Voimaannuttaminen ohjaavassa koulutuksessa

Transkriptio

1 Voimaannuttaminen ohjaavassa koulutuksessa Petteri Ora Pro Gradu tutkielma Sosiaalipsykologia Sosiaalitutkimuksen laitos Tampereen yliopisto Huhtikuu 2010

2 Tampereen yliopisto Sosiaalitutkimuksen laitos Petteri Ora: Voimaannuttaminen ohjaavassa koulutuksessa Pro Gradu tutkielma, 84 sivua, 17 liitesivua Sosiaalipsykologia Huhtikuu 2010 Tiivistelmä Tämän tutkimuksen kohteena ovat ohjaavien kouluttajien käsitykset voimaantumisen (empowerment) olemuksesta ja merkityksestä omassa ohjaustyössään. Aineistona on yhdeksän ohjaavan kouluttajan haastattelut. Voimaantuminen ja voimaannuttaminen liittyvät ammatillisen kuntoutuksen ekologiseen paradigmaan. Siinä kuntoutuksen päämääränä nähdään ihmisen voimaantuminen. Ammatillisen kuntoutuksen ideaalina voimaantuminen tarkoittaa ihmistä, joka on kykenevä asettamaan itselleen omia tavoitteitaan ja toimimaan tuloksellisesti niiden saavuttamiseksi. Voimaantuminen on käsitteenä lähellä elämänhallinnan käsitettä. Tutkimuksen yleisenä teoreettisena viitekehyksenä on sosiaalinen konstruktionismi. Sen mukaan yhdessä organisaatiossa tekemäni haastattelut heijastavat yhden paikallisyhteisön jatkuvasti uudistuvaa käsitteellistä todellisuutta. Tutkimusmenetelmänä käytän sisällönanalyysia. Tutkimuksen ensimmäisenä tuloksena on kuvaus voimaannuttavasta ohjauksesta asiakkaan voimaantumisen polulla. Siinä kuvataan ne ohjausprosessin osat, joita haastatellut ohjaajat pitivät voimaantumisen kannalta tärkeimpinä. Tutkimuksen toisena tuloksena esitän ohjaavan kouluttajan, aineiston ja asiakkaan välisiin suhteisiin perustuvan analyysin hiljaisen tiedon asemasta ohjauksessa. Hiljainen tieto ohjauksessa auttaa käsittelemään ohjaussuhteen kysymyksiä vallasta, identiteetistä ja asiantuntijuudesta. Tutkimus hyödyttää uraohjauksesta päättäviä organisaatioita (työhallinto, kela, eläkevakuutusyhtiöt) selvittämällä voimaantumisen ilmenemistä ja sen tukemiseen pyrkivien interventioiden sisältöjä. Tieto on tarpeen kurssien sisältöjä määriteltäessä. Tutkimuksesta hyötyvät myös ohjaavat kouluttajat, jotka tutkimusten tuloksien perusteella osaavat suunnata ja kehittää työtään voimaantumisen eteen entistä paremmin. Kolmanneksi tutkimuksesta hyötyvät opiskelijat, joiden eteen ohjaavaa työtä tehdään. Asiasanat: voimaantuminen, valtaistaminen, empowerment, ammatillinen kuntoutus, sisällönanalyysi, hiljainen tieto

3 Sisällysluettelo 1. Johdanto 1 2. Ammatillinen kuntoutus ja ohjaava koulutus Ammatillisen kuntoutuksen toimintakenttä Ammatillisen kuntoutuksen sisältö Ohjaava koulutus ammatillisena kuntoutuksena Ohjaavat kouluttajat Ohjaus käytäntöinä ja oppimisena Ammatillinen kuntoutus ja voimaantuminen Kohti ekologista kuntoutuskäsitettä Voimaantumisen toimintakentät Mitä voimaantuminen tarkoittaa? Voimaantuminen ohjaavassa koulutuksessa Tutkimuksen kohde ja tutkimuskysymykset Tutkimuksen teoreettinen lähtökohta Institutionaalisen vuorovaikutuksen tutkimus Tutkimuskohteen tarkentaminen ja metodin valinta Haastattelu tutkimusvalintana Tutkimuskohteen valinta ja tutkimusasetelman perustelut Tutkimuksen tausta Tutkimuksen konteksti Ohjaava koulutus Kiipulassa Aineiston hankinta ja analyysivalinta Haastattelujen toteuttaminen ja analyysin alku Sisällön analyysi Aineiston analyysin kuvaus Tutkimuksen tulos I: voimaantumisen polku Voimaannuttavan ohjauksen elementit Voimaantumisen olemus ja merkitys Voimaantumisen havaitseminen Prosessin alun merkitys Ryhmän merkitys Ohjaajan roolit ja työmenetelmät Ohjauksen rajankäyntiä ja ammatillisuus ohjauksessa Oman voimaantumisen ja työyhteisön merkitys Tutkimuksen tulosten tarkastelua Hiljainen tieto ohjauksessa Haastattelusta hiljaiseen tietoon Hiljaisen tiedon määritelmästä ja käytöstä 69

4 9.3. Hiljainen tieto voimaannuttamisesta ohjaavassa koulutuksessa Tutkimusaineiston analyysi ja tulokset II: ohjaajan hiljainen tieto Asiantuntijuus Identiteetti Valta Pohdinta ja päätelmät Kohti voimaannuttamisen interventioteoriaa Aktivointipolitiikan paradoksit eli voimaannuttamisen yhteiskunnalliset rajat 81 Lähteet 85 Liite 1: Ohjaus auttamismuotojen kentässä 93 Liite 2: Haastattelupyyntö 94 Liite 3: Voimaantumisen polun elementit 95

5 1. Johdanto Tämän tutkimuksen tarkoitus on selvittää voimaantumisen (empowerment) sisältöjä, merkitystä ja tuottamista työttömiin kohdistuvan ammatillisen kuntoutuksen uraohjauksessa. Tutkimus kohdentuu yhden oppilaitosorganisaation sisällä ohjaavan koulutuksen kouluttajien käsityksiin asiasta. Tutkimuksen yleisenä teoreettisena viitekehyksenä on sosiaalinen konstruktionismi. Sen mukaan organisaatiossa käsitteellinen todellisuus syntyy ja uusiutuu päivittäisen vuorovaikutuksen avulla. Ammatillisessa kuntoutuksessa voimaantuminen ilmenee normatiivisena ja ideaalisena toimintaa ohjaavana käsitteenä. Käsite esiintyy normatiivisena alan toimintaa ohjaavissa hallinnollisissa teksteissä. Ideaalisena käsite näyttäytyy monissa ammatillista kuntoutusta käsittelevissä oppikirjoissa ja tutkimuksissa. Voimaantumisen käsitteellä ei kuitenkaan ole yhtä vakiintunutta määritelmää. Työttömien ammatillisessa kuntoutuksessa voimaantuminen nähdään joko itsenäisenä välitavoitteena tai merkittävänä osana työllistymistavoitteen toteutumista. Voimaantumisen sisältöjen toteutumista voidaan tarkastella esimerkiksi mittaamalla operationaalistamisen kautta tai määrittelemällä voimaantuminen kohdejoukon kanssa. Tätä tutkielmaa varten haastattelin yhdeksää ohjaavaa kouluttajaa, ja kysyin heiltä heidän käsityksiään voimaannuttamisen merkityksestä ja tuottamisesta. Voimaantuminen (empowerment) on myös keskeinen osa nykyistä kuntoutusparadigmaa. Vajavuuskeskeisestä paradigmasta on siirrytty kohti valtaistavaa eli ekologista paradigmaa (Järvikoski 2008, 50; Järvikoski & Härkäpää 2004, ). Valtaistaminen on eräs empowerment-käsitteen käännöksistä ja tarkoittaa tässä kuntoutumisen hahmottamista prosessiksi, jossa kuntoutuja on aktiivisesti vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa muokaten suhdettaan siihen. Lapin yliopiston kuntoutuksen professori Aila Järvikoski esittää tuoreessa kirjoituksessaan, että kuntoutuksen perimmäinen tavoite on pysyvä myönteinen muutos yksilöympäristösuhteessa, joka voi näkyä esimerkiksi työssä selviytymisen paranemisena tai sosiaalisen integraation vahvistumisena (Järvikoski 2008, 54). Päätetavoitteen ohella Järvikoski kehottaa kuntoutuksen tutkijoita kiinnittämään entistä enemmän huomiota 1

6 prosessin kuvaamiseen ja välitavoitteisiin. Tätä kautta saataisiin luotua kuntoutuksen interventioteorioita, joiden avulla voitaisiin kuvata toimintaa, kontekstia ja muutoksiin johtavia reittejä. (emt. 57) Eräs mahdollinen tapa käsittää interventioteoria on kuvata se yhden organisaation sisällä vallitsevana toimintatapana. Ammatillisen kuntoutuksen uraohjauksessa pyritään vaikuttamaan yksilön ja hänen monitasoisen ympäristönsä väliseen vuorovaikutusprosessiin. Kuntoutuksen tehtävä ja tavoite on valtaistaa tai voimaannuttaa ihminen, jotta hän voisi itse ohjata elämäänsä. Tutkielmani tavoite on valtaistamisen / voimaannuttamisen interventioteorian hahmottelu yhdessä kontekstissa. Suomalainen kuntoutustutkimus vetoaa usein paradigman muutokseen vajavuuksien korjaamisesta kohti ihmisen elämänhallinnan ja empowermentin vahvistamista. Paradigmat eivät muutu itsestään, vaan takana on yhteiskunnallinen muutos ja tässä tapauksessa ammatillisen kuntoutuksen toimintaedellytysten ja sille asetettujen tavoitteiden muutos. Samalla kun tarkastelen pienessä mittakaavassa ammatillisen kuntoutuksen prosessia, yritän sen kautta laajemminkin ymmärtää kuntoutuksen ja työllisyydenhoidon politiikkoja ja sitä muutoksessa olevaa yhteiskunnallista todellisuutta, johon ne yrittävät vaikuttaa. Tutkimuksen takana on oma työni ohjaavana kouluttajana ja ammatillisen kuntoutuksen muissa tehtävissä. Halusin selvittää, voiko voimaantumisen käsitettä käyttäen saada esiin jotain oleellista ohjaavan kouluttajan työstä. Samalla halusin antaa voimaantumiselle itsessään jotain konkreettista sisältöä. Käsitettä käytetään paljon kuntoutuksen eri yhteyksissä, mutta sen sisältöä näkee harvoin tarkemmin pohdittavan. Tutkimuksesta voisi myös olla hyötyä ammatillisen kuntoutuksen ohjauksen kehittämisessä. Tutkimuksen kohteena on ohjaavien kouluttajien toiminta ammatillisen kuntoutuksen tehtävässä, jossa eräänä päämääränä, toiminnan tuloksena, on ihmisen voimaantuminen. Alustava tutkimusongelma on se, kuinka voimaantuminen ilmenee ohjaavien kouluttajien työssä heidän omasta näkökulmastaan katsottuna. Minkälaisen muodon käytännön työssä saa ammatillisen kuntoutuksen ekologinen ja valtaistava paradigma eli toimintatapa? 2

7 Esittelen ensin tutkimuksen alueen, johon kuuluvat ammatillinen kuntoutus ja ohjaava koulutus sen yhtenä ilmentymänä. Sen jälkeen valotan voimaantumisen käsitettä ja sen yhteyttä ammatilliseen kuntoutukseen. Empiirinen osa koostu yhdeksän ohjaavan kouluttajan haastattelun analyysista. Tutkimuksen tuloksena kuvaan a) yhden paikallisyhteisön käsityksiä voimaantumisen merkityksestä työttömien ammatillisen kuntoutuksen uraohjauksessa sekä b) saman yhteisön käsityksen siitä, miten voimaantuminen tietyssä kontekstissa tuotetaan ja mitkä ovat sen tuottamisen ehdot ja otolliset tilanteet ja c) ne hiljaisen tiedon olettamukset, jotka tulkitsen ohjaavilla kouluttajille olevan työnsä taustalla. 3

8 2. Ohjaava koulutus ammatillisena kuntoutuksena 2.1. Ammatillisen kuntoutuksen toimintakenttä Ammatillisen kuntoutuksen perustehtävä on ihmisen työkyvyn ylläpitäminen ja parantaminen. Tehtävänsä toteuttamiseksi ammatillinen kuntoutus tukee niin työmarkkinoille pyrkiviä kuin siellä jo olevia työkyvyn ja työtehtävien kestävään yhdistämiseen. Ammatillista kuntoutusta toteuttavat Suomessa monet organisaatiot (terveydenhuolto, kela, työeläkelaitokset, työhallinto). Hallituksen 2002 eduskunnalle antamassa kuntoutusselonteossa ennakoitiin kuntoutuksen kysynnän kasvua lähimpien vuosien aikana. Ikääntyviä työntekijöitä tulisi tukea jaksamaan vielä pari vuotta, pitkäaikaistyöttömiä ja syrjäytyneitä tulisi vetää työmarkkinoille korvaamaan eläkkeelle lähtijöitä. Edelleen mainitaan, että oikein toteutettuna kuntoutus paitsi lisää elämänlaatua, myös säästää muiden palvelujen ja sosiaaliturvan kustannuksia. (Kuntoutusselonteko 2002; Paatero 2002). Nykyaikaisen kuntoutuksen juuret löytyvät 1800-luvun puolelta, jolloin invalideja ja aistivammaisia autettiin elämässä eteenpäin ja pyrittiin kouluttamaan ammatteihin. Toimijoina olivat useimmin hyväntekeväisyys- ja vammaisjärjestöt. Maailmansotien välissä Suomessakin jo viriteltiin kuntoutusta laajemmin sairaiden ja vammaisten palauttamiseksi yhteiskuntaan, mutta vasta toisen maailmansodan jälkeen rakennettiin varsinainen kuntoutusjärjestelmä. Välittömänä syynä tietysti oli tarve yli sodassa vammautuneen miehen saaminen yhteiskunnan tuottavaksi osaksi sota aiheutti myös työvoimapulan. (Haimi & Hurme 2007, 27-28) 1970-luvulta alkaen kuntoutus on laajentunut niin määrällisesti kuin sisällöllisestikin. Kelan järjestämään kuntoutukseen osallistui 1960-luvun lopussa noin 5000 asiakasta, 1990 noin ja vuonna 2007 yksilölliseen kuntoutukseen jo yli suomalaista. (Järvikoski & Härkäpää emt. 45; Kelan kuntoutustilasto 2007) Sama asiakasmäärien kohoaminen näkyy muidenkin kuntoutuspalveluja järjestävien organisaatioiden tilastoissa. 4

9 Kuntoutuksen asiakasmäärän kasvun takana oli muutos kuntoutuksen kohderyhmän määrittelyssä. Vähitellen 1970-luvulla invalidihuoltolakia väljennettiin siten, että kuntoutukseen olivat oikeutettuja myös mielenterveyden häiriöitä potevat ja erilaiset kroonisista sairauksista kärsivät. Tiukka ja näihin päiviin asti jatkunut keskustelu koskee sitä, pitääkö kuntoutukseen pääsyn ehtona olla lääkärinlausunto sairaudesta, viasta tai vammasta tai sen uhkasta. Kuntoutusselonteossa 2002 käsitellään pitkäaikaistyöttömien ja syrjäytyneiden kuntouttamista, mutta edelleen kuntoutuksen päävirta muodostuu lääkärin B-lausunnon kautta. Suomen nykyinen kuntoutusjärjestelmä luotiin 1991 kuntoutuslainsäädännön kokonaisuudistuksessa. Muutoksien tavoitteena oli kuntoutusjärjestelmän työnjaon selkiyttäminen, yhteistyön parantaminen ja asiakkaan aseman asettaminen kuntoutustoiminnassa etusijalle. Laissa kuntoutuksen asiakasyhteistyöstä korostettiin moniammatillisuuden merkitystä kuntoutumisprosessissa. Edelleen korostettiin työikäisten ja töissä vielä olevien kuntoutuksen tärkeyttä. (Rissanen 2008) Asiakaslähtöisyys ja moniammatillisuus ennakoivat uutta ajattelutapaa kuntoutuksessa. Vajavuuskeskeisestä ajattelusta oltiin virallisesti siirtymässä kontekstuaaliseen tai ekologiseen lähestymistapaan Ammatillisen kuntoutuksen sisältö Uuden kuntoutuslainsäädännön myötä kuntoutustoimintaa alettiin tarkastella asiakkaan eli kuntoutujan näkökulmasta. Kuntoutuja nähdään kokonaisena ihmisenä omassa toimintaympäristössään. Muutos näkyy myös asiakirjateksteissä. Suomalaisittain viimeisin kuntoutuksen virallinen määritelmä löytyy Kuntoutusselonteosta (2002). Sen mukaan kuntoutumisen näkökulmasta kuntoutus voidaan määritellä ihmisen tai ihmisen ja ympäristön muutosprosessiksi, jonka tavoitteena on toimintakyvyn, itsenäisen selviytymisen, hyvinvoinnin ja työllisyyden edistäminen. Kuntoutus on suunnitelmallista ja monialaista, usein pitkäjänteistä toimintaa, jonka tavoitteena on auttaa kuntoutujaa hallitsemaan elämäntilanteensa. (Kuntoutusselonteko 2002, 3) Kuntoutus jaetaan usein neljään lohkoon: lääkinnällinen, sosiaalinen, kasvatuksellinen ja ammatillinen kuntoutus. Jako on sisällöllisesti ongelmallinen ja muuttunut aikojen kuluessa. Toisen maailmansodan jälkeen Suomessa kuntoutus jaettiin kahtia: lääkinnälliseen ja ammatilliseen, korjaavaan ja työllistävään. Kuntoutuksen laajentumisen myötä mukaan tuli sosiaalinen kuntoutus, jolla on viitattu ihmisen sosiaalisiin suhteisiin sekä 5

10 kuntoutuksen kohteena että lähtökohtana. Kasvatuksellinen kuntoutus viittaa koulujärjestelmään integroituihin erityispalveluihin, esimerkiksi erityisopetukseen. (Haimi & Hurme 2007, 38-39, 67) Kuntoutus voidaan nähdä erilaisten toimenpiteiden kokonaisuutena, prosessina tai yhteiskunnallisena toimintajärjestelmänä (Järvikoski & Härkäpää 17-24). Kuntoutuksen nelijako toimii ainoastaan tarkasteltaessa kuntoutusta sektoroituneena järjestelmänä yhteiskunnan tasolla. Sekä prosessissa että toimenpiteiden kokonaisuutena kuntoutus kuntoutujan näkökulmasta voi sisältää yhtä aikaa niin lääkinnällisiä, ammatillisia, kasvatuksellisia kuin sosiaalisiakin elementtejä. Niin myös ammatillinen kuntoutus voi sisältää monia kuntoutuksen eri osa-alueiden elementtejä. Ammatillinen kuntoutus kohdistuu ihmisiin, joilla on riski syrjäytyä työmarkkinoilta. Pääsy työn syrjään voi olla hankalaa (syntymästään sairaat tai vammaiset) tai työmarkkinoille paluu voi mutkistua (eri syistä pitkittynyt työttömyys, joka usein yhdistyy alentuneeseen työ- ja toimintakykyyn). Ammatillinen kuntoutus voidaan nähdä yksilön oppimis- tai muutosprosessina, jossa lisätään ammatillisia valmiuksia ja elämänhallintaa. Ammatillisen kuntoutuksen toimenpiteitä ovat mm. ohjaus ja neuvonta, ammatillinen koulutus, työkokeilut sekä tuettu työllistäminen. (Järvikoski ja Härkäpää 2004, ) Ammatillisella kuntoutuksella pyritään vaikuttamaan sekä yksilön taitoihin (työvoiman tarjonta) että työmarkkinoiden olosuhteisiin (työvoiman kysyntä). Jälkimmäisessä on kyse työtehtävien räätälöinnistä kuntoutujan kykyjä vastaaviksi sekä työnantajien asenteisiin vaikuttamisesta. (emt. 198) Ammatillisen kuntoutuksen välineinä henkilökohtainen ohjaus ja työtehtävän mukaan räätälöity koulutus on monissa selvityksissä todettu onnistuneen työllistymisprosessin edellytyksiksi (esim. Ala-Kauhaluoma ym. 2005; Arnkil 2006). Lisäksi tarvitaan poikkihallinnollista yhteistyötä ja konkreettista toimintaa työpaikalla työyhteisön kanssa. Reseptin näennäisestä yksinkertaisuudesta huolimatta sen toteuttaminen ammatillisen kuntoutuksen järjestelmässä ei ole mitenkään itsestään selvää. Ammatillisen kuntoutuksen työnjako on edelleen hieman epäselvä ja päällekkäisyyksiä sisältävä. Pääsääntöisesti kuitenkin terveydenhuoltojärjestelmä, tapaturma- ja liikenne- 6

11 vakuutusjärjestelmä ja työeläkelaitokset huolehtivat työssä vakaasti olevien ammatillisesta kuntoutuksesta. Työhallinnolle kuuluu työttömäksi ilmoittautuneiden ammatillinen kuntoutus. Kela on ns. viimesijainen kuntouttaja, joten sille kuuluu vastuu esimerkiksi nuorten ja muiden toimijoiden kuntoutukseen kelpaamattomien ammatillisen kuntoutuksen järjestämisestä. (Kuntoutusasiain neuvottelukunta 2003) Ihmisten uravalintaa ja mahdollisuuksia tarkentavaa ohjaavaa koulutusta hieman eri muotoisena järjestävät niin työhallinto, Vakuutuskuntoutus VKK ry. (tapaturma- ja liikennevakuutuslaitosten yhteistoimijana), Kela kuin työeläkelaitoksetkin. Myös järjestöillä ja erilaisilla projekteilla (ESR, RAY) on merkittävä osa tämän kaltaisen ammatillisen kuntoutuksen tuottajina Ohjaava koulutus ammatillisena kuntoutuksena Ammatillista kuntoutusta toteutetaan ohjaavan koulutuksen nimellä lähinnä aikuisoppilaitoksissa. Nimeke on vakiintunut työhallinnon järjestämille uraohjauskursseille, mutta samansisältöisenä toimintaa toteutetaan muillekin maksajatahoille. Puhun tutkimuksessani selvyyden vuoksi ohjaavasta koulutuksesta tarkoittaessani ryhmämuotoisia elämän- ja työuran suunnittelun kursseja, jotka on suunnattu pitkäaikaistyöttömille ja/tai työ- ja toimintakyvyltään heikentyneille työtä hakeville kansalaisille. Ohjaava koulutus luotiin 1970-luvun alussa työhallinnon ammatinvalinnan ohjauksen jatkeeksi saattamaan työmarkkinoille sinne ensi kertaa tai katkoksen jälkeen pyrkiviä. Lähtökohtana oli työvoimapula ja yhteiskunnallinen rakennemuutos. Ensimmäiset ohjattavat ryhmät olivat työmarkkinoille palaavat kotiäidit. (Onnismaa ja Taskinen 1994) Ideana oli antaa lisätukea ryhmille, joiden kiinnittyminen työmarkkinoille ei ollut helppoa. Ohjaava koulutus on säilyttänyt paikkansa työvoimapoliittisen koulutuksen erityisenä muotona ja valtakunnallisesti koulutuksen vuosittain aloittaa toistakymmentä tuhatta henkilöä. Ohjaavan koulutuksen osuus kaikesta työvoimapoliittisesta koulutuksesta on ollut kymmenisen prosenttia luvun lopulla noin puolet koulutuksesta oli suunnattu jollekin erityisryhmälle (maahanmuuttajat, nuoret, vajaakuntoiset ym.) ja loput olivat kaikille avoimia. Käytännössä työvoimatoimistot ovat alueillaan ostaneet koulutukset 7

12 tarjoajilta. (Onnismaa 2000, 151) Kiipulassa ohjaavaa koulutusta on järjestetty vuodesta 1978 useilla paikkakunnilla. Kuntoutuksen ja Kelan repertuaariin ohjaavan koulutuksen kaltainen malli on hiipinyt vähitellen 1980-luvun alkupuolelta lähtien. Silloin Kuntoutussäätiö aloitti VAKhankkeensa, jossa kehitettiin voimavarasuuntaista kuntoutusta. Lähtökohtana oli etsiä vaihtoehtoa medikaalis-diagnostisesti painottuneelle perinteiselle kuntoutusparadigmalle. (Riikonen 2000) Ohjaava koulutus jatkaa kuntoutusta koulutuksellisin keinoin. Pasanen (2007, 4-7) näkee perusasetelman kuntoutus koulutus jatkumossa muodostuvan siten, että medikalistiseen perinteeseen kiinnittynyt perinteinen kuntoutus on kyvytön tuottamaan ihmisille ammatillista uudelleenorientaatiota, joka kuitenkin uuteen ammattiin sijoittuvalle on onnistuneen siirtymän edellytys. Ohjaavan koulutuksen funktio on perinteisten kuntoutuksen muotojen jatkaminen ja täydentäminen. Oleellista ohjaavassa koulutuksessa tältä kannalta on kokonaisvaltaisuus, asiakkaan tilanteesta lähteminen ja subjektiuden korostaminen. Vehviläinen (2001, 19-20) jakaa ohjaavan koulutuksen nimissä järjestetyt kurssit kolmeen kategoriaan: tietopainotteiset lyhytkurssit, joilla keskitytään työnhaun taitoihin, kurssit, joilla kartoitetaan opiskelijoiden elämäntilannetta laajemmin kohti tulevaisuuden toimintasuunnitelmaa ja kurssit, joilla painottuvat yleiset elämänhallinnan kysymykset. Ohjaavan koulutuksen toteuttamisen sisällöllisiä ominaispiirteitä ovat (Silvennoinen 2007, 12): projektimainen tiedonhankinta, useimmiten kurssilaisten kanssa tuotetuista aiheista, henkilökohtainen ja ryhmäohjaus, työkokeilu- ja harjoittelujaksot, joissa testataan ja täsmennetään omia suunnitelmia. 8

13 Parin kuukauden mittaisissa ja sitä pidemmissä koulutuksissa toistuvat samat sisällölliset asiat. Työhallinnon hankintaohje (2006, 50) määrittelee kurssiohjelmaan kuuluvaksi mm. työelämän vaatimusten tuntemuksen, osaamiskartoituksen, elämäntilanteen selkeyttämisen, työ- ym. harjoittelut sekä erilaisten realististen suunnitelmien tekemisen. Kouluttaja ja toteuttava organisaatio voivat siten melko vapaasti ja luovasti harkita sopivan toteuttamistavan. Työhallinnon käsitteistössä ohjaava koulutus on osa valmentavan koulutuksen repertuaaria. Valmentavan työvoimakoulutuksen ensisijainen tavoite ei ole välitön työllistyminen, vaan sen avulla ohjataan työnhakijoita valitsemaan sopivia ammatillisia koulutusvaihtoehtoja ja parannetaan esim. pitkäaikaistyöttömien, ikääntyvien, maahanmuuttajien ja vajaakuntoisten työllistymisedellytyksiä ja ehkäistään syrjäytymistä. (Myllylä & Pukkio 2007) Ohjaavan koulutuksen tyyppisiä kursseja järjestetään muutenkin kuin työhallinnon ostamina ja ohjeistamina. Esimerkiksi Kiipulan ammattiopiston aikuiskoulutus on yhdessä Kelan kanssa kehittänyt OTE-kuntoutusmallin, jossa ohjataan kuntoutusrahalla olevia ihmisiä työn syrjään. Tyypillisiä asiakkaita ovat mielenterveyskuntoutujat, jotka pitkän sairasloman jälkeen palaavat työmarkkinoille ja vaikeampien somaattisten vaivojen (astma, allergiat, tule-vaivat) kanssa sinnittelevät ihmiset. OTE-kuntoutus tulee päättymään vuoden 2010 aikana ja sen tehtäviä jatkavat Kelan uuteen standardiin perustuvat ammatillisen kuntoutuksen kurssit (Kelan laitosmuotoisen kuntoutuksen standardi 17/2009). Yhteiskunnan järjestämien kurssien lisäksi yhdistykset ja projektit (mm. Euroopan Sosiaalirahasto ja Raha-automaattiyhdistys rahoittajina) järjestävät monenmoisia koulutuksia, joiden sapluunassa noudatetaan ohjaavan koulutuksen mallia. Myös opetushallitus on järjestänyt vastaavia koulutuksia, mutta vain nuorille Ohjaavat kouluttajat Ohjaavan koulutuksen alkuvuosikymmenten psykologisesta painotuksesta on siirrytty kasvatustieteelliseen orientaatioon (Silvennoinen 2007, 12). Toisaalta ohjaava koulutus on aina ollut monitieteistä ja yhtälailla psykologien, sosiaalipsykologien kuin aikuiskas- 9

14 vatuksenkin kiinnostuksen kohteena (Vehviläinen 2001, 21). Ohjaavalla koulutuksella ei ole selkeää yhtenäistä teoriaa, ja monitieteisenä professiona se on jäänyt heikoksi verrattuna esimerkiksi ammatinvalinnanohjaukseen tai terapiakäytäntöihin. Ohjaava koulutus toimintakäytäntönä ankkuroituu useimmiten työvoimapoliittisen koulutuksen osaksi, mutta poikkeaa pedagogisen käytäntönsä osalta selvästi tavanomaisesta ammatillisesta koulutuksesta. (Pasanen 2007, 13-15) Myös ohjaavien kouluttajien ammatti-identiteettiä on pidetty heikkona. Silvennoisen (2007, ) mukaan ohjaavan kouluttajan tehtävät eivät muodosta oikeaa ammattia, koska ohjaavilla kouluttajilla ei ole yhtenäistä ammatillista sosialisaatiota, identiteettiä eikä yhteiskunnallista asemaa. Ammatin yleistettävien tunnuspiirteiden heikentyminen on yleinen trendi työmarkkinoilla. Työelämässä yksilö muokkaa oman tehtäväkokonaisuutensa omien henkilökohtaisten ominaisuuksiensa mukaiseksi. Ohjaavassa koulutuksessa tällainen ammattiosaamisen despesialisaatio näkyy siinä, että eri kouluttajat ja ohjaajat tekevät samaa työtä hyvin erilaisilla orientaatioilla ja menetelmillä. (emt.) Ohjaukselle tietyn organisaation sisällä tällainen tilanne tuottaa sekä hyviä että haitalliseksi katsottavia seurauksia. Ongelmaksi nousee ensinnäkin laatu. Jos ohjaajat toteuttavat työtään kukin omalla tavallaan, on vaikea selittää tilaajalle, mistä tuloksellisuus ja toiminnan hyvyys oikein johtuvat. Toiseksi tiedon kumulatiivisuus on vähäistä, jos menetelmärepertuaari on kovin kirjava eivätkä eri keinot kohtaa toisiaan. Menetelmällinen kirjavuus anything goes on toisaalta myös rikkaus. Ohjauksen henkilökohtaistaminen ja aito asiakkaan tilanteesta lähteminen edellyttävät laajaa näkemystä mahdollisista keinoista. Esimerkiksi Pasanen (2007, 14-15) näkee ohjaavan koulutuksen olennaisimmaksi piirteeksi juuri opiskelijoiden itse määrittämien tilanteiden prosessointiin heittäytymisen. Ideaalitilanteessa ohjauksen toteuttajat ja välineet voitaisiin valita tapauskohtaisesti. Kanadalainen ohjauksen tutkija ja ohjaaja Vance R. Peavy kritisoi kaavamaista lähestymistapaa ohjauksessa. Hänen mukaansa ei ole olemassa joka paikkaan soveltuvia valmiita ohjausinterventioita, vaan ohjauksessa tulee toimi kluovasti asiakkaan ja tilanteen vaatimusten ja mahdollisuuksien mukaan. Tällä tavalla toimivia ohjaajia Peavy ku- 10

15 vaa termillä bricoleur, viitaten ikään kuin ohjauksen käsityöläisiin, jotka annetuista aineksista luovat aina jotain uutta. Peavyn mukaan ohjaus on bricoleurille taidetta. (Peavy 2006, ) Ohjauksen professio liittyy kysymykseen ohjausasiantuntijuudesta eli siitä, mikä on ohjaajan erityinen kompetenssi ohjausprosessissa. Perinteinen kuntoutuskäsitys ja myös ohjaajuus sen sisällä edusti ns. ensimmäisen vaiheen ohjausasiantuntijuutta (Silvennoinen 2007, 156; Onnismaa 2007, ). Ohjaajalla katsottiin olevan käytössään tiettyjä menetelmiä ja tietoa, joiden avulla hän pystyi asettamaan ohjattavan autettavan positioon. Edelleen esimerkiksi psykometriikkaan perustuva ohjauskäytäntö lähtee tästä asetelmasta liikkeelle. On huomattava, että kyse ei ole vain ohjaajan tai asiantuntijan suhtautumisesta, vaan usein ohjattava toivoo selkeitä objektiivisia neuvoja tilanteeseensa. Toisen aallon asiantuntijuudessa ohjaaja joutuu tuottamaan ensimmäisen aallon asiakkaalle pettymyksen. Ohjaajalla ei ole valmiita toimintamalleja eikä selkeästi annettua roolia. Uusi ohjausasiantuntijuus pohjautuu ohjaajan ja asiakkaan tasavertaisille rooleille ohjaussuhteessa. Syntyy ns. jaetun asiantuntijuuden tilanne, jossa neuvottelun ja dialogin keinoin pyritään määrittelemään ongelma ja kehittämään asiakkaalle itselleen tapoja ja välineitä ratkaista pulmansa. Uudessa ohjausasiantuntijuudelle tunnusomaista on myös sen moniammatillisuus. (Onnismaa emt.; Silvennoinen emt.; Vanhalakka- Ruoho & Juutilainen 2003) 2.5. Ohjaus käytäntöinä ja oppimisena Se, mitä ohjaavat kouluttajat tekevät, on ohjaamista. Ohjaus on työmenetelmä, jota käytetään monella areenalla: työpakoilla, kouluissa, kuntoutuksessa. Ohjaavan koulutuksen yhteydessä ohjausta voisi kuvata laaja-alaiseksi elämänsuunnittelun menetelmäksi (Onnismaa 2007, 7). Ohjaus ei ole tiedonjakamista, vaan yhdessä asiakkaan kanssa käytävää dialogista keskustelua, jolla pyritään jäsentämään asiakkaan kokemuksia ja mahdollisuuksia oman elämänsä ja työmarkkina-asemansa suhteen (Silvennoinen 2007, ). 11

16 Ohjauksen tarve postmodernissa yhteiskunnassamme johtuu toisaalta elämäntapahtumien muuttumisesta ennustamattomiksi ja epäjatkuviksi ja toisaalta traditionaalisten yhteisöllisten siteiden puuttumisesta. Tyypillinen ohjaavan koulutuksen asiakas on pudonnut työelämän jatkuvan kehittymisen kelkasta eikä oikein tiedä, keneltä hakisi hyviä neuvoja ja viisautta. Usein perheenjäsenet ja ystävät tuntevat jaettua avuttomuutta tilanteessa. Ohjauksen yhteiskunnallinen missio on antaa ihmiselle paikka reflektoida omaa tilannettaan ja turvatusti etsiä ja kokeilla uusia mahdollisia avauksia oman elämänsä suhteen. (Peavy 2000; Spangar et.al. 2000) Keskeistä ohjauksessa on ohjaussuhteen muodostaminen. Se on alusta, jonka päällä käydään neuvotteluja ja kehitellään uusia merkityksiä ja ratkaisuja. Sekä ohjaaja että asiakas tuo neuvotteluun oman näkemyksensä, joiden pohjalta sitten haetaan ratkaisuja. (Spangar 2000, 16) Ohjaussuhteessa pyritään lisäämään opiskelijoiden itseohjautuvuutta, jotta heistä tulisi riippumattomia oman elämänsä herroja (Vehviläinen 2001, 25-26). Ohjaussuhde on siis väliaikainen tapahtuma, joka pyrkii tekemään itsensä tarpeettomaksi. Ohjausasiakkaalle ohjaus on matka itseen. Itsereflektiolla tähdätään omien toimintakäytäntöjen ja tilanteen mahdollisimman realistiseen analyysiin. Itseluottamusta ja omavoimaisuutta lisäämällä annetaan välineitä oman elämän muuttamiseen ja uuden oppimiseen. Reflektion välineinä ohjauksessa käytetään puhutun ja kirjoitetun kielen ohella toiminnallisia menetelmiä, musiikkia ja visuaalisia mahdollisuuksia. (Vanhalakka- Ruoho 2002). Jaetun asiantuntijuuden käsitteen keskeinen idea on, että ohjattava on omien asioidensa asiantuntija ja ohjaaja ohjausprosessin. (Onnismaa 2007, 26-27) Parhaimmillaan ohjaussuhteesta muodostuu oppimiskumppanuus (Vanhalakka-Ruoho & Juutilainen 2003). Oppimiskumppanuus edellyttää molemminpuolisen jakamisen taitoja. Sekä ohjaaja että asiakas tuovat yhteiseen neuvotteluun ja dialogiin käsityksensä oikeasta ja väärästä, tilanteista ja tulkinnoista. Jotta ohjaussuhteessa voidaan edetä kohti asiakkaan voimaantumista, on molempien osapuolten oltava valmiit muuttamaan käsityksiään. Jos ohjaaja takertuu omiin merkityksiinsä ja oikeina pitämiinsä tulkintoihin, ei hän ehkä saavuta asiakkaan kannalta parhaita mahdollisia tulkintoja. Aito asiakaslähtöisyys edellyttää heittäytymistä ja kykyä omaan kriittiseen reflektioon (Mezirow 1995). 12

17 Kirsti Vänskä (2002) kuvaa ohjauskeskustelua oppimisen prosessina, jossa ohjaajan tehtävä on olla mahdollistaja. Perustana on jaetun asiantuntijuuden idea. Vänskä kuvaa ohjauskeskustelussa oppimista jatkuvan syklin avulla. Ensimmäisessä vaiheessa tarkastellaan asiakkaan arjen todellisuutta ja toimintatapoja. Seuraavaksi jäsennetään havaintoja, annetaan asioille nimiä. Kolmannessa vaiheessa tietoiseksi tulemisen jälkeen etsitään uusia vaihtoehtoja ja näkökulmia. Neljänneksi kokeillaan uusia tapoja toimia. Neljäs vaihe edellyttää merkityksien uudistamista, koska toiminnalliset valinnat ovat viime kädessä arvopohjaisia. Vänskä (emt.) erottaa ohjauksen traditioissa konstruktivistisen / empowerment orientaation ja traditionaalisen behavioristisen orientaation. Jälkimmäisessä ohjaus on syitä etsivää ja korjaavaa ohjaajalähtöistä toimintaa. Ensin mainitussa ohjaus alkaa todellisen maailman suhteiden tutkimisella ja johtaa muuttumismahdollisuutta tukeviin ohjaustekoihin. Vänskän mukaan kaikkia ohjaustapoja tarvitaan ja käytetään jossain vaiheessa ohjausta. Viime kädessä kyse on oppimiskäsityksestä jaetun asiantuntijuuden tilanteessa. 3. Ammatillinen kuntoutus ja voimaannuttaminen 3.1. Kohti ekologista kuntoutuskäytäntöä Kuntoutuksen uuden paradigman 1 peruslähtökohtana on ihminen toimijana omassa ympäristössään. Vajaakuntoisuus, vammaisuus tai syrjäytyneisyys nähdään yksilön ja hänen ympäristönsä välisen vuorovaikutuksen tuloksena. Järjestelmäkeskeisyyden sijasta kuntoutusprosessin keskiöön nostetaan aktiivinen, oman elämänsä hallintaan pyrkivä ihminen. Kuntoutus ei kohdistu pelkästään yksilöön, vaan pyrkii ottamaan prosessin osaksi koko ihmisen toimintaympäristön. Tällaista kuntoutusnäkemystä nimite- 1 Paradigmalla tieteessä tarkoitetaan vallitsevaa ja hyväksyttävää tapaa käsittää todellisuuden olemus (ontologia) ja se, miten siitä saadaan tietoa (epistemologia). Vallitseva paradigma on tiedeyhteisön enemmistön jakama ja ohjaa tutkimusta niin sisällöllisesti kuin menetelmällisestikin. paradigman käsitteen isänä pidetään Thomas Kuhnia, joskin tieteen kehittymiselle on muitakin selittäjiä. (esim. Pietilä 1983, 82-95) Paradigma muuttuu, kun vallitseva konstruktio tutkimuksesta saa rinnalleen vahvoja kilpailijoita, jotka näyttävät pystyvän selittämään todellisuutta paremmin kuin entinen paradigma (esim. Eskola 1994, 13-55). On huomattava etteivät paradigmat useinkaan sinänsä häviä, vaan vanha jää rajoituksineenkin edelleen elämään uuden rinnalle. 13

18 tään ekologiseksi kuntoutusajatteluksi. (Järvikoski & Härkäpää 2004, 52-55; Järvikoski 2008, 49-51) Ekologista paradigmaa on myös kutsuttu valtaistavaksi tai voimaannuttavaksi (empowerment) paradigmaksi (Kuntoutuksen tutkimuksen kehittämisohjelma 2003, 24-26). Kuntoutustoiminnan tavoitteena on tällöin avata ihmiselle uusia mahdollisuuksia kehittämällä niin yksilö kuin hänen ympäristöäänkin. Edelleen pyritään vahvistamaan kuntoutujan elämänhallintaa ja tukemaan hänen elämänprojektejaan. Keinoina ovat mahdollisimman aidoissa ympäristöissä työpaikoilla, kotona, lähipiirissä tapahtuva kuntoutus. Laitosten sijaan on kehitetty erilaisia avokuntoutuksen malleja, kuntoutusluotsausta yms. Valtaistava tai voimaannuttava paradigma kuulostaa selkeältä, mutta sen toteuttaminen käytännössä on osoittautunut ongelmalliseksi. Paradigmamuutoksesta on Suomessakin keskusteltu julkaisutasolla jo ainakin 1990-luvun puolivälistä, ja maailmalla ekologisen kuntoutuksen ajatukset valtasivat alaa jo 1970-luvulla (Järvikoski & Härkäpää 2004, 52-53). Jotain kertonee myös se, että tekstistä toiseen uusi paradigma esitetään tulemisensa prosessissa olevana samojen kaavioiden kautta (esim. Järvikoski 2008, 49-51). Olen seuraavaan koonnut keskeiset uuden paradigman mukaisen toiminnan toteuttamisen haasteet aikalaiskeskustelusta (Lindh 2007; Suikkanen ja Lindh 2007; Vilkkumaa 2008; Rissanen 2008). Ensimmäinen haaste on järjestelmä. Suomeen luotiin sotien jälkeen vahva kuntoutuslaitosten ketju toteuttamaan laitoskuntoutusta. Malli on ainutlaatuinen Euroopassa. Ongelma on, että ekologinen kuntoutus edellyttää toimintaa asiakkaan lähipiirissä, ei matkustamista johonkin laitokseen. Laitoksissa onkin päällä akuutti rahoituskriisi, ja toiminta tulee konkurssien myötä muuttumaan. Toinen tekstistä toiseen toistuva järjestelmätason haaste on toimijoiden ja lakien sekavuus. Tämä aiheuttaa sen, ettei kuntoutusasiakas juuri voi hallita omaa kuntoutumisprosessiaan, kun asiantuntijoillakin (esim. terveyskeskuslääkärillä) on hankaluuksia hahmottaa kokonaisuutta. Kuntoutus sisältää paljon nivelkohtia: esimerkiksi lääkinnällisestä kasvatukselliseen ja edelleen ammatilliseen kuntoutukseen siirtyminen tarkoittaa aina uuden hallintokunnan ja sääntöviidakon esiin putkahtamista. Tätä paikkaamaan 14

19 luodut moniammatilliset tiimit eivät tutkimusten mukaan toimi tehokkaasti yhdessä ja usein tulevat lisäksi jyränneeksi asiakkaan. Kolmas haaste koskee toimintaa ja menetelmiä. Ekologisen mallin mukaisesti toteutettu kuntoutus edellyttää yhteistyötä esimerkiksi työpaikoilla. Työpaikkakuntoutukseen asetetut toiveet eivät kuitenkaan ole kovinkaan hyvin toteutuneet. Yhteistyö työnantajien kanssa ei ole sujunut odotetusti ja malleja työtehtävien joustavasta räätälöinnistä tai vähittäisestä työhön palamisesta ei juuri ole syntynyt. Varhaisen puuttumisen ongelmaksi on noussut kuntoutustarpeen tunnistaminen ja konkreettisten tavoitteiden puute kuntoutussuunnittelussa. Edelleen yhteistyö työterveyshuollon kanssa takkuaa. Menetelmäpuolella merkille pantavaa on uusien innovaatioiden vähäisyys. Erilaiset kuntoutusohjaaja tai luotsi kokeilut ovat tuottaneet hyviä tuloksia. Niissä asiakkaan luottohenkilö huolehtii yhdessä asiakkaan kanssa prosessin sujuvuudesta ja tuloksellisuudesta. Esimerkiksi tuetun työllistymisen malli, jossa työhönvalmentaja tukee asiakasta, perustuu tällaiseen saattajan / ohjaajan käyttöön. Verrattuna koko ammatillisen kuntoutuksen volyymiin mallia käytetään kuitenkin varsin vähän. Vallalla oleva kuntoutusmalli on edelleenkin sektori- ja asiantuntijakeskeinen. Menetelmien kehittämisen haasteisiin liittyy myös se, ettei ammatillisen kuntoutuksen menetelmistä ole kertynyt paljoakaan luotettavaa vaikuttavuustietoa. Tarvitaan lisää tutkittua tietoa ammatillisen kuntoutuksen interventioista, niiden toteutuksesta ja tuloksista. Uuden paradigman mukaisia käytäntöjä on tutkittava niiden olemukseen soveltuvalla tavalla voimaantumisen ehdoilla. Jos kritiikki käännetään tavoitekielelle, voimaannuttavan ammatillisen kuntoutuksen kehittämisessä on ainakin seuraavia haasteita ja tavoitteita: Jalkautuminen asiakkaiden arkiympäristöön ja työpaikoille autenttisen kuvan saamiseksi asiakkaan työnteon mahdollisuuksista ja rajoitteista. Tähän liittyy kliinisen työkyvyn käsitteen purkaminen työllistymiskyvyksi, työnoppimiskyvyksi ja työssäpysymiskyvyksi, koska työkyky on välttämättä aina suhteessa suoritettaviin konkreettisiin tehtäviin. Ammatillisesta kuntoutuksesta vastaavien henkilöiden osaamisen lisääminen työtehtävien tuntemuksen ja analyysin alueilla työn räätälöinnin perustaksi. Sekä kouluttajilta että kuntoutuksen ohjaajilta edellytetään työn tekemisen ja siihen vaadittavan osaamisen tuntemista, jotta voidaan arvioida asiakkaan työllistymisessään tarvitsemaa tukea. Tähän liittyy myös kyky tehdä yhteistyötä työnantajien ja työpaikan henkilöstön kanssa. 15

20 Uusien tehtävien ja työnjaon opetteleminen. Verkostomaiseen työtapaan siirtyminen edellyttää vanhojen sektoroituneiden tehtäväkuvien purkamista ja uusien luomista. Esimerkiksi työhönvalmentajien ammattikunta tulee korvaamaan niin kuntoutuksen kuin koulutuksenkin puolella vanhoja ammattikuntia. Kuntoutuksen ja koulutuksen tuotantotapaa on muutettava yhdenkeskeisestä monenkeskeiseksi. Koulutuksen sisältöjen on lähdettävä työtehtävien vaatimuksista ja koulutus on toteutettava mahdollisimman paljon työpaikan kanssa tehtävän yhteistyön kautta. Prosessissa tarvittava tuki räätälöidään palveluohjauksen avulla Voimaantumisen toimintakentät Uuden kuntoutusajattelu ytimessä on ajatus asiakkaan valtaistamisesta ja voimaannuttamisesta. Jotta uutta kuntoutusmallia voidaan ymmärtää ja kehittää, on ymmärrettävä mitä voimaantumisella tarkoitetaan tai voidaan tarkoittaa. Voimaannuttamisen englanninkielinen kantasana on empowerment. Kirjallisuudesta sille löytyy yhteydestä riippuen suomennoksina esimerkiksi voimaantuminen, valtaistuminen, täysivaltaistuminen, omavoimaantuminen, voimavaraistuminen ja pontevoituminen. Englanti-Suomi suursanakirja antaa empowermentille kaksi merkitystä: valtuuttaminen ja kykeneväksi tekeminen (Hurme ym. 1990). Longman Dictionary (2005) taas kertoo sanan tarkoittavan vallan antamista jollekulle oman elämäntilanteensa kontrolloimiseen ja toiseksi juridisen vallan antamisen (valtuuttamisen). Empowermentin merkityksissä erottuu siis sisäinen kyky ja voima sekä ulkoinen mahdollisuus ja valta tehdä jotain. Useimmiten empowerment käännetään voimaantumiseksi tai valtautumiseksi / valtaantumiseksi. Kehitysmaakontekstissa empowermentia tutkinut Järvinen (2009) päätyy käyttämään sanasta suomennosta voimaantuminen ja jakamaan sen tarkastelun kahdelle tasolle. Hänen mukaansa voimaantuminen on yhtäältä henkilökohtainen prosessi, johon liittyy kognitiivisia, affektiivisia ja konatiivisia 2 prosesseja. Toisaalta voimaantumiseen liittyy aina sosiaalinen aspekti ja sen sosiaaliset ulottuvuudet konkretisoituvat yhteisöissä ja organisaatioissa. 2 Konaatiolla viitataan ammattikasvatuksessa oman toiminnan kontrollikykyyn, suoritusorientaatioon ja tietoisiksi motiiveiksi ja toiminta-aikomuksiksi käännettyihin affektiohin (Ruohotie & Pincrich 2000, 2). 16