Mitä on keski-iän hyvä psykologinen toimintakyky?

TIETEELLISET ARTIKKELIT Katja Kokko Mitä on keski-iän hyvä psykologinen toimintakyky? Vaikka keski-ikäisiä on paljon ja heillä on merkittävä yhteiskunnallinen rooli, keskiaikuisiän psykologista kehitystä tunnetaan verrattain huonosti. On esitetty, että keski-ikä on kriisin aikaa tai elämän huippuaikaa. Näille vastakkaisille näkemyksille on esitetty erilaisia syitä, kuten esimerkiksi erilaiset keski-iän määrittelyt ja erot tutkimusmenetelmissä (Perho, 1990). Vaikka mahdollisesta keski-iän kriisistäkin tarvitaan lisätietoa, niin erityisen epäselvää on, miten elämän psykologinen huippuaika ilmenee ja miten sitä voisi arvioida. Esittelen tässä artikkelissa sellaisia käsitteitä, jotka voisivat kuvata keskiaikuisiän hyvää ja optimaalista psykologista toimintakykyä. Nämä käsitteet ovat psyykkinen hyvinvointi, yleinen ja henkilökohtainen viisaus, elämänkaipuu, henkisyys, hyveet ja persoonallisuus. Lisäksi artikkelissa pohditaan keskiaikuisiän psykologisen kehityksen vaiheita ja tavoitetta. Johdanto Keski-ikäiset ihmiset kohtaavat nykyään monia odotuksia, tehtäviä ja paineita, joista pitäisi selviytyä. Heidän odotetaan pysyvän työelämässä kauemmin kuin edellisten sukupolvien, heillä on omiin perillisiinsä ja ikääntyviin vanhempiinsa liittyviä huolenpitotehtäviä, he saattavat joutua käsittelemään lapsettomuutta, ja heillä on paineita pysyä fyysisesti ja psyykkisesti terveenä, kun samalla elintasosairaudet (esimerkiksi liikalihavuus) ja mielenterveyden ongelmat (esimerkiksi masentuneisuus) lisääntyvät. Tärkeän hoiva- ja työelämäroolinsa lisäksi keski-ikäiset ovat aktiivisia kuluttajia ja koska keski-ikäisiä on paljon, heidän kansantaloudellinen merkityksensä on suuri. Keski-ikä tai keskiaikuisuus määritellään laajasti: sillä viitataan usein ikävuosiin 40 60 tai 65 vuotta (Lachman, 2001, 2004). Eurostatin luvut osoittavat, että vuonna 2005 Euroopan Unionin 25 maassa oli pelkästään 40 50-vuotiaita ihmisiä 74,4 miljoonaa. Kasvaneesta eliniän odotteesta johtuen ikääntyvien ihmisten määrä väestöstä tulee edelleen kasvamaan ja täten myös keski-ikäisten hoivatehtävät vanhempia sukupolvia kohtaan. Kaiken edellä mainitun huomioonottaen on hämmästyttävää, miten huonosti keski-iän kehitys- ja persoonallisuuspsykologiaa tunnetaan verrattuna lapsuus-, nuoruus- ja vanhuusikään, ja verrattuna keski-iän fyysisen toimintakyvyn, terveyden ja terveyskäyttäytymisen tuntemiseen. Keski-iän psykologisesta toimintakyvystä esiintyy jopa virheellisiä käsityksiä, joihin miljoonat ihmiset perustavat päätöksentekonsa (Lachman, 2004). Eräs tällainen käsitys liittyy keski-iän kriisiin, jonka Levinson (Levinson, Darrow, Klein, Levinson & McKee, 1978) teki tunnetuksi keskiluokkaisiin amerikkalaismiehiin perustuvan suppean tutkimuksensa avulla. Kuitenkin esimerkiksi Helsonin (Mitchell & Helson, 1990) tutkimukset osoittavat, että 50-vuotiaat naiset elävät huippuaikaa (engl. prime), josta osoituksena ovat itseluottamus, osallistuminen, luottavaisuus ja persoonallisuuden laaja-alaisuus. Myös suomalainen Lapsesta aikuiseksi -pitkittäistutkimus (LAKU; engl. the Jyväskylä Longitudinal Study of Personality and Social Development), joka perustuu edustavaan vuonna 1959 syntyneeseen ikäkohorttiryhmään, osoittaa ihmisten olevan 42- ja 50-vuotiaana varsin tyytyväisiä elämänsä eri puoliin (Pulkkinen ym., 2003; Pulkkinen & Kokko, 2010). Tosin 50 vuoden iässä noin 40 % tutkittavista tunnisti kokeneensa myös keski-iän kriisiä (Kokko, 2010). Kriisin käsite voi 300

olla kielteisesti värittynyt ja hämmentävä, vaikka, kuten Perho (1990) esittää, kriisi voi sisältää myös myönteisiä tuntemuksia, kuten vapautuksen ja helpotuksen tunnetta. On mahdollista, että kielteisesti sävyttyneen kriisin kokeminen yleensäkin on tyypillisintä niille, joiden persoonallisuutta luonnehtii tunne-elämän epätasapainoisuus, eikä kriisi sinällään liity ikään (Lachman, 2004). On myös todennäköistä, että epäsuotuisat elämäntavat, kuten liiallinen alkoholinkäyttö ja riskialtis käytös, johtavat kasautuneisiin seurauksiin, jotka saattavat näkyä keski-iässä ja aiheuttaa kriisiä. Brittikohortteja tarkastelleet tutkijat esittävätkin, että erilaisten elämänkokemusten ja aiempien valintojen merkitykset alkavat näkyä vasta 50 ikävuoden jälkeen, minkä takia tutkimusjoukossa alkaa esiintyä entistä enemmän heterogeenisyyttä (Elliott & Vaitilingam, 2008). Tutkijat korostavat ikääntymisen alkavan jo syntyessä, joten elämänkokemusten ja valintojen kasautuminen on pitkä prosessi. Keski-ikää koskevissa tutkimuksissa on havaittavissa kolmenlaisia puutteita. Ensinnäkin, tutkimukset ovat yleensä olleet poikkileikkaustutkimuksia, jolloin keski-ikäisiä on verrattu tiettynä mittausajankohtana nuorempiin ja vanhempiin ikäryhmiin (esim. the Baby Boomers at Midlife; ks. Lachman, 2004). Tällöin kehityspolkujen pitkän aikavälin tarkastelu ei ole mahdollista. Poikkeuksen muodostavat muutamat lapsuudesta pitkälle aikuisuuteen jatkuneet seuruututkimukset, kuten klassiset amerikkalaiset Terman Study, Oakland Growth Study, Berkeley Guidance Study ja Berkeley Growth Study, jotka ovat seuranneet 1910- ja 1920-luvulla syntyneitä ikäkohortteja syntymästä keski- ja vanhuusikään asti (ks. Elder, 1998). Uudempia seuruututkimuksia ovat esimerkiksi amerikkalaiset Kauai Study (Werner & Smith, 2001) ja Columbia County Longitudinal Study (Huesmann, Dubow, Eron & Boxer, 2006), brittiläiset kohorttitutkimukset (Ferri, Bynner & Wadsworth, 2003), ruotsalainen Individual Development and Adaptation Study (Magnusson & Bergman, 2000) ja suomalainen Lapsesta aikuiseksi -tutkimus (Pulkkinen, 2009). Nämä tutkimukset ovat toistaiseksi raportoineet vähän itse keski-iästä, mutta tutkittavien ikääntyessä keski-iän tarkastelu tulee entistä ajankohtaisemmaksi. Toiseksi, keski-iän tutkimus on usein keskittynyt joihinkin elämänalueisiin, kuten hyvinvointiin, työhön, perheeseen tai terveyteen, eikä näiden alueiden keskinäisiä suhteita ole tarkasteltu varsinkaan monitieteisestä näkökulmasta. Kolmanneksi, tutkimus on useimmiten ollut ongelmasuuntautunutta, kuten rooliristiriitoihin ja antisosiaaliseen käyttäytymiseen keskittyvää. Epäsosiaalisten kehityspolkujen pitkänkin aikavälin kehitystä tunnetaan varsin hyvin. Esimerkkinä mainittakoon aggressiivisuuden kehitys kouluiän alusta keskiaikuisikään asti (Kokko, Pulkkinen, Huesmann, Dubow & Boxer, 2009). Sen sijaan keski-ikään sopeutumista ja hyvää psykologista toimintakykyä tunnetaan huonosti. Tämän artikkelin tavoitteena oli hahmottaa niitä käsitteitä ja elämänalueita, jotka voisivat kuvata keski-iän hyvää psykologista toimintakykyä, erityisesti huippuaikaa (engl. prime time) ja optimaalista toimintakykyä. Miten optimaalinen psykologinen toimintakyky näkyy? Olen valinnut esittelemäni käsitteet sen perusteella, että ne ovat ajankohtaisia keski-iän kannalta, sijoittuvat persoonallisuus- ja kehityspsykologian alueelle ja edustavat alan viimeaikaista kirjallisuutta. Käsittelen psyykkistä hyvinvointia, viisautta, elämänkaipuuta, henkisyyttä, hyveitä ja persoonallisuutta ja niiden arviointia ja kehittymistä aikuisiässä. Esittelen näitä käsitteitä erikseen, vaikka tämä on jossain määrin keinotekoista ottaen huomioon käsitteiden keskinäiset yhteydet. Yhteyksiin palaan artikkelin lopuksi. Rajaan tämän katsauksen ulkopuolelle seuraavat asiat, joiden on tutkimuksissa osoitettu kytkeytyvän keskiiän psykologiseen toimintakykyyn: sosiaalisen toimintakyvyn, kuten vakaan työuran, yhteiskuntaan sopeutumisen ja hallitun alkoholin käytön (Pulkkinen, Nygren & Kokko, 2002); sosiaalisten roolien, kuten perheroolien; elämänvaiheiden, kuten lasten kotoa poislähtemisen, parisuhdevaiheen ja eläkeiän lähestymisen sekä terveyden (ks. Perho, 1990). Miten elämän psykologinen huippuaika näkyy keskiaikuisiässä? Psyykkinen hyvinvointi Kuten Korkalainen ja Kokko (2008) selostavat katsauksessaan, psyykkinen hyvinvointi nähdään nykyään moniulotteisena ilmiönä. Se sisältää subjektiivisen kokemuksen onnellisuudesta ja tyytyväisyydestä sekä enemmän myönteisiä kuin kielteisiä tunneti- 301

Katja Kokko loja ja psykologisen hyvinvoinnin, joka tarkoittaa ihmisen halua kehittää itseään ja tulla enemmän omaksi itsekseen (Ryan & Deci, 2001). Siihen kuuluu myös sosiaalinen ulottuvuus, joka liittyy ihmisen kohtaamiin sosiaalisiin tilanteisiin ja tehtäviin ja niiden synnyttämään tyytyväisyyteen (Keyes, 1998). Psyykkistä hyvinvointia kuvaa myös mielenterveyden ongelmien puuttuminen (Keyes, 2005). LAKU-pitkittäistutkimukseen perustuvat analyysimme ovat osoittaneet, että hyvinvointia voidaan empiirisesti kuvata yhdellä latentilla tekijällä, joka sisältää subjektiivisen, psykologisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin ja vähäisen masentuneisuuden (Kokko, Korkalainen, Lyyra & Feldt, 2010). Mielestäni eräs tapa hahmottaa optimaalista psykologista toimintakykyä on ajatella, että suotuisimmalla mahdollisella tavalla toimiva ihminen voi psyykkisesti hyvin. Tutkimukset ovatkin osoittaneet, että psyykkinen hyvinvointi liittyy hyvään fyysiseen toimintakykyyn ja sairaudesta toipumiseen (esim. Seligman, 2008) ja hyvään psykososiaaliseen toimintakykyyn (Lyubomirsky, King & Diener, 2005). Hyvinvointia mitataan usein itsearviointilomakkeilla (ks. menetelmistä Korkalainen & Kokko, 2008). Esimerkkeinä niistä mainittakoon tyytyväisyyden mittaamiseen käytetty Satisfaction With Life Scale (Diener, Emmons, Larsen & Griffin, 1985), jossa on viisi elämänkulkuun liittyvää väittämää (esim. olen saavuttanut ne tärkeät asiat, joita olen tähän mennessä halunnut ), ja eri elämänalueisiin liittyvät tyytyväisyyskysymykset (esimerkiksi kuinka tyytyväinen olet nykyiseen parisuhteeseesi tai sen puuttumiseen? ; ks. Kokko ym., 2010). Yleistä onnellisuutta on arvioitu yhdellä kysymyksellä (esimerkiksi Perho & Korhonen, 1993). Myönteisiä ja kielteisiä tunteita mitataan usein Positive and Negative Affect Scales -menetelmällä, jossa on myönteisiin (esim. valpas ) ja kielteisiin (esim. hermostunut ) tunteisiin liittyviä adjektiiveja, joiden sopivuutta itseensä tutkittavat arvioivat (Watson, Clark & Tellegen, 1988). Psykologisen hyvinvoinnin arvioinnissa vakiintunut menetelmä on Ryffin (1989; Ryff & Keyes, 1995) Scales of Psychological Well-Being, jonka lyhennetyssä versiossa on yhteensä 18 eri psykologisen hyvinvoinnin osa-alueeseen liittyvää väittämää (esimerkiksi elämäni on ollut jatkuvaa oppimista, muutosta ja kasvua ). Sosiaalisen hyvinvoinnin arviointia varten on oma menetelmänsä, Keyesin (1998) Scales of Social Well-Being, jonka lyhennetty versio sisältää yhteensä 15 sosiaalisen hyvinvoinnin eri osa-alueisiin liittyvää väittämää (esim. minulla on jotakin arvokasta annettavana maailmalle ). Keski-ikään perustuvat tutkimukset osoittavat näin mitatun hyvinvoinnin olevan varsin pysyvää, kuten LAKU-tutkimuksessa 36-vuotiaasta 42-vuotiaaksi asti (Kokko ym., 2010). Viisaus Yleinen viisaus Kuten Baltes ja Smith (2008) kuvaavat, viisautta pidetään useissa kulttuureissa tavoiteltavana ominaisuutena, koska se edustaa tietämyksen ja toiminnan, mielen ja hyveiden ihanteellista yhdistelmää. Eriksonin (1963) psykososiaalisen kehityksen vaiheteoriassa viisaus yhdistetään vanhuusiän minän eheyteen. Eriksonin teorian mukaisesti viisautta onkin tutkittu pääosin iäkkäillä ihmisillä, eikä viisauden merkityksestä elämänkulun eri vaiheissa ole paljon empiiristä tutkimustietoa (Ruoppila, 2009). Olisikin tärkeää tutkia sen roolia keskiaikuisiän optimaalisessa psykologisessa toimintakyvyssä. Viisautta on tunnistettu olevan sekä yleistä että henkilökohtaista. Eri aikakausien ja kulttuurien yleistä viisautta käsittelevässä kirjallisuudessa on löydetty seuraavat seitsemän sitä kuvaavaa piirrettä: 1) viisaus edustaa korkeinta mahdollista tietämyksen, harkintakyvyn ja neuvojen tasoa; 2) viisaus keskittyy elämään ja sen merkitykseen liittyviin tärkeisiin ja vaikeisiin kysymyksiin ja strategioihin; 3) viisauteen kuuluu ymmärrys tietämyksen rajoista ja maailman epävarmuudesta; 4) viisaus koostuu poikkeuksellisen laajasta, syvällisestä ja tasapainoisesta tietämyksestä; 5) viisaalla ihmisellä mieli ja persoonallisuus ovat täydellisessä sopusoinnussa; 6) viisaus edustaa tietämystä, jota käytetään sekä oman että muiden hyvinvoinnin edistämiseksi ja 7) vaikka viisautta on vaikea saavuttaa ja määrittää, viisaan ihmisen tunnistaa helposti (Baltes & Staudinger, 2000). Viisaus liittyykin kiinteästi sosiaaliseen vuorovaikutukseen (Ruoppila, 2006). Psykologiassa yleinen viisaus yhdistetään elämän käytäntöjen (engl. pragmatics) asiantuntijuuteen (Baltes & Smith, 2008). Tällöin viisautta hyödynnetään elämän suunnittelussa (esimerkiksi tulevaisuuden tavoitteiden ja niiden saavuttamiseen liittyvien keinojen suunnittelussa), elämän hallinnassa (esimerkiksi kriittisten elämäntilan- 302 PSYKOLOGIA

Mitä on keski-iän hyvä psykologinen toimintakyky? teiden ratkaisemisessa) ja elämän arvioinnissa (esimerkiksi menneiden kokemusten ymmärtämisessä). Jotta ihminen toimisi viisaasti näillä alueilla, hänellä täytyy olla paljon 1) tosiasioihin ja 2) menettelytapoihin perustuvaa tietoa, ja hänellä täytyy olla ymmärrystä 3) elämänkulkuun vaikuttavista normatiivisista ja epänormatiivisista tapahtumista, 4) arvojen suhteellisuudesta ja 5) elämän epävarmuudesta ja tämän epävarmuuden käsittelystä. Kun edellä kuvattuja kriteereitä sovelletaan viisauden arvioimiseen, Baltesin ja Smithin mukaan vain pieni osa ihmisistä on viisaita. Yleinen viisaus kehittyy pääosin myöhäisnuoruuden ja varhaisaikuisuuden aikana; tämän jälkeen viisautta edistävät monimutkaisten vuorovaikutussuhteiden kautta erilaiset psykologiset (esimerkiksi avoimuus uusille kokemuksille, generatiivisuus ja suotuisa kognitiivinen tyyli), sosiaaliset (esimerkiksi hyvät mentorit), sekä ammatilliset ja elämänhistoriaan (esimerkiksi kriittiset elämäntapahtumat) liittyvät tekijät. Viisauden arviointi on ongelmallista. Arvioinnissa on käytetty esimerkiksi Baltesin berliiniläisen tutkimusryhmän kehittämää viisaustestiä, jossa on erilaisia arkielämän ongelmia kuvaavia tarinoita (ks. Takkinen, Pakarinen, Aunola, Männikkö & Ruoppila, 1999), joiden ratkaisemiseen liittyviä ajatuskulkuja tutkittavia pyydetään kuvaamaan ääneen. Sanatarkasti muistiin kirjoitetuista vastauksista arvioidaan edellä kuvattuja viittä elämänkulun asiantuntijuuteen liittyvää kriteeriä. Interventiotutkimukset ovat osoittaneet, että ihmisillä on usein enemmän viisauteen liittyvää tietoa kuin mitä viisauden arviointimenetelmien perusteella havaitaan (Baltes & Smith, 2008). Henkilökohtainen viisaus Kirjallisuudessa on esitetty, että elämän ymmärtämiseen yleensä liittyvän viisauden lisäksi on olemassa henkilökohtaista viisautta (engl. personal wisdom), joka viittaa omaan elämään liittyvään ymmärrykseen ja oivalluskykyyn ja joka auttaa ratkaisemaan omaan elämään liittyviä vaikeuksia (Staudinger, 2008; Staudinger, Dörner & Mickler, 2005). Henkilökohtaisen viisauden käsitteellä on yhtymäkohtia persoonallisuuden kehityksen tai kasvun (engl. personality growth) ja kypsän persoonallisuuden (engl. personality maturity) käsitteiden kanssa (Mickler & Staudinger, 2008). Henkilökohtaisesti viisaalla ihmisellä on 1) syvä ymmärrys itsestä ja omasta elämästä, 2) hyvä itsesäätelykyky ja tietoa siitä, kuinka voi kehittyä, 3) käsitys oman käyttäytymisen ja/tai tunteiden ympäristösidonnaisuudesta ja 4) oman itsen suhteellisuudesta sekä 5) hyvä epävarmuuden sietokyky. Kahta ensimmäistä henkilökohtaisen viisauden kriteeriä pidetään perus- ja kolmea jälkimmäistä metakriteerinä. Arvioidakseen näitä kriteereitä berliiniläinen tutkimusryhmä on kehittänyt menetelmän, joka perustuu tutkittavien ääneen lausumiin kuvauksiin itsestään ystävinä: tyypilliseen ystävyyteen liittyvään käyttäytymiseen, vaikeiden tilanteiden ratkaisemiseen, käyttäytymisen syihin sekä vahvuuksiin ja heikkouksiin ystävinä (Mickler & Staudinger, 2008). Tämän jälkeen riippumattomat arvioitsijat koodaavat sanatarkasti muistiin kirjoitetuista vastauksista edellä kuvatun viiden henkilökohtaisen viisauden kriteerin toteutumisen. Henkilökohtaisen viisauden tutkimus on vielä varsin vähäistä. Micklerin ja Staudingerin (2008) menetelmän kehittelyyn liittyvät analyysit tuottivat kuitenkin varsin mielenkiintoisia, mutta lisäselvitystä vaativia tuloksia. Ensinnäkin, persoonallisuuden kypsyyttä mittaavien menetelmien, kuten esimerkiksi Ego Developmentin ja Self Concept Maturityn, pistemäärät korreloivat odotusten mukaisesti positiivisesti ja merkitsevästi henkilökohtaisen viisauden pistemäärän kanssa. Toiseksi, verratessaan kahta ikäryhmää, 20 40-vuotiaita (n = 83) ja 60 80-vuotiaita (n = 78), he havaitsivat, että nuorempien ja vanhempien ryhmät eivät eronneet toisistaan henkilökohtaisen viisauden peruskriteerien (itseen liittyvän tiedon ja itsesäätelyn) suhteen, mutta nuoremmilla oli vanhempia korkeammat pistemäärät metakriteereissä (minän liittymisessä muihin, minän suhteellisuudessa ja epävarmuuden sietokyvyssä). Vertailun vuoksi mainittakoon, että yleisessä viisaudessa ei ole havaittu ikään liittyviä muutoksia. Micklerin ja Staudingerin tulosten mukaan vanhemman ikäryhmän heikommat henkilökohtaiseen viisauteen liittyvät metakriteerien pistemäärät ovat kytköksissä siihen, että myös kognitiivista mukautumiskykyä osoittavat joustavan (engl. fluid) älykkyyden ja uusille kokemuksille avoimuuden pistemäärät ovat iäkkäämmillä matalammat kuin nuoremmilla. Huolimatta yleisen ja henkilökohtaisen viisauden keskinäisestä tilastollisesti merkitsevästä korre- 303

Katja Kokko laatiosta (r =.48) tulokset tukivat niiden osittaista erillisyyttä: elämään tyytyväisyys liittyi vahvemmin yleiseen kuin henkilökohtaiseen viisauteen, kun taas pohdintaa aiheuttaneet elämäntapahtumat selittivät vahvemmin henkilökohtaista kuin yleistä viisautta (Mickler & Staudinger, 2008). Elämäntapahtumien yhteys henkilökohtaiseen viisauteen oli kuitenkin epälineaarinen siten, että niiden keskimääräinen määrä oli viisauden kannalta ihanteellisinta. Tapahtumien hyvin vähäinen määrä ei antane aihetta henkilökohtaiseen viisauteen kuuluvalle itseen liittyvälle kriittiselle pohdinnalle, kun taas suuri määrä vienee voimia tällaiselta pohdinnalta. Lisätutkimusta tarvitaan siitä, miten määrän lisäksi esimerkiksi tapahtumien laatu kytkeytyy henkilökohtaiseen viisauteen. Vaikka voisi olettaa, että tietty subjektiivisen hyvinvoinnin taso olisi edellytyksenä henkilökohtaiselle viisaudelle, niin Micklerin ja Staudingerin tutkimuksessa näiden alueiden välillä ei ollut yhteyttä. Jatkossa olisi tärkeää tarkastella henkilökohtaisen viisauden menetelmän toimivuutta eri kulttuureista olevilla aineistoilla ja pitkittäistutkimusotteella sekä merkitystä keskiikäisten toimintakyvylle. Elämänkaipuu Elämänkaipuun käsite (engl. life longing, saks. Sehnsucht) on saanut huomiota osakseen ihmisyyteen liittyvässä kirjallisuudessa ja taiteessa, mutta psykologiassa se on nostettu esille vasta aivan viime vuosina saksalaisen elämänkaaripsykologian piirissä (Baltes & Smith, 2008; Scheibe, Freund & Baltes, 2007). Baltesin tutkijaryhmän mukaan optimaaliseen kehitykseen kuuluu sille rajoituksia asettavan elämän epätäydellisyyden kohtaaminen. Elämänkaipuu syntyy tavoitteista, jotka eivät koskaan toteudu, mutta säilyttävät henkilökohtaisen merkityksensä kaipuuna. Kaipuun avulla yksilö voi suunnata elämäänsä ja kehitystään omien ihanteidensa suuntaan ja toisaalta hallita tavoitteen saavuttamattomuuteen liittyvää surua (Scheibe ym., 2007). Kaipuu määritellään voimakkaaksi haluksi kokea toisenlainen olotila tai elää toisin, varsinkin jos näiden saavuttaminen on epätodennäköistä tai mahdotonta (Scheibe ym., 2007). Kaipuuseen sisältyy seuraavat kuusi osa-aluetta: 1) utopistinen käsitys ihanteellisesta elämästä, 2) tunne elämän epätäydellisyydestä, 3) aikakäsityksen samanaikainen kohdistuminen menneisyyteen, nykyhetkeen ja tulevaisuuteen, 4) ristiriitaiset tunteet, 5) oman elämän kriittinen pohdiskelu ja arviointi ja 6) symbolinen rikkaus. Kaipuun lähikäsitteitä ovat esimerkiksi tavoitteet, katumukset, toiveet, mahdollinen ja ihanneminä, henkilökohtaiset projektit ja elämäntehtävät, mutta se eroaa niistä muun muassa aikaperspektiivin sekä tunteiden laadun ja voimakkuuden puolesta (Baltes & Smith, 2008; Scheibe ym., 2007; Scheibe & Freund, 2008). Elämänkaipuuta on arvioitu niin, että tutkittavia on pyydetty listaamaan henkilökohtaisia kaipuun kohteitaan, jotka liittyvät menneisyyteen, nykyhetkeen tai tulevaisuuteen (Scheibe ym., 2007). Kaipuiden tulee olla ihmisiin, asioihin, tapahtumiin tai kokemuksiin liittyviä voimakkaita, pitkäkestoisia ja vaikeasti saavutettavia toiveita. Listauksen jälkeen tutkittavia on pyydetty arvioimaan strukturoitujen kysymysten avulla kaipuun kuutta osa-aluetta (esimerkiksi ristiriitaiset tunteet: kaipuun kokeminen on samaan aikaan sekä miellyttävää että epämiellyttävää ) sekä sitä, miten kaipuun kohteet antavat elämälle suuntaa ja miten kontrolloitavia ne ovat. Lopuksi tutkittavat ovat arvioineet sitä, kuinka hyvin heidän kaipuunsa liittyvät sellaisiin 13 elämänalueeseen (esimerkiksi fyysinen terveys, perhe, parisuhde), jotka on yleensä havaittu eri ikäryhmille tyypillisiksi, ja kuinka paljon kuhunkin kaipuun kohteeseen liittyy myönteisiä ja kielteisiä tunteita. Scheiben ja hänen tutkijatovereidensa (Scheibe ym., 2007) 229 aikuisen (19 81 vuotiaita) otokseen perustuvat empiiriset tulokset ovat osoittaneet, ensinnäkin, että kaipuut antoivat oletusten mukaisesti elämälle suuntaa ja auttoivat hallitsemaan elämän epätäydellisyyttä. Toiseksi, kaipuun kokeminen usein ja voimakkaasti kytkeytyi matalampaan hyvinvointiin silloin, kun kaipuu koettiin kontrolloimattomaksi. Kolmanneksi, vain noin kolmanneksella tutkittavista oli korkea pistemäärä kaikissa kaipuuta luonnehtivassa kuudessa osaalueessa. Neljänneksi, kaipuun kohteiden sisältö vaihteli ikäryhmittäin: kaipuut suuntautuivat niihin elämänalueisiin, joissa epätäydellisyys ja utopia olivat kaikkien ajankohtaisimmat. Kaipuut liittyivät useimmiten parisuhteeseen, perheeseen ja henkilökohtaisiin ominaisuuksiin (Kotter-Gruhn, Wiest, Zurek & Scheibe, 2009). Kaipuun tutkimus on vasta alkutekijöissään, ja lisää empiiristä tietoa 304 PSYKOLOGIA

Mitä on keski-iän hyvä psykologinen toimintakyky? tarvitaan esimerkiksi sen merkityksestä keskiaikuisiän optimaalisen psykologisen toimintakyvyn kannalta. Henkisyys On esitetty, että elämän tarkoituksellisuuden kokeminen edustaisi ihmisen kehityksen huippua ja että kaiken biologisen, psykologisen ja sosiologisen tutkimuksen tulisi myötävaikuttaa tämän päämäärän saavuttamiseen (Bengtson, Gans, Putney & Silverstein, 2009, s. 8). Elämän tarkoituksellisuuden kokemus liittyy ihmisen laajempaan ymmärrykseen elämänkulusta eli henkisyyteen (engl. spirituality), joka määritellään omakohtaiseksi kokemukseksi elämän merkityksestä ja tarkoituksesta (Dalby, 2006). Se on laajempi käsite kuin uskonnollisuus (engl. religiosity), joka keskittyy ihmisen Jumalasuhteeseen tai suhteeseen johonkin muuhun korkeampaan voimaan. Uskonto (engl. religion) puolestaan viittaa uskonnollisen elämän ulkoisiin ja muodollisiin puoliin. Elämän tarkoituksellisuuden yhteydessä kirjallisuudessa käytetään myös termejä ylittäminen (engl. transcendence, myös gerotranscendence), tarkoituksen etsiminen (engl. search for meaning) tai tarkoituksen tekeminen (engl. meaningmaking ; Dalby, 2006; Seifert, 2002). Elämän tarkoituksesta ja hengellisyydestä sinällään ja niiden mittaamisesta tarvittaisiin lisätietoa (Dalby, 2006; Moberg, 2002; Suutama, 2006). Ikääntyvien ihmisten uskonnollisuuden, henkisyyden ja hyvinvoinnin välisiin yhteyksiin liittyvä tutkimus on lisääntynyt viime vuosikymmenten aikana (Koenig, 2006), mutta keski-iän osalta tutkimus on toistaiseksi vähäistä. Tutkimukset osoittavat, että ikääntymiseen liittyvät muutokset kytkeytyvät erilaisten vakaumusten korostumiseen erityisesti niiden keskuudessa, joilla on keskimääräistä vähemmän sosiaalisia, taloudellisia ja fyysisiä voimavaroja (Wink & Dillon, 2002). Myös kielteisten elämäntapahtumien kokeminen lisää ikääntyvillä henkisyyden merkitystä. Yhdysvalloissa tehdyt uskontoon liittyvät selvitykset osoittavat, että 50 64-vuotiaista amerikkalaisista 60 % pitää uskontoa erittäin tärkeänä; vastaavat luvut 65 74- ja yli 75-vuotiaille ovat 67 ja 75 % (Koenig, 2006). On oletettavaa, että jos muutkin elämänkatsomukset olisi otettu huomioon, vakaumuksesta kertovat luvut olisivat vielä korkeammat. Suomalaiseen samojen ihmisten seuruuseen perustuvan LAKU-tutkimuksen tulokset osoittavat, että omakohtaiseen pohdiskeluun perustuva tiettyyn elämänkatsomukseen sitoutuminen lisääntyy nuoresta aikuisiästä keski-ikään siirryttäessä: 27-vuotiaista tutkittavista 25 %:lla oli tällainen omakohtainen suhde elämänkatsomukseen, kun vastaavat luvut 36- ja 42-vuotiailla olivat 33 ja 39 % (Pulkkinen, Fadjukoff & Kuronen, 2002). Tällainen pohdinnan perusteella saavutettu elämänkatsomus sisälsi usein ristiriitaisen suhtautumisen kirkkoon ja perustui omatekoiseen elämänkatsomukseen, joka joko oli tai ei ollut uskonnollinen. Erään tutkimuksen mukaan suomalaisten tyypillisin kirkosta eroamisen syy liittyykin uskonnollisiin ja maailmankatsomuksellisiin tekijöihin: joko siihen, että kirkon oppeihin ei uskota tai siihen, että kirkon uskoa pidetään liian heikkona (Niemelä, 2006). Henkisyyttä ja uskonnollisuutta on mitattu haastattelujen yhteydessä esitetyillä avokysymyksillä ja strukturoiduilla kysymyksillä. Tulokset osoittavat, että erityisesti uskonnollisuus liittyy hyvinvointiin 70. ikävuoden molemmin puolin olevilla; se suojaa ikääntyneitä fyysisten vaivojen aiheuttamalta masennukselta (Wink, Dillon & Larsen, 2005). Henkisyys kytkeytyy ikääntyvillä ihmisillä henkilökohtaisen kasvun puoliin, kuten hyvinvointiin, luovuutta vaativiin tehtäviin (esimerkiksi luova kirjoittaminen) osallistumiseen ja viisauteen (Wink & Dillon, 2003). Elämän tarkoitukseen liittyvät kysymykset näyttävät askarruttavan jo keski-ikäisiä. Keski-ikäisten elämän tarkoituksellisuuden kokemuksen ja hyvinvoinnin välisistä yhteyksistä kaivataankin tutkimuksia. Hyveet Lähestyn keskiaikuisiän optimaalista psykologista toimintakykyä myös siitä näkökulmasta, että optimaalisesti toimivalla ihmisellä on arvostettuja hyveitä (engl. virtue) ja yleisesti tunnustettua luonteen vahvuutta (engl. strength). Tieteen piirissä on jopa ehdotettu, että niin sanottu positiivinen psykologia kaipaa samanlaisia kriteerejä ja luokitteluja siitä, mitä hyveet ja niitä ilmentävät vahvuudet ovat, kuin mitä psykologisten häiriöiden yhteydessä jo on olemassa (ts. DSM-IV ja ICD) (Peterson & Seligman, 2004). Tällaista yhdessä sovittua luokittelua voitaisiin hyödyntää tutkimuksessa, diag- 305

Katja Kokko nosoinnissa ja interventioiden suunnittelussa ja toteutuksessa. Luokittelua on jo pyritty tekemään. Peterson ja Seligman (Dahlsgaard, Peterson & Seligman, 2005; Peterson & Seligman, 2004) ovat hakeneet hyveiden luokittelua varten viitteitä eri filosofioista ja uskonnoista (Kiinan kungfutselaisuus ja taolaisuus, Etelä-Aasian buddhalaisuus ja hindulaisuus, lännen kreikkalainen mytologia, juutalaisuus, kristinusko ja islamilaisuus) siitä, mitä moraalinen käyttäytyminen ja hyvä elämä ovat. Seuraavat kuusi hyvettä nousivat esille: rohkeus, oikeudenmukaisuus, inhimillisyys, kohtuullisuus, viisaus ja henkisyys (engl. transcendence). Hyveistä on myös muunlaisia luokitteluja. Esimerkiksi Fernández-Ballesteros (2003) luokittelee hyveet viiteen yläkategoriaan, jotka ovat emotionaalinen (esim. optimismi), motivationaalinen (esimerkiksi minäpystyvyys), älyllinen (esimerkiksi viisaus), sosiaalinen vuorovaikutus (esim. empatia) ja sosiaalinen rakenne (esim. sosiaalinen verkosto ja tuki). Erikson (1963) puolestaan käyttää termiä vahvuus kuvatessaan hoivaa (engl. care), joka syntyy keski-iän psykososiaalisen kriisin ratkaisemisen onnistuttua. Kyseisestä kehitystehtävää ja kriisiä Erikson kuvaa tuottavuuden (engl. generativity) ja sen vastakohdan lamaantumisen kautta. Tässä artikkelissa käsittelen generatiivisuuden yhteyttä keski-iän hyvään psykologiseen toimintakykyyn tarkemmin persoonallisuutta käsittelevän luvun yhteydessä. Peterson ja Seligman (2004) ovat kehittäneet menetelmän, jonka erilaisilla väittämillä arvioidaan edellä kuvattuja kuutta hyvettä, toisin sanoen rohkeutta, oikeudenmukaisuutta, inhimillisyyttä, kohtuullisuutta, viisautta ja henkisyyttä. Nämä hyveet koostuvat kukin useammasta vahvuudesta. Testistä löytyy lisätietoa osoitteesta http://www.viacharacter.org/. Tähän menetelmään perustuvat tutkimustulokset osoittavat, että vahvuuksilla on yhteyttä hyvinvointiin: esimerkiksi rohkeuden hyveeseen kuuluva into (engl. zest), henkisyyteen kuuluvat toivo ja kiitollisuus ja viisauteen kuuluva uteliaisuus korreloivat onnellisuuden kanssa sekä yhdysvaltaisessa että japanilaisessa nuorten aikuisten aineistossa (Shimai, Otake, Park, Peterson & Seligman, 2006). Hyveitä on arvioitu myös muunlaisten menetelmien avulla esimerkiksi tarkastelemalla elämäntapojen kohtuullisuutta, kuten päihteiden käyttöä ja yhteiskunnan normeihin sopeutumista. Kohtuullisuus (engl. temperance) suojaa äärimmäisiltä toiminnoilta ja ilmentää itsehallintaa. Perustuen Lapsesta aikuiseksi -tutkimukseen Pulkkinen ja Pitkänen (2010) osoittivat, että elämäntapojen kohtuullisuus oli yhteydessä moniin hyvän elämän ja hyvinvoinnin piirteisiin. Olen edellä kuvannut viisautta ja henkisyyttä aikuisuuden eri vaiheissa. Tutkimukset perustuvat kuitenkin pääosin poikkileikkausasetelmiin. Samojen ihmisten seuruututkimuksia tarvitaan, jotta ymmärrys hyveiden merkityksestä eri elämänvaiheissa lisääntyisi. Erityisen kiinnostavaa olisi saada lisätietoa huonosti tunnetusta keski-iän vaiheesta. Persoonallisuus Mielestäni psykologian alalla on luontevaa tarkastella ihanteellista keskiaikuisiän toimintakykyä myös persoonallisuuden näkökulmasta. Kysymyksen voi asettaa niin, voiko puhua optimaalisesta keski-iän persoonallisuudesta. Haen vastauksia persoonallisuuden eri tasoilta: piirteistä, sopeutumistavoista ja ihmisen elämästään luomasta tarinasta (McAdams & Olson, 2010; ks. myös Metsäpelto & Feldt, 2009). Piirteiden tasolla viitataan yksilön perustavanlaatuisiin, suhteellisen pysyviin ominaisuuksiin, kuten temperamenttiin ja persoonallisuuden piirteisiin. Näillä ominaisuuksilla on biologinen perustansa. Toinen taso taas kuvaa yksilön tyypillisiä sopeutumistapoja, joiden ilmeneminen riippuu edellistä tasoa vahvemmin ajasta, paikasta ja sosiaalisista rooleista. Tällaisia ominaisuuksia ovat esimerkiksi tavoitteet, arvot ja selviytymiskeinot. Persoonallisuuden kolmas taso kuvaa yksilön itsestään muodostamaa kokoavaa elämäntarinaa. Tällainen persoonallisuuden taso luonnehtii aikuisten persoonallisuutta. Persoonallisuuden piirreteoreettisessa lähestymistavassa viitataan kypsään persoonallisuuteen (engl. maturity principle), jolla tarkoitetaan keskiikäisten keskimääräistä taipumusta suurempaan tunnollisuuteen ja sovinnollisuuteen/myönteisyyteen ja vähäisempään neuroottisuuteen verrattuna nuoruusikään (esim. Caspi, Roberts & Shiner, 2005; McAdams & Olson, 2010). Muutokset persoonallisuuden piirteissä ovat kaikkein suurimpia 20 40 vuoden iässä, mutta niitä esiintyy myös myöhäisemmässä aikuisiässä (Roberts & Mroczek, 2008). Yksilötasolla muutoksia tapahtuu läpi elä- 306 PSYKOLOGIA

Mitä on keski-iän hyvä psykologinen toimintakyky? män. Ns. kypsän persoonallisuuden merkitystä perustellaan sillä, että tunne-elämän tasapainoisuus, tunnollisuus ja sovinnollisuus/myönteisyys kytkeytyvät lämpimiin ihmissuhteisiin ja suotuisaan työuran kehitykseen (esim. Caspi ym., 2005; Hogan & Roberts, 2004). Toisaalta persoonallisuuden piirteillä on vahvoja yhteyksiä hyvinvointiin (Steel, Schmidt & Shultz, 2007) ja fyysiseen terveyteen (Bogg & Roberts, 2004; Lahey, 2007). Esimerkiksi ulospäinsuuntautuneisuus korreloi positiivisesti onnellisuuden ja elämääntyytyväisyyden kanssa. Neuroottisuus, eli tasapainoisuuden puute, taas korreloi positiivisesti matalan hyvinvoinnin ja heikon fyysisen terveyden kanssa. Persoonallisuuden piirteitä on tutkimuksissa arvioitu pääosin Costan ja McCraen (1985) kehittämällä NEO Personality Inventory -itsearviointimenetelmällä. Siirtyessäni sopeutumistapojen tasolle haen keski-iän ihanteellista toimintakykyä kuvaavaa käsitettä Eriksonin (1963) psykososiaalisen kehityksen vaiheteoriasta. Eriksonin mukaan ihmiset joutuvat keski-iässä ratkaisemaan tuottavuuteen (generatiivisuuteen) liittyvän kriisin. Kriisin onnistunut ratkaiseminen johtaa generatiivisuuteen, joka kuvaa ihmisen halua ohjata seuraavaa sukupolvea, kantaa vastuuta nuoremmista ikäpolvista ja toimia esimerkkinä päätöksentekijästä. Kriisin epäonnistunut ratkaiseminen johtaa lamaantumiseen. Erikson esittää, että generatiivisuuden syntyyn myötävaikuttavat sekä sisäinen halu että aikuisvuosiin liittyvät kulttuuriset odotukset seuraavasta sukupolvesta huolehtimisesta (McAdams, Hart & Maruna, 1998). Nämä odotukset kohdistuvat esimerkiksi vanhemman, opettajan ja johtajan rooleihin. Generatiivisuutta voidaan arvioida itsearviointilomakkeella, jonka Ryff ja Heincke (1983) ovat kehittäneet. Se sisältää esimerkiksi sellaisia väittämiä kuin "olen kiinnostunut ohjauksen ja neuvojen antamisesta nuoremmille ihmisille". Ryffin ja Heincken nuorten aikuisten (n. 20-vuotiaat), keski-ikäisten (n. 48-vuotiaat) ja iäkkäiden (n. 69-vuotiaat) vertailuun perustuvat tulokset osoittivat, että iästään riippumatta tutkittavat arvioivat olevansa, olleensa tai tulevansa olemaan kaikkein generatiivisimpia keski-iässä. Useisiin generatiivisuuden eri puoliin perustuvassa tutkimuksessaan McAdams ym. (1998) osoittivat edelleen, että generatiivinen toiminta (arvioitu generatiiviseen käyttäytymiseen liittyvällä asteikolla) ja generatiivisuuden pohdinta (arvioitu Loyola Generativity Scale -menetelmällä) ovat yleisempiä keski-iässä (37 42-vuotiaat) kuin nuorempana (22 27-vuotiaat) tai vanhempana (67 72-vuotiaat). Toisaalta on myös tutkimuksia, jotka osoittavat, että nimenomaan kyky generatiivisuuten on korkeimmillaan keski-iässä, mutta kokemus sen toteutumisesta lisääntyy vasta iän myötä (Dörner, Mickler & Staudinger, 2005). Generatiivisuuden kehityksestä ja merkityksestä keski-iän toimintakyvyn kannalta tarvitaan lisää tutkimuksia. Henkilökohtainen viisaus, jota kuvasin edellä viisautta käsittelevässä luvussa, edustaa sellaista syvällistä ymmärrystä omasta elämästä, jolla näen yhtymäkohtia persoonallisuuden kolmanteen tasoon eli kokoavaan elämäntarinaan. Perho ja Korhonen (2008) ovat suomalaisiin keski-ikäisiin (41 42-vuotiaat) perustuvassa tutkimuksessaan yhdistelleet McAdamsin kuvaamia persoonallisuuden tasoja. He havaitsivat, ensinnäkin, että elämäntarinoiden perusteella oli eroteltavissa kahdeksan erilaista tyyppiä. Nämä tyypit muodostettiin laadullisesti kiinnittäen huomiota esimerkiksi tutkittavien kuvauksiin työhönsä ja parisuhteeseensa liittyvistä tavoitteista ja menestyksistä, vanhemmuudestaan, saamastaan sosiaalisesta tuesta, terveyskäyttäytymisestään, elämänsä yleisestä sävystä ja tyytyväisyydestään tai katkeruudestaan. Tarinoissa tuli ilmi myös eri elämänvaiheiden vaihtelut (laskut, nousut) tai tasaisuus kuvatuilla elämänalueilla. Toiseksi, Perhon ja Korhosen määrälliset analyysit osoittivat, että elämänkokemusten lisäksi tyypit erosivat toisistaan neuroottisuuden, eli tunne-elämän tasapainoisuuden ja generatiivisuuden suhteen: neuroottisuus oli vähäistä (eli tasapainoisuus korkeaa) ja generatiivisuus korkeaa niillä, joiden elämäntarinaa luonnehti progressiivisuus (uramenestys ja onnellinen parisuhde), kun taas mielipahan sävyttämää, raskasta elämää kuvasi korkea neuroottisuus (eli vähäinen tasapainoisuus) ja muita vähäisempi generatiivisuus. Keski-iän vaiheet ja optimaalinen psykologinen toimintakyky Olen edellä kuvannut keski-iän optimaalista psykologista toimintakykyä ilmentäviä käsitteitä 307

Katja Kokko ja elämänalueita. Seuraavassa tarkastelen toimintakykyä suhteessa keski-iän eri vaiheisiin. Koska keski-ikä kattaa laajan ikäalueen (40 60-vuotiaat, joskus jopa ikävuodet 35 65), oletan toimintakyvyn osa-alueiden korostuvan erilailla keski-iän eri vaiheissa. Tätä on kuitenkin tutkittu vähän. Helson, Soto ja Cate (2006) luovat katsauksen siihen, millaisia muutoksia keski-iän persoonallisuudessa on havaittu tutkimuksissa. Näiden tulosten perusteella he nimesivät kolme keski-iän vaihetta: nouseva (engl. ascendant), toimeenpaneva (engl. executive) ja hyväksymisvaihe (engl. acceptant phase). Helsonin ym. (2006) mukaan ikä ja siihen liittyvät rooliodotukset ovat merkittäviä ihmisen käytäytymistä ohjaavia ja persoonallisuuteen vaikuttavia tekijöitä. Keski-iän persoonallisuuden kehityksen ensimmäisessä, nousevassa, vaiheessa näitä rooleja ja niihin liittyviä sosiaalisia aikatauluja onkin monenlaisia, ja yksilö on motivoitunut vakiinnuttamaan asemansa perhe- ja työelämässä. Vaikka vaihe monine vaatimuksineen vaatii itsekuria, niin persoonallisuutta luonnehtii silloin keskimääräisesti vakaampi tunne-elämä kuin nuorena aikuisena. Verrattuna keski-iän myöhempiin vaiheisiin ihmisillä on kuitenkin tässä vaiheessa vähemmän myönteisiä ja enemmän kielteisiä tunteita. Helsonin ym. mukaan nousevalla vaiheella on yhtymäkohtia muiden tutkijoiden kuvaamiin vaiheisiin taulukon 1 mukaisesti. Toisessa, toimeenpanevassa, vaiheessa yksilö saavuttaa korkeimman asemansa sosiaalisessa ympäristössään (Helson ym., 2006). Tätä vaihetta kuvaavat aikapaineet ja vapaa-ajan vähäisyys, mutta persoonallisuuden alueella tunne-elämän kontrolli ja kognitiiviset taidot keskimäärin lisääntyvät, ja persoonallisuus muuttuu yhä yhtenäisemmäksi. Helson ja hänen tutkijatoverinsa Helsonin ym. (2006) vaiheet Muiden tutkijoiden vaiheet Nouseva vaihe Staudinger ja Bluck (2001): kasvutoimintojen vallitsemisen vaihe Labouvie-Vief, Chiodo, Goguen, Diehl ja Orwoll (1995): minäkäsityksen rikkauden ja dynaamisuuden vaihe (n. 40-vuotiaana) Levinson ym. (1978): itsensä löytämisen (30. ikävuoden loppupuolella) ja keski-iän siirtymän (n. 40 45-vuotiaana) vaihe Jung (1969): 40. vuoden käännekohdan vaihe Toimeenpaneva vaihe Staudinger ja Bluck (2001): ylläpitotoimintojen vallitsemisen vaihe Neugarten (1968): toimeenpanevan persoonallisuuden (engl. executive personality) vaihe Hyväksynnän vaihe Levinson ym. (1978): 60 65 vuoden siirtymävaihe TAULUKKO 1. Helsonin ym. (2006) mukaan keski-iän persoonallisuuden kehityksen vaiheiden vertailu muiden tutkijoiden esittämiin vaiheisiin 308 PSYKOLOGIA

Mitä on keski-iän hyvä psykologinen toimintakyky? näkevät yhtäläisyyksiä myös tämän vaiheen ja muiden tutkijoiden kuvaamien vaiheiden välillä, esimerkiksi Levinsonin ym. (1978) keski-iän siirtymän vaiheen kanssa (taulukko 1). Viimeisessä keski-iän vaiheessa, hyväksynnän vaiheessa, yksilöt höllentävät tulevaisuuden tavoitteiden ja korkeamman sosiaaliseen aseman saavuttamiseen liittyvää ponnisteluaan ja ovat tyytyväisempiä nykyiseen tilanteeseensa (Helson ym., 2006). Kun päivittäiset aikapaineet vähenevät ja tietoisuus ikääntymisestä lisääntyy, huomio kohdentuu henkilökohtaiseen elämään. Mahdollisesti henkisyys lisääntyy. Keskimääräisesti persoonallisuutta luonnehtii tässä vaiheessa tunneelämän yksinkertaistuminen verrattuna keski-iän edellisiin vaiheisiin. Helsonin ja muiden mukaan Levinson ym. (1978) kuvaavat tätä vaihetta 60 65 vuoden siirtymävaiheena (taulukko 1). Neugartenin (1968) sanoin aikakehys muuttuu niin, että syntymästä kuluneen ajan sijaan ajatellaan sitä, kuinka kauan aikaa on jäljellä. Vaikka edellä esitetyt vaiheet ovat yleisiä kuvauksia keskiaikuisiän persoonallisuuden ja sosiaalisten roolien kulusta, ja vaikka niiden ajoittumisessa on huomattavia yksilöllisiä eroja ja mahdollisesti kulttuurieroja, ne antavat viitekehyksen keskiaikuisiän optimaalisen psykologisen toimintakyvyn kehitykselliselle arvioinnille. Lähestyn aihetta kolmesta näkökulmasta: 1) mitä tulokset osoittavat optimaalisen psykologisen toimintakyvyn osa-alueiden kehityksestä kussakin vaiheessa, 2) mikä olisi optimaalisinta kussakin ikävaiheessa ja 3) missä vaiheessa olisi voimavaroja optimaaliseen toimintakykyyn. Tutkimustulokset osoittavat psykologisen hyvinvoinnin osalta, että jos iän myötä jotain tapahtuu, niin hyvinvoinnin lisääntymistä (esim. Lacey, Smith & Ubel, 2006; ks. myös Korkalainen & Kokko, 2008). Yleisessä viisaudessa ei ole havaittu muutoksia iän myötä, mutta varhaiskeski-ikäisillä näyttäisi olevan enemmän henkilökohtaista viisautta kuin iäkkäämmillä ihmisillä, mikä johtuu mahdollisesti vastaavista persoonallisuuteen ja kognitiivisiin taitoihin liittyvistä eroista (Mickler & Staudinger, 2008). Henkisyyden merkitys taas korostuu siirryttäessä varhaisemmasta keski-iästä myöhäiseen keski-ikään (esim. Wink & Dillon, 2002). Persoonallisuudessa havaittavat muutokset osoittavat yleisesti ottaen, että persoonallisuus kehittyy sopeutuvaan ja kypsempään suuntaan, erityisesti nousevassa ja toimeenpanevassa vaiheessa, sitten kehitys tasaantuu. Havaittujen kehityskulkujen yhteydessä voi esittää kysymyksen, kuvaavatko ne myös optimaalisinta kehityskulkua. Esimerkiksi persoonallisuuden piirteiden kohdalla on esitetty, että niiden muutokset olisivat seurausta geneettisesti ohjelmoidusta biologisesta kypsymisestä (Costa & McCrae, 2006), vaikkakin on myös väitetty, että muutokset olisivat ympäristöstä johtuvia, kuten sitoutumisesta tiettyihin sosiaalisiin rooleihin (Roberts, Walton & Viechtbauer, 2006). Ottamatta kantaa tähän toistaiseksi ratkaisemattomaan kysymykseen oletan, että suotuisa persoonallisuus, viisaus ja hyvinvointi auttavat ratkaisemaan elämän pulmia ja eteen tulevia tehtäviä kaikissa keskiaikuisiän vaiheissa, erityisesti monenlaisten sosiaalisten roolien nousevassa ja toimeenpanevassa vaiheessa. Henkisyyteen ja elämän tarkoituksellisuuteen liittyvien kysymysten korostuminen tuntuu mielestäni luontevalta hyväksynnän vaiheessa (taulukko 1) silloin, kun jäljellä olevaa elämää on vähemmän kuin elettyä elämää. Oletan, että optimaalisen psykologisen toimintakyvyn saavuttaminen vaatii monella kuvatulla elämänalueella (esimerkiksi viisaus ja muut hyveet) ponnistelua ja kriittistä itsensä arviointia ja että tähän olisi eniten voimavaroja hyväksynnän vaiheessa. Silloin, sosiaalisten roolien vähentyessä, ihmisillä on keskimäärin enemmän vapaa-aikaa kuin keski-iän edeltävissä vaiheissa. Perhon ja Korhosen (1994) suomalaisiin keski-ikäisiin perustuva tutkimus osoittikin, että erityisesti naisilla aikuisuuden ensimmäistä vuosikymmentä luonnehti usein vahva sitoutuminen lastenkasvatukseen ja työhön, ja mahdollisuudet elämänkysymysten ja itsensä pohtimiselle olivat rajatut. Onkin odottamatonta havaita, että ihanteellinen toimintakyky kehittyy monin osin jo aiemmin. Toisaalta myöhäisessä keski-iässä voimavaroja suuntautunee aiempaa enemmän erilaisten menetysten (esimerkiksi läheisen kuolema, oma sairastuminen) käsittelyyn (Staudinger & Bluck, 2001). On kuitenkin huomattava, että persoonallisuutta lukuunottamatta muita elämänalueita (esimerkiksi elämänkaipuu) ei ole lainkaan tai on vain hyvin vähän (esimerkiksi psyykkinen hyvinvointi) tutkittu pitkittäistutkimuksilla. Samojen ihmisten seuruututkimuksille on siis suuri tarve. 309

Katja Kokko Pohdinta Keskiaikuisiän psykologisen kehityksen tavoite Artikkelini lopuksi pohdin keskiaikuisiän psykologisen kehityksen tavoitetta ja optimaalisen psykologisen toimintakyvyn käsitteiden suhdetta toisiinsa. Mitä kehityksen tavoitteeseen tulee, niin esitän seuraavat kysymykset: onko tärkeämpää sopeutua vai alati kasvaa ja kehittyä, ja kuka määrittelee sen, mikä on optimaalista psykologista kehitystä? Staudinger ja Kunzmann (2005) käsittelevät artikkelissaan persoonallisuuden sopeutumiseen ja kasvuun liittyvää teemaa. Heidän mukaansa keskiaikuisiän persoonallisuuden piirteiden muutosta (neuroottisuuden väheneminen, eli tasapainoisuuden lisääntyminen, ja tunnollisuuden ja sovinnollisuuden/myönteisyyden lisääntyminen) kutsutaan sekä kypsymiseksi (engl. maturation) tai kasvuksi (engl. growth) että aikuisiän kehitystehtävistä selviytymistä kuvaavaksi sopeutumiseksi (engl. adjustment). Kirjoittajien johtopäätös on, että tähän mennessä saadut tutkimustulokset kuvaavat sopeutumista yhteiskunnan odotuksiin ja normeihin. Heidän mukaansa sopeutumiseen ei välttämättä kuulu yhteiskunnalliset normit ylittävää psykologista kasvua, koska oletetut kasvun kuvaajat, kuten yleinen ja henkilökohtainen viisaus, avoimuus uusille kokemuksille, psykologisen hyvinvoinnin kasvuun ja tarkoituksellisuuteen liittyvät ulottuvuudet, eivät näyttäisi lisääntyvän keskiaikuisiässä. Näyttää siltä, että sopeutuminen on normatiivinen ilmiö keskiaikuisiässä, mutta optimaaliseen toimintakykyyn kuuluvaa kasvua ei puolestaan ilmene keskimääräisellä tasolla: sopeutumisen ja kasvun kehityspolut alkavat erkaantua keski-iässä (Staudinger & Kunzmann, 2005). Mielestäni voikin kysyä, onko normatiivinen vai jokin sen ylittävä kehitys tavoiteltavaa. Normatiivisen ylittävä kehitys saattaa vaatia haastavien elämänkokemusten läpikäymistä ja olla henkilölle itselleen myös psykologisesti raskasta. Tietyntasoinen hyvinvointi ja sopeutuminen ovat välttämättömiä, mutta eivät riittäviä kasvun edellytyksiä, ja hyvinvoinnin ja henkisen kasvun välisistä syyn ja seurauksen suhteista sekä niitä ennustavista tekijöistä tarvitaan pitkittäistutkimuksia (Staudinger & Kunzmann, 2005). Oletan, että psykologisen kasvun edellytykset ovat erilaisia eri ihmisillä (johtuen esimerkiksi erilaisista kehityksen tavoitteista) ja eri kulttuureissa. Otaksun, että myös siinä on kulttuurien välisiä eroja, mitä pidetään kasvuna ja yleensäkin optimaalisena psykologisena toimintakykynä. Mitä esimerkiksi hyveisiin tulee, niiden luokittelu perustuu sellaisiin tunnettuihin ja pitkäaikaisiin kulttuureihin, joiden edustajat ovat lukuja kirjoitustaitoisia (Peterson & Seligman, 2004). Entäpä eristäytyneemmät kulttuurit? Kasvun ja optimaalisen psykologisen toimintakyvyn määrittelyyn liittyy kysymys niiden arvioinnista. Kuvaamiani ihanteellisen toimintakyvyn osa-alueita on arvioitu pääosin lomakemuotoisilla itsearviointimenetelmillä (esimerkiksi hyvinvointi, persoonallisuus), tarinamuotoisiin kertomuksiin annetuilla vastauksilla (esimerkiksi viisaus) tai näiden yhdistelmillä (esimerkiksi elämänkaipuu, elämäntarinat). Strukturoitujen lomakkeiden kysymykset rajaavat mahdollisia vastauksia, kun taas avovastausten luokitteleminen on työlästä, ja esimerkiksi viisauden osalta on osoitettu, että viisaaksi luonnehdittavia ihmisiä on enemmän kuin mitä viisauden tutkimusmenetelmillä tavoitetaan (Baltes & Smith, 2008). Tutkijoilla on paljon tehtävää optimaalisen psykologisen toimintakyvyn arviointimenetelmien kehittämisessä; pahoinvointia osataan jo hyvin arvioida ja luokitella. Keskiaikuisiän optimaalisen psykologisen toimintakyvyn käsitteiden väliset suhteet Teoreettista kehittelyä ja empiiristä tutkimusta vaativat mielestäni myös optimaalisen psykologisen toimintakyvyn käsitteiden keskinäiset suhteet. Valitsin esittelemäni käsitteet sen perusteella, että ne ovat ajankohtaisia keski-iän kannalta, edustavat persoonallisuus- ja kehityspsykologiaa ja esiintyvät alan viimeaikaisessa kirjallisuudessa. Ne olivat psyykkinen hyvinvointi, viisaus, elämänkaipuu, henkisyys, hyveet ja persoonallisuus. Koska tutkimus on yleensä edennyt eri aihealueiden sisällä, käsitteiden keskinäisistä yhteyksistä ei ole juurikaan tietoa. Poikkeuksen muodostaa hyvinvointi, jonka yhteyksiä esimerkiksi elämänkaipuuseen, hyveisiin ja persoonallisuuteen on tarkasteltu. Esitän seuraavassa käsitteiden keskinäisistä suhteista erilaisia teoreettisia oletuksia. Perustan ensimmäisen niistä berliiniläisen tutkimusryhmän näkemykseen, jonka mukaan opti- 310 PSYKOLOGIA

Mitä on keski-iän hyvä psykologinen toimintakyky? maaliseen kehitykseen kuuluu viisaus, elämänhallintastrategiat ja elämänkaipuu (Baltes & Smith, 2008; kuviossa 1 lihavoidut nuolet). Kuten edellä kuvattu, viisauteen kuuluu ymmärrys yhteisen (yleinen viisaus) ja oman (henkilökohtainen viisaus) elämän kannalta tärkeistä tavoitteista ja niiden saavuttamiseen liittyvistä keinoista; elämänkaipuu puolestaan auttaa hallitsemaan ja pitämään merkityksellisinä niitä tavoitteita, jotka eivät koskaan toteudu. Elämänhallintastrategiat tulevat tässä uutena asiana. Ne viittaavat Baltesin valikoivan optimoinnin ja kompensaation elämänkaarimalliin, jonka mukaan ihmiset kehityksensä kuluessa valitsevat tiettyjä tavoitteita, optimoivat keinot niiden saavuttamiseksi ja kompensoivat mahdollisia menetyksiään. Malliin sovitettuna oletan, että optimaalisen kehityksen, esimerkiksi yleisen ja henkilökohtaisen viisauden, avulla on mahdollista edistää hyvinvointia, vaikkakin viisaaksi kehittyminen voi sisältää myös kielteisiä tuntemuksia ja kokemuksia (kuviossa 1 katkoviivoin esitetyt nuolet). Optimaalisen kehityksen saavuttaminen edellyttänee tiettyä hyvinvoinnin tasoa. Otaksun, että henkisyys ja muut hyveet ovat viisauteen kytkeytyviä elämänalueita. Persoonallisuuden roolin näen optimaalista toimintakykyä selittävänä, esimerkiksi niin, että avoimuuteen sisältyvä älyllinen joustavuus edistää viisauden ja sen saavuttamiskeinojen kehittymistä. Toisaalta vaikka esitän kuviossa persoonallisuuden selittävän optimaalista toimintakykyä on ELÄMÄNTAPAHTUMAT? Sosiaalinen toimintakyky Terveys Persoonallisuus Optimaalinen kehitys Psyykkinen hyvinvointi Viisaus Ymmärrys oman ja yhteisen edun kannalta suotavista tavoitteista ja niiden saavuttamisen keinoista Valikoiva optimointi ja kompensaatio Edesauttaa elämänhallintaa ja tavoitteiden saavuttamista. Elämänkaipuu Toteutumattomat tavoitteet muuntuvat kaipuiksi, joissa säilyy tavoitteiden henkilökohtainen merkitys ja joiden avulla tavoitteiden saavuttamattomuutta voidaan hallita. Muut hyveet (esim. henkisyys) KUVIO 1. Optimaalisen psykologisen toimintakyvyn osa-alueiden suhteet toisiinsa. Kuvio perustuu Baltesin ja Smithin (2008, s. 62) näkemykseen optimaalisesta kehityksestä, jota on täydennetty hyveiden, persoonallisuuden, psyykkisen hyvinvoinnin, sosiaalisen toimintakyvyn, terveyden ja elämäntapahtumien (harmaalla merkityt osiot) osalta. 311

Katja Kokko mahdollista että hyvä toimintakyky muokkaa persoonallisuutta, esimerkiksi lisää generatiivisuutta. Optimaaliseen toimintakykyyn liittyy myös tässä artikkelissa vähälle huomiolle jääneet sosiaalinen toimintakyky, kuten tyytyväisyys perhesuhteisiin, työssä menestyminen ja yhteiskuntaan sopeutuminen, ja fyysinen terveys. On huomattava, että kuviossa 1 esitän keskiaikuisiän optimaalisen kehityksen tilana, jota tietyt aikuisiän ominaisuudet edesauttavat ja jolla on seurauksia. Esimerkiksi kriittiset elämäntapahtumat, kuten ero parisuhteesta, työttömyys tai läheisen kuolema, voivat muuttaa tilannetta ja tilan hakeminen alkaa uudestaan. Lapsuudesta asti juontavat optimaalisen psykologisen toimintakyvyn kehitysprosessit ja niissä mahdollisesti ilmenevät sukupuolierot ovat oma kysymyksensä, ja rajaan ne tämän artikkelin ulkopuolelle. Pidän mahdollisena hahmottaa ihanteellisen psykologisen toimintakyvyn käsitteiden välisiä suhteita myös niin, että luokittelen ne kaikki hyveisiin kuuluviksi. Viisaus ja henkisyys tulevat mainituiksi Petersonin ja Seligmanin (2004) hyveiden luokituksessa. Toisaalta esimerkiksi Fernández-Ballesterosin (2003) hyvekategorioissa on persoonallisuuteen viittaavia osa-alueita, kuten emotionaalinen, motivationaalinen ja sosiaaliseen vuorovaikutukseen liittyvä viisaus. Tässä artikkelissa kuvatuista käsitteistä elämänkaipuun asema hyveiden kategoriassa on epäselvä, mutta näen sillä yhtymäkohtia sekä viisauteen että motivationaalisuuteen. Oletan, että hyveiden kehittyminen vaatii tiettyä hyvinvoinnin tasoa, mutta että liian suuri tyytyväisyys ei antane aihetta niiden kehittymiselle. Onkin viitteitä siitä, että hyveet korreloivat onnellisuuden kanssa (Shimai ym., 2006). Syyn ja seurauksen suhteiden ymmärtäminen edellyttää kuitenkin lisätutkimuksia. Mielestäni optimaalisen psykologisen toimintakyvyn osa-alueita voi sijoittaa myös McAdamsin ja Olsonin (2010) persoonallisuuden rakenteiden mukaisesti kolmelle tasolle. Tällöin persoonallisuuden eri osa-alueet sijoittuisivat persoonallisuus-luvun yhteydessä kuvatun mukaisesti eri tasoille. Psyykkisen hyvinvoinnin oletan kuvaavan sopeutumistapojen tasoa, kun taas yleinen ja henkilökohtainen viisaus, elämänkaipuu, henkisyys ja hyveet lienevät persoonallisuuden elämän tarinaan ja elämän kokonaisuuteen liittyvää tasoa. Edellä kuvaamani mahdollisuudet hahmotella ihanteellisen psykologisen toimintakyvyn käsitteiden välisiä suhteita ovat pohdiskelevia; tulevaisuudessa olisi tärkeää tarkastella empiirisesti ja samoja tutkittavia (naisia ja miehiä) seuraten optimaalisen toimintakyvyn kuvaajien keskinäisiä yhteyksiä sekä tiettynä ajankohtana että ajan kuluessa. Myös optimaalisen psykologisen toimintakyvyn kehitysdynamiikkaan tulisi jatkossa kiinnittää huomiota. Lisäksi tulisi pohtia ja tutkia, edellyttääkö ihanteellinen toimintakyky kaikkien osa-alueiden sopivaa tai korkeaa tasoa. Vai onko esimerkiksi mahdollista kokea henkilökohtaista onnellisuutta ilman, että toimisi yleisesti ottaen viisaasti? Tämän artikkelin tarkoituksena oli hahmotella hyvää, erityisesti optimaalista psykologista toimintakykyä sekä siihen liittyviä käsitteitä ja osa-alueita ja niiden kehittymistä, arviointimenetelmiä ja keskinäisiä suhteita. Ei sovi unohtaa, että ihmisen hyvän toimintakyvyn kokonaisuuteen kuuluu myös muita alueita, kuten sosiaalinen toimintakyky ja fyysinen terveys (esim. Seligman, 2008). Ihanteellisen toimintakyvyn tutkimus on ihanteellisessa tapauksessa monitieteistä tutkimusta. Artikkeli on saapunut toimitukseen 15.2.2010 ja hyväksytty julkaistavaksi 22.6.2010. Kiitokset Tämän artikkelin kirjoittamista on rahoittanut Suomen Akatemia (tutkimusrahoituksen päätösnumerot 118316 ja 135347). 312 PSYKOLOGIA