Johdanto. Poutiainen, Saila. Partuuna 2021

Transkriptio

1 Johdanto Poutiainen, Saila Partuuna 2021 Poutiainen, S 2021, Johdanto. julkaisussa S Poutiainen (Toimittaja), Yleisö ja puhe : Kymmenen näkökulmaa esiintymiseen. Partuuna, Helsinki, Sivut publishedversion Downloaded from Helda, University of Helsinki institutional repository. This is an electronic reprint of the original article. This reprint may differ from the original in pagination and typographic detail. Please cite the original version.

2 8 Yleisö ja puhe 1. Johdanto 9 Artikkeleita kirjoittaessamme olemme erityisesti ajatelleet korkeakoulujen opiskelijoita, jotka kieli- ja viestintäopinnoissaan edelleen usein harjoittelevat esiintymistä. Viestintää käsittelevään tieteelliseen tietoon tutustuessaan he ovat janonneet suomenkielistä tutkimustietoa myös esiintymisestä ja toivon kirjan auttavan tähän janoon. Olemme kirjoittaneet myös kollegoillemme eli viestintää ja vuorovaikutusta kenties korkea-asteella opiskelleille, esiintymistä opettaville, kouluttaville ja tutkiville sekä vuorovaikutuksesta opiskelijoilleen puhuville äidinkielen opettajille. Sinulle, esiintymisestä kiinnostuneelle, joka olet kaivannut esiintymisen taito- ja niksioppaiden rinnalle painavampaa luettavaa, toivotan virkistävää ja avartavaa lukukokemusta. Helsingin Herttoniemessä toukokuussa 2021 Saila Poutiainen 1. Johdanto Saila Poutiainen Jos sinulta kysyttäisiin, millainen olet viestijänä, todennäköisesti pohtisit myös sitä, millainen olet esiintyjänä. Esiintyminen on meille arkipäivää ja silti siinä on lähes aina jotain ennustamatonta ja jännittävääkin. Mitä esiintyminen on ja mitä esiintymisessä tapahtuu? Tässä kirjassa etsitään eri näkökulmista vastauksia näihin kysymyksiin. Näkökulmat eivät ole uusia, mutta yhdessä ne luovat ensimmäistä kertaa moniulotteisen ja tieteelliseen tietoon perustuvan kuvan esiintymisestä. Tyypillisesti esiintymistä käsittelevät kirjat neuvovat tai opettavat parempaan esiintymiseen. Tämänkin kokoelman voi ajatella auttavan lukijaa parempaan esiintymiseen: kirjan tavoitteena on tarjota käsitteitä ja eritellä viestinnän ilmiöitä sen avaamiseksi, mitä esiintyminen on ja mitä siinä tapahtuu. Kirja ei kuitenkaan tarjoa vinkkejä tai harjoituksia, eikä kokoelmassa edes tavoitella yhtenäistä määritelmää esiintymiselle, saati hyvälle esiintymiselle. Moniulotteisellakin kuvalla on tietysti rajansa. Kirjoittajat ovat pääasiassa viestinnän ja vuorovaikutuksen tutkijoita ja suurin osa artikkeleista kuvaa esiintymistä yleisöpuhetilanteessa. Tarkoitamme yleisöpuhetilanteella viestintätilannetta, jossa on tyypillisesti yksi tai useampi puhuja sekä joukko muita ihmisiä, jota nimitetään yleisöksi. Puhuja on pääasiallisesti äänessä ja vastuussa viestinnästä ja yleisö pääasiallisesti kuuntelee. Esiintyminen ei kuitenkaan ole vain yleisöpuhetta. Esiintymistä tarkastellaan kirjassa ainakin puhetaitona, performanssina, dialogina, vuorovaikutuksena, neuvotteluna, kokemuksena, tiedonsiirtona, puheilmaisuna, tekstintulkintana,

3 10 Yleisö ja puhe 1. Johdanto 11 luentona, vaikutelmina ja tapana olla maailmassa. Kirjassa tarkastellaan esiintymistä seuraavista näkökulmista: dialogisuus, keskustelunanalyysi, mikrososiologia, viestinnän etnografia, esitystutkimus, esityshistoria, fenomenologia, eksistentialismi ja kriittinen mediatutkimus. Samalla kun kirjoittajat jäsentävät esiintymistä näistä näkökulmista, he myös esittelevät valitsemiaan näkökulmia. Kirja johdattaa siis paitsi esiintymiseen myös valittujen näkökulmien perusperiaatteiden ja keskeisten tekstien ja tutkijoiden ääreen. Johdatukseksi kuvaan lyhyesti ensin suomalaisen puhetaidon opetuksen historiaa ja sen jälkeen keskityn tutkijoita ehkä toistaiseksi eniten kiinnostaneeseen aiheeseen eli esiintymistaidon olemukseen. Sen jälkeen esittelen lyhyesti teoksen artikkelit ja artikkeleita yhdistävät teemat. Suomalaisen puhetaidon opetuksen historiasta Suomalaisen puhetaidon opetuksen historiaa on kuvattu mallikkaasti. Riku Keskinen on puheviestinnän lisensiaatintutkielmassaan kartoittanut ja analysoinut suomalaisen puhetaidon kirjallisuuden historiaa. Puheviestinnän emerita professorin Maarit Valon artikkeli antaa yksityiskohtaisen kuvan Jyväskylän yliopiston puheviestinnän opetuksen historiasta. 1 Pyydänkin erityisesti puhetaidon opetuksen historiasta kiinnostuneita lukemaan nämä kirjoitukset, sillä seuraavassa kuvaan vain tärkeimpiä puhetaidon opetuksen ääriviivoja ja keskityn yliopisto-opetukseen. Puhetaidon opetus Suomen yliopistoissa syntyi kaunoluvun opetuksen perustalle. Euroopassa kaunoluku (Vortragskunst) yliopiston oppialana alkoi Saksassa 1800-luvun lopussa. Suomessa kaunoluvun opiskelu alkoi Saksasta mallia ottaen lukujen taitteessa ja kaunoluku säilyi 1900-luvun alkuvuosikymmenet Suomessa pu- 1 Keskinen 1995, 1998 ja 1999; Keskisen henkilökohtaiset tiedonannot 2017 ja 2020; Valo hetaidon opetuksen nimenä. Kaunoluvun opetus oli muun muassa runonlausuntaa ja ohjausta muiden kaunokirjallisten tekstien esittämiseen. Keskeiset kaunoluvun opettajat eivät opettaneet retoriikkaa, vaikka olivatkin muun muassa Saksassa ja Ruotsissa saamansa koulutuksen myötä siitä tietoisia. Useat opettajat olivat myös esiintyviä ammattilausujia. 2 Kaunoluvun keskeisyys näkyy myös varhaisissa suomalaista puhetaitoa käsittelevissä kirjoissa. 3 Niissä ei niinkään keskitytty opastamaan puheella vaikuttamiseen, oman tekstin tuottamiseen tai argumentoinnin arvioimiseen, vaan niissä kuvattiin ja ohjeistettiin, miten välittää suullisesti kuulijoille kaunokirjallisia tekstejä. Lausunnan ajateltiin olevan pohja kaikelle puhetaidolle ja sen katsottiin kehittävän paitsi esiintymistaitoa myös lausujaa ihmisenä. Kaunoluvun opetuksessa oli tutkimustietoon perustuvaa sisältöä ja opiskelijoille annettiin tulkitsemis- ja esittämisohjeita, jotka käytännössä olivat kauniiseen ja ilmaisevaan puheeseen, äänenkäyttöön ja kielen lausumiseen liittyvää opetusta. Puhutun yleiskielen omaksuminen ja kauniisti lausuminen liittyivät kansalliseen identiteettiin, suomenkieliseen kulttuuriin ja aatteellisesti yhteiseen hyvään ja hyvinvointiin. Kaunoluku ja lausunnan harjoittaminen ovat olleet Suomessa suosittuja. Ne ovat paitsi kehittäneet puhetaitoa myös liittyneet niin kansansivistykseen kuin koulun puhekasvatukseen. Kaunolukua painotettiin myös yliopiston ensimmäisissä puhetaidon opetusviroissa. Vuonna 1910 alkoi suomenkielinen ja ruotsinkielinen kaunoluvun opetus Helsingin yliopistossa. Ensimmäiseen puhetekniikan ja suomenkielisen kaunoluvun lehtoraattiin valittiin 2 Riikka Pöyhösen pro gradu -tutkielmassa (2016) piirretään kuva Suomen ensimmäisestä ammattilausujasta, Onni Savolaisesta, ja hänen elämäntyöstään kaunoluvun opettajana. 3 Peltonen 1901; Avellan Kaunoluvusta käytetään ruotsiksi sanaa välläsning ja kaunopuheesta vältalighet. Saksaksi kaunoluku on Vortragskunst ja kaunopuheisuus beretsamkeit.

4 12 Yleisö ja puhe 1. Johdanto 13 Ilmari Räsänen vuonna Kun Kaarlo Marjanen jatkoi tehtävässä 1933, oppialan nimeksi muutettiin puheoppi. Tässäkin suomalaisen opetuksen polku noudattelee saksalaista perinnettä, jossa kaunoluku muuttui 1920-luvun puolivälissä puheopiksi (Sprech kunde). Puheoppi oli sateenvarjotiede, jonka alle liitettiin kaikki väljästi puhumiseen liittyvä, myös lausunta. Vaikka retoriikalla oli huomattava akateeminen rooli, kaunoluvun varhainen opetus yliopistossa ei ollut retoriikkaan kiinteästi kytköksissä. Suomalaisessa yliopistossa on ollut retoriikan opetusta ja kaunopuheisuuden professorin oppituoli vuodesta Retoriikan opiskelu kuten muukin opiskelu yliopistossa edellytti aikanaan latinan kielen taitoa. Retoriikan opiskelu sisälsi roomalaisen kulttuurin omaksumista ja puhe- ja kirjoitustaidon harjoittelua perehtymällä kaunopuheisiin puhujiin ja kirjoittajiin. Opetuksessa vaikutti klassinen sivistysihanne. Retoriikan opetus tähtäsikin pikemmin sofistikoituneen kielenkäytön hallintaan kuin vaikuttavan puhumisen opiskeluun. Puhetaidon opetus tarkoitti varhaisessa yliopistossa luentoja retoriikan teoriasta ja käytössä oli erityisesti Ciceron kirjoittama De oratore. 5 Kaunoluvun yliopisto-opetuksen alkaessa retoriikan opetus oli kuitenkin muuttunut latinan kielen ja Rooman kirjallisuuden opetukseksi. Retoriikan opetus filologisoitui. Samanaikaisesti yliopistojen muuttuessa 1800-luvun kuluessa kansankielisiksi ja moderneiksi tiedeyliopistoiksi retoriikka ei ollut enää keskeinen oppijärjestelmä eikä latina opetuskieli luvun lopussa puhetaidon opetus retoriikan oppijärjestelmän mukaisesti oli Suomessa jo hyvin vähäistä. Nykyään retoriikkaa tutkitaan erityisesti viestintätieteissä, filosofiassa, teologiassa ja uskontotieteissä, 4 Turun akatemiaan perustettu kaunopuheisuuden professorin oppituoli siirtyi Helsingin yliopistoon ja professuurin ala on latinan kieli ja Rooman kirjallisuus. 5 Ainoa Ciceron suomennettu teos Puhujasta sattuu olemaan sama, jota käytettiin myös varhaisimmassa suomalaisessa puhetaidon opetuksessa. politiikassa ja kirjallisuustieteissä. 6 Kaunoluvusta puheopiksi muuttunut puhetaidon opetus siirtyi lukujen taitteessa tieteenalaksi vakiintuneen puheviestinnän oppisisältöihin. Puheviestintää oli tarjolla lähinnä Jyväskylän, Tampereen ja Helsingin yliopistoissa. Puheviestintää noina aikoina yliopistossa pääaineena opiskelleet perehtyivät muun muassa puhetekniikkaan, lausuntaan, näyttämöpuheeseen, neuvottelutaitoon, ilmaisutaitoon ja useamman opintojakson verran puhetaitoon. Sittemmin puheviestinnän yliopistollisen tutkinto-opetuksen painopiste on siirtynyt viestinnän ja erityisesti ihmisten välisen vuorovaikutuksen tutkimukseen. Puhetaidon sijaan tarkastellaan lähinnä esiintymistaitoa ja se nähdään yhtenä viestinnän kontekstina. Puheviestinnänkin opetukseen luvuilla sisältyneet äänen ja puheen tuottamiseen ja havainnointiin liittyvät oppisisällöt ovat nykyisin tarjolla fonetiikassa, logopediassa ja vokologiassa. 7 Puheviestinnän tieteenalan nimi, kansainvälistä trendiä seuraten, on muutettu viestinnäksi, ja yliopistollista tutkinto-opetusta on tarjolla Jyväskylän ja Tampereen yliopistoissa. Vaikka puhetaidon opetuksen historian kytkös Saksaan on vahva, nykyisin esiintymisen tutkimuksen merkittävin yhteys 6 Esiintymisestä retoriikan näkökulmasta kirjoittaa esimerkiksi teologiasta väitellyt Juhana Torkki (2006). Suomenkielisen katsauksen retoriikan historiaan on esittänyt esimerkiksi puheviestinnästä väitellyt Jukka-Pekka Puro (2006). 7 Logopediaa, fonetiikkaa ja vokologiaa voidaan yhteisesti nimittää puhetieteiksi. Tieteenalat ovat painottuneet luonnontieteellisempään tutkimukseen kuin (puhe)viestinnän tutkimus. Logopediassa keskitytään puheen, kielen, äänen, kommunikaation ja nielemistoimintojen kehitykseen, häiriöihin, niiden arviointiin ja kuntoutukseen (helsinki.fi/fi/laaketieteellinentiedekunta/logopedia, luettu ). Puheterapeutin pätevyys edellyttää logopedian opintoja. Fonetiikassa perehdytään ihmisäänen ja kielen äänteiden tuottamiseen, havaitsemiseen ja akustiseen luonteeseen (Wikipedia). Vokologiassa tutkitaan ja harjoitetaan ihmisääntä (Laukkanen 2008).

5 14 Yleisö ja puhe 1. Johdanto 15 on Yhdysvaltoihin. Akateeminen opetus Yhdysvalloissa eriytyi luvun vaihteessa äidinkielen eli englannin opetuksesta puheen opetukseksi. 8 Oppialan nimi oli aluksi Speech tai Public Speaking. Suomessa esiintymistä opettaville ja kouluttaville puheviestintää opiskelleille asiantuntijoille public speaking lienee yleisin ja läheisin englanninkielinen käännös esiintymiselle. Public speaking on kuitenkin merkitykseltään kapeampi kuin suomen kielen käsite esiintyminen. Public speaking tarkoittaa ensi sijassa yleisölle puhumista julkisessa kontekstissa ja termi huomioi myös kielenulkoisen viestinnän. 9 Public speakingia ei oikein voida ajatella tapahtuvan kahdenkeskisessä viestintätilanteessa, vaikka suomeksi voimme ajatella puhekumppanista, että nyt se taas esiintyy. Public speaking ei myöskään kata taiteellisia esityksiä. Muita esiintymisen englanninkielisiä vastineita ovat delivery (suom. ulosanti, esitystapa, toimitus), performance (esitys, performanssi, näytös, suoritus ml. roolisuoritus, suorituskyky), public address (julkinen puhuminen), oral intepretation (suullinen tekstintulkinta) ja presentation (esitelmä, esitys, esittely, esillepano, näytös). 10 Suomessa viestinnän ja vuorovaikutuksen opinnot, mukaan lukien esiintymisen harjoittelu, ovat nyt osana niin peruskoulun, toisen asteen kuin korkea-asteen opintoja. Työväenopistot ja koulutusyritykset tarjoavat säännöllisesti esiintymisen valmennusta ja opetusta. Viestintäosaamista opetetaan osana pakollisia kieli- ja viestintäopintoja kaikissa Suomen korkeakouluissa kaikille opiskelijoille. Kuitenkin, vaikka esiintymisen kouluttamisen ja esiintymisoppaiden kirjo on Suomessakin valtaisa, esiintymisen tutkimusta on suomen kielellä julkaistu melko rajatusti. Keskityn seuraavassa 8 Poutiaisen ja Smedsin artikkelissa tässä kirjassa kuvataan amerikkalaisen yliopiston esiintymisen ja esitystutkimuksen historiaa yksityiskohtaisemmin. 9 Suosittuja esiintymisen oppikirjoja ovat esimerkiksi Lucas (2019), O Hair et al. (2017) ja Beebe & Beebe (2014). 10 MOT Englanti ( esiintymistaidon tutkimukseen, kuvaan esiintymistaidon luonnetta ja arviointimahdollisuuksia. Esiintymisjännitys ja esiintymistaito ovat viestinnän tutkimuksessa merkittävimmät esiintymisen tutkimuksen teemat. Kirjan artikkeleissa ei esiintymistaitoon palata yhtä yksityiskohtaisesti vaan tavoitteenamme on esitellä muitakin näkökulmia esiintymiseen. Esiintymistaito ja viestintäosaaminen Esiintymistaitoja (public speaking skills) voidaan ajatella osaksi ihmisen viestintä- tai vuorovaikutusosaamista (communication competence tai interpersonal communication competence). 11 Esiintymistaitojen tutkimuksessa ollaan edelleen kiinnostuneita siitä, miten koettu esiintymisjännitys (anxiety, apprehension, fear) liittyy esiintymisen osaamiseen, miten opettaa esiintymistä, ja siitä, miten ylipäätään arvioida esiintymistaitoja. Yksi tuoreimmista tutkimuksen teemoista on esiintymistaitojen opettaminen vuorovaikutteisten virtuaalisten sovellusten avulla. Suomessa puhetaidon opetuksessa esiintymisen taitojen tarkastelu vahvistui ja 1980-lukujen vaihteessa. Taitopuheen rinnalle nousi 2000-luvun alkupuolella osaamispuhe. 12 Viestintäosaaminen on viestintätaitoa laajempi käsite. Kun esiintymisen osaamista tarkastellaan tietynlaisena viestintäosaamisena ei vain 11 Laajalahti (2014, 19 20) esittää muuan viestintä- ja vuorovaikutusosaamisen käsitteiden erittelyn. Hän päätyy tutkijoiden vuorovaikutusosaamisen kehittymistä käsittelevässä väitöskirjassaan käyttämään käsitettä vuorovaikutusosaaminen ja viittaa sillä viestintää ja ihmisen keskinäistä kanssakäymistä koskevaan osaamiseen. 12 Seuraavassa esityksessä taidot ja osaaminen nojaavat länsimaiseen käsitykseen kompetenssista. Muista kompetenssin epistemologisista tai ontologisista näkemyksistä kiinnostuneille mielenkiintoista luettavaa voisivat olla esimerkiksi Wrench & Punyanunt-Carter (2015), Miike (2017) ja Ferri (2016).

6 16 Yleisö ja puhe 1. Johdanto 17 esiintymistaitoina esiintymisen osaamisen kuvaus monimutkaistuu mielenkiintoisella tavalla. Ensinnäkin voimme kysyä, ovatko viestintäosaaminen tai viestintätaidot tilannekohtaisia vai onko olemassa viestintätaitoja, joita voidaan tunnistaa kaikenlaisista viestintätilanteista. Toiseksi voimme kysyä, ovatko viestintätaidot yksilön synnynnäinen ominaisuus (piirre) vai voiko niitä kuka tahansa hankkia tai opetella. Jos viestintätaidot ajatellaan tilannesidonnaisiksi, silloin voimme ajatella, että esiintymistilanteessa tarvitaan erityisiä taitoja muihin viestintätilanteisiin verrattuna. Tutkijat ovatkin jokseenkin yksimielisiä siitä, että eri tilanteissa tarvitaan erilaista viestintäosaamista esimerkiksi parisuhteen konfliktitilanne ja onnistuneen videoblogin tekeminen edellyttävät erilaista osaamista. Mutta on viestintätilanteissä yhteisiäkin piirteitä, jolloin niissä voi olla yhteisiäkin osaamisvaatimuksia. Voidaan esimerkiksi ajatella, että luennoitaessa, keskusteltaessa ystävän kanssa henkeviä tai asiakkaita neuvottaessa on osattava ennakoida ja havainnoida muiden osapuolten viestintää tai perustella väittämiä kulloiseenkin tilanteeseen sopivalla tavalla. Mutta entä tarvitaanko erilaisissa esiintymistilanteissa erilaisia taitoja? Tähänkin vastaus on sekä että. Esimerkiksi niin yleisöpuhetilanteessa, puhetaide-esityksessä kuin mediaesiintymisessä on hyvä osata häivyttää valmistautumisen ja harjoittelemisen merkkejä ja kohtuullinen esiintymisjännityksen hallinta on kaikissa tilanteissa myös tarpeen. 13 Toisaalta puhetaideesitys edellyttää taiteellisen tekstin tulkinnan taitamista ja mediaesiintymisessä puhujan olisi hyvä tuntea käytetyn teknologian asettamat rajoitukset esiintymiselle. Edellä kuvatut valmistautumisen häivyttäminen ja esiintymisjännityksen hallinta ovat tietynlaista tekemistä ja toimintaa. Kyse on viestintäosaamisen behavioraalisesta tai psykomotorisesta ulottuvuudesta. Osaaminen on tämän lisäksi myös tietämistä ja tietoa 13 Isotalus (1995). sekä tietynlaisten asenteiden, tunteiden ja arvojen omaamista. Toisin sanoen viestintäosaamisella on behavioraalinen, kognitiivinen ja affektiivinen ulottuvuus käyttäytymis-, tieto- ja tunneulottuvuus. Ja näin ollen kun käsitämme esiintymistaidon osana laajempaa viestintäosaamista voimme ymmärtää taitavaan esiintymiseen kuuluvaksi esimerkiksi taidon rakentaa puhetta ja kohdentaa sanomaa yleisölle, tiedon siitä, mikä on taitavaa esiintymistä ja miten harjoitella esiintymistä sekä halun ja motivaation esiintyä tai tulla paremmaksi esiintyjäksi. Viestintäosaamisen määrittelyssä kontekstuaalisuuden lisäksi toinen perustavanlaatuinen kysymys kuuluu, ovatko viestintätaidot yksilön synnynnäinen ominaisuus (piirre) vai voiko niitä opetella? Jos viestintätaitoja ajatellaan yksilön piirteinä, silloin voidaan myös esimerkiksi ajatella, että on yksilöitä, jotka ovat luonnostaan taitavia viestijöitä kaikissa tilanteissa, mukaan lukien esiintymistilanteet. Jos viestintätaitoja ajatellaan vain piirretyyppisinä, voimme kärjistäen päätellä, ettei esiintymistaitojen oppimisella tai koulutuksella ole erityistä merkitystä. 14 Tutkijat eivät kuitenkaan ole yksimielisiä siitä, onko yksilön mahdollista vain syntyä hyväksi esiintyjäksi tai viestijäksi. Arkielämänkin havaintomme lienee pikemmin se, että huono esiintyjä voi olla loistava illanistujaisten keskustelija tai luonteva asiakaspalvelija. Niinpä todennäköisempää onkin, että viestintäosaamisemme taso vaihtelee tilanteen mukaan ja että esiintymistä voi harjoitella: esiintymisessä on mahdollista tulla paremmaksi, huolimatta esiintyjän persoonan piirteistä. Lukuisten viestintäyritysten ansaintalogiikka nojaa tähän käsitykseen. Millaista on sitten hyvä tai taitava esiintyminen? Viestintäosaamisen ja - taitojen tutkimus on oma alueensa ja määritelmät ovat 14 Tarja Valkonen (2003, 36) pohtii viestintätaitoja käsittelevässä väitöskirjassaan muun muassa lahjakkuuden ja älykkyyden suhdetta osaamiseen.

7 18 Yleisö ja puhe 1. Johdanto 19 lukuisat. 15 Tavallisin osaamisen määritelmä lienee tehokas ja tarkoituksenmukainen toiminta. Esiintymisen kontekstissa tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että taitava puhuja pääsee tavoitteeseensa (tehokkuus) ja tekee sen tilanteeseen sopivalla (tarkoituksenmukaisuus) ja eettisesti hyväksytyllä tavalla. Esiintymisellä voi olla monenlaisia tavoitteita kuten viihdyttäminen, informaation jakaminen tai yleisön mielipiteeseen vaikuttaminen. Tarkoituksenmukainen toiminta tarkoittaa sitä, että esiintyjä ottaa huomioon kulloisenkin yleisönsä, kulttuuriset normit ja esiintymistilanteen. Kun arviointiin liitetään vielä eettisyys, taitavuuden arvioinnissa ei niinkään kiinnitetä huomiota vain tavoitteiden saavuttamiseen tarkoituksenmukaisesti, vaan myös niihin hyviin ja muita kunnioittaviin tapoihin, joilla tavoitteisiin on pyritty tai päästy. Esiintymisen arviointi ja arvioinnin kriteereistä ja osatekijöistä sopiminen onkin haastavaa. 16 Arvioijat voivat sopia, että he tarkastelevat tiettyä osa-aluetta kuten katsekontaktia, puheen sujuvuutta tai ymmärrettävyyttä. Arviointi voi koskea myös puhujasta syntyviä vaikutelmia kuten esimerkiksi asiallisuutta tai uskottavuutta. Arvioijat voivat myös keskittyä tiettyjen tavoitteiden saavuttamisen arviointiin. Voidaan myös sopia, ettei arvioinnissa käytetä erityisiä yhteisesti sovittuja kriteerejä vaan jokainen arvioija yksilöllisesti raportoi saamaansa yleisvaikutelmaa. Vaikka arvioinnin kohteesta ja kriteereistä olisi sovittu etukäteen, esiintymistaitoa tutkivien ja opettavien kokeneidenkaan arvioijien käsitykset eivät välttämättä ole yhteneväisiä. 17 Määritelmätasolla ollaan melko yksimielisiä siitä, että viestin- 15 Laajalahti (2014, 17 28) tekee yksityiskohtaisen katsauksen vuorovaikutustaitojen ja vuorovaikutusosaamisen käsitemäärittelyistä, josta tähän on tiivistetty erityisesti esiintymistä koskevaa tietoa. 16 Ks. yksityiskohtaisemmin puheviestintätaitojen arvioinnista Valkonen (2003, 51 55). 17 Ks. esimerkiksi Joe ym ja Crotts Roohr ym täosaaminen ei tapahdu satunnaisesti tai sattumanvaraisesti, vaan että osaaminen kuten esiintymistaito on tietoista, kontrolloitua, mukautettua ja yhteistyössä toisten eli yleisön kanssa tapahtuvaa toimintaa. Myöskään osaamisen oppiminen tai hyvän esiintymisen seuraukset eivät ole satunnaisia. Osaamisen arviointiin vaikuttaa tällöin luonnollisesti se, kuka havainnoi ja arvioi. Toisinaan on relevanttia tutkiskella puhujan omia arvioita, toisinaan tilanteen yleisön arvioita ja toisinaan ulkopuolisen arvioita. Toisinaan on paikallaan verrata tilanteen kaikkien osapuolten arvioita. 18 Seuraavassa on kaksi konkreettista esimerkkiä siitä, miten esiintymistaitoja voidaan sanoittaa. Ensimmäinen esimerkki on yhdysvaltalaisten tutkijoiden tutkimustarkoitukseen laatima mittari, johon on operationaalistettu taitava esiintyminen. 19 Mittarissa on vapaasti suomentaen seuraavat ulottuvuudet: Puhuja valitsee yleisölle ja tilanteeseen sopivan aiheen. Puhujan esittämä johdanto orientoi yleisöä aiheeseen. Puheessa on toimiva rakenne. Puhuja käyttää sisältöä tukevaa aineistoa tai materiaalia. Puheessa on päätäntö, joka tukee esitettyjä väitteitä tai tarjoaa lopetuksen. Puhuja valitsee sanansa huolellisesti. Puhuja käyttää ääntään tehokkaasti ja paralingvistisia 20 keinoja taitavasti. Puhujan nonverbaalinen viestintä vahvistaa viestiä. Puhe on mukautettu senhetkiselle yleisölle sopivaksi. 18 Esimerkiksi Maili Pörhölä (mm. 1995) on selvittänyt sitä, miten yhteneviä ovat esiintyjän oma kokemus jännittämisestä, yleisön havainnot esiintyjän esiintymisjännityksen määrästä ja puhujan vireytymisen fysiologiset mittaukset. 19 Public Speaking Competence Rubric (Schreiber ym. 2012). 20 Paralingvistiikka tai parakieli on nonverbaalista viestintää, joka keskittyy äänenkäyttöön ja puhetekniikkaan.

8 20 Yleisö ja puhe 1. Johdanto 21 Puhuja käyttää taitavasti visuaalisia apuvälineitä. Puhuja esittää sanomansa vakuuttavasti ja uskottavasti perustellen. Toinen konkreettinen esimerkki esiintymistaidoista ja niiden arvioinnista on suomalaisen lukion opetussuunnitelmasta. Joissain lukioissa on mahdollista suorittaa puheviestinnän lisäopintoja ja lukioissa on mahdollista suorittaa valtakunnallinen opetushallituksen koordinoima puheviestinnän päättökoe, jossa arvioidaan esiintymisja ryhmätaitoja. 21 Mahdollisuus kokeen suorittamiseen mainitaan uudessa opetussuunnitelmassa. Päättökokeessa esiintymisen taitoja arvioidaan yleisöpuheen pitämisessä, ja siinä huomioidaan yleisö, puhumisen johdonmukaisuus, perustelujen tarkoituksenmukaisuus ja puhetilanteeseen sopiva ilmaisu. Päättökokeessa ulkopuoliset arvioijat ja esiintyjä itse arvioivat seuraavia esiintymisen osa-alueita: 1) Kohdentaminen ja kontakti. Arvioinnin kohteena muun muassa se, miten hyvin puhuja saa motivoitua yleisön kuuntelemaan, miten puhuja huomioi kuulijansa sisältövalinnoissa sekä itse esityksessä muun muassa katsekontaktin ja muun nonverbaalisen viestinnän avulla. 2) Puheenvuoron rakentaminen. Arvioinnin kohteena muun muassa esityksen aloituksen ja lopetuksen kiinnostavuus sekä puheen tavoitteenasettelu, johdonmukaisuus, jäsennykset ja rajaukset. 3) Puheenvuoron sisältö. Arvioinnin kohteena muun muassa perusteleminen, käytetyt tietolähteet ja perustelut sisällölle. 4) Ilmaisutapa. Arvioinnin kohteena muun muassa käytetty kieli ja nonverbaalinen ilmaisu, puheen ymmärrettävyys ja havainnollistamisen keinot. Edellä kuvatuissa kahdessa kriteeristössä huomio kiinnittyy ensi sijassa siihen, että kriteerit kohdistuvat esiintyjän eli yksilön osaamisen arvioimiseen. Jos kuitenkin esiintymistä ajatellaan tilanteena, jossa läsnäolijoilla on yhtäläiset vaikutusmahdollisuudet osallistua ainutlaatuisen ja osin ennustamattoman viestintätilanteen muovautumiseen, yksilön osaamisen arvioimisessa olisi otettava puhujan ja yleisön yhteistoiminta huomioon. 22 Muun muassa sosiaalisen vuorovaikutuksen mikrotason tutkijat näkevät vuorovaikutuksen olemuksellisesti nimenomaan yhteistyönä, jossa yhden yksilön ominaisuudet tai yhden yksilön teot, taidot tai osaaminen eivät ole ratkaisevia. 23 Tällöin esiintymisessä tarvittavaa osaamista voitaisiin kuvata esimerkiksi viestintäviisautena tai viestintäsivistyksenä tai kultivoitumisena (cultivation), jossa on kyse eräänlaisesta viisastumisesta tai viestintäsivistyksen lisääntymisestä. Kultivoituminen on Robert Sandersin kuvaamana refleksiivisyyden ja itsetietoisuuden lisääntymistä, ei teknisten tai yksityiskohtaisten tekojen opettelua. Kultivoitumisen tavoitteena on kyky ennakoida entistä paremmin uusia ja erilaisia tilanteita ja kohtaamisia ja toimia niissä responsiivisesti. Toisin sanoen kultivoitunut viestijä (esiintyjä) saattaa aavistaa kuulijan vastauksen tai reaktion, vaikka lähtökohtaisesti esiintymistilanteen vuorovaikutus on jossain määrin aina ennalta arvaamatonta. Kultivoituneella viestijällä on kykyä ja halua analysoida ja eritellä vuorovaikutusta. Erityisesti kultivaatio tarkoittaa puhujalla olevan ymmärrystä siitä, miten yhteistoiminta tilanteessa voi johtaa varsin erilaisiin ja osin ennakoimattomiin lopputuloksiin. Sanders päätyy kultivaatio-käsitteen avulla kuvaamaan vuorovaikutuksessa taitavan yksilön ominaisuuksiksi joustavuutta, spontaaniutta ja luovuutta. 21 Puheviestintätaitojen päättökoe (Puhvi-koe), Opetushallitus. oph.fi/fi/ koulutus-ja-tutkinnot/puheviestintataitojen-paattokoe-puhvi-koe (noudettu ) 22 Yhteistoimintaa tarkastellaan yksityiskohtaisemmin Margarethe Olbertz-Siitosen artikkelissa keskustelunanalyysin näkökulmasta. 23 Sanders Ks. myös Laajalahti (2014, 25), joka erittelee vuorovaikutusosaamista suhdetason ilmiönä.

9 22 Yleisö ja puhe 1. Johdanto 23 Karisma Lopuksi muutama sana karismasta. Viestintäosaamisen tutkijat eivät tyypillisesti pohdi karismaa, joka esiintymistaitoa kuvattaessa arkipuheessa kyllä usein nostetaan esiin. Joidenkin mielestä hyvä esiintyminen edellyttää aina tai vain karismaa. Kuten taitoja, myös karismaa voidaan ajatella joko synnynnäisenä ominaisuutena tai harjoiteltavana ja kehitettävänä toimintana. Karisma on henkilöstä syntynyt vaikutelma, joka ei välttämättä liity siihen, pitääkö kuulija henkilöstä vai ei. Karismaan liittyviä määreitä ovat viehkeys, ylenpalttisuus, mielentyyneys, mystiikka, positiivinen energia, viehätysvoima ja sähköisyys. 24 Nämä ovat kaikki vaikeasti kontrolloitavissa, konkretisoitavissa, saati esiintymisen tutkimukseen operationaalistettavissa olevia kuvauksia. Koska karisma on yksittäisen kuulijan arvio, kaikki kuulijat eivät miellä samoja henkilöitä karismaattisiksi. 25 Silloin kun hyvän esiintyjän kriteerinä pidetään karismaattisuutta, emme ole yksimielisiä hyvästä esiintyjästä emmekä todennäköisesti hyvästä esiintymisestäkään. Ihmisen mieltämiseen karismaattisena vaikuttaa puhujan viestintä, toki, mutta myös hänen henkilöhistoriansa ja persoonallisuutensa ominaisuudet. Karismassa ei siis ole kyse vain puhujan viestinnästä eikä karisman tutkimiseen riitä pelkkä ihmisen viestinnän tutkiminen. Artikkeleiden esittely ja kirjan keskeiset teemat Tavoitteena tässä teoksessa ei ole ollut tarkastella esiintymistä erilaisissa konteksteissa (esimerkiksi opetus, televisio, teatteri) tai tietyissä tilanteissa (esimerkiksi luento, onnittelupuhe häissä), vaikka niitä artikkeleissa viliseekin näkökulmien havainnollistamiseksi. Artikkeleissa pääosassa ja tavoitteena on valitun näkökulman esit- 24 Takala Takala tely ja esiintymisen olemuksen pohtiminen valitusta näkökulmasta. Joissain artikkeleissa pysähdytään tarkastelemaan yksittäistä esiintymiseen liittyvää ilmiötä (esimerkiksi esiintymisjännitystä) tietystä näkökulmasta. Toisissa taas havainnollistetaan artikkelin näkökulmaa elävän elämän esimerkeillä, olivat ne sitten lähihistoriasta tai ajallisesti kauempaa. Joissain artikkeleissa raportoidaan empiiristen tutkimusten tuloksia, mutta ei kaikissa. Artikkeleiden esittely Kirjan ensimmäisessä osassa tarkastellaan yleisöpuhetilanteita. Artikkeleissa kuvataan puhujan ja yleisön välistä suhdetta, luentoa, yleisön ja puhujan välisen vuorovaikutuksen olemusta, dialogisuutta ja yleisöpuheen kulttuurisia piirteitä. Luvussa kaksi Esiintyjän ja yleisön suhde yleisöpuheeseen Maija Gerlander ja Katariina Uitto tarkentavat pohdintansa esiintyjän ja yleisön väliseen vuorovaikutukseen. He kysyvät, miten esiintyjä ja yleisö ovat suhteessa toisiinsa, mikä yleisö on suhteen osapuolena ja millaisin käsittein tai näkökulmin on mahdollista tarttua tähän suhteeseen. Artikkelissaan he lähestyvät esiintymissuhdetta esimerkiksi kanssaolemisen ja toiseen kääntymisen, kehollisuuden, emotionaalisuuden sekä dialogisuuden näkökulmista. Luvussa kolme Yleisöpuhe kulttuurisena viestintätilanteena Saila Poutiainen pohtii viestinnän etnografisesta näkökulmasta kulttuurisen viestinnän ja erityisesti esiintymisen kulttuurisia piirteitä. Kolmen tutkimusesimerkin avulla hän osoittaa, miten esiintymiseen liitetään kulttuurisia käsityksiä, arvoja ja asenteita koskien ihmisenä olemista (kuka on puhuja, mikä on yleisö), sosiaalisia suhteita (millainen on yleisön ja puhujan suhde), itse viestintää (mitä sanotaan, miten sanotaan), paikkaa ja puhumiseen liittyviä tunteita. Luvussa neljä Keskusteluanalyysi ja yleisöpuhe metodologinen tutkielma Margarethe Olbertz-Siitonen esittelee keskustelunanalyysin menetelmää ja sitä, miten keskustelunanalyysin keinoin voidaan

10 24 Yleisö ja puhe 1. Johdanto 25 tutkia myös yleisöpuheita arkipäivän vuorovaikutuksena. Monologimainen esiintyminen on keskustelunanalyysin näkökulmasta haastava tutkimuskohde. Tutkimusesimerkit kuitenkin osoittavat, miten keskustelunanalyyttinen tutkimus tarjoaa käsitteitä erityisesti esiintymisen multimodaalisuuden tarkasteluun. Luvussa viisi Esiintyminen ja luento: Goffmanin jalanjäljissä Eeva Takala ja Anne Alanne tarkentavat esiintymisen luento-nimiseen vakiintuneeseen esiintymistilanteeseen. He tarkastelevat luentoa Erving Goffmanin teksteistä: millainen on luennon vuorovaikutusjärjestys? Kuka puhuu, mikä puhuu, mitä puhuu, missä ja kenelle puhuu, miksi ja millaisin seurauksin puhuu? Kirjan toinen osa keskittyy esityksiin ja esittämiseen. Artikkeleissa tarkastellaan taidepuhetta, esitystutkimusta, esityshistoriaa, lausuntaa, poliittisia puheita ja esittämällä tutkimista. Luvussa kuusi Esitys tutkimusnäkökulmana ja -menetelmänä Saila Poutiainen ja Sofia Smeds esittelevät esitystutkimuksen näkökulman viestinnän ja esiintymisen ja esittämisen tutkimukseen. Esiintyminen määritellään useimmiten toteutuvaksi erilaisten ulkoisten tilannetekijöiden perusteella. Esitystutkimus taas tarkastelee esiintymistä ja esittämistä jopa kaiken inhimillisen toiminnan kattavana ilmiönä. Artikkelissa pohditaan lisäksi esiintymisen ja esityksen käyttämistä tutkimusnäkökulmana sekä -menetelmänä. Luvussa seitsemän Lausunta kokemuksellisena ja viestinnällisenä esitystaiteena Ira Virtanen toteaa, että lausunta määrittyy elämänkokemukselliseksi esittävän taiteen muodoksi, jossa teksti eläytetään esitystilanteessa. Lausuja eläyttää tekstin kokemalla runon kehollisesti runoon tutustuessaan ja muodostaessaan siihen vuorovaikutussuhteen. Kun esiintyjä lausuu runon, hän tekee itsensä ja runon kuvaaman kokemuksen välisen merkityssuhteen näkyväksi erityisesti nonverbaalisessa viestinnässään. Vuorovaikutus yleisöön vaikuttaa lausujan ilmaisutapaan, jolloin merkityksenantoa tapahtuu myös runoa esitettäessä. Luvussa kahdeksan Esiintyminen ja yleisöt 1900-luvun alun sosialistisissa agitaatiotilaisuuksissa Anna Rajavuori asettaa esiintymiselle metodologisen kysymyksen: Miten esiintymistä eli ainutkertaista ruumiillista toimintaa voidaan tulkita tekstiaineistojen avulla? Artikkelissa korostetaan esiintymisen sosiaalisia, kulttuurisia ja poliittisia olosuhteita ja sitä, miten ne ovat esiintymiseen vaikuttaneet. Luvun tutkimusnäkökulmasta on mahdollista tarkastella myös nykyesiintymistä laajentamalla tutkimusta itse esitystapahtuman ulkopuolelle. Toisaalta artikkelissa tutkittu tapaus antaa kulttuurihistoriallista perspektiiviä suomalaiseen puhe-esiintymiskulttuuriin. Kirjan kolmannessa osassa keskiössä on esiintymisen filosofinen tarkastelu. Artikkelit keskittyvät kokemuksen erittelyyn, maailmassa olemiseen ja ruumiillisuuteen. Luvussa yhdeksän, Esiintyjän kokemus ulkopuolisuudesta fenomenologinen tulkinta jännittämisestä, Janne Niinivaara ja Sanna Herkama tarttuvat sinällään paljon tutkittuun ilmiöön, jännittämiseen esiintymistilanteissa. Jännittämistä lähestytään luvussa fenomenologisesti tutkimalla jännittämistä kokemuksena, mikä tuo ilmiöstä esiin uusia puolia. Kun tarkastellaan jännittämisen kokemukseen liittyviä merkityksiä, korostuu jännittämistä kokevan yksilön ulkopuolisuus suhteessa vertaisiin ja yleisöön. Näin jännittäminen ei näyttäydy yksinomaan yksilöön paikantuvana ongelmana, vaan sosiaalisena ja kokonaisvaltaisena ilmiönä. Luvussa kymmenen, Vlogit ja todellisuuden esittäminen, Karoliina Talvitie-Lamberg tarkentaa esiintymisen videoblogeihin. Artikkelissa pohditaan erityisesti minäkertomuksia itsen esittämisenä ja sitä, miten vlogeissa esittäminen ja esitys ovat ristiriidassa autenttisuuden eetoksen kanssa. Kirjoittaja esittää, erityisesti tunnustuksellisia raskausvlogeja esimerkkinä käyttäen, että vlog-ympäristöissä esittämisen kautta samanaikaisesti kuvataan autenttisen oloista todellisuutta ja työstetään sitä tietynlaiseksi yleisön osallistuminen avulla. Luvussa yksitoista, Esiintyminen eksistentialistin silmin, Jukka- Pekka Puro kirjoittaa auki, miten eksistentialismi filosofisena suuntauksena kuvaa esiintymisen toisaalta väistämättömäksi ja toisaalta

11 26 Yleisö ja puhe 1. Johdanto 27 yhdeksi keskeisimmistä olemassaolon ennakkoehdoista. Esiintyminen eksistentialismissa on edellytys sille, että ihminen ylipäätään tunnistaa itsensä itsekseen. Kirjan teemat Kirjan läpi virtaa lukuisia esiintymisen keskeisiä teemoja. Esiintymiseen liittyvää historiaa tarkastellaan kahdessa luvussa: Poutiaisen ja Smedsin artikkelissa (luku 6) kuvataan esitystutkimuksen historiaa ja Rajavuoren artikkelissa (luku 8) esityshistorian näkökulmaa. Esityshistorian näkökulman avulla Rajavuori tuo tämän päivän lukijalle näkyväksi noin sata vuotta sitten tapahtuneita suomalaisia esiintymistilanteita. Historian lisäksi molemmissa luvuissa on kyse esteettisestä viestinnästä, kuten on myös Virtasen artikkelissa (luku 7), jossa tarkastellaan esiintymistä taiteellisissa puheesityksissä eli lausunnassa. Tarkemmin puhekulttuuria pohditaan luvussa 3, jossa Poutiainen esittelee erityisesti viestinnän etnografista esiintymisen tutkimusta. Rajavuoren artikkeli suomalaisista poliittisista puheista täydentää kirjan kulttuurista näkökulmaa. Kummassakaan artikkelissa ei kuvata suomalaista esiintymistä huonoksi tai puutteelliseksi. Kulttuuria käsittelevissä luvuissa tulee näkyväksi puhujan ja yleisön suhde, jota pohditaan vielä yksityiskohtaisemmin dialogisuutena Gerlanderin ja Uiton artikkelissa (luku 2). Kaiken kaikkiaan esiintymisen keskeisintä suhdetta tarkastellaan useassa kirjan luvussa: Talvitie-Lamberg kuvaa suhdetta vlogeissa (luku 10), Virtanen tuo suhteen näkyväksi lausunnassa (luku 7) ja Olbertz-Siitonen keskustelunanalyytikkona miettii suhdetta toiminnan näkökulmasta (luku 4). Kirjan artikkeleista huomattava osa keskittyy kuitenkin puhujaan, esiintyjään. Itsen esittämisestä kirjoittavat esitystutkimuksen näkökulmasta Poutiainen ja Smeds (luku 6), ekstistentialismin näkökulmasta Puro (luku 10) ja mikrososiologi Ervin Goffmanin tekstejä lukien Takala ja Alanne (luku 5). Puron lisäksi eksistenssiä pohtivat erityisesti Niinivaara ja Herkama ulkopuolisuutena (luku 9). Esiintymiseen kokemuksena tarttuvat myös seuraavat kirjoittajat: fenomenologian näkökulmasta Niinivaara ja Herkama (luku 9), esitystutkimuksessa Poutiainen ja Smeds (luku 6), taidekokemuksena Virtanen (luku 7) ja tunnustuksellisissa vlogeissa Talvitie-Lamberg (luku 10). Itsen esittämisen ja kokemuksellisuuden lisäksi esiintyjän kehollisuutta kuvataan luvussa 9 fenomenologian sanoin, tunteiden näkymisenä poliittisissa puheissa (Rajavuori luvussa 8), taidepuheessa (Virtanen luvussa 7) ja suhteessa yleisöön (Gerlander ja Uitto luvussa 2). Kirjallisuus AVELLAN, KAAROLA 1901: Kaunolukemisen opas. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seuran kirjapainon osakeyhtiö. BEEBE, S. A. JA BEEBE, S. J. 2014: Public speaking: An audience-centered approach. 9. painos. New York: Pearson Education. CICERO, MARCUS TULLIUS 2006: Puhujasta. Suomennos Aulikki Vuola. Helsinki: Gaudeamus. CROTTS ROOHR, KATRINA, BURKANDER, KRI JA LIYANG, MAO 2018: A Preliminary Investigation of the Factors Related to the Design and Scoring of Video Based Oral Communication Performance Tasks in Higher Education (Research Report Series, nro RR-18-09). Princeton, NJ: Educational Testing Service. FERRI, GIULIANA 2016: Intercultural competence and the promise of understanding. Dervin, Fred & Gross, Zehavit 2016 (toim.), Intercultural competence in education: Alternative approaches for different times. London: Palgrave Macmillan, ISOTALUS, PEKKA 1995: Mitä esiintymistaito on? Puhetaiteen, yleisöpuheen ja mediaesiintymisen yhteisiä piirteitä etsimässä. Valo, Maarit (toim.), Haasteita puheviestinnän opetukseen. Viestintätieteiden laitoksen

12 28 Yleisö ja puhe 1. Johdanto 29 julkaisuja 14. Jyväskylän yliopisto, JOE, JILLIAM, KITCHEN, CHRISTOPHER, CHEN, LEI JA GENG, GARY 2015: A Prototype Public Speaking Skills Assessment: An Evaluation of Human Scoring Quality (Research Report Series, nro RR-15-36). Princeton, NJ: Educational Testing Service. KESKINEN, RIKU 1995: Puhetaidon traditiot Suomessa Valo, Maarit (toim.), Haasteita puheviestinnän opetukseen. Viestintätieteiden laitoksen julkaisuja 14. Jyväskylän yliopisto, KESKINEN, RIKU 1998: Suomalaisen puhetaidon kirjallisuuden lähtökohdat. Puheviestinnän lisensiaatintutkielma. Jyväskylän yliopisto. KESKINEN, RIKU 1999: Retoriikka ja kaunoluku: katsaus suomalaisen puhetaidon oppihistoriaan Vierikko, Esko & Tolonen, Anu (toim.), Retoriikan polulla: retoriikkaa antiikista EU-aikaan. Turku: Turun yliopisto, Taiteiden tutkimuksen laitos, LAAJALAHTI, ANNE 2014: Vuorovaikutusosaaminen ja sen kehittyminen tutkijoiden työssä. Jyväskylä Studies in Humanities 225. Jyväskylän yliopisto. LAUKKANEN, ANNE-MARIA 2008: Mitä on vokologia? Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim, 124(11): LUCAS, S.E. 2019: The art of public speaking. 13. painos. Boston, MA: McGraw-Hill. MIIKE, YOSHITAKA 2017: Non-Western theories of communication: Indigenous ideas and insights. Ling, Chen (toim.), Intercultural Communication. Boston: Walter de Cruyter, O HAIR, DAN, STEWART, ROB JA RUBINSTEIN, HANNAH 2017: A speaker s guidebook: Text and reference. 7. painos. New York: Bedford/St. Martin s. PELTONEN, VIHTORI 1901: Puhetaito. Kaunoluvun, puhe- ja esitystaidon perusteet sekä äänielinten hoito. Porvoo: Söderström. ja esiintymishalukkuuteen liittyvät kokemukset, käyttäytymispiirteet ja vireytyminen yleisöpuhetilanteessa. Jyväskylä Studies in Communication 2. Jyväskylän yliopisto. PÖYHÖNEN, RIIKKA 2016: Onni Savola lausuntataiteilijan elämäntyö kaunoluvun opetuksen kehittäjänä. Puheviestinnän pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto. SANDERS, ROBERT 2003: Applying the skills concept to discourse and conversation: The remediation of performance defects in talk-ininteraction. John O. Greene & Brant R. Burleson (toim.), Handbook of Communication and Social Interaction Skills. Mahwah, NJ: Lawrence Erlbaum, SCHREIBER, LISA M., PAUL, GREGORY D. JA SHIBLEY, LISA R. 2012: The development and test of the Public Speaking Competence Rubric. Communication Education 61 (3), TAKALA, TUOMO 2013: Tutkimuksia karismasta eri konteksteissaan. Acta Electronica Universitatis Lapponiensis 116. Rovaniemi: Lapin yliopisto, Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta. TORKKI, JUHANA 2006: Puhevalta. Helsinki: Otava. VALKONEN, TARJA 2003: Puheviestintätaitojen arviointi: näkökulmia lukiolaisten esiintymis- ja ryhmätaitoihin. Jyväskylä Studies in Humanities 7. Jyväskylän yliopisto. VALO, MAARIT 2012: Puheviestintä taitoaineesta tieteenalaksi. Anu Mustonen, Kirsi Moisander & Maarit Valo (toim.), Laatua ja liikettä: rehtori Aino Sallisen juhlakirja. Jyväskylän yliopisto, WRENCH, JASON JA PUNYANUNT-CARTER, NARISSRA 2015: Epistemological approaches to communication competence. Annegret F. Hannawa and Brian H. Spitzberg (toim.), Communication competence. Berlin: Walter de Gruyter, PURO, JUKKA-PEKKA 2006: Retoriikan historia. Helsinki: Sanoma Pro. PÖRHÖLÄ, MAILI 1995: Yksin yleisön edessä: esiintymisjännitykseen