Tietoisuuden määrittely ja maailmankuva

Transkriptio

1 Tietoisuuden määrittely ja maailmankuva Tietoisuus on filosofian alalla laajalti kiistelty käsite. Se on ominaisuus, joka meillä ihmisillä vaikuttaisi olevan, mutta jonka laadusta ja olemassaolosta ylipäätään ei ole pystytty tuottamaan lopullisia päätelmiä. Monet nykyajan yhteiskunnassa oleelliset toiminnot nojaavat kuitenkin moraalisiin viitekehyksiin, joissa toimien arvo riippuu siitä, millaisena osapuolten tietoisuuden taso nähdään tai onko sitä ylipäätään. Toisaalta haluaisimme määritellä tietoisuuden itsellemme, jotta olisimme paremmin tietoisia toimiemme moraalisista arvoista ja toisaalta haluaisimme määritellä tietoisuuden itsellemme kaikkein sopivimmalla tavalla. Tämä sopivuus voidaan nähdä sekä määritelmän intuitiivisen moraalisen hyväksyttävyyden että sen käyttökelpoisuuden kannalta. Määritelmän käyttökelpoisuus tarkoittaa astetta, jolla se edistää moraaliin kantaa ottamattomia subjektiivisia pyrkimyksiämme tarjoamalla niille jonkinasteisia oikeutuksia: ihmiselle on objektiivisella tasolla hyödyllistä pystyä käyttämään toisia olentoja hyväkseen ja yhteisöllisessä mielessä vastaavasti antaa hyväksyttäviä moraalisia perusteluita toimilleen. Tästä näkökulmasta mahdollisimman käyttökelpoisen tietoisuuden määritelmän löytäminen on siis hyödyllistä ja toivottavaa. Robert Van Gulickin teksti "Consciousness" (The Stanford Encyclopedia of Philosophy, kevät 2009) käy seikkaperäisesti läpi erilaisia nykyaikana relevantteja vastauksia kysymyksiin tietoisuudesta ja tarjoaa kokonaiskuvan tietoisuuden määrittelyn ja määrittelyyn liittyvien näkökulmien suuntauksista. Tässä tekstissä puutun niistä mielenkiintoisimpien implikaatioihin edellä mainituilta moraalisen maailmankuvan ja käyttökelpoisuuden kannoilta. Länsimaissa yleisesti hyväksytyn moraaliajattelun mukaisesti on väärin tappaa ihminen ja kyseenalaista tehdä samoin tietynlaisille eläimille, mutta moraalisesti merkityksetöntä toisille. Pidämme nisäkkäitä kuten kissoja ja koiria eriarvoisina kuin mehiläisiä; erottelua perustellaan usein "ei se mitään tajua" -argumentilla, otusten kyvyllä tai kyvyttömyydellä tuntea tai olla tietoisia tunnoistaan. Nykypäivän teknologia ei ole vielä aivan riittävän pitkällä, mutta ennen pitkää joudumme todennäköisesti pohtimaan samoja kysymyksiä myös robotiikan ja keinoälyn aloilla. Voiko kone olla riittävän kehittynyt, että voimme tunnustaa sen tiedostavaksi? Hyödyllisyysnäkökulmasta mielenkiintoisempaa on ehkä kysyä, kuinka älykkääksi voimme koneen rakentaa joutumatta moraalisesta pakosta myöntämään sille ihmisoikeuksia. Van Gulick esittelee useita moraalisen intuition ja hyödyllisyyden

2 aspekteihin eri tavoilla suhtautuvia tietoisuusmääritelmiä; hän tekee eron olentojen tietoisuuden ja tietoisten mielentilojen määritelmien välillä, mutta mielestäni ensimmäinen kategoria redusoituu tietoisen tilan kokijan käsitteeseen. Tämä käsite voidaan yhdistää mihin tahansa tietoisen mielentilan määritelmään, jolloin tietoinen olento voidaan määritellä ilman redundanssia. Van Gulickin listaamista tietoisten tilojen lajeista kvalitatiivisen ja fenomenaalisen tilan sekä "miltä asiat tuntuvat" -tilan määritelmät pohjaavat lähtökohtaisesti redusointikelvottomiin kvalioihin. Jokainen sensorista syötettä vastaanottava taho on näiden määritelmien mukaan tietoisessa mielentilassa kokiessaan kvalioita eli raakoja tuntemuksia, joten tarkastelu ei ainakaan välittömästi vaikuta mielekkäältä haluammehan tehdä eron esimerkiksi mehiläisen ja ihmisen välillä. Hyödylliseksi kvalianäkökulma voisi muuttua, mikäli subjektien kokemien kvalioiden määrän tai muun aspektin voitaisiin todeta olevan vertailukelpoinen muiden subjektien kanssa siten, että kaikki kokijat voitaisiin asettaa "tietoisuusakselille" jossakin järjestyksessä. Ihminen olisi tällöin yksinkertaisesti tietoisampi kuin mehiläinen. Koska kvalioiden olemusta ei kuitenkaan voida ymmärtää kolmannen osapuolen näkökulmasta, olisi minkäänlainen keskinäinen vertailu tosiasiassa ongelmallista. Van Gulickin määritelmistä jäljelle jäävät täten tiedostettu tila, pääsytietoisuus ja narratiivinen tietoisuus, jotka edellisistä poiketen jättävät huomiotta fyysisestä maailmasta irralliset, abstraktit mutta samalla todelliset puhtaat aistituntemukset. Tiedostettu tila merkitsee sitä, että varsinaisen mentaalisen olotilan yhteydessä on toinen tila, joka kuvaa varsinaisessa mentaalisessa tilassa olemista. Määritelmä on lähinnä perinteistä itsetietoisuuden käsitettä: itsetietoinen olento paitsi tiedostaa, myös tiedostaa tiedostavansa. Tällainen kyky refleksiiviseen metamentaliaan antaa Van Gulickin mukaan kokijalleen kyvyn ymmärtää muita ajattelevia olentoja ja tehdä päätelmiä niiden toimista, koska kokija saa reflektion perusteella tietoa omista ajattelumalleistaan ja kykenee rinnastamaan ne muiden vastaaviin. Kyky on helppo jäsentää vastaoletuksen kautta: kuinka ajatteleva olento voisi tehdä hyviä päätelmiä muista ajattelevista olennoista, jollei tiedä millaista on ajatella ja mitä ajattelu implikoi? Metamentaalinen tietoisuus on tällöin ulkoa päin havaittavissa oleva ominaisuus, sillä se tuo selvästi mukanaan muutoin tavoittamattoman ominaisuuden. Behavioristisen havainnoinnin perusteella on todettavissa, että vaikkapa kissan tai koiran mielessä olevat mallit muista toimijoista ovat eri tasolla kuin ihmisen vastaavat. Pääsytietoisuus määritellään mentaalisten tilojen kykynä vaikuttaa muihin tiloihin ja ohjata niitä mentaalisten tilojen sisältämän informaation tulee olla laajalti saatavilla ollakseen pääsytietoisuudessa. Pääsytietoisuus koskee myös mentaalisten tilojen

3 olemassaoloa ja vaikuttaa siten päällekkäiseltä tiedostetun tilan määritelmän kanssa. Van Gulick toteaa pääsytietoisuuden implikoivan kuitenkin ennen kaikkea uudenlaisen reflektiolla saavutetun tiedon sijasta tiedon vapaampaa yhdistelyä ja hyödyntämistä erilaisissa prosesseissa. Tiedostamaton informaatio on näkemyksen mukaan käsiteltävissä ainoastaan sovelluskohtaisesti siinä missä pääsytietoisuudessa sijaitsevaa tietoa voidaan hyväksikäyttää mielivaltaisissa yhteyksissä, mikä mahdollistaa eheiden kokonaiskuvien muodostamisen ulkoisesta maailmasta. Pääsytietoisuutta hyväksikäyttävän olennon voidaan havaita toimivan automatisoidun reaktiivisuuden sijaan joustavasti, kuvasta muutoin puuttuvat abstraktit asiayhteydet huomioiden ja niitä tarvittaessa spontaanisti yhdistellen. Behavioristisen katsomuksen mukaan tiedostettu tila ja pääsytietoisuus realisoituvat ainoastaan kun olento toimii niiden mukaisesti; määritelmät tarjoavat hyödyllisyysnäkökulmasta hyvät lähtökohdat, sillä ihmisen on intuitiivisesti helppo hyväksyä asiat sellaisina kuin ne vaikuttaisivat olevan. Jollei määritelmien vaatimia ulkoisia merkkejä voida havaita olennossa, ei olento ole merkittävällä tavalla tietoinen vaikka fyysisen rakenteensa puolesta vaikuttaisikin mahdolliselta kvaliasubjektilta. Tämä asettaa varsin tiukat rajat sille, millaisia olentoja voidaan pitää tietoisina. Van Gulickin mukaan esimerkiksi riittävän nuorelta ihmislapselta havaitusti puuttuu tiedostetun tilan vaatima metakognition ulkoinen ilmaisu. Tässä tapauksessa sellainen kuitenkin normaalitilanteessa kehittyy, mutta suurimmalla osalla eläinlajeista ominaisuus jää ainaiseksi puutteeksi. Mielenkiintoiseksi määritelmät tekee myös niiden suhtautuminen tekoälytutkimukseen. Jo nykyään adaptiivisilla neuroverkoilla mallinnetut älyttömyydet kykenevät vastaamaan Turingin testiä suorittavan tiedemiehen olemisen luonnetta koskeviin kysymyksiin tasolla "ajattelen, siis olen" mutta kykenemättä osoittamaan minkäänlaista kykyä metatason analyysiin tai tiedonpalasten vapaaseen, kontekstuaaliseen yhdistelyyn. Ainakin tästä näkökulmasta on siis vielä ainakin jonkin verran matkaa siihen, että säikähtäisimme vetämään elaboraateilta shakkikoneiltamme piuhat irti. Narratiivinen tietoisuus määritellään jonkinlaisen subjektiivisen minän kokemana mentaalisten tilojen vuona. Van Gulick toteaa tietoisten tilojen olevan tällöin tiloja, jotka vuossa esiintyvät. Minä, oli se virtuaalinen tai todellinen, tarkkailee vuota sivusta: tiedostamattomat tilat eivät esiinny vuossa, joten minä ei voi huomioida niitä suoraan. Narratiivinen tietoisuus on yksi tapa hahmottaa metakognitiivista ajatusprosessia ja on mielenkiintoinen siksi, että se vastaa arkista lineaarista käsitystä tietoisuuden luonteesta ja toisaalta siksi, että Daniel Dennettin tunnettu monivedosmalli toteaa narratiivisuuden olevan aivojen jälkeenpäin konstruoima harhakuva. Monivedosmallin

4 mukaan erilaisia aistihavaintoja käsitellään toisistaan erillisinä, ja vaikka viestit havainnoista kulkevat ristiin ei yhdelläkään käsittelijällä todellisuudessa ole kokonaiskuvaa tilanteesta. Jos malli pitää paikkansa ei esimerkiksi tietoisen koneen kehittäminen vaadi reaaliaikaisen, integroidun kokonaiskäsityksen luomista, vaan epäsynkronisesti rinnakkain tuotetut ja eriäviä aspekteja käsittelevät kuvat saattavat riittää. Monivedosmalli voi siis edustaa kriittistä helpotusta keinotekoisen tietoisen älyn realisoimiseen. Käsiteltäväksi valitsemani näkökulmat ovat syystäkin materialistisia. Mikäli pyrimme hyötynäkökulmasta hyviin malleihin, dualistiset näkemykset tietoisuuden luonteesta kaatuvat fenomenalistisiin redusoimattomuuksiin, panpsykismin tyyppisiin "kaikki on tietoista" -tuloksiin jolloin joudutaan pohdiskelemaan esimerkiksi alkeishiukkasten tunnetiloja tai keinotekoiseen tietynlaisten olentojen korkeammalle kognition jalustalle nostamiseen. Idealistinen monismi taas lähinnä degeneroituu solipsismin kaltaisiin antisosiaalisiin tiloihin. Koska puhtaan mentaalisessa maailmassa kaikki tapahtuu kokijan pään sisällä, tarjoaa kanta loistavat edellytykset sosiopaattiseen hyväksikäyttömalliin, muttei niinkään yhteiskuntanäkökulmasta hyviä perusteluita. Mielenkiintoisen poikkeuksen tekee Van Gulickin mukaan puolittain dualistiseksi luettava neutraali monismi, jossa maailmassamme havaittava dualismi on lähtöisin jostakin fundamentaalisemmasta yhteisestä tekijästä. Neutraali monismi on mielenkiintoisesti yhteensopiva simulaatioargumentin kanssa: mikäli elämme simulaatiossa maailmassa, jossa monistinen tietoisuus on tosiasia, saattavat tietoisuuden ilmentymistä säädellä mielivaltaiset simulaation asettamat säännöt. Kyse voisi olla esimerkiksi simulaation suorittamista varten tehdyistä optimoinneista: simulaation sisällä tietynlaiset prosessit eivät ehkä yksinkertaisesti toimi, jollei läsnä ole tietynlainen tarkemman mallinnustason laukaiseva substraatti. Varmoja ehdokkaita tällaiseksi toiminnallisuudeksi olisivat tietoiset ajatusprosessit, joiden simulointi korkean tason kontekstuaalisuutensa vuoksi on oman kokemuksemme perusteella resurssi-intensiivistä. Tällainen tilanne voisi estää lähes miten tahansa määrittelemäämme tietoisuutta ilmentymästä muualla kuin tietynlaisissa olennoissa tarjokkeja väliinputoajiksi ovat esimerkiksi sähköiset instrumentit. Tietoisuus olisi tällöin emergentti ominaisuus eli sen ilmaantumista ei voitaisi ennakoida puhtaasti fyysisen rakenteen perusteella. Kaiken kaikkiaan parasta tietoisuuden määritelmää ei ole yksiselitteisen helppo löytää edes valitun naivin subjektiivisen hyödyn kannalta. Lähtöjoukosta suuri osa tippuu matkan varrelle ja useita käyttökelpoisia määritelmiä löytyy, mutta jäljelle jäävistä on vaikea valita. Metakognitiivinen itsetietoisuusmalli on paitsi intuitiivisesti

5 järkeenkäypä myös moraalisen motivaation näkökulmasta käyttökelpoinen, mutta monivedosmallin perusteella siinäkin on oleellista faktuaalista vikaa. Vaikuttaa siltä, että mikäli on pakotettu valitsemaan yhden joistakin näistä määritelmistä joutuu samalla uhraamaan joko intuitiivisen eleganssin tai täydellisemmän tieteellisen kuvauksen toisen hyväksi. Lähteet: Van Gulick, Robert, "Consciousness", 2009, The Stanford Encyclopedia of Philosophy, USA ( consciousness/, noudettu )