InnoNauta kävi Kanadassa

Transkriptio

1 InnoNauta kävi Kanadassa MATKARAPORTTI Susanna Vehkaoja Erkki Joki-Tokola 1

2 SAATESANOIKSI InnoNauta hankekokonaisuus koostuu kolmesta erillishankkeesta, joissa tähdätään naudanlihantuotannon osaamisen kehittämiseen tiedonvälityksen, koulutuksen ja uuden tutkimustiedon avulla. Hankkeiden hallinnoija toimii Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen (MTT) Ruukin toimipiste. Hankkeet toteutetaan pääosin Euroopan maaseudun kehittämisen maatalousrahaston tuella. Tuen maksajina toimivat hankealueen elinkeino-, liikenne ja ympäristökeskukset (ELY), eli entiset TE-keskukset. Seikkaperäisempää tietoa InnoNauta hankkeista ja niiden toiminnasta löytyy hankkeiden kotisivulta: InnoNauta koulutushankkeen ohjelmaan sisältyy mm. vuosittainen ulkomaan matka, mikä tehtiin vuonna 2009 Kanadaan. Alkuperäinen matkaohjelma esitetään tämän raportin liitteessä 1. Matkalle osallistui 24 henkilöä, joista pääosa oli emolehmätilallisia eri puolilta Suomea. Matkalaiset esiintyvät kuvina matkaraportin kannessa ja niminä liitteessä 2. Kansikuvassa matkalaisten ilmeet ovat aurinkoisia, vaikka kuva otettiin tiukan matkaohjelman loppupuolella ja lähes -30 C 0 :een pakkasessa. Ilta-aurinko antoi kuvaan oman tunnelmansa, mutta jätti ikävästi osan kasvoista varjoon. Kuvassa esiintyvä koira on vierailutilan paimenkoira. Se oli vierailutilojen isäntäväkien tavoin hyvin ystävällinen. Matkalla tulkkina ja suomalaisena oppaana toimi ansioituneesti Anne-Marie Rosenlew. Vierailukohteiden valinnasta ja muista järjestelyistä Kanadassa vastasivat Candace ja Helge By. He olivat mukanamme koko matkan ajan ja huolehtivat hyvinvoinnistamme kaikin mahdollisin tavoin. Heihin kannattaa ehdottomasti olla yhteydessä, jos vastaisuudessa on mukana suunnittelemassa asiantuntijavierailua Kanadaan. Hankkeen puolesta matkan suunnittelusta ja järjestelyistä vastasi Maarit Kärki. Hän toimi varsin pyyteettömästi, sillä hän ei ollut itse mukana matkalla, eikä itse päässyt nauttimaan erinomaisesti onnistuneista matkajärjestelyistään. Matkaraportin tekstin ovat kirjoittaneet Susanna Vehkaoja ja Erkki Joki-Tokola. Tekstissä välittyy valitettavasti vain osa kaikesta kuullusta ja nähdystä, vaikka tekstin joukkoon on liitetty runsaasti Susanna Vehkaojan ja Maarit Ilolan ottamia matkakuvia. Matkaraportin edelleen elävöittämiseksi olisi eduksi ollut, jos siihen olisi voitu liittää kuulokuvina mm. huutokauppameklareiden käsittämätöntä artikulointia asiasta ja sen vierestä. Jos matkalaisena yllätyt siitä, että et ollut lainkaan kuullut tai huomannut kaikkea raporttiin kirjattua, itsensä syyttäminen on hätiköityä, sillä raporttiin on lisätty taustatietoa nähdyistä ja kuulluista asioista. Taustatietoa oli hyvin saatavilla Agribition näyttelyssä, neuvonnallisilta www-sivuilta ja oppailtamme vielä matkan jälkeenkin. Opimme matkalla, että Kanadan naudanlihantuotanto on sopeutettu toimimaan paikallisissa olosuhteissa. Koska preeriatasankojen viljelyolosuhteet eivät ole riittävän kilpailukykyisiä kaupallisten kasvien viljelyyn, niiden ruohotasangot hyödynnetään pääosin lihanautojen laidun- ja rehunviljelyalueina. Suuri pinta-ala ei edellytä erityisen intensiivistä laidun tai rehuviljelyä. Lihanautojen ympärivuotinen ulkokasvatus ja siihen sisältyvä laidunkauden pitkittäminen tähtäävät rehujen korjuu-, säilöntä- ja varastointikustannusten, lannan varastointi- ja levityskustannusten sekä rakennuskustannusten minimointiin. Eläinaines on jalostettu kestämään sekä kylmää että kuumaa. Erityistä huomiota kiinnitetään emo-ominaisuuksiin. Lihakarjankasvatuskausi jakaantuu alkukasvatukseen emon mukana laitumella, välikasvatukseen pääosin karkearehuilla ja loppukasvatukseen tarhassa hyvin voimakkaalla väkirehuruokinnalla. Eläin myydään siten useita kertoja elämänsä aikana. Kun vertaa kanadalaista ja suomalaista naudanlihantuotantoa keskenään, meidän etunamme on, että meillä on vielä paljon helpompaa tinkiä tuotantokustannuksista. Kanadan naudanlihantuotanto on monipuolisempaa kuin ehdimme vierailullamme nähdä. Matkamme kohteena oli Kanadan voimakkain nauta-alue, jossa tilat ovat keskimääräistä suurempia. Lähes kaikki vierailutilat olivat lisäksi siitoseläinten kasvattajia. Valinta tehtiin tietoisesti, koska loppukasvatustilojen käytännöt olisivat todennäköisesti toistuneet tila tilalta samankaltaisina. Vaikka matkalla ehdimme paljon näkemäänkin, on varmaa, että paljon jäi näkemättä ja varmaan jotakin jo nähdystä ymmärtämättä. 2

3 KANADAN NAUDANLIHANTUOTANNON SUHTEELLINEN MÄÄRÄ Vuonna 2006 tehdyn laskennan mukaan maailmassa oli tuolloin noin miljardi nautaa. Niistä lähes kolmasosa oli Intiassa. Kanadan nautamäärä oli tuolloin runsaat 14 milj. nautaa, joista 5 miljoonaa oli emolehmiä ja 1,5 milj. lypsylehmiä (Suomessa noin 0,3 milj. kpl). Nykyhetkeen päivitetyn tiedon mukaan Kanadassa oli tammikuussa ,2 miljoonaa emolehmää (Suomessa noin 0,05 milj kpl) tai emolehmähiehoa. Nautojen kokonaismäärä oli hiukan pudonnut ollen 13,2 miljoonaa päätä (Suomessa noin 0,9 milj. kpl). Varmaan muidenkin maiden luvut ovat muuttuneet, mutta asetelma lienee säilynyt samankaltaisena. KUVA 1. Maailman nautamäärä oli vuonna 2006 noin 1 miljardi eläintä. Kuvassa esitetään nautarikkaimmat valtiot (miljoona eläintä/valtio). Vaikka Kanadassa nähty nautamäärä teki runsaudellaan vaikutuksen, kuvasta 1 voidaan todeta, että Kanada ei eläinmääränsä perusteella ole läheskään maailman suurin karjatalousmaa. Kuva 2 puolestaan näyttää, että Kanada tuotti inventointivuonna 2006 noin 2,7 % maailman naudanlihasta. Kun Kanadan naudanlihantuotannon määrää tarkastellaan pidemmällä aikavälillä, voidaan todeta, että tuotannon määrä on kasvanut viimeisen 30 vuoden aikana huimasti, eli 85 %. Lisäys perustuu tuotantoeläinten kuolleisuuden laskuun, parantuneeseen hedelmällisyyteen ja kohonneeseen teuraspainoon. Naudanlihan myyntitulot, 6,6 mrd. $. (Yksi euro=1,48 Kanadan dollaria) muodostavat Kanadan maatalouden merkittävimmän tulolähteen. Naudanlihantuotannon arvo elintarvikejalostuksen lisäarvo mukaan luettuna on noin mrd dollaria. Nautatilojen ja niiden eläinmäärän ennustetaan kasvavan yhä edelleen. KUVA 2. Naudanlihantuotantomäärän jakaantumien suurimpien tuottajien kesken 3

4 Maailman suurin naudanlihan viejä oli vuonna 2006 Brasilia (kuva 3). Naudanlihan vienti on myös Kanadalle tärkeää, koska noin puolet naudanlihantuotannosta menee vientiin. Viennistä puolestaan varsin suuri osuus, eli noin 80 % suuntautuu USA:aan. Koska USA:n markkina on Kanadalle merkittävä, USA:n talouden tila vaikuttaa ratkaisevasti myös Kanadan naudanlihantuotannon kannattavuuteen. KUVA 3. Naudanlihan merkittävimmät vientimaat KANADAN NAUDANLIHANTUOTANTO PERUSTUU EMOLEHMIIN Kanadan naudanlihantuotanto perustuu liharotuisiin lehmiin ja niiden jälkeläisiin. Lypsylehmien vasikoiden osuus naudanlihantuotannosta on vain 16 %. Kanadan nautatilasta 70 % on tiloja, jotka tuottavat vasikoita loppukasvatukseen. Loppukasvatustilat voivat olla sekä välivaiheen kasvattamoja että loppukasvatustiloja. Kanadassa on siten käytössä myös meillä esiintyvä 3-vaihekasvatusmalli. Toiminnalle tyypillistä on, että eläimiä myydään ja kuljetaan useaan otteeseen niiden elinaikana ja eläimen hinta määritetään elopainon perusteella. Eläinten kasvattajat myyvät myös teuraseläimet välittäjälle, joka puolestaan myy eläimet teurastamolle. Eläinkuljetuksiin käytettiin sekä nelivetoisten lava-autojen vetämiä trailereita, että alla olevan kaltaista järeämpää kalustoa. Yhtäjaksoisen kuljetuksen enimmäiskestoaika on 24 tuntia. KUVA 4. Kanadalaiset naudat matkustavat paljon elinaikanansa, koska vasikkavaiheen kasvatus, välikasvatus ja loppukasvatus tapahtuvat tyypillisesti eri tiloilla. Eläimet kuljetetaan aina kunkin kasvatusvaiheen päättyessä huutokauppaan ja sieltä edelleen jatkokasvatukseen. 4

5 Emolehmätiloilla on emoja keskimäärin 61 päätä. Kohtuullisen pienten tilojen lukumäärä on vallitseva, sillä 61 % tiloista omistaa alle 47 emoa. Isot tilat ovatkin sitten isoja, sillä 13 % tiloista omistaa lähes puolet kaikista emoista. Kanadan suurimmat emolehmätilat sijaitsevat Albertan (AB) ja Saskatchewanin (SA) provinsseissa kuten alla olevasta kuvasta voidaan todeta. Matkamme kohteena olivat juuri kyseiset keskilännen preeria-alueet, joilla kasvaa enimmäkseen ruohoa, pensaita ja muita matalia kasvilajeja. Preeria on laajalti puuton aroalue, koska se on mantereen keskiosissa minne yltää harvemmin sateita kuin metsäisille seuduille. Preeria on nykyisin suurelta osalta otettu viljelykseen, asumiseen tai karjanhoitoon. Aikoinaan preerialla vaelteli suuria biisonilaumoja, jotka on sittemmin metsästetty pois. Nimitys preeria (prairie) tulee ranskan kielen niittyä tarkoittavasta sanasta. KUVA 5. Kanadan naudanlihantuotanto maan eri provinseissa prosentteina kokonaistuotannosta. Lisäksi kuvassa esitetään nautojen lukumäärä eri provinseissa. Vierailimme Saskatschewanin (SK) ja Albertan (AB) provinseissa, joihin maan naudanlihantuotanto keskittyy.. MAAPERÄ JA MAATILAT Kanada on pinta-alaltaan maailman toiseksi suurin valtio, jonka aivan pohjoisimmat ja havumetsää kasvavat osat (boreaalinen vyöhyke) ovat Helsingin korkeudella. Meidän matkareittimme pysytteli provinssien eteläosissa, jossa kasvaa luontaisena puulajina haapaa ja aluskasvillisuutena monivuotiset ruohokasvit. Puita, metsistä puhumattakaan ei maisemassa esiintynyt mainittavasti. Alueen maaperä on hedelmällistä mustanmullan aluetta, eli samaa maalajia, joka on vallitsevana Euroopan puolella mm. Ukrainassa. Peltoalueet olivat sananmukaisesti äärettömiä, pinnanmuodoiltaan tasaisia tai hiukan kumpuilevia. Kuivan ilmaston takia peltoja ei ole tarve ojittaa. Laidunalueet oli rajattu piikkilanka-aidoin. Laidunruokinnannassa käytetään liikuteltavia siirtoaitoja. Alakuvassa loputtomia laitumia historian aamuhärässä laiduntaneita biisoneja, joita on yritetty risteyttää nykyistenkin nautarotujen kanssa ilman mainittavaa menestystä. KUVA 6. Loputtomia heinätasankoja laidunsivat aikoinaan biisonilaumat, jotka joutuivat kuitenkin väistymään lännenvalloituksen yhteydessä. Kuvan hämäryys ei johdu tekstissä mainitusta historian aamuhämärästä, vaan Kanadan talvipäivän kaamoksesta. 5

6 Maa on Lännenvalloituksen aikana jaettu pinta-alaltaan neliömailin kokoisiin ruutuihin (270 ha), joista uudisasukkaat saivat lunastaa neljäsosan (67 ha) 10 dollarilla. Ruutuajattelu näkyy sekä edelleen kartoissa ja kuuluu ihmisten puheissa. Peltomaan hinta nyt 700 $/ha. Myös tilakoko on kasvanut. Se on nyt noin ha. Kanadassa voidaan ainakin preeria-alueella puhua oikeutetusti tuhansien hehtaarien yksinäisyydestä. Tilojen välillä ei ole muuta kuin peltojen kattamaa ja horisontin rajaamaa tyhjyyttä. Kaikkialle on pitkä matka. Maataloustuottajien sosioekonomisesta asemasta ei jäänyt pinnallisesti tarkasteltuna ja meille kerrotun perusteella kovin vaurasta vaikutelmaa. Toimeentulo nautatiloilla hankittiin keskimäärin emon kasvatuksella. Lypsykarjatiloilla sanottiin olevan keskimäärin noin 100 lehmää. Maidon ja siipikarjan lihantuotanto on kiintiöitetty. Sianlihantuotanto on vähentynyt rajusti. Perheen emännät ovat useimmiten töissä tilan ulkopuolella, mutta lasten hoitopaikkajärjestelyt voivat olla hankalia. Siksi monet perheenäidit menevät töihin vasta lasten alettua koulun. Halpaa työvoimaa ei ole tarjolla, joten monet tilat toimivat perheviljelmäpohjalta Maataloustukia ei makseta, lukuun ottamatta sukupolvenvaihdokseen saatavaa korkotukilainaa. Viljelijöiden keski-ikä on huonoista eläkejärjestelyistä johtuen 59 v ja nuoria yritetään houkutella alalle monin keinoin. Kanadan maaperässä on runsaasti öljyä ja maakaasua. Jos maatila on säilynyt lännenvalloituksesta lähtien samalla suvulla, tila omistaa tilan alueella olevat öljylähteet. Joukko tiloja voi muodostaa pienimuotoisen öljyyhtiön, joka myy öljyn valtiolla. Muutoin öljylähteet ovat valtion omistuksessa ja valtio maksaa maanomistajalle vuokraa maa-alueesta $ vuodessa. Öljy pumpataan metrin syvyydestä. PREERIA-ALUEEN ILMASTO Alueen ilmastolle on tyypillistä verrattain pitkä talvi ja lyhyehkö kesä. Vuotuinen lämpösumma on C. Vastaavan ylletään Etelä-Suomessa. Preeria-alueen keskimääräinen vuotuinen sademäärä on mm vuodessa. Sateen niukkuutta tasapainottaa se, että sade ajoittuu pääosin kasvukaudelle. Sateisin kuukausi on kesäkuu. Vertailun vuoksi otettakoon myös tässä yhteydessä esille Suomen luvut. Suomen keskimääräinen vuotuinen sademäärä on 500 mm ja sateisimmat kuukaudet ovat heinä- ja elokuu. Maiden väliset sademäärien erot eivät ole suuria, mutta preeria-alueen kuivuuden synnyttää suuri haihdunta. Sadannan laskennallinen vajaus on kuitenkin merkittävä, eli mm vuodessa. Suomessa haihdunnan määrä jää sademäärää pienemmäksi ( mm/v). Kuivuus onkin preeria-alueiden viljelyä eniten rajoittava tekijä. Ilmastolle tyypillisiä ääri-ilmiöitä ovat tulvat, tornadot ja raesateet. Kylmä talvi vaikeuttaa monivuotisten kasvien menestymistä. Vaihtelut maaerän viljavuudessa näkyvät niin, että viljan ja muiden kaupallisten kasvien viljely on keskittynyt parhaille viljelyalueille. Viljanviljelijät (vehnä) ovat pyrkineet viime aikoina monipuolistamaan tuotantoaan käynnistämällä mm. sinapin ja linssin viljelyn. Alue on tunnettu myös laajasta rapsin viljelystään. Ruokaöljyä tuottavasta rapsista (Brassica napus) käytetään nimeä canola (Canadian Oil). Näin siksi. koska rapsin englanninkielisen nimen rapeseed rape tarkoittaa suomennettuna raiskausta. Canola on siten markkinanimi rapsiöljylle. Se tarkoittaa samalla, että sen tuotannossa käytetään ns. kolmen nollan rapsilajikkeita, joiden jalostus on onnistunut ensimmäiseksi Kanadassa.. KUVA 7. Kuiva ilmasto mahdollistaa laidunruokinnan jatkumisen syksyllä. Pelto kestää hyvin myös lisäruokinnan. 6

7 Kuivuus mahdollistaa myös kestävän laitumien käytön. Märässä ilmastossa eläinten aiheuttama mekaaninen kuormitus rikkoisi laidunten pinnan, eikä laidunkauden pidentäminen kaikilla käytössä olevilla keinoilla olisi niin vaivatonta. Kanadassa on kovia pakkasia, mutta ilman kuivuus saa pakkaset tuntumaan miedommilta. Kuivana säilyvä turkki lisää tietysti ratkaisevasti pakkasessa laiduntavien eläinten kestävyyttä. Lisäksi on syytä muistaa, että Kanadan sijainti maantieteellisesti Suomea huomattavasti etelämpänä merkitsee myös sitä, että aurinko paistaa talvella päivittäin merkittävästi pitempään, eli käy korkeammalla kuin meillä. Tuulensuojaisessa ja aurinkoisessa paikassa lämpötila on pakkaspäivinäkin aivan eri kuin tuulisella pellolla tai yöaikaan. Toisaalta aurinko synnyttää yhtenä osatekijänä myös tuulet. Yöaikaan tuulet ovat vähäisempiä ja siksi eläimet saattavat ajoittain laiduntaa mieluummin yöllä kuin päivällä. Viljely toteutetaan ilmaston ehdoilla, minkä takia nautakarjatilojen merkittävimmän rehun, eli laitumen viljelyssä suositaan lähes luonnontilaisia laitumia ja alkuperäisiä kasvilajeja. Laitumia myös uusitaan, mutta nurmen kiertoikä on moninkertainen Suomeen verrattuna. Nurmikasvilajeina käytetään kestäviä kasvilajeja, joille on tyypillistä kasvullinen lisääntyminen. sellaisia ovat eri kattarat (Bromus), juolavehnän eri sukulaislajit (Elymus), ruokohelpi (Reed canarygrass), Viljelyssä on myös natoja (Festuca), niittynurmikka (Poa pratensis=kentucky Bluegrass) ja polvipuntarpää (Alopecurus pratensis= Meadow foxtail,). Myös meille tuttu timotei tunnetaan. Käytössä on ainakin 20 eri heinäkasvilajia. Nurmipalkokasveista selvästi yleisin on sinimailanen (Alfaalfa, Medicaco sativa). Siitä on tarjolla yli 20 eri lajiketta. Kasvinjalostus on tuottanut omat lajikkeet heinän, säilörehun ja laitumen viljelyyn. Muita nurmipalkokasveja ovat mm. alsike- ja puna-apila, keltamaite ja virna. VASIKAT TUOTETAAN EMOTILOILLA Lihakarjanjalostuksessa tavoitellaan Kanadassa kestävää, hedelmällistä, toimivaa ja olosuhteisiin sopeutunutta eläintä. Nautojen on tultava toimeen ympäri vuoden ulkona kovista pakkasista huolimatta, mutta kestettävä myös varjottomalla preerialla kesäistä auringonpaahdetta. Tumma pigmentti päässä ja utareessa suojelee auringon uv-säteilyltä. Hyvä karvapeite ja ihonalaiset rasvavarastot ovat suojaavat puolestaan kylmyydeltä. Yksi jalostaja sanoikin, että ei valitse eläimiä päiväkasvun perusteella. Utare, vetimet ja jalat ovat paljon tärkeämpiä ominaisuuksia. Toinen jalostaja kertoi, että hän valitsee eläimet karjaansa vain tiloilta, joilla on yhtä ankarat ilmasto-olosuhteet kuin omalla tilalla. Emojen tiinehtymis- % on yleensä noin 96 %. Vieroitus- % on tavallisesti 97 %:n tienoilla. Emolehmät astutetaan tyypillisesti kesä-heinäkuussa. Astutusjakson pituus on 6-8 viikkoa. Tavoitteena on, että sonneja on käytössä yksi 30 emoa kohti. Poikimisen halutaan ajoittuvan seuraavan vuoden maalishuhtikuuhun, jotta vasikat eivät kärsisi nuorina kylmyydestä, sillä Kanadan naudanlihantuotanto perustuu eläinten ympärivuotiseen kasvatukseen ulkona ilman varsinaisia tuotantorakennuksia. Lisäksi tavoiteltu poikimisajankohta mahdollistaa tehokkaan laitumien hyväksikäytön. Uusimpana ilmiönä on kuvioihin tullut touko-kesäkuussa poikiminen. Tällä pyritään vähentämään talven ruokintakustannuksia ja parantamaan siitossonnien hyväksikäyttöä. Kesävasikoille on luotu omaa kasvatustapaa. Jalostuskarjoissa poikima-aika on usein kovien pakkasten aikaan tammi-helmikuussa, koska näin siitossonnit saadaan paremmin markkinoitua. Emot voivat poikia tuolloinkin ulos, jos poikiminen tapahtuu päiväsaikaan ja sää on aurinkoinen. Pakkanen jäädyttää ensimmäisenä vasikoiden korvalehdet, jotka paleltumisen takia surkastua täysin. Siitossonnit otetaan pois astutusryhmästä hyvissä ajoin ja siten poikima-aika pidetään kurissa. Yhdellä tilalla kerrottiin, että ne hiehot, jotka eivät poi'i 60 vuorokauden sisällä, laitetaan pois. Sama tila oli aikoinaan siementänyt kaikki 250 emoansa, mutta poikimakauden kurissa pitämisen takia siementävät vuosittain enää kpl. Emolehmätuotannon toteutus perustuu laitumien laajamittaiseen hyväksikäyttöön. Laidunalueet voivat jo edellä mainitulla tavoin olla luonnontilaisia, osittain luonnontilaisia tai intensiivisesti hoidettuja. Täysin luonnontilaisen laidunalan tarpeeksi mainittiin peräti 12 ha emoa kohti. Osittain luonnontilassa olevan laidunalan tarve on 8 ha emoa kohti. Intensiivinen laidun merkitsee mm. keinokastelun käyttöä. Tuolloin 7

8 laidunalantarve on vain 0,5 ha emoa kohti. Koska laitumista suurin osa on osittain luonnontilaisia, ymmärtää hyvin, että eekkereille on tarvetta ja käyttöä. Vasikat laiduntavat emänsä mukana kevään, kesän ja syksyn ajan. Niiden vieroituspaino loka-marraskuussa vaihtelee kg:aan. Englantilaisten rotujen (Hereford ja Angus) sonnivasikoilla se on tyypillisesti noin 200 kg ja lehmävasikoilla noin 185 kg. Ranskalaisten (Charolais ja Limousin) rotujen vasikoiden vieroituspainot ovat kg korkeampia. Vieroituspainoon vaikuttaa myös laidunrehun määrä laidunkauden aikana. Vieroitetusta vasikasta maksetaan noin 2 $/kg ja naudanlihasta 3,20 $/kg OSA VASIKOISTA VIEROITUKSEN JÄLKEEN SUORAAN FEEDLOTTEIHIN Vasikan jatkokasvatus määräytyy vieroituspainon perusteella. Painavimmat vasikat ( kg) siirretään vieroituksen jälkeen suoraan loppukasvatukseen 225 päivän ajaksi niin, että ne saavuttavat teuraskypsyyden noin kk.n iässä. Loppukasvatus tapahtuu ulkotarhoissa ja perustuu voimakkaaseen väkirehuruokintaan. Loppukasvatusta kutsutaan kasvatukseksi feedlotissa. Eläinmäärä yhdessä feedlotissa vaihtelee sadoista eläimistä aina eläimen kasvattamoihin. Länsi-Kanadan feedloteissa käytetään väkirehuna tyypillisesti ohraa, mutta myös kauraa ja vehnää. Myös elintarviketeollisuuden sivutuotteet (mm. mäski ja rankki) ovat mahdollisia. Feedlotiin tulevat kevyimmät eläimet pidetään joitakin viikkoja karkearehuvaltaisella totutusruokinnalla, jonka aikana kasvutavoite on kilon luokkaa. Tämän jälkeen väkirehumäärä nostetaan vähitellen tavoitetasolle %, jossa se pidetään vähintään viimeiset 120 päivää. Väkirehu-%:n ollessa korkeimmillaan, härät kasvavat noin 1,7 kg/pv. Härkien keskimääräinen elopaino teurastettaessa on noin 590 kg, hiehojen noin 550 kg. Teurastamoiden mielestä optimiruhon paino on kg, hinta laskee kuitenkin vasta 410 kilon ylittäville ruohoille. Isot rodut kasvatetaan yli 350-kiloisiksi silloin, kun se on taloudellisti järkevää. Teurasnaudoista luokittuu 88 % parhaisiin Prime- ja A-, AA- ja AAAluokkiin. Ohraruokinnan ja käytössä olevan kasvatusmallin ansiosta ruhon rasvan väri on halutulla tavoin vaaleaa ja lihakset sisältävät sisäistä rasvaa, eli ovat marmoroituneet. Vaaleuden aiheuttanee nurmirehujen vähäinen käyttö, sillä niiden sisältämät karoteenit antavat ruholle omaa väriänsä. KUVA 8. Autoliikenne feedlotin ruokintakäytävällä oli vilkkaampaa kuin paikallisilla maanteillä. Kuvassa jaetaan rankin ja säilörehun seosta. Feedlotit ostavat vasikkansa joko emolehmätiloilta tai välikasvattajilta. Vain hyvin pieni osa teuraista kasvatetaan syntymätilalla loppuun asti. Vuonna 2008 Kanadan feedloteissa kasvatettiin noin 2,7 miljoonaa härkää ja hiehoa, jotka myös teurastettiin Kanadassa. Tämän lisäksi Kanadassa kasvatettiin nautaa, jotka teurastettiin USA:n puolella. 8

9 PIENET VASIKAT VÄLIKASVATUKSEN (=backgrounding) JÄLKEEN FEEDLOTTEIHIN Käsite "backgrounder" tuli tutuksi Kanadassa: pienimmät, noin 200 -kiloiset vieroitetut vasikat pitää välikasvattaa ennen kuin niitä voidaan myydä suuriin feedlotteihin. Nämä kiloiset vasikat ovat ns. backgrounders-vasikoita. Välikasvatuksen tavoitteena on valmistaa pienimmät vasikat väkirehuvaltaiseen loppukasvatusruokintaan. Vasikat ruokitaan tarhassa karkearehuvaltaisesti (vähän viljaa) sinimailasesta tehdyllä kuivalla heinällä tai oljella tai niitä pidetään laitumella. Välikasvatusvaiheen aikana on tavoitteena saada niiden paino nousemaan 350 kiloon. Kasvunopeustavoite on talven aikana g/pv ja rasvoittumista halutaan välttää. Keväällä suurimmat vasikat voidaan siirtää loppukasvatukseen, mutta pienimmillä jatketaan välikasvatusta joko laitumella tai tarharuokinnalla, kasvutavoitteen ollessa tässä vaiheessa g/pv. Välikasvatus voidaan hoitaa syntymätilalla, välikasvatustilalla tai loppukasvattamossakin. Vähintään puolet kanadalaisista pihvivasikoista käy backgrounding-vaiheen läpi ennen varsinaista feedlot-vaihetta. EMOJEN TALVIRUOKINTA Emot siirretään talveksi tarhoihin (corrals) tai talvilaitumille. Tarharuokintaa pidetään kalliina, koska se lisää ihmis- ja konetyön määrä sekä edellyttää lannan keruuta ja levitystä. Eläimen lannan ravinteiden hyväksikäyttö on tehokkaampaa laiduntamisessa kuin vaihtoehdossa, että lanta varastoidaan kasvatustarhoissa ja levitetään sen jälkeen pellolle. Talvilaitumille järjestetään lisäruokinta, tuulensuoja ja juotto. Talvilaidunalueella voidaan erottaa erillisinä osina ruokinta-, lepo- ja juomapaikat. Lepopaikka voi olla luontaisesti tuulelta suojattu (esim. puut, etelärinteet) tai tarkoitusta varten rakennettu tuulelta suojaava rakoseinä. Lepopaikalla voidaan käyttää kuivikkeita. Eläinten veden saanti voi perustua luonnosta löytyviin juomapaikkoihin tai se järjestetään esim. tekemällä kaivo. Juomaveden pumppaamiseen ja lämmittämiseen tarvittava sähkö voidaan saada verkkovirrasta, aurinkokennoista tai tuulimyllyistä. Emojen tosin sanottiin saavan tarvitsemansa veden myös syömällä lunta Talvilaiduntamisessa on huolehdittava siitä, että lanta ei pilaa juomavettä eikä saastuta pohjavesiä. Lannasta syntyvää kuormitusta voidaan vähentää vaihtamalla sekä lepo- että ruokintapaikan sijaintia, mikä johtaa siihen, että lanta leviää tasaisemmin laidunalueelle. Siksi sekä suojarakenteiden että ruokintakaukaloiden helppo liikuteltavuus on tärkeää. Erään tuottajan näkemys on, että emojen jättämiä lantakasoja saa syntyä yksi neliöjaardia kohti (noin 1/m2 kohti). Lannan kertyminen tiheämpään merkitsee sekä ympäristöriskiä että lannan lannoitusvaikutuksen vähentymistä/kattavuutta. Emon lannassa tuottamien ravinteiden arvoksi mainittiin 150 $, josta puolet jää talvilaitumelle. KUVA 9. Liikuteltava tuuliseinä laitumella. 9

10 Talvilaitumien lisärehuna käytetään mm. rehupaaleja, jotka viedään pellolle jo ennen laiduntamista. Paalit sijoitetaan noin runsaan kymmenen metrin etäisyydelle toisistaan ja noin 60 paalia hehtaaria kohti. Laidunala rajoitetaan niin, että laitumesta erotetaan siirrettävä sähköaidalla aina 3-4 ruokintapäivän tarpeita vastaava laidunala paaleineen. Lehmien oletetaan syövän paalirehua päivässä 2,6 % elopainostaan. Hävikin oletetaan olevan 15 %. Paaliruokinta voidaan toteuttaa laajaperäisempänä niin, että laidunalueen lisäruokintana käytetään vain samalta alalta kesän aikana paaleihin korjattua rehua. Tuolloin paalimäärä on 5-10 paalia hehtaaria kohti. Paalit kannattaa pyrkiä sijoittamaan pellon heikkoravinteisimpiin kohtiin, jos pellon ravinnepitoisuudessa on vaihtelua. Paalirehu on tyypillisesti kuivana paalattua heinää (ka-% 90). Ruokinnassa voidaan käyttää myös olkea. Oljista suositaan eniten kauranolkea ja sen jälkeen ohranolkea. Paalit ohjeistetaan käärimään muoviin, mutta niin ei käytännössä kuitenkaan näkemämme mukaan tehty. Muovia ei näkynyt käytettävän myöskään säilörehusiiloissa. Koska paalinarujen ja sidontaverkon poistaminen on työlästä, paalit saatetaan korjata ilman niitä, jos paaleja ei tarvitse kuljettaa. Sidonnan puuttuminen johtaa kuitenkin helposti hävikkeihin, koska tuuli saattaa kuljettaa rehun pellolta. Samoin sadevesi tunkeutuu löysäksi jäävän paalin sisälle. Paalien sidonnassa on käytetty myös biohajoavaa sisal-narua, jota ei tarvitse poistaa ruokinnan yhteydessä, mikä säästä paitsi työtä, mutta pitää rehupaalin hyvin kasassa syötön yhteydessä, mikä puolestaan vähentää rehuhävikkiä. Sisal-naru ei kokemusten mukaan revi rehupaalia syövien eläinten korvamerkkejä irti yhtä helposti kuin muovinaru. Epäkohtiakin löytyy. Biohajoavana tuotteena sisal lahoaa paalien ja pellon rajapinnassa, minkä jälkeen paalia ei voi enää siirtää. Se on lisäksi % muovinarua kalliimpaa. Jos paalauksessa käytetään narun sijasta verkkosidontaa, lehmät syövät kurinalaisemmin kerran aloittamansa paalin loppuun, minkä ansiosta aidattu laidunalue voi olla kerralla suurempi, mikä puolestaan säästää työtä. Verkon poistamatta jättäminen lisää kuitenkin korvamerkkien hävikkiä ja aiheuttaa sairastumisriskin. Verkon poistaminen on kuitenkin helpompi suorittaa kuin narujen irrottaminen. KUVA 10. Kuvasta näkyy hyvin, että kaikki paaleina tarjottu lisärehua rehu ei tule syötyä loppuun Laidunalue, jolla paaliruokintaa harjoitetaan, tulee olla monivuotista nurmea. Paaliruokinnasta jää pellolle runsaasti rehujätteitä, joiden ravinteiden hyödyntäminen edellyttää, että pellolla on riittävä kasvusto sitomaan jätteistä vapautuvat ravinteet. Pellolle jäävät rehujätteet voivat muodostaa paksun kerroksen, mikä voi tuhota alle jäävän kasvuston. Siksi olisi eduksi, jos laitumen siemenseoksessa olisi kasvullisesti lisääntymään 10

11 kykeneviä kasvilajeja, jotka estävät aukkojen syntymisen kasvipeitteeseen (esim. rehukattara, ja juolavehnä). Talvilaitumet sijaitsevat usein talouskeskuksen yhteydessä ja vasikointia varten voi olla rakennettu suojarakennus. Poikiminen tapahtuu tuolloin sisätiloissa, jos sää on ulkona kylmä tai poikiminen näyttäisi ajoittuvan yöksi. Poikimissuojat lienevät yleisimpiä tiloilla, jotka kasvattavat siitoseläimiä, koska niillä tiloilla poikimisajankohdan halutaan ajoittuvan alkuvuoteen. SWATH GRAZING JA STOCKPILE REHU Rehuvilja voidaan käyttää emojen ruokinnassa niin, että vilja niitetään syksyllä karholle, josta eläimet syövät rehun syksyn ja talven aikana. Korjuutavan nimi on swath grazing. Sopivimpia viljakasveja tähän tarkoitukseen ovat ohra ja kaura, mutta myös vehnä, ruis ja ruisvehnä menettelevät. Lajikevalinta voidaan tehdä jyväsatojen määrän perusteella, sillä yleensä hyvän jyväsadon tuottava lajike tuottaa myös runsaan kokoviljasadon. Poikkeuksena ovat kuitenkin lyhytkortiset lajikkeet. Ohralajikkeet, joilla on pehmeät vihneet ovat suosittuja. Tarkoitukseen voidaan käyttää myös seoskasvustoja. Ohra tai kaura voidaan kylvää seoksena rukiin tai syysvehnän kanssa. Keväällä kylvetyt syysviljat parantavat seoskasvustosta saatavan rehun sulavuutta. Syysviljojen jälkikasvu tuottaa lisäksi laidunnettavaa lisärehua sekä kylvövuoden syksyksi että seuraavaksi kevääksi. Syysviljoista ruis on talvenkestävin. Karholaidunnuksen rehukasveina voidaan käyttää myös monivuotisia rehukasveja. Tuolloin laidunalueen ensimmäinen sato korjataan kesällä laiduntamalla ja jälkikasvu niitetään pysyvän pakkaskauden koitettua karholle. Tähän tarkoitukseen käytetään yleisimmin sinimailasta, jonka jälkikasvukyky on muita monivuotisia rehukasveja parempi. Monivuotisten kasvien käyttö ei kuitenkaan ole kovin järkevää, koska korjuutapa uhanalaistaa seuraavien vuosien sadon. Monivuotisten rehukasvien laidunrehun korjuuta voidaan siirtää syksyyn yksinkertaisesti jättämällä rehu korjaamatta kesällä ja laiduntaa vasta myöhemmin syksyllä. Menettelystä käytetään nimitystä stockpile ruokinta. Karholta laiduntamalla korjattavan viljan kylvö tulee tehdä 2-3 viikkoa myöhemmin kuin normaali kylvö. Kylvön myöhästyttäminen vähentää sadon määrää, mutta parantaa rehun laatua. Kylvömäärän tulee olla 25 % suurempi kuin tavallisesti, jotta kasvustosta tulee kyllin tiheä. Jos rehukasvina käytetään ohraa, se tulee niittää taikinatuleentumisasteella. Jos kasvina on kaura, se tulee niittää jo maitotuleentuneena. Kylvöajankohta määrää niiton ajoittumisen syksyllä. Kylvöä on myöhästetty mm. siitä syystä, että niiton jälkeiset sään aiheuttamat hävikit jäisivät pienemmiksi. Tutkimusten mukaan hävikkien määrä ei kuitenkaan riippunut rehun niiton ajoittumisesta. Hävikkien määrä vastasi rahallisesti paalauskustannusta. Kokeet tehtiin poikkeuksellisen märkänä syksynä vuonna KUVA 11. Karholle niitetty ohra odottaa lunta ja laiduntavia emoja, 11

12 Kasvusto niitetään, mutta ei murskata. Niittoleveys riippuu suunnitellusta laiduntamisajankohdasta. Jos rehu syötetään alkutalvesta, niittoleveys voi olla kapea, koska karho ei jää niin helposti lumen alle. Myöhemmin talvella laidunnettavien karhojen tulee olla korkeita, minkä takia niittoleveyden on oltava suuri. Tuolloin karhoja tulee harvaan, mikä puolestaan johtaa siihen, että lehmien ulosteet jakaantuvat epätasaisesti laidunalueelle. Laiduntamistiheys voi olla satotasosta, eläinaineksesta ja sääolosuhteista riippuen eläinpäivää hehtaarilla. Rehumäärä kannattaa mitata ennen laiduntamista, koska tuolloin ruokinta voidaan toteuttaa suunnitellusti, sillä eläimet syövät päivässä keskimäärin 2,6 % elopainostaan (vaihteluväli 1,9-5,0 %). Syönti on kylmän sään aikana suurinta. Laiduntaminen aloitetaan lumentulon jälkeen. Laidunalan tarve tulee rajata vain muutamien päivien syöttöä vastaavaksi, koska se johtaa rehun parempaan hyväksikäyttöön ja eläinten tasaisempaan ravintoaineiden saantiin. Laidunalueelle päästetyt eläimet nimittäin keskittyvät aluksi lähinnä tähkien syöntiin. Lumikerroksen paksuus saa lisääntyä ainakin kahteen jalkaan (60 cm) ilman ongelmia. Ongelmaksi saattaa kuitenkin muodostua kovan hangen muodostuminen. Hankea rikkoessaan lehmät rikkovat helposti turpansa. Lumi toimii hyvin kantavien emojen ainoana vedenlähteenä. Imettäville emoille on syytä järjestää juomamahdollisuus. Lunta aiemmin syömättömiltä emoilta kuluu noin kolme vuorokautta, kunnes ne oppivat hyödyntämään lunta veden lähteenä. Lumen tulee olla puhdasta, pehmeää ja sen on sijaittava lähellä syöntipaikkaa. MUITA TAPOJA LISÄTÄ LAIDUNREHUN MÄÄRÄ JA/TAI PIDENTÄÄ LAIDUNKAUTTA Lisärehujen käyttö saattaa olla tarpeen myös kesällä mm. kuivuuden takia. Lisärehukasveina käytetään viljoja. Kevätviljoista lisärehukasveina käytetään ohraa, kauraa ja ruisvehnää. Niiden etuna nähdään mm. se, että rehusato voidaan korjata laiduntamalla, niittorehuna, säilörehuna. Sato on korjattavissa 8-10 viikkoa kylvön jälkeen, eli heinäkuun puolivälistä eteenpäin. Jos kaura korjataan laiduntamalla, laiduntaminen on aloitettava, kun kaurakasvuston pituus on 25 cm. Kaura on niitettävä säilörehuksi ja swath grazing rehuksi jo maitotuleentuneena. Se ei sovi yhtä hyvin säilörehuksi kuin ohra. Ohra voidaan korjata kaikilla käytössä olevilla korjuumenetelmillä. Se tuottaa rehun määrän ja laadun suhteen tasapainoisimman sadon. Laiduntaminen aloitettava samoin kuin kauralla, eli kasvuston ollessa 25 cm korkeaa. Niittokorjuu tehdään, kun kasvusto on taikinatuleentunut. Ohran jälkikasvukyky on heikompi kuin kauran. Ohralla kannattaa käyttää lajikkeita, joilla vihneet ovat pehmeitä. Sekä ohralla että kauralla on karkearehutuotantoon erikseen jalostettuja lajikkeita. Kevätviljojen heikkoutena on, että ne vanhentuessaan menettävät rehuarvonsa sulavuuden heikentymisen ja jyvien karisemisen myötä eikä niillä ole mainittavaa jälkikasvukykyä. Laitumen lisäkasveina viljeltävät syysviljat kylvetään kevät viljojen tavoin keväällä. Syysviljojen kevätkylvön ansioista ne tuottavat ensimmäisenä kesänä lehtevän korren. Vain 10 % kasveista tuottaa tähkän. Kaksivuotisina kasveina ne tarjoavat rehua myös kylvövuoden jälkeisenä keväänä. Syysviljoista parhaiten talvehtii ruis. Rukiin kestävyys on niin hyvä, että sen laiduntamista voidaan jatkaa kahden vuoden jälkeenkin. Jos kevätviljojen korjuu ajoittuu keskikesään, syysviljat tarjoavat lisärehua loppukesän ja syksyn ajan. KANADASSA KÄYTÖSSÄ MEILLÄ EI Kanadassa sonnivasikat kuohitaan häriksi. Siihen on käytössä useita eri menetelmiä leikkauksesta verenkierron kiveksiin salpaaviin kiristyssiteisiin saakka. Suuremmissa karjoissa suositaan leikkausta ja pienemmissä karjoissa kiristyssidettä. Kuohinnan yhteydessä eläimet polttomerkitään, tarvittaessa nupoutetaan ja rokotetaan. Kuohinta tulisi suorittaa ohjeistuksen mukaan ja menetelmästä riippuen joko vasikan ensimmäisen elinviikon aikana tai viimeistään ennen kahden kuukauden ikään. Käytännössä ei välttämättä toimita ohjeiden mukaan. Jos kuohinta tehdään em. aikana, rauhoittavien lääkeaineiden käyttö ei ole pakollista. Kuohinnan tavoitteena on vaikuttaa eläimen käyttäytymiseen, ruhon koostumukseen ja myyntihintaan. Koska kuohinta lopettaa sonnin miespuolisten sukupuolihormonien (androgeenien) tuotannon, se vähentää sonneista häriksi muuttuneiden eläinten vihaisuutta, mutta samalla myös kasvua. Kuohitun sonnivasikan välityshinta on parempi kuin sonnivasikan. Kuohinnan yhteydessä tapahtuva kasvunmenetys pyritään palauttamaan niin, että härille annetaan hormonilisä. Hormonit voivat olla androgeenien ohella myös estrogeenejä, eli normaalisti lehmien erittämiä hormoneja. Hormonilisä asetetaan pellettinä alle eläimen korvanahan alle, jossa se liukenee

13 vuorokauden kuluessa. Käytettävät estrogeenivalmisteet voivat olla luonnollisia, keinotekoisia tai kasveista eristettyjä luonnollisia hormoneja. Androgeenit ovat joko luonnollisia tai keinotekoisia hormoneja. Hormonivalmisteita käytetään härkien ohella myös hiehoilla, koska niiden oma hormonituotanto ei eläinten nuoren iän takia ole halutun voimakasta. Hormonilisä lisää % eläimen kasvunopeutta ja vähentää 5-10 % naudanlihan tuotantokustannuksia. Hormonilisä vähentää rasvan ja lisää lihasten osuutta teurasruhossa. Hormonien käyttö on useiden merkittävien kansainvälisten yhteisöjen hyväksymää (esim. FAO ja WTO). Hyväksynnän perusteena on se, että naudanlihassa esiintyy aina pieniä määriä luonnollisten hormonien jäämiä. Lisäksi hormonijäämien yksilölliset erot ovat tutkimuksissa olleet suurempia kuin hormonilisän saaneiden tai sitä ilman ruokittujen eläinten väliset erot. Luontaisten hormonien määrälle lihassa ei ole asetettu rajoitteita, mutta synteettisten hormonivalmista lihassa ei saa esiintyä lainkaan. Jäämäriskien merkitystä suhteutetaan mm. toteamalla, että ihmisruumis tuottaa noin kertaa enemmän estrogeenia kuin sitä on tarjolla 500 grammaa painavassa pihvissä. On myös arvioitu, että ihmisen suun kautta saamien hormonien määrä on noin kertaa suurempi kuin naudanliha-annoksen sisältämä hormonimäärä. Merkittävin lisähormonilähde ovat naisten e-pillerit. Eläinten ruokinnassa käytetään myös antibioottien tavoin pötsissä vaikuttavia lisäaineita (ionophores, probiootit). Niiden avulla voidaan säädellä pötsin käymismallia niin, että käyminen tuottaa enemmän propionihappoa ja vähemmän etikka- ja voihappoa. Propionihapon määräosuuden lisääntyminen tehostaa rehun hyväksikäyttöä kasvussa. Lisäaineen syöttö vähentää myös maitohapon kertymistä pötsiin, mikä vähentää voimakkaalla väkirehuruokinnalla olevan naudan riskiä sairastua asidoosiin (liian hapan pötsi) ja asidoosin seurauksena usein syntyvään puhallukseen/täyttymiseen. Lisäaineiden avulla voidaan torjua myös kokkidioosin aiheuttamaa vasikkaripulia. Lisäaineita on tarjolla eri valmisteina. Nupoutus tehdään kemiallisesti (Caustic paste = lipeä) tai polttamalla kuumalla raudalla. Sarvettomuuteen kannustetaan käyttämällä astutuksessa nupoja sonneja. Naudoilla nopeuden aiheuttama geeni on dominoiva, minkä ansiosta sarvettomuuteen voidaan haluttaessa päästä helposti myös eläinjalostuksen kautta. Kanadassa on sallittu geenimuuntelu (GMO) laajemmin kuin EU:ssa. Naudanlihantuotannossa voidaan käyttää GMO- tekniikan avulla tuotettuja rokoteaineita ja rehuja. Hyväksyttyjen GMO-kasvien luettelossa on mukana 13 maissi-, 11 rapsi, 2 soija ja 1 vehnälajike. GMO:n avulla on lisätty mm. kasvien rikkaruohon torjunta-aineiden kestävyyttä, parannettu suojautumista kasvituholaisia vastaan ja muutettu kasvien koostumusta. Kasvinviljelyssä käytettävät lannoitteen voitiin levittää kaasuna, nesteenä tai kiinteänä. NAUTOJEN SAIRAUKSIA PINK EYE on bakteerien (yleisin Moraxella bovis) aiheuttama nautojen silmäsairaus. Sairastumisalttiutta lisää auringon uv-säteily, mikä silmiä ärsyttäessään lisää silmästä erittyvien nesteiden vuotoa ja auttaa siten bakteerien pääsyä eläimeen. Sairastuneen eläimen vuotavilla silmillä vierailevat kärpäset puolestaan levittävät tautia terveisiin eläimiin. Taudinaiheuttaja säilyy kärpäsissä elävänä kolmen päivän ajan. UV - säteilyn aiheuttama haitta on suurin eläimillä, joilta puuttuu pigmentti silmien ympäriltä. Eläinjalostuksessa kiinnitetään huomioita siihen, että naudoilla olisi pigmenttiä paitsi silmien ympärillä myös utareissa. Utareissa se tarvitaan estämään niiden palamista voimakkaassa auringonvalossa. Myös tietyt rehukasvit sisältävät silmiä ärsyttäviä aineita. Siksi lisärehuina syötettävien karkearehujen syöttö tulisi järjestää niin, että rehu ei olisi syötettäessä eläimen pään yläpuolella. Myös pöly aiheuttaa silmien ärtymistä. Sairastunut eläin hidastaa kasvuaan. Sairastunutta eläintä hoidetaan antibiooteilla. FOOT ROT (sorkka mätä) voi esiintyä piilevänä tai akuuttina ja aiheuttaa jakojen turpoamista ja eläimen ontumista. Tauti voi muuttua krooniseksi. Tautiin sairastunut eläin menettää kasvunopeuttaan. Tauti on bakteeritauti ja yleisin taudinaiheuttaja on Fusobakterium nekrophorum. Sairastuminen on seurausta loukkaantumisen synnyttämästä mekaanisesta viasta sorkassa tai eläimen pitkäaikaisesta oleskelusta märällä alustalla. Tauti saattaa levitä rehujen välityksellä terveisiin eläimiin. Hoito on aloitettava taudin varhaisessa vaiheessa. Toipuminen edellyttää antibioottien käyttöä. BLACK LEG on iältään puolesta vuodesta kahteen vuotta olevilla naudoilla yleisimmin esiintyvä tauti, jossa kuolleisuus on suuri. Taudin aiheuttaja on voihappobakteerilaji (Clostridium chauvoe), joka säilyy itiömuotoisena peltomaassa vuosienkin ajan. Se kulkeutuu saastuneilta alueilta rehun mukana eläimeen jo voi säilyä pitkään oireettomana. Se voi kuitenkin aloittaa lisääntymisensä eläimessä. Tarkkaan ei tiedetä, 13

14 mikä lisääntymisen käynnistää. Altistavia tekijöitä ovat ainakin eläinten liikuttelun yhteydessä syntyvät ruhjeet ja voimakas väkirehuruokinta. Bakteerit tuottavat lisääntyessään myrkkyjä, jotka tuhoavat eläimen lihaksia ja tappavat lopulta koko eläimen. Sairastuneen eläimen pelastaminen on hankalaa, mutta tauti on torjuttavissa ennakoidulla rokotuksella. Rokotus tehdään koko emokarjaan 4-5 vuoden välein. Vasikoille rokotus tehdään tarvittaessa ennen laidunnusta. Lehmät rokotetaan kolme viikkoa ennen siemennystä tai astutusta seuraavia virustauteja vastaan; IBR, BVD, PI3 ja BRSV. Rokotuksissa käytetään usein eläviä, modifikoituja taudinaiheuttajia, jotka ovat tehokkaita ja käsittelyä ei tarvitse toistaa. Jos rokotteena käytetään tapettuja taudinaiheuttajia, rokotus on toistettava kolmen viikon välein. Sama rokote voidaan antaa vasikoille niiden ollessa kolmen viikon ikäisiä ja niille suositellaan annettavan vahviste uudelleen 3-4 viikkoa ennen vieroitusta. Ulko- ja sisäloisten torjuntaan käytetään vähintään kerran vuodessa Ivermectin valmistetta. KANADALAINEN TEURASHINNOITTELU PERUSTUU (lähteet: Helge By sekä ) : 1. Painoon, ei yli 400 kiloa 2. Marmoroitumiseen (neljä marmoroitumisastetta käytössä) yhdessä muiden laatukriteerien kanssa (ikä, lihan ja rasvan väri, lihaksikkuus ja lihan rakenne) Prime (paras) AAA AA A B D E nuorinauta yli 2 mm rasva, marmoroitumisvaatimus nuorinauta, ei marm.vaatimusta, B1 < 2 mm rasva, B2-B4 ei rasvavaat. vanhemmat naudat (yli 30 kk) hampurilaisiin, D1-D3 allw 15 mm rasva, D4 yli 15 mm rasva kuohimaton sonni 3. Saantoon, mikäli luokittunut johonkin A- tai prime-luokkaan Canada 1 (Y1) 59 % tai yli Canada 2 (Y2) % Canada 3 (Y3) 53 % tai vähemmän Saanto ei ole sama kuin teuras-%. Saantoon vaikuttavat mm. ulkofileen pituus, leveys rasvakerroksen paksuus ulkofileen kohdalta. Mittaus 12. ja 13. kylkiluun kohdalta. ja Teurasluokitus ei ole pakollista, joten lähes puolet lehmistä ja sonneista jää ilman luokitusta, noin 15 % kaikista teuraista. Luokitukseen voi kaikessa monimutkaisuudessaan tutustua syvemmin vielä netissä. Tässä nuorten nautojen luokitusten jakautumista kuvaava ympyrä: 14

15 VIERAILUKOHTEET Canadian Western Agribition, Regina Agribition-näyttely järjestetään joka vuosi ja se on Pohjois-Amerikan suurin sisällä pidettävä eläinnäyttely tuhansine lihanautoineen. Kontakti eläimiin on välitön, sillä eläimet ja ihmiset ovat samassa tilassa ja kulkevat samoja käytäviä. Eläimiä liikutellaan jatkuvasti näyttelykehiin. Eläinten käsittely tuottaa eläinpölyä ja kuivikkeista irtoavaa pölyä. Useat ryhmämme jäsenistä saivat pölystä oireita aina sairastumiseen asti. Jatkuvaa jännitystä tarjosi näyttelytiloissa harhailu. Se oli loputonta sokkeloleikkiä. Tuskinpa kenellekään meistä vielä kolmenkaan näyttelypäivän jälkeen oli kertynyt erehtymätön suunnistustaito näyttelyalueella. KUVA 12. Eläimiä pestiin, harjattiin, kammattiin ja imuroitiin jatkuvasti Näyttelyn puitteet olivat asialliset ja tarkoituksenmukaiset, mutta eivät millään tavoin juhlavat. Näyttelyssä viihtyminen edellytti kenttäkelpoista pukeutumista ja kunnollisia jalkineita, sillä sontakasoihin astumiselta ei voinut välttyä. Tunnelma oli kaikin tavoin rento ja ystävällinen. Kaikki esille tuotu oli tarkoitettu kaikille nähtäväksi. Järjestelyt sujuivat kaiken aikaa erittäin jouhevasti, vaikka eläinliikenne oli valtavaa, sillä eläimiä liikuteltiin kaiken aikaa näytteille ja takaisin. Sen lisäksi kaikki noin eläintä siirrettiin yöksi ulos yöpymään, koska ne eivät ole tottuneet yöpymään sisätiloissa. Harvat näyttelykoirienkaan omistajat kykenevät liikuttelemaan lemmikkejään yhtä helposti ja arvokkaasti kuin näyttelyeläimiä liikuteltiin ja aseteltiin parhaita puolia korostaviin ja heikompia ominaisuuksia kätkeviin näyttelyasentoihin. Se kaikki ei varmaankaan syntynyt ilman harjoittelua. Näyttelyssä esiintyivät ainakin seuraavat nautarodut angus, charolais, galloway, gelbvieh, hereford, limousin, mainje anjou, salers, shorthorn, simmental, speackle park. Lisäksi siellä oli työhevosia ja cowboy-hevosia. Olipa paikalle eksynyt muiden erikoisuuksi ohella mm. yksi porokin. Näyttelyssä eläinten hoitajina ja esittelijöinä oli paljon nuoria. He melkein asuivat eläinparsissa, torkkuen välillä hattu silmillä ja syöden eväitä. Nuorten mukana olo ja huomioon ottaminen koko näyttelyssä oli systemaattista ja kadehdittavaa. Koululaisryhmille oli oma osastonsa ja heille oli järjestetty erilaisia rasteja. 4H-herholaiset saivat esim. tuomaroida tuotantokarjanäyttelyn vasikkaryhmiä. Risteytyseläinryhmien mukanaolo näyttelyssä oli meille myös positiivinen yllätys. Juontaja kertoi, ettei risteytysvasikat vastaavissa näyttelyissä hänen pitkän uransa aikana ole olleet aina tämän tasoisia vaan Kanadassakin on tapahtunut laadussa kehittymistä ylöspäin. Risteytyksissä oli samanlaiset yhdistelmät käytössä kuin meillä Suomessa. Limousin on toisiksi käytetyin pääterotu, Charolais käytetyin. 15

16 Yhden illan vietimme messualueella pidetyssä rodeossa. Aika monelle kokemus taisi riittää pitkäksi aikaa. Nähdystä jäi vähän se maku, että ihmisten hauskutusta tuotettiin eläinten kustannuksella. Nautojen paimentaminen cowboy-tyyliin on kuitenkin edelleen oikeasti arkipäivää. KUVA 13. Tuokiokuva näyttelystä. Tässä esittelijät ovat pukeutuneet yhtenäisesti. Tuomari taustalla vaativassa tehtäväsään. Kävimme karjanäyttelyn yhteydessä siitoseläinten huutokaupassa, jossa ostajat olivat yleisön joukossa. Areenalla olivat myynnissä olleet eläimet ja meklarin avustajat. Meklari oli omalla korokkeella ja äänessä koko myyntierän keston ajan. Ilmeisesti meklarin kakofoninen konsertti sisälsi myyntitapahtumaa ohjailevaa viestintää, mutta viesti jäi kaikessa hillittömyydessään hyvin epäselväksi. Kun lisäksi ostajien lähettämät viestit tarjouksista olivat hyvin salavihkaista kehonviestintää, koko myyntitapahtuma oli melko mystinen kokemus. Meille annettiinkin ohjeeksi pitää kädet tiukasti sylissä aina kunkin myyntitapahtuman ajan. Nenän pyyhkiminen tai korvalehden rapsuttelu olisi voitu kuulemma tulkita tarjouksen korottamiseksi. Kaaosmaisesta vaikutelmasta huolimatta kaikki sujui käytännössä kuitenkin kuin rasvattu. Eläimet myytiin nopeasti ja mitä ilmeisimmin henkilöille, jotka olivat tehneet korkeimman tarjouksen. Arvokkaimmista eläimistä saatettiin myydä pelkkiä osuuksiakin. KUVA 14. Matkaoppaamme Helge oli karjanäyttelyssä mukana monessa eri roolissa. Tässä hän toimii siitoseläinten huutokaupassa meklarin avustajana kuittaamalla yleisön tekemiä tarjouksia. Viimeisenä näyttelyiltana koimme dramaattisen eläinnäyttelyiden huipennuksen, jossa valittiin vuoden aikana Pohjois-Amerikan liharotunäyttelyissä voittaneiden keskuudesta paras lehmä ja paras sonni. Tällä kertaa voittajat olivat molemmat mustia Anguksia. Olimme vaikuttuneita sitä, kuinka eläimet pysyivät rauhallisina, vaikka jääkiekkokaukalon toinen reuna oli lopuksi täynnä kylki kyljessä seisovia sonneja, toinen puoli lehmiä vasikoineen. Hikeä valuvat taluttajat saivat avustajilta juotavaa, sillä välin kun tuomarit tekivät päätöksen. Tulokset kaikista eläinnäyttelyistä ovat luettavissa edelleen nettisivuilta. Näyttelyssä oli paikalla vieraina ja asiantuntijoina paljon alan ihmisiä, joita saatoimme vapaasti tavata ja haastatella. Siitoseläimistä ja alkioasioista meille kertoi monia hyviä vinkkejä alkiokeskuksen Roger Davis. 16

17 Hän esitteli parhaat jalostuskarjat eläinosastolla roduittain kunkin rodun suomalaisjalostajille. Hän painotti, että emon maitotuotos näkyy vasikan koossa. Näyttelyssä saimme huomata, että lehmät arvosteltiin aina saman vuoden vasikan kanssa. Tavoitteena on, että vieroitettu vasikka painaa puolet emon painosta. Ikä vasikalla on tällöin 205 päivää. Eläinten rakenne korostuu Kanadassa, koska eläimet joutuvat kulkemaan pitkiä matkoja eikä emoille ehditä antaa henkilökohtaista apua joka vasikan imetykseen. Utareen ja vedinten muoto ja mitat on oltava kohdallaan. Jenkkilehmät ovat kanadalaisia pienempiä (framescore: USA 5, Kanada 6-6,5). Davisin mielestä Suomessakin voitaisiin harkita isompia lehmiä, koska meillä tuotanto on tehokasta. Koko pitäisi valita olosuhteiden mukaan. KUVA 15. Kuvassa vetoavan ulkonäon omaavan Speckle Park rodun vasikka Uutena rotuna tutustuimme Speckle Park-rotuun, joka on mustan ja valkoisen kirjava. Ikään kuin mustavalkoinen kyyttö. Se on keinotekoinen rotu, joka on muodostettu monesta rodusta. Tuttujen rotujen kohdalla jouduimme hämmennyksiin, sillä rodut eivät muistuttaneet muodoiltaan ja väreiltään sitä, mihin olimme oppineet. Oli pakko lukea eläinten taulut, jotta tiesi, mikä rotu on kyseessä. Vähiten hämmennystä koimme Anguksen ja Herefordin kohdalla. Rotujen tuonnissa on oltava tarkkana, muuten voi saada eitoivotun näköisiä eläimiä. Tieto lisäsi tässä kohdin tuskaa Sooline Cattle Co Vierailukohteen tilan omistivat Roger ja Michelle Hardy. Emäntä työskenteli tilan ulkopuolella. Tilalle ostettiin vuonna puhdasrotuisen punaisen Agnuksen karja. Vuonna 2002 tilalle ostettiin karja, jossa oli 38 punaista ja 38 mustaa Angnus-rotuista lehmää. Vanhin lehmä 13 vuotta. lehmien keski-ikä 8-10 v. Eläinjalostuksessa painotetaan seuraavia ominaisuuksia: helppo poikiminen, kestävyys, hedelmällisyys, optimaalinen laktaatiokäyrä, utareen rakenne, hyvä syöntikyky ja vähäinen ylläpitoenergian tarve. Myyntituloista 90 % jalostuseläimistä ja 10 % lihasta. Siitoseläimet myydään tilalla pidettävässä huutokaupassa, joihin saapuu asiakasta. Jos tilalla tuotettaisiin pelkästään lihaa, eläinmäärän tulisi isännän mielestä olla vähintään 2000 risteytyseläintä. Näimme sonnien emot maissipellolla syömässä maissia suoraan pellosta kuten kuvasta 16. näkyy. Aitalankaa siirrettiin 3-4 päivän välein. Tätä ruokintaa jatketaan lumen tuloon asti. Sen jälkeen laitumelle tuodaan heinää (sinimailanen) ja säilörehua. Isäntä haluaa sonnan mieluummin pellolle kuin tarhaan, koska se vähentää työtä, koska mm. lanta jää pellolle. Sonnien emiltä oli vasikat vieroitettu. Lehmävasikat emoineen olivat toisella ranchilla, josta ne tuodaan päätilalle lumen tultua. 17

18 KUVA 16. Lehmät maissipellolla Laitumet uusitaan sinimailasen hävittyä kasvustosta suojakasvin avulla 7 vuoden välein. Säilörehun tekee urakoitsija. Sinimailasesta korjattava rehu esikuivataan ja korjataan ilman säilöntäainetta laakasiiloihin. Se syötetään lehmille. Maissisäilörehu korjataan vasta marraskuussa ja syötetään nuorkarjalle. Astutuskausi aloitetaan 15. huhtikuuta niin, että ensimmäinen kierto hoidetaan siementämällä, seuraava sonnilla. Sonnia kohti pidetään 30 emoa. Heinäkuussa sonni otetaan pois. 70 % emoista tiinehtyy siemennyksistä, joita tehdään 200 vuodessa. Puolet siemennyksistä tehdään viikon aikana. Tilalla on kolme siemennystaitoista henkilöä. Hiehojen kiimat synkronoidaan. Alkiohuuhtelut tehdään omista lehmistä ja niissä käytetään 75 %:sti omia sonneja. Sonnivasikat vieroitetaan syyskuun alussa, lehmävasikat kuukautta myöhemmin. Eläimet rokotetaan vähintään kerran vuodessa terveysohjelman mukaisesti mm. ripulia, BVD, IBR, Blacklegiä ja Pasteurellaaa vastaan. Tilalla on käytössään öljyvaroja, joka kanadalaisten mukaan on vaikuttanut siihen, että tilalla on keskimääräistä paremmat poikimatilat. Ensimmäiseksi poikivien emojen ryhmä tuodaan tammikuussa poikima-alueelle. Erityisesti sonnien emistä on hyvät muistiinpanot siemennys- ja astutuskirjanpidossa, mitä käytetään, kun valitaan emoja kotitarhaan ja siitä edelleen poikimisen merkkien ja astutus- ja siemennysmerkintöjen perusteella sisähalliin poikimaan. Käytössä on pieni toimenpidehuone, jossa on lattialämmitys ja isännän kovasti kehuma Hi-Hog-merkkinen hoitokarsina. Sieltä vasikka ja emo ohjataan kylmään halliin, jossa on poikimakarsinoita. Emo-vasikka-pari voivat olla jopa viikon sisätiloissa ennen kuin ne palautetaan ulos. Pahimmillaan emoja on poikinut 30 vuorokaudessa. Poikimisia valvotaan kahdessa vuorossa, kolmen työntekijän voimin. Noin 5 % poikimisista on avustettavia. Vasikkakuolleisuus poikiessa on 2 % ja syntymästä vieroitukseen 1 %. Emon hylkäämät vasikat ja sekakaksosista lehmävasikat myydään herkästi ternivasikkana toisille tiloille. Kovin paljon vaivaa tällaisten vasikoiden kanssa ei nähdä, koska tila tuottaa jalostuseläimiä. Näimme mm. Yellowstone-nimisen vanhemman sonnin Wilgenbusch Charolais ( John & Brenda, Colin ja Graig Wilgenbusch IG WILGENBUSCH Tilan pinta-ala on 3200 ha ja sillä työskentelee isäntä ja kaksi poikaa. Tilan Charolais-kasvatus vuonna Nyt tilalla on 400 emon karja, joista 300 eläintä oli puhdasrotuisia Charolaisia. Tuotannon volyymin on suunniteltu kasvavan. Risteytyseläimet ovat lihantuotantoa ja puhdasrotuiset siitoseläintuotantoa varten. Puhdasrotuiset eläimet olivat väriltään joko vaaleita tai punaisia. Punainen värin markkina-arvo on isännän kertoman mukaan parempi kuin vaalean (80 $). Hiehoista laitetaan pois ne, jotka ei poi'i 60 vrk:n sisällä poikimakauden alkamisesta. Sorkkahoitoa tarvitsevat emot lähtevät teuraaksi. 10 % huonointa puhdasrotuista sonnivasikkaa sekä kaikki risteytyssonnivasikat kastroidaan. Vasikkakuolleisuus on 4 %. Sonnivasikoiden syntymäpaino on 44 ja lehmävasikoiden 42 kg. Tilalla on osakkuus teurastamosta, johon eläimet kuljetetaan itse. Maaoravat ovat riesana laitumilla. Hevoset ovat käytössä karjanhoidossa ja siirroissa. Hevosia oli tarkoitusta varten noin 10 kpl. Aitana käytetään 4 piikkilankaa, mutta lohkojaot tehdään 18

19 kahdella sähkölangalla. Yhteistyötä naapureiden kanssa ei ole. Eläinten liikuttelu hoidetaan edelleen cowboy-tyyliin, mitä varten tilalla oli yli 10 hevosta. Kuva 17. Ihan oikea cowboy arkisessa työssään Perrot-Martin Charolais John, Resemarie & Anita Perrot Colin & Kimberly Martin Tilan pinta-ala oli 2400 hehtaaria, josta puolet laidunta ja puolet rehuviljelyä. Toiminta aloitettiin vuonna Toimii edelleen perheyrityksenä, jossa töihin osallistuu kaksi sukupolvea. Pellot olivat viljavuudeltaan ympäristöä heikompia, koska maalajina oli hieta. Viljelykasvit ovat säilörehu ja vilja. Säilörehukasvit ovat joko ohra tai hirssi. Molemmat tuottavat nurmea paremman sadon. Hirsi tuottaa puolestaan hiukan ohraa paremman sadon. Hirsin kasvuaika on 60 päivää, kun lajikkeena käytettiin Red Proso Millet nimistä lajiketta (30 kg/ha). Tilalla oli 250 puhdasrotuista Charolais-emoa, joiden vasikat myydään siitoseläiminä. Karjan kaikki eläimet olivat väriltään vaaleita. Eläimet olivat nyt kaikki ulkotarhoissa, jotka oli ympäröity tuulensuojaseinin ja kuivitettu oljilla. Karjasta on tuotu jälkeläisiä alkioina myös Suomeen. Vasikat syntyvät tammi-maaliskuussa. Sonnien huutokauppa on maaliskuussa. Viime maaliskuussa myydyn 50 eri ikäisen sonnin huutokauppahinnat vaihtelivat välillä $. Hiehot kaupataan syksyllä. Niistä odotetaan saatava keskimäärin 3000 $. Eläimet markkinoidaan pääosin tuotantokarjoihin. Alkiohuuhteluja tehdään vientiä varten. Aiemmin tilalla käytettiin vain keinosiemennystä, mutta nyt käytössä on ensimmäistä vuotta sonnit. Muutoksen aiheutti se, että poikima-aikaa halutaan lyhentää. Tilalla kuitenkin siemennetään edelleen kaikki hiehot. Emännän vanhemmat ovat mukana töissä. He esim. valvovat poikima-aikana yöt, koska asuvat poikimaladon vieressä 5 km päässä muusta tilakeskuksesta. Tila on kivisellä alueella, joten pihassa oli kivipoimuri. Tilalla oli käsittelypilttuu pressulla peitetyssä "majassa", jota oli mahdollista lämmittää uunilla. Ainoa tila matkamme aikana, jolla käytettiin high tensile-aitaustekniikkaa. Kaksi lankaa. Myös tarha-aidat oli tehty tällä tekniikalla osittain L Cattle Company Tilan omisti yritys ja sen esitteli meille tilan toimitusjohtaja. Esittelystä jäi hiukan vaikutelma, että esittely ei ollut kiireiselle toimitusjohtajalle juuri sillä hetkellä mielipuuhaa. Kaikilla muilla vierailutiloilla vastaanottomme oli varauksettoman lämmin. Ehkä tilanteeseen vaikutti se, että tämä käyntikohde ei ollut perheyritys, eikä se tuottanut siitoseläimiä, jolloin vierailijajoukko ei muodostanut potentiaalista asiakasryhmää. Tämä pieni poikkeus tarvittiin varmistamaan sääntö, että kanadalaiset ovat kaikin puolin ystävällisiä ja välittömiä ihmisiä, joiden kanssa on helppo tulla toimeen, Tilan pinta-ala oli hehtaaria. Emoja oli 4200 kpl. Emoja pidetään poikima-ajan ( ) 150 hehtaarin alueilla eläimen ryhmissä, jossa kussakin on 20 siitossonnia. Tilalla on siitossonnia, vuosittain hankitaan uutta sonnia. Tilalla on 4-5 säännöllistä sonnin tuottajaa. Siitossonnit ostetaan Länsi-Kanadan alueelta. Uudistukseen kasvatettavat hiehot kasvatetaan itse. 19

20 Pyritään pitämään laajaa eläinainesta. Mustat lehmät astutaan Hereford-sonnilla. Hereford-emot astutaan mustalla Simmental-sonnilla. HfxSi-emon ja Ch-sonnin vasikat parhaita! Herefordia pidetään hyvän karvapeitteen takia. Musta Simmental tekee vasikasta ja tulevasta emosta mustan. Risteytys ja musta väri ovat tärkeitä tilalle. Kiloista tulee rahaa. Emona käytetään myös Ab(25%)xHf(25%)xSi(50%)-risteytystä. Tällä tilalla ei luonnollisesti riitä sisätiloja edes poikimahetkeksi. Emon optimaalinen koko tämän tilan toimitusjohtajan mielestä on 640 kg. Emolehmiä ei useinkaan pidetä yli 8-vuotiaiksi, sen verran kovaa on preerian elämä. Pakkasta voi olla talvella jopa -45 astetta. Viisivuotias siitossonnikin on kuulemma harvinaisuus. Sairauksista pahimmat ovat sorkkamätä ja pink eye erityisesti Herefordeilla. Juomalaitteet suojataan laitumilla erityisillä laatikoilla. Tilalla tarvittaisiin 25 työmiestä eläintenhoitoon, mutta käyntimme aikaan töissä oli vain 15. Palkkataso 3000 $ + asunto ja pick up -auto. Hevosia tilalla on 100. Kukin cowboy tarvitsee kolme hevosta päivää kohti. Nämä cowboyt ratsastavat katsomassa eläimiä laitumilla ympäri vuoden. Poikima-aikana hiehoja käydään katsomassa yötä päivää neljän tunnin välein, emoja kolme kertaa vuorokaudessa: aamuin, illoin ja päivällä. Hevosilla siirretään eläimiä tilan sisällä, paitsi 20 mailin päähän viedään autolla. Laitumia ei koskaan syötetä tyhjäksi, laidunkierto käytössä. Nurmet uusitaan 5-6 vuoden välein. Käytössä timotei, rehukattara (brome grass), sinimailanen ja alsikeapila. Emot tykkäävät apilasta vasta syksyisin. Kauraa käytetään suojaviljana. Kaura voidaan syöttää karholta. Viljaa joudutaan ostamaan. Kivennäiskustannus on iso, CAN$/v. Yksi työmies ei kesällä muuta ehdi tekemäänkään kuin viedä kivennäisiä laitumille. Ns. poikimalaidunta on 145 ha per ryhmä ja niille viedään syksyisin jo valmiiksi olki- ja heinäpaaleja. Vasikat merkitään heti syntymän jälkeen korvamerkillä, jossa lukee emän tiedot. Vasta vieroitusvaiheessa vasikoille laitetaan metallinipsu ja loppukasvatukseen myytäessä elektroninen korvamerkki, joka on Kanadassa pakollinen. E-Merkki helpottaa karjakirjanpitoa. Kaikkien emojen tiedot ovat tilan omassa tietokannassa. Eläimet kuljetetaan käsittelyalueelle pari kertaa vuodessa, jolloin kaikkien korvanumerot tarkistetaan ja tiedetään, mikä on tilanne. Vasikoita punnitaan vieroituksesta lähtien ryhmissä. Vieroituksen jälkeen vasikoita kasvatetaan tiloilla suurissa karsinoissa siihen asti, kun painavat 350 kiloa. Tämän jälkeen ne myydään feedlotille, joka ollut sama viimeiset neljä vuotta. Tänä v. myyty ensi kertaa vasikoita nettihuutokaupassa. Parhaan hinnan vasikoista saa Albertasta, jossa sijaitsee suuret teurastamot. Toimitusjohtajan mukaan vasikoita kuolee poikimavaiheessa vain 1,5 % ja myöhemmin 1 %. Pahin ongelma on sudet ja kojootit. Tilalla oli kokeilussa laamoja, joiden tarkoitus oli varjella laumaa sudelta, mutta mikään ei tunnu auttavan. Tilalla oli hetken aikaa jopa palkkametsästäjä pyytämässä susia, mutta hän onnistui samaan vain yhden suden. Kuluvana vuonna suden suuhun oli mennyt 34 vasikkaa. Tilakäynti hämmensi meitä suomalaisia. Oliko vasikkakuolleisuuslukuja pyöristetty alaspäin vai oliko tilalle osattu yksinkertaisesti valita oikea eläinaines? Selväähän tietysti on, ettei näin suuressa karjassa erityisapua tarvitsevia eläimiä kauaa katsella Blairs Ag Cattle Company, Kevin & Noreen Blair j Darren & Deb Blair Vierailutila on perheyritys, joka on kasvattanut puhdasrotuisia siitoseläimiä 35 vuoden ajan. Eläinaines koostuu Simmental-, punainen Angus- ja Hereford rotuisista eläimistä. He ovat keränneet tunnettuja lehmiä ja lehmäsukuja Länsi-Kanadasta. Eläinaineksen hankinnassa ja tiukassa valinnassa on pyritty siihen, että eläimet menestyvät sekä laitumella että näyttelykehässä. Tilan toiminta on hyvin monipuolista yritystoimintaa. Ydinliiketoiminta on lihakarjan kasvatus siitoseläimiksi ja lihaksi. Sen ohella perhe on mukana erillisten yritysten kautta rehujen myynnissä, lannoitteiden, etanolin tuotannossa, kuljetuspalveluiden tarjoajana. Lisäksi tila harjoittaa T&K toimintaa ja jakaa stipendejä tukemaan paikallisten nuorten maatalousalan opintoja. Tilalla on 200 punaisen Anguksen jalostuskarja ja lisäksi 200 risteytysemoa. Alkujaan tilan eläimet olivat Simmentaleja. Tänä vuonna on siirretty pääosin omasta karjasta saatuja alkioita tilan risteytyseläimiin 110, ensi vuonna tavoitteena on 200 alkionsiirtoa. Tilalla on peltoa 3700 ha ja laidunmaata 1500 ha. Laitumella 70 ha kohti on 40 emoa vasikoineen. Viljelyksessä on ohraa, kauraa, rapsia, hernettä ja vehnää (leipä-, etanolija rehuvehnää). Lannoitteiden myynti perustunee siihen, että paikkakunnalla on iso potaskan jalostuslaitos, joka tuottaa kaliumlannoitetta. Rehuvälitys perustuu siihen, että asiakkaana ovat pääosin pienet maatilat, jotka eivät kiinnosta suuria rehua välittäviä yrityksiä. Kivennäis- ja täysrehuja myydään naudoille, hevosille ja lampaille. 20