Liikunnan tuputtamisesta ihmisen lähtökohtien ymmärtämiseen

Transkriptio

1 Teksti: KATI KAURAVAARA JOS RIISUISIT SILMÄLASIT, NÄKISITKÖ TOISIN? Liikunnan tuputtamisesta ihmisen lähtökohtien ymmärtämiseen 33

2 Huomaan, että minulla on taipumus tarjota kaikille liikuntaa lääkkeeksi erilaisiin vaivoihin tai ennaltaehkäisyksi mahdollisiin tuleviin vaivoihin. Tarjoukseni toimii tiettyyn pisteeseen saakka ja etenkin silloin, kun vastaanottaja on samaa mieltä. Jos taas henkilö ei sisäistä liikuntaa omakseen eikä ole motivoitunut liikkumaan, valistus menee hukkaan ja turhauma iskee sekä valistajaan että valistettavaan. Tämä on ikään kuin ylhäältä ohjattu minä ammattilainen tiedän, mikä on sinulle hyväksi -ajattelumalli, joka ei kunnioita ihmisen omaa itsemääräämisoikeutta. Pauli Rintala (Rintala 2015, 29) Teen työtä liikunnan parissa ja haluan kannustaa ihmisiä liikkumaan, omalla tavallaan ja oman tuntemuksensa mukaan. Koska olen aina katsonut ylipaino-ongelmaa liikunta-lasit päässä, en ole tajunnut kuinka paljon asiakkaita ehkä pelotin aikanani pois tarjoamalla liikuntaa lääkkeeksi ruokavalion ohella. Ja sellaista liikuntaa, joka oli itselleni tuttua. Nimimerkki Sisuvalkku (Aineisto 1) Edellä kaksi liikunnanedistäjää reflektoi omaa toimintaansa. Voisin kirjoittaa samansuuntaisesti. Vaikka pidän ihmisen näkökulman ymmärtämistä keskeisenä asiana liikunnanedistämistyössä, en aina huomaa, että itsellä on joskus näkökulma asioihin, jonka luulee olevan ainoa oikea. En siis huomaa kantavani silmälaseja päässäni. Silloin tällöin joudun kyseenalaistamaan omaa toimintaani. Katsonko asioita tiiviisti omasta näkökulmastani? Tuputanko vai onko minul la aito halu ymmärtää? Annanko vai vienkö tilaa? Suomessa on hyviä esimerkkejä siitä, kuinka vähän liikkuville kohdennettuja liikuntainterventiota on toteutettu tai toteutetaan kohderyhmälähtöisesti alhaalta ylöspäin. Esimerkiksi Oulun Diakonissalaitoksen toteuttamassa Hyvinvointiliikuntaa elämän poluilla -hankkeessa (HEP-hanke) kohderyhmänä on syrjäytymisvaarassa olevat vuotiaat nuoret. Nuorten kanssa keskusteltiin ennen intervention alkamista muun muassa liikkumiseen liittyvistä peloista ja ennakkoluuloista. Olennaiseksi koettiin, että interventiossa vaatimustaso niin fyysisesti kuin sosiaalisen altistuksenkin osalta oli kohderyhmälle sopiva. Nuorten kanssa sovittiin myös toimintatavoista. Sovittiin esimerkiksi, että jokaisella on oikeus kieltäytyä liikunnasta tai lähteä pois liikuntatilanteesta ilman, että siihen reagoidaan. Asian ääneen sanominen oli tärkeää. Se saattoi antaa osallistujalle juuri ratkaisevan rohkaisevan viestin, jonka pohjalta hän uskaltautui mukaan. (Lisää tietoa HEP-hankkeesta Oulun Diakonissalaitoksen verkkosivuilta Hyvistä hankkeista ja interventioista huolimatta pidän tärkeänä ja tarpeellisena nostaa esille asiakaslähtöisyyden ja kohderyhmän arvostamisen ja huomioimisen näkökulman. Mielestäni me liikunnanedistäjät edelleen tuputamme liikaa. Kutsun tässä tuputtamiseksi sellaista toimintaa, jossa ohi- tetaan vastaanottajan, kohteen, asiakkaan, liikkujan tai vähän liikkuvan näkökulma. Asioita katsotaan pääosin liikuntaan myönteisesti suhtautuvan näkökulmasta riippumatta siitä, tapahtuuko ohittaminen tiedostamatta vai tiedostaen, haluamatta vai haluten. Tällöin liikkumista tarjotaan ylhäältä alaspäin ratkaisuna, joka ei välttämättä huomioi ihmisen elämäntilannetta, hänen tärkeiksi ja merkitykselliseksi kokemiansa asioita tai sitä, mitä hänelle tarkoittaa hyvä elämä. Ihmisillä on liikunnasta hyviä kokemuksia valtavan paljon, ja moni kokee liikkumisen myönteiseksi ja merkitykselliseksi (ks. esim. Koski 2015; Myllyniemi & Berg 2013, 72 76). Liikuntaan myönteisesti suhtautuvien on usein helppo saada kiinni liikuntaan kannustavista viesteistä, koska näkökulma on yhteneväinen. Valitettavasti monella on liikkumisesta ja siihen kannustamisesta myös toisenlaisia kokemuksia. Niiden pohjalta voi tehdä myös sellaisen tulkinnan, ettei liikkumisen edistämisessä tai liikuntainterventiossa ole aina kohderyhmälähtöistä otetta. negatiivisia ajatuksia [liikunnasta] koska hirveen paljon puhutaan liikunnasta, niin siihen tulee sellasia paineita ja odotuksia (H1) (Aineisto 2) se [liikunta] on kuitenkin tosi tärkeä osa kuntoutumista ja toivoisin että sitä enemmän otettaisiin kaikissa kuntoutumissuunnitelmissa huomioon ja just sitä että siihen saisi tukee, että se ei ois sitä että nyt sun pitäisi liikkua ja nyt kaks tuntia ulkoilua joka päivä ja se jätetään sairaiden ja hauraan ihmisen omille harteille. Se vaan enemmän ahdistaa kun ei sitten saakaan tehtyä niitä kun se oisi ohjattua ja tuettua (H3) (Aineisto 2) Kun liikuntarajoitteisille rakennetaan ympäristöjä ja palveluita, miksi silloin lähes poikkeuksetta ajatellaan palveluihin osallistuvan olevan 60 kiloinen pieni nainen? Kun ennen liikuntakyvyn dramaattista rajoittumista yritin päästä uimahalliin, salille tai vaikka toimintaterapiaan, joka paikassa tuli eteen kapeita tuoleja, painorajoja, pitkiä portaikkoja, hissittömiä ratkaisuja ja tai hissi oli sivussa lukkojen takana. Esitteissä on aina terveitä ja hyvinvoivia hymyileviä henkilöitä. Heihin samaistuminen vaatii kaltaiseltani läskiltä melkoista perversiota. Elämäni parhaita hetkiä on, kun pääsen terapia-altaaseen lämpimään veteen liikkumaan. (Aineisto 3) Lasten ja nuorten osallistuminen päätöksentekoon Suomessa -raportissa (Opetus- ja kulttuuriministeriö 2011, 94 95) todetaan, että lasten ja nuorten osallistumiseen sovelletaan enimmäkseen ylhäältä alas eikä alhaalta ylös suuntautuvaa lähestymistapaa, eli toiminnot ovat ennalta suunniteltuja. Osallistumismenetelmät eivät myöskään ole avoimia kaikille lapsille ja nuorille. Ne ovat liian valikoivia, eikä suunnitteluprosessissa ole suoraa osallistamisen kulttuuria. Yleensä lapsia kuullaan vasta päätöksentekoprosessin loppuvaiheessa, jolloin he eivät käytännössä enää voi vaikuttaa päätöksiin. Raportin mukaan erityisesti sijaishuoltoa, terveydenhoidon tilanteita sekä leikkiin, vapaa-ajan toimintoihin ja 34

3 liikuntaan liittyvissä asioissa lapsia ei kuunnella eikä heidän näkemyksiään oteta vakavasti. Toivottavasti raportin julkaisemisen jälkeen on tapahtunut myönteistä kehitystä, sillä etenkin vähän liikkuvien ihmisten näkemys liikkumisesta, vähän liikkumisesta, arjesta ja elämästä on usein kovin erilainen kuin liikuntapolitiikan ja liikunnanedistäjien näkemys. Jos ei kohderyhmän maailmaa tunneta, on heidän haluihinsa, tapoihinsa ja tarpeisiinsa hankala vastata. Valintojen merkityksellisyys Omassa etnografisessa väitöskirjatutkimuksessani (Kauravaara 2013) tarkastelin vähäisen liikkumisen ilmiötä vuotiaiden kone- ja metallialaa opiskelevien nuorten miesten arjessa ja elämäntavassa. Vähäinen liikkuminen näyttäytyi nuoren miehen näkö kulmasta mielekkäänä valintana. Tutkimuksessani kävi ilmi, ettei nuori mies häpeile vähäistä liikkumistaan. Hänellä ei ole syytä salailla valintaansa tai tässä tapauksessa valitsematta jättämistään. Vähäi nen liikkuminen on hänen elämässään samanarvoinen asia kuin moni muukin sellainen toiminto, jota nuori mies ei tee. Usein hän ei edes mieti erikseen, mitä jättää tekemättä. Väitänkin, ettei liikkumisen välttäminen ole nuorelle miehelle sinänsä itsetarkoitus, eikä siinä ei ole kapinaa liikunnanedistäjien odotuksia vastaan. Kutsun nuorelle miehelle tärkeitä asioita elämän suoloiksi. Ne ovat hetkessä eläminen, kiireettömyys, vapaa-ajan runsaus, mahdollisimman vähällä pääseminen ja kaverit. Käsitys siitä, mikä on hyvää elämää tai mikä on itselle hyväksi, on subjektiivista. Elämän suolat toimivat valintoja ohjaavina tekijöinä, jolloin valinnat edistävät elämän suolojen toteutumista tai eivät ainakaan saa estää sitä. Nuorelle miehelle vähäinen liikkuminen on itsestäänselvyys, joka vastaa elämän suoloihin, hänelle merkitykselliseksi kokemiinsa asioihin. Tässä tapauk sessa vähäinen liikkuminen merkitsee muiden asettamista velvoitteista ja tavoitteista vapaata aikaa, kiireettömyyttä ja mahdollisimman vähällä pääsemistä. Vaikka kaverit ovat tärkeitä, etenkään organisoitu liikkuminen ei juuri tarjoa niitä sosiaalisia merkityksiä, joita nuori mies hakee ja tavoittelee. Aikataulut, sovitut täsmälliset kellonajat ja tietyt harjoitusvuorot ovat juuri niitä, joihin nuori mies ei halua sitoutua. Myöskään liikunnan terveyttä edistävä vaikutus tai vähäisen liikkumisen terveyttä heikentävä vaikutus eivät riitä nuorelle miehelle motii viksi liikkua, koska nuori mies ei juuri tarkastele valintojaan terveyden kehyksessä. Nuori mies rakentaa oman toimintojen hierarkiansa, jossa tietyt toiminnot ja valinnat ovat toisia merkityksellisempiä. Liikkuminen kilpailee pääsystä merkitykselliseksi koettujen toimintojen listalle moni en muiden toimintojen kanssa. Merkityshierarkian yläpäässä ei ole tilaa liikkumiselle. Sinänsä itse valinnat eivät välttämättä aina ole toisiaan poissulkevia. Esimerkiksi juuri kavereiden kanssa hengailuun voisi ainakin teoriassa olla mahdollista liittää liikkumista tietyin edellytyksin. Toisaalta taas esimerkiksi autoilu ja liikkuminen omaa kehoa käyttäen eivät juuri voi toteutua yhtä aikaa. Ihminen siis tekee valintoja sen mukaan, minkälainen subjektiivinen merkitys niillä on hänelle. Merkitykset eivät kuitenkaan synny tyhjiössä, vaan vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Lähiyhteisössä yhteisesti jaetut merkitykset, arvot, normit ja käytännöt muodostavat kulttuurin, jonka kautta ihminen tekee havaintoja, jäsentää todellisuutta, tulkitsee maailmaa ja toimii vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Kulttuuri yhdistää yhteisöön kuuluvia toisiinsa ja toisaalta erottaa ryhmän muista yhteisöistä. Nämä ryhmien antamat merkitykset eivät kuitenkaan ole pysyviä vaan saattavat muuttua kontekstissa, ajassa ja paikassa. Ihmisen elämänkulun ja arjen toiminnan voi siis ajatella rakentuvan yksilöllisten valintojen ja sosiaalisten rakenteiden vuorovaikutuksessa. Toisin sanoen kulttuuriset, sosiaaliset ja yhteiskunnalliset rakenteet ohjaavat ihmisen toimintaa riippumatta siitä, onko se yksilön tiedostettavissa tai ei. Rakenteet luovat kehykset, joiden puitteissa ihmisen on mahdollista toimia. Toisinaan rakenteet voivat olla pakottaviakin ja yksilön mahdollisuudet toteuttaa toimijuuttaan rakenteiden puristuksissa varsin vähäi siä. Esimerkiksi nuoren miehen lähiyhteisössä vähäisen liikkumisen voi tulkita jopa normiksi, jonka mukaan on pakko toimia lunastaakseen paikkansa ryhmässään ja vahvistaakseen asemaansa siellä. Tästä näkökulmasta sosiaali- ja kulttuuriantropologien tutkimusmatka vieraaseen kulttuuriin voisi olla hyödyllinen metafora meille liikunnanedistäjille. Antropologeille tärkeä kulttuurirelativismin periaate kannustaa tarkastelemaan vierasta kulttuuria aina vieraan kulttuurin omista lähtökohdista käsin, eikä tarkastelijan oman kulttuurin näkökulmasta. Keskeistä on oppia ymmärtämään toista toisena. (Eriksen 2004, 21 22; Spradley 1979, 34) Antropologien tapaan kohderyhmään kuuluvat voi nähdä tietävinä subjekteina ja oman elämänsä asiantuntijoina. Tällöin ei ole olennaista, ovatko kohderyhmään kuuluvat sinänsä oikeassa vai väärässä tai onko heidän kertomansa totta vai ei. Tärkeää on nimenomaan se, minkälaisia merkityksiä he antavat asioille, esimerkiksi valinnoilleen. Omaehtoisen liikkumisen avaimet Kulttuurirelativismin nimissä voisi jättää puuttumatta esimerkiksi edellä mainittujen nuorten miesten liikkumistottumuksiin, sillä universaalia hyvää ei ole olemassa. Jos vähäinen liikkuminen on nuorelle miehelle hyvää elämää, sille tulee antaa arvoa. Yksilöiden valinnat ovat kuitenkin osittain myös rakenteiden muokkaamia, toisinaan jopa pakottamia. Pidän kin ongelmallisena sitä, että relativistisen ajattelun avulla on mahdollista olla kantamatta vastuuta rakenteiden tuottamasta epätasa-arvosta perustellen sitä kulttuuristen erityispiirteiden kunnioittamisella. Tällöin relativismissa kangistuu sekä liikunnanedistäjän että edistämistoimien kohteena olevien toimijuus, kuten Elina Valovirta (2010, 98) on osuvasti toisessa yhteydessä kirjoittanut. 35

4 Nuorten miesten näkökulmasta vaikuttavaa liikunnanedistämistyötä voisi olla ennen kaikkea liikkumista mahdollistavat ja rakenteisiin puuttuvat toimet. Omaehtoisen liikkumisen mahdollistaminen esimerkiksi rakentamalla sopivia tiloja ja fyysisiä ympäristöjä voisi tarjota puitteet kavereiden kanssa hengailulle, joka on olennainen osa nuorten, myös esillä olleiden nuorten miesten vapaa-aikaa. Jotta liikkuminen olisi osa hengailua, on ehtojen oltava samat kuin muussakin hengailussa: ei ole aikatauluja tai sovittuja kellonaikoja. Tärkeää on kokemus, että aika on omaa aikaa, joka koetaan vapaa-ajaksi ja jonka sisällöstä päätetään itse. Toiminta on omaehtoista ja sille luodaan omat säännöt. Toiminnon voi milloin tahansa keskeyttää. Nuorten vapaa-aikakyselyn mukaan valtaosa vuotiaista nuorista on sitä mieltä, että toimintaan on mukava osallistua, jos ei tarvitse liittyä mihinkään jäseneksi (Myllyniemi & Berg 2013, 47 48). Elina Hasasen havaintojen mukaan nuoret voisivat liikkua omaehtoisesti enemmän, jos nimenomaan omaehtoisuudelle olisi enemmän fyysistä, sosi aalista ja kulttuurista tilaa. Keskeistä olisikin löytää ne elementit, jotka kulloinkin kannustavat nuoria tilan käyttöön ja hyödyntämiseen. Tällaisia elementtejä voivat olla fyysisen tilan suhteen esimerkiksi tunne tilan omistamisesta, tilan tarjoamat haasteet ja mahdollisuudet muokata tilaa omiin käyttötarkoituksiin sopivaksi. (Hasanen 2013, 40; 42; ks. myös Ojala 2015, 83 85). Nuorten omaehtoista toimintaa tulisi pystyä tukemaan niin, ettei nuoria inspiroivaa omavaltaisuutta tukahduteta. Kuka muu kuin nuori itse voi parhaiten omalla toimijuudellaan vastata kysymykseen, mikä on nuorille merkityksellistä ja mahdollista tässä ja nyt? Jotta nuoret eivät pakenisi aikuisen tarkkailevaa, ohjaamaan pyrkivää, kontrolloivaa katsetta, nuorille tulee antaa tilaa aidosti. Silloin nuoret eivät esimerkiksi ole meidän aikuisten ennalta määräämissä rooleissa vaan tasavertaisina toimijoina arvokkaine mielipiteineen, näkemyksineen ja tulokulmineen. Silloin ei ole meidän liikunnanedistäjien ennalta määräämää oikeaa tapaa tai motiivia tehdä ja toimia. Omaehtoiseen liikkumiseen virittävien ja harhauttavien ympäristöjen lisäksi lienee syytä kiinnittää huomio niihin instituutioihin, joissa nuoret aikaansa viettävät. Ovatko esimerkiksi koulujen ja työharjoittelupaikkojen fyysiset ja kulttuuriset rakenteet liikkumisen vai vähäisen liikkumisen mahdollistavia, liikkumiseen vai vähäiseen liikkumiseen kannustavia? Omat kokemukseni ammattioppilaitoksesta (Kauravaara 2013, ; ) ja kollegojeni kokemukset Liikkuva koulu -ohjelman yläkouluista (Rajala ym. 2013) kertovat, että kouluinstituutiolla on hyvät edellytykset jähmettää sekä instituutio että oppilas. Fyysinen aktiivisuus on vähäistä, mihin sekä opettajien että oppilaiden käytänteet ja rutinoituneet toimintatavat, asenteet ja normit sekä fyysinen ympäristö johdattelevat. Instituutioiden fyysisiä ja kulttuurisia rakenteita on mahdollista muuttaa, mutta se edellyttää toisin näkemistä ja tekemistä. Eikä niitä voida muuttaa mahtikäskyllä ylhäältä alaspäin. Liikkuva kouluohjelmassa saadut myönteiset muutokset ovat edellyttäneet kouluhenkilökunnan yhteistä määrätietoisuutta ja sitoutumista asian taakse sekä koulun henkilökunnalta nuorten kohtaamista yksilöinä, oppilaiden kuuntelemista, kuulemista ja aitoa toimintaan osallistamista sekä uskallusta ja halua katsoa asioita oppilaiden silmin. Kun oppilaiden ideoita toteutetaan, syntyy samalla omistajuutta yhteisiin asioihin, mikä sitouttaa. (Rajala ym. 2013, 25 26) Yksilön näkeminen ammattieettisten arvojen kautta Oman tutkimukseni nuoret miehet osoittautuivat välinpitämättömiksi liikkumista kohtaan. Yläkoululaisille liikkuminen saattaa olla noloa. Kuitenkin liikkumiseen kannustava ympäristö tarjoaa mahdollisuuksia oman kehon käytön lisäämiseen myös heille. Joku voi tarttua tilaisuuteen tietämättä edes tarttuvansa tilaisuuteen. Yksilö tulisi nähdä kokonaisuutena, jossa elämäntilanteet ja elinolosuhteet, käytettävissä olevat resurssit ja pääomat sekä arvot, kokemukset ja merkitykset ohjaavat yksilöiden toimintaa, myös sitä, sisältääkö toiminta liikettä ja liikkumista vai ei (Itkonen & Kauravaara 2015, 184). Jos liikkumista halutaan lisätä, meidän on välttämätöntä olla kiinnostuneita ihmisen näkökulmasta. Jos ymmärrystä kohderyhmästä ei ole, toimet eivät välttämättä kohtaa vähän liikkuvaa ja mahdolliset muutokset liikkumisessa jäävät lyhytkestoisiksi. Yhteiskunnallinen markkinointi (engl. social marketing; ks. esim. French ym. 2010; Hopwood, T. & Merritt, R. 2012) hyödyntää kaupallisten toimijoiden markkinointikonsepteja prosesseissa, joiden tavoitteena on käyttäytymisen muuttaminen. Yhteiskunnallisessa markkinoinnissa keskeistä on pyrkiä tuntemaan ja ymmärtämään kohdejoukkoon kuuluvan yksilön arkielämää, asenteita, intressejä sekä nykyistä käyttäytymistä ja sen todellisia motiiveja. Kun ensin ymmärretään syvällisesti kohderyhmän lähtökohtia, seuraavaksi tunnistetaan kohdejoukon sisällä erilaisia ryhmiä. Tämän jälkeen jokaiselle ryhmälle kohdennetaan omannäköisensä interventio. Tällöin interventio voidaan toteuttaa parhaassa tapauksessa niin, että siinä autetaan kohdejoukon yksilöitä saavuttamaan juuri ne asiat, jotka ovat heille merkityksellisiä ja tärkeitä ja mitä he haluavat saavuttaa. Mikäli henkilö hakeutuu yksilöllisen neuvonnan ja ohjauksen piiriin ja on halukas työskentelemään oman hyvinvointinsa eteen, on siinä oivallinen lähtökohta. Kohderyhmälähtöisessä toiminnassa keskeistä ei ole saada ihminen tekemään niin kuin ammattilainen tai asiantuntija haluaa, vaan auttaa ihmistä tunnistamaan, mitä hän haluaa, mikä hänelle on tärkeää, mitä hänelle tarkoittaa hyvä elämä. Ihmisen hyvinvointi on viime kädessä hänen itsensä määriteltävissä. On useita tapoja elää hyvää ja mielekästä elämää yhteiskunnan jäsenenä. Jos suunnitellut muutokset ovat ihmisen omien elämänarvojen suuntaisia ja sopivan pieniä, niiden on mahdollista muuttua pysyviksi (Kangasniemi ym. 2015). Se kuitenkin vaatii liikunnanedistäjältä uudenlaista ajattelutapaa, jossa hyvä tulos on sekin, että ihmisen hyvinvointi 36

5 paranee ja mahdollisesti edellytykset liikkumisen lisäämiselle kasvavat, vaikka askelten määrässä tai liikuntakertojen tiheydessä ei tapahtuisikaan mitään muutosta. Edellä esitetyt liikunnanedistämisratkaisut ovat sellaisia, jotka mahdollistavat yksilön mielekkään elämän keskeisten elementtien toteutumisen ja itsensä toteuttamisen. Silloin jää myös se vaihtoehto, ettei liikunta ole jollekulle mielekäs vaihtoehto. Yksilöä ei voi pakottaa liikkumaan, eikä vähäisestä liikkumisesta tule syyllistää tai leimata. Liikkumista kannattaa silti edistää, jotta kaikilla olisi halutessaan mahdollisuuksia liikkumiseen. Eettisesti kestävät toimet ovat läpinäkyviä, niiden vaikuttimet ovat avoimia ja arvoperusta on mietitty. Hyvä lähtökohta on se, että me liikunnanedistäjät havaitsemme oman positiomme ja sen, mihin perustamme työmme. Silloin kyse on omien arvojemme, ennakkokäsitystemme ja asenteidemme tunnistamisesta ja tunnustamisesta. Hyvää ammattitaitoa on kyetä omista arvoistaan, merkityksellisiksi kokemistaan asioista, ennakkooletuksistaan ja -luuloistaan huolimatta tai niiden tuella toimimaan ammattieettisesti kohderyhmän tai asiakkaan arvoja ja tilannetta kunnioittavalla tavalla silloinkin, kun omat arvot poikkeavat kohderyhmän tai asiakkaan arvoista. Unelmani on, että me liikunnanedistäjät olisimme halukkaita reflektoimaan ja kyseenalaistamaan omaa toimintaamme aikaisempaa useammin. Että tunnistaisimme tapamme ja vaikuttimemme toimia suhteessa kohderyhmään. Ehkä siten tunnistamme entistä useammin silmälasimme, voimme nähdä toisin ja myös tehdä toisin. KATI KAURAVAARA, LitT Erikoissuunnittelija LIKES tutkimuskeskus Sähköposti: Jälkikirjoitus: Aineistolähteet eivät ole systemaattisesti poimittuja tai edusta tiettyä joukkoa. Käytän niitä tässä artikkelissa esimerkinomaisesti nostamaan esille sitä, että tällaisiakin mielipiteitä, näkemyksiä ja kokemuksia on olemassa sen rinnalla, että on olemassa hyviä, mielekkäitä kokemuksia sekä liikkumisen edistämisestä että liikkumisen edistämisen kohteeksi joutumisesta. Sitaatit poimittu seuraavista lähteistä: Aineisto 1: Helsingin Sanomissa julkaistua Anna-Stina Nykäsen kirjoittamaa artikkelia Lihavien salille kehtaa mennä kuka tahansa verkkoversiota oli kenen tahansa mahdollista kommentoida nimimerkillä. Sitaatti on poimittu artikkelin yhteydestä osoitteessa sunnuntai/a ( ). Aineisto 2: Sitaatit on poimittu Tanja Sillanpään Laurea-ammattikorkeakouluun vuonna 2014 tekemästä opinnäytetyöstä Toivon, että mä saisin elää ja kasvaa omana ittenäni Mielenterveyskuntoutujien kokemuksia kuntoutuksesta ja liikunnasta. Sillanpää on nimennyt vuotiaat haastateltavansa numeroin: H1, H2 ja H3. Olen kysynyt ja saanut luvan sitaattien julkaisemiseen. Aineisto 3: Sitaatti on poimittu LIKES-tutkimuskeskuksen ja Liikuntatieteellisen Seuran yhteistyössä järjestämän Liikunta kansalaisen silmin -seminaarin keskusteluhetkeen kerättyjen seminaariosallistujien ennakkokysymysten joukosta. LÄHTEET: Eriksen, T. H Toista maata? Johdatus antropologiaan. Helsinki: Gaudeamus & Suomen antropologinen seura r.y. French, J.; Blair-Stevens, C.; McVey, D. & Merrit, R Social marketing and public health. Theory and practice. Oxford University Press. Hasanen, E Me ei välttämättä edes saatais olla siellä. Teoksessa: P. Harinen & A. Rannikko (toim). Tässä seison enkä muuta voi? Nuorisotutkijoiden ajatuksia nuorten liikunnasta ja sen kipupisteistä. Nuorisotutkimusverkosto / Nuorisotutkimusseura Verkkojulkaisuja 65. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto, Hopwood, T. & Merritt, R Sosiaalisen markkinoinnin ABC. Suom. H. Tukia; K. Wilskman & M. Lähteenmäki (toim.). Opas 18. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Itkonen, H. & Kauravaara, K Epilogi. Kurottuja kulttuurikuiluja. Teoksessa: H. Itkonen & K. Kauravaara Liikunta kansalaisten elämänkulussa. Tulkintoja liikkumisesta ja liikunnanedistämisestä. Liikunnan ja kansanterveyden julkaisuja 296. Jyväskylä: LIKEStutkimuskeskus, Kauravaara, K Mitä sitten, jos ei liikuta? Etnografinen tutkimus nuorista miehistä. Liikunnan ja kansanterveyden julkaisuja 276. Jyväskylä: LIKES-tutkimuskeskus. Kangasniemi, A. M.; Lappalainen, R..; Kankaanpää, A.; Tolvanen, A. & Tammelin, T Towards a physically more active lifestyle based on one s own values: the results of a randomized controlled trial among physically inactive adults. BMC Public Health 15:260. Koski, P Liikunnan merkitykset. Teoksessa: S. Kokko & R. Hämylä (toim.) Lasten ja nuorten liikuntakäyttäytyminen Suomessa. LIITU-tutkimuksen tuloksia Valtion liikuntaneuvoston julkaisuja 2015:2. Valtion liikuntaneuvosto. Myllyniemi, S. & Berg, P Nuoria liikkeellä! Nuorten vapaa-aikatutkimus Nuorisotutkimusseuran julkaisuja 140. Opetus- ja kulttuuriministeriö; Valtion liikuntaneuvosto; Nuorisoasiain neuvottelukunta & Nuorisotutkimusverkosto. Ojala, A.-L Vaihtoehtoisuutta ja valtavirtaisuutta. Tutkimus suomalaisten lumilautailijoiden uria raamittavista asenteista, olosuhteista ja resursseista. Studies in sport, physical education and Health 219. Jyväskylän yliopisto. Opetus- ja kulttuuriministeriö. Päätöksenteko ja nuorten osallistuminen päätöksentekoon Suomessa. Euroopan neuvoston politiikkatutkinta. Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2011:27. Rajala, K.; Turpeinen, S. & Laine, K Notkeampi koulu aktiivisempi koulupäivä? Teoksessa: P. Harinen & A. Rannikko (toim.) Tässä seison enkä muuta voi? Nuorisotutkijoiden ajatuksia nuorten liikunnasta ja sen kipupisteistä. Nuorisotutkimusverkosto / Nuorisotutkimusseura Verkkojulkaisuja 65. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto, Rintala, P Vammaiset ja pitkäaikaissairaat liikkumaan Miksi, kuka päättää, mitä ja kenen puolesta? Teoksessa: H. Itkonen & K. Kauravaara Liikunta kansalaisten elämänkulussa. Tulkintoja liikkumisesta ja liikunnanedistämisestä. Liikunnan ja kansanterveyden julkaisuja 296. Jyväskylä: LIKES-tutkimuskeskus, Spradley, J. P The ethnographic interview. New York: Holt, Rinehart & Winston. Valovirta, E Ylirajaisten erojen politiikkaa. Teoksessa: T. Saresma; L.-M. Rossi & T. Juvonen (toim.) Käsikirja sukupuoleen. Tampere: Vastapaino,