Voiko ajattelu olla kriittistä ilman argumentteja? Ahti Veikko Pietarinen, Helsingin yliopisto Marraskuu 2009 Kriittistä ajattelua pidetään tyypillisesti päämäärältään evalutiivisena, eli sen tavoitteena on arvostemien asettaminen ja oikeutusten hakeminen älyllisiin tuotoksiin, olivatpa ne sitten esim. tehtyjä havaintoja tai synnytettyjä uskomuksia, tai koskevat jotain diskurssia, esitystä, tai tieteellistä argumentointia (Johnson 1992). Kriittinen ajattelu riippuu tämän mukaan argumenteista sikäli, että se tarvitsee niitä datakseen, jota se evaluoi. Tällaista kriittistä ajattelua pidetään tärkeänä osana kaiken inhimillisen hengenelämän kehitystä, ja sen opettamista yliopistoissa ainakin maailmalla, jos ei niinkään vielä Suomessa, kovasti suositaan. Tähän käsitykseen liittyy usein myös ajatus kriittisen ajattelun ajattelua edistävästä vaikutuksesta: ilman arvioivaa ajattelua vastauksia siihen, mitä nämä älylliset tuotokset tieteelliset teoriat mukaanlukien lopulta tarkoittavat on vaikea saada. Ajatus on tällöin sen suuntainen, että ensin saadaan aikaan jotain, vaikkapa argumentteja. Ajatus voitaneen laajentaa koskemaan taiteellisia luomuksia ja tieteellisiä teoriakin. Sitten niitä arvioidaan. Samaan hengenvetoon siis ajatellaan, että tulkinta ja oikeuttaminen voidaan jättää jonkinlaisen jälkikäteen tapahtuvan pohdinnan tai reflektoivan ajattelun tehtäväksi. Jopa argumentaatioteorian on toisinaan katsottu tarvitsevan kyytipojakseen tämänkaltaista kriittistä ajattelua, jolla sitten käsillä olevan argumentaation esim. jonkun konkreettisen argumentaatiotapauksen tai esimerkin hyvyys tai huonous saataisiin paremmin todennettua, esim. luokittelemalla niitä tietyn kriteeristön mukaan. On tarpeen mainita, että kriittistä ajattelua koskevassa kirjallisuudessa esitetty kriteeristö on tyypillisesti itse asiassa melko naiivi. Ajatus on viety jopa niin pitkälle, että kokonaisia yliopistollisia, logiikkaa käsitteleviä kursseja on poistettu opetusohjelmista ja korvattu jollain muulla ensin kenties argumentaatiota käsittelevillä jaksoilla, kunnes niitäkin on sitten vaihdettu näihin niin sanottuihin kriittisen ajattelun opetusmuotoihin. Tämä ei ehkä tosiaan ole vielä suuri asia Suomessa, mutta taipumusta näyttää silti olevan suuntaan, jossa logiikan opintojen rinnalla tulisi tarjota joitain sisällöllisesti vaihtoehtoisia polkuja ja korvaavuuksia. Jos näin kävisi, tekisivät päätöksentekijät kaksinkertaisen virheen. Kriittinen ajattelu ei ainoastaan epäonnistuisi tehtävässään korvata logiikan tai argumentaatioteorian tarjoamat sisällöt, se myös sijoitettaisiin sikäli kun sen luonne ainakin historiallisessa mielessä ymmärretään tavalla, jota tarkoitukseni on tässä seuraavaksi puolustaa opetusohjelmassa kokonaan väärään kohtaan. Sen paikka ei ole logiikan eikä tieteenfilosofian rinnalla tai sijalla vaan pikemminkin mielen filosofian tai metafysiikan. Tietääkseni kukaan ei kuitenkaan ole vielä mennyt ehdottamaan, että kriittisen ajattelun kurssia tarvittaisiin korvaamaan nimenomaan Johdatus mielen filosofiaan 1
tai Metafysiikan perusteet opintojaksoja ja että niitä ei sitten opetusohjelmiin enää takaisin tarvittaisi. Perustelen tätä väitettäni pragmatistisen filosofian näkökulmista. Sieltä löytyy käsitys logiikan siis logiikan laajasti ymmärrettynä, tarkoittaen ei pelkästään deduktiivista vaan mitä tahansa päättelymuotoa jaosta kahteen osaan tai tehtävään. Tietyssä mielessä voidaan alustavasti ajatella, että jaottelussa on kyse toisaalta eri päättelymuotojen käytöstä ja toisaalta niiden teoriasta, vaikka näitä kahta ei toki tule rajata mitenkään tiukasti erilleen. Tämän ajattelutavan mukaan teorioita argumentaatiosta edeltää jo jokin mielen tai mentaalisten operaatioiden toimiminen tietyn tavan mukaan, joka on sääntö ja voi olla tiedostamaton. Kaikki päättely edellyttää tällaista yleisen tavan mukaan toimimisen kykyä. Toimintatapa on yleistävä tendenssi, joka suuntautuu kohti päättelyn ideaaleja. Teoretisointi on jollain, vielä ehkä osin tuntemattomalla tavalla, riippuvaista päättelyä ja argumentointia koskevista toimintatavoista ja niihin liittyvistä joistakin yleisistä, yhteisesti jaetuista alkukäsityksistä tai uskomuksista. Nämä alkukäsitykset koskevat sitä, mikä oikeastaan tekee yhdestä päättelystä jollain tavalla toista parempaa. Tällaisen tavan mukaan toimivalle päättelylle annettiin historiassa oma nimikin: logica utens, sanotaan nyt vaikka logiikka haltuunotettuna siis logiikka käytössä. Logica utensin luonne oli suosittu pohdinnan kohde skolastiikassa. Siitä kirjoittivat mm. Tuomas Akvinolainen ja John Buridan n.1350, ja heiltä tämä termi onkin peräisin. Varhemmin esim. arabifilosofi Al Farabi näytti tarkastelleen aristoteelista viisauden (art) ja taidon (technen) välistä jakoa suhteessa inhimmillisiin päättelykykyihin. Logica utensin on katsottu koskevan inhimmillisen ajattelun kritiikkiä. Sen avulla saamme hankittua joitain informaaleja standardeja jokapäiväisissä yhteyksissä käytetyille argumentatiivisille tilanteille. Se tuo käsityksen hyvästä päättelystä mukaan logiikkaan, muttei ole mitään sellaista, joka syntyisi logiikassa tai olisi osa logiikkaa. Se näyttäisi siis koskevan jotain sellaista logiikanomaista, logiikankaltaista tai esiloogista asiaa, jonka teoriaa ei ehkä vielä ole kunnolla kehitettykään. Tähän oikeastaan liittyy vaikea kysymys siitä, onko jokin praktillinen, käytännön logiikka ylipäänsä mahdollinen. Esim. Albertistit päätyivät 1400 luvulla näkemykseen, että logiikka koskee praktillista tietoa ja se tulee erottaa logiikasta pedagogisena oppina, mutta nykyään varsinaisen praktillisen logiikan mahdollisuuteen ei nykytutkimuksessa oikein näytetä uskovan. Itse loogiset teoriat ovat tämän ajattelun mukaan siis utensin ulkopuolella kehitettyjä oppijärjestelmiä siitä, millaista logiikka ja looginen päättely on, tai mitä loogisilla kielillä tehdään ja mitä niillä ilmaistaan. Järjestelmien, kielten ja niiden sisältämien käsitteiden tutkimus kuuluu tähän kykyyn tai alueeseen, jota historiassa kutsuttiin logica docens:iksi (sanotaan sitten vaikkapa dosenttien logiikka ). Kysymykset kuten kolmannen poissuljetun lain voimassaolo tai kvantifikaation eksistentiaaliset presuppositiot kuuluvat tänne docensiin, eivät utensiin. Docens käsittelee teorioita logiikasta, nimenomaan sellaisesta logiikasta, jota voi opettaa esim. jossain 2
yliopistollisessa kasvatuksellisessa tarkoituksessa. Toki sitä voidaan käyttää myös muihin tarkoituksiin, sillä sen mukaiset päättelyt liittyvät teorioiden kehittelyyn eivätkä niinkään niiden keksimiseen. Logica utens ei puolestaan ole normatiivisten lakien alaista eikä sen toimintaa sellaisenaan voi alistaa kritiikille, sillä reflektoiva, itsensä tiedostava mieli ei kontrolloi sen toimintaa. Siihen vain jotenkin tulee luottaa. Mitä tämä voisi tarkoittaa? Ehkä tämän utensiin liittyvän erityisen seikan voisi ymmärtää tarkastelemalla argumentaatioita niiden erilaisissa esiintymisyhteyksissä. Voidaan esimerkiksi ajatella, että mikään ei estä sitä, etteikö esitettyjä argumentteja, niiden hyvyyttä ja huonoutta, voitaisi arvioida itse päättelytoimintojen kuluessa argumenttien itsensä perusteella. Tällöin argumenttien evaluaatio eli ns. kriittinen ajattelu ei tässä mielessä voi olla mitään jälkikäteistä, argumentoinnista irrallista toimintaa, vaan utensin mukaista jo argumenttien niiden syntyvaiheessa. Siihen, miten tämä ohjailu ja evaluaatio tapahtuu voivat esitetyt argumentit itse vaikuttaa. Voisimme ajatella tätä utensin luotettavuuden arviointia argumenttien tietolähteenä Aristoteelisen retoriikkakäsityksen mukaisen ilmiön avulla. Aristoteleen mukaan puhujan karakteeria, eetosta on arvioitava vain sen mukaan, mitä hän sanoo. Ts. se ilmaistu logos, joka retoriikassa tyypillisesti on joku entymeeminen argumentti, vaikuttaa siihen kredibiliteettimittaan, jonka kuulija puhujalle liittää itse argumentaatiotilanteessa. Mittaa ei arvioida tilannetta ennen eikä liioin jonkin jälkikäteen annetun arvioivan kriteeristön avulla. Voisimme yrittää luonnehtia logica utensia, tätä tietyssä mielessä esiteoreettista ja vaistonvaraista päättelyn muotoa vielä vähän lisää ajattelemalla, että sen toimintaa edustaa tietynlainen kriittisen tervejärkiyden mukaan toimiminen. Ajatus tervejärkiydestä pitää tässä sisällään sen, että uskomuksia tulee muokata ja uusia muodostaa vähitellen ja paloittain, yksi kerrallaan, mutta kaikkia uskomuksia ei voi samanaikaisesti epäillä. Eli skeptisismiä ei voi syntyä. Tämä on Peircen fallibilismin mukainen ajatus. Tässä mielessä utensin toimintaan tai olemukseen voimme ainakin kiinnittää omaa huomiotamme, vaikkemme sen luonteen teoretisoinnissa kovin helpolla onnistuisikaan. Otetaan esimerkiksi pragmatistifilosofi Peirce, joka kirjoituksissaan kommentoi tätä skolastista jakoa utensiin ja docensiin. Hän tarkasteli joukkoa sellaisia alku uskomuksia, jotka voisivat muodostaa yhteisen pohjan kaikille päättelijöille, retorikoille tai kenelle tahansa, joka yleensäkin argumentoi. Otan tässä esille näistä viisi, jotka kaikki ovat eräänlaisia ilmeisiä tervejärkiyden ilmentymiä: (1) Kaikilla on ainakin joitain uskomuksia ja joitakin epäilyjä. (2) Argumentatiiviset tilanteet tähtäävät sellaisiin esityksiin, jotka sopivat yhteen todellisten asiantilojen kanssa. (3) Jokainen ajattelee ainakin joidenkin omien uskomustensa olevan epätosia. 3
(4) Jokaisella on tiettyjä lujia uskomuksia, joita ei voi selvittää pelkästään vastaamalla kyllä ei kysymyksiin. Tai sitten on oltava hyväksyttävää, että vastataan kyllä ja ei, koska tällainen lujia uskomuksia koskeva kysymys on väistämättä merkitykseltään epämääräinen. (5) Puhtaasti omaehtoisissa päätelmissä tulee helposti olemaan jonkinasteista vikaa tai epätäydellisyyttä. Niiden arvon ei kuitenkaan pelkästään tämän takia tarvitse olla muita päätelmiä vähäisempi. Voidaan ajatella, että jos näitä alku uskomuksia ei ollenkaan olisi, voisi päättelijä jotenkin vaistonvaraisesti aavistaa suorittamansa päättelyn olevan jotenkin arvelluttavaa, huonoa tai vaarallista. Tilanne on korjattava, ja alku uskomusten joukkoa laajennettava esim. edellä annetun listan tilanteiden mukaisesti ja sitä laajentamalla. Näiden huomioiden valossa ja erityisesti kohdan viisi perusteella, jonka mukaan omaehtoisissa, yksityisissä päätelmissä voi olla jonkinasteista vikaa tai epätäydellisyyttä, voitaisiin esim. matematiikan olevan hyvä esimerkki siitä, kuinka utensin mukaan toimitaan, sillä ollakseen kunnollista ja toimivaa matematiikka ei näytä tarvitsevan mitään erityistä teoriaa tai käsitystä siitä, mitä ajattelu on. Eihän matemaatikko sillä tavoin toimi, seuraamalla tutkimuksissaan jotakin ajattelua tai päättelyä koskevaa yleisesti hyväksyttyä oppia. Matemaattisia kysymyksiä ei voi ratkoa tai sen sisäisiä kiistoja sovitella tyytymällä ajattelun luonteen tutkimukseen, mitä hyvänsä se olisikin (esim. mielen filosofiaa, kognitiotiedettä, kognitiivista psykologiaa tai neurotieteitä). Kysymykset eivät ratkea vain niitä ankarasti pohtimalla jotenkin sellaisenaan. Elävälle matemaattiselle ajattelulle on ominaista, että kulkee kaikenlaisen ajattelun, myös filosofiselta kannalta oleellisen ajattelun, etulinjassa. Demonstraatio tulee jos tulee sitten jälkikäteen. Loogiset epätarkkuudet, ristiriitoihin osumiset, epäselvät kvanttorijärjestykset sun muut ovat vain omiaan lisäämään matemaattisen ajattelun uberteettia kuten Peirce sen esitti, sen viljavuutta, sitä, että todennäköisyyttä, että seuraavaksi keksitään ja löydetään vielä vähän jotain lisää saadaan kasvatettua. Tässä mielessä voisi jopa ajatella, että matemaattinen toiminta pakottaa meidät revisioimaan käsityksiä siitä, mitä ajattelu itsessään kaiken kaikkiaan on. Ajattelun sijasta se, mitä kutsutaan ns. matemaattiseksi ajatteluksi on ehkä pikemminkin jonkinlaista erityislaatuista toimintaa ja käytäntöjen mukaan tapahtumista, kuten erityislaatuisia eksperimentaatioita ja yleisten havaintojen tekemistä kuin mitään ihmismielen pyörittämää puhdasta ajattelua. Se, että itse todistaminen on sitten vaikeaa ja työlästä, johtuu usein siitä, että matematiikassa joudutaan kehittelemään kokonaan uusia menetelmiä ja välineitä teoreemojen varsinaiseksi todistamiseksi. Näin siinäkin tapauksessa, että epäilyt niiden oikeellisuudesta olisivatkin jo hälvenneet. Voisi todeta siis kaksi asiaa: matematiikka on näiden huomioiden valossa aina askeleen logiikkaa edellä, ja että logiikankin tulee tarvittaessa muuntua ja kehittyä, jotta se kykenisi vastaamaan siitä tarvittavasta teknologiasesta arsenaalista, jota matemaattisten löytöjen varsinaista todistamistyötä varten on kehitettävä ja otettava käyttöön. 4
Samaa voitaisiin nyt ajatella suhteessa argumentaatioon ja argumentaatioteorioihin. Jos argumentaatio olisi jotain, joka keskittyisi vain jonkinlaiseen virheiden välttelyyn, kuten esim. erinäisiin käsityksiin, kiistoihin tai luetteloihin erilaisista virhepäätelmistä, koko ala voitaisiin lopettaa saman tien. Se, mikä on virhepäätelmää ja mikä ei riippuu monista sellaisista tekijöistä, joita argumentaatioteoriassa ei aina ole kyetty ottamaan huomioon kokonaisuudessaan ja joiden selvittäminen edellyttää muitakin kuin pelkkiä argumentaatioteoreettisia käsitteitä ja menetelmiä. * * * Tämä hahmotelma kriittisen ajattelun luonteesta ja tehtävästä on ehkä aika lailla toisensuuntainen kuin nykyään vallitseva, jonka mukaan teorian pääasiallinen tehtävä on argumenttien luokittelussa jonkin ennalta annetun kriteeristön mukaan. Mutta tämä näkemys ei ota mitään kantaa argumenttien keksimiseen. Kriittisellä ajattelulla on kuitenkin toinen, tärkeämpikin tehtävä, joka koskee juuri monenlaisia löytämisen konteksteja ja kaikenlaisessa argumentaatiossa. Tässä mielessä käsillä on, niinkuin varmasti on saatettu jo arvatakin, tieteenfilosofiasta tutulle löytämisen ja oikeuttamisen konteksteja koskevalla jaottelulle kiinnostavalla tavalla analoginen tilanne. Näistä jälkimmäinen, hypoteesien ja teorioiden oikeuttamisen kontekstien tutkiminen, näyttää yhä nykyäänkin olevan edellistä enemmän tapetilla. Mutta myös argumentaatioteoreettisessa yhteydessä kriittistä ajattelua voisi tarkastella itse argumenttien löytämisen konteksteissa ja lisätä painoa juuri sen suuntaiseen tutkimukseen. Löytöjen anatomian ei kai tarvitse olla näistä kahdesta yhtään sen monimutkaisempi. Asia voi olla jopa päinvastoin. Itse asiassa juuri argumenttien oikeuttamiseen näyttää liittyvän kaikenlaista epäselvyyttä. Joka tapauksessa vasta tällöin olisi perusteltua liittää kriittistä ajattelua yhteen logiikan ja argumentaatioteorian kanssa. Tämä ei tietenkään vielä sellaisenaan mitenkään legitimoisi niiden korvaamista jollain, jota nykyään kriittiseksi ajatteluksi kutsutaan. Helsingin yliopisto Johnson, R. H. (1992). The problem of defining critical thinking. In S. P. Norris (Ed.), The generalizability of critical thinking (pp. 38-53). New York: Teachers College Press. (Reprint in Johnson 1996). 5