal, perinatal, and postpartum care course. Birth 28 (3), 202-207. Gissler, M., Meriläinen, J., Vuori, E. & Hemminki, E. 2003. Register based monitoring shows decreasing socioeconomic differences in Finnish perinatal health. Journal of Epidemiology and Community Health 57 (6), 433-9 Hakulinen-Viitanen, T., Pelkonen, M. & Haapakorva, A. 2005. Äitiys- ja lastenneuvolatyö Suomessa. Sosiaali- ja terveysministeriö, selvityksiä 22. Helsinki. Hakulinen-Viitanen, T., Pelkonen, M., Saaristo, V. Hastrup, A. & Rimpelä, M. 2008. Äitiys- ja lastenneuvolatoiminta 2007. Tulokset ja seurannan kehittäminen. Stakesin raportteja 21/2008. Helsinki: Valopaino Oy. Hasunen, K., Kalavainen, M., Keinonen, H., Lagström, H., Lyytikäinen, A., Nurttila, A., Peltola, T. & Talvia, S. 2004. Lapsi, perhe ja ruoka. Imeväis- ja leikki-ikäisten lasten, odottavien ja imettävien äitien ravitsemussuositus. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2004:11. Helsinki. Hemminki, E. & Gissler, M. 2007. Äitiysneuvolat naistenneuvoloiksi vai hyvinvointineuvoloiksi? Internet-osoitteessa: http://www.stakes.fi/nr/rdonlyres/801d74db-af66-47f9-9f31-0e24d73dc9b6/0/hemminkigissler.pdf. Luettu 7.12.2009 Häggman-Laitila, A. 2005. Families Experiences of Support Provided by Resource-Oriented Family Professionals in Finland. Journal of Family Nursing 11 (3), 195 224. Hänninen, P., Luomaranta, H., Korhonen, R., Peltohaka, L. & Ängeslevä, M. 2009. Äitiysneuvolatoiminta näkymätöntä kansanterveystyötä perusterveydenhuollossa? Kätilölehti 114 (2), 24-26 Kansanterveyslaki 1972/66 Kansanterveyslaki 2005/928 Kätilö Mervi Jokisen suullinen tiedonanto 23.1.2009 Lääkintöhallitus. 1988. Äitiyshuolto terveyskeskuksissa. Lääkintöhallituksen ohjekirje nro 2/1988. Dno 653/02/86. Helsinki.

14 Opetusministeriö.2007. Lapsi ja nuorisopolitiikan kehittämisohjelma 2007-2011. Tulevaisuus velvoittaa, tämä päivä ratkaisee. Pääministeri Matti Vanhasen II hallitus. Opetusministeriön julkaisuja 41, Helsinki. Pokki, H. & Markkanen, K. 1998. Lapsenpäästäjiä ja viisaita vaimoja: selvitys äitiyshuollosta terveyskeskuksissa ja synnytyssairaaloissa. Tehy ry. Sarja B. Selvityksiä 4/1998. Helsinki: Tehy. Sormunen, S., Koponen, P. & Hemminki, E. 2001. Terveydenhoitajien ja kätilöiden käsityksiä koulutuksen ja nykyisen työn vastaavuudesta. Sosiaalilääketieteellinen aikakauslehti 38 (3), 251-259. Sosiaali- ja terveysministeriö. 2001. Valtioneuvoston periaatepäätös Terveys 2015 kansanterveysohjelmasta. Sosiaali- ja terveysministeriö, julkaisuja 4. Helsinki. Sosiaali- ja terveysministeriö. 2004. Lastenneuvola lapsiperheiden tukena. Opas työntekijöille. Sosiaali- ja terveysministeriö, oppaita 14. Helsinki. Sosiaali- ja terveysministeriö. 2007. Seksuaali- ja lisääntymisterveyden edistäminen. Toimintaohjelma 2007-2011. Sosiaali- ja terveysministeriö, julkaisuja 17. Helsinki. Socialstyrelsen 2001 Övergripande kvalitetsindikatorer inom hälso- och sjukvården. Socialstyrelsens förslag. Sverige. Sosiaali- ja terveysministeriö. 2008. Isien ja isyyden tukeminen äitiys- ja lastenneuvoloissa. Sosiaali- ja terveysministeriö, selvityksiä 24. Helsinki. Sosiaali- ja terveysministeriö. 2008a. Kansallinen terveyserojen kaventamisen toimintaohjelma 2008 2011. Sosiaali- ja terveysministeriö, julkaisuja 16. Helsinki. Sosiaali- ja terveysministeriö. 2009. Raskaana olevien päihdeongelmaisten naisten hoidon varmistaminen. Työryhmän raportti. Sosiaali- ja terveysministeriö, selvityksiä 4. Helsinki. Sosiaali- ja terveysministeriö. 2009. Sikiön poikkeavuuksien seulonta. Seulonta-asetuksen täytäntöönpanoa tukevan asiantuntijaryhmän muistio. Sosiaali- ja terveysministeriö, selvityksiä 1. Helsinki. Sosiaali- ja terveysministeriön asetus rokotuksista ja tartuntatautien raskaudenaikaisista seulonnasta. Asetukset 421/2004 ja 726/2006. Valtioneuvoston asetus seulonnoista 1339/2006 Valtioneuvoston kanslia. 2007. Pääministeri Matti Vanhasen II hallituksen ohjelma. Helsinki. Internet osoitteessa http:\\ www.valtioneuvosto.fi/hallitus/hallitusohjelma/pdf/ Varjoranta, P., Pirskanen, M., Hakulinen, T. & Haapakorva, A. 2004. Äitiys- ja lastenneuvolatyö Itä-Suomen läänissä 2003. Sosiaali- ja terveysministeriö, selvityksiä 4. Helsinki. Viisainen, K. (toim.) 1999. Seulontatutkimukset ja yhteistyö äitiyshuollossa. Stakes oppaita 34. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy

15 6 LIITTEET WHO on julkaissut hyväksymänsä maailmanlaajuiset perinataalihoidon periaatteet (Taulukko 6.1) ja suositukset (WHO 1996, 2003). Taulukko 6.1. WHO:n hyväksymät perinataalihoidon periaatteet Periaate/ Sisältö 1. Normaalin raskauden ja synnytyksen hoidossa on vältettävä medikalisaatiota. Hoito on toteutettava minimimäärällä interventioita ja hoidossa on käytettävä mahdollisuuksien mukaan mieluummin vähän kuin paljon teknologiaa. 2. Hoidossa on käytettävä tarkoituksenmukaista teknologiaa. Tarkoituksenmukaisella teknologialla tarkoitetaan toimintojen kokonaisuutta, johon kuuluvat menetelmät, tekniikat, varustus ja muut välineet, joita sovelletaan tietyn ongelman ratkaisemiseen. Tällä periaatteella pyritään vähentämään teknologian ylikäyttöä tai monimutkaisen teknologian käyttöä silloin, kun yksinkertaisempi menetelmä riittäisi tai voisi olla paras. 3. Hoidon on perustuttava näyttöön. Näyttöön perustuva hoito tarkoittaa parhaan saatavilla olevan tutkimusnäytön ja satunnaistettujen prospektiivisten tutkimusten tuottaman tiedon käyttöä aina kun se on mahdollista ja sopivaa. 4. Hoidon on oltava porrastettu tarkoituksenmukaisesti. Hoidon on perustuttava tehokkaaseen järjestelmään, jossa perusterveydenhuollosta lähetetään tarvittaessa erikoissairaanhoitoon. 5. Hoidon on oltava moniammatillista. Hoitoon osallistuvat kätilöt, synnytyslääkärit, neonatologit, sairaanhoitajat, perhe- ja synnytysvalmennusta pitävät henkilöt sekä sosiaalialan ammattilaiset. 6. Hoidon on oltava kokonaisvaltaista. Hoidossa on otettava huomioon naisten, lasten ja perheiden älylliset, emotionaaliset, sosiaaliset ja kulttuuriset

16 tarpeet, ei vain biologinen hoito. 7. Hoidon on oltava perhekeskeistä. Naisen ja vastasyntyneen tarpeiden lisäksi hoidon tulee kohdistua naisen partneriin, lähiomaisiin ja ystäviin. 8. Hoidon on oltava kulttuurin huomioivaa. Hoidossa tulee ottaa huomioon sekä sallia kulttuurisia variaatioita asiakkaiden odotuksissa. 9. Naisten on saatava osallistua hoitoaan koskevaan päätöksentekoon. - 10. Hoidossa on kunnioitettava naisten yksityisyyttä, arvokkuutta ja luottamuksellisuutta. - Lähde: Chalmers ym. (2001)