EUROJÄRJESTELMÄN RAHAPOLIITTISET VÄLINEET

Transkriptio

1 EUROJÄRJESTELMÄN RAHAPOLIITTISET VÄLINEET Hintavakauden ylläpitämiseksi eurojärjestelmällä on käytettävissään joukko rahapolitiikan välineitä, joilla vaikutetaan markkinakorkoihin, säädellään pankkijärjestelmän likviditeettiä ja viestitään rahapolitiikan yleislinjasta. Eurojärjestelmä harjoittaa rahapolitiikkaa hajautetusti: päätökset tekee EKP:n neuvosto, ja useimmat operaatiot toteutetaan kansallisissa keskuspankeissa. Ohjauskorot Tärkein ohjausväline on perusrahoitusoperaatio, jonka koron muutoksilla eurojärjestelmä viestii rahapolitiikan linjasta. Perusrahoitusoperaatioissa sovellettavan koron muutokset heijastuvat voimakkaasti lyhyisiin rahamarkkinakorkoihin. Perusrahoitusoperaatiot toteutetaan vaihtuvakorkoisina huutokauppoina monikorkoista huutokauppamenettelyä käyttäen. EKP:n neuvosto asettaa pankkien korkotarjouksille alarajan (=ohjauskorko), jonka tehtävänä on viestiä rahapolitiikan virityksestä. Lisäksi eurojärjestelmä rajoittaa pankkien välisen yön yli -koron vaihteluja maksuvalmiusjärjestelmän koroilla, joita ovat maksuvalmiusluoton korko ja talletuskorko. Rahamarkkinaoperaatiot Markkinaoperaatioilla on keskeinen sija eurojärjestelmän rahapolitiikassa. Niillä ohjataan korkoja, hallitaan markkinoiden likviditeettiä ja viestitään rahapolitiikan virityksestä. Markkinaoperaatiot toteutetaan yleensä EKP:n aloitteesta kansallisten keskuspankkien välityksellä. Markkinaoperaatiot voidaan jakaa neljään ryhmään: 1. Perusrahoitusoperaatiot ovat viikoittaisia likviditeettiä lisääviä operaatioita, jotka kansalliset keskuspankit toteuttavat vakiohuutokauppoina ja joissa sovellettava maturiteetti on yksi viikko. Perusrahoitusoperaatioilla on keskeinen asema eurojärjestelmän markkinaoperaatioiden tavoitteiden täyttämisessä, ja niiden avulla turvataan suurin osa rahoitussektorin maksuvalmiudesta. 2. Pidempiaikaiset rahoitusoperaatiot ovat kerran kuussa toteutettavia likviditeettiä lisääviä vakiohuutokauppoja. Näiden operaatioiden tarkoituksena on lisätä vastapuolten pidempiaikaista maksuvalmiutta. Niissä sovellettava maturiteetti on 3 kk. Pidempiaikaisilla rahoitusoperaatioilla ei pyritä antamaan rahapoliittisia signaaleja markkinoille. 3. Hienosäätöoperaatioita toteutetaan tarpeen mukaan, kun halutaan tasata rahamarkkinoiden likviditeetin odottamattomista muutoksista johtuvia korkovaihteluita. Hienosäätöoperaatiot suoritetaan joko pikahuutokauppoina tai kahdenvälisinä operaatioina. EKP:n neuvoston päätöksellä ja poikkeavissa olosuhteissa EKP voi keskitetysti suorittaa kahdenvälisiä hienosäätöoperaatioita. 4. Rakenteellisia operaatioita voidaan käyttää, jos halutaan vaikuttaa eurojärjestelmän rakenteelliseen asemaan rahoitussektoriin nähden. Maksuvalmiusjärjestelmä Maksuvalmiusjärjestelmällä pyritään rajoittamaan yön yli -koron ylisuuria liikkeitä. Sen avulla voidaan myös viestiä rahapolitiikan virityksestä. Maksuvalmiusjärjestelmä koostuu maksuvalmiusluotosta ja talletusmahdollisuudesta, joita vastapuolet voivat käyttää omasta aloitteestaan. Maksuvalmiusluoton avulla vastapuolet voivat saada kansallisilta keskuspankeilta yön yli -likviditeettiä vakuuksia vastaan. Maksuvalmiusluoton korko on käytännössä samalla pankkien välisen yön yli -koron yläraja. Talletusmahdollisuutta käyttäen vastapuolet voivat tehdä yön yli -talletuksia kansallisiin keskuspankkeihin. Näille talletuksille maksettava korko on käytännössä pankkien välisten yön yli - markkinoiden koron alaraja. 1

2 Vähimmäisvarantojärjestelmä Eurojärjestelmän vähimmäisvarantojärjestelmää sovelletaan euroalueen luottolaitoksiin, ja sen tarkoituksena on ensisijaisesti tasata rahamarkkinakorkoja sekä lisätä rakenteellisen keskuspankkirahoituksen tarvetta. Kunkin luottolaitoksen on talletettava tietty osa varoistaan kansallisiin keskuspankkeihin. Vähimmäisvarantotalletuksille maksetaan korkoa, joka on sama kuin perusrahoitusoperaation korko. FINANSSIKRIISIN VAIKUTUKSET RAHAPOLITIIKKAAN EUROALUEELLA Suomessa rahapolitiikka välittyy lyhyiden rahamarkkinakorkojen kautta kotitalouksien ja yritysten lainakorkoihin voimakkaammin kuin muualla euroalueella. Esim. elokuussa 2009 kotitaloudet sitoivat 97 % uusista luotoistaan lyhyisiin korkoihin, pääosin Euribor-korkoihin. Ennen finanssikriisiä EKP:n keskeisen ohjauskoron ja Euribor-korkojen välinen yhteys oli kiinteä ja ennakoitavissa. Finanssikriisin jäljiltä niin rahapolitiikan toteuttaminen kuin sen välittyminenkin ovat olennaisesti muuttuneet. Normaaliolosuhteissa euroalueen rahapolitiikan tila määrittyy EKP:n neuvoston korkopäätösten ja niihin kohdistuvien odotusten perusteella. Euroalueen kansalliset keskuspankit toteuttavat rahapoliittisia päätöksiä markkinaoperaatioilla siten, että rahamarkkinoiden lyhyimmät korot asettuvat korkopäätösten edellyttämälle tasolle. Pidemmät markkinakorot heijastavat ohjauskorkojen lisäksi markkinoiden odotuksia tulevista korkopäätöksistä. Näihin odotuksiin EKP:n neuvoston jäsenet vaikuttavat rahapoliittisella viestinnällä, mikä antaa markkinaosapuolille välineitä ennakoida inflaatiokehitykseen kohdistuvia riskejä ja tulevia korkopäätöksiä. Finanssikriisin aikana rahapolitiikan toteutustapaan on tehty muutoksia, koska rahapoliittisten toimenpiteiden välittyminen markkinoille ei ole noudattanut samaa logiikkaa kuin normaalioloissa. Korkopäätösten ja niihin liittyvän viestinnän rinnalle on otettu epätavanomaisia rahapoliittisia toimenpiteitä, joilla on vastattu rahoitusmarkkinoilla ja rahoitusjärjestelmässä esiintyneisiin ongelmiin. Näistä epätavanomaisista toimenpiteistä sekä niiden ja perinteisen korkopolitiikan yhteisvaikutuksesta johtuen rahapolitiikan tilan määrittäminen ja sen kehittyminen ovat ajoittain tulleet vaikeammiksi ymmärtää. Finanssikriisin alkuvaihe Eurojärjestelmän näkökulmasta finanssikriisi alkoi rahoitusmarkkinoiden häiriötilana elokuussa 2007, jolloin pankkien välisillä rahamarkkinoilla luottamus heikkeni voimakkaasti. Ennen kriisiä EKP mitoitti huutokaupoissa jakamansa likviditeetin tarkasti euroalueen kokonaistarpeen mukaan. Jaettu likviditeetti ei välittömästi jakautunut pankkien todellisten tarpeiden mukaan, mutta rahamarkkinoiden toimiessa normaalisti EKP pystyi luottamaan siihen, että koko pankkijärjestelmän tarpeisiin mitoitettu likviditeetti jakaantui tehokkaasti yli- ja alijäämäisten pankkien kesken. Kun luottamus pankkien välillä alkoi horjua, likviditeetin tasaus alkoi takuta. Ylijäämäiset pankit eivät enää lainanneetkaan kaikkea ylimääräistä likviditeettiään alijäämäisille pankeille, vaan varastoivat sitä pahan päivän varalle. Likviditeetin tasauksen takkuillessa pankkijärjestelmän kokonaislikviditeetti osoittautui riittämättömäksi ja likviditeetin hinta alkoi nousta. EKP reagoi korkopaineisiin lisäten ajoittain pankkijärjestelmän likviditeettiä voimakkaasti, mutta vain väliaikaisesti ja lyhytaikaisilla lainaoperaatioilla. Pankkien välinen epäluottamus johti myös siihen, että pankit alkoivat periä toisiltaan suurempia riskipreemioita eli lainamarginaaleja. Marginaalien kasvun seurauksena Euribor-korot ja niihin sidotut lainakorot nousivat, vaikka keskuspankin ohjauskorko pysyi ennallaan. Tämän kehityksen pysäyttämiseksi ja markkinoiden rauhoittamiseksi EKP lisäsi normaalia pidempimaturiteettisia rahapoliittisia operaatioita. Se otti käyttöön ensin ylimääräiset 3 kk:n ja myöhemmin 6 kuukauden lainaoperaatiot, joilla pyrittiin torpedoimaan riskilisien kasvu pankkienvälisillä rahamarkkinoilla. 2

3 EKP:n rahapolitiikan ohjausjärjestelmän muutokset olivat kuitenkin suhteellisen pieniä aina lokakuuhun 2008 asti, jolloin investointipankki Lehman Brothersin ajautuminen selvitystilaan syöksi rahoitusmarkkinat kaaokseen. Finanssikriisin kärjistymisen seurauksena EKP:n neuvosto laski keskeisen ohjauskoronsa 4,25 %:sta 1 %:iin seuraavien 8 kk:n aikana. Tämän lisäksi rahapolitiikkaa kevennettiin merkittävästi ottamalla käyttöön aiempaa järeämmät epätavanomaiset rahapoliittiset toimenpiteet. Likviditeettipolitiikan merkityksen korostuminen finanssikriisin kärjistyttyä Lokakuuhun 2008 asti eurojärjestelmän keskuspankit lainasivat pankeille likviditeettiä ns. vaihtuvakorkoisilla huutokaupoilla, joissa EKP hyväksyi pankkien lainapyynnöt haluamaansa kokonaismäärään asti korkeimmasta tarjouskorosta lähtien. Jos EKP:n ohjauskorko oli esim. 4,25 %, pankit saivat jättää lainapyyntönsä keskuspankin järjestämissä huutokaupoissa vain tätä korkeammilla koroilla. Huutokaupoissa EKP listasi lainapyynnöt korkeimmasta korosta matalimpaan ja toteutti ne siihen asti kunnes kokonaismäärä tuli täyteen. Alimman hyväksytyn koron eli ns. marginaalikoron alle jääneitä lainapyyntöjä ei toteutettu. Huutokaupoissa alijäämäisiksi jääneet pankit täyttivät likviditeettitarpeensa lainaamalla ylijäämäisiltä pankeilta rahamarkkinoilla. Lehman Brothersin konkurssin jälkeen jo reilun vuoden heikosti toimineet pankkienväliset rahamarkkinat tyrehtyivät kokonaan. Kun pankit eivät enää voineet luottaa rahamarkkinoihin likviditeetin vaihtoehtoisena lähteenä, ne pyrkivät varmistamaan maksuvalmiutensa tarjoamalla huutokaupoissa aiempaa korkeampia korkoja. Pankkien huutokaupoissa maksamat korot alkoivat nousta voimakkaasti. Pahimmillaan lainaoperaatioiden keskimääräinen korko nousi 0,74 %-yksikköä korkeammaksi kuin EKP:n neuvoston päättämä ohjauskorko. Tilanne kääntyi nurinkuriseksi. Sen sijaan, että EKP:n ohjauskorko olisi ohjannut markkinakorkoja, markkinakorot nostivat keskuspankin lainaaman likviditeetin korkoa. Lokakuussa 2008 kävi ilmeiseksi, että kriisi oli nopeasti leviämässä rahoitusmarkkinoilta reaalitalouteen ja inflaatiopaineet olivat vaihtumassa hintavakauteen kohdistuviksi riskeiksi. Näihin riskeihin EKP yhdessä muiden keskeisten keskuspankkien kanssa reagoi laskemalla keskeisiä ohjauskorkojaan Samalla kun tarve laskea ohjauskorkoa kasvoi, kasvoi myös tarve varmistaa, että koronalennukset siirtyvät myös markkinakorkoihin. Siihen asti käytössä ollut vaihtuvakorkoinen huutokauppamekanismi osoittautui toimimattomaksi kriisioloissa. EKP:n neuvosto päätti myös siirtyä lainaoperaatioissaan huutokauppamekanismiin, jossa se täyttää jokaisen yksittäisen pankin lainapyynnön täysimääräisesti kiinteällä korolla, joka on asetettu yhtä suureksi ohjauskoron kanssa. Tämän kiinteän koron ja täyden jaon huutokauppamekanismin käyttöönotolla EKP varmisti, että keskuspankista lainatun likviditeetin korko vastaa aina ohjauskorkoa eikä yksikään pankki, jolla on riittävästi turvaavia vakuuksia, joudu ongelmiin likviditeetin puutteen takia. Huutokauppamekanismin muutos palautti korko-ohjauksen tehokkuuden ja turvasi kunkin yksittäisen pankin maksuvalmiuden. Samalla se kuitenkin poisti EKP:n mahdollisuuden kontrolloida pankkijärjestelmän kokonaislikviditeettiä. Pankkien kokeman likviditeettiepävarmuuden vuoksi pankkien likviditeetinkysyntä oli alusta pitäen voimakasta, ja pankit ovat nykyhetkeen asti jatkaneet likviditeetin lainaamista selvästi yli pankkijärjestelmän kokonaistarpeen. Tämä ylimääräinen likviditeetti on päätynyt takaisin keskuspankkiin. Kun pankkijärjestelmässä on ylimääräistä likviditeettiä, osa likviditeettiylijäämäisistä pankeista ei löydä alijäämäistä vastapuolta pankkienvälisiltä markkinoilta, jolloin ylijäämäisten pankkien on turvauduttava keskuspankin palveluihin. Keskuspankki tarjoaa pankkien ylimääräiselle likviditeetille pääasiassa kaksi käyttökohdetta. Jos pankin likviditeettiylijäämä on väliaikainen, se voi hyödyntää vähimmäisvarantovaatimuksen keskiarvottamisominaisuutta. Eurojärjestelmän kansalliset keskuspankit edellyttävät, että kunkin pankin käyttelytilillään pitämän likviditeetin määrä on noin kuukauden pituisella varantojen pitoajanjaksolla keskimäärin vähintään pankille asetetun varantovelvoitteen suuruinen. Jos pankilla on esimerkiksi pitoajanjakson alussa 3

4 käyttelytilillään likviditeettiä yli velvoitteen, se voi täyttää vähimmäisvarantovelvoitteensa etupainotteisesti ja pitää pitoajanjakson lopulla velvoitetta vähemmän likviditeettiä käyttelytilillään. Pankit lisäsivätkin vähimmäisvarantovelvoitteiden etupainotteista täyttöä finanssikriisin aikana, mutta tämä vaihtoehto tarjoaa ylimääräiselle likviditeetille kuitenkin vain väliaikaisen ratkaisun pitoajanjakson aikana. Kun pankit ovat täyttäneet vähimmäisvarantovelvoitteensa, ne voivat jättää ylimääräisen likviditeetin joko käyttelytileilleen keskuspankkiin nollakorolla tai tehdä keskuspankkiin yötalletuksen, jolle tällä hetkellä maksetaan 0,25 % korkoa. Koska matalakin korko on nollakorkoa parempi, pankkien käytännöksi on muodostunut ylimääräisen likviditeetin tallettaminen keskuspankkiin yö kerrallaan. Pankit tekevät yötalletuksia keskuspankin ohella myös toisiin pankkeihin. Koska keskuspankkeja pidetään kaikkein turvallisimpina talletuskohteina, pankkien on maksettava yön yli -talletuksista jonkin verran korkeampaa korkoa kuin keskuspankit. Tätä markkinoiden lyhintä korkoa, eli yön yli -korkoa, kutsutaan euroalueella Eonia-koroksi. Pidemmät korot kuvaavat odotuksia lyhyempien korkojen kehityksestä (ks. PowerPoint-materiaali korkorakenneteorioista) Eonia-koron merkitys EKP:n rahapolitiikan toteuttamisessa on keskeinen. Pankkijärjestelmän likviditeetin ja Eonia-koron välinen yhteys on normaalisti hyvin kiinteä ja paremmin ennustettavissa kuin likviditeetin yhteys mihinkään toiseen markkinakorkoon. Koska keskuspankilla on monopoli pankkijärjestelmän likviditeetin suhteen, sillä on normaalisti vahva kontrolli myös Eonia-korkoon. Juuri em. kiinteän yhteyden vuoksi keskeiset keskuspankit asettavat rahapolitiikan operatiiviset tavoitteet suhteessa valuuttansa yön yli -korkoon. Esimerkiksi EKP on ilmoittanut operatiiviseksi tavoitteekseen pitää lyhimmät rahamarkkinakorot mahdollisimman lähellä keskeistä ohjauskorkoa eli ns. perusrahoitusoperaatioiden korkoa. Eonia-koron painuminen yötalletuskoron lähelle kuvaa yötalletuskoron markkinakorkoja ohjaavan roolin korostumista runsaan ylimääräisen likviditeetin olosuhteissa. Miksi keskuspankin yötalletuksille maksama korko vetää yön yli korkoa voimakkaammin puoleensa kuin keskeinen ohjauskorko, jolla pankeille lainataan likviditeettiä? Pankkienvälisillä markkinoilla likviditeettiä lainaavat pankit voivat arvioida, kuinka merkittävästi likviditeettiylijäämäisenä pankkijärjestelmä pysyy tulevina viikkoina ja kuukausina. Pankit myös tietävät, että ylimääräinen likviditeetti viime kädessä kanavoituu takaisin keskuspankkeihin yötalletuksiksi. Tästä syystä lyhytaikaisia lainoja pankkienvälisillä markkinoilla ottavat pankit eivät ole halukkaita maksamaan yön yli -talletuksille merkittävästi korkeampaa korkoa kuin keskuspankin yötalletuksille tällä hetkellä maksama 0,25 %. Korkojen odotushypoteesin mukaan pidemmät korot perustuivat odotuksiin lyhyempien korkojen kehityksestä. Esimerkiksi jos markkinat odottavat yön yli -koron pysyvän tulevan kuukauden 0,34 %:ssa, myös kuukauden korko asettuu lähelle tätä tasoa. Jos markkinat odottavat pankkijärjestelmän pysyvän ylijäämäisenä pidemmän aikaa, ne myös odottavat Eonia-koron pysyvän lähellä yötalletuskorkoa pidemmän aikaa. Tästä syystä ylimääräinen likviditeetti on laskenut myös pidemmät rahamarkkinakorot alle EKP:n keskeisen ohjauskoron. 4

5 Euribor-korkojen määräytymismekanismi Euro on maailman toiseksi käytetyin valuutta, ja siitä seuraa, että euron ympärille kehittyneet rahoitusmarkkinat ovat monipuoliset ja likviditeetiltään vahvat. Esimerkkinä euroalueen monipuolisista johdannaismarkkinoista toimivat Eonia-swap-markkinat. Eonia-swap on sopimus, jolla sopimuksen osapuolet vaihtavat päivittäin muuttuvan Eonia-korkoon sidotun korkokassavirran kiinteään korkovirtaan. Esimerkiksi 12 kk:n Eonia-swapissa vaihdetaan päivittäin muuttuva Eonia-korkoon perustuva korkokassavirta vuodeksi kiinteänä pysyvään korkokassavirtaan. Koska Eonia-swapissa vaihdetaan vain korkovirrat eikä pääomaa, siihen ei kohdistu mainittavaa luottoriskiä. Siksi Eonia-swap-korko ei sisällä myöskään mainittavaa riskilisää, vaan se kuvastaa varsin tarkasti osapuolten odotuksia siitä, millainen Eonia-korkotaso tulee keskimäärin olemaan tulevien 12 kuukauden aikana. Esim. jos Eonia-korko on 0,34 % ja 12 kk:n Eonia-swap-korko 0,66 %, markkinat odottavat Eonia-koron nousevan 12 kuukauden aikana siten, että sen päiväkeskiarvoksi tulee seuraavien 12 kuukauden aikana 0,66 %. Nämä Eonia-swap-korkoihin sisältyvät koronnosto-odotukset sisältyvät täysimääräisinä myös Euriborkorkoihin. Toisin kuin Eonia-swap-korot, Euribor-korot ovat vakuudettomia korkoja. Vakuudettomassa lainassa lainanantaja ei vaadi lainan vakuudeksi omaisuutta, jonka voisi realisoida lainanottajan mennessä konkurssiin. Siten Euribor-korkoihin sisältyy luottoriskilisä, joka Eonia-swap-koroista puuttuu. Pankkienvälisten markkinoiden riskilisät olivat ennen finanssikriisiä lähes olemattomat, mutta finanssikriisin seurauksena ne ovat ajoittain kasvaneet erittäin suuriksi. Näiden Euriboreihin liittyvien riskilisien kasvu on rahapolitiikan välittymisen kannalta ongelmallista, koska riskilisät välittyvät suoraan Euribor-sidonnaisiin lainakorkoihin ja heikentävät ohjauskoron laskun elvyttävää vaikutusta. Likviditeetin määrän merkitys Euribor-korkojen determinanttina Ylimääräisen likviditeetin määrän kehitys riippuu jo toteutetuista lainaoperaatioista ja pankkien kysynnästä keskuspankin tulevissa lainaoperaatioissa. Koska pitkällä aikavälillä rahan lainaaminen ulos 1 %:n korolla ja tallettaminen 0,25 %:n korolla tulee pankkijärjestelmälle kalliiksi, jossain vaiheessa pankkien likviditeettiepävarmuuden hälveneminen vähentää niiden ylimääräisen likviditeetin kysyntää. EKP:n neuvosto voi luonnollisesti muuttaa rahapolitiikkaa tai rahapolitiikan ohjausjärjestelmää, jos siihen on tarvetta. Neuvosto arvioi tilannetta kuukausittaisissa kokouksissaan. EKP:n käyttämät epätavanomaiset rahapoliittiset toimenpiteet ovat väliaikaisia. Vaikka niitä on ilmoitettu jatkettavan niin pitkään kuin tarpeellista, niille on annettu myös määräaika. EKP:n kaikkien lainaoperaatioiden muuttaminen kiinteän koron ja täyden jaon huutokaupoiksi on ollut vaikutuksiltaan tehokkain epätavanomainen rahapoliittinen toimenpide finanssikriisin aikana. Ylimääräisen likviditeetin määrän kehitys riippuukin ensisijaisesti pankkien kysynnän kehityksestä. Jos ylimääräisen likviditeetin kysyntä alkaa vähentyä, jossain vaiheessa Euribor-korot voivat nousta ilman, että EKP:n neuvosto nostaa ohjauskorkoa. 5

6 PANKKIKRIISIT - erään luokittelun mukaan kansallisia tai alueellisia systeemisiä pankkikriisejä on esiintynyt vuosina yhteensä 124, joista 21 Euroopassa, 2 Pohjois-Amerikassa, 34 Etelä-Amerikassa, 25 Aasiassa ja 42 Afrikassa. Systeemisellä pankkikriisillä tarkoitetaan tilannetta, jossa jonkin valtion koko pankki- tai rahoitusjärjestelmä uhkaa kaatua ja lakata toimimasta normaalisti. Sen yleisiä tunnusmerkkejä ovat: kriisi koettelee useampaa kuin yhtä pankkia talletuspakoja ja/tai talletusten jäädyttämisiä esiintyy valtio ryhtyy pankkijärjestelmän pystyssäpysymisen takaajaksi pankeille annetaan laajasti julkista maksuvalmius- ja/tai pääoma-tukea järjestämättömien luottojen määrän nopea kasvu pankkien oma pääoma hupenee tappioiden seurauksena - täsmälliset syyt kriisin puhkeamiseen vaihtelevat ja ovat tapauskohtaisia, mutta silti syy-yhteydet, tapahtumien kulku ja myös kriisin ratkaisut noudattavat yleensä samaa kaavaa: 1) Pitkää tasaista kehitystä seuraa jokin tapahtuma tai rakenteellinen muutos (esim. uuden teknologian käyttöönotto laajasti tai sääntelyn muutos), jonka seurauksena kotitalouksien ja/tai yritysten taloudellinen tulevaisuus näyttää aiempaa valoisammalta. 2) Yleinen nousukausi ja taloudellisen aktiviteetin kasvu, mihin liittyy tavallisesti pankkiluottojen nopea kasvu. 3) Talous ajautuu euforiseen tai spekulatiivisen tilaan, jossa varallisuus- ja muut hinnat nousevat nopeasti, voitot kasvavat ja uusilla luotoilla luodaan lisää aktiviteettia. Samalla luottoriskit kasvavat luottoekspansion vuoksi. 4) Kasvun rajat tulevat vastaan ja kasvu-odotuksista jäädään. Talous voi myös kohdata jonkin negatiivisen shokin. Tyypillisesti jotkut markkinoiden osapuolet vetäytyvät osasta markkinoiden kaupankäyntiä esimerkiksi suuren velkaantumisen seurauksena. 5) Seuraa syöksy tai paniikkivaihe, jossa varallisuusarvojen kasvu kääntyy negatiiviseksi. Markkinoilta katoaa osapuolia, instituutioita joutuu pahoihin vaikeuksiin ja tappioita kirjataan. Markkinat alkavat suhtautua epäluuloisemmin joidenkin rahoitusalan toimijoiden sekä isojen yritysten ja instituutioiden kykyyn toimia normaalisti ja vastata omista velvoitteistaan. 6) Viranomaistoimenpiteillä vakautetaan tilanne ja pitkäkestoinen toipumisvaihe voi alkaa. - Mikäli luotonannon kasvuvauhti ylittää nimellisen markkinahintaisen BKT:n kasvuvauhdin, on seurauksena lähes aina varallisuusarvojen kasvu. Harjoitettu rahapolitiikka arvioidaan usein (viimeistään jälkikäteen) liian löysäksi, koska luotonannon kasvu edesauttoi varallisuusarvojen nopeaa nousua ja osaltaan kuumensi rahoitusmarkkinoita. 6

7 PANKKIEN TASERAKENTEEN MERKITYS KRIISIYTYMISESSÄ - pankit vastaanottavat varoja asiakkailtaan (mm. talletuksia eli ottolainausta) taseen vastattavalla puolella ja sijoittavat (mm. myöntävät luottoja eli antolainausta) sitä taseen vastaavalla puolella. Pankin tulos riippuu pitkälti vastaanotettujen ja sijoitettujen varojen korkoerosta eli korkomarginaalista ja lisäksi palkkiotuotoista sekä toimintakustannuksista. - pankit operoivat pohjimmiltaan vieraalla pääomalla eli talletusten keräämisellä ja muulla varainhankinnalla. Pankilla tulee olla omaa pääomaa (eli omia varoja) vähintään 8 % riskipainotetuista saamisistaan (esim. yrityslainojen riskipaino on 100 %). - Tappiot ja sijoitusvarallisuuden alaskirjaustarpeet vähentävät pankkien omaa pääomaa, joten pankit pitävät tavallisesti ylimääräistä pääomapuskuria vaimentaakseen tulosvaihteluiden vaikutusta toimintamahdollisuuksiinsa. Pankkikriiseissä syntyvät tavallista suuremmat tappiot tyhjentävät helposti pankkien pääomapuskurit. - Pankkien yleisessä taserakenteessa erien keskinäiset suhteet saattavat poiketa paljonkin pankkikohtaisesti (paikallisesti toimivilla pienemmillä pankeilla ja erityisesti kotitalouksia palvelevilla pankeilla asiakasottolainauksen osuus on yleensä suuri, kun taas suuremmilla ja enemmän yrityksiä palvelevilla pankeilla varainhankinta markkinoilta ja luotot muilta pankeilta ovat merkittävässä asemassa). - Pankkien ja markkinoiden käyttäytymisen kannalta oleellisia ovat myös taseen ulkopuoliset erät. Niihin kuuluvat johdannaismarkkinasopimukset, kuten futuurit, termiinit, optiot ja swapit. (pankeilla usein suuri määrä takauksia, vakuutuksia ja johdannaisia, joiden tulosvaikutus selviää vasta niiden erääntyessä). Suurimmat tappiot voivatkin piillä taseen ulkopuolella tapahtuvassa johdannaismarkkinakaupankäynnissä. Keskuspankkien likviditeettituki maksuvalmiusongelmaisille pankeille - pankkien perustoiminnassa talletusten keräämisessä ja luottojen myöntämisessä oleellinen seikka on talletusten ja luottojen maturiteettiero (talletuskanta lyhyttä, luottokanta pitkää) - koska annettujen luottojen ja hankittujen varojen välillä on merkittäviä maturiteettieroja, pankit tarvitsevat maksuvalmiuspuskurin, jolla tasapainotetaan ulos- ja sisäänvirtaavien varojen eroja. Likvidit varat, kuten keskuspankkitalletukset ja valtionobligaatiot, ovat sijoituksia, jotka voidaan helposti realisoida, kun varoja tarvitaan asiakkaiden talletuksien tai muilta pankeilta saatujen luottojen takaisinmaksuun. Sijoitukset likvideihin varoihin tuottavat vähemmän kuin riskipitoisemmat sijoitukset, joten pankit pyrkivät rajoittamaan maksuvalmiuspuskurien määrää todennäköisen tarpeen mukaiseksi. - pankit ovat varainhankinnassaan riippuvaisia markkinoista eli isoista institutionaalisista sijoittajista ja muista pankeista. Kun markkinoilla syntyy yleistä epävarmuutta, pankkienvälisten markkinoiden toiminta heikkenee ja likviditeetin tarve kasvaa. Pankit eivät ole kiinnostuneita lainamaan varoja toisilleen eivätkä etenkään ongelmissa olevalle pankille, jolloin ongelmapankki ei voi uusia erääntyviä luottojaan muilta pankeilta muuten kuin hyvin tiukoilla ja kalliilla ehdoilla. Epäluulo valtaa alaa, ja riskilisät kasvavat. - pankki, jonka maksuvalmiuspuskuri muodostuu liian pieneksi sijoitusten nopean kasvattamisen tai talletusten siirtymisen seurauksena, ajautuu helposti maksuvalmiuskriisiin puskurin tyhjentyessä. Kriisitilanteissa erilaiset huhut lisäävät varojen ulosvuotoa ja vaikeuttavat rahoituslähteiden löytämistä markkinoilta. 7

8 - varsinaista pankkikriisiä edeltää usein yhden tai useamman pankin maksuvalmiuskriisi. Keskuspankki joutuu pankkien pankkina toimiessaan lisäämään likviditeettiä markkinoille, kun rahamarkkinat lakkaavat toimimasta normaalisti. Maksuvalmiuskriisin kohteena olevissa pankeissa keskuspankkiluottojen määrä kasvaa ja pankkien sijoituksista merkittävä osa siirtyy keskuspankkiluottojen vakuuksiksi. Poikkeustapauksissa keskuspankki voi myöntää maksuvalmiuskriisissä olevalle pankille hätärahoitusta, ts. lyhytaikaista rahoitusta normaalista keskuspankkirahoituksesta poikkeavin ehdoin. Pankkien vakavaraisuuskriisit pelastamisoperaatioiden laukaisijoina - Varsinainen pankkikriisi syntyy periaatteessa siitä, että pankkien kirjaamat arvonalennukset, luottotappiot ja muut tappiot tyhjentävät niiden pääomapuskurit. Useimmiten pankin sisäiset ja ulkoisen sääntelyn rajoitukset estävät liialliset yksittäiset riskit, mutta pankkikriisiä edeltävä pitkään jatkunut luotonannon kasvu ja sijoittaminen riskejä lisäävästi synnyttävät markkinoiden pysähtyessä merkittäviä tappioita. Kriiseissä, varsinkin jos koko talous on joutunut tai joutumassa lamaan, erilaiset riskit toteutuvat tyypillisesti lähes samanaikaisesti ja niiden yhteinen vaikutus voi ylittää pääomapuskureiden kantokyvyn (ns. dominoefekti). - Pankkikriiseissä pankeille syntyy tyypillisesti erittäin paljon luottotappioita, kun asiakkaiden maksukyky heikkenee tai kun on myönnetty maksukyvyltään kyseenalaisille asiakkaille liian suuria luottoja ilman riittäviä vakuuksia. Tyypillistä on myös riskien siirtäminen eteenpäin ilman niiden täysimääräistä huomioimista esimerkiksi luottojen marginaaleissa (vrt. esim. ns. subprime-asuntolainojen arvopaperistaminen ja niihin liittyvät luottoriskijohdannaiset). - pankkien luotottaessa toisiaan niiden välille syntyy riippuvuuksia, keskinäisiä saamisia ja velkoja. Mikäli yksi pankki joutuu ongelmiin, sille lainatut varat muodostuvat toisten pankkien epävarmoiksi saatavaksi. Useat pankit voivat kärsiä tappioita myös, jos jokin kolmas iso markkinaosapuoli, kuten vakuutusyhtiö, ajautuu tilaan, jossa se ei enää voi vastata omista veloistaan. Jos pankin pääoma alittaa minimipääoman, sen toiminta joudutaan lopettamaan, ja tämän estämiseksi käynnistetään useimmiten pelastamisoperaatioita. Pankkeja pelastusoperaatioiden motiivit - Rahoitusjärjestelmän toimivuuden takaaminen; pankit ovat keskeisessä asemassa rahoituksen välittäjinä. Luottojen riittävä saatavuus, turvallinen rahavarojen talletusvaihtoehto ja maksuliikkeen toimivuus ovat tehokkaan taloudellisen toimintaympäristön perusedellytyksiä. - Luottolaman torjunta; pankkikriisi vaikuttaa oleellisesti pankkien kykyyn myöntää luottoja, ja voi syntyä luottolama. Tappiot vähentävät pankkien omia pääomia, jolloin niiden on vastaavasti supistettava sijoituksiaan oman pääoman suhteellisen osuuden ylläpitämiseksi. Asiakkaiden luottojen takaisinmaksuissa ilmenee kasvavia ongelmia, jolloin uusien lainojen myöntämismahdollisuudet vähenevät. Epävarmuuden vuoksi maksuvalmiuspuskuria on syytä kasvattaa, jolloin riskisijoituksia muutetaan likviditeettisijoituksiksi. - Myös vakavaraisten ja terveiden pankkien pääomien lisääminen julkisin varoin saattaa olla tarpeen luottolaman torjumiseksi, jos kriisi vaikeuttaa vakavasti yritysten markkinaehtoisen rahoituksen hankintaa. Pankkien keskinäinen luotonanto aiheuttaa riippuvuuksia. Mitä suuremmat riippuvuudet pankkien välillä ovat, sitä suurempi on todennäköisyys, että yksittäisen pankin ongelmat leviävät muihin pankkeihin ja vaarantavat sitä kautta koko rahoitussektorin toiminnan. - Sivullisille ja yhteiskunnalle koituisi usein suurta taloudellista vahinkoa, mikäli pankki päästettäisiin konkurssiin, koska konkurssitilanteita on vaikea hallita. Luottoa ottaneiden asiakkaiden lainat voitaisiin joutua irtisanomaan, jolloin korvaavien rahalähteiden hankinta kriisitilanteissa on vaikeaa. Konkursseihin 8

9 liittyvät nopeat sijoituksien realisoinnit jouduttaisiin luultavasti tekemään merkittävästi alihintaan kriisitilanteessa, mikä lisäisi konkurssikustannuksia. - Koko yhteiskuntaa koskevat seuraukset pankin konkurssista olisivat ennalta-arvaamattomia. Yleinen luottamus pankkeihin heikkenisi ja investointien rahoitus muodostuisi vaikeammaksi. Ulkomaankauppa, investoinnit ja kulutus kärsisivät vakavasti, mikäli pankit olisivat yleisesti maksukyvyttömiä tai konkurssinomaisessa tilassa. Pankkikriisillä on pankkisektoriin kohdistuvien suorien vaikutusten lisäksi paljon koko talouteen kohdistuvia epäsuoria kustannuksia. - Hyvin suunniteltu ja toimeenpantu nopea pankkien pelastusoperaatio säästää yhteiskunnan varoja ja mahdollistaa tukivarojen ja vastuiden tarkemman kohdentamisen kuin enemmän sattumanvarainen pitkään kestävä konkurssiprosessi. Pelastusoperaatioihin liittyy kaksi tärkeää päämäärää: minimoida yhteiskunnan kokonaiskustannukset kriisistä ja kohdentaa kustannusrasitetta tasapuolisemmin kuin konkurssitilanteessa. Viranomaisten päätöksentekodilemma - Pankin ajautuminen kriisiin asettaa viranomaiset vaikeisiin valintatilanteisiin: Pitäisikö pankki pelastaa, vaikka se olisi jälkikäteen arvioiden toiminut vastuuttomasti? Mitkä ovat konkurssin kustannukset ja vaikutukset? Vastaavasti mitkä ovat pelastusoperaation kustannukset, joita on hyvin vaikea määritellä tarkasti etukäteen? Jotta mahdollinen kriisi voitaisiin välttää, pitää kriisipankin omaa pääomaa lisätä ja sen tappioita ja riskisijoituksia vähentää. Viranomaisilla on käytettävissään lähinnä seuraavat pelastamisvaihtoehdot yksittäisinä tai niiden yhdistelminä: 1) Yksityisen ratkaisun edesauttaminen eli yksityisen pääoman lisääminen kriisipankissa tai kriisipankin fuusioiminen vakavaraisemman pankin kanssa. Jos kriisipankissa on jäljellä merkittävää asiakasliiketoimintaa, voivat vakavaraiset pankit olla kiinnostuneita sen ostamisesta. Ostavan ja ostettavan pankin yhteisen vakavaraisuuden on riitettävä toiminnan jatkamiseen. Tämä on sekä asiakkaille että viranomaisille useimmiten yksinkertaisin ratkaisu, kunhan se tehdään tarpeeksi ajoissa. Kriisipankin osakkeenomistajat joutuvat useimmiten tyytymään saatuun neuvottelutarjoukseen. 2) Pankkituen myöntäminen kriisipankin toiminnan jatkamiseksi eli suora pääomatuki julkisista varoista, valtion takaus tai pankin riskisijoitusten siirto julkiseen omaisuudenhoitoyhtiöön (ns. roskapankkiin). - Viranomaiset voivat myöntää kriisipankille pankkitukea, jotta se voi jatkaa toimintaansa itsenäisenä pankkina. Tällöin voidaan sijoittaa julkisia varoja pankin osakepääomaan tai myöntää takaisinmaksettavaa tukea, joka rinnastetaan omaan pääomaan, jolloin vakavaraisuus paranee. Viranomaiset voivat myös antaa takauksen pankin varainhankinnalle, jolloin sen mahdollisuudet markkinapohjaiseen varainhankintaan paranevat. Tämä toimenpide on kuitenkin yksittäisen pankin tapauksessa hyvin ongelmallinen kilpailua vääristävien vaikutustensa takia. - Toinen mahdollisuus on siirtää osa pankin heikoista sijoituksista ja ongelmaluotoista hankinta- tai muuhun hintaan omaisuudenhoitoyhtiöön, jolloin pankin vakavaraisuus paranee, kun pankin tase pienenee. Omaisuudenhoitoyhtiön kautta voidaan saada pääomaa takaisin siltä osin kuin lainaasiakkaiden takaisinmaksukyky paranee tai ostettujen sijoitusten arvo nousee. 3) Pankin haltuunotto ja sen pääoman lisääminen julkisin varoin. - Jos kriisipankilla on selviä jatkamismahdollisuuksia, kun rajoitetut ongelmat saadaan järjestettyä, haltuunotto ja pääoman suora lisäys ovat toimiva vaihtoehto. Vanhojen osakkeenomistajien osakkeiden arvo joko nollataan tai annetaan sen määräytyä markkinoilla. Julkinen omistus voidaan myöhemmin myydä, kun tilanne markkinoilla on rauhoittunut. 9

10 - Jos päädytään selvitystilaan, pankin toiminta loppuu ja saamiset ja velat kuitataan konkurssilainsäädännön mukaan ja annettujen vakuuksien pohjalta. Omaisuus myydään, ja pankin asiakaslainat siirtyvät tavallisesti toiseen pankkiin. Asiakastalletuksista korvataan osa talletussuojavaroilla. Talletussuojan ulkopuolella olevat saamiset korvataan konkurssipesässä jäljellä olevan pääoman perusteella. - Usein esitetään myös vaihtoehtona kirjanpito- ja vakavaraisuussääntöjen muuttamista kriisitilanteista. Sijoitusten arviointi muulla kun markkinahintaperiaatteella antaisi mahdollisuuden piilottaa tappioita kriisitilanteissa ja voittoja hyvinä aikoina puskurien kasvattamiseksi. Käytäntö vääristäisi todellista kuvaa pankkien tilanteista ja vaikeuttaisi pankkien vertailua. Mahdollisten puskureiden tulisi olla läpinäkyviä. Vakavaraisuusvaatimuksien lieventämistä on myös esitetty, mutta viranomaisten kannalta on aina parempi ryhtyä toimenpiteisiin vielä siinä vaiheessa, kun varallisuutta on vielä jäljellä eikä sen arvo ole romahtanut. Pankkiriisien toteutumistodennäköisyyksien ja hoitokustannuksien vähentämismahdollisuudet - lähtökohtana on joko nykyriskien vähentäminen tai riskipuskurien laajentaminen. - pankkien riskienottomahdollisuuksia voidaan vähentää esimerkiksi turvaavampia vakuuksia vaatimalla, jolloin asiakkaiden luottokustannukset kasvavat ja luottoekspansion mahdollisuus vähenee. - pankeilta voidaan vaatia aiempaa laajempia maksuvalmiuspuskureita. Tällöin pankit joutuvat sijoittamaan enemmän varoja heikommin tuottaviin likviditeettisijoituksiin, minkä seurauksena joko keskimääräiset talletuskorot alenevat tai antolainauskorot nousevat, ts. asiakkaiden maksamat korkomarginaalit kasvavat pankin kannattavuuden ylläpitämiseksi. - erityyppisille riskisijoituksille asettaa suurempia pääomavaatimuksia eli kiristää oman pääoman vaatimuksia => tarve kasvattaa asiakaskorkomarginaaleja. - pankkien välisiä riippuvuuksia voidaan rajoittaa tai vaatia pankkien luotoilta laajempaa vakuudellisuutta. Tällöin voidaan alentaa kriisin leviämisen todennäköisyyttä, mutta seurauksena on pankkien likviditeettikustannuksien kasvaminen. - nopeasti kasvavilta pankeilta voidaan edellyttää suhteellisesti enemmän, koska nopea kasvu johtaa yleensä riskien kasvamiseen, eli normaalisääntöjen pääomatarpeelle laskettaisiin riskilisää. - jos sääntelyä tiukennetaan, siitä syntyy kustannuksia, joita on syytä verrata saavutettavissa oleviin hyötyihin. - kriisien havaitseminen aikaisessa vaiheessa helpottaa niistä selviytymistä. Tämä olisi mahdollista, jos pankkien riskeiltä ja sijoitussalkuilta vaadittaisiin suurempaa läpinäkyvyyttä, jota tukisivat selkeät ja kaikille osapuolille samat kirjanpitosäännöt. - mahdollisuutta taseen ulkopuolisten erien pitämiseen voitaisiin rajoittaa ja vaatia niiden läpinäkyvää raportointia ja ottamista mukaan pääomavaatimuslaskelmiin. Taseen ulkopuoliset erät eivät saisi muodostua mahdollisuudeksi kiertää pääomavaatimuksia. - omalle pääomalle voitaisiin asettaa hieman korkeampi tarkkailuraja, jonka alitettuaan pankki joutuisi tarkempaan tarkasteluun ja laajemman julkiseen raportointivelvollisuuden piiriin. - viranomaisilla tulisi myös olla riittävät valtuudet puuttua pankin riskien kasvuun riittävän ajoissa. Kaikki valvontavaltuudet edellyttävät selkeitä sääntöjä ja johdonmukaisuutta. Sääntelyyn ja valvontaan liittyy aina kustannuksia. Jos pankkien sijoitusmahdollisuuksia kavennetaan ja erilaisten varapääomien ja 10

11 vakuuksien tarvetta kasvatetaan, rahoitusmarkkinoiden toiminnan kustannukset kasvavat. Tällöin maksetaan jatkuvasti pientä lisäkustannusta suurten ja harvoin toteutuvien kriisien vähentämiseksi. - kokonaiskustannuksia minimoidaan hakemalla sopivaa tasapainoa siten, että kriisien välttämiseksi käytetään kohtuullisesti varoja ja tehokkuutta rajoittavia sääntöjä, mutta samalla sallitaan pieni riski, että joskus voi syntyä pankkikriisin kaltainen tilanne. Sellaisen ratkaisun toteuttaminen, jossa pankit eivät koskaan voisi ajautua kriisiin, olisi todennäköisesti liian kallis. - pankkien riskienottomahdollisuuksien sääntely on yhteiskuntapoliittinen kysymys, jonka ratkaisu vaihtelee aikaisempien kriisikokemusten perusteella. Lisäksi Euroopan Unionissa riskinottokyvyn sääntely on ylikansallista ja perustuu EU:n lainsäädäntöön ja sääntelyyn. - Ääripäät liian tiukka tai liian puutteellinen valvonta ovat molemmat liian kalliita malleja yhteiskunnalle. Keskeinen kysymys onkin, miten löydettäisiin sopiva ja tehokas keskitie, jonka yhteiskuntapoliittiset perusteet muistettaisiin riittävän pitkään ja vältettäisiin talouskuplien synty ja niiden aiheuttamat kustannukset. Pankkikriisistä toipuminen - Yksittäisen pankkikriisin päättymistä on vaikeaa ennakoida täsmällisesti, koska tilanteet vaihtelevat huomattavasti esimerkiksi viranomaisten toimenpiteistä riippuen. Toisaalta historian valossa laajojen pankki- ja finanssikriisien päättymiseen liittyy samoja piirteitä. - Markkinaturbulenssi rauhoittuu, kun omaisuushintojen yliarvostukset ovat poistuneet. Hintojen pudotukset voivat olla liioitellun suuriakin yleisen laman yhteydessä, ts. ylireagointia esiintyy myös negatiiviseen suuntaan. - Pankkien kärsimät luotto- ja muut tappiot rahastoidaan jossain muodossa, ja niistä syntyvä valtion- tai muu velka maksetaan vähitellen pois. Pääomia on harvoin kerätty tarpeeksi etukäteen tappioiden kattamiseksi, joten suurin osa pankkiriisin kustannuksista katetaan jälkikäteen. - Pankkien toiminnan tehokkuutta ja tuottavuutta parannetaan vanhojen tappioiden kattamiseksi ja oman pääoman rakenteen tervehdyttämiseksi. Tämä edellyttää kustannuksien karsimista ja toiminnan tehostamista. Laaja pankkikriisi voi tervehdyttää rahoitusmarkkinoiden rakenteita. - Lisäksi voidaan tiukentaa sääntelyä ja valvontaa ylisuureksi koettujen pankkiriskien vähentämiseksi. Lopulta valtion haltuun joutuneet pankit yksityistetään, kun tilanne on rauhoittunut. - Pankkisektorin tervehdyttäminen on vuosia kestävä prosessi, koska mm. pääomaa joudutaan keräämään pitkän ajan kuluessa ja sopeutuminen uuteen tasapainotilaan vaatii aikaa. Pankkikriisit toimivatkin eräänlaisena sisäänrakennettuna jarrumekanismina liian nopealle varallisuusarvojen kasvulle ja velalla rahoitetulle taloudelliselle kasvulle. Kasvulla on aina rajansa, mutta yhteiskunnalla on vaikeuksia säätää toimintaansa tasaisen ja kestävän kasvun uralle. 11

12 Finanssikriisin taustavaikuttajat - pitkään jatkunut velkaantumiskehitys (sekä pankit että kotitaloudet) - pankkien velkavivun kasvattaminen lisää niiden haavoittumisalttiutta erilaisissa markkinahäiriötilanteissa - historiallisen pitkä ekspansiivisen rahapolitiikan kausi, joka kannusti myös sijoittamiseen velkarahalla - riskienhallinan ulkoistaminen luottoluokittajille - riskien alihinnoittelu ja myynti niitä ymmärtämättömille tahoille - valvonnan pettäminen, mikä mahdollisti yllä mainitut moraalisesti kyseenalaiset toimintamallit (tämän lisäksi valvonnasta vastaavat viranomaistahot jättivät huomioimatta monet yleistaloudellisista riskeistä, jotka realisoituivat talouden kriisiytyessä) - rahoitusjärjestelmän ja koko talouden toimintaa uhkaavia järjestelmäriskejä ei huomioitu riittävästi talouspolitiikassa, sääntelyssä ja valvonnassa (sekä vakavaraisuus- että muu sääntely oli laadittu yksittäisten instituutioiden kohdalla realisoituvilta riskeiltä suojautumiseen eikä rahoituslaitosten ja muiden taloudellisten toimijoiden kollektiivisesta käyttäytymisestä aiheutuvia riskejä oltu hahmotettu kokonaisuuksina) 12