TERVEISIÄ TYÖELÄMÄSTÄ: Tampereen yliopistosta valmistuneiden näkemyksiä työelämän puheviestinnästä ja saamastaan puheviestinnän opetuksesta

TERVEISIÄ TYÖELÄMÄSTÄ: Tampereen yliopistosta valmistuneiden näkemyksiä työelämän puheviestinnästä ja saamastaan puheviestinnän opetuksesta Hannele Koivuoja Puheviestinnän pro gradu- tutkielma Kevät 2010 Tampereen yliopisto Puheopin laitos

TAMPEREEN YLIOPISTO Tiedekunta Faculty Humanistinen tiedekunta Laitos Department Puheopin laitos Tekijä Author Hannele Koivuoja Työn nimi Title Terveisiä työelämästä: Tampereen yliopistosta valmistuneiden näkemyksiä työelämän puheviestinnästä ja saamastaan puheviestinnän opetuksesta Oppiaine Subject Puheoppi/Puheviestintä Aika Month and year Toukokuu 2010 Työn laji Level Pro Gradu- tutkielma Sivumäärä Number of pages 93+ liitteet Tiivistelmä Abstract Nykypäivänä työelämässä korostetaan entistä enemmän hyviä vuorovaikutustaitoja. Hyvillä vuorovaikutustaidoilla sanotaan olevan merkitystä työn saannissa ja työssä menestymisessä. Tämän työn tavoitteena on tarkastella, minkälaista puheviestintäosaamista Tampereen yliopiston humanistisesta ja yhteiskuntatieteellisestä tiedekunnasta valmistuneet kokevat tarvitsevansa työelämässä ja miten he arvioivat yliopistossa saamaansa puheviestinnän opetusta. Teoriatausta koostuu kolmesta osasta. Ensin tarkastellaan viestintäosaamisen käsitettä, ja sitä mistä osatekijöistä puheviestintäosaaminen koostuu. Seuraavaksi tarkastelun kohteena on puheviestinnän opettaminen yliopistossa. Viimeisenä luodaan kuvaa työelämän viestintäosaamisesta ja sen merkityksestä yhä vuorovaikutteisemmissa työympäristöissä. Tutkimus toteutettiin postikyselynä, ja tutkimukseen vastasi yhteensä 70 kpl Tampereen yliopiston humanistisesta ja yhteiskuntatieteellisestä tiedekunnasta valmistunutta. Kyselylomakkeen strukturoidut kysymykset analysoitiin tilastollisesti, ja avoimien kysymysten analyysissä käytettiin sisällön erittelyä ja sisällönanalyysiä. Tulokset osoittavat, että työelämässä tarvitaan hyvin monenlaisia puheviestintätaitoja. Esiintymistaidot olivat vastaajien mukaan kaikkein tärkeimpiä työelämässä tarvittavia taitoja. Tampereen yliopistossa puheviestinnän opetus on esiintymistä painottava, mutta silti yliopiston antama opetus koettiin hyödylliseksi erityisesti opintojen kannalta, mutta ei niinkään työelämän kannalta. Neuvottelutaidot nousivat kuitenkin vastaajien päivittäin tarvitsemissa taidoissa kaikkein tärkeimmiksi, ja vastaajien henkilökohtaiset taitotarpeet olivat vahvasti ryhmäviestinnän alueella. Lisäksi kuuntelemistaidot koettiin yhdeksi erittäin tärkeäksi työyhteisössä tarvittavaksi taidoksi, mikä kertoo juuri siitä, että vastaajien päivittäiset työrutiinit sijoittuivat vahvasti ryhmäviestintään. Tutkimus osoittaa, että olisi tarvetta laajempaan puheviestinnän koulutukseen, jotta se vastaisi enemmän työelämässä tarvittavaa viestintäosaamista. Tulosten perusteella puheviestinnän oppisisältöjä tulisi tarkentaa. Tutkimustulokset herättivät ajatuksia siitä, että pitäisikö puheviestinnän kurssien oppisisällöt räätälöidä ennemminkin kunkin pääaineen mukaan. Tätä näkökulmaa tärkeämpänä voidaan kuitenkin pitää sitä, että kurssisisällöt kehitettäisiin sellaisiksi, että ne palvelisivat erilaisissa asiantuntijatehtävissä toimimista. Asiasanat Keywords viestintäosaaminen, viestintätaidot, puheviestinnän opettaminen, työelämän viestintä Säilytyspaikka Depository Tampereen yliopiston pääkirjasto Muita tietoja Additional information

SISÄLLYS 1 JOHDANTO... 5 2 TEOREETTINEN VIITEKEHYS... 7 2.1 Viestintäosaaminen... 7 2.1.1 Viestintäosaamisen käsite... 7 2.1.2 Spesifit ja yleiset taidot... 13 2.1.3 Viestintätaitojen luokittelua... 16 2.1.4 Tyypillisiä puheviestintäosaamiseen liitettäviä taitoja... 17 2.1.4.1 Esiintymistaidot... 17 2.1.4.2 Ryhmäviestintätaidot... 18 2.1.4.3 Neuvottelu- ja kokoustaidot... 19 2.1.4.4 Kuuntelu- ja havainnointitaidot... 20 2.1.4.5 Palautteenantotaidot... 21 2.2 Puheviestinnän opettaminen yliopistossa... 22 2.2.1 Puheviestinnän opetuksen tavoitteet... 22 2.2.2 Puheviestinnän opetussisällöt... 26 2.2.3 Puheviestinnän kurssin suoritusajankohta... 29 2.2.4 Puheviestinnän kurssien opettajat... 31 2.2.5 Puheviestinnän osuus Tampereen yliopiston kieli- ja viestintäopinnoissa... 33 2.3 Työelämän viestintä... 34 2.3.1 Puheviestinnän merkitys työelämässä... 34 2.3.2 Työkulttuurit... 38 2.4 Tutkimuksen tavoitteet ja tutkimuskysymykset... 39

3 MENETELMÄ... 42 4 TULOKSET... 45 4.1 Koulutustausta... 45 4.1.1 Vastaajien taustatiedot... 45 4.1.2 Puheviestinnän kurssien suoritustavat... 48 4.2 Valmistuneiden kokemukset saamastaan puheviestinnän opetuksesta... 50 4.2.1 Kokemukset kurssilla opitusta ja käydyn kurssin hyödyllisyydestä... 50 4.2.2 Kokemukset puheviestinnän kurssin suoritusajankohdasta... 54 4.2.3 Kokemukset puheviestinnän opetuksen riittävyydestä... 58 4.3 Valmistuneiden kokemukset työelämää tukevasta puheviestinnän opetuksesta... 59 4.3.1 Valmistuneiden tärkeiksi kokemat oppisisällöt... 59 4.3.2 Valmistuneiden kehitysehdotuksia puheviestinnän opetukselle... 61 4.4 Valmistuneiden kokemukset työelämässään tarvitsemastaan viestintäosaamisesta... 63 4.4.1 Vastaajien nykyinen työtilanne ja työtehtävät... 63 4.4.2 Vastaajien työssään tarvitsemat viestintätaidot... 67 4.4.3 Näkemyksiä hyvien ja puutteellisten vuorovaikutustaitojen merkityksestä työelämässä... 70 4.4.4 Tarvittavien viestintätaitojen jakautuminen päivittäisessä työssä... 73 4.4.5 Kokemukset tärkeimmistä työyhteisössä vaadittavista viestintätaidoista... 74 5 POHDINTA... 79 5.1 Tulosten tarkastelu... 79 5.2 Tutkimuksen arviointi... 84 KIRJALLISUUS... 87 LIITTEET... 94

5 1 JOHDANTO Jokainen työpaikkailmoituksia lukenut on varmasti havainnut, että ilmoituksissa usein korostetaan ja edellytetään hakijalta hyviä viestintä- ja vuorovaikutustaitoja. Lähes joka työssä tarvitaan viestintätaitoja, ja eri työtehtävissä eri viestintätaidot nousevat toisia taitoja tärkeimmiksi. Suomalaisen (2000, 131) mukaan viestintätaidot ovat keskeisessä asemassa työn saannissa ja työssä menestymisessä. Monissa työtehtävissä neuvottelutaidot, esiintyminen, kokousmenettelyt ja tiimityöskentely ovat arkipäivää, jolloin on selvää, että työnhakijan edellytetään omaavan hyvät viestintätaidot. Viestinnällä on tärkeä rooli työyhteisössä. Viestinnän avulla tieto kulkee työyhteisössä, ja sen avulla hoidetaan erilaisia työtehtäviä ja luodaan erilaisia yhteyksiä. Onkin kiintoisaa selvittää, miltä yliopistossa saatu puheviestinnän opetus näyttää työelämään sijoittuneiden humanistien ja yhteiskuntatieteilijöiden näkökulmasta. Korhosen ja Sainion (2006, 5, 71, 58) tekemän työelämänseurantaraportin mukaan korkeakoulusta valmistuneiden työelämään sijoittumisesta tehdään aika ajoin selvityksiä, joiden avulla halutaan seurata valmistuneiden työelämään sijoittumista ja kerätä palautetta yliopisto-opiskelusta. Uraseurannalla nähdään olevan tärkeä merkitys, jotta yliopistot saavat ajankohtaista tietoa siitä, minkälaisiin työtehtäviin valmistuneet ovat sijoittuneet ja mihin suuntaan opetusta tulisi kehittää. Raportin mukaan humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla työelämässä tärkeimmiksi tarvittaviksi taidoiksi nousivat äidinkielen viestintätaidot, tiedonhankintataidot ja ongelmanratkaisutaidot. Lisäksi myös sosiaaliset taidot kuten ryhmätyöskentely- ja esiintymistaidot nousivat melko tärkeiksi taidoiksi työelämässä. Monien valmistuneiden näkökulmasta kuitenkin ryhmätyöskentelyja esiintymistaidot näyttäisivät olevan sellaisia taitoja, joita yliopisto-opiskeluaikana ei ole pystytty tarpeeksi kehittämään. Tämä antaa lisäpontta työelämän viestintätaitojen tutkimukselle, jolloin voidaan selvittää hieman tarkemmin sitä, minkälaiseen puheviestinnän opetukseen tulisi panostaa tulevaisuudessa.

6 Morrealen ja Pearsonin (2008, 224 225) mukaan viestinnän opetusta tarvitaan, koska sillä on olennainen vaikutus henkilön yksityis- ja työelämään. Viestintäosaamisen katsotaan olennaisesti liittyvän erilaiset tiedot, taidot ja asenteet, ja näin ollen tehokkaan ja tarkoituksenmukaisen viestinnän katsotaan olevan erilaisten oppimisprosessien tulosta. Viestinnän opetuksella on nähty olevan keskeinen rooli minäkehityksen kasvamisessa, sillä viestinnän avulla muodostetaan suhteita itseen, toisiin ja yhteiskuntaan. Täten viestinnän opetuksesta katsotaan olevan hyötyä jo opiskeluaikana, jolloin taitoja voidaan hyödyntää jo muissa opiskeluajan tilanteissa. Kirjoittajien mukaan viestinnän koulutuksen ja viestintätaitojen katsotaan olevan perusta työn saamiselle ja työssä menestymiselle. Puheviestinnän koulutuksen näkökulmasta onkin tärkeää selvittää työssä olevien näkökulmaa, jotta opetusta voitaisiin kehittää paremmin työelämän puheviestintäosaamisen tarpeita vastaavaksi. Kostiainenkin (2003, 11) painottaa, että viestintäosaamista käsittelevää tutkimusta tarvitaan, jotta koulutusjärjestelmää voidaan arvioida sen perusteella, että onko viestinnän opetus ollut tarkoituksenmukaista. Hänen mukaansa työelämän viestintäosaamista käsittelevien tutkimusten tuloksia voidaan hyödyntää opiskelijoiden ja puheviestinnän opettajien koulutuksen suunnittelussa. Tässä tutkimuksessa viestintäosaamisella tarkoitetaan laajaa kokonaisuutta, yksilön viestinnällistä toimintakykyä, johon liitetään kuuluvaksi taitojen lisäksi erilaisia vuorovaikutukseen liittyviä tietoja ja ominaisuuksia, joita työntekijä tarvitsee työssä menestyäkseen (Kostiainen 2003,10). Tutkimuksen tarkoitus on selvittää, millaista työelämässä tarvittava puheviestintäosaaminen on Tampereen yliopistosta valmistuneiden humanistien ja yhteiskuntatieteilijöiden näkökulmasta. Tarkoituksena on saada valmistuneiden arvioita saamastaan puheviestinnän opetuksesta sekä siitä, miten saatua opetusta on pystytty hyödyntämään työelämässä. Tutkimus on siis eräänlainen koulutustarvekartoitus, eli saatavia tuloksia voidaan hyödyntää kehitettäessä Tampereen yliopiston kieli- ja viestintäopintoihin kuuluvia puheviestinnän opintoja.

7 2 TEOREETTINEN VIITEKEHYS 2.1 Viestintäosaaminen 2.1.1 Viestintäosaamisen käsite Tutkimukseni koskee viestintäosaamista, jonka vuoksi on olennaista tutustua kyseiseen käsitteeseen tarkemmin. Viestintäkompetenssi, viestintätaidot ja viestintäosaaminen ovat kaikki usein kirjallisuudessa käytettyjä synonyymikäsitteitä tehokkaalle ja tarkoituksenmukaiselle viestinnälle. Esimerkiksi Trenholmin ja Jensenin (2008, 10) mukaan viestintäkompetenssi on yksilön kykyä viestiä tehokkaasti ja sosiaalisesti hyväksytyllä tavalla. Spitzberg (2000, 105) määrittelee viestintäkompetenssin hyvin samalla tavalla. Hänen mukaansa viestinnällisellä tehokkuudella saavutetaan tavoitteita ja tarkoituksenmukaisuudella tarkoitetaan yksilön mukautumista viestintätilanteen normeihin. Redmondin (1995, 21 22) mukaan viestintäkompetenssi-käsitteen määritteleminen on yhä jatkuvaa, mutta useimmat tutkijat ovat samaa mieltä siitä, että viestintäkompetenssiin liittyy vahvasti tarkoituksenmukaisuuden käsite, jolla tarkoitetaan tilanteen kannalta tarkoituksenmukaista viestintäkäyttäytymistä. Yleisesti tarkoituksenmukaisuuden käsitteen yhteydessä puhutaan myös tehokkuudesta, jonka avulla arvioidaan yksilön kykyä saavuttaa tavoitteensa viestintätilanteessa. Kvalifikaatio käsitettä on perinteisesti taas käytetty puhuttaessa ihmisen ammattitaidosta, mutta nykyään sekin käsite korvataan useimmiten käsitteellä viestintäosaaminen (Kostiainen 2003, 21). Käsitteiden kirjo on siis laaja. Puheviestinnän opettamiseen ja oppimiseen liittyvissä konteksteissa käytetään usein käsitettä viestintäosaaminen. Tässä työssä viestintäosaamisen käsitettä on syytä tarkentaa puheviestintäosaamiseksi, joka on osa laajempaa viestintäosaamista. Tämä tutkimus kohdistuu juuri työelämässä tarvittavaan puheviestintäosaamiseen, jolloin rajauksen ulkopuolelle jäävät muun muassa kirjallinen

8 viestintä ja sähköinen viestintä. Tässä tutkimuksessa pyrin puhumaan yleisesti käsitteestä viestintäosaaminen. Osaamisen käsitettä on usein käytetty sen takia, että sen avulla on haluttu luoda kuvaa taitojen soveltamisesta erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa, kuten työelämän kontekstissa (Lehtisalo & Raivola 1999, 39). Valkosen (2003, 25) mukaan tiedot, taidot ja asenteet ovat ne kolme osatekijää, joista viestintäosaaminen koostuu. Spanon ja Zimmermann (1995, 18 19) ovat hyvin samoilla linjoilla. Viestintäkompetenssin käsitteeseen sisältyy ensinnäkin tiedot, taidot ja motivaatio. Taidokkaan viestijän tulee omata riittävästi viestinnällistä tietoa, kykyä käyttää tätä tietoa erilaisissa vuorovaikutustilanteissa ja omata tarpeeksi motivaatiota kyseisessä vuorovaikutustilanteessa toimimiseen. Toiseksi viestintäosaamiseen kuuluu tehokkuuden ja tarkoituksenmukaisuuden arvioiminen. Viestinnällinen tehokkuus näkyy usein yksilön kyvyssä saavuttaa viestinnällään erilaisia tavoitteita. Tarkoituksenmukaisuudella viestinnässä tarkoitetaan taas yksilön kykyä viestiä tilanteen vaatimien rajoitusten mukaisesti. Myös Spitzberg (1983, 326 327) näkee, että viestintäosaamisen määrittelyyn liittyvät vahvasti tieto, taito ja motivaatio. Vahva viestintäosaaminen vaatii kaikki nämä kolme osatekijää, koska viestintä on tavoitteellista, ja viestintäosaamiseen sisältyy taito saavuttaa erilaisia tavoitteita ja päämääriä. Tämän takia viestintäosaamiseen liittyy vahvasti päämäärätietoinen tehokkuus. Parksin (1994, 590 592) mukaan viestintäosaamisen määrittelyssä täytyy ottaa huomioon se, että minkälaisesta näkökulmasta osaamista tarkastellaan. Hänen mukaansa huomio tulee ensinnäkin kiinnittää siihen, että arvioidaanko kompetenssia viestijän vai havainnoijan näkökulmasta. Viestintäosamista on usein tarkasteltu juuri viestijän omasta näkökulmasta, jolloin viestijä itse arvioi tyytyväisyyttään ja onnistumistaan vuorovaikutuksessa. Kirjoittajan mukaan on syytä kuitenkin huomioida, että kompetenssia voidaan arvioida myös ulkopuolisten havainnoitsijoiden näkökulmasta. Toisena asiana viestintäosaamisen määrittelyssä tulee ottaa huomioon se seikka, että osaamista voidaan tarkastella sekä viestijän kognitioihin perustuvana käyttäytymisenä tai kunkin tilanteen mukaan johtuvana tunneperäisenä käyttäytymisenä. Kirjoittajan mukaan monien tutkijoiden keskuudessa kompetenssi määritelläänkin niin, että se sisältää sekä tiedollisia että käyttäytymiseen

9 perustuvia määritelmiä. Kolmanneksi osaamisen määrittelyssä tulee ottaa huomioon se, että osaamista voidaan tarkastella sekä erityisenä tilannesidonnaisena taitona että viestijän yleisenä piirretyyppisenä ominaisuutena. Parks (1994, 592 595) jatkaa, että viestintäosaaminen voidaan nähdä myös kontrolloinnin, mukautumisen ja yhteistyön näkökulmista. Esimerkiksi sosiaalisen vaihdon teoriat korostavat juuri kontrolloinnin näkökulmaa, joissa oletuksena on, että viestijät tavoittelevat erilaisia päämääriä ja tarkkailevat käyttäytymistään määrätietoisesti tavoitteidensa mukaan. Viestinnän mukauttaminen sen sijaan nähdään usein melkein synonyymikäsitteenä kompetenssille, jonka mukaan viestintätilanteessa omaa käyttäytymistä mukautetaan luontevasti toisten käyttäytymiseen sopivaksi. Yhteistyön näkökulma viestintäosaamiseen tulee siitä, että viestijä ei voi olla sosiaalisesti kompetentti ilman sosiaalista toimintaa. Sosiaalinen toiminta on vuorovaikutusta toisten ihmisten kanssa, jota vaaditaan, että viestintäosaamista voidaan arvioida. Spanon ym. (1995, 19 20) mukaan viestintäosaamisen käsitettä voidaan lähestyä myös viestintätilanteen piirretyyppisestä näkökulmasta. Sen mukaan ihmisillä on tapana viestiä kulloisellekin tilanteelle tyypillisellä tavalla. Kirjoittajat kertovat, että tutkimuksissa nykyään viestintäkompetenssi-käsitettä pidetään yleensä piirretyyppisenä ominaisuutena. Kahta tähän liittyvää läheistä käsitettä kutsutaan joustavuudeksi ja retoriseksi sensitiivisyydeksi. Viestinnällistä joustavuutta käytetään usein määriteltäessä interpersonaalista kompetenssia. Yleisesti sillä tarkoitetaan viestijän kykyä mukauttaa sanomansa tilanteeseen sopivalla tavalla. Retorinen sensitiivisyys sen sijaan nähdään jäykkien viestintäkaavioiden välttämisenä, tietoisuutena tilanteen vaatimista säännöistä ja yksilön huomiona, että viestiä voidaan monella eri tavalla. Viestintäosaamista tarkemmin eritelleet Trenholm ja Jensen (2008, 10 15) jakavat viestintäkompetenssin viiteen eri prosessiin, jotka koostuvat kahdesta eri tasosta, performatiivisesta kompetenssista ja prosessikompetenssista. Performatiivisella kompetenssilla tarkoitetaan yksilön käyttäytymistä tehokkaalla ja tarkoituksenmukaisella tavalla. Prosessikompetenssilla tarkoitetaan syvempää tasoa, joka koostuu yksilön tiedoista

10 ja siitä, miten tuota tietoa voi asianmukaisesti käyttää viestintätilanteessa. Kirjoittajien mukaan yksilön tulee tietää tai osata ainakin viisi seuraavaa asiaa, jotta voi käyttäytyä viestintätilanteessa tehokkaasti ja sosiaalisesti hyväksytyllä tavalla. Ensimmäisenä tärkeänä osana he näkevät viestikompetenssin, joka nähdään yksilön kykynä käyttää ja muodostaa selkeitä ja ymmärrettäviä verbaalisia ja nonverbaalisia viestejä. Toisena tärkeänä viestintäkompetenssin osana nähdään olevan tulkintakompetenssi, jolla tarkoitetaan yksilön kykyä ymmärtää ja tulkita erilaisia vuorovaikutustilanteita. Kolmantena ehtona tehokkaalle ja tarkoituksenmukaiselle viestinnälle on roolikompetenssi, joka käsittelee yksilön kykyä toimia erilaisissa sosiaalisissa rooleissa, ja yksilön tietoisuutta siitä, mikä on hyväksyttävää käyttäytymistä kussakin sosiaalisessa roolissa tai tilanteessa. Neljäntenä tehokkaan ja tarkoituksenmukaisen viestinnän lähtökohtana nähdään olevan minäkompetenssi. Sosiaalisten normien seuraamisen lisäksi yksilöllä tulee olla taito esittää itsensä haluamallaan tavalla erilaisissa vuorovaikutustilanteissa. Viidentenä ehtona sille, että yksilön viestintä olisi tehokasta ja tarkoituksenmukaista on se, että yksilöllä tulee olla kyky asettaa tavoitteita viestinnälleen ja osata toimia niiden mukaisesti. Tätä osaamisen tasoa kutsutaan tavoite- tai päämääräkompetenssiksi. Trenholm ja Jensen (2008, 19) muistuttavat siitä, että vaikka osattaisiinkin kaikki viisi edellä mainittua kompetenssin osa-aluetta, niin se ei välttämättä silti aina takaa viestintätilanteen onnistumista. Sellaiset tekijät kuten esiintymisjännitys, väsymys, ristiriitaiset asenteet, arvot tai motivaation puute voivat vaikuttaa viestinnän epäonnistumiseen. Tietysti myös vastaavissa tilanteissa toimimisen harjoitusten puute voi aiheuttaa tilanteen epäonnistumista tai sen kokemista teennäiseksi. Hargien (2006, 15) mukaan käsitteet viestintätaidot tai viestintäosaaminen osoittavat molemmat, että yksilö on varustettu monilla taidoilla pystyäkseen toimimaan tehokkaasti ja toteuttaakseen itseään tilanteen vaatimusten mukaisesti. Taidot ovat hänen mukaansa prosesseja, jotka ilmenevät erilaisena käyttäytymisenä. Käyttäytymisen ilmenemistapoja muokkaavat kognitiiviset, affektiiviset ja havainnointiin liittyvät tekijät. Hargien (2006, 15) mukaan Dindia ja Timmerman (2003) ovat sanoneet, että viestintätaito viittaa yksilön

11 kykyyn saavuttaa viestinnällisiä tavoitteita, ja yksilö valitsee aina jonkin tietynlaisen käyttäytymisen, saavuttaakseen halutun tai tarkoituksenmukaisen lopputuloksen. Valkosen (2003, 17, 232) mukaan tehokas ja tarkoituksenmukainen puhekäyttäytyminen on monipuolisten vuorovaikutustaitojen hallintaa. On oltava tietoa vuorovaikutuksesta, ja osattava tiedostaa viestintätilanteeseen liittyvät asenteet. Puheviestintätaitojen tehokkuutta ja tarkoituksenmukaisuutta arvioitaessa puhujan on oltava tietoinen oman toimintansa tavoitteista ja siitä, kuinka hyväksyttävää käyttäytyminen kussakin tilanteessa on. Valkonen toteaa, että taitavaan puheviestintään liittyy kaksinkertainen tietoisuus. Taitavan viestijän pitäisi osata toimia spontaanisti ja samanaikaisesti pyrkiä tarkkailemaan ja analysoimaan omaa viestintäkäyttäytymistään. Lisäksi viestijän tulisi miettiä koko ajan sitä, mitä sanoo ja miten asiansa ilmaisee. Viestijän tulee tunnistaa se, että on vastuussa omasta tai kaikkien menestymisestä viestintätilanteessa. Tähän kuuluu vahvasti myös viestinnän etiikka. Valkosen (2003, 38 39) mukaan viestintäosaamisen meriitteihin kuuluu myös kyky tehdä päätelmiä siitä, onko viestintäkäyttäytyminen kussakin tilanteessa moraalisesti hyväksyttävää omien pyrkimysten tai toisten ajattelun kannalta. Taidokas viestintäkäyttäytyminen edellyttää siis myös moraalisen vastuun kantamista viestintäteoistaan. McKinneyn, Kellyn ja Duranin (1997, 186) mukaan taidokas viestintäkäyttäytyminen näkyy myös konfliktien ratkaisussa. Konfliktien ratkaisutilanteissa taidokkaat viestijät viestivät tehokkaasti ja osaavat valita kunkin viestintätilanteen kannalta hyväksytyimmän käyttäytymismallin. Dillonin ja McKenzien (1998, 109 110) mukaan tutkijoiden keskuudessa saatetaan olla vähemmän samaa mieltä siitä, mikä ihmisen tavanomaisessa käyttäytymisessä tekee toiminnasta toisten silmissä tehokasta ja hyväksyttävää. Täten on syytä muistaa, että arvioinnit tehokkaasta ja tarkoituksenmukaisesta viestinnästä voivat erota eri kulttuuristen ryhmien välillä. Tämän takia viestintäkompetentin yksilön tulisi omata tarpeeksi kulttuurista, sosiaalista ja psykologista tietoa, jotta osaisi toimia kussakin viestintätilanteessa oikein ja tarkoituksenmukaisesti (Witteborn 2003, 194). Zimmermann (1995, 323) myös muistuttaa viestintäkompetenssin arvioinnin olevan kulttuurisidonnaista,

12 ja täten määritelmät tarkoituksenmukaisesta viestintäkäyttäytymisestä vaihtelevat kulttuurista toiseen. Eräs näkökulma viestintäosaamiseen on myös se, että tavoitteellinen toiminta on usein osittain tiedostamatonta. Viestinnällisesti taidokas yksilö ei tietoisesti koko ajan ajattele, että koska pitää hymyillä tai ottaa katsekontaktia. Hargie (2006, 17) erottelee uusien taitojen oppimisessa neljä erilaista tasoa. Ensimmäisenä tasona uuden taidon opettelussa on tiedostamaton osaamattomuus, jolloin yksilö on autuaan tietämätön siitä, että toimii taitamattomalla tai taidottomalla tavalla. Seuraava taso on tiedostettu osaamattomuus, jolloin yksilö tietää miten pitäisi toimia, mutta tietää myös, ettei hänellä ole kykyä täyttää tason vaatimia vaatimuksia. Kolmas taso on tiedostettu osaaminen, jolla tarkoitetaan ensimmäistä tietoista osaamisen astetta. Tuolloin yksilö tulee tietoiseksi, että hän käyttäytyy toimintaa vaativalla tavalla. Neljäntenä osaamisen kehittymisen asteena pidetään tiedostamatonta osaamista, jolloin oma osaaminen on sisäistettyä ja yksilö voi toimia tehokkaasti ajattelematta sitä. Duranin ja Kellyn (1985, 112 117) mukaan viestintäosaamiseen sisältyy aina myös kognitiivinen ulottuvuus. Heidän tutkimuksessa kognitiivisesti monipuolisemman yksilön koettiin osaavan viestiä empaattisemmin ja tehokkaammin kussakin viestintätilanteessa. Lisäksi kognitiivisesti monipuolisemman viestijän nähtiin muodostavan enemmän huomioita toisista viestijöistä ja tunnistavan paremmin oman roolinsa viestintätilanteessa. Täten heillä nähtiin olevan kyky muodostaa selkeitä viestejä ja tunnistaa viestintätilanteesta toisten motiivit. Näiden taitojen katsottiin olevan olennaisia tehokkaalle ja tarkoituksenmukaiselle viestinnälle. Yhteenvetona voidaan siis todeta, että viestintäosaaminen määritellään useimmiten tehokkaaksi ja tarkoituksenmukaiseksi viestinnäksi. Viestinnän katsotaan olevan tavoitteellista toimintaa, jota ohjaavat vahvasti yksilön tiedot, taidot ja asenteet. Viestintäosaamisen määrittelyssä on aina syytä ottaa huomioon näkökulma, josta sitä tarkastellaan. Viestintäosaamista voidaan tarkastella täten muun muassa piirretyyppisestä tai tilanteellisesta näkökulmasta. Viestintäosaamisen määrittelyssä on aina läsnä myös

13 vallitseva kulttuuri, joten tehokkuuden ja tarkoituksenmukaisuuden arviointikriteerit voivat vaihdella. 2.1.2 Spesifit ja yleiset taidot Taidot voivat olla joko tilannespesifejä tai erilaisissa vuorovaikutustilanteissa sopivia käyttäytymismuotoja eli yleispäteviä taitoja (Valkonen 2003, 47). Puheviestintäosaamisen yhteydessä puhutaan usein näistä spesifeistä ja yleisistä taidoista. Tällä tarkoitetaan sitä, että mitkä taidot voidaan luokitella alakohtaisiksi ja mitkä taas yleisiksi taidoiksi. Tässä tutkimuksessa on hyvä ottaa esiin myös tämä näkökulma, jolloin voidaan tarkastella humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen puheviestintätaitojen alakohtaisuutta. Työyhteisöissä tarvitaan monenlaisia viestintätaitoja, mutta joidenkin tiettyjen taitojen hallinta voi olla jollekin organisaatiolle tärkeämpiä kuin toiselle. Hargien (2006, 2) mukaan työelämän viestinnässä erityyppisten professioiden osaamiseen sisältyy kolmen erilaisten taitojen toteuttamista. Ensimmäisenä hän mainitsee kognitiiviset taidot. Nämä liittyvät ammatin perustietoihin, jotka kuvaavat ammattia ja erottavat ammatin muista ammateista. Hargie ottaa esimerkiksi lääkärit, joiden pitää tietää esimerkiksi ihmisen anatomiasta, jotta voivat toimia ammatissaan. Toisena taitona hän mainitsee tekniset taidot. Näillä taidoilla tarkoitetaan erikoistaitoja ja tekniikoita, jotka ovat välttämättömiä ammatin toteuttamiseen. Lääkäreistä esimerkiksi kirurgin pitää käyttää leikkausveistä taidokkaasti ja oikealla tavalla. Kolmantena ovat sitten viestintätaidot, joiden avulla kykenee viestimään tehokkaasti asiakkaiden ja toisten ammattilaisten kanssa. Rauste- von Wright ja von Wright (1994, 168) toteavat, että erilaista vuorovaikutustyötä tekevien haasteena on työn kahdet kasvot, joilla he tarkoittavat sitä, että työntekijältä vaaditaan sekä oman alan erityistaitoja että erilaisten yleisten vuorovaikutustaitojen hallintaa. Esimerkiksi lääkäri tarvitsee yleisiä puheviestintätaitoja, mutta myös oman alan erityisiä viestintätaitoja. Esimerkiksi Gerlander ja Takala (2000, 158, 160) toteavat, että

14 esimerkiksi lääkärin työssä toimitaan lääketieteen asiantuntijana, mutta ammattiharjoittajan pelkkä substanssitieto ei ainoastaan riitä. Lääkäreillä täytyy olla myös kyky osata ilmaista omaa asiantuntijuuttaan ja taito esittää asiat siten, että asiakaskin ymmärtää ne. Viestinnän roolin katsotaankin jääneen lääkäreiden koulutuksessa liian vähäiseksi, kun on keskitytty opettelemaan enimmäkseen ammatinharjoittamisessa vaadittavia taitoja. Tässä tutkimuksessa on syytä pohtia puheviestintätaitojen alakohtaisuuden merkitystä tarkemmin. Dannels (Ks. esim. Dannels 2001; Dannels 2002; Dannels 2005a.) on tutkinut yleisten ja spesifien taitojen merkitystä eri ammattiryhmissä, etenkin insinöörien taitoja. Hänen mukaansa eri taidot painottuvat eri aloilla eri tavoin, jonka vuoksi puheviestinnän peruskurssien lisäksi tulisi järjestää myös eri ammattialoille suunnattuja viestinnän kursseja. Peruskursseilla opitaan hyödyllisiä puheviestinnän perusasioita teoriasta ja käytännöstä, mutta jokaiseen ammattialaan liittyy myös paljon alakohtaisia taitoja. Hänen mukaansa viestinnällisen kompetenssin tunnusmerkit painottuvat aina kullakin alalla eri tavoin, ja ne ovat sidoksissa erikseen kuhunkin eri tilanteeseen. Tämän vuoksi puheviestinnän opetuksessa tulisi tarjota myös pitemmälle vietyjä kursseja, joissa keskityttäisiin eri konteksteissa vaadittaviin erityistaitoihin. Näin opiskelijat tietäisivät valmistuessaan, minkälaisia erityisiä viestintätaitoja heidän alallaan arvostetaan. Dannelsin (2005a, 1) mukaan arvostetut viestinnän säännöt ja normit ovat tilannekohtaisia ja olosuhteisiin sidottuja. Darling (2005, 22) on samoilla linjoilla. Hänen mukaansa samat tunnuspiirteet eivät kuvaa tehokasta viestintää esimerkiksi liiketaloudessa, kasvatustieteissä tai filosofian piirissä. Tehokkaan viestinnän tunnusmerkit ovat peräisin tietyllä alalla toimimisesta ja siihen liittyvien piirteiden omaksumisesta. Dannelsin (2001, 149 150) mukaan joillakin aloilla arvostetaan enemmän viestintää kirjallisessa muodossa, kun taas toisaalla pidetään arvossaan enemmän suullista viestintää. Teknisillä aloilla taas itse tuote voi merkata osaamisen tasoa enemmän kuin se, millä tavoin se esitellään. Insinöörien keskuudessa esimerkiksi käytetään paljon tehokkaan argumentoinnin keinoina nykyisiä ja aikaisempia tuotekehityksen tuloksia, kun taas psykologian ja sosiaalisten alojen piirissä turvaudutaan perustelemaan itse toimintaa ja metodeja. Insinööripainotteisilla ja matemaattisilla aloilla ei arvosteta kovin tunteisiin vetoavaa kieltä, vaan painoarvoa

15 annetaan enemmän esityksen visuaaliselle puolelle. Täten esimerkiksi insinöörien koulutuksessa puheviestinnän kursseilla tulisi harjoitella teknisen tiedon esittämistä, jota kutsutaan heille tunnusomaiseksi tekniseksi viestinnäksi (Darling & Dannels 2003, 3). Dannelsin (2002, 257, 263 264) insinöörien parissa tehdystä tutkimuksesta selviää, että on olemassa sekä yleisiä sekä alakohtaisesti tarvittavia taitoja eri ammattiryhmien keskuudessa. Tutkimuksen mukaan insinöörien puheviestinnälle on tyypillistä osata kääntää ja tulkita teknistä materiaalia erilaisille yleisöille ja osattava muokata suunnitelmat visuaaliseen muotoon erilaisia esityksiä varten. Tällöin erilaisissa presentaatioissa muuan muassa yksinkertaisuus, vakuuttavuus ja tulosorientoituneisuus ovat insinöörien tehokkaalle viestinnälle tyypillisiä piirteitä. Erityispiirteenä on usein insinöörikielen kääntäminen ei-insinöörimäisille kuulijoille, jolloin esimerkiksi erilaisissa myyntitilanteissa asiat pitäisi esittää mahdollisimman yksinkertaisella kielellä havainnollistavia visuaalisia keinoja käyttäen. Darling ym. (2003, 11) kertovat, että insinöörit tarvitsevat erityisiä viestinnän mukauttamisen taitoja toimiessaan organisaation ulkopuolella teknistä taustaa vähän omaavien kanssa, ja tarvittavat taidot voivat erota suuresti niistä taidoista, joita tarvitaan taas organisaation sisällä toimiessa. Tässä tutkimuksessa tulee tarkkaan miettiä edellä esitettyjä näkökulmia. Edellä esitetyt tutkimukset antavat vahvoja viitteitä siitä, että eri aloilla painotetaan erilaista viestintäosaamista. Jos humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla tarvittavat puheviestintätaidot painottuvat selvästi eri taitotarpeisiin, niin on syytä miettiä puheviestintäkurssien yksityiskohtaisempaa räätälöintiä. Tämä tarkoittaisi sitä, että yliopistossa järjestettävät puheviestinnän kurssit tulisi suunnitella esimerkiksi opiskelijan opiskeleman pääaineen mukaan, jolloin osattaisiin ehkä ennakoida hänen työelämässään tarvitsemansa viestintäosaaminen.

16 2.1.3 Viestintätaitojen luokittelua Viestintäosaamisen määrittelyyn eräs näkökulma on myös erilaisten viestintätaitojen ryhmittely erilaisiin luokkiin (Kostiainen 2003, 34). Valkosen (2003, 42 43) mukaan puheviestinnän tutkimuksissa on kautta aikojen ollut tyypillistä määritellä taitoja luokittelemalla niitä erilaisiin ryhmiin. Useimmiten taidot on ollut tapana jakaa puheviestinnän tuottavuuden ja vastaanottavuuden mukaan. Vaikka taitoja pyritään luokittelemaan tilanne- ja tehtäväkohtaisesti, on syytä muistaa, että taitoja ei voida luokitella vain johonkin tiettyihin tilanteisiin kuuluviksi. Valo (1994, 37 38) toteaa, että taitojen luokittelun tavoitteena on ollut hierarkioiden rakentaminen, joiden avulla on erotettu kieleen, puhetekniikkaan, ja nonverbaliikkaan liittyvät viestintävalmiudet sekä varsinaiset puhumisen ja kuuntelemisen taidot. Puheviestintäosaamiseen on eritelty kuuluvan muassa viestinnän toiminnallisuuteen liittyvät taidot, vuorovaikutuksen ja sanoman rakentamisen taidot sekä sanoman vastaanottamisen ja arvioimisen taidot. Gerlanderin ym. (2000, 173) mukaan taitoluokitusten rinnalle on myös tullut taitojen tarkastelu toiminnan kontekstissa. Tällöin viestintäosaamista ei välttämättä tarkastella yksilön ominaisuutena, vaan sitä tarkastellaan sellaisena kuin se toiminnassa ilmenee. Tässä tulee esille viestinnän osuus laajempana prosessina, jonka avulla sosiaalista maailmaa rakennetaan. Työtehtävissä, joissa työ toteutetaan enimmäkseen kasvokkaisviestinnässä toisten ihmisten kanssa, vuorovaikutus muodostaa tietynlaisen viitekehyksen, jonka puitteissa ammattilainen käyttää oman ammattialansa tietoja. Tällaisissa interpersonaalisissa asiantuntijatehtävissä vuorovaikutuksella on tärkeä rooli työn tuloksellisuudessa. Pelkkä ammattialan tieto ei siis riitä. Esimerkiksi asiakastyytyväisyys voi ilmetä siten, että asiakas on kokenut ammattilaisella olleen miellyttävä tapa viestiä. Tarkasteltaessa viestinnän sisältöä, viestintäosaamista voidaan luokitella sanomien tuottamisen näkökulmasta. Lisäksi voimme tulkita merkitysten sisältöjä ja viestien rakennetta. Viestintää voidaan tarkastella myös yhteiskunnallisen merkityksen kautta,

17 esimerkiksi miten yhteiskunnallisissa vuorovaikutussuhteissa viestintää käytetään vaikuttamisen keinona. Ammatillista viestintää tutkittaessa voidaan tutkia viestintäosaamista erilaisissa interpersonaalisissa konteksteissa. (Kostiainen 2003, 34.) Tässä tutkimuksessa tutkimus keskittyykin juuri ammatillisiin konteksteihin, joissa tarvittavaa viestintäosaamista tarkastellaan. Valkosen (2003, 33 34) mukaan interpersonaalinen kompetenssi nähdään yksilön kykynä saavuttaa viestintätilanteessa omia henkilökohtaisia tavoitteitaan tai se voidaan nähdä myös eräänlaisena kontrollointiprosessina, jonka avulla viestijä ratkaisee erilaisia eteen tulevia ongelmia parhaaksi katsomallaan tavalla. Tarkasteltaessa viestintäosaamista interpersonaalisesta kompetenssista, huomio kiinnittyy silloin erityisesti toimintaan, joissa viestijät omaksuvat erilaisia sosiaalisia käyttäytymismalleja ja pyrkivät hallitsemaan vuorovaikutustilanteita. 2.1.4 Tyypillisiä puheviestintäosaamiseen liitettäviä taitoja 2.1.4.1 Esiintymistaidot Isotalus (1995, 83 84, 89 91, 94) kertoo, että esiintyä voi monella tavalla, mutta puheviestinnän yhteydessä esiintymistaitoihin liittyy aina puhumista. Esiintymistaitoja pidetään täten yksinä keskeisimpinä puheviestintään kuuluvina taitoina. Isotaluksen mukaan esiintymistaitoja tulee tarkastella aina tilanteen mukaan, ja ne koostuvat erilaisista esiintymiseen liittyvistä osataidoista. Tyypillinen tunnusmerkki eri esiintymistilanteille on esiintyjän ja puhujan selkeä erottuminen toisistaan. Isotalus jatkaa, että esiintymistilanteista voidaan erottaa muun muassa puhetaiteeseen, yleisöpuheeseen ja mediaesiintymiseen liittyvät puhetilanteet. Tällöin on selvää, että kussakin tilanteessa arvostetaan erilaisia esiintymisen kriteerejä. Kuitenkin voidaan olettaa, että edellytyksenä kaikille erilaisille puheviestintäesiintymistilanteille ovat muun muassa näissä tilanteissa tarvittavat nonverbaalisen viestinnän taidot, yleisön reagoinnin vuorovaikutustaidot, esityksen valmistelun taidot ja oman esiintymisjännityksen hallitsemisen taidot. Hyvien

18 esiintymistaitojen nähdään olevan tärkeä kriteeri sanoman perillemenossa, ja niillä on merkitystä viestinnän tehokkaaseen onnistumiseen. Valkosen (2003, 44) mukaan esiintymistaitoja verrataan useasti yleisöpuheeseen tai ne voidaan nähdä toisiinsa liittyvinä osataitoina. Yleisöpuheeseen olennaisia tunnusmerkkeinä on nähty liittyvän puheen sisällön muokkaamisen ja valintaan liittyvät taidot sekä erikseen puheen esittämiseen olennaisesti liittyvät taidot. Valkosen mielestä esiintymistaitoja tarkasteltaessa on mielekkäämpää nähdä esiintyminen kokonaisuutena, kuin tarkastella sitä vaan sisällön tai esiintymistyylin perusteella. Valon (1995, 73) mukaan esiintymistaitoja voi olla vaikeaa erottaa ryhmäviestintätaidoista, koska monissa tilanteissa ryhmässä toimiminenkin on esiintymistä, ja koko ryhmä voi vaikkapa esiintyä isommalle yleisölle. 2.1.4.2 Ryhmäviestintätaidot Ryhmässä toiminen edellyttää osaamista toimia ryhmässä. Hakkaraisen ja Hyvärisen (1999, 72 73) mukaan ryhmän vahvuuden nähdään olevan sen jäsenissä, jolloin erilaista tietotaitoa omaavien yksilöiden osaamista voidaan hyödyntää tehokkaasti ongelmanratkaisun ja tavoitteiden saavuttamisessa. Valon (1994, 34) mukaan ryhmässä viestijän tulisi osata mukauttaa omia tavoitteitaan toisten viestijöiden tavoitteisiin ja osattava mukauttaa oma puheenvuoro toisten puheenvuoroihin. Ryhmässä toimiminen vaatiikin koko ajan omien viestien koordinointia suhteessa toisten viesteihin. Valon (1995, 73 74) mukaan ryhmässä toimiminen edellyttää viestijältä tarkkaavaisempaa kontrollointia suhteuttaa toimintaansa toisiin viestijöihin kuin esimerkiksi esiintymistilanteessa, jossa voi itse edetä omien alkuperäisten suunnitelmiensa mukaan. Ryhmäviestinnän perustaidoiksi voidaan luokitella esimerkiksi puheenvuoron ottaminen ja pyytäminen, keskustelun tarkkaavainen seuraaminen, puheenvuoron jatkaminen, tilanteeseen mukautuminen ja keskustelun jatkuva ylläpito. Hakkarainen ym. (1999, 77) näkevät, että ryhmäviestintätaitoihin liittyvät olennaisesti kuuntelemisen taidot, esiintymistaidot, yhteistyötaidot, osallistumisen taidot, asioiden hallintataidot, keskustelun ohjailun taidot ja

19 keskustelun seuraamisen taidot. Valkonen (2003, 45 45) toteaa, että puheviestintäosaamisen tehokasta ja tarkoituksenmukaista viestintää on lähestytty ryhmätaitokeskustelussa jakamalla ryhmätaitoja ryhmä- tai suhdekeskeisten taitojen lisäksi myös tehtäväkeskeisiin taitoihin. Tehtäväkohtaisella ryhmäviestintätaitojen tarkastelulla tarkoitetaan ryhmässä tapahtuvaa toimintaa, jolla yritetään saavuttaa mahdollisimman laadukasta tulosta. 2.1.4.3 Neuvottelu- ja kokoustaidot Neuvottelu- ja kokoustaidot liittyvät olennaisesti ryhmäviestintätilanteisiin, sillä erilaiset neuvottelut ja kokoukset ovat aina useimmiten ryhmäviestintätilanteita. Hakkaraisen ym. (1999, 86) mukaan neuvotteluksi katsotaan vähintään kahden henkilön toiminta, jossa pyritään yhteiseen ratkaisuun, vaikka vastapuolilla olisikin eri tavoitteet. Valon ja Almonkarin (1995, 63) mukaan tarve neuvottelulle syntyykin juuri silloin kun tavoitteet ovat ristiriidassa keskenään, mutta jollekin ongelmalle pitää keksiä kaikkia osapuolia miellyttävä ratkaisu. Kokouskin voi olla hyvin samantyyppinen, mutta useimmiten se liittyy erilaisten yhdistysten ja yhtiöiden asioista sopimiseen. Neuvotteluihin osallistuminen edellyttää taitoa omata neuvotteluhalukkuutta vaikeissa tilanteissa. Erilaisten 2000- luvun kriisien jälkeen neuvottelutaitojen merkitys on entisestään korostunut esimerkiksi konfliktienratkaisutilanteissa. Neuvottelutaitojen tärkeys korostuu yhä globalisoituneemmassa liikemaailmassa, jolloin neuvottelutaitoja tarvitaan erilaisten kulttuuristen ryhmien välillä. (Morreale ym. 2008, 226.) Hakkarainen ym. (1999, 87 88) näkevät, että neuvottelutaitoihin liittyvät olennaisesti ensinnäkin ennakointi- ja suunnittelutaidot, jolloin erityistä huomiota tulisi kiinnittää neuvottelua edellyttävään etukäteistyöhön. Hyvällä valmistautumisella nähdään olevan merkittävä vaikutus hyvään lopputulokseen pääsemisessä. Lisäksi osallistumistaidot, yhteistyötaidot ja esiintymistaidot nähdään merkittävinä taitoina neuvotteluihin osallistuttaessa. Valon ym. (1995, 66) mukaan neuvottelutyylejä on erilaisia kuten ihmisiäkin. Suomessa neuvottelijalta arvostetaan hyvää

20 yhteistyökykyisyyttä, asiantuntevuutta ja rehellisyyttä. Neuvotteluissa vaikuttamisen keinoina käytetään muun muassa erilaisia neuvottelustrategioita ja neuvottelutekniikoita. Neuvottelustrategia toimii neuvottelun toimintasuunnitelmana, joka sisältää erilaisia neuvottelutaktiikoita, joilla pyritään vaikuttamaan toisiin osapuoliin. Neuvottelu- ja kokoustilanteissa tärkeää osaa edustavat myös erilaiset argumentointi- ja perustelutaidot. Valon ym. (1995, 92) mukaan perustelemisen tarkoitus on saada tukea esittämilleen asioille eri todisteiden avulla. Argumentointi voi useinkin tarkoittaa samaa asiaa, vaikka argumentointiin liittyy usein yksityiskohtaisempaa analysointia. Argumentointitaidon sanotaan näkyvän yksilön kykynä analysoida, kritisoida ja osallistua keskusteluun. Argumentointitaitojen yhteydessä puhutaan usein myös tarkoituksenmukaisuudesta eli taidokkaan argumentoijan sanotaan osaavan perustella sanomansa tilanteen vaatimien sääntöjen ja rajoitusten mukaisesti. (Hannken-Illjes 2001, 260 261.) 2.1.4.4 Kuuntelu- ja havainnointitaidot Sanotaan, että kuuntelemisen taito on yksi keskeisimmistä puheviestintätaidoista (Hakkarainen ym. 1999, 36). Valon (1994, 35) mukaan kuuntelemisen perustaidoiksi kutsutaan sellaisia taitoja, kuten esimerkiksi puheenvuorojen rakentumisen tarkka seuraaminen, kuullun sanoman eritteleminen, ja tarkoituksenmukaisen palautteen osaava antaminen. Keskustelussa osanottajan osaava kuunteleminen tulee näkyviin tarkkaavaisena viestintään osallistumisena ja toisten huomioonottamisella keskustelun aikana. Valon (1995, 73) mukaan kuuntelemisen taitoihin kuuluu olennaisesti erilaiset havainnointitaidot, joihin liittyy erilaisia sanoman tulkitsemiseen, käsittelemiseen, arvioimiseen ja päättelyyn liittyviä taitoja. Yleisesti tutkijat ovat sanoneet, että kuunteleminen on dynaaminen prosessi, joka sisältää erilaisia funktioita. Toisaalta kuitenkin jaottelu kuuntelemisen funktion mukaan ei ole välttämättä tarkoituksenmukaisinta, koska kuuntelemisella ei kuitenkaan useimmiten ole vaan yhtä tavoitetta.

21 Imhofin (2005) mukaan tutkijoiden viisi eniten käytettyä määritelmää kuuntelemisesta ovat havaitseminen, huomaaminen, tulkitseminen, muistaminen ja vastaaminen. Kuuntelemiseen on alettu kiinnittää enemmän huomiota, ja Yhdysvalloissa se on jopa määritelty yhdeksi perustaidoksi, joka kansalaisella tulee olla lukemisen, kirjoittamisen, puhumisen ja matemaattisen osaamisen osalla. Myös Suomessa kuuntelemisen merkitystä ja kuuntelutaitoja on alettu korostaa. Kuuntelutaitojen sosiaalinen merkitys yksityis- ja työelämässä on korostunut. ( Välikoski, Ilomäki, Mäki & Janusik 2005, 88 89.) Haasin ja Arnoldin (1995, 123 124) mukaan kollegoiden kuuntelemistaidot nähdään tärkeimmiksi arviointikriteeriksi määriteltäessä viestintäosaamista työyhteisössä. Kuunteleminen nähdään erittäin tärkeänä osana työyhteisöjen erilaisten viestintätilanteiden rakentumisessa. Useista tutkimuksista on tullut ilmi, että tehokas kuuntelemisen taito on suoraan yhteydessä työntekijän aikaansaannoksiin ja menestymiseen työyhteisössä. Haasin ym. (1995, 134) tekemästä tutkimuksesta selviää, että osaavaa viestijää työyhteisössä kuvataan useimmiten kuuntelutaitoihin viittaavin termein, vaikka tutkimuksen kyselyissä ei olisikaan yhtään erityisesti kuuntelemiseen viittaavia kysymyksiä. 2.1.4.5 Palautteenantotaidot Valon ym. (1995, 10 11) mukaan palautteenantotaidoilla tarkoitetaan konkreettisia puhumiseen ja kuuntelemiseen liittyvien piirteiden rakentavaa arviointia. Palautteen antajalla on tällöin aktiivinen rooli, jossa harjoitellaan erityisesti kuuntelemisen taitoja eli erilaisia puheviestinnän havainnoimiseen ja tulkitsemiseen liittyviä taitoja. Valo (1995, 100) toteaa, että opetustilanteissa palautteenannossa pitäisi aina muistaa arvioida puheviestinnän harjoittelun kohteena olevia asioita, ja mikä tärkeää niin palautteenannon jälkeen palautteen saajan pitäisi päästä mahdollisimman nopeasti harjoittelemaan uusia vastaavia tilanteita, jotta saamiansa parannusehdotuksia voisi käytännössä kokeilla. Valkosen ja Suomalaisen (2000, 207, 217) mukaan palautteen antaminen ja puheviestinnän arvioiminen on moniulotteista. Puheviestinnän koulutuksen näkökulmasta, kouluttajan

22 tehtävissä pitää osata analysoida viestintää monipuolisesti, ja kyetä ohjaamaan oppijoita tunnistamaan omia vahvuuksiaan ja toisaalta myös kehityskohteitaan erilaisissa viestintätilanteissa. Kirjoittajien mukaan Jyväskylän yliopistossa järjestettiin 1996 1997 palaute- ja arviointi kurssi. Opiskelijoiden mielestä palaute ja arviointi käsitteitä käytettiin usein lähes rinnakkaisina, jolloin niitä oli vaikea erottaa toisistaan. Palautteen käsitteeseen liitettiinkin usein arviointiin liittyviä määritelmiä. Opiskelijat määrittelivät palautteenannon esimerkiksi tiedoksi, jossa arvioidaan asioita. Palautteen ja arvioinnin eroa korostettiin usein sillä, että arvioinnin koettiin nojaavan erilaisiin kriteereihin, ja niiden analysoimiseen, kun taas palaute koettiin enemmänkin tapahtumien kulun kuvailuna ja ajatusten ilmaisemisena. Edellä esitetyt puheviestintätaidot ovat niitä, jotka useimmiten liitetään puheviestintäosaamiseen. Kyseiset taidot ovat erityisen keskeisiä työelämän vuorovaikutustilanteissa. Edeltä voidaan todeta, että esimerkiksi ryhmäviestintätilanteissa voidaan tarvita yhtä aikaa monia eri puheviestintätaitoja. Esimerkiksi neuvottelutilanteessa tarvitaan sekä neuvottelutaitoja että vakuuttavia esiintymistaitoja. Esiintymistaidot ja ryhmäviestintätaidot ovat keskeisen asemansa vuoksi useimmiten juuri niitä taitoja, joita puheviestinnän opetuksessa erityisesti korostetaan. 2.2 Puheviestinnän opettaminen yliopistossa 2.2.1 Puheviestinnän opetuksen tavoitteet Puheviestinnän kursseilla pyritään kehittämään opiskelijoiden viestintävalmiuksia, ja puheviestinnän kurssit yliopistossa ovat sijoitettu kieli- ja viestintäopintoihin. Jo vuonna 1981 tehdyssä korkeakoulujen puheviestinnän yleisopintoja käsittelevässä selvityksessä opiskelijan tavoitteeksi korkeakoulussa nähtiin tulevaa työelämää varten hankittaviin tietoihin ja taitoihin kuuluvaksi viestintätaito. Selvityksen mukaan puheviestinnän

23 opettamisella yliopistossa on kaksi lähitavoitetta. Ensinnäkin opiskelijan pitäisi puheviestinnän kurssin jälkeen kyetä toimimaan tehokkaasti opiskeluaikanaan kohtaamissaan viestintätilanteissa, kuten erilaisissa ryhmätyöskentelytilanteissa ja seminaareissa. Toiseksi opiskelijan pitäisi pystyä hyödyntämään oppimiaan taitoja työelämässä. (Lehtonen, Valokorpi & Niemi 1981, 4, 22.) Opetuksen suunnittelemisen näkökulmasta voikin pohtia, tulisiko puheviestinnän opetus suunnata opiskelunsa aloittaville vai opintojen loppuvaiheessa oleville opiskelijoille. Nykyään opiskelijalla saattaa olla jo runsaasti työkokemusta ennen yliopisto-opintojen aloittamista. Lisäksi moni opiskelija käy töissä opintojen ohessa, joten silloin voisi ajatella puheviestinnän kurssista olevan hyötyä jo opiskelujen alkuvaiheessa. Almonkari (2007, 45) mainitseekin, että on syytä muistaa, että opiskelu ei aina nykyään ole päätoimista, vaan työn ohessa opiskelu on yhä tavallisempaa. Fleuriet (1997, 51 52) kertoo, että nykyään on alettu antamaan enemmän tunnusta sille, että opiskelijan puheviestintäosaaminen on kokonaisvaltaisesti tärkeää korkeakoulujen koulutuksellisen tehokkuuden kannalta. Vaikka puheviestintäosaamisen saavuttaminen nähdään nykyään tärkeänä vaatimuksena korkeakoulutuksessa, niin silti sille ei anneta aina kovin suurta arvoa korkeakouluja koskevan hallinnon ja akateemisten jäsenten keskuudessa. Hyvärisen, Gerlanderin, Almonkarin ja Isotaluksen (2007, 5) tekemän uusimman yliopistojen puheviestinnän yleistilannetta koskevan selvityksen mukaan yliopistoihin vuonna 2005 tulleen tutkintouudistuksen yhteydessä myös korkeakoulujen asetuksiin tuli maininta yliopistokoulutuksessa saavutettavista viestintätaidoista. Nykyisen asetuksen mukaan kandidaatintutkinnon suorittaneen pitäisi omata riittävät viestintätaidot ja maisteritutkinnon suorittaneella pitäisi olla hyvät viestintätaidot. Tällöin puheviestintää opettavat tahot kohtaavatkin haasteita opintojen suunnittelussa, jotta kieli- ja viestintäopintoihin kuuluvilla puheviestinnän kursseilla tapahtuva opetus vastaisi asetettuihin tavoitteisiin. Sallisen (1994, 15) mukaan ei ole yhdentekevää minkälaisia tavoitteita muodolliselle opetukselle asetetaan, koska koulutuksesta työelämään siirtymisen jälkeen puheviestinnän koulutus voi olla todella vähäistä ja satunnaista.

24 Hyvärisen ym. (2007, 12, 33) tekemän selvityksen mukaan puheviestinnän opettajien näkökulmasta puheviestinnän opettamisen ja osaamisen keskeisiksi tavoitteiksi nousivat viisi erilaista pääteemaa. Puheviestintätaitojen saavuttaminen koettiin keskeisimmäksi tavoitteeksi. Keskeisiin puheviestintätaitoihin kuuluivat opiskelussa ja työelämässä tarvittavat viestintätaidot, esiintymistaidot, ryhmäviestinnälliset taidot ja kuuntelemisen taidot. Viestijäkuvan kehittäminen nousi raportissa toiseksi tärkeimmäksi tavoitteeksi. Oman viestintäosaamisen tunnistaminen ja itsensä arviointi viestijänä koettiin tarpeelliseksi. Kolmantena tavoitteena koettiin jatkuvan oppimisen kehittäminen. Tähän kategoriaan luettiin kuuluvaksi sellaiset tavoitteet, kuten jatkuva viestinnän havainnointi ja analysointi sekä palautteen antaminen ja vastaanottaminen. Puheviestinnän teoriatiedon osaaminen nähtiin myös yhtenä tavoitteena. Tällöin haasteeksi koettiin muun muassa puheviestinnän teorioiden opettaminen ja niiden soveltaminen käytäntöön. Puheviestinnän kontekstin ymmärtäminen nousi myös osaamisen tavoitteeksi. Tällöin opiskelijan tulisi osata asioita muun muassa johtajuudesta ja organisaatioviestinnästä. Tavoitteiden monipuolisuudesta voi huomata, että valtakunnallisella tasolla katsottuna yliopistojen opettajien puheviestinnän kurssien tavoitteet eroavat paljoltikin toisistaan, ja vastanneista opettajista 68 % ilmoitti, että puheviestinnän kurssien perussisällöt ja tavoitteet on suunniteltu omassa organisaatiossa. Taitojen kehittymisen näkökulmasta on hyvä muistaa se, että puheviestintää voi oppia muuallakin kuin oppitunneilla. Ei voida myöskään sanoa, että puheviestintää opiskeltaisiin vain työelämää varten, vaan puheviestintätaidot ovat tärkeitä erilaisissa arkipäivän tilanteissa. Perusasiat puheviestinnästä opitaankin sosialisaatioprosessissa, joten puheviestintää aloittavalla opiskelijalla on runsaasti kokemuksia viestintätilanteista (Gerlander ym. 2000, 175). Valkonen (2003, 48) muistuttaa, että taitavaksi puheviestijäksi voi tulla esimerkiksi käytännön viestintätilanteissa toimimisen tai mallioppimisen avulla. Tämän takia puheviestinnän opetuksen tavoitteena onkin tarjota lisätietoa puheviestinnästä ja mahdollisuutta saada palautetta omista taidoistaan. Puheviestinnän opetuksen yhtenä tavoitteena on myös tukea realistisen ja myönteisen viestijäkuvan muodostumista. Viestijäkuvan realistisuudella tarkoitetaan, että yksilön käsitys itsestään viestijänä vastaa

25 hyvin paljon sitä käsitystä, millaisena muut hänet näkevät. Myönteisellä viestijäkuvalla tarkoitetaan yksilön arvostusta omaa osaamistaan kohtaan. (Valkonen 2003, 236 237.) Viestijäkuvan ollessa tietyiltä osin negatiivinen, tulee opiskelijaa tukea ja auttaa uskomaan omiin taitoihinsa. Esimerkiksi esiintymistä harjoitellessa, on tuettava opiskelijan luottamusta niissä taidoissa, joita hän ei itse havaitse esimerkiksi esiintymiseen liittyvän kielteisen asennoitumisen vuoksi (Valkonen 2003, 241). Opetuksessa ei kannattaisi välttämättä tehdä kovin suurta jakoa esiintymisen ja ryhmäviestinnän suhteen, sillä sana esiintyminen voi lisätä pelkoa ja jännitystä puheviestinnän opiskelua kohtaan (Valo 1995, 73). Almonkari (2007, 164 168, 180) kertoo, että opiskelija joutuu väistämättään opiskeluaikana kohtaamaan opiskelutilanteita, joista ei selviä pelkästään olemalla hiljaa. Nykyään opetusta toteutetaan yhä enemmän esimerkiksi erilaisten ryhmätöiden ja seminaarien muodossa. Esiintymisjännityksestä kärsiville tämä voi aiheuttaa yleisen opiskelukyvyn heikentymistä. Puheviestinnän opetuksesta vastaavat tahot ovat merkittävässä asemassa opiskelijan myönteisen viestijäkuvan vahvistamisessa. Kielteisen esiintymiseen asennoitumisen kääntäminen myönteiseksi erilaisten harjoitusten avulla on erittäin tärkeää. Kieli- ja viestintäopintojen yhteydessä tulisi keskustella enemmän erilaisista viestinnän ilmiöistä. Erityisesti keskustelua voitaisiin käydä yleisön reaktioista puhujaa kohtaan. Tästä voisi olla merkittävää apua esiintymisjännittäjille, jotka saattaisivat huomata, että esiintymisjännitys on normaalia eikä jännitys välttämättä näy päällepäin. Almonkari ehdottaakin, että kieli- ja viestintäopintoja kehitettäessä voitaisiin ottaa paremmin huomioon myös esiintymisjännittäjät, jolloin kaikki lähtisi puheviestinnän opiskelun myönteisyyttä ja kiinnostavuutta herättävästä kurssitiedotteesta. Kursseilla tulisi keskustella jännittämisen yleisyydestä ja keinoista lievittää omaa jännitystään. Lisäksi tulisi myös saada opiskelijat ymmärtämään, että jokainen tulee kurssille kehittämään omaa osaamistaan, ja tärkeää olisi saada opiskelijoille myönteisiä esiintymiskokemuksia ja onnistumisen tunteita omista suorituksistaan. Almonkarin mukaan on valitettavaa, että monelle opiskelijalle ei tarjoudu tarpeeksi tilanteita, joissa omaa viestintäosaamistaan ja viestintämyönteisyyttään voisi kehittää. Opetusmenetelmiä tulisi kehittää siihen suuntaan,