MATKA MENNEESEEN KATSE TULEVAAN Menneisyysmatkailu nuoren toimintakykyä tukevana terapiamenetelmänä lastensuojelussa Riikka Siniluoto Opinnäytetyö, kevät 2007 Diakonia-ammattikorkeakoulu, Diak Etelä, Helsinki Sosiaalialan koulutusohjelma Sosionomi (AMK)
TIIVISTELMÄ Riikka Siniluoto. Matka menneeseen Katse tulevaan. Menneisyysmatkailu nuoren toimintakykyä tukevana terapiamenetelmänä lastensuojelussa. Helsinki, kevät 2007, 114 s., 4 liitettä. Diakonia-ammattikorkeakoulu, Diak Etelä, Helsinki, Sosiaalialan koulutusohjelma, sosionomi (AMK). Tämän opinnäytetyön tarkoituksena on parantaa sosiaalihuollon laatua lastensuojelun työmenetelmiä kehittämällä. Tavoitteena oli tuoda esille omahoitajien käsityksiä ja mielipiteitä menneisyysmatkailun positiivisista vaikutuksista nuoren identiteettiin, itsetuntoon ja ihmissuhteisiin. Opinnäytetyön tavoitteena oli myös kartoittaa lastensuojelun ammattilaisten käsityksiä menneisyysmatkailun käytettävyydestä. Opinnäytetyö on kvalitatiivinen tutkimus. Opinnäytetyön aineisto kerättiin yhdeksältä lastensuojelun työntekijältä käyttäen teemahaastattelua. Teemahaastatteluissa oli kolme teemaa ja ne toteutettiin kahdessa helsinkiläisessä lastenkodissa kevään 2006 aikana. Aineisto analysoitiin deduktiivisella sisällön analyysillä. Opinnäytetyön tulokset osoittavat, että menneisyysmatkailun avulla nuori saa mahdollisuuden rakentaa menneisyytensä uudelleen. Tämän seurauksena nuoren identiteetti voi selkiytyä. Menetelmän avulla nuori voi alkaa uskoa paremmin tulevaan ja tämän kautta myös suunnitella sitä enemmän. Menneisyysmatkailu voi aiheuttaa myös positiivisia tunteita, jotka voivat parantaa nuoren itsetuntoa ja tunteiden käsittelykykyä. Opinnäytetyön tulokset osoittavat, että nuoren asenteet ja mielipiteet esimerkiksi lastensuojelulaitosta kohtaan voivat muuttua positiivisemmiksi ja realistisemmiksi. Menneisyysmatkailun avulla nuoren sosiaaliset taidot voivat kehittyä ja verkosto laajentua. Menneisyysmatkailu voi lisäksi syventää nuoren ja omahoitajan välistä suhdetta. Lastensuojelun kentällä on tarvetta erilaisille terapiamenetelmille, sillä niiden avulla voidaan tukea psyykkisesti oireilevaa nuorta. Menneisyysmatkailu on haastava menetelmä, joka vaatii resursseja, mutta onnistuneen prosessin tulokset voivat olla merkittäviä. Asiasanat: lastensuojelu, terapiamenetelmä, menneisyysmatkailu, nuori, omahoitaja, toimintakyky, kvalitatiivinen tutkimus
ABSTRACT Riikka Siniluoto. The journey to the past, looking to the future. Supporting youth in child protection using the method of past travelling. Spring 2007, 114 p., 4 appendices. Diaconia University of Applied Sciences, Diak South, Helsinki Unit, Degree Programme in Social Services. The purpose of this thesis was to find out the influence of the therapy method past travelling on young people living in children s home. The angle was on positive impacts of the method on identity, self-esteem and relationships. By this thesis I wanted to increase the knowledge and interest in this therapy method in the field of child welfare. By this thesis I also wanted to offer help and tools for professionals. In this way their threshold to use past travelling could lower and the social services could develop. The study was qualitative research. Nine professionals working in child welfare were involved in this research. The data was collected by using the theme interview with three themes. It was carried out in two children s home in Helsinki in spring 2006. The results of the interviews were analysed with deductive content analysis. The results of the study indicated clear influence on the identity, self-esteem and relationships of the youth. By using the method past travelling the working order of young people improved. The relationship with own care worker also developed and deepened. Based on the results, it appears there is a need for this kind of therapy method in the field of child welfare. The results of the study indicate also that the journey to the past is an efficient method to help the youth within child welfare. The method is challenging and requires resources but the results of a successful process can be impressive. Keywords: therapy method, past travelling, youth, child welfare, own care worker
SISÄLLYS 1 JOHDANTO...7 2 LASTENSUOJELU...9 2.1 Lastensuojelun yleiset periaatteet...9 2.2 Lastensuojelun sijaishuolto sekä lastenkodit...10 2.3 Lastensuojelun asiakkaat...11 2.4 Omahoitaja ja omahoitajuus...12 3 NUOREN TOIMINTAKYKY...15 3.1 Nuori ja nuoruus...15 3.2 Toimintakyky...16 3.3 Identiteetti...17 3.4 Itsetunto...19 3.5 Ihmissuhteet...20 4 MENNEISYYSMATKAILU TERAPIAMENETELMÄNÄ...22 4.1 Historiaa...22 4.2 Muistelu osana menneisyysmatkailua...23 4.3 Menneisyysmatkailu ja kronotopia...24 4.4 Dialogisuus ja kokemuksellinen oppiminen osana menneisyysmatkailua...26 4.5 Arvostavasta keskustelusta voimaantumiseen...27 4.6 Menneisyysmatkailu prosessina...28 5 NÄKÖKULMIA MENNEISYYSMATKAILUUN...34 5.1 Menneisyysmatkailu nuoren näkökulmasta...34 5.2 Menneisyysmatkailu nuoren perheen ja suvun näkökulmasta...35 5.3 Menneisyysmatkailu lastensuojelulaitoksen ja omahoitajan näkökulmasta...37 6 KOOSTE AIHEPIIRIIN LIITTYVISTÄ TERAPIAMENETELMISTÄ...41 6.1 Musiikkiterapia...41 6.2 Taideterapia...42 6.3 Psykodraama...43
6.4 Elämänkertaketjumenetelmä...43 6.5 Seikkailukasvatus...44 6.6 Suora työ lapsen kanssa...45 6.7 Elämäntarinakirja...45 7 TUTKIMUKSEN TARKOITUS JA TAVOITTEET...47 8 TUTKIMUSMENETELMÄT...48 8.1 Kvalitatiivinen tutkimus...48 8.2 Aineiston keruu...49 8.3 Aineiston analysointi...51 8.4 Tutkimuksen luotettavuus...52 9 TUTKIMUSTULOKSET JA NIIDEN ARVIOINTI...55 9.1 Menneisyysmatkan lähtökohdat...56 9.2 Tavoitteet ja odotukset...58 9.3 Merkittävin muutos ja suurin saavutus...59 9.4 Menneisyysmatkailun vaikutukset nuoren identiteettiin...61 9.5 Tulevaisuuden suunnitelmat ja usko tulevaan...63 9.6 Menneisyysmatkailun vaikutukset nuoren itsetuntoon...65 9.7 Nuoren erilaiset käsitykset, mielipiteet ja asenteet muutoksessa...70 9.8 Menneisyysmatkailun vaikutukset nuoren ihmissuhteisiin...71 9.9 Menneisyysmatkailun vaikutukset omahoitajasuhteeseen...74 9.10 Haastateltavien mielipiteitä menetelmästä...76 10 POHDINTA JA JOHTOPÄÄTÖKSET...80 LÄHTEET...86 LIITTEET...92 Liite 1. Saatekirje...92 Liite 2. Suostumus haastatteluun osallistumisesta...93 Liite 3. Teemahaastattelurunko...94 Liite 4. Omahoitajan opas menneisyysmatkalle...96
Matka eiliseen Älä menneisyyttä peitä, hukkaan elämääsi heitä. Sillä kokemukset hyvät ja pahat ovat osa sinua. Sen mikä olet nyt, on menneisyys luonut sinusta. Matka eiliseen, katse huomiseen viitoittaa tietä elämämme. Muistot, kysymykset, haaveet ja tunteet elävöittävät kokemuksiamme. Olet paljon kokenut surua ja tuskaa. Nähnyt kuinka elämä voi olla harmaata ja mustaa. Nyt on aika opiksi ottaa viisastua kokemasta. Että vältyt jatkossa, samoja virheitä tekemästä. Ole rohkea ja uskalla, menneisyytesi kohdata. Sillä siten ymmärrät enemmän, syitä ja seurauksia elämän. Ilman menneisyyttä, ei ole nykyisyyttä. Ja ilman ymmärrystä, ei ole tulevaisuutta. Siispä käsi kädessä, lähdetään matkalle yhdessä. Avaten lukot, murtaen muurit, löytäen etsityt vastaukset. Matkaten eiliseen, katsoen huomiseen. Löytäen menneisyyden varjoista, myös valoa, onnea ja rakkautta.
1 JOHDANTO Yhteiskunnan kehittyminen luo erilaisia paineita ja haasteita arjessa selviytymiseen. Yksilökeskeisessä yhteiskunnassa on esimerkiksi kyettävä olemaan jatkuvasti yhä tehokkaampi, kykenevämpi ja itsenäisempi. Yhteiskunnan vaatimukset saattavat johtaa stressiin ja väsymykseen sekä mielenterveydenongelmiin. Nämä heijastuvat herkästi perheiden toimintakykyyn ja hyvinvointiin, lapsen ja vanhemman väliseen vuorovaikutukseen, lasten ja nuorten kasvatukseen sekä vanhempien keskinäiseen parisuhteeseen. Kun joku perheenjäsenistä voi pahoin, koko perheen hyvinvointi on vaakalaudalla ja herkästi haavoittuvassa tilassa. Mikäli vaikeudet kasautuvat, ne voivat vaarantaa lasten ja nuorten terveellisen kasvun sekä kehityksen. Perheen kohtaamat vaikeudet saattavat johtaa lastensuojeluasiakkuuden syntyyn. Opinnäytetyöni aiheena on menneisyysmatkailu, joka on lastensuojeluperheille suunnattu terapiamenetelmä. Sen ensisijaisena tarkoituksena on tukea lastensuojelulaitoksessa asuvan lapsen tai nuoren toimintakykyä, mutta se tähtää myös koko perheen hyvinvoinnin paranemiseen ja arkea värittävien vaikeuksien vähenemiseen. Idea opinnäytetyön aiheesta nousi opintoihin sisältyneen lastensuojelua käsitelleen käytännönharjoittelun aikana. Menneisyysmatkailu oli käytössä laitoksessa, jossa olin harjoittelussa, mikä edesauttoi tiedonkeruuta aiheesta. Tavoitteena on, että jatkossa työskennellessäni lastensuojelun parissa, voin käyttää menneisyysmatkailua työvälineenä tulevien omahoidettavieni kanssa. Valitsin opinnäytetyöni aiheeksi menneisyysmatkailun siksi, että siinä yhdistyy monta minua kiinnostavaa asiaa eli lastensuojelu, erilaiset terapiamenetelmät sekä lasten ja nuorten hyvinvointi. Minua on aina kiehtonut myös menneisyys ja uskon, että jokainen voi löytää menneisyydestä voimavaroja niin nykyhetkeen kuin tulevaisuuteenkin. Olen kiinnostunut nuorista ja nuoruudesta ikävaiheena. Siksi tutkinkin menneisyysmatkailun vaikutuksia juuri nuoren toimintakykyyn. Nuoruus on mielestäni kovin mielenkiintoinen ajan jakso, sillä silloin tapahtuu niin paljon. Lapsesta kasvaa ja kehittyy vähitellen nuori ja nuoresta aikuinen, itsenäisesti ajatteleva ja tunteva yksilö. Minua kiinnostavat lisäksi erilaiset terapiamenetelmät, joiden avulla voidaan tukea kasvavan nuoren toimintakykyä.
8 Tämän opinnäytetyön tarkoituksena on parantaa sosiaalihuollon laatua lastensuojelun työmenetelmiä kehittämällä. Tavoitteena on tuoda esille omahoitajien käsityksiä ja mielipiteitä menneisyysmatkailun positiivisista vaikutuksista nuoren identiteettiin, itsetuntoon ja ihmissuhteisiin. Opinnäytetyön tavoitteena on myös kartoittaa lastensuojelun ammattilaisten käsityksiä menneisyysmatkailun käytettävyydestä. Sosiaalihuollon työmenetelmien tutkiminen ja kehittäminen on tärkeää, sillä siten voidaan saada uutta tietoa ja välineitä arjen työhön ja mahdollistaa palveluiden laadun parantaminen. Tähän liittyen halusin liittää osaksi opinnäytetyötä harjoittelun kehittämistehtävänä syntyneen oppaan omahoitajille menneisyysmatkailusta. Oppaan tavoitteena tässä opinnäytetyössä on houkutella, innostaa ja rohkaista omahoitajaa kokeilemaan menneisyysmatkailua omahoidettavansa kanssa. Opas kokoaa sisälleen konkreettiset ohjeet matkan kulusta ja tarjoaa materiaalia, ideoita sekä neuvoja sen toteuttamiseen käytännössä. Omahoitajan oppaan avulla kynnys menetelmän käyttämisen aloittamiseen voi alentua. Toistaiseksi Omahoitajan opas kulkee rinnakkain tämän opinnäytetyön kanssa. Jatkossa tulen kuitenkin muotoilemaan oppaasta itsenäisen kokonaisuuden niin, että se on ymmärrettävissä ja käytettävissä myös ilman tätä opinnäytetyötä.
9 2 LASTENSUOJELU 2.1 Lastensuojelun yleiset periaatteet Tässä tutkimuksessa tarkoitan lastensuojelulla sitä, mitä siitä on lastensuojelulain ja asetuksen puitteissa määritelty. Lastensuojelun tarkoitus on nimensä mukaisesti suojella lasta. Sen periaatteet määritellään lastensuojelulaissa (L 1983/683). Lain mukaan lapsella on oikeus turvalliseen ja virikkeitä antavaan kasvuympäristöön, tasapainoiseen ja monipuoliseen kehitykseen sekä etusija erityiseen suojeluun. Lastensuojelun tarkoituksena on turvata lapsen edellä mainitut oikeudet. Tähän tavoitteeseen lastensuojelu pyrkii vaikuttamalla yleisiin kasvuoloihin, tukemalla huoltajia lasten kasvatuksessa sekä toteuttamalla perhe- ja yksilökohtaista lastensuojelua. Tavoitteena on, että lapsi saa kaikissa olosuhteissa sellaisen huollon kuin lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetussa laissa (L 1983/361) on säädetty. (L 1983/683, 1 2.) Perhe- ja yksilökohtaista lastensuojelua ovat avohuollon tukitoimet, huostaanotto ja sijaishuolto sekä jälkihuolto (L 1983/683, 8.). Mikäli lapsen kasvuolot ovat puutteelliset ja perustarpeet eivät täyty voidaan perhettä tukea avohuollon tukitoimien avulla. Tällaisessa tilanteessa lapsen terveys ja kehitys on jollakin lailla vaarantunut. Niiden avulla pyritään ennaltaehkäisemään erilaisia ongelmia, niiden syntyä ja kasaantumista sekä parantamaan lapsen elämän laatua. (Mikkola & Helminen 1994, 28.) Avohuollon tukitoimia ovat myös sosiaalityö sekä erilaiset kolmannen sektorin tarjoamat palvelut, kuten kerhot, retket ja leirit. Avohuollon tukitoimien avulla pyritään tukemaan lasten ja nuorten kasvua ja kehitystä sekä perheiden arjessa selviytymistä. Tukitoimet suunnitellaan aina yksilöllisesti jokaisen perheen tarpeiden mukaan. (Bardy, Salmi & Heino 2001, 90.) Usein perheiden ongelmat tulevat ilmi peruspalvelujen, kuten päivähoidon, koulun ja neuvolajärjestelmän piirissä. Näiden kautta pyritään järjestämään perheille myös ensisijaisesti tukea. (Mikkola & Helminen 1994, 28.) Jos lapsen terveys tai kehitys vaarantuu vakavasti, avohuollon tukitoimet eivät riitä ja sijaishuollon järjestäminen on lapsen edun mukaista, sosiaalilautakunta on velvollinen ottamaan lapsen huostaan (L 1983/683, 16.). Lapsen huostaanotto on viimesijainen
10 toimenpide ja se merkitsee käytännössä pitkäaikaista, kodin ulkopuolisen hoidon tarvetta (Bardy, Salmi & Heino 2001, 90.). Lastensuojelun sijaishuolto on tarkoitettu kaikille alle 18-vuotiaille lapsille ja nuorille. Sijaishuollon päätyttyä lapsella tai nuorella on oikeus sosiaalilautakunnan järjestämään jälkihuoltoon kunnes hän täyttää 21 vuotta. (L 1983/683, 34.) 2.2 Lastensuojelun sijaishuolto sekä lastenkodit Lastensuojelu jakautuu moneen eri osaan. Yksi näistä on lasten ja nuorten sijaishuolto. Sillä tarkoitetaan lapsen hoidon ja kasvatuksen järjestämistä kodin ulkopuolella. Sijaishuoltoon voidaan sijoittaa vain sosiaalilautakunnan huostaanottama lapsi. Lapsen sijaishuolto voidaan järjestää perhehoitona tai laitoshuoltona taikka muulla tarkoituksenmukaisella tavalla. (L 1983/683, 22.) Lastensuojelulaitoksia, joissa voidaan järjestää lapsen sijaishuoltoa ja laitoshuoltoa tukitoimena, ovat lastenkodit, nuorisokodit ja koulukodit sekä muut näihin rinnastettavat lastensuojelulaitokset (L 1983/683, 29.). Lastenkotihoidon tarkoituksena on turvata sijoitetuille lapsille turvallinen ja virikkeitä antava kasvuympäristö sekä tasapainoinen ja monipuolinen kehitys. Osa lastenkodeista toimii vastaanottolaitoksina, osa pitkäaikaislaitoksina. Toisinaan pitkäaikaislaitoksen yhteyteen on perustettu erillinen vastaanotto-osasto. Vastaanottolaitoksessa sijoitus on tarkoitettu lyhytaikaiseksi, kestoltaan muutamasta päivästä vuoteen. Vastaanottolaitoksen päätehtävinä ovat kotitilanteen selvittäminen, vanhemmuuden arviointi ja lapsen tulevaisuuden hahmottaminen, joihin kuuluvat muun muassa lapsen voimavarojen ja erityistarpeiden arviointi. Vastaanottolaitoksessa työ on nopeatempoista ja edellyttää tiivistä neuvotteluyhteyttä perheen kanssa sekä viranomaisyhteistyötä. Pitkäaikaislaitoksessa sijoitus perustuu arviointiin sijoitustarpeen pitkäaikaisuudesta. Sijoituksen kesto riippuu lapsen tarpeista ja perheen tilanteesta. Toiminta on verkkaisempaa kuin vastaanottolaitoksessa ja neuvotteluja on harvemmin. Toiminnan tavoitteena on hyvän elämän luominen lapselle tässä ja nyt. (Vogt 2005, 18.) Lapsen sijoituspaikkaa valitessa on aina otettava huomioon lapsen etu. Katse on osattava kohdistaa myös tulevaisuuteen. Hoidontarpeen ollessa lyhytaikainen, lapsi sijoitetaan yleensä laitokseen. Tavoitteena on, että lapsi voi palata mahdollisimman pian takaisin
11 kotiin. Pitkäaikaisen sijoituksen tarpeessa oleva lapsi pyritään sijoittamaan aina perhehoitoon, jotta hänellä olisi mahdollisimman kodinomainen asuin- ja kasvuympäristö. Usein kuitenkin laitos on välietappina matkalla kohti perhekotia tai sijaisperhettä. (Mikkola & Helminen 1994, 179 180.) 2.3 Lastensuojelun asiakkaat Lastensuojelun asiakas on useimmiten kokonainen perhe. Perhetyyppejä on monenlaisia, mutta lähtökohtana on perinteinen ydinperhe. Lastensuojelun asiakkaista käytetään usein nimityksiä lastensuojeluperhe, lastensuojelunuori tai lastensuojelulapsi. Lastensuojeluperheellä tarkoitetaan sellaista perhettä, jossa lapsen tai nuoren kasvu ja kehitys vaarantuvat jollakin tapaa. Perheestä tulee lastensuojelun asiakas, mikäli siinä esiintyy tarvetta esimerkiksi lastensuojelun avohuollon tukitoimille. Vuorovaikutusprosessien tutkimuskeskuksen työryhmä on määritellyt lastensuojeluperheen yhdeksi perhetyypiksi. Lastensuojeluperheiden ihmissuhteissa ja toiminnassa on työryhmän mukaan tiettyjä samankaltaisia piirteitä. Perheissä voi olla esimerkiksi merkittäviä mielenterveysongelmia, päihderiippuvaisuutta, sosiaalisia ja taloudellisia ongelmia tai puutteita vanhemmuudessa. (Varilo ym. 1999, 27, 33.) Lastensuojelun asiakas voi olla kokonaisen perheen sijasta myös nuori silloin, kun hän itse vanhemmista riippumatta vaarantaa hyvinvointiaan esimerkiksi laiminlyömällä koulun, käyttämällä päihteitä tai tekemällä rikoksia. Lastensuojelunuoreksi nimitetään lastensuojelun asiakasta, joka on iältään alle 21-vuotias. Lastensuojeluperheessä on tavanomaista, että ihmissuhteita pidetään yllä vain niin kauan kuin muista ihmisistä koetaan olevan jotakin hyötyä. Ihmissuhteet eivät siis useinkaan ole kovin tasapuolisia. Tavallista on myös se, että vanhemmat eroavat äkillisesti ilman selityksiä ja eron suremista. Lastensuojeluperheessä suru siirretään muiden kannettavaksi tai peitetään muilla tunteilla, kuten vihalla ja katkeruudella. Eron jälkeen kieltäydytään helposti tapaamasta muita perheenjäseniä, sillä eron aiheuttama häpeä koetaan liian raskaaksi kantaa. Lisäksi tunteet kielletään ja niistä keskustellaan hyvin vähän, jos ollenkaan. Ylipäänsä vastavuoroinen keskustelu vanhempien ja lasten kesken on näissä perheissä hyvin vähäistä. Tästä johtuen vanhemmat saattavat siirtää lapsia henkilöiltä toisille ilman minkäänlaisia
12 selityksiä ajatellen, etteivät he kärsi siitä. He ikään kuin kovettavat itsensä tunteilta ja tämän vuoksi toisen rooliin asettuminen koetaan hankalaksi. (Lounavaara-Rintala, Varilo, Vuornos & Wahlbeck 1999, 27 29.) Lastensuojelulapsen ja -nuoren kuva itsestä ja ympäristöstä hämärtyy, sillä vanhemmat eivät selitä ja kerro lapsilleen totuudenmukaisesti asioita. Perheenjäsenistä ei välttämättä puhuta oikeilla nimillä ja näin ollen jokaista äidin miesystävää saatetaan kutsua isäksi. Lastensuojeluperheessä lapsen ja vanhemman suhde on saattanut kääntyä myös päälaelleen. Tällöin lapsi onkin se, joka huolehtii vanhemmistaan ja kodista. Tällaisessa perheessä lapselle ei kehity kuvaa normaalista perheestä ja sen toiminnasta sekä erilaisista roolimalleista. Kaikki tämä lisää lastensuojelun asiakkaina olevien lasten ja nuorten turvattomuuden tunnetta. (Lounavaara-Rintala, Varilo, Vuornos & Wahlbeck 1999, 30 33.) Vuorovaikutusprosessien tutkimuskeskuksen työryhmä on tullut siihen johtopäätökseen, että lastensuojeluperheiden kokema häpeä on heidän toimintansa taustalla. Häpeän tunne on näissä perheissä niin valtava ja tuskallinen, että se pyritään torjumaan. Tällä pyritään siihen, ettei häpeän tunteen aiheuttaneita asioita jouduttaisi kohtaamaan ja käsittelemään. Torjuntakeinona saatetaan käyttää esimerkiksi hylkäämistä, mikä lisää jälleen häpeää. Häpeästä ja sen torjumisesta muodostuu helposti kierre, joka vaikuttaa jatkuvasti tehtäviin ratkaisuihin ja toimintamalleihin lastensuojeluperheissä. (Lounavaara- Rintala, Varilo, Vuornos & Wahlbeck 1999, 32 34.) 2.4 Omahoitaja ja omahoitajuus Omahoitajalla ja omahoitajuudella on hyvin merkittävä rooli menneisyysmatkailua tehtäessä, sillä kyseessä on omahoitajan ja omahoidettavan nuoren yhteinen matka. Tutkimusaineisto on kerätty suurimmaksi osaksi lastenkodeissa työskenteleviltä omahoitajilta, jotka ovat käyttäneet menneisyysmatkailua työvälineenä. Tämän vuoksi omahoitajuus on tutkimukseni kannalta keskeinen käsite ja tarpeellinen avata tässä kappaleessa. Omahoitajuus on yksi lastensuojelulaitoksissa yleisesti käytössä olevista hoitomenetelmistä. Omahoitajuuteen liittyvissä tavoitteissa, keinoissa sekä järjestelyissä on laitoskohtaisia eroja. Esimerkiksi omahoitajasta puhuttaessa voidaan käyttää myös muita ni-
13 mityksiä, kuten omaohjaaja tai oma-aikuinen. (Kyrönseppä, Rautiainen & Airio 1990, 7.) Omahoitajuudella tarkoitetaan tietyn henkilön nimeämistä heti lapsen sijoituksen alkaessa ja hänen sitoutumistaan lapsen tai nuoren pitkäjänteiseen ja suunnitelmalliseen hoitamiseen sekä kasvattamiseen (Karppinen 1999, 14.). Lapsen tullessa osastolle hänen omahoitajansa valitaan sen hetkisten hoitajien työtilanteen mukaisesti. Yleensä omahoitajaksi määräytyy se hoitaja, joka sillä hetkellä on vapaana sitoutumaan kyseiseen tehtävään. Omahoitaja on se ihminen osastolla, joka tietää ja tuntee lapsen asiat parhaiten. (Kinnunen 1999, 88 90.) Omahoitajuuden tarkoituksena on ensisijaisesti vastata lapsen yksilöllisiin hoidollisiin tarpeisiin. Aiempaa perusteellisempi hoito- ja kasvatustyön hahmotus on noussut myös tärkeäksi osaksi omahoitajan työtä. Omahoitajuuden lähtökohtana on lapsen tai nuoren yksilöllisyyden tavoittaminen, jonka kautta pystytään vastaamaan hänen henkilökohtaisiin kehitystarpeisiinsa. (Karppinen 1999, 14.) Omahoitajan tehtäviä ovat lasten asioiden hoitaminen ja järjesteleminen, joihin kuuluvat myös omahoidettavan asioista selvillä ja ajan tasalla oleminen (Kyrönseppä, Rautiainen & Airio 1990, 7.). Näitä ovat esimerkiksi lapsen hoitoon liittyvien tapaamisten ja neuvotteluiden organisointi sekä yhteydenpito lapsen perheeseen ja muuhun verkostoon (Kinnunen 1999, 90 91.). Omahoitaja vastaa lapsen hoidon suunnittelusta ja toteutuksesta ja huolehtii lapsen päivittäiseen elämään liittyvistä asioista, joita ovat muun muassa vaatetukseen, terveydenhuoltoon, päivähoitoon ja kouluun liittyvät asiat (Kyrönseppä, Rautiainen & Airio 1990, 28.). Omahoitajan harteilla on paljon tehtäviä ja vastuuta. Omahoitaja ei ole kuitenkaan vanhempien korvike, vaan vanhempia täydentävä ja vanhemmuutta tukeva aikuinen. Yhtenä omahoitajan tehtävänä on huolehtia siitä, että lapsella on mahdollisuus säilyttää yhteys biologisiin vanhempiinsa sekä muihin läheisiinsä. Yhteydenpidon mahdollistamisen lisäksi omahoitajan tulee tukea lapsen ja tämän vanhempien välistä kiintymyssuhdetta. Tämä vaatii omahoitajalta hyväksyvää suhtautumista lapsen biologisia vanhempia kohtaan, oli vanhemmilla minkälaisia vaikeuksia tahansa. (Bardy 1989, 13 14.) Lapsen asioiden hoitamisen ohella omahoitajan tehtäviin kuuluu myös lapsen itsensä hoitaminen. Se onnistuu parhaiten omahoitajan ja lapsen välille syntyvän omahoita-
14 jasuhteen kautta. Omahoitajasuhde on lapsen ja aikuisen välinen henkilökohtainen vuorovaikutussuhde. Se on myös terapeuttinen ihmissuhde, joka ottaa huomioon lapsen tarpeet. (Kyrönseppä, Rautiainen & Airio 1990, 7.) Omahoitajasuhde alkaa lapsen tullessa laitokseen ja päättyy lapsen lähtiessä laitoksesta. Tälle välille mahtuu lukemattomia sekä lapselle tai nuorelle että hoitajalle tärkeitä hoidollisia ja kasvatuksellisia tilanteita, elämää ja useita erilaisia kokouksia ja neuvotteluja. Näitä ovat muun muassa tutustumiskäynti osastolla, lapsen tai nuoren tilanteen alkuarviointi, tuloneuvottelu, hoitosuunnitelman valmistelu, hoito- ja kasvatusneuvottelut, lähtöhaastattelu, lähtöneuvottelu sekä hoitokritiikki. (Kyrönseppä, Rautiainen & Airio 1990, 19 21.).
15 3 NUOREN TOIMINTAKYKY Ikävaiheiden määritelmät sekä alkamis- ja päättymisiät vaihtelevat eri lähteissä ja eri määritelmien mukaan. Lisäksi näkökulmat ikävaiheiden kehitystehtävistä vaihtelevat. Tästä johtuen lienee tarpeellista määritellä nuoren ja nuoruuden osana tutkimustani, jotta lukijalle selviää, mitä juuri tässä tutkimuksessa termeillä käsitetään ja tarkoitetaan. Tässä luvussa määritellään teoriaan pohjautuen myös toimintakyvyn käsite sekä identiteetti, itsetunto ja ihmissuhteet sisältöineen. 3.1 Nuori ja nuoruus Lastensuojelulaissa lapsella tarkoitetaan henkilöä, joka ei ole täyttänyt 18 vuotta ja nuorella henkilöä, joka ei ole täyttänyt 21 vuotta. Alaikärajaa nuoren henkilön määritelmälle ei nykyisessä laissa ole määritelty. (L 1983/683, 3.) Nuoruusiässä yksilön asema, roolit, oikeudet ja velvollisuudet muuttuvat huomattavasti. Nuoruuden voidaan katsoa olevan prosessi, jossa lapsesta tulee aikuinen fyysisesti, psyykkisesti ja sosiaalisesti. Psykoanalyyttisesti suuntautuneet nuoruusiän tutkijat ovat käsitelleet nuoruutta kriisinä, joka kaikkien olisi käytävä läpi, jotta heidän olisi mahdollista kehittyä terveiksi aikuisiksi. (Saarinen, Ruoppila & Korkiakangas 1994, 157.) Nuoruus voidaankin nähdä kehittyvän persoonallisuuden toisena mahdollisuutena. Jos lapsuudessa ja varhaiskehityksessä jotkin kehitystehtävät ovat jääneet ratkaisematta, ne voidaan kohdata uudelleen nuoruudessa ja yrittää ratkaista ne kehittyneemmillä keinoilla. Dunderfeltin (1992) mukaan nuoruusikä voidaan jakaa kolmeen eri kehitysvaiheeseen. Näitä ovat nuoruusiän varhaisvaihe, keskivaihe ja loppuvaihe. Jokaisessa kehitysvaiheessa on nuorelle uusia haasteita ja tehtäviä. Nuoruusiän varhaisvaihe sijoittuu 13 16 vuoden ikään. Silloin nuori käy läpi ihmissuhteiden kriisin, mikä näkyy protestointina vanhempia ja muita auktoriteetteja vastaan. Tässä vaiheessa nuori muodostaa uusia ystävyyssuhteita ikätovereidensa kanssa ja käy läpi varsinaisen biologisen murrosiän. Nuoruusiän keskivaiheessa, eli 16 19 vuoden iässä, nuori puolestaan kohtaa identiteettikriisin. Silloin hän samaistuu ja ihastuu muihin, luo syvällisiä ihmissuhteita sekä kokeilee omia rajojaan. Silloin myös hänen minäkokemuksensa selkiintyy. Nuoruusiän
16 loppuvaiheessa, nuoren ollessa noin 19 25 vuotias, hän kokee ideologisen kriisin. Tällöin hänen pohdiskelunsa kohteena on hänen oma asemansa maailmassa. Tässä vaiheessa nuori aloittaa itsenäisen elämän. Nuoruusiän loppuvaihe on myös seestymisvaihe, jolloin nuoren suurin kapinoinnin ja näyttämisen halun tarve on takanapäin ja hän voi näin keskittää energiansa muihin kohteisiin. (Dunderfelt 1992, 80.) Nuoruutta voidaan kuvata myös erilaisten kehitystehtävien avulla. Havighurstin kehitystehtäväteorian tarkoituksena on vastata kysymyksiin siitä, miten yksilön kasvu ja kehitys nivoutuvat ympäristön eli perheen, koulun, toveriyhteisön sekä yhteiskunnan taholta tuleviin vaatimuksiin, rajoituksiin ja tarpeisiin. Nuoruuden kehitystehtäviä Havighurstin mukaan ovat uusien suhteiden luominen kumpaankin sukupuoleen, oman sukupuoliroolin omaksuminen, oman fyysisen olemuksen hyväksyminen, emotionaalisen itsenäisyyden saavuttaminen vanhemmista ja muista aikuisista, avioliittoon ja perhe-elämään valmistautuminen sekä valmistautuminen työelämään. Lisäksi ideologian tai maailmankatsomuksen kehittäminen sekä sosiaalisesti vastuullisen käyttäytymisen omaksuminen ovat nuoruuteen sisältyviä kehitystehtäviä. (Lyytinen, Korkiakangas & Lyytinen 1997, 259, 311.) Tämän opinnäytetyön käsitys nuoruudesta pohjautuu Dunderfeltin teoriaan. Tutkimuksessa nuorella tarkoitetaan siis 13 25 -vuotiasta henkilöä. Tutkimustulokset viittaavat nuoriin, jotka menneisyysmatkailun aikana elivät nuoruuden varhais- tai keskivaihetta. Näiden nuorten arkeen ja kokemusmaailmaan kuului keskeisenä osana Havighurstin kehitystehtäväteorian määrittelemät erilaiset nuoruuden kehitystehtävät. Ongelmat ja vaikeudet nuoren toimintakyvyn eri osa-alueilla heijastuivat juuri näihin kehitystehtäviin. 3.2 Toimintakyky Toimintakyky voidaan määritellä eri tavoin, eikä siitä siksi ole olemassa yleistä käsitystä. Maailman terveysjärjestö WHO on asiakirjoissaan määritellyt toiminnan vajavuuden toiminnallisen suoriutumiskyvyn heikkenemisenä, joka vaikeuttaa selviytymistä jokapäiväisistä tehtävistä. Sen kehittymiseen vaikuttavat fyysinen tai psyykkinen vamma tai
17 heikkous ja yksilön sopeutuminen niihin. Toimintakyvyn voidaan ajatella olevan vastakohta toiminnan vajavuudelle. Rissasen mukaan toimintakyvyn käsite voidaan rajata fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen toimintakykyyn. Siihen voidaan katsoa kuuluvan myös kognitiivinen ja taloudellinen toimintakyky. Toimintakyvyllä tarkoitetaan laajimmassa mielessä selviytymistä päivittäisistä toiminnoista ja suppeimmassa merkityksessä suoriutumista fyysisestä rasituskokeesta tai älykkyystestistä. (Rissanen 1999.) Toimintakykyä määriteltäessä on tärkeää ottaa huomioon, että sitä määrittävät kykyjen ohella ympäristön olot ja ihmisen ominaisuuksien kokonaisuus. Tästä johtuen hyväkään älykkyys ei takaa hyvää toimintakykyä, jos esimerkiksi tunne-elämän alueella on vaikeita ongelmia tai ympäristötekijät aiheuttavat vaikeuksia. Ihmisen toimintakykyä eri tilanteissa ei voida ennustaa suoraan yksittäisten psyykkisten ja fyysisten kykyjen tasosta. Toimintakykyä voidaan tarkastella myös perustarpeiden tyydyttymisen näkökulmasta. Tarpeilla ja niiden tyydytyksen asteella on yhteys ihmisen hyvinvointiin, elämisen laatuun, toimintakykyyn, onnellisuuteen ja terveyteen. Tarpeiden tyydyttämättömyys voi näin johtaa ihmisen toimintakyvyttömyyteen. (Rissanen 1999.) Toimintakykyisyys on Toiskallion, Roiskon ja Trappin (1994) mukaan luovuutta, joustavuutta ja kokonaisuuksien hallintaa. Se on kriittistä ja tutkivaa ajattelua, itseluottamusta ja aloitteellisuutta sekä rohkeutta etsiä ja muotoilla uusia ajatus- ja ratkaisumalleja. Toimintakykyisyys on heidän mukaansa myös neuvottelukykyisyyttä ja vuorovaikutuksellisuutta, avoimuutta ja vastuullisuutta toisenlaisuudelle. Oppiminen on keino kehittää toimintakykyisyyttä. (Toiskallio, Roisko & Trapp 1994, 13.) Tässä tutkimuksessa toimintakyky käsitetään edellä esiteltyjen määritelmien summana. Näkemykseni nuoren toimintakyvystä pohjautuu siis Rissasen (1999), Toiskallion, Roiskon ja Trappin (1994) ajatuksiin. Tässä opinnäytetyössä toimintakyky nähdään yläkäsitteenä, joka kokoaa alleen muun muassa yksilön identiteetin, itsetunnon sekä ihmissuhdetaidot. 3.3 Identiteetti Identiteetti on yksi eniten käytetyistä minään liittyvistä käsitteistä. Se tarkoittaa minäkuvaa, yksilöllisyyttä ja kaikkea sitä, mikä synnyttää kokemuksen yhtenäisestä, erityi-
18 sestä, ainutlaatuisesta minästä. Identiteetti tarkoittaa myös kollektiivista ryhmään kuulumisen tunnetta, mikä tarkoittaa sitä, että yksilö tunnistaa kuuluvansa johonkin ryhmään ja on osa jotakin. Hän osaa luokitella erilaisia ryhmiä ja löytää oman paikkansa niiden joukosta. Rotu, sukupuoli, kansallisuus, ammattiryhmä, harrasteryhmä, ideologinen ryhmä, uskonto ja yhteiskuntaluokka ovat esimerkkejä tällaisista ryhmistä. (Kansan Raamattuseuran opiskelijatyö 2006.) Ryhmiin kuulumisen lisäksi myös elämän erilaiset roolit ovat osa identiteettiä. Näitä rooleja voivat olla esimerkiksi roolit tyttärenä, ystävänä, opiskelijana, leipurina, pankkiirina, tietyn tyyppisen musiikin ihailijana, poliittisen puolueen jäsenenä sekä tietyn pukeutumistyylin edustajana. Myös syntymä- ja asuinpaikka, vähemmistöryhmään kuuluminen sekä seksuaalisuus liittävät meidät johonkin ryhmään ja antavat meille tietyn roolin. (Allianssi 2006.) Identiteetillä tarkoitetaan myös kokemusta pysyvyydestä, jatkuvuudesta tai samana olemisesta sekä pyrkimystä olla identtinen itselleen. Identiteetin ja ihanneminän kehitys kulkevat käsi kädessä. Samaistumisen välityksellä lapsi jäljittelee ihailemaansa roolimallia: vanhempaa, isosisarusta tai vaikka kaveria. Myöhemmin, erityisesti nuoruusiässä, samaistuminen voi olla myös negatiivista. Negatiivinen samastuminen tarkoittaa sitä, että nuori pyrkii olemaan kaikkea muuta kuin vanhemmat tai muut auktoriteetit toivoisivat. (Kansan Raamattuseuran opiskelijatyö 2006.) Vähitellen nuori siis rakentaa oman identiteettinsä, joka pohjautuu hänen läheistensä ja ympäröivän verkoston identiteetteihin. Identiteetin rakennuttua nuori on valmis itsenäistymään. Ennen tähän vaiheeseen pääsyä nuori usein kokeilee rajojaan sekä siipiensä kantavuutta. Joskus tähän liittyy myös identiteettikriisi, jolloin hän tarkastelee halukkuuttaan kuulua johonkin ryhmään tai toimia jonkin roolin määrittelemällä tavalla. Identiteettikriisin myötä tämä halu voi vahvistua tai heikentyä. Lopputulos eli käsitys osallisuudesta ja kuuluvuudesta johonkin ryhmään tai rooliin on kuitenkin selkeämpi kuin ennen läpikäytyä identiteettikriisiä. Tässä tutkimuksessa identiteetillä tarkoitetaan nuoren tunnetta siitä kuka hän on, mistä hän on tullut ja minne hän on menossa. Se pitää sisällään nuoren erilaiset muistot ja käsitykset menneisyyden tapahtumista sekä tulevaisuuden suunnitelmista. Identiteetti on
19 käsitys omasta roolista, tehtävistä sekä paikasta maailmassa. Tässä tutkimuksessa identiteetti nähdään palapelinä. Kun identiteetti on selkeä ja ehyt, palapeli on rakennettu oikein ja sen palaset ovat loksahtaneet oikeille paikoilleen. Kun puolestaan identiteetti on haavoittunut ja rikkonainen, myös palapeli on keskeneräinen. Osa paloista voi olla myös kateissa. 3.4 Itsetunto Itsetunto on ihmisen tunne tai käsitys omasta itsestä. Se muodostuu kokemusten pohjalta, eikä se näin ole peritty ominaisuus. Itsetunto on yksi ihmisen persoonallisuuden ominaisuus. Jokaisella meistä on oma sisäinen käsitys itsestämme eli se mitä hiljaa mielessämme itsestämme ajattelemme ja miten hyviä omasta mielestämme olemme. Itsetunto on tunnetta siitä, että on hyvä. Se on itseluottamusta ja itsensä arvostamista, oman elämän näkemistä arvokkaana ja ainutkertaisena, kykyä arvostaa muita ihmisiä, itsenäisyyttä oman elämän ratkaisuissa ja riippumattomuutta muiden mielipiteistä. Se on myös epäonnistumisten ja pettymysten sietämistä. Itsetuntoa on lisäksi se, mitä haluamme kertoa itsestämme muille. Se näkyy käytöksessä ja siinä millaisen kuvan haluamme itsestämme antaa. (Keltikangas-Järvinen 1996, 17 22.) Itsetunto on rohkeutta olla oma itsensä. Itsetunto on sitä, että uskaltaa toimia, puhua, pukeutua ja ajatella siten kuin tuntee oikeaksi. Itsetunto on kokonaisvaltaista itsensä hyväksymistä ja perusvarmuutta siitä, että on toisten hyväksymä. Itsetunto liittyy siihen, millaisia ominaisuuksia ja kykyjä omasta mielestämme meillä on ja millaisiksi nämä kyvyt arvotamme. Hyvä itsetunto on hyvä pohja ihmisen kehitykselle ja vaikuttaa positiivisesti mielialaan sekä tyytyväisyyteen. Hyvän itsetunnon omaava ihminen tietää millainen hän on ja arvostaa itseään sellaisena kuin on. Hän tuntee hallitsevansa omaa elämäänsä ja on tyytyväinen sosiaalisiin suhteisiinsa. Ihmisellä, jolla on hyvä itsetunto, on tavoitteita, jotka ovat saavutettavissa. Hän uskoo pystyvänsä vaikuttamaan elämänkulkuun ja on siksi tyytyväinen elämäänsä. Hän osaa toteuttaa itseään ja suunnittelee tulevaisuuttaan. (Keltikangas-Järvinen 1996, 17 22.) Itsetunto on yksi herkimmistä ominaisuuksistamme. Se kehittyy läheisissä ihmissuhteissa kanssakäymisen kautta. Aluksi lapsen itsetuntoon vaikuttavat hänen omat vanhem-
20 pansa, myöhemmin esimerkiksi päiväkodin ja koulun henkilökunta, harrastusten ohjaajat sekä kaverit. Kun meitä rakastetaan, meistä huolehditaan ja meidät hyväksytään jo aivan pienestä pitäen, itsetunto kehittyy ja antaa suuntaa tulevalle nuoruudelle ja aikuisuudelle. Moite ja arvostelu omien vanhempien taholta ja terveen hyväksynnän puute saattavat aiheuttaa myöhempinä ikäkausina huonoa itsetuntoa. Elämänkolhut ja vastoinkäymiset koulivat toisia entistä vahvemmiksi ihmisiksi, toiset jäävät helpommin hautomaan huonoja kokemuksiaan eivätkä pääse ikävän asian tai kokemuksen yli. Onneksi itsetuntoaan voi kaikissa elämänvaiheissa kehittää parempaan suuntaan. Itsetunnon parantuessa myös luottamus itseen ja ulkomaailmaan kasvaa pikkuhiljaa. (Keltikangas- Järvinen 1996, 123 131.) 3.5 Ihmissuhteet Ihmissuhteilla tarkoitetaan eri ihmisten välistä vuorovaikutusta sekä kommunikaatiota. Meillä kaikilla on suhteita muihin ihmisiin. Toisilla niitä on enemmän, toisilla vähän vähemmän. Ihmissuhdetyyppejä ovat esimerkiksi lapsi-vanhempi-, sisarus-, ystävyysseurustelu-, sukulaisuus-, tuttavuus-, naapurus- ja harrastussuhteet. Ihmissuhteita syntyy joka puolelle, jokaisen omassa ympäristössä ja jokainen luo niitä omalla tavallaan. Ihmissuhteiden määrään ja laatuun vaikuttaa paljon yksilön oma persoonallisuus. Ihmissuhteiden merkitys on suuri. Ympäröivien ihmisten kautta jokainen voi määritellä ja vertailla itseään suhteessa muihin. Ihmissuhteiden kautta voimme oppia paljon itsestämme, mutta myös muista. Ympäröivät ihmiset toimivat tavallaan peileinä, jotka reagoivat toistensa sanoihin, ilmeisiin ja eleisiin sekä tekoihin ja vuorovaikutukseen yleensäkin. Tästä muodostuu jokaiselle oma kuva itsestä, eli millainen minä olen sekä olenko riittävä ja hyvä. (Väestöliitto 2006) Tässä opinnäytetyössä viitataan sellaisiin ihmissuhteisiin ja kontakteihin, jotka ovat tai ovat olleet aikaisemmin keskeisessä roolissa nuoren elämässä ja jotka voidaan nähdä voimavaroina. Tällaisia ovat esimerkiksi suhteet omiin vanhempiin, sukulaisiin, ystäviin, opettajaan, harrastusten ohjaajiin, naapureihin, omahoitajaan ja sosiaalityöntekijään.
21 Tule, mennään! Ei menneisyyttä kannata peitellä, yksin sydämeen, mieleen kätkeä. Hukkaan elämän eletyn heittää, jos sitä ikuisesti peittää. Kysymykset, kokemukset, suru ja tuska. Muokanneet ovat oman itsesi sinusta. Myös monta naurua, kaunista laulua. Hellyyttä ja rakkautta, olet saanut kokea. Anna matkan eiliseen avata silmät todellisuuteen. Avoimesti historiaasi tutkien, vastauksia kysymyksiisi etsien. Älä luovuta, älä ole heikko, ei menneisyys ole pelottava peikko. Ilman valoa ja hyviä asioita, ei ole varjoja ja pahoja kokemuksia. Siispä hymyä huuleen, matkaa vastatuuleen. Löydät mitä etsit, ymmärrät mitä mietit. Lupaan sen sinulle, yksinäiselle sielulle. Kulkien vierelläsi, tukien halutessasi. Tule, mennään!
22 4 MENNEISYYSMATKAILU TERAPIAMENETELMÄNÄ 4.1 Historiaa Menneisyysmatkailun juuret ulottuvat 1980-luvulle. Esko Varilo, tunnettu lastenpsykiatri, kiinnostui kollegoineen perheistä, joita oli hyvin vaikeaa, lähes mahdotonta hoitaa perinteisin menetelmin. Useat näistä perheistä olivat tekemisissä lastensuojeluviranomaisten kanssa ja perheen nuori asui tavanomaisesti lastenkodissa. Modernit perheterapiaistunnot näiden perheiden kanssa eivät olleet tuottaneet tulosta. Perheiden historiassa oli valtavan paljon häpeää, mikä esti oman taustan pohtimisen. Vaikeudet pohtia omaa menneisyyttä, saattoivat johtaa turhiin pelon ja häpeän tunteisiin. Kun niihin lisättiin vielä jatkuvat perhesuhteiden muutokset sekä yhteiskunnan ihmissuhteita katkaiseva auttamisjärjestelmä, saattoi nuori olla elämässään aivan hukassa. Edellä mainitut tapahtumat saattoivat johtaa jopa vuosien pituisiin muistikatkoksiin, niin sanottuihin mustiin aukkoihin elämässä. Muistikuvat olivat usein epäyhtenäisiä, hajanaisia ja kronologisesti epäselviä. Tämä aiheutti sen, että muistikuvista puuttui kokonaan tunnelataus ja ne olivat ikään kuin mitättömiä nuorelle. Monet laitoksissa kasvaneista nuorista, eivät muista mitään lapsuudestaan. Muistot ovat niin häpeällisiä ja kipeitä, että ne torjutaan. Varilon mukaan laitoksessa elävä nuori elää rajatussa nykyhetkessä, ajan ulkopuolella. Hän ei muistele mennyttä eikä hän pysty kuvittelemaan mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Laitosta ympäröi tyhjiö, jonka sisällä on vaikeaa haaveilla. (Varilo, Lounavaara-Rintala, Vuornos & Wahlbeck 2000, 12.) Perinteiset terapiamuodot eivät enää siis riittäneet. Oli keksittävä jokin muu ratkaisu, joka katkaisisi alkoholin, väkivallan, huostaanottojen sekä ihmissuhteiden katkeilemisen kierteen aiheuttaman häpeän näissä perheissä. Vähitellen ajatus menetelmästä, joka voisi auttaa tällaisia perheitä, alkoi kehittyä. Perhetyöntekijät Esko Varilo, Helena Lounavaara-Rintala sekä Jan-Christer Wahlbeck perustivat yhdessä Vuorovaikutusprosessien Tutkimuskeskuksen. Siellä he työstivät ajatusta uudesta terapiamenetelmästä aikansa, kunnes 1990-luvun puolivälissä menetelmä, jota kutsuttiin aluksi Solveig-terapiaksi ja vasta myöhemmin menneisyysmatkailuksi, näki päivänvalon.
23 Terapiamenetelmää lähdettiin toteuttamaan ja kokeilemaan ensikerran käytännössä vuonna 1997. Kokeilu toteutettiin erityisen pilottiryhmän muodossa, johon osallistui 38 nuorta omahoitajineen erilaisista nuoriso- ja lastenkodeista ympäri Suomea. Menneisyysmatkaterapian aloittanut pilottiprojekti päättyi noin kaksi vuotta aloittamisen jälkeen. Kyseisessä ajassa osa menneisyysmatkoista oli saatu saatettua loppuun, osa oli vielä kesken ja muutama päättynyt jo aikaisemmin esimerkiksi keskeyttämisen vuoksi. Pilottiryhmän toiminnan myötä menneisyysmatkailua eli Solveig-terapiaa on lähdetty vähitellen käyttämään laajemminkin lastensuojelun parissa. Useille kyseinen terapiamenetelmä on kuitenkin vielä täysin vieras ja uusi. (Rantaniemi 2005.) Solveig nimitys on peräisin norjalaisen kirjailijan, Henrik Ibsenin, tarinasta nimeltä Peer Gynt. Tarina kertoo levottomasta ja epäsosiaalisesta pojasta, Peer Gyntistä, joka epätoivoisesti etsii omaa itseään sekä todellista ydintään. Tarinan lopussa Peer kohtaa nuoruudenrakastettunsa Solveigin, joka ymmärtää Peeriä. Solveigin sydämessä Peer on aina ollut ehyt ja todellinen. Solveig-terapiassa Ibsenin tarinan päähenkilöiden välistä suhdetta ja asetelmaa käytetään hyväksi, sillä se on hyvin lähellä lastenkodissa elävän nuoren ja tämän omahoitajan suhdetta. Terapiassa nuoresta käytetään nimitystä Peer ja omahoitajasta nimeä Solveig. Solveig-terapian eli menneisyysmatkailun keskeinen idea on, että Solveigin mielessä syntyy mielikuva Peeristä ja se siirtyy internalisaation, eli sisäiseksi tekemisen, avulla Peerin mieleen. Omahoitajasta tulee korvaava Solveig. (Vuornos 1999.) Ibsenin tarinassa Solveig kokoaa palasiksi hajonneen Peerin sieluunsa. Samaa tekee menneisyysmatkailussa nuoren omahoitaja. Matkatessaan nuoren kanssa hän rakentaa nuoresta kokonaista kuvaa mieleensä. (Heiskanen 1999, 36 39.) Matkaamalla menneisyyteen etsitään nuoren alkuperäiset Solveigit, sukulaiset ja työntekijät. Menneisyysmatkan aikana omahoitaja alkaa sisäistää heidät ja muuttua kokonaissolveigiksi, normaaliperheen vanhemman tapaan. (Vuornos 1999.) 4.2 Muistelu osana menneisyysmatkailua Järvilehdon mukaan lapsuuden ympäristöstä johtaa eräänlainen polku nykypäivän ympäristöön. Osa lapsuuden ympäristön piirteistä kertautuu nyky-ympäristössä ja kytkey-
24 tyy sellaisenaan ihmisen ja ympäristön väliseen järjestelmään, minkä seurauksena toiminnan tulokset syntyvät. Lapsuuden ajan muistikuvat eivät synny tyhjästä vaan niiden edellytyksenä on tietynlainen nyky-ympäristöjen piirteiden hyväksikäyttö samaan tapaan kuin lapsena. Kun jokin asia muistetaan, toimintoihin sisältyy sekä uusia että vanhoja rakenteita. Muisti merkitsee menneisyyden kuulumista nykyiseen toimintaan. Muistaminen merkitsee puolestaan ihmisen nykyhetken toteutumista yksilön kehityshistorian pohjalta. Ihminen ei kanna mukanaan muistikuvia vaan mahdollisuuksia toimia yhteistyössä ympäröivän ympäristön ja verkoston kanssa. (Järvilehto 1996, 31 32.) Muistelijalle menneeseen palaaminen ja menneen elävä muistaminen merkitsee, että muistan minut. Identiteetin perustana on oman kokemuksen ainutkertaisuus, minkä kautta muistelija voi kertoa minut itselleen. Näiden muistojen arvoa ei voi määrittää kukaan muu kuin muistelija itse. Muistot ovat yhtä kuin minä. (Vilkko 1996, 102 105.) Tavallisesti perheissä muistellaan paljon esimerkiksi valokuvien, esineiden, lelujen, kirjeiden ja videoiden avulla. Myös suvussa siirtyvät kertomukset erilaisista kokemuksista ja ihmisistä liittyvät muisteluun ja kuuluvat tavallisesti perheiden arkeen. Lastensuojeluperheestä puuttuu lähes kokonaan tällainen ihmisten välinen yhteinen muistelu, mikä vaikeuttaa muistamista ja edesauttaa muistiaukkojen syntymistä. Lastensuojelunuorella ei ole muistelusuhdetta, mikä tarkoittaa kahden tai useamman ihmisen, usein avioparin tai vanhemman ja lapsen, sitä suhteen osaa, jossa kerrotaan ja toistetaan, joko yhteisiä muistoja tai sellaisia, jotka halutaan yhteisiksi. Muistelu lähimmäisten ihmisten kanssa luo läheisyyttä ja tukee molempien osapuolien kokemusta suhteen lämmöstä ja merkityksestä. Muistelusuhde vahvistaa elämäntarinaa ja auttaa muistamaan sen sekä antamaan sille arvoa. Menneisyysmatkailussa nuoren ja tämän omahoitajan välille muodostuu muistelusuhde, mikä korvaa ja täydentää hyvin puuttuvan muistelusuhteen nuoren ja vanhemman välillä. Omahoitajan kanssa muistellessa nuoren elämäntarina sekä elämän mustat aukot saavat mahdollisuuden selkiytyä. (Varilo ym. 2000, 214.) 4.3 Menneisyysmatkailu ja kronotopia Mihail Bahtin (1979) on kehittänyt käsitteen nimeltä kronotopia. Käsite kuvaa ajan ja paikan välistä suhdetta ja sidonnaisuutta, aikapaikallisuutta. Keskeistä käsitteen sisäl-
25 lössä on se, että aikaa ja muistamista ei ole ilman paikkaa, eikä paikkaa ja sen muistamista ilman aikaa. Kronotopia liittyy olennaisena osana menneisyysmatkailuun, sillä siinä käsitellään muistoja ja liikutaan ajassa. Bahtin kuvaa kronotopia- käsitettä seuraavasti: Taiteessa ja kirjallisuudessa kaikki ajan ja paikallisuuden määritteet ovat erottamattomia toisistaan ja aina emotionaalisesti ja arvottavasti väritettyjä. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että menneisyysmatkailun tuloksena paikka-aika ei vain ole yhtäkkiä jälleen olemassa vaan se saa merkityksen siihen liittyvien tunteiden kautta. Tätä kutsutaan tunnekatektoitumiseksi. Menneisyysmatkailussa olennaisessa osassa ovat tunteet. Muistot värittyvät erilaisilla tunteilla ja saavat näin merkityksen nuoren mielessä. Nykyisyyden tunnekokemukset herättävät menneisyyden tunne-elämyksiä, kun nykyisyys koetaan ja menneisyys muistetaan omahoitajan, Solveigin, kanssa. Aika, paikka ja tunne yhdistyvät menneisyydessä silloin, kun ne ovat yhdistyneet nykyisyydessä. Pelkkä omahoitajan kanssa muistelu ei tuo kadotettuja muistoja takaisin, vaan siihen tarvitaan kronotooppinen uudelleenkohtaaminen, jota menneisyysmatkailu on. (Varilo, Lounavaara- Rintala, Vuornos & Wahlbeck 1999, 40.) (Kuvio 1. Ingi 2005, 10 11.)
26 Menneisyysmatkailu voidaan Ingin mukaan nähdä prosessina, joka jakautuu kahteen osaan: kronotopia-prosessiin sekä solveig-prosessiin (Kuvio 1.). Kronotopia-prosessissa aika, paikka ja tunne konkreettisesti matkatessa luovat uuden menneisyyden kognitiivisen ympäristön, jotta sitä voidaan tulkita uudelleen yhdessä terapeutin kanssa. Kyseisen prosessin aikana nuoren sirpaleinen menneisyys kerätään yhdeksi riittävän hyväksi elämäntarinaksi. Solveig-prosessi sijoittuu ajallisesti kronotopia-prosessin jälkeiseen aikaan. Silloin koostettu elämäntarina siirtyy omahoitajan ja nuoren dialogin pohjaksi sekä osittain internalisaation kautta nuoren elämäntarinaksi. (Ingi 2005, 10 11.) 4.4 Dialogisuus ja kokemuksellinen oppiminen osana menneisyysmatkailua Dialogisuus tarkoittaa kahden henkilön välistä keskustelua, joka etenee vastavuoroisesti ja tasapainoisesti. Dialogissa osapuolet kuuntelevat toisiaan ja ovat tilanteessa aktiivisesti läsnä. Keskustelijoilla voi olla omat mielipiteet, mutta niitä ei aseteta paremmuusjärjestykseen. Ne nähdään ennemminkin askelina kohti yhteistä päämäärää. Dialogisessa keskustelussa osapuolet, eli tässä tapauksessa nuori ja tämän omahoitaja eivät valitse itselleen puolia, vaan he keskustelevat avoimesti yhteisen ydinasian puitteissa. Dialogin tavoitteena on saavuttaa uusi ymmärrys, joka muodostaa perustan myöhemmälle ajattelulle ja toiminnalle. Dialogissa ei keskitytä ongelmanratkaisuun vaan ongelman katkaisemiseen. Dialoginen keskustelu pyrkii saamaan aikaan muutoksia ajatusten ja tunteiden lähteessä, eikä ajattelumme tuloksena syntyvien tulosten perusteella. Dialogin käyttö on tutkimusten mukaan saanut esimerkiksi vangit työstämään kokemuksiaan, tunteitaan ja tilannettaan sekä toteuttamaan mullistavia elämänmuutoksia. Dialogisen omahoitajasuhteen syntymistä menneisyysmatkailun aikana voidaankin siis pitää todella hienona saavutuksena. (Isaacs 2001, 39 41.) Kokemuksellisen oppimisnäkemys pohjautuu David Kolbin teoriaan oppimisesta. Sen ydinajatus on, että oppiminen etenee konkreettisia kokemuksia ja toimintaa reflektoiden kohti ilmiöiden teoreettista ymmärtämistä ja parempia toimintamalleja. Oppiminen etenee syklisesti ja se voi käynnistyä periaatteessa mistä vaiheesta tahansa. Oppimisen tavoitteena on hyvän (tai ainakin asteittain yhä paremman) "käyttöteorian" muodostuminen ja soveltaminen. Kokemuksellisessa oppimisnäkemyksessä korostetaan perinteistä
27 kognitiivista näkemystä enemmän myös ulkoista konkreettista tekemistä ja käytäntöön soveltamista. (Kuopion avoin yliopisto 2006.) Kokemuksellisen ja tekemisen kautta oppiminen voidaan nähdä yhtenä väylänä toimintakyvyn ja sen eri osa-alueiden vahvistumiseen. Menneisyysmatkailussa tutkitaan nuoren menneisyyttä, jotta voitaisiin löytää vastauksia erilaisiin kysymyksiin ja nuoren mieltä painaneisiin asioihin. Kohtaamalla nuoren sukulaisia ja muita nuoren elämässä tärkeässä asemassa olleita henkilöitä sekä matkustamalla konkreettisesti menneisyyden tuttuihin ja tuntemattomampiinkin paikkoihin, nuori ja tämän omahoitaja oppivat jatkuvasti uutta. Matkojen aikana he näkevät, kokevat ja oppivat uutta nuoren elämästä ja verkostosta. Tarttuessaan toimeen ja päättäessään haluta löytää vastauksia tiettyihin asioihin, he oppivat toiminnan ja kokemuksen kautta. Omahoitajan ja nuoren toimintaa menneisyysmatkailun aikana voidaankin siis pitää kokemuksellisena oppimisena. Keskeinen kokemukselliseen oppimiseen liittyvä käsite on reflektointi. Reflektoinnilla tarkoitetaan oppimisen yhteydessä älyllistä ja affektiivista toimintaa, jossa yksilö tutkii tietojaan ja kokemuksiaan saavuttaakseen uuden ymmärtämisen tason. Kokemusten läpikäynti ja arviointi esimerkiksi osana menneisyysmatkailua, voi auttaa nuorta löytämään ja luomaan uusia näkökulmia ja toimintatapoja. Kokemuksia voidaan reflektoida esimerkiksi kokemuksia mieleen palauttamalla ja uudelleen kuvailemalla, kokemuksiin liittyneitä ja oppimiseen vaikuttavia kielteisiä ja myönteisiä tunteita läpikäymällä sekä uudelleen arvioimalla näitä kokemuksia. Vuorovaikutuksen avulla oppijan ajatteluprosessit ja uskomukset tulevat "näkyviin", jolloin niiden perusteluja on mahdollista arvioida ja kyseenalaistaa ja niistä voi saada palautetta. (Kuopion avoin yliopisto 2006.) 4.5 Arvostavasta keskustelusta voimaantumiseen Arvostavan keskustelun elementtejä on mahdollista liittää menneisyysmatkailun kaikkiin eri vaiheisiin. Arvostava keskustelu (Appreciative inquiry) tarkoittaa lyhykäisyydessään sitä, että asiakastyössä kohdistetaan huomio positiivisiin ja myönteisiin asioihin, annetaan asiakkaalle vapaus olla omien kokemustensa asiantuntijan roolissa ja kuunnellaan häntä arvostaen. Arvostavassa keskustelussa pyritään vuorovaikutukselliseen sekä vapautuneeseen tunnelmaan. Taustalla on ajatus siitä, että se mitä puhumme