Pelkkää hegemoniaa? Laclaulainen diskurssiteoria politiikan tutkimuksen työkaluna 1 Emilia Palonen, emilia.palonen@helsinki.fi

Transkriptio

1 Pelkkää hegemoniaa? Laclaulainen diskurssiteoria politiikan tutkimuksen työkaluna 1 Emilia Palonen, emilia.palonen@helsinki.fi Usein kuulee, kuinka diskurssit ovat pelkkää kieltä, tai että diskurssien nimeäminen on epä-älyllistä toimintaa, tai jopa että minä kyllä ohitan heti kaikki hakemukset joissa mainitaan sana diskurssi. Niin, eiväthän ne edes tiedä mitä sillä sanalla tarkoittavat. Koska Suomessakin tehdään jo paljon opinnäytetöitä diskurssianalyysistä, on syytä selittää, mikä on diskurssin tuolla puolen. Ernesto Laclaun ja Chantal Mouffen (1985) diskurssiteoria luo pohjan ideologia- ja diskurssianalyysille (IDA), teoreettismetodologiselle viitekehykselle tai tutkimusstrategialle (Glynos ja Howarth 2007). Se on problematisoiva tai ongelmakeskeinen tutkimusmetodi (Howarth ja Torfing 2005, Howarth 2000; Bacchi 1999). Ernesto Laclaun käsite diskurssista on myös harvinaisen selkeä: diskurssi on osasten joukko, jolla on rajat. Näin nähtynä diskursseja voi tutkia kieltä ja lauserakenteita laajemmin (Jokinen et al.), mutta samaan aikaan myös konkreettisemmin kuin jos ne nähtäisiin valtarakenteina (Foucault). Laclaulainen ideologia- ja diskurssianalyysi ei käsittele pelkkää puhetta tai kirjoituksia, vaan myös poliittis-yhteiskunnallista toimintaa, vastakkainasetteluja ja politiikkaa aina vallan kabineteista ja yhteiskunnallisista liikkeistä työpaikoille ja rakennettuun ympäristöön. Kulttuuri- ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa diskurssianalyysin monista johdannaisista on tullut suosittuja tutkimusmetodeja. Diskurssiteoria eli IDA eroaa muista ratkaisevalla tavalla. Sillä on läheinen suhde politiikan (politiikkojen, poliittisen ja jopa politikoinnin ja politisoinnin) tutkimukseen, mutta se käsittelee myös muita yhteiskunnallisia ja kulttuurisia ilmiöitä. Arkipäiväisesti sanottuna diskurssiteoria etsii vastausta kysymykseen mistä on kyse ja tunnistaa erilaisia logiikoita. i On vielä yksi väite, johon laclaulainen diskurssiteoreetikko törmää jatkuvasti. Se teoriahan on pelkkää hegemoniaa ja valtapolitiikkaa! Tämä artikkeli kertoo, että IDA on paljon enemmän kuin hegemoniaa, ja mitä hegemonia tässä kontekstissa todella tarkoittaa. Ajatussysteemeissä tai arvoryppäissä eli diskursseissa osasten ja rajojen määrittely on valtapeliä ja politiikkaa. Elämme diskurssien keskellä, erilaisten jatkuvassa liikkeessä olevien merkitysten ja merkitysketjujen ympäröimänä. IDA metodina kiinnittää huomiota eri arvoihin, tekoihin, sanoihin, käsitteisiin, väitteisiin ja vaatimuksiin ja siihen miten nämä jäsentyvät tutkimuskohteen ympärillä. Tärkeää on selvittää, miten merkityksiä luodaan, miten niitä juurrutetaan ja kyseenalaistetaan? Merkityksien liikkeen pysäyttäminen, sanojen ankkurointi merkityksiin ja merkityksien liittäminen toisiinsa tai erottaminen toisistaan on artikulaation tuotos, ja silti jatkuvasti uudistuva tai muutosaltis kontingentti. Diskurssiteorian keinoin voidaan myös paljastaa tapoja hahmottaa tutkimuskysymyksen asettelua ja niihin liittyviä arvolatauksia. Diskurssiteoria usein tuokin mukanaan itsereflektion tutkimukseen: tutkija paitsi paljastaa muita positioita ja valtarakenteita, joutuu myös tiedostamaan omansa. Jälkistrukturalistinen tausta 1 Kirjoittaja kiittää kommenteista ja palautteesta Taavi Sundellille ja muille kollegoille ja opiskelijoille Helsingin ja Jyväskylän yliopistoissa vuosina , jona aikana on opettanut ideologia- ja diskurssianalyysin kurssia ja pähkäillyt suomennosten ja selkeyttämisen kanssa. Tämä on vielä julkaisematon artikkeli, jota saa vielä kommentoida. 1

2 Kielellistä käännettä seuraava IDA pyrkii tutkimaan merkityksenantoja ja niiden muutosta, minkä se näkee olennaiseksi politiikassa. Tutkimusobjekti ei näyttäydy sille selkeänä vaan sen problematisointi tuottaa tutkimustuloksia. Ei siis näin: Otat ne politiikkadokumentit ja katsot niistä kuka mainitsee hyvinvointivaltion! Vaan vaikkapa näin: Mihin hyvinvointivaltio liitetään, mitä merkityksiä sille annetaan kun se mainitaan? Onko se implisiittinen ja mainitsematon viittauskohde? Mitä eroja sen merkityksenannoissa on eri aikoina tai dokumentin tekijöistä riippuen? Millä tavalla uutta merkitystä lyödään läpi tai vanhaa kyseenalaistetaan? Laclaun antiessentialistinen sekä anti- tai pikemminkin jälki-foundationalistinen (suomeksi jälkiperustahakuinen Marchart 2007) lähestymistapa olettaa, että merkitykset eivät ole ennalta annettuja vaan ne luodaan artikulaation kautta. Se tutkii toiminnan ja kielen avulla tapahtuvia prosesseja, joissa merkityksiä annetaan, kiinnitetään ja irrotetaan sisään- ja ulosrajaamisen, rinnastamisen ja erottamisen kautta. Uusintamisen prosessissa merkitykset muuttuvat ja osasten suhde toisiinsa, niiden identiteetin perusta, muuttuu. Syyte epähistoriallisuudesta ei ole perusteltu diskurssiteorian suhteen, vaikka se yksittäisiin tutkimuksiin saattaa päteäkin. Tämä artikkeli keskittyy nimenomaan diskurssiteoriaan metodina (vrt. Laclaun ja Mouffen teoriasta Palonen 2008). Sen tarina alkoi, kun Ernesto Laclaun johtama Ideologia- ja diskurssianalyysin maisteriohjelma perustettiin Essexin yliopistoon vuonna Siellä kehitetty tutkimusmetodologia tai -strategia perustuu gramscilaisen hegemonian, Saussuren ja Hjemslevin lingvistiikan, Freudin ja Lacanin psykoanalyysin sekä Derridan dekonstruktion teorioille. Vaikka Ernesto Laclaun On Populist Reason (2005) tuokin selkeimmin esille teorian uudet ulottuvuuden samoin kuin osaltaan Chantal Mouffen pamfletti On the Political (2004), pariskunnan kaikkein tunnetuin teos on yhä vuonna 1985 ilmestynyt Hegemony and Sosialist Strategy (HSS). Siinä kuvattua teoriaa on viety eteenpäin artikulaatioteoriana kulttuurintutkimuksessa Birminghamissa (Stuart Hall) ja ideologia- ja diskurssianalyysinä tai diskurssiteoriana Essexissä (mm. Aletta Norval, David Horwarth, ja Yannis Stavrakakis 2000; Howarth 2000; Howarth ja Torfing 2005; Jason Glynos ja David Howarth 2007; sekä Jacob Torfing 1998 ja Anna Marie Smith 1994). Pohjoismaissa diskurssiteoria on ollut pitkään tärkeä politiikan tutkimusala, jonka pääpiste on Roskilden yliopistossa. Suomessa diskurssiteoriaa on verrattain uusi politiikan ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen metodi. Usein kun Laclau mainitaan, ensimmäinen mielikuva ja kysymys on hegemoniasta. Laclaulaisen diskurssiteoria tai teoria hegemoniasta perustuu pitkälle Gramscin kirjoituksiin, ja se voidaan nähdä jälki-gramscilaisena muttei ei sentään uusgramscilaisena (e.g. Cox 1996) teoriana. Hegemonia näyttäytyy Laclaun kirjoituksissa monissa muodoissa. Hegemonia on kontingenssin ja antagonismin tilassa artikuloitu ja järjestäytynyt, järjestystä ja merkityksiä luova käsiterakennelma. Se nähdään myös poliittisten ja yhteiskuntaliikkeiden toiminnan tavoitteena, jopa tavoitteena muodostaa historiallinen ryhmittymä (Laclau ja Mouffe 1985). Laclau kiinnostui 1990-luvulla retoriikasta, nimenomaan tropologiasta. Troopit ovat retoriikan perusyksikkö, kielikuvina niillä on tietynlainen muoto. Katakreesis-troopissa on kyse (Laclau 2005), nimeämättömän nimeämisestä ja sitä kautta uuden merkityksen ja yhteenliittymän tuottamisesta. Olennaisesti kuitenkin hegemonia viittaa siihen, että on olemassa poliittista diskurssia tai yhteisöä ylläpitäviä ja yhdistäviä sekä näitä rikkovia voimia ja prosesseja, jotka ovat poliittisen artikulaation ja toiminnan tulosta. 2

3 Yleensä kiinnitetään huomiota hegemoniaan muotona, jossa merkitykset ovat kiinnitetty yhden hegemonisen merkitsijän kehyksen alle. Poliittinen yhteys on luotu. Hegemoniset prosessit ovat jäädyttävät merkitystä. Vastakkaiset prosessit vuorostaan pyrkivät kyseenalaistamaan näitä merkityksenantoja hegemoniaakin. Politiikka (ja sitä kautta merkityksenantojen prosessi) on Laclaun mukaan kuitenkin yhtäläisyyden linkkien rakentamisen ja rikkomisen tuplaoperaatio (Laclau 2004, 334). Siksi diskurssiteoria tutkii, paitsi hegemonian luomista, myös hegemonisen merkitysjärjestelmän kyseenalaistamista. Se käsittelee dislokaatiota taikka pelkkiä murtumia, sekä niiden paikkausta. Politiikka voi olla yhteisyyttä korostavaa ja jopa universaaliksi väittävää, mutta se voi olla myös erilaisuutta ja esimerkiksi poliittisten ja etnisten ryhmien välisiä eroja korostavaa. Hegemonia onkin sekä muoto että prosessi. Olennaista politiikalle on rajanveto (Laclau 1990). Laclaulaisen diskurssiteorian juuret ovat poststrukturalismissa: lacanilaisessa psykoanalyyttisessä ajattelussa ja Derridan dekonstruktiivisessa metodissa. Foucault'n genealoginen työ on ollut keskeistä Laclaun teorialle, mutta kuten Urs Stäheli (2004) esittää Laclau ja Mouffe ovat jo 1980-luvun puolivälistä (mutta Laclau erityisesti viime aikoina) kritisoineet Foucault'n diskurssiteoriaa kovasti. Heidän pääpointtinsa on, että Foucault ei pysty ajattelemaan diskursiivisia rajoja ja juuri siksi hänen merkityksensä poliittiselle ja yhteiskunnalliselle teorialle on vakavasti rajoitettu. Lisäksi Foucault yhä olettaa, että on olemassa jokin 'ei-diskursiivinen' tila, mikä käy vastoin Laclaun ja Mouffen de/konstruktivistista otetta. Stäheli, joka on yrittänyt löytää linkkejä Laclaun ja Mouffen sekä Foucault'n välille, korostaakin, että Laclaun argumentatiivinen konteksti ei ole foucault'lainen vaan pikemminkin pyrkimys päästä dekonstruktion ja lacanilaisen psykoanalyysin välisen kitkan yli. Tämä johtuu siitä, että Laclau ja Mouffe ovat erityisti kiinnostuneita rajoista. (Stäheli 2004, ; ks. myös Lawrence Grossbergin Foucault'ia puolustava argumentti tässä kontekstissa, Grossberg 1996) Tämä käy ilmi myös siitä teoreettis-analyyttisestä käsitteistössä, joka esitellään tässä diskurssiteoreettiseen metodologiaan keskittyvässä artikkelissa. Foucault'n politiikantutkimuksellekin relevantit episteemin, genealogian ja heterotopian käsitteet kuvaavat makrotason ilmiöitä, kun taas politiikkaan ja poliittiseen keskittyvät Laclau ja Mouffe kollegoineen ovat olleet kiinnostuneempia mikroprosesseista, joita episteemit, katkokset ja moninaisuuden synnyttävät, sekä poliittisista liikkeistä ja politiikan tekijöistä, jotka niitä käyttävät hyväkseen. Laclau ja Mouffe olivat aikanaan Althusserin oppilaita Pariisissa, eikä käsitys kokonaisuudesta tai kokonaisuuksista sinänsä ollut heille ongelma: niin kauan kun nämä nähdään kontingentteina, muutosalttiina, ja jälki-foundationalistisesti ajateltuna perustamisen prosessien kautta syntyneinä. He hylkäsivät ajatuksen, että yhteiskunnallisista suhteista muodostuisi ennalta määrättyjä kokonaisuuksia. Kokonaisuus kuitenkin olettaa aina rajat ja jotain sisälleen, mutta se, tai suhteet jotka sen muodostavat, eivät ole ennalta määrättyjä. Poliittisesti tämä tarkoitti Laclaun ja Mouffen kritiikkiä perinteistä marxilaisuutta vastaan, jossa luokka oli nähty primäärinä vallankumouksellisena toimijana ja subjektina. Jälkimarxilaiset Laclau ja Mouffe kyseenalaistivat tämän vallankumouksellinen subjektiviteetti voisi syntyä myös perinteisen työväenliikkeen väheksymissä uusissa yhteiskuntaliikkeissä, joiden kamppailu ei ollut keskittynyt luokkaidentiteetin luomisen ympärille: esimerkiksi ympäristöliikkeessä, feministi- ja sukupuoliliikkeissä. Tutkijan näkökulmasta tämä tarkoitti, esimerkiksi sitä että sen sijaan että tutkisimme ja määrittelisimme 3

4 yhteiskuntaliikkeiden sisältöjä, kiinnostavaa olisikin tutkia niitä logiikoita, joilla yhteiskunnallinen muutos tapahtuu. Tärkeää on muoto! Silti Laclaun diskurssiteoriassa ei ole kyse pelkästä formalismista, josta itse sitä syytin opiskelujeni alkuaikoina. Omassa väitöskirjatutkimuksessani selitin Unkarin poliittisen kentän ja sitä myötä sosiaalis-yhteiskunnallis-kulttuuristen identifikaatioiden jakautumista kahtiajakautuneen hegemonian eli polarisaation logiikalla (ks. Palonen 2009, 2010). Logiikat ii ovat työkaluja, joilla selvitetään, millä logiikalla tai periaatteella tietyt merkityksenannon prosessit poliittinen rajanveto, yhteisyyden tai eron tuottaminen, jne. tapahtuvat tutkimuksen konteksteissa. Jokainen retorinen muoto eli trooppi on jo muodostunut liikkeestä eli prosessista. Diskurssiteorian käsitteet toimivat työkaluina, jotka eivät kategorisoi, kuten kriittisen tai lingvistisen diskurssianalyysin käsitteet vaan pikemminkin hyödyntää selitysvoimaansa kuvaamaan tilannetta ja sen syntyä. Metodissa ei ole kyse myöskään pelkästä hegemoniasta, sillä hegemonia on ainoastaan yksi monitahoinen prosessi muiden joukossa. Nimeämistä, kategorioita, yhteiskunta ja identiteetti? Suomeksi ilmestyneissä diskurssianalyysin aakkosissa kerrotaan lähinnä kuinka käytetään lingvististä tai sosiologista diskurssianalyysiä. Keskiössä on puhe ja kirjoitus. Opiskelijat vastaavat usein graduissaan kysymykseen miten jostain puhutaan tai miten merkitys muodostuu. Tässä mielessä kielitieteilijöiden diskurssianalyysillä (Pietinen ja Mäntynen 2009) ei ole mitään tekemistä laclaulaisen diskurssianalyysin kanssa, jolle diskursiivisyys esiintyy laajana kielellisenä ja kielen kaltaisesti de Saussuren strukturalistista ja Hjemslevin poststrukturalistista kieliteoriaa jäljitellen merkityksenantoina, ei puheena tai kirjoituksena. Kieli itsessään ei ole kiinnostavaa, kiinnostavaa ovat suhteet, jotka sen ja toiminnan kautta muodostuvat ja jotka muistuttavat merkitysrakenteita. Iver Neumannin (2002, ) heitto siitä, että Laclau ja Mouffe keskittyvät enemmän diskurssiin kuin toimintoihin perustuu ilmeisesti käsitykseen, että toiminnot eivät ole diskursiivisiä ja diskurssi pelkkää puhetta ja kirjoitusta, mikä ei diskurssiteorian tapauksessa pidä paikkaansa (vrt. Howarth ja Torfing 2004). iii Pelkkä toiminta ilman representaatiota toisaalta vaikuttaa tästä näkökulmasta mahdottomalta: toimintahan on merkitysten tuottamista! Tyypillinen esimerkki kategorisoivasta metodista on kriittinen diskurssianalyysi (CDA, Fairclough, Wodak). Diskurssit, genret ja repertuaarit ovat omalla tavallaan hyödyllisiä tapoja jäsentää tutkimuskohdetta, samoin kuin nykysosiologian klassikon Pierre Bourdieun käsitteet kuten kenttä, pääomat, habitus, dispositio ja representaatio (Emirbayer ja Johnson 2008). Perinteinen sosiologia kuitenkin erehtyy kuvitellessaan, että on olemassa ennalta annettu tutkimuksen kohde: yhteiskunta. Laclau ja Mouffe väittivät, että: on kyseenalaistettava 'yhteiskunnan' käsite yksittäisten prosessien perustavana kokonaisuutena [ ja] nähtävä yhteiskunnallisuuden avoimuus olemassa olevan symbolisen järjestyksen pohjana tai 'negatiivisena sisältönä'. (Laclau ja Mouffe 1985, 97-98, 111.) Tämä väite 1980-luvun puolivälissä ei puolustanut samaan aikaan muodissa ollutta thatcheriläistä individualismia. Pikemminkin he väittivät että tutkimus tai teoria joka ottaa annettuna peruskäsitteen kuten yhteiskunta myös toistaa sen mukanaan tuomia oletuksia. Yhteiskunta on aina rajallinen ja siihen liittyy perusoletuksia. Jos mahdollisuuksien kenttää, josta valinnat on tehty, ei paljasteta, päädytään essentialismiin ja foundationalismiin, jotka ovat sokeita omille arvoilleen ja määrittelyn politiikalleen. Jälkifoundationalismi tunnistaa, että on erilaisia perustoja, 4

5 mutta ne eivät ole ennalta-annettuja vaan poliittisten prosessien tuotetta (ks. Marchart 2007). Laclau ja Mouffe kritisoivat sitä, että perinteiset yhteiskunnallisen tutkimuksen instituutiot, järjestymismuodot tai toimijat irrotetaan helposti määritelmistään ja prosessista, jossa niiden suhteet luodaan. Toisaalta saatetaan päätyä 'konkreettisten tilanteiden' teoreettisesti agnostiseen deskriptivismiin, jolloin myös johtopäätelmät ovat täysin kontekstisidonnaisia. Tämän tilalle he ehdottavat althusserilaista artikulaatioteoriaa, jossa objektit eivät näyttäisi olevan artikuloitu kuin kellon mekanismin osaset [kukin järjestyksessä omalla paikallaan] vaan koska joidenkuiden läsnäolo toisissa häiritsee niiden kunkin oman erillisen identiteetin rakentumista. (Laclau ja Mouffe 1985, 104) Yhteiskuntasuhteet ovat siis riippuvaisia toisistaan ja identiteetti syntyy negaationa toiseen. Identiteetti! Jälleen yksi turha konsepti! Semmoisella gradulla et ainakaan saa hyvää arvosanaa. Mutta kun tässä lähestymistavassa ei ole kyse siitä, että nimetään identiteetti ja sitten selitetään kaikki sillä. IDA kuvaa prosessia, joka on usein olennainen politiikassa. Kun oppi-isä Althusser korosti sitä kuinka subjekti tunnistaa itsensä perään huudettaessa, Laclaulle ja Mouffelle (1985, 114-6) identifikaation prosessi korvaa ennalta-annetun identiteetin ja subjektipositio korvasi subjektin. Subjekti ei ole autonominen toimija, mutta se ei ole myöskään kokonaan rakenteiden kahlitsema. Jälkistrukturalismin periaatteiden mukaan subjektius on kontingenttia ja kuulumme erilaisiin diskursseihin yhtä aikaa omissa subjektipositioissamme. Positiota tuottavat suhteet ovat muutosalttiita ja ristiriitaisiakin. Subjektipositio ei tarkoita sitä, että voimme postmodernismin karikatyyrin mukaan vaihtaa identiteettiä kuin hattua, vaan että jatkuvasti kannamme erilaisia hattuja, jotka olemme omineet tai saaneet diskursiivisten prosessien kautta ja joilla on kullakin oma merkityksensä. iv Se ei myöskään sinänsä anna kattavaa selitystä mistään, mutta toimii analyyttisenä työkaluna, jolla voimme havainnollistaa tiettyä poliittista tilannetta. Hyvinvointivaltion puolustajat ja vastustajat voivat sijoittua samanaikaisesti eri subjektipositioihin kentällä, jossa keskustelua käydään. Positiot eivät kuitenkaan määrää heidän näkemyksiään, mutta niiden havainnoinnista voi olla hyötyä tutkimukselle. Sittemmin diskurssiteoriassa on korostettu subjektipositioiden sijaan lacanilaista käsitystä subjektista, jolle ominaista on puute (lack), vajavaisuus ja samanaikainen halu täyteydestä ja kokonaisesta identiteetistä. Glynos ja Howarth selittävät kuinka identiteetti on sosiaalisen ulottuvuuden ja yhteiskunnallisten toimintojen käsite, mutta poliittisessa ulottuvuudessa ne ovat pikemminkin identifikaatioita. Subjekti sen sijaan Laclaun sanoin on päättämättömän rakenteen ja päätöksen välinen ero (Laclau 1990: 39). Subjekti ei ole passiivinen rakenteiden tuote eikä aktiivinen itsellinen toimija. Se ei ole muuta kuin kulttuurin ja maailman siihen liittämät identiteetit. Mutta koska rakenne (kulttuuri ja maailma) itse on kontingentti ja vajavainen, subjekti pystyy toimimaan ja reagoimaan tietyssä tilanteessa: identifioimaan, mikä tekee subjektista toimijan maailmassa, joka muuten olisi vain määräävä rakenne hänen yllään. (Glynos ja Howarth 2008: 129) Analyyttinen työkalupakki Koska hegemonia ei ole ainoa metodologisesti kiinnostava Laclaun teorian käsite, on hyvä käydä läpi hegemoniaan liittyvää arsenaalia, työkalupakkia. Laclaulaisesta näkökulmasta diskurssi ei ole pelkkä looginen tai harmoninen kokonaisuus, eikä 5

6 myöskään foucault'laisittain levittäytynyt käsitysjoukko. Diskursiivisyys viittaa merkityksenantoon, diskursiivinen kenttä puolestaan merkityksenantojen kenttään. Diskurssi on rakenteellinen kokonaisuus joka on seurausta artikuloidusta toiminnasta (Laclau ja Mouffe 1985, 105); tai primääri pohja objektiviteetin rakentamiselle (Laclau 2005, 68). Se on myös rajattu joukko yhteen liittyneitä osasia (esimerkiksi käsitteitä tai arvoja). Diskurssia voidaan siis tuottaa sisällön ja sen rajojen kautta. Ilman rajoja mikä tahansa totaliteetti tai ykseys haihtuu. Paitsi rajanvetoa, diskurssiteoria tutkii millaisia sisältöjä on annettu, sekä miten ne muuttuvat ja miten yhden diskurssin sisällöt vaikuttavat toisiin diskursseihin. Usein juuri diskursiivisen prosessin ymmärtäminen historiallisena paljastaa käytäntöjen ja merkityksenantojen taustat ja moniulotteisuuden. v Tässä yritän hahmottaa diskurssiteorian käsitteitä etenkin hyvinvointivaltion esimerkein. Kaikki diskurssin osaset ovat kontingenttejä. Ne ovat olemassa vain artikulaation, eli tuottamisen kautta. Koska ei ole mitään ennalta annettua sisältöä, eivät sisällöt pysy muuttumattomina. Eri osasten merkitykset muuttuvat tuottamisen ja uusien osasten mukaan ketjuttamisen kautta. Osasten keskinäinen suhde yhtäläisyyden ja erillisyyden suhteet vaikuttaa osaseen itseensä. Ne artikuloidaan eli tuotetaan toistensa kautta. Muutokset diskurssin käsitteissä ja niiden merkityksissä siis vaikuttavat muihin diskurssin käsitteisiin ja niiden merkityksiin. Hegemony and Socialist Strategy -kirjassaan Laclau ja Mouffe korostivat osasten (element) ja tuokioiden (moment) kautta sitä kuinka diskurssi muodostuu. Elementit ovat vapaana liikkuvia osasia, jotka muuttuvat diskurssin merkitystä ja rakennetta ylläpitäviksi tuokioiksi, diskursiivisen artikulaation kautta. Nämä molemmat kuvaavat kontingenssin merkitystä: tuokiot ylläpitävät diskurssia vain niin kauan kun niitä artikuloidaan toisaalta jos diskurssi koostuu vain artikuloiduista tuokioista se muuttuisi suljetuksi ja täysin rakennetuksi kokonaisuudeksi. (Laclau ja Mouffe 1985, ) Laclaun myöhemmässä työssä momentit antavat tilaa kiinnekohdan (nodal point) käsitteelle. Diskurssiteorian peruskäsitteet toimivat analyyttisina työkaluina. Niitä ovat myös: tyhjä merkitsijä, kelluva merkitsijä, kiinnekohta, yhtäläisyyden ja erityisyyden ketjut. Näihin käsitteisiin viittaamalla ymmärrämme paremmin, mistä käsittelemässämme prosessissa on kyse. Nimittäjät, kiinnekohdat, myytit ja imaginaarit antavat rakennetta, muotoa ja sisältöä diskurssille. Eri käsitteet voivat kuvata saman ilmiön kahta eri puolta. Esimerkiksi hyvinvointivaltio voi toimia joko tyhjänä tai kelluvana merkitsijänä riippuen siitä, mitä haluamme kertoa tilanteesta: tahdommeko puhua siitä kuinka kansallisuus on yhdelle joukolle yhtenäisyyttä tuova käsite vai siitä kuinka se on kahden eri joukon tai diskurssin välinen kiistakäsite. Voidaan siis esittää, että diskurssi saa rakenteensa kiinnekohdista. Kiinnekohta (nodal point tai point de capiton) on käsite, jonka Laclau on tuonut Jacques Lacanin psykoanalyyttisesta teoriasta. Point de capiton on suomeksi käännetty myös kiinnikenapiksi, millä on viitattu sohvatyynyihin, joita pitävät koossa keskelle ommellut napit. Kiinnekohta kuitenkin on jatkuvasti muutosaltis: toisin kuin konkreettisessa tyynyssä diskurssissa kiinnekohdat on jatkuvasti artikuloitava ja siksi ne myös muuttuvat. Ne antavat kuitenkin muotoa ja kiinnittyneisyyttä diskurssille tai sellaiselle käsitteelle kuten hyvinvointiyhteiskunta, jota muuten olisi vaikea käsittää ja saada otteeseen. Diskurssin osasista osa toimii näinä kiinnekohtina. Tutkimuksen kannalta on kiinnostavaa, kuinka kun erilaisia asioita liitetään yhteen, näistä joku tai jotkut muuttuvatkin tärkeiksi koko yhdistelmän rakenteelle ja identiteetille. 6

7 Tyhjä ja kelluva merkitsijä Yksi näistä tärkeistä kiinnekohdista on tyhjä merkitsijä. Tyhjä merkitsijä on yhteinen nimittäjä, jonka kautta jokainen muu käsite diskurssissa on määritelty. Vaikka muut diskurssin osaset eivät ole millään muulla tavalla rinnasteisia toisten kanssa ne ovat suhteessa toisiinsa sen kautta, että kukin on suhteessa tyhjään merkitsijään. Usein on ihmetelty miten ja miksi tyhjä merkitsijät muka on tyhjä. Ei se olekaan. Artikkelissaan "Why do Empty Signifiers Matter in Politics?" (julkaistu uudelleen artikkelikokoelmassa Emancipation(s)) Laclau vastaa: merkitsijät eivät ole tyhjiä sinänsä vaan ne tyhjenevät alkuperäisestä partikulaarista merkityksestään prosessissa, jossa ne joutuvat laajan joukon yhteiseksi nimittäjäksi (Laclau 1996, s ). Lisäksi merkitsijöihin jää jonkinlainen (derridalainen) jäänne niiden alkuperäisestä merkityksestä. Paradoksisesti tyhjä merkitsijä tuo täyteyttä: vaikka identiteetit tai yhteiskunta eivät koskaan olekaan täysin rakentuneita, pyrkimys (mielikuvaan) täyteydestä on poliittisen retoriikan ja toiminnan poliittinen (ja mahdoton) ideaali. Mitä laajempaa joukkoa nimittäjä yhdistää eli mitä pidempi yhtäläisyyden ketju siihen liittyy, sitä tyhjemmäksi se tulee aiemmasta erityisestä merkityksestään ja sitä vaikeampi sen on välittää erityistä merkitystä. Argentiinalainen Laclau antaa usein esimerkin peronismista kertoessaan tyhjistä merkitsijöistä. Perón oli tyhjä merkitsijä, jonka kautta monet järjestöt ja puolueet merkitsivät itsensä ja sitä kautta saivat aikaan yhtenäisen rintaman. Merkitsijä kuitenkin kuormittui ja tyhjentyi aiemmasta erityisestä sisällöstään prosessissa, jossa se alkoi edustaa kaikkia näitä ryhmittymiä. Ollessaan maanpaossa Perón lähetti kirjeitä eri puolille Argentiinaa. Kirjeenvaihdossa Perón oli suhteessa kuhunkin vastarintaryhmistä. Hän antoi neuvoja kaikille, kuunteli kaikkia, mutta tultuaan valtaan hänen täytyikin tehdä päätöksiä, jotka olivat joidenkin yksittäisten ryhmien omia intressejä vastaan. Siinä missä Perónin oma erityinen identiteetti oli vallankumouksen yhteisenä nimittäjänä, hän ei pystynyt edustamaan kaikkia ollessaan vallassa. (Laclau 2005) Vertailun vuoksi Laclau ehdottaa, että Puolan Solidaarisuus-liike merkitsijänä ei ollut yhtä tyhjä, ja siksi kesti edustamisen paineet. Tyhjän merkitsijän käsitteen kautta voimme siis tarkastella sitä, miten diskursiiviset rakenteet, ideologiat ja poliittiset voimat muodostuvat. Solidaarisuus tyhjänä merkitsijänä oli kiinnekohta, jolla on ainakin sillä hetkellä laajempi yhtenäisyyttä tuova rooli. (Laclau 2005) Jos hyvinvointivaltio otetaan esimerkiksi, se voidaan nähdä tyhjänä merkitsijänä silloin, kun sen muuttuu monien eri ryhmien yhteiseksi vaatimukseksi. Hyvinvointivaltio voi kannattajilleen merkitä erilaisia ja eri tavoin arvotettuja asioita kuten valtion maksama terveydenhuolto ja koulutus, toimeentulon takaavat palvelut ja rahoitusmuodot sekä korkea, progressiivinen verotus ja tasa-arvo. Kelluva merkitsijä (floating signifier) on kiinnekohta, josta on käynnissä kamppailu. Kaksi ryhmittymää tai diskurssia pyrkii määrittelemään itsensä ainakin osin saman käsitteen kautta ja samalla vaatii itselleen käsitettä tai sen merkitystä. Kelluvan merkitsijän käsitteeseen Laclau palaa erityisesti kirjassaan On Political Reason. Kelluva merkitsijä on tyhjän merkitsijän sisarkäsite. Sama elementti voi toimia sekä kelluvana merkitsijänä että tyhjänä merkitsijänä analyyttinen ero auttaa tutkijaa selittämään mistä kulloinkin oli kyse: tahdottiinko näyttää jonkin käsitteen tuomaa diskursiivistä yhteyttä vai sitä miten merkityksistä ja diskurssin sisällöistä kiistellään? 7

8 Esimerkiksi kansaa tai nationalismia voidaan kontekstista riippuen kuvata joko tyhjäksi tai kelluvaksi merkitsijäksi. Yleensä sillä on molemmat näistä ominaisuuksista. Kelluvan merkitsijän ja tyhjän merkitsijän roolien eron osoittavat parhaiten seuraavat kaaviot: Kaavio 1 (PR s. 130) Ensimmäinen kaavio kuvaa kuinka tyhjä merkitsijä muodostaa merkinnän ketjun (signifying chain) tuomalla yhteen erilaisia elementtejä yhtäläisyyden suhteeseen (relation of equivalence). Toisella puolella ketjua on selkeästi rajan taakse merkitty yhtenäisen joukon tai diskurssin vastapuoli. Laclaun klassinen esimerkki tästä tilanteesta on Venäjän vuoden 1917 vallankumous. Silloin erilaiset demokraattiset joukot nousivat tsarismia vastaan. Heidän iskulauseestaan leipä, työ ja maa tuli yhteinen nimittäjä ja tyhjä merkitsijä. Samalla tavalla vaikkapa Obaman muutos toimi tyhjänä merkitsijänä vuoden 2008 presidentinvaaleissa. Kaavio 2 (PR, s. 131) Toisessa kaaviossa näkyy tilanne, jossa on kaksi kilpailevaa diskurssia tai ryhmittymää, jotka kilpailevat yhdestä osasesta. Tämä kiistanimittäjä selittää logiikan, jonka mukaan eri diskurssit tai me-ryhmittymät voivat kilpailla tietyn käsitteen omistuksesta, ja samalla ne merkitykset, joita tälle käsitteelle (esimerkiksi kansa) annetaan, muuttuvat tai niistä käydään kisaa. Alkuperäinen ja erityinen sisältö laimenee, kun merkittävien joukko kasvaa. Toisin sanoen, kun samalla käsitteellä tai osasella (element) kuvataan enemmän, yhdistetään isompaa joukkoa erilaisia ja erityisiä yksilöitä/ryhmiä/arvoja. Diskurssin sisällä käsitteet ovat suhteessa toisiinsa, ja nämä suhteet osin määrittävät käsitteiden merkityksiä. Siksi kiistanimittäjä merkitsee eri asioita kullekin kilpailevalle diskurssille. Voidaan puhua prosessista, jossa näitä merkitsijöitä luodaan. Esimerkkitapauksesta kävisi vaikkapa kamppailu, jossa kaksi poliittista ryhmää pyrkii kilpailemaan siitä mitä vapaus, kansakunta tai vaikkapa hyvinvointivaltio tarkoittaa. Tai otetaan esimerkiksi arkipäiväinen väite, joka levisi mediasta toiseen helmikuussa 2010: "Jokainen, joka ei ole valmis työurien pidentämiseen, vihaa hyvinvointiyhteiskuntaa." (Jyrki Katainen, Savon Sanomat, ) Kataisen kommentti voidaan nähdä pelkkänä puheena, ja vieläpä aivan satunnaisessa paikassa. Se on kuitenkin myös poliittinen teko ja positiointi. Kataisen mukaan pitkät työurat kuuluvat hyvinvointiyhteiskuntaan eikä toisin päin. Hän kyseenalaistaa vasemmistopuolueiden monopoliaseman hyvinvointivaltion puolustajina, kiistää siltä statuksen tyhjänä merkitsijänä eli yhdistävänä tekijänä. Samalla kun hyvinvointiyhteiskunta irrotetaan aiemmasta yhteydestään, sen merkitys lähtee kellumaan ja muuttuu. Diskurssin rajat Diskurssille ja merkityksenannolle olennaista on raja. Sen sijaan että identiteetit määriteltäisiin positiivisten sisältöjen kautta, ne määrittyvät sen kautta mitä ne eivät ole. Reuna (limit) määrittelee sen missä toinen alkaa, ja toisen tällä puolella on oma identiteetti. Tämän logiikan mukaan jonkin asian olemassa oleminen vaatii, että on olemassa jotain, joka ei ole. Kuuluminen mukaan tarkoittaa sitä, että on jotain, joka ei kuulu mukaan. Diskurssi on olemassa, kunhan voimme olettaa, että sen ulkopuolella on 8

9 jotain, mikä ei ole pelkkä diskurssin osanen. "Toiseus" on tärkeää diskurssin merkitsemisessä: minuus määräytyy antagonistisessa suhteessa. Kun se-mikä-ei-kuulu-joukkoon nimetään, muodostuu raja (frontier). Erityisesti Aletta Norval on korostanut rajan ja reunan eroa, ja poliittista prosessia, jossa reunasta tulee raja (Norval 1997 ja 2000, 220). Voidaan puhua rajanvedon politiikasta. Toisaalta Laclaun mukaan vain siellä missä on rajoja on politiikkaa (Laclau 1990, 160), joten rajanveto on politiikkaa par excellence. Kiistakäsite eli niin kutsuttu kelluva merkitsijä on vain yksi esimerkki rajanvedon politiikasta ja rajojen paikasta kiistelemisestä. Yllä mainittu lainaus valtiovarainministeri Jyrki Kataiselta on tässäkin kohdin kiinnostava. Katainen vetää rajan, jossa hyvinvointivaltio on hänen oman tai myönteisen diskurssin osanen. Hän ei ole hyvinvointivaltion vihollinen. Hänen ja hyvinvointivaltion vastapuolella ovat ne, jotka eivät ole valmiita pidentämään työuria. Raja voi toimia tyhjän nimittäjän tavoin yhteisöä luotaessa. Se kuva yhteisestä vihollisesta tai toisesta voi jopa ottaa yhteisen nimittäjän roolin. Esimerkiksi omassa tutkimuksessani Unkarin nykypolitiikasta rajanveto on keskeinen tapa luoda identiteettiä: polarisaation vuoksi kaikki poliittiset identiteetit luodaan saman rajan kautta. Raja taas on olemassa jatkuvan artikulaation, siihen kohdistuvien viittausten, rajanvedon kautta. Rajanveto onkin tapa järjestää poliittista ja yhteiskunnallista tilaa. Toisaalta kyse on sisällyttämisestä yhtäläisyyden logiikan (logic of equivalence) kautta prosessissa jossa eri elementtejä rinnastetaan ei niiden samankaltaisuuden vaan niiden välisen suhteen (tyhjään merkitsijään tai rajaan) kautta. Yhtäläisyyden logiikka korostaa subjektipositioita diskurssin sisällä. Erojen logiikka (logic of difference) puolestaan vähentää eroja diskurssin sisällä ja keskittää huomion diskurssin ulkorajaan. (Ks. myös Norval 2000, ) Yhteiskuntaliikkeitä tutkiessa on kiinnostavaa kuinka eri toimijoiden ja ryhmien väliset erilaiset identiteetit saavat tilaa itselleen tai kuinka ne katoavat. Myytti ja imaginaari Kirjassaan New Reflections on the Revolutions of Our Time Laclau (1990) laajensi teoriaansa käsitteillä myytti ja imaginaari. Myytti ei viittaa valheelliseen tai olemattomaan luonteeseen. Barthes'in tavoin Laclaulle myytit ovat rakenteita, jotka pitävät yllä merkityksiä. Niihin ja niiden oletettuihin sisältöihin viitataan, jotta luodaan yhteisöllisyyttä ja yhteistä puhetilaa. Esimerkiksi myytti Suomen talvisodasta on merkitysrakenne, jolla on ollut tärkeä rooli erilaisten kansallisdiskurssien rakentamisessa ja uusintamisessa. Talvisodalle myyttinä on annettu erilaisia on diskursiivisia sisältöjä, esimerkiksi urheus, itsepuolustus ja kunnia, joita myyttiin viitatessa artikuloidaan sen osaksi. Kun myytti nostetaan esiin viitataan implisiittisesti myös näihin erilaisiin oletettuihin sisältöihin. Esimerkiksi diskurssissa Suomen sotilaallisesta voimasta ja koskemattomuudesta talvisodan myytti on keskeisessä roolissa. Voimakkaalla myytillä on vaikutus muihin merkityksenantoihin. Kun esimerkiksi Georgian ja Venäjän välinen konflikti elokuussa 2008 rinnastettiin Suomen talvisotaan, sota itse näyttäytyi Suomessa pienen valtion sankarillisena kamppailuna suurta vastaan. Silloin ei ajateltu sotaan liittyvää kärsimystä ja tuhoa. Samoin hyvä (pieni valtio) ja paha (suurvalta) näyttäytyi kuin jo ennalta määrittelynä. Imaginaari on sedimentoitu myytti. Myytti on tullut tärkeäksi ja määrääväksi osaksi diskursiivista horisonttia viitekehystä, jolla merkityksiä luodaan. Imaginaari osaltaan on mukana kaikkien tässä kontekstissa tuotettavien merkitysten luomisessa. 9

10 Analyyttisenä harjoituksena voitaisiin kuvitella, että toisen maailmansodan jälkeen talvisodan myytistä tuli kansallista yhtenäisyyttä luonut imaginaari, joka oli implisiittisesti läsnä sodanjälkeisen ajan Suomen diskursseissa. Siitä tuli laastari sodan tuskan käsittelylle, ja sitä uudelleentuotettiin erilaisissa kulttuurisissa, poliittisissa ja yhteiskunnallisissa prosesseissa. Samaan sävyyn voitaisiin myös esittää, että ajan myötä imaginaarista tuli taas myytti sen merkityksen yhteiskunnallisessa merkityksenannossa korvasi imaginaari hyvinvointiyhteiskunnasta. Olisi mielenkiintoista selvittää olivatko nämä sodanjälkeisen Suomen tärkeimpiä myyttejä, samoin kuin sitä, onko hyvinvointiyhteiskunnan rooli imaginaarina rapistunut myytin arvoon nyky-suomessa. Yhdellä imaginaarilla voi olla poliittisesti tärkeämpi rooli kuin toisella tiettynä aikana, korostaa Aletta Norval. Diskurssiteoria nimenomaan vie tutkimusta pois oletuksesta että tietty 'yhteiskunta' omaisi vain yhden imaginaarihorisontin, joka järjestää kaikkia yhteiskunnallisia ja poliittisia suhteita. (Norval 2000, 228) Hegemoniaa tutkimassa Lopullisen merkityksen kiinnittämisen mahdottomuus tarkoittaa sitä, että niiden täytyy kiinnittyä osittain. Jotta voitaisiin muuttaa ja kyseenalaistaa merkitystä, on oltava merkitys. [...] Jokainen diskurssi muodostuu pyrkimyksestä pysäyttää erojen virta, luoda keskus. (Laclau ja Mouffe 1985, 112) Diskurssiteoreetikon tehtävä on kartoittaa merkityksenantoja ja diskursseja, niiden limittyneisyyttä, syntymistä ja muutosta jotta saadaan selville ja selitetään poliittisia, yhteiskunnallisia ja kulttuuriin liittyviä ilmiöitä. Hän saattaa tutkia identifikaatiota, poliittisia identiteettejä, meidän ja muiden artikulointia tai (poliittista) rajanvetoa, taikka paljastaa poliittisia valtasuhteita ja niiden muutoksia, yleisesti hyväksytyn käsitteistön ja ajatusmallien juurruttamisprosesseja ja hierarkioita. vi Diskurssiteorian eetos on pitää huolta siitä, että tutkimuskohteelle ominainen moninaisuus, ristiriitaisuus ja häilyväisyys eivät tutkimusprosessissa katoa. vii Koska merkitykset ovat luotuja suhteessa toisiinsa tutkimuksenkohteenamme on oikeastaan merkitysten kenttiä, jotka ovat alati muutosalttiita. Kentällä käsitteiden ja merkitysten välistä suhdetta, niiden keskinäisiä suhteita pyritään yleensä kiinnittämään joskus niitä kuitenkin kyseenalaistetaan. Nämä kaksi vastakkaista prosessia ovat laajassa mielessä poliittisia. Diskurssiteoreettisen tutkimuksen eetos on paljastaa teoreettisten kehyksien merkitys tutkimusobjektien ja metodien valinnassa. Se on ongelmakeskeinen lähestymistapa. viii Empiirisen maailman oletus käsitteiden kontingenssista vaatii myös avoimuutta tutkimuksen käsitteisiin ja teoriaan. Jos käsitteet olisi rajattu ennalta liian tiiviisti, analysoitavan kontekstin erikoisuudet eivät välttämättä välittyisi. David Howarth ja Yannis Stavrakakis korostavat: sen sijaan että soveltaisi olemassaolevaa teoriaa tiettyihin kohteisiin, diskurssiteoreetikko pyrkii artikuloimaan käsitteensä konkreettisen tutkimuksensa jokaisessa vaiheessa. (Howarth ja Stavrakakis 2000, 5) Antoisimmillaan diskurssiteoreettinen tutkimus siis kyseenalaistaa omia käsitteitään teoria kehittyy. Diskurssiteoria käyttää usein lisämetodeinaan kriittistä diskurssianalyysia (CDA), retoriikkaa, dekonstruktiota, psykoanalyysiä, sekä monia muita yhteiskuntatieteellisiä metodeita. Metodologia ei ole koskaan irrallaan teoriasta, eikä se ole neutraalia: se kantaa aina mukanaan erilaisia teorioita ja arvolatauksia 10

11 määrittelytapojensa kautta. Samoin jokainen teoria osaltaan suuntaa ja rajaa mahdollisten metodien kentän. Diskurssiteoria siis tutkii usein yhteisön rakentamista, poliittista ja yhteisöllistä identifikaatiota. Näissä tapauksissa puhutaan hegemonisesta prosessista, yhteyden tuottamisesta, mutta siihen liittyy monia eri ulottuvuuksia, joita edellä mainituilla diskurssianalyyttisillä työkaluilla voidaan kuvata. Laclau ja Mouffe korostavat, että identiteetti koostuu monesta samanaikaisesta samaistumisesta. Samaistumisen kohteet voivat olla ristiriitaisia tai tukea toisiaan. Niiden järjestys voi muuttua. Tämä lähtökohta antaa postmodernin ja anti-essentialistinen näkökulman poliittisten ryhmittymien ja yhteisöjen, kuten puolueiden tai nationalismin tutkimiseen. Se ottaa huomioon näiden yhteisöjen ja niiden tuottamien arvojen kontingenssin, muutosalttiuden. Sen avulla voi kysyä: Kuinka poliittinen identifioiminen tapahtuu? Mitä prosesseja siihen liittyy? Keitä ovat me? Miten meidän muodostaminen tapahtuu? Jokaiseen samaistumisen hetkeen kuitenkin liittyy ei-samaistuminen. Siksi väite siitä, että ei ole olemassa meitä, sisältää uuden position ja sitä kautta identifioinnin pisteen ja meidän luomisen. Yhteenliittymän muodostamisessa toiseus ja sen tuottaminen ei ole välttämättä tärkein tekijä. Meitä voidaan tuottaa myös sisällön kautta. Mutta silloinkin väite siitä, että tietyt arvot ovat meidän yhteisiä arvojamme tarkoittaa sitä, että oletetaan, että ne eivät kuulu muille. Muiden olemassaolo on siis mukana meidän tuottamisena sanattomana ja selkeästi artikuloimattomana ilmiönä. Meitä voidaan kuitenkin myös rakentaa selkeän rajanvedon kautta. Suomalaiset ovat suomalaisia, klassista esimerkkiä seuraten, sillä he eivät ole ruotsalaisia eivätkä venäläisiä taikka esimerkiksi virolaisia. Molemmilla strategioilla on tietyt seuraukset, edut ja haitat. Esimerkiksi toiseuden kautta rakennetun diskurssin sisältö voi jäädä vajaaksi ja epämääräiseksi, kun taas sisällön kautta tuotetun diskurssin rajat eivät ole selkeitä. Toisaalta tarkka sisältö hälvenee myös tyhjän nimittäjän prosessissa. Me-ryhmittymän tai diskurssin tuottamisessa on yleensä kuitenkin kyse useammasta samanaikaisesta prosessista. Siihen liittyy sekä rajaa että sisältöä tuottavia prosesseja. Lisäksi annetut sisällöt ja rajat, sekä prosessit joilla niitä tuotetaan, voivat hyvinkin olla ristiriitaisia. Politiikantutkimuksessa me-prosessien (ja niihin kuuluvien poissulkemisten) hahmottaminen on olennaista. Diskurssiteoria ja metodinen lähestymistapa antaa työkaluja siihen, miten voidaan selittää vaikkapa puoluekentän uudelleenmuodostusta, arvojen ja iskulauseiden laajempaa poliittista merkitystä, ideologisia eroja ja vastakkainasetteluja (tai niiden puutetta), poliittisia ja yhteiskunnallisia liikkeitä, politiikkaprosesseja, demokratiaa, syrjäytymistä, maahanmuutto- ja kansalaisuuskysymyksiä, puhumattakaan kansallisen ja eurooppalaisen identiteetin kysymyksistä, politiikasta Euroopan unionista tai vaikkapa työn tai yliopistojen määrittelyistä. Ketkä ovatkaan hyvinvointivaltion me, mitä käsite milloinkin merkitsee ja kuinka sillä mobilisoidaan? Lopulta diskurssien ja hegemonian tutkimuksessa on kyse sekä liikkeestä että muodosta: prosesseista, joilla tietynlaisia rakenteita luodaan ja rikotaan. Niitä tunnistamalla ja analysoimalla voidaan kuvata yhteiskunnallisia muutoksia ja tilanteita. Diskurssiteorian käsitteet ovat nimenomaan analyyttisia kategorioita, joihin viittaamalla ymmärrämme paremmin, mistä kuvaamassamme prosessissa on kyse. Yhteiset 11

12 nimittäjät, kiinnekohdat, myytit ja imaginaarit antavat rakennetta, muotoa ja sisältöä diskurssille ja me-rakennelmalle. LÄHTEET: Bacchi, Carol Lee (1999) Women, Policy and Politics. The Construction of Policy Problems. Lontoo: Sage. Grossberg, Lawrence (1996) 'Identity and cultural studies: Is that all there is?' Stuart Hall ja Paul du Gay (toim.) Questions of Cultural Identity, Lontoo: Sage. Howarth, David (2000) Discourse, Buckingham ja Philadelphia: Open University Press. Howarth, David, Aletta Norval ja Yannis Stavrakakis, toim. (2000) Discourse Theory and Political Analysis: identities, hegemonies and social change, Manchester: Manchester University. Howarth, David ja Jakob Torfing, toim. (2005) Discourse Theory in European Politics, Lontoo: Palgrave Macmillan. Laclau, Ernesto (1996) New Reflections on the Revolutions of Our Time, London: Verso, Emancipation(s), Lontoo: Verso. (2004) The Uses of Equality (Appendix 1) (a conversation between Ernesto Laclau and Judith Butler), in Critchley and Marschart Laclau a critical reader, Lontoo ja New York: Routledge, On Populist Reason, Lontoo: Verso, Marchart, Oliver (2007) Post-Foundational Political Thought: Political Difference in Nancy, Lefort, Badiou and Laclau. Edinburgh: Edinburgh University Press. Neumann, Iver B. (2002), Returning Practice to the Linguistic Turn: The Case of Diplomacy, Millennium - Journal of International Studies, 31: Norval, Aletta (1996) 'Frontiers in question' Akta Philosophica, 2: (1999) 'Trajectories of future research in discourse theory' in Howarth, David, Aletta Norval ja Yannis Stavrakakis (toim.), Discourse Theory and Political Analysis: identities, hegemonies and social change, Manchester: Manchester University, Palonen, Emilia (2008) Laclau ja Mouffe: diskurssiteoriaa ja radikaalidemokratiaa, Kia Lindroos ja Suvi Soininen (toim.), Politiikan nykyteoreetikkoja, Helsinki: Gaudeamus. Pentikäinen, Sari ja Anne Mäntynen (2009) Kurssi kohti diskurssia, Tampere: Vastapaino. Stäheli, Urs (2004) 'Competing figures of limit: dispersion, transgression, antagonism and indifference' Simon Critchley ja Oliver Marchart (toim.) Laclau a critical reader, Lontoo ja New York: Routledge, Torfing, Jacob (1999) New Theories of Discourse: Laclau, Mouffe and Žižek, Oxford: Blackwell. 12

13 i Glynos ja Howarth ovat myös työstäneet siitä logiikkalähestymistavan, joka haastaa kriittisen rationalismin ja hermeneuttisen lähestymistavan. Glynos ja Howarth (2007) erottelevat kolme logiikkaa, poliittisen, sosiaalisen ja fantasmaattisen joita voikin käyttää työkaluina erottamaan eri tason poliittisia muutoksia ja ilmiöitä. ii Glynos ja Howarth nostavat logiikan diskurssiteoriassa keskeiseksi artikulaation ja (radikaalin) ontologian rinnalle. He kategorisoivat kolme erityyppistä logiikkaa, jotka nostavat eriin politiikan eri tasoja: yhteiskunnalliset logiikat mahdollistavat käytäntöjen kuten kulutuksen tai poliittisten regiimien kuten Thatcherismin kuvauksen; poliittiset logiikat puolestaan paljastavat kuinka käytäntöjä perustetaan, puolustetaan tai kyseenalaistetaan; ja fantasmaattiset logiikat paljastavat ideologisen aspektin kuten sen miten ihmiset ovat mukana piilottamassa yhteiskunnallisiin suhteisiin liittyvän radikaalin kontingenssin (kuinka asiat voivat olla toisin, eikä nykytila ole luonnollinen). Howarth ja Glynos 2007: 133-4) Tämä voi olla tutkimukselle hyödyllinen ja joka tapauksessa kiinnostava erottelu, mutta tämä artikkeli korostaa logiikan käsitettä arkipäiväisemmässä muodossa. iii Toki kielikin voi olla kiinnostavaa, mutta sosiologi-lingvistin ja politiikantutkijan eron huomaa esimerkiksi siinä analyysissä, jota tehtiin Itävallan äärioikeiston noususta. Ruth Wodak nousi suureen maineeseen Itävallassa ja sen ulkopuolella paljastamalla, että Jörg Haiderin retoriikka on rasistista. Huomio mobilisoi anti-rasisteja, ja sivumennen sanoen radikalisoi ja yhdisti wieniläisen vasemmistohenkisen vaihtoehtoväen. Chantal Mouffe, joka viettää kesänsä Itävallassa, kiinnitti huomionsa toisaalle. Rasismin paljastaminen oli toissijaista. Hän havainnoi asiaa diskurssiteoreettisesti ja esitti, että Haiderin valtaannousulle olennaista oli jokin muu kuin rasismi tämä oli vain sivutuote (Mouffe 2005). Puoluetta äänestäneet itävaltalaiset eivät ensisijaisesti olleet rasisteja. Taustalla oli huoli siitä, että valta oli keskittynyt Wieniin ja kahden pääpuolueen vastakkainasetteluun, jossa tilaa ei ollut millekään uudelle. Pelkkien sanojen etsiminen olipa kyse vaikkapa puolueohjelmien tutkimisesta kvantitatiivisin menetelmin tai essentialistisesta diskurssianalyysistä vie helposti harhaan. iv Tässä yhteydessä voisi kysyä, miten subjektipositio poikkeaa vaikkapa Bourdieun 'habituksesta'? Habitukseen kerääntyy koko elämän mittainen osaaminen tietotaito, joita taloudellinen ja sosiaalinen pääoma tuottavat. Subjektipositio-käsitteen kautta pääsemme taas mikrotason analyysiin, kuvaamaan sitä, mikä sillä hetkellä, siinä merkityksenantojen kentällä, diskursiivisessa tilanteessa ja mahdollisesti poliittis-kulttuurisessa konfliktissa oli subjektin positio. Olennaista ei ole se, että pitääkö ylipäänsä puhua subjektista vai subjektipositiosta vaan siitä mitä pyritään selittämään. v Kysymys ei siis ole käsitehistoriasta, joka tutkii eri käsitteiden menneitä ja nykyisiä merkityksiä. Sen sijaan voidaan havainnoida miten tietty diskurssi on muuttunut, tai miten jonkin diskurssin sisällöt tai tuottamisen logiikka ovat samanlaisia nyt ja menneisyydessä. Diskurssianalyyttista tutkimusotetta usein kritisoidaan sen epähistoriallisuudesta, tutkitaan esimerkiksi sitä mitä joku on sanonut ottamatta huomioon miten sanottu on suhteessa johonkin aiempaan. Diskurssiteoreettinen lähestymistapa kuitenkin mahdollistaa rinnastuksen ajassa kukin yksittäinen tutkimus kuitenkin määrittelee omat rajansa, eikä oleta että konteksti sinänsä olisi neutraali viitekehys. vi Olennaista tälle lähestymistavalle ei ole yksittäisen poliitikon valtakamppailussa tuottama uudelleenmäärittely (Skinner 2002; Kari Palonen 2003). Olennaista on se, kuinka vaikkapa uudelleenmäärittely vaikuttaa tai liittyy muihin prosesseihin. Kuinka se kutsuu samaistumaan tai kieltämään uuden ilmiön ja kuinka näiden samaistumisten ja kiistämisten myötä syntyy positioita ja me-ryhmiä, lopulta kannatuksen keräämistä ja mobilisaatiota. Vaikka yhtymäkohdat paloslaiseksi väitetyn tutkimusperinteen ja Laclaulaisen diskurssiteorian välillä ovat kiistattomat mistä Kari Palosen ja Chantal Mouffen yhteistyö republikanismin ja poliittisuuden merkeissä kertovat selvästi on näiden välillä myös selkeä ero. Minä-politiikasta on siirryttävä me-politiikkaan (ääripartikularismi ääri-individualismi mukaanlukien on loogisesti mahdotonta, ja vaatii viittaukset universaaleihin, Laclau 1996). Ei kuitenkaan ei sellaiseen me-politiikkaan, jolle me on ennalta annettu vaan sellaiseen jossa me on jatkuvien artikulaatioprosessien, identifikaatioiden tuote. Ja siksi muutosaltis, kontingentti. vii Tutkijan eteen avautuu kirjo merkityksenannon prosesseja, määrittelyjä ja kamppailuja, ja hän voi niistä keskittyä vain muutamiin. Merkitykset kuten mikään muukaan ei ole ennalta-annettuja ja ovat artikulaation tuotoksia. Osa niistä on Althusserilaista sanastoa lainatakseni sedimentoituja, osa taas kyseenalaistettuja. Nietzsche kuvaa tätä retorisen käänteen jälkeistä näkemystä totuudesta väittäen että totuudet eivät olekaan muuta kuin mielikuvia, joista olemme unohtaneet että ne ovat mielikuvia (VIITE). Totuus ja merkitykset eivät kuitenkaan koe inflaatiota vaikka ymmärrämme ne näin: niistä tulee yhä merkittävämpiä arvojen ja näkemysten kantajina. viii Se mitä ymmärrämme että yhteiskunnassa tapahtuu mikä on meistä vaikuttaa relevantilta tutkimuskohteelta on määrittelykysymys. Mutta, kuten Carol Lee Bacchi on feministisen policy-tutkimuksensa perusteella havainnollistanut, ongelmatisointi itse on arvovalintoja täynnä (Bacchi, 1999). Se mikä oli esitetty ongelmaksi, on olennaista myös tutkimustyössä. Siksi näiden peruskäsitteiden pohtiminen on tärkeää.