Yhden versus monen maailman filosofit. Ahti-Veikko Pietarinen Filosofian laitos Helsingin yliopisto

Transkriptio

1 Yhden versus monen maailman filosofit Ahti-Veikko Pietarinen Filosofian laitos Helsingin yliopisto Jako yhden ja monen maailman välille on tuttu osa sitä yleistä jaottelua, jonka Jean van Heijenoort ja Jaakko Hintikka ovat filosofianhistoriallisissa tutkimuksissaan tehneet ja joka koskee filosofisten käsitteiden merkityksen luonnetta. Tuon kysymyksen presuppositioita ovat käsitykset kielen universalistisesta ja kielen kalkylistisesta luonteesta. Universaalisuusolettamuksen mukaan kieli kattaa kaiken metateorian. Kieli puhuu olemassaolevasta, Quinen sanoin kaikesta. Kielen ulkopuolelle ei voi mennä tutkimaan, mitä se sanoo, vaan se sanoo kaiken, mitä on. Kalkylismin mukainen olettamus sen sijaan ei edellytä metakielten rakentamista kielen sisään. Mitä kieli sanoo on mm. sen tutkimista, mitä käyttöä ja mitä ominaisuuksia sen ilmaisemilla käsitteillä on. Merkitys varioi, sillä kielen ilmausten viittauskohteita esiintyy muuallakin kuin aktuaalisessa maailmassa. Kieltä ja käsitejärjestelmiä voidaan tulkita uudelleen. Esimerkiksi yleisyyksien merkitys on aina osittain tulevaisuudessa. Jaotteluun liittyy tietysti paljon muutakin, mutta meitä kiinnostaa erä sen seurauslauseena saatavan yhden vs. monen maailman ennakko-olettamuksen laajempi yhteys. Yhden maailman olettamus nimittäin juontuu universaalisuusajatteluun liittyvästä merkityssuhteiden lausumattomuusteesistä. Teesin mukaan merkityssuhteet ovat kielen sisäisiä käsitteellistyksiä. Niistä ei voi puhua tarkastelemalla kieltä sen ulkopuolelta. Käsitteet ovat merkityksiä, saattaisi lausumattomuusteesiä kannattava filosofi Leibnizia mukaillen sanoa. Teesistä seuraa siis mahdottomuus ilmaista käsitteellisiä totuuksia. Totuudet, joista haluttaisiin puhua, täytyy siis ilmaista jollain muulla tavoin. i Yhden maailman teesi seuraa, sillä jos merkitysten konstituointi on kielen sisäistä, niin vain se kieli, joka meillä aktuaalisesti on, voi olla osallinen tähän tehtävään. Merkitysten konstituointi on lausumattomuusteesin mukaan kielen sisäistä, joten vain tosiasiallinen, ns. arki- tai kotikielemme käsiteapparaatti kontribuoi merkitykseen. Myös pragmatistiset ja eksternalistiset kannat voivat johtaa yhden maailman tilanteeseen. Näin on, jos kielen ulkoiseen todellisuuteen liittyvät merkitykseen kontribuoivat käytännöt kuvaavat vain

2 niitä toimintoja, joita itse asiassa teemme. Ja jos ne kuvaavat kaikkia ja vain niitä toimintoja, joita itse asiassa teemme, seuraa näkökannasta vieläpä käsitteellinen relativismi ja solipsismi. ii Monen maailman ajatukseen ei liity lausumattomuusteesiä. Merkityssuhteita voidaan tutkia ja varioida eri tavoin. Oleellista on tarkastella, mitä voisi tai saattaisi seurata, jos merkityssuhteet olisivat tietyn kaltaisia. Tarkastelu edellyttää, että merkitykseen kontribuoivat monenlaiset toteutumattomat mahdollisuudet, filosofien termein mahdolliset maailmat, jotka toimivat ilmausten viittauskohteina kuten sekin yksi maailma, josta universaalisuusolettamuksen mukainen kieli puhuu. Sillä seikalla, seuraako ennakkoedellytyksistämme yhden vai monen maailman tilanne on usein ratkaiseva merkitys pyrkimyksissämme ymmärtää, miksi filosofi ajattelee tietyllä tavalla. Tai ehkä pitäsi kysyä kahdella tavoin, miksi joku ajatteli niin kuin kirjoitti ja miksi joku taas kirjoitti niin kuin ajatteli. Herroja Frege, Peano, Russell, Wittgenstein, varhempi Carnap, Tarski osin, Adorno, Church, Quine, Heidegger, Derrida, Foucault, Deleuze ja Rorty on pidetty tai voidaan pitää yhden maailman filosofeina. Toisaalta Peirce, Schröder, Husserl, varttunut Carnap, Gödel, Montague ja Hintikka ovat monien maailmojen ajattelijoita. Olen esittänyt, että jako sopii myös pragmatisteihin. Ralph Waldo Emerson, William James, F.C.S. Schiller, Giovanni Papini ja Charles W. Morris kuuluvat edellisiin ja Josiah Royce, Giovanni Vailati, C.I. Lewis, G.H. Mead ja Susan Haack jälkimmäisiin (Pietarinen 2008). John Dewey on epäselvin tapaus, joten lienee varminta sanoa, että hän oli yhden maailman filosofi, joka halusi kuulua monen maailman porukkaan (Pietarinen 2009b). Aiemmista tutkimuksista poiketen Otto Neurath näyttää kuuluneen siihen ihan oikeastikin (Pietarinen 2009a), kuten myös viimeisten vuosien Wittgensteinkin (Pietarinen 2005). Filosofien taustaolettamuksia voidaan siis pyrkiä näin luokittelemaan kun tarvetta heidän ajattelunsa taustojen ymmärtämiseksi syntyy. Nämä alustavat huomiot eivät kuitenkaan suinkaan ole pienoistutkielmani pääasiallisinta antia. Yhden ja monen maailman filosofioihin näyttää nimittäin liittyvän joitakin julkilausumattomia seikkoja, jotka vaikuttavat niin jaottelun perusluonteeseen kuin sen mielekkääseen soveltamiseenkin. On todettava, että vaikka jaon toimenkuva on kielifilosofinen, ei sitä koskevissa arvioinneissa voi välttyä metafyysisiltä kannanotoilta. Tunnetun lohkaisun mukaan tieteentekijällä, joka väittää tulevansa toimeen ilman metafysiikkaa on huono metafysiikka. Sama voitaisiin kai todeta useimmista loogisen empirisismin edustajista, Neurath-polo mukaanlukien. Hänhän oli loppujen lopuksi monen maailman filosofi, joka yritti tulla toimeen ilman metafysiikkaa. Perusteltu kanta mahdollisten maailmojen luonteeseen on siis syytä ottaa, jottei monen maailman olettamus romahda yhden maailman tapaukseksi. Toisaalta liioiteltu ääriasenne voi johtaa

3 aivan samaan. Esimerkiksi David Lewisin ns. modaalirealismi on hiukan paradoksaalisesti yhden maailman filosofiaa. Lewisin maailmoissa, jotka ovat sellaisia isoja maailmoja kuten meidän oma universumimmekin, kaikki toiminta on sitä, mitä joku itse asiassa tekee, sillä jokainen mahdollisuus on aktuaalinen kyseisessä maailmassa sijaitsevan toimijan kanalta. Vastinerelaatio, tuo Lewisin postuloima modaalisemanttinen ilmiö, ilmaisee vain samankaltaisuussuhteita. Se ei välitä jatkuvuutta yksilöilmentymien välillä. Voitaisiin sanoa, että Lewisin teoriaa ei tulisikaan kohdata uskonpuutteesta johtuva tuijotus vaan liiallisesta toiminnasta johtuva aktuaalisuus. Vastakkainen tapaus, ajatus maailmoista puhtaina teknis-kielellisinä välineinä tai sopimuksina puolestaan jättää auki monia tärkeitä yksilöiden identiteettiä ja nimisanojen merkityksiä koskevia kysymyksiä. Stipuloiduissa maailmoissa mahdollisuudet eivät toimi yksilötermien luontevina, tosiasiallisten käytäntöjen kautta annettuina viittauskohteina. Kirjoitukseni pääanti ei kuitenkaan ole edes näissä edellä mainituissa seikoissa. Sellaisenaan ne pyrkivät vain laajentamaan näkökulmaa yhden vs. monen maailman olettamuksen paikasta filosofiassa kieliteoriasta metafysiikkaan. Haluan nimittäin esittää, että olettamuksella on kokonaan oma vastineensa metafysiikassa. Se liittyy kahteen laajamittaiseen tapaan harjoittaa metafysiikan tutkimusta. Nämä tavat puolestaan rakentuvat sellaiselle ennakko-olettamukselle ja sen kiellolle, joiden voidaan perustella olevan yhden vs. monen maailman jaottelua synnyttäville tekijöille yhtäläinen. Mielessäni ovat Strawsonin (1959) nimeämät revisionaarinen ja deskriptiivinen metafysiikka. Tätä jakoa voidaan tietysti lähestyä, kehittää ja kritisoida monin tavoin, eikä sitä kenties ole esitetty lopullisen vakuuttavasti, mutta sillä on silti tietty metodologinen käyttökelpoisuutensa. Deskriptiivisen metafysiikan tehtävänä on tutkia ja kuvailla maailmaa tai todellisuutta koskevan järkemme, ajattelumme tai käsitejärjestelmämme yleistä luonnetta. Revisionaarinen metafysiikka tavoittelee ajattelua synnyttävän maailman tai todellisuuden yleistä luonnetta. Ero on selvä. Deskriptiivinen metafysiikka sallii sen, että maailman rakennetta voidaan muuttaa, jotta ajattelumme sopisi siihen. Emme voi ajatella maailmaa epä-antropomorfisesti, ilman sen välittymistä ajattelumme rakenteiden kautta. Revisionaarinen metafyysikko puolestaan olettaa, että maailma voidaan nähdä ja kokea tietynlaisena, ja että ajattelua voidaan muuttaa, jotta tämä kuvamme ja kokemuksemme maailmasta sopii siihen. Strawsonin mukaan revisionisti haluaa jopa luoda paremman ajattelu- tai käsitejärjestelmän, kun taas deskriptivisti pitää järjestelmäänsä jotenkin käsitteellisesti invarianttina. Tätä Strawsonin lisäystä en pidä kovin onnistuneena, sillä se sallii liian monia ristikkäisiä tapauksia ja esimerkiksi tekee monista deskriptivisteistä revisionisteja jo niissäkin tapauksissa, joissa heidän ainoa pyrkimyksensä on muuttaa käsitejärjestelmää vain tulkitsemalla sitä toisista näkökulmista. iii Toisaalta

4 puhe vain yhdestä, muuttumattomasta käsitejärjestelmästä on esim. Donald Davidsonin tunnettujen perustelujen mukaan kestämätöntä. Näiden luonnehdintojen kirkastamiseen ei voi tässä käydä, joten päällimmäisin ja uutuusarvoltaan kiinnostavin kysymys on syytä asettaa siten, missä kohdin ja millä tavoin yhden ja monen maailman filosofiat työntyvät esiin. Deskriptiivisessä metafysiikassa käsiteanalyyttinen metodi näyttelee pääosaa ja muu on sille alisteinen. Revisionistien mukaan maailmasta voidaan ottaa jokin kuva tai että se synnyttää jonkin vision. Kuva toteuttaa kriteereitä, joita metafyysiikkaa koskevan ajattelun eri vaiheet edellyttävät. Niitä voivat olla mm. esteettisyys, eettisyys, älyllisyys tai emotionaalisuus. Maailmasta syntyy ikään kuin useita kopioita tai näkemyksiä, joita revisionisti pyrkii toteuttamaan. Edustaisiko siis jälkimmäinen kanta monen maailman filosofiaa? Ei, asia on täsmälleen päinvastoin. Revisionarismissa näet mikään ei takaa kuvan oikeellisuutta. Se sallii käsitejärjestelmien muutokset joidenkin lausumattomien kriteerien mukaan, jopa sen, että kriteerit voidaan tarvittaessa antaa jälkikäteen. Mutta tällöin merkitys ei voi aidosti varioida. Filosofisten käsitteiden perimmäinen merkitys pysyy staattisena. Kaikki variaatio tai merkitysero tapahtuu vain suhteessa toisiin variaatioihin ja eroihin, jotka ovat osia kielen sisäisestä rakenteesta. Emme voi luoda metasystemaattisia näkökulmia käsitteidemme ominaisuuksien ja niiden käytön seurausten arvioimiseksi. Monen revisionistin suosima ns. konstellatiivinen metodi toimii esimerkkinä filosofisten käsitteiden merkityksen rajaamisesta staattiseksi rakenteeksi joka ei liitä merkitystä kielen ulkoiseen kontekstiin. Monen maailman filosofiassa käsitteellisten viitekehysten uudelleentulkinta ei tällä tavoin tule estetyksi. Deskriptiivisen metafysiikan mukaan ajatusjärjestelmillä on tietty yleinen luonne, mutta tämän luonteen ymmärtämiseksi oleellista on uusien näkökulmien ja päämäärien asettaminen. Mutta uusien näkökulmien ja päämäärien asettaminen ei onnistu, ellemme kehitä menetelmiämme ja metodisia valmiuksiamme. Koska metateoreettiset menetelmät ja niiden tarjoamat välineet on hyväksyttävä, jotta käsitteiden uudelleentulkinnat olisivat ylipäätään mahdollisia, ei uusien näkökulmien ja päämäärien asettamista voi aidosti toteuttaa revisionaarisessa, yhden maailman filosofiassa. Edellisissä huomioissa voi piillä jopa jonkinlainen mahdottomuustulos. Emme ehkä voi toivoa saavuttavamme filosofiselle käsitevälineistöllemme varteenotettavia tulkintoja tai mielekkäitä käyttötapoja ottamatta toteutumattomia mahdollisuuksia vakavasti. Vastaavasti niiden sivuuttaminen pakottaa muodostamaan yhden ison, spekulatiivisen vision maailman yleisestä luonteesta. Yksi

5 maailma, yksi unelma tosiasiassa tarkoittaakin: Jos ajattelet eläväsi vain yhdessä maailmassa, voit muodostaa vain yhden hypoteesin. Tuo visio on herkästi kumoutuva, suurella todennäköisyydellä epätosi, ja johtaa käsitteelliseen relativismiin. Vaihtoehtona on realistinen monta ideaa, monta maailmaa : useiden pienten hypoteesien ja uusien ideoiden keksiminen ja niiden koettelu yksi kerrallaan, monissa maailmoissa. Helsingin yliopisto Viitteet Croft, William ja D. Alan Cruse (2004). Cognitive Linguistics. Cambridge: Cambridge University Press. Pietarinen, Ahti-Veikko (2005). Ludwig Wittgenstein, teoksessa S. Chapman ja C. Routledge (toim.), Key Thinkers in Linguistics and the Philosophy of Language, Edinburgh: Edinburgh University Press, Pietarinen, Ahti-Veikko (2008). The Place of Logic in Pragmatism, Cognitio 9, Pietarinen, Ahti-Veikko (2009a). Principles and Practices of Neurath s Picture Language, teoksessa O. Pombo. S. Rahman & J.M. Torres (toim.), Essays in Honour of Otto Neurath, Dordrecht: Springer. Pietarinen, Ahti-Veikko (2009b). A Fox or a Hedgehog? A Question about John Dewey s Absolute Presupposition, ilmestyy. Pietarinen, Ahti-Veikko & Snellman, Lauri (2006). Kuinka pragmatisismi todistetaan, Ajatus 63, Strawson, Peter F. (1959). Individuals An Essay in Descriptive Metaphysics, London: Methuen. i Aivan vastaava nominalistis-internalistinen olettamus vallitsee mm. suositussa kognitiivisessa semantiikassa (Croft & Cruse 2004), vaikka sitä ei kukaan tämän suuntauksen kannattaja olekaan julki lausunut. ii Pietarinen & Snellman (2006) esittää tarkemmat perustelut.

6 iii Tällöin esim. Kant olisi revisionisti Aristoteleen suhteen ja Peirce Kantin suhteen. Tällainen uudelleentulkinta on kuitenkin jo esim. aksiomaattisen metodin ydinajatus.