RAKENNUKSET KERTOVAT. perustietoa asukkaille

RAKENNUKSET KERTOVAT perustietoa asukkaille

Rakennukset kertovat - perustietoa asukkaille Teksti, taitto ja kuvitus (ellei toisin mainita): Piritta Hannula ja Marja Salonen Arkkitehtitoimisto Hannula & Salonen ky Kansi: Valokuva: Eero Salonen, noin v. 1935 Copyright: Helsingin Kaupunginosayhdistysten Liitto ry ja tekijät, 2007 ISBN: 978-951-97063-4-4 (sid.) 978-951-97063-5-1 (PDF) Kustantaja: Helsingin Kaupunginosayhdistysten Liitto ry Julkaisua ovat tukeneet: Helsingin rakennusvalvontavirasto Rakennustietosäätiö RTS Ympäristöministeriö Paino: Yliopistopaino, Helsinki

Rakennukset kertovat perustietoa asukkaille Rakennusperinnön hyvään hoitoon kuuluu kohteiden pitäminen käytössä, niiden oikea korjaaminen ja jatkuva kunnossapito sekä rakennusperintöä kunnioittava täydennysrakentaminen. Hyvässä hoidossa rakennusten ja ympäristön käyttöikä pitenee ja alueet koetaan mieluisina asuin- ja työympäristöinä. Tämä on ekologisesti, taloudellisesti, kulttuurisesti ja sosiaalisesti kestävää kehitystä, todetaan valtioneuvoston vuonna 2001 hyväksymässä rakennusperintöstrategiassa. Kansalaistoiminnalla on merkittävä tehtävä rakennusperinnön yleisen arvostuksen ja tietämyksen lisäämisessä. Kaupunginosayhdistykset muodostavat vahvan paikallisen rakennusperinnön hoidon toimijaverkon. Siksi Helsingin Kaupunginosayhdistysten Liitto käynnisti hankkeen, jonka tarkoituksena on lisätä kansalaisten tieto- ja taitopohjaa tässä toiminnassa. Osallistuminen ympäristöä koskevaan päätöksentekoon ja perustuslain (20 ) edellyttämä vastuun kantaminen kulttuuriperinnöstä onnistuu, mikäli kansalaisilla on tarpeellista tietoa saatavilla. Käsillä oleva julkaisu pyrkii olemaan yksi tiedonlisääjä. Työ on valmistunut ympäristöministeriön, Rakennustietosäätiön ja Helsingin rakennusvalvontaviraston tuella. Rakennukset kertovat -aineistoon on kerätty rakentamisen eri tyylikausia edustavat esimerkkikohteet C. L. Engelin ajasta nykypäivään. Kohteiden avulla sukelletaan paitsi arkkitehtuurin historiaan, myös menneeseen aikaan ja ilmiöihin, jotka ovat vaikuttaneet rakentamiseen eri aikoina. Yhteiskunnallista ja historiallista taustaa vasten on helpompi ymmärtää rakennusten luonne ja ulkonäkö oman aikakautensa ilmentäjinä. Arkkitehtuurin tyylisidonnaisuuden ymmärtäminen avaa silmät lukuisille uusille yksityiskohdille ja näkökulmille tutussa kaupunkiympäristössä. Samalla kasvaa tietoisuus rakennusperinnön hoidon tarpeellisuudesta ja niistä toimintatavoista, joilla omaan elinympäristöön voidaan vaikuttaa. Helsingissä, Kalevalan päivänä 2007 Liisa Tarjanne ja Pirjo Tulikukka Helsingin Kaupunginosayhdistysten Liitto ry Lauri Jääskeläinen Helsingin rakennusvalvontavirasto, virastopäällikkö

Rakennukset kertovat perustietoa asukkaille Esimerkkikohteet on valittu eri puolilta kaupunkia. Valinnassa on kiinnitetty huomiota paitsi arkkitehtoniseen laatuun, myös tyypillisten tyylipiirteiden esiintymiseen ja kohteen tunnistettavuuteen. Helsingin arkkitehtuuriin tutustumista voi jatkaa esimerkiksi Arvi Ilosen Helsinki, Espoo, Kauniainen, Vantaa Arkkitehtuurioppaan avulla. Muita teoksia löytyy julkaisun lopussa olevasta lähde- ja kirjallisuusluettelosta. Tekstissä kursiivilla esiintyviä sanoja on selitetty julkaisun lopussa olevassa pienessä sanastossa. Mistä löytyy tietoa rakennuksista? Rakennusten rakennuslupaa varten laaditut piirustukset ja tiedot tehdyistä luvanvaraisista muutostöistä löytyvät Helsingin kaupungin rakennusvalvontaviraston arkistosta. Hyvin vanhoja rakennuspiirustuksia kannattaa kysyä myös Helsingin kaupunginarkistosta tai Suomen rakennustaiteen museon arkistosta. Vanhoja valokuvia rakennuksista ja katunäkymistä kannattaa etsiä Helsingin kaupunginmuseon kuva-arkistosta. Arkistoja voi käyttää kuka tahansa ilmaiseksi niiden aukioloaikoina, aineiston kopioinnista peritään maksu. Rakennusten julkisivu- ja muita merkittäviä muutoksia valvoo Helsingin kaupungin rakennusvalvontavirasto. Eri kaupunginosien lupia hoitaviin arkkitehteihin voi ottaa yhteyttä sähköpostitse, puhelimitse tai varata käyntiajan. Rakennusvalvontavirasto: www.rakvv.hel.fi Kaupunginarkisto: www.hel2.fi/tietokeskus Suomen rakennustaiteen museo: www.mfa.fi Helsingin kaupunginmuseo: www.hel2.fi/kaumuseo Rakennusperintö kaipaa hoitamista Rakennusperinnön hoito on saanut viime vuosina paljon julkisuutta ja kansalaisten kiinnostus vanhoja rakennuksia kohtaan on kasvanut. Useita kansalaisliikkeitä on syntynyt puolustamaan purkutuomion saaneita rakennuksia. Vuoden 2000 maankäyttö- ja rakennuslain keskeisenä sisältönä on asukkaiden entistä paremmat vuorovaikutusmahdollisuudet oman elinympäristönsä muutosten suunnitteluun. Rakennusperinnön hoidon painopisteet vaihtelevat riippuen rakennuksen iästä ja käyttötarkoituksesta. Eri aikakausien rakennuksiin kohdistuu erilaisia muutospaineita. Empiren ja sitä vanhemman ajan rakennukset ovat yleensä hyvin suojeltuja. Useita uusrenessanssitaloja purettiin surutta etenkin 1960-luvulla, mutta nykyisin ne ovat arvostettuja ja julkisivuiltaan hyvin suojeltuja. Sisustuksen ja alkuperäisen huonejaon säilyttäminen ovat ajankohtaisia haasteita uusrenessanssipalatsien kohdalla. Alkuperäinen käyttötarkoitus, useimmiten asuin- tai liikerakentaminen, on tehnyt niistä jatkuvien muutostarpeiden vuoksi haavoittuvia. alla: Hakaniemen ranta Fysiologiselta laitokselta, kuvaaja Eero Salonen, 1937.

Talojen kieli on sitä arkkitehtuuria, jota kaikki osaavat, äidinkielen tavoin. Arkkitehtuurin kuvilla on vastineensa jokaisen sielussa, jokainen ymmärtää pilarin ylpeyttä, suojaisen tilan lämmintä syliä, kivimuurin peräänantamattomuutta, ison ikkunan avomielisyyttä, pienen ikkunan salaperäisyyttä. Talot ovat kaikkien asia. Kaj Nyman, kirjassa Talojen kieli, 1998 Yksityiskohtien merkitys 1900-luvun alun asuinkerrostalojen hienoja yksityiskohtia on menetetty mm. pieniruutuisten ikkunoiden vaihtuessa maisemaikkunoiksi ja hissien tunkeutuessa vanhoihin porrashuoneisiin. Koristeellisia porrastaso-ovia on vaihdettu tavanomaisiksi ja koristemaalauksia peitetty. Nykyisin art nouveau -arkkitehtuuria arvostetaan ja monia pilalle korjattuja rakennuksia on palautettu alkuperäiseen asuunsa. Usein korjauksia edeltää tutkimus, jossa pyritään selvittämään rakennuksen alkuperäinen väritys sekä muut julkisivun yksityiskohdat. Uunit, koristelistat, ovien painikkeet, komeroiden ovet ja jopa vanhat valokatkaisimet ovat osa rakennuksen ilmettä. Pienten säilyneiden yksityiskohtien varjeleminen tarpeettomilta muutoksilta onnistuu - se riippuu asukkaiden tahdosta. Nuoremman rakennuskannan korjaaminen Useat 1950-luvulla rakennetut kerrostalot ovat putki-, ikkuna- tai parvekeremontti-iässä. Julkisivuja ja piha-alueita koskevien korjaustöiden yhteydessä on hyvä varjella aikakaudelle tyypillisiä ominaisuuksia: maanläheistä väritystä, vaatimattomia, mutta usein kauniita yksityiskohtia, kuten kivilaatoituksia, kaiteita ja katoksia. Rakennustaiteellisesti arvokkaiden kohteiden suojelun ja hoidon merkitys ymmärretään nykyisin hyvin. Silti 1960- luvun ja sitä uudemman arkkitehtuurin pelkistetyttyjen linjojen arkkitehtuuria ei vielä arvosteta riittävästi. Alkuperäisinä säilyneet ikkuna- ja ovirakenteet sekä julkisivun yksityiskohdat muodostavat usein merkittävän osan rakennuksen arkkitehtonisesta arvosta. Myös hissien lisääminen 1950- ja 60-luvuilla rakennettuihin kerrostaloihin on ajankohtainen haaste. 1960- ja 70-luvuilla valmistuneiden rakennusten betonijulkisivuissa esiintyy paljon työn huonosta laadusta ja tietämättömyydestä aiheutuneita vaurioita. Vakavia puutteita on ilmennyt mm. betonin pakkasenkestävyydessä ja raudoitusten suojaamisessa ruostumiselta. Erilaisia korjausmenetelmiä on kokeiltu hyvin ja huonoin seurauksin. Jotkut kunnostustoimenpiteet ovat aiheuttaneet jopa enemmän harmia kuin huollon laiminlyönti. Perusteellisen kuntotutkimuksen tarpeellisuutta ei voi kyllin korostaa. alla: Arabianrantaa rakennetaan kevättalvella 2006.

Tasapainottelua muutospaineissa Asumisväljyyden jatkuvan kasvun vaatimus johtaa asuinalueiden asukastiheyden vähenemiseen. Samalla alueen palveluja saatetaan lakkauttaa tai ne siirtyvät etäämmälle. Tämä kehityskulku aiheuttaa paineita täydennysrakentamiseen. Miten se voidaan toteuttaa tuhoamatta suhteellisen yhtenäisiä aluekokonaisuuksia? Menetelmät ympäristön elävöittämiseksi ja parantamiseksi tulisi hakea alueen omasta luonteesta, ei sille vieraista piirteistä. Esimerkiksi vanhojen lähiöiden luonnonläheisyys syntyy paitsi niille tyypillisistä, toisistaan erilleen sijoitetuista asuinrakennuksista, myös kallioista ja metsistä. Monet korjaamiseen ja säilyttämiseen liittyvistä ongelmista ovat kaikille rakennuksille yhteisiä niiden iästä tai tyylistä riippumatta. Huolimattomasti toteutettu lämmöneristys tai ikkunoiden uusiminen on muuttanut ratkaisevasti monen rakennuksen ulkonäköä. Sopimattomat uudet materiaalit ovat voineet aiheuttaa pahoja vaurioita alkuperäisiin rakenteisiin. Rakennusten ominaispiirteiden säilyttäminen ja alkuperäisiä arvoja kunnioittava korjaaminen edellyttää sekä tietoa että pätevää suunnittelua. Asukkaat haluavat ylläpitää kiinteistöjensä taloudellista arvoa ja useimmilla on aito halu vaalia myös rakennustaiteellisia arvoja. Aiheesta ei kuitenkaan ole ollut helposti saatavilla selkeää, kansantajuista tietoa. Tämä julkaisu on koottu edellä esitetyistä tarpeista lähtien kenen tahansa rakennusperinnöstä kiinnostuneen tai korjausrakentamista miettivän avuksi, opiksi ja iloksi. Helsinkiä esittelevän matkaoppaan kansi 1950- luvulta, Kuljen, katson kaupunkia, kirjoittanut Lennart Sundström, 1950, Kustantamo Kuvataide, Helsinki, kannen kuva Alf Danning.

Tyylikaudet / kohteet Rakennukset kertovat perustietoa asukkaille 1 Empire pohjolan valkea kaupunki syntyy 1810 1840...1870 Senaatintori arkkitehti C. L. Engel, pääosin 1820 1840 2 Kertaustyylit kaupunkipalatsien ja huviloiden aika 1840...1870 1895 Grönqvistin talo Pohjoisesplanadi 29 arkkitehti Carl Theodor Höijer, 1883 3 Art nouveau, jugend ja kansallisromantiikka Kansallishenkeä ja uutta taidetta 1895-1920 As Oy Olofsborg Kauppiaankatu 7 Katajanokankatu 1 arkkitehdit Gesellius, Lindgren, Saarinen, 1902 esimerkkikohteet 4 1920-luvun klassismi paluu pelkistykseen ja symmetriaan Puu-Käpylä asemakaava: arkkitehdit Birger Brunila ja Otto-I. Meurman rakennukset: arkkitehti Martti Välikangas, 1920 25 5 Funktionalismi kansainvälinen tyyli ja töölöläinen sovellus 1930-luku As Oy Kulmalinna Topeliuksenkatu 1 Tykistönkatu 13 Runeberginkatu 46 Taka-Töölö arkkitehti Jalmari Peltonen, 1937 6 Jälleenrakentaminen, romantiikka ja rationalismi 1940- ja 50-luvut Koy Käärmetalo Mäkelänkatu 86, Käpylä arkkitehti Yrjö Lindegren, 1951 7 Teollinen rationalismi utopiaa ja järjestelmäajattelua 1960-luku As Oy Keinulaudantie 7 Keinulaudantie 7, Kontula arkkitehti Lauri Silvennoinen, 1965 8 Elementtirakentaminen ja strukturalismi 1970-luku As Oy Haapaniemenkatu 16 Haapaniemenkatu 16 C, Merihaka Kulutusosuuskuntien Keskusliitto ry:n asunto-osasto, 1974 9 Postmodernismi huoletonta kulissiarkkitehtuuria 1980-luku Malminkartanon terassi-, pienkerros- ja pientalot As Oy Hopeakartano, As Oy Vaskikartano, As Oy Tinakartano, As Oy Kuparikartano Malminkartanonaukio Puustellinpolku Puustellinaukio Vellikellonpolku Parivaljakonkuja arkkitehti Ralph Erskine, 1985 87 10 1990-luvulta eteenpäin uutta ja kierrätystä As Oy Lauttasaaren Meritähti Vattuniemenkatu 2, Lauttasaari Gullichsen Vormala Arkkitehdit, 1997

1 Empire Pohjolan valkea kaupunki syntyy aikakausi: 1810 1840...1870 Harvaanasuttu, talonpoikainen Suomen suuriruhtinaskunta kuului Venäjään. Kulttuurielämään vaikuttivat Tukholma ja Pietari. Helsingistä tuli suuriruhtinaskunnan pääkaupunki vuonna 1812. esimerkkikohde oikealla: Senaatintori F. Tengströmin kivipiirroksessa ennen päävartion purkamista, Helsingin kaupunginmuseon kuvaarkisto. Nikolainkirkon eli Tuomiokirkon rakentaminen aloitettiin jo 1830, mutta se valmistui vasta 1852. Päävartion tilalle rakennettiin portaat jo 1830-luvulla. Piirroksessa kirkko on kuvattu Engelin suunnitelman mukaisesti ilman sivutorneja. Senaatintori arkkitehti C. L. Engel pääosin 1820 1840 Senaatintorin ympäristö muodostaa Helsingin empire-keskustan, joka on Helsingin palon jälkeisen asemakaavan laatijan J. A. Ehrenströmin ja arkkitehti C. L. Engelin luomus. Senaatintori on tyypillinen klassistinen aukio, jonka maamerkkiä, Nikolainkirkkoa eli nykyistä Tuomiokirkkoa, reunustavat symmetriset julkiset rakennukset: Senaatin talo ja Yliopiston päärakennus. Aukion koko on noin 165 x 100 metriä. Toiminnaltaan monumentaalisen hallintoaukion esikuvana oli Tukholman Kustaa Adolfin tori, mahdollisesti myös Berliinin Gendarmenmarktin aukio. Aukiosommitelman varhaisena esikuvana voidaan pitää Roomassa sijaitsevaa, Michelangelon suunnittelemaa Campidoglio-aukiota. Senaatintorin rakennuksista ensimmäiseksi rakennettiin matala Päävartio (1819), joka sijaitsi Nikolainkirkon nykyisten portaiden paikalla muodostaen jalustan kirkolle. Seuraavaksi valmistui Senaatin talo (1822) eli nykyinen Valtioneuvoston linna, jonka arvoa korostavat julkisivujen korinttilaisen pylväsjärjestelmän käyttö, keskirisaliitti ja kattokupoli sekä symmetriset sivurisaliitit. Yliopisto siirrettiin Turusta Helsinkiin Turun palon jälkeen vuonna 1828. Senaatintorin länsipuolelle, symmetrisesti Senaatin talon kanssa, suunniteltiin keisarin palatsia, mutta paikalle rakennettiin lopulta Yliopiston päärakennus (1832). Yliopiston sisäänkäynnin joonialainen pylväsjärjestelmä johdattaa sisälle huomionarvoiseen vestibyyliin eli eteisaulaan. Julkisivun sivurisaliiteissa on käytetty toscanalaisia pilastereita. Klassisen arkkitehtuurin keinoin Senaatin talo on hierarkiassa nostettu Yliopistorakennusta arvokkaammaksi. Nikolainkirkkoa rakennettaessa Senaatintorin aukion luonnetta muutettiin vastoin Engelin tahtoa purkamalla Päävartio ja rakentamalla torin puolelle portaat. Engelin kuoltua kirkkorakennukseen lisättiin arkkitehti E. B. Lohrmannin suunnitelmien mukaan neljä kupolikattoista sivutornia sekä Senaatintorin puoleiselle terassille kaksi paviljonkirakennusta, joista toisessa sijaitsevat kirkon kellot. Senaatintorin etelälaidalla sijaitsevat ruotsinvallanaikaiset kauppiastalot, mm. Bockin talo, jotka muodistettiin Sederholmin taloa lukuunottamatta empire-asuun. Näin aukiosta saatiin tyylillisesti yhtenäinen. Senaatintorin kokonaisuuteen kuuluu lisäksi kupolikattoinen Yliopiston kirjasto (1840). Kirjaston pääjulkisivun pylväikkö on sovitettu vastapäiseen Nikolainkirkon julkisivuun. Kirjastorakennuksen loisteliaat ja runsaasti koristellut holvikattoiset sisätilat muistuttavat tilajäsentelyltään antiikin Rooman termejä eli kylpylöitä.

oikealla ja alla: Empiren ajan kartanoarkkitehtuuri on säilynyt kaupunkikeskustoja paremmin. Kuvien huvimajat ovat todennäköisesti Engelin suunnittelemat, Herttoniemen kartanon puisto. Osa Helsinkiä oli palanut vuonna 1808. Helsinkiläisiä oli noin 4000 henkeä, vain kolmasosa Turun väkiluvusta. Vuonna 1812 tsaari Aleksanteri I teki Helsingistä Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupungin. Rakentamiseen panostettiin tarkoituksena luoda eräänlainen pieni Pietari, Venäjän näyteikkuna länteen. J. A. Ehrenströmin ohjeiden mukaan laadittiin uusklassismin ihanteiden mukainen ruutuasemakaava pääkaupunkia varten. Tässä suunnitelmassa nykyinen Esplanadin puisto jakoi kaupungin uuteen pohjoiseen kivikaupunkiin ja vanhaan eteläiseen puukaupunkiin. Uusklassinen arkkitehtuuri sai meillä pietarilaisen empiren tyylipiirteet, kun Helsingin rakentajaksi kutsuttiin vuonna 1816 saksalainen, Pietarissa toiminut arkkitehti C. L. Engel. Suomessa uusklassismi oli vallinnut jo aiemmin ruotsalaisperäisenä, kustavilaiseksi kutsuttuna tyylinä. Empireksi kutsutaan Napoleonin keisariajalta alkavaa rikkaampaa uusklassismia. Engelin suunnitelmien myötä vaalean ilmeensä saanutta Helsinkiä on kutsuttu Itämeren helmeksi tai Pohjolan valkoiseksi kaupungiksi. 1840-luvulle tultaessa Helsingin väkiluku oli jo suurempi kuin Turun ja kaupungista oli kehittynyt edustava hallintokaupunki yliopistoineen. Engel työskenteli Helsingissä kuolemaansa saakka vuoteen 1840. Tänä aikana hän ehti suunnitella lukuisia arvokkaita rakennuksia, joista suurin osa on säilynyt. Empiren ajan kaupungin mittakaava on kuitenkin enää vain kuviteltavissa myöhemmän massiivisemman rakentamisen korvattua matalan, pääosin puutaloista rakentuneen kaupungin. Yhtään edustavaa empiren ajan kaupunkipuutaloa ei ole Helsingissä säilynyt alkuperäisessä asussaan. Sen sijaan ns. Ruiskumestarin talo (1818, Kristianinkatu 12), edustaa saman aikakauden vaatimattomampaa asumista. Talo toimii kaupunginmuseon osana. Kaisaniemenrantaan siirrettiin vuonna 1991 kolme empiretyylistä puurakennusta. Nykyisin kahvilana toimiva talo ja toinen yliopistoa palveleva talo ovat peräisin Uudenmaankatu 19:sta (1830 40-luvuilta, rakennusmestari Gabriel Andsten). Kolmas puutalo on sijainnut Punavuorenkatu 23:ssa (1830-luvulta) ja on käytössä asuntona. Empiren uusklassismi sai sovelluksensa myös kansanrakentamisessa, jossa tietyt tyyliin kuuluvat piirteet jäivät elämään erityisesti puurakentamisessa. Näitä ovat mm. valkoiset nurkkalaudat ja kuusitai kahdeksanjakoiset ikkunat. Korinttilainen pylväsjärjestelmä Joonialainen pylväsjärjestelmä Pylväsjärjestelmät Senaatintorilla Doorilainen pylväsjärjestelmä Toscanalainen pylväsjärjestelmä Empiren arkkitehtuurissa käytettiin antiikin kreikkalaisia ja roomalaisia pylväsjärjestelmiä klassisen merkityssisällön mukaisesti. Pylväsjärjestelmä osoitti esimerkiksi rakennuksen tarkoitusperän, karaktäärin, arvon ja hierarkian suhteessa muihin rakennuksiin. Kreikkalaisia pylväsjärjestelmiä ovat doorilainen, joonialainen ja korinttilainen. Roomalaisia pylväsjärjestelmiä ovat toscanalainen ja komposita, joka on joonialaisen ja korinttilaisen yhdistelmä. Pelkistettyyn ja vankkarakenteiseen doorilaiseen pylväsjärjestelmään liitetään maskuliinisuus ja sotilaallisuus. Sitä käytettiin Senaatintorilla päävartion julkisivussa. Purettu päävartio sijaitsi Nikolainkirkon (Tuomiokirkon) nykyisten portaiden paikalla. Hieman sirompaan joonialaiseen järjestelmään liitetään tieteet, taiteet ja sivistys, siksi se sopii Yliopiston päärakennuksen julkisivuun. Korinttilainen järjestelmä on kevein, siroin ja koristeellisin. Merkityssisällöltään se liitetään perinteisesti keisarin valtaan. Keskinäisessä hierarkiassa korinttilainen järjestelmä on ylin ja sopii siksi kaikkein arvokkaimpiin rakennuksiin. Senaatintorilla korinttilaiset pylväät löytyvät sekä Nikolainkirkosta että Senaatin talosta. Senaatti käytti Venäjän keisarin valtaa ja kirkko edustaa ylintä valtaa eli Jumalaa. Yliopisto on alisteinen näille rakennuksille. Päävartio oli alunperin hierarkiassa alimpana.

Aikakautta edustavia arkkitehteja: Carl Ludvig Engel, Charles Bassi, Pehr Granstedt, Intendentinkonttori Tyypillisiä rakennuskohteita: Uuden pääkaupungin julkiset kivirakennukset Aikakauden rakennuksia Helsingissä: Yliopiston päärakennus (C. L. Engel, 1832) Nikolainkirkko, nyk. Tuomiokirkko (C. L. Engel, 1830 52), Senaatin talo (C. L. Engel, 1822) Yliopiston kirjasto (C. L. Engel, 1840) Heidenstrauchin talo, nyk. presidentinlinna (P. Granstedt, C. L. Engel,1820) Seurahuone nyk. kaupungintalo (C. L. Engel, 1832) Sundmanin talo (Eteläranta 16, C. L. Engel, 1818) Vanha kirkko (Lönnrotinkatu 6, C. L. Engel, 1827) Lapinlahden sairaala (C. L. Engel, 1841) Kaartin kasarmi (Kasarmitori, C. L. Engel, 1818 40) Sinebrychoffin toimisto (Bulevardi 40, suunnittelija tuntematon, siirretty nykyiselle paikalle 1823) Kasvitieteellisen puutarhan päärakennus, nyk. puutarhurien asunto (Unioninkatu 44, C. L. Engel, 1833) Ravintola Kaisaniemi (Kaisaniementie 6, suunnittelija tuntematon, 1836) Donnerin talon piharakennus (Pohjoisranta 12, suunnittelija tuntematon, 1839) Herttoniemen kartano (P. Granstedt, 1820, kartanon huvimajat C. L. Engel) ympäristö Empiren ajan asemakaavat laadittiin klassisen suorakulmaisen ruutukaavan muotoon, mistä Helsingin vanha keskusta on hyvä esimerkki. Puukaupunginosia kaavoitettaessa kiinnitettiin huomiota paloturvallisuuteen leventämällä katuja ja istuttamalla kadunvarsille puita. Katutila oli matala ja leveä. Tärkeimmät aukiot ja pääkadut haluttiin ympäröidä kivirakennuksilla. Korttelissa oli yleensä 4-6 suorakaiteen muotoista tonttia, jotka erotettiin toisistaan palokujilla. Puutalot olivat matalia, portein ja aidoin rajatut tontit muodostivat yhtenäisen kadunvarsimaiseman. Asuinrakennukset sijoitettiin pitkittäin kiinni katulinjaan ja tonttia reunustivat pihan puolella talousrakennukset: tallit, vajat ja ulkohuoneet. Keskelle jäi väljä puutarha. Arvokkaimmatkaan keskustan kivitalot eivät olleet yli kolmikerroksisia. Kaupungin maamerkki, Nikolainkirkko, kohosi jalustallaan yksinään muiden rakennusten keskeltä korkeuksiin. talotyypit Empiren klassistisista rakennuksista voidaan löytää piirteitä renessanssiajan kaupunkipalatseista ja jäljittää aiheet yhä pidemmälle, antiikin ajan rakentamiseen. Arvorakennusten loggiat ja portiikit, rustikoitu alin kerros, pylväsjärjestelmät ja reliefit ovat antiikin rakennustaiteen kierrätystä. Empiren ajan yleisin rakennustyyppi kaupungissa oli kustannussyistä yksikerroksinen vaakavuorattu hirsitalo. Kaupunkipuutalo erosi perinteisestä maalaistalosta mm. siten, että runko oli syvempi ja sokkeli korkeampi. Ulkoasultaan puurakenteiset asuintalot olivat vaatimattomampia kuin julkiset rakennukset, mutta julkisivuja jäsenneltiin silti samaan tapaan kivirakennuksia jäljitellen. Yleisin kattomuoto oli 1800-luvun alussa loiva aumakatto ja myöhemmin satulakatto. materiaalit Kivirakenteiset talot rakennettiin paksujen kantavien tiiliseinien varaan. Yleisimmin seinät rapattiin ja maalattiin kalkkimaalilla. Rakennustekniikan kehittyminen mahdollisti pilareiden muuraamisen tiilestä, palkistot osattiin tukea raudoituksin. Välipohjat tehtiin puurakenteisina. Pääosa kaupungin rakennuskannasta oli edelleen puutaloja, joissa kivestä rakennettua oli vain sokkeli ja tulisijat. Höylätty, usein avosaumainen lautaverhoilu peitti lyhytnurkkasalvokselliset hirsiseinät ja muistutti harkkorapattua kivitaloa. Kattomateriaalina tervattu lauta vaihtui 1800-luvun kuluessa yleisimmin peltiin. ylinnä: Senaatintori, Nikolainkirkko eli Tuomiokirkko vasemmalla: Vanha kirkko (kuva: Jaakko Isosomppi)

väritys Helsingissä empire ei toteutunut yhtä värikkäänä kuin Pietarissa. Suosituimmat julkisivuvärit olivat Ruotsin vallan aikanakin yleisesti käytetyt keltainen ja harmaa. Keltaisesta käytettiin eniten okraan vivahtavia lämpimiä sävyjä. Harmaista käytettiin kimröökistä sekoitettua sinertävää vaaleaa harmaata ja savunharmaata. Koristeiden ja listojen värinä oli yleisesti valkoinen. Antiikki nähtiin valkoisena, kuten jäljellä olevat antiikin rauniot, vaikka arkeologiset tutkimukset olivat jo tuolloin osoittaneet toisin. Kivirakennusten julkisivuissa jäljiteltiin aitoja kivimateriaaleja maalaamalla, puuosat ootrattiin. Ikkunat ja ovet maalattiin ohuesti ja kuultavasti öljymaalilla, usein harmaaksi. Piharakennusten yleisin väri oli punamulta. Peltikatto maalattiin usein mustaksi tai vihreäksi. Sisätilojen värityksessä käytettiin voimakkaita keltaisia, punaisia, vihreitä ja sinisiä. Listat ja ovet maalattiin hyvin vaaleilla harmailla. detaljit Empiren ikkuna oli yleisimmin 6-ruutuinen ja ristikarmillinen, päällä oli usein kolmiopääty. Empiren arkkitehtuurin koristeaiheet poimittiin antiikista ja niitä käytettiin paitsi rakennusten julkisivuissa myös sisustuksessa. Sisätiloissa kipsikattoon saattoi liittyä runsas ornamentiikka. Myös kaakeliuuneissa näkyivät antiikista peräisin olevat koristeaiheet. Antiikin pylväsjärjestelmiä käytettiin klassisen merkityssisällön mukaisesti. ylinnä: Sofiankatua yllä: Helsingin yliopiston julkisivua alla: Ikkuna C. L. Engelin suunnittelemasta kartanosta Tässä 6-ruutuisen ikkunan päällä on kolmiopäädyn sijaan puolipyöreä lunetti-ikkuna. alla vasemmalla: Detalji Sundmanin talon ovesta

2 Kertaustyylit kaupunkipalatsien ja huviloiden aika aikakausi: 1840...1870 1895 Krimin sota 1854 56, suuret nälkävuodet 1867 68, 1890-luvulla talouslama. Teollistuminen ja kaupankäynti kasvoivat merkittävästi. Ensimmäiset rautatiet rakennettiin 1860-luvulta alkaen. Grönqvistin talo esimerkkikohde Pohjoisesplanadi 29 arkkitehti Carl Theodor Höijer, 1883 Liikemies, alkujaan satulaseppä ja myöhemmin kunnallisneuvos F. W. Grönqvist rakennutti Esplanadin varrelle Pohjoismaiden suurimman, puolen korttelin kokoisen ja 193 vuokra-asuntoa käsittäneen asuintalon, Grönqvistin kivimuurin, sekä muutaman vuoden sisällä sen naapurikorttelin Hotelli Kämpin (1887) ja ns. Catanin talon (1890). Kaikki olivat arkkitehti Höijerin uusrenessanssityyliin suunnittelemia. Uudet kaupunkipalatsit olivat jättiläisiä, jotka täyttivät tontit lähes kokonaan ja heittivät varjonsa matalan puukaupungin päälle. Grönqvistin talon pohjakerros käsitti pelkästään liiketiloja, mikä kertoi uudenlaisesta kaupunkikulttuurista ja katukuvan muuttumisesta kaupallisemmaksi. Valmistuttuaan hyvin uudenaikaisessa, viisikerroksisessa rakennuksessa oli kaikki mukavuudet: kaksi hissiä, vesijohdot kaikissa keittiöissä ja isoissa asunnoissa jopa useita kylpyhuoneita. Suurimmat asunnot käsittivät peräti 12 huonetta sekä eteisen ja keittiön.vesiklosetit olivat aluksi kunkin kerroksen herrasväelle yhteiset, palvelusväki käytti piharakennuksen yhteiskäymälää. Sähkövalo saatiin asuntoihin pian valmistumisen jälkeen. Grönqvistin talon julkisivuille antavat luonnetta kulmatornit ja voimakkaasti listoituksilla korostettu kerrosjako, joka huipentuu ylimmän kerroksen pyörökaari-ikkunoihin ja monimuotoiseen kattomaisemaan. Esplanadin puoleinen pitkä julkisivu jäsentyy keskiosan kahden ulkonevan risaliitin ja niitä yhdistävän kattomuodon avulla. Renessanssityylin mukaisesti eri kerrokset on käsitelty yksilöllisesti. Julkisivun rustikointi ja aukotukseen liittyvät koristeaiheet kevenevät ylöspäin mentäessä. Korkeita T-mallisia ikkunoita on tiheästi. Yleisilmeeltään koristeellisten katujulkisivujen runsaat yksityiskohdat toteutettiin kipsistä, kun pylväät ja harkotukset tehtiin rappaamalla tiilimuurauksen päälle. Höijerin sanotaan olleen reliefien ja ornamenttien mestari. Isoja kaupunkitaloja tarkastellaan usein katumiljöössä lähietäisyydeltä, jolloin esiin tulee voimakkaimmin juuri julkisivujen kolmiulotteisuus. Tämä meidän oloissamme jättiläismäinen rakennus tulee sisältämään noin 400 tulisijalla varustettua huonetta. Alimmassa kerroksessa tulee olemaan ei vähemmän kuin 25 myymälää ja voidaan kuvitella, minkä kauniin näyn tämä kerros valaistuna ja korkeista ikkunoista virtaava valojen meri tulevat tarjoamaan kävijöille syysillan hämärässä. - Helsingfors Dagbladet Grönqvistin rakenteilla olevasta talosta kuva: Grönqvistin talo Esplanadin puistosta nähtynä, vasemmalla Hotel Kämp. Helsingin kaupunginmuseon kuva-arkisto.

1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla teollistuminen pääsi Suomessa vauhtiin. Ensimmäinen rautatieyhteys välille Helsinki-Hämeenlinna avattiin vuonna 1862. Työväestöä muutti maalta kaupunkeihin uusien elinkeinojen tarjoamien työpaikkojen myötä. 1860- ja 1870-luvuilla Helsinkiä rakennettiin vilkkaammin kuin koskaan aikaisemmin yleisen vaurastumisen, teollisuuden kasvun ja liikenneolojen parantumisen myötä. Rakentamisesta tuli grynderitoimintaa, suurten kaupunkikerrostalojen rakennuttaminen tapahtui lainojen avulla tavoitteena rahallinen voitto vuokratuloilla. Uudenaikaisiin, tyylikkäisiin vuokra-asuntoihin muutti useimmiten vaurastunutta porvaristoa. Tyypillistä aikakauden rakentamista edustavat vuokratalojen lisäksi erilaiset yhteiskunnalliset laitokset. Hoitolaitoksia, kouluja ja vankiloita rakennettiin yleensä varioitaviin tyyppiratkaisuihin perustuen. Kertaustyylit vallitsivat uudessa arkkitehtuurissa koko Euroopassa 1800-luvun puolivälistä alkaen. Kertaustyyleillä tarkoitetaan suuria historiallisia tyylikausia, gotiikkaa, renessanssia, barokkia, rokokoota ja uusklassismia esikuvanaan pitävää soveltavaa ja yhdistelevää arkkitehtuuria. Kertaustyylit erotetaan esikuvistaan uus-etuliitteellä. Ajalle oli tyypillistä eklektismi kaikella tasolla: Piirteitä ja ideoita ammennettiin menneisyydestä ja eri tyyleistä poimittiin sopivimmat palat. Rakennuksen tuli ilmentää käyttötarkoitusta; harras uusgotiikka sopi parhaiten kirkkoihin, näyttävä uusbarokki teattereihin ja uusrenessanssi liikepalatseihin. Klassismin arkkitehtuurin sääntöjä rikottiin, mutta tietynlainen sopivuus otettiin huomioon, esimerkiksi oppikoulu suunniteltiin monumentaalisemmaksi kuin kansakoulu. Uusrenessanssi vaikutti merkittävästi Helsingin katukuvaan keskustaan nousevien toinen toistaan komeampien kivipalatsien kautta. On erotettavissa italialaista renessanssia jäljittelevä tyyli, sekä pohjoinen, paljon punatiiltä käyttävä tyyli. 1880-luvun aikana rakennusten julkisivuista suunniteltiin yhä koristeellisempia. Uusrenessanssissa päämääränä ei ollut niinkään renessanssin henkiin herättäminen vaan tarkoituksenmukaisten ja edustavien tilojen luominen porvariluokan uusiin tarpeisiin. Eniten panostettiin paitsi julkisivuihin, myös asuntojen, juhlasalien ja juhlavien porrashuoneiden sisustukseen. Kertaustyylien aikakausi hiipui vähitellen 1890-luvun talouslamaan. Uusrenessanssi vaikutti myös puutaloarkkitehtuuriin. Ruotsista saapuneen arkkitehti Chiewitzin suunnittelemat puurakennukset edustivat ns. sveitsiläistyyliä, josta yhdessä uusrenessanssin ja kotimaisen puurakennusperinteen kanssa muotoutui omaleimainen ns. nikkarityyli. Koristeellinen ja nimensä mukaisesti rakennustaitoa vaativa tyyli levisi huviloiden, kansakoulujen ja rautatieasemien rakentamisen myötä ympäri maata. Huviloiden puuarkkitehtuuria edustavat esimerkiksi Espoon puolella Karhusaaressa sijaitseva uusrenessanssityylinen Villa Björnholm (1890), jonka arkkitehti Karl August Wrede suunnitteli Nicolas Sinebrychoffin perheen kesähuvilaksi ja Meilahdessa sijaitseva arkkitehti Gustav Nyströmin oma huvila Tomtebo (Tamminiementie 1, 1890). Ensimmäiset työväestölle tarkoitetut vuokrakasarmit ja asunto-osakeyhtiöt sekä asunto-osuuskunnat perustettiin 1800- luvun lopulla. Hyvä, osittain säilynyt esimerkki on Ruoholahdessa ns. Sadan markan villat, yksikerroksisista rivitaloasunnoista koostuva asunto-osakeyhtiö. ylhäällä oikealla: Helsingin paloaseman, nykyisen Erottajan paloaseman tornin on katsottu muistuttavan Firenzen tuomiokirkon kellotornia. Räystäsfriisit noudattavat goottilaista linnaarkkitehtuuria. oikealla: Aino Acktén huvilana tunnettu uusrenessanssityylinen huvila (arkkit. Th. Decker) Tullisaaren puistossa Laajasalossa on alunperin suunniteltu kauppaneuvos Borgströmille v.1877.

kaupunkirakenne: Esplanadin ympäristön ruutukaavan korttelit ovat pihoja myöten täyteen rakennettuja. vasemmalla: As Oy Alku eli ns. Sadan markan villat Ruoholahdessa: säilynyt osa muodostaa nykyään pienen keidasmaisen yhteisön myöhemmän kaupunkirakenteen puristuksessa. alla vasemmalla: Grönqvistin taloa korostavat koristeelliset kulmatornit. Aikakautta edustavia arkkitehteja: G. Th. Chiewitz, E. B. Lohrmann, C. A. Edelfelt, C. Th. Höijer, F. A. Sjöström, G. Nyström Tyypillisiä rakennuskohteita: Keskustan asuin- ja liikepalatsit, tehdasrakennukset, rautatieasemat ympäri Suomen, sairaalat, oppikoulut Aikakauden rakennuksia Helsingissä: Yliopiston geologian laitos (Snellmaninkatu 3 5, C. A. Edelfelt, 1869) Polyteknillinen opisto (Hietalahdentori, F. A. Sjöström, 1878) Suomen Pankki (Snellmaninkatu 6, Ludwig Bohnstedt, 1882) Säätytalo (Snellmaninkatu 9 11, Gustav Nyström, 1890) Ateneum (C. Th. Höijer, 1887) Ritarihuone (Hallituskatu 2, G. Th. Chiewitz, 1862) Helsingin paloasema nyk. Erottajan paloasema (Korkeavuorenkatu 26, C. Th. Höijer, 1890) As Oy Alku eli Sadan markan villat (Lastenkodinkatu 2 4, C. Kiseleff, 1879) Cygnaeuksen galleria (Kalliolinnantie, J. W. Mieritz, 1870) Linnunlaulun ja Eläintarhan huvilat Meilahden huvilat ympäristö Helsingin kivikeskusta alkoi hitaasti laajentua ja uusien rakennusten korkeus kasvoi. Puutalokaupunki kaatui 4 5-kerroksisten mannermaista esikuvaa noudattavien kivitalojen tieltä. Kontrasti empiren matalaan ja väljään, puutarhamaiseen kaupunkiin, oli suuri. Esplanadin ympäristö kasvoi tyylikkääksi kaupunkimiljööksi uusrenessanssitaloineen ja katukahviloineen. Uudet kaupunginosat Katajanokka, Punavuori ja Ullanlinna kaavoitettiin (rakentaminen tapahtui pääosin vasta myöhemmin). Korttelikoko suureni ja asemakaava sovitettiin jo alueilla olemassaolevaan rakenteeseen. Uusissa kaavoissa otettiin huomioon mm. hygienian ja kunnallistekniikan vaatimukset. Monikerroksisen kivirakentamisen osuus kaikesta rakentamisesta oli edelleen hyvin pieni, vuonna 1880 Helsingin rakennuskannasta oli vielä kolme neljännestä yksikerroksisia rakennuksia. Kivikeskustan ulkopuolella, työväestön asuinalueilla Töölössä, Alppiharjussa ja Kalliossa, jatkui puurakentaminen. talotyypit Kerrostalojen kehittyminen oli yhteydessä vaikutusvaltaisen porvariluokan kasvuun kaupungeissa. Rakentamiselle oli tyypillistä ahne tontin käyttö, talorungot olivat jopa yli 20 m syviä ja tonttien pihat täyttyivät apurakennuksista. Syvä runko vaati kaksoissydänmuurin, joka tuotti talon keskelle pimeitä tiloja. Kerroskorkeus oli vähintään neljä metriä. Porrastasannetta kohti oli tavallisesti vain kaksi vuokra-asuntoa, joissa oli 5 6 huonetta ja pintaalaa 150...200 m 2. Keittiön yhteydessä oli usein palvelijaa varten makuualkovi tai pieni huone. Pihan puoleisista portaista hoidettiin arkiaskareet. Vaatimattomampi väki asui ahtaasti pihojen siipirakennuksissa. Yhteiset käymälät, pesutilat, hevostallit, kaivo tai vesiposti sijaitsivat pääsääntöisesti pihoilla. Herrasväki saattoi käyttää asunnossaan kuivakäymälää, jonka tyhjennyksestä palvelusväki huolehti. Vesijohtojen asennus oli mahdollista Helsingissä v. 1876 alkaen. Helsingissä työväestön asuinalueilla oli 1880- luvulla suosittu rakennustyyppi kaksikerroksinen talo, jonka pohjakerros oli tiilirakenteinen ja toinen kerros puuta. Kokonaan uusi asuntotyyppi Suomessa oli villa eli huvila, ensin varakkaiden kesähuvilana, myöhemmin porvariston ympärivuotiseen käyttöön tarkoitettuna esikaupunkihuvilana. Huvila-arkkitehtuuri toi mukanaan lasikuistit ja parvekkeet. materiaalit Kivirakennuksen paksut kantavat seinät muurattiin tiilistä, joita kuljetettiin joskus kaukaakin rautateitse. Perustus tehtiin luonnonkivestä. Välipohjat olivat puiset, paitsi kellarikerroksessa, jossa oli ratakiskojen varaan muurattu tiiliholvi. Rakenteiden mitoitus tapahtui kokeneiden mestareiden toimesta silmämääräisesti. Julkisivujen tavallisin pintamateriaali oli sileä rappaus, mutta myös roiskerappausta kokeiltiin. Puhtaaksimuurattu punatiili yleistyi muissakin kuin teollisuusrakennuksissa. Aitoa luonnonkiveä käytettiin jonkin verran. Koristeosat tehtiin sarjatuotantona kipsistä ja maalattiin öljymaalilla. 1800-luvun lopun uutuudet, kuten rauta- ja lasirakenteet levisivät nopeasti kansainvälisten maailmannäyttelyiden välityksellä ja niitä nähtiin myös meillä esimerkiksi Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa. Uusi materiaali oli myös Portland-sementti. Detaljoinniltaan rikkaan puuarkkitehtuurin mahdollisti teollisesti sahattu ja höylätty puutavara sekä teollisesti tuotetut naulat. Kattomateriaalina suosituin oli maalattu pelti.

väritys Uusrenessanssin aikana käytettyjä värejä oli paljon, mutta värien sävyerot olivat hillittyjä. Tärkeimpiä julkisivujen väritysperiaatteita oli aitojen materiaalien värityksen jäljittely maalaamalla. Suosittuja olivat hiekkakiveä ja marmoria imitoivat vaaleat punertavat, okrat ja ruskeat, umbra, keltamulta, toisaalta punatiilen väriset terrat. Punatiilen ja rappauspinnan vaihtelu oli myös suosittua. Sisustuksen väreinä käytettiin syviä punaisia, sinisiä ja tummia vihreitä sekä ruskeita. Kuviomaalausten lisäksi sisustuksessa käytettiin paljon tapetteja, joiden hinnat laskivat teollisen tuotannon kasvaessa. Ensimmäistä kertaa rakennusten listat ja ornamentit olivat julkisivua tummemmat. Puutaloissa tummaksi maalattu puu pyrki jäljittelemään jalopuuta. Myös kuultovärejä ja oliivinvihreää väriä käytettiin. Ensimmäinen siniseksi maalattu talo ilmestyi Suomenlinnaan, sinisen sävyt kuuluvat venäläiseen perinteeseen. detaljit Uusrenessanssille oli tyypillistä detaljien runsaus, värikkyys ja kolmiulotteisuus. Yksityiskohdissa suosittiin myös voimakkaita tehostevärejä. Julkisivuissa käytettiin runsaasti kasettirappausta, listoja, klassisia aiheita esittäviä kipsikoristeita ja jopa kiillotettua graniittia. Nikkarityylisten puurakennusten julkisivuja jäsenneltiin vaaka- ja pystypaneloinneilla, viistetyillä kulmikkailla pilastereilla, klassisilla päätykolmioilla ja ornamenteilla. Tyypillisiä olivat myös pitkät, taidokkaasti kuvioleikatuin konsolein kannatetut räystäät. Seurustelutilojen edustavuus oli asunnon tärkein ominaisuus. Ruokasali sisustettiin puisin seinäpaneloinnein ja kasettikatolla. Kadunpuoleisissa, edustavissa porrashuoneissa oli usein ootrattu tai marmoroitu panelointi, sementtimosaiikkilattiat ja koristeelliset valurautakaiteet. Katto- ja seinämaalauksia saatettiin tehdä myös asuntojen edustustiloihin. Koristeaiheet olivat usein tyyliteltyjä kasviornamentteja, mutta myös antiikista lainattuja aiheita käytettiin. Lämmitysjärjestelmään kuuluvat kaakeliuunit suunniteltiin myös tyyliin sopiviksi puolipylväineen ja päätykolmioineen. Ikkunan koko kasvoi huonekorkeuden mukaan. Yleisin ikkunatyyppi oli T-karmi (ks. kuva). yllä: Ikkuna Aino Acktén huvilasta alla: Grönqvistin talon ikkuna, jossa tyypillinen T-kirjaimen muotoinen karmi

3 Art nouveau, jugend ja kansallisromantiikka kansallishenkeä ja uutta taidetta aikakausi: 1895...1920-luvun klassismiin Sortokaudet 1899 1905 ja 1908 1917, suurlakko 1905, kansallisaatteen nousu ja kielikysymys, Venäjän alaisesta suuriruhtinaskunnasta itsenäiseksi kansakunnaksi 1917, taiteen kultakausi: Gallen-Kallela, Järnefelt, Edelfelt, Halonen, I maailmansota 1914 1918, Venäjän vallankumous 1917. Asunto-osakeyhtiö Olofsborg esimerkkikohde Kauppiaankatu 7 Katajanokankatu 1 arkkitehdit Gesellius, Lindgren ja Saarinen, 1902 Asunto-osakeyhtiö Olofsborg valmistui Katajanokalle vuonna 1902 suunnittelijoinaan maineikas arkkitehtikolmikko: Herman Gesellius, Armas Lindgren ja Eliel Saarinen. Nuoret suunnittelijat olivat kohonneet maineeseen muutamaa vuotta aiemmin suunniteltuaan Pariisin maailmannäyttelyn Suomen paviljongin ja saatuaan tämän jälkeen huomattavan määrän toimeksiantoja. Rakennus on linnamainen. Korkea, karkeapiirteinen graniittisokkeli korostaa sen jykevyyttä ja tuntuu kiinnittävän sen tiukasti maahan. Kokonaisuus ei ole kuitenkaan raskas. Vaaleat rapatut pinnat ja suuret ikkunaaukot keventävät ilmettä. Julkisivun vaihtelevat muodot ja yllätykselliset yksityiskohdat tuovat rakennukseen pienimittakaavaisuutta, lähes huvilamaisuutta. Erkkerit ja ulokkeet on sijoiteltu epäsymmetrisesti kuin ne olisi lisätty eri aikakausina toisistaan riippumatta. Julkisivua hallitsee katon ylle nouseva pyöreä tiilikatteinen torni. Alun perin kaikki kattopinnat erkkerit mukaan lukien olivat tiilipintaisia. Tornien huiput oli verhoiltu kuparilla. Suuret ikkunat ovat tyypillisiä ajalleen. Niiden alaosa koostuu suuremmista yhtenäisistä lasipinnoista ja yläosa on pieniruutuista. Julkisivun koristelu on maltillista. Vain muutamat hammaslistat jäsentävät yhtenäistä julkisivupintaa. Asunnot ovat melko väljiä. Suurimmat yli 240 neliömetrin asunnot on sijoitettu rakennuksen kulmaan ja ne käsittävät kuusi huonetta, keittiön, palvelijanhuoneen sekä ikkunallisen hallin. Sisätilojen tunnelmallisuutta ja kodikkuutta on luotu ruokasalien seinien paneloinneilla sekä ikkunoiden eteen suunnitelluilla kiinteillä kalusteilla. Erityinen merkitys on ollut tulisijoilla. Olofsborgista löytyy niin luonnonkivisiä takkoja kuin kaakeliuuneja, joista viisi mallia suunniteltiin yksinomaan tätä kohdetta varten. Rakennus nimettiin Olofsborgiksi jo varhaisessa kokouksessa suunnittelutyön ollessa vasta aluillaan. Sukulaisuus Olavinlinnaan, erityisesti sen pyöreisiin torneihin, on selvästi aistittavissa. Nimenvalinnassa oli keskiajan ihannoinnin ohella vaikuttimena myös poliittinen ilmapiiri. Kiinteistöosakeyhtiön perustajajäsenet olivat venäjävastaisia ja Olavinlinna miellettiin puolustuslinnaksi nimenomaan itää vastaan. yllä: Elämää Katajanokalla 1900-luvun alussa, As Oy Olofsborg näkyy taustalla, kuva Helsingin kaupunginmuseon kuva-arkisto. Talon ensimmäiset osakkaat olivat ruotsinkielisiä, ylempää keskiluokkaa tai säätyläisiä. Silti asukkaiden suurin sosiaalinen ryhmä olivat työläiset. Tämä selittyy pohjakerroksen pienillä asunnoilla sekä palvelusväen suhteellisen suurella määrällä. Asukasrakenteeltaan talo oli tyypillinen omalle kaupunginosalleen. Olofsborg varustettiin monilla ajan mukavuuksilla. Asunnoissa oli vesijohdot, wc:t ja kylpyhuoneet. Sen sijaan keskuslämmitystä taloon ei asennettu ennen 1950-luvun alkua. Asukkaat pitivät kaakeliuuneilla lämmittämistä terveellisempänä ja tunnelmallisempana. Olofsborg varustettiin hisseillä 1930-luvun alkupuolella. Porrashuoneet eivät tästä johtuen ole alkuperäisessä asussaan, vaan portaita on jouduttu kaventamaan.

1800 1900-luvun vaihteessa toisiaan seuranneiden kertaustyylien jatkumo katkesi. Klassinen pylväsjärjestelmä ja antiikista periytyvät koristeaiheet jäivät hetkeksi pois muodista, ja arkkitehdit pyrkivät tietoisesti luomaan uutta. Aikaisemmin suunnittelu oli lähtenyt tyylistä, nyt sitä ohjasivat käyttötarkoitus ja yksilöllisyys. Eurooppalainen art nouveau sulautui osaksi kansallista arkkitehtuuria. Esikuvia haettiin Yhdysvalloista ja Englannista sekä Keski-Euroopasta. Samoihin aikoihin mielenkiinto kohdistettiin myös omiin juuriin. 1890-luvun kielipolitiikka ja Venäjän hallinnon vastustus loivat otolliset olosuhteet erityisen suomalaisen kulttuurin luomiselle. Perinteinen kansanomainen rakentaminen ja Itä-Karjalan omaleimainen ornamentiikka herättivät kiinnostusta. Arkkitehtuurissa alkoi näkyä muistumia suomalaisten keskiaikaisten kirkkojen ja linnojen muodoista. Vuosisadan vaihteen arkkitehtuurista käytetään useita eri nimityksiä. Termit art nouveau ja jugend esiintyvät toistensa vastineina ranskan- ja saksankielisissä maissa. ylimpänä: Karhureliefi kuuluu kansallisromanttiseen kuvastoon (Etu-Töölö, myöhäisjugendia). yllä oikealla: As Oy Torilinna Kasarmitorilta piirrokset yllä ja kuva oikealla: As Oy Olofsborg

kaupunkirakenne: Etu-Töölön asemakaava edustaa jugendia, suurin osa rakennuksista kuitenkin myöhäisjugendia tai 1920- luvun klassismia. vasemmalla: Groteski hahmo kannattelee harteillaan erkkeriä, Agronomitalo Kasarmitorilla. vasemmalla alla: Villa Johanna Laivurinkadulla Aikakautta edustavia arkkitehteja: Onni Törnqvist (myöh Tarjanne), Selim A. Lindqvist, Usko Nyström, Lars Sonck, Wivi Lönn, Eliel Saarinen, Herman Gesellius, Armas Lindgren, Karl Lindahl, Valter Jung, Sigurd Frosterus Tyypillisiä rakennuskohteita: Kaupunkien asuinkerrostalot, liikerakennukset, vakuutusyhtiöiden, pankkien ja yhdistysten toimitilat, kirkot, museot, koulut Aikakauden alueita ja rakennuksia Helsingissä: Katajanokka Huvilakatu Kallion kirkko (Lars Sonck, 1912) Helsingin rautatieasema (Eliel Saarinen, 1909, 1914 1919) Kansallismuseo (Gesellius, Lindgren, Saarinen, 1910) Kansallisteatteri (Onni Törnqvist, 1902) Vakuutusyhtiö Pohjolan talo (Aleksanterinkatu 44, Gesellius, Lindgren, Saarinen, 1901) Helsingin Puhelinyhdistyksen talo (Korkeavuorenkatu 35, Lars Sonck, 1905) Kustannusyhtiö Otavan talo (Uudenmaankatu 8 12, Valter Thomé ja Karl Lindahl, 1906) Polyteknikkojen yhdistyksen talo (Lönnrotinkatu 29, Valter Thomé ja Karl Lindahl 1903) ympäristö Helsingissä on useita yhtenäisiä art nouveau -alueita. Katajanokan pääosin v. 1903 1906 välisenä aikana rakennettu kokonaisuus on näistä huomattavin esimerkki. Myös Eirassa on laaja yhtenäisten korttelien alue. Pienempiä rakennusryhmiä löytyy muun muassa Kulosaaresta ja Töölöstä. Ote kaupunkisuunnitteluun muuttui ratkaisevasti vuosisadan vaihteessa. Kaavoitustyöt olivat pitkään olleet insinöörien tehtäviä, mutta nyt alan valtasivat arkkitehdit. Alettiin puhua kaupunkirakennustaiteesta. Ympäristö ja paikka erityisine luonnonmuotoineen toimivat suunnittelun lähtökohtana. Tavoitteena oli luoda romanttisia ja maalauksellisia näkymiä, vaihtelevia katutiloja, joissa on aistittavissa viittauksia keskiaikaisiin kaupunkeihin. Uutena ilmiönä tulivat asemakaavakilpailut, joista ensimmäinen järjestettiin vuonna 1899 Etu-Töölön suunnittelemiseksi. Kaksivaiheisen kilpailun tuloksena päädyttiin kompromissiin, jossa kaava tilattiin Gustaf Nyströmiltä ja Lars Sonckilta. Kilpailun lennokkaimmat ajatukset karsiutuivat suunnitteluprosessissa, eikä keskiajan ihailusta ja pittoreskin kaupunkikuvan tavoittelusta jäänyt toteutuksessa muistuttamaan kuin vain muutama mutkitteleva kadunpätkä. Myös Eliel Saarisen suurisuuntainen Munkkiniemi- Haaga -suunnitelma (v. 1915) jäi lähes täysin toteutumatta. talotyypit 1800 1900-lukujen vaihteessa tonttien hinnat ja asuntojen vuokrat alkoivat nousta Helsingissä. Puute hyvätasoisista uusista asunnoista oli erityisen suurta keskiluokkaan kuuluvien virkamiesten keskuudessa. Voimien ja varojen yhdistäminen oli hyvä keino saavuttaa toivottu asumistaso. Yksityisten omistamien kiinteistöjen rinnalle alkoi nousta Olofsborgin kaltaisia osakeyhtiöiden rakennuttamia asuinkerrostaloja. Omistusasunnot alkoivat yleistyä. Kodikkuus, tarkoituksenmukaisuus ja terveellisyys ohjasivat suunnittelua. Rakennusrungoista tehtiin aikaisempaa kapeampia. Näin asuntoihin saatiin enemmän valoa ja väljyyden tuntua. Huoneiston sijasta suunniteltiin koti, edustavuuden sijasta ratkaisevaa oli viihtyisyys. Ero 1800-luvun tyypillisiin porvariskoteihin ei kuitenkaan ollut merkittävä. Keittiötä ei vielä sijoitettu ruokailutilan välittömään läheisyyteen, käytävät ja välittävät hallitilat erottivat yhä palvelijat herrasväestä. Paraatiportaan lisäksi rakennukset varustettiin tavallisesti myös vaatimattomammilla keittiöportailla, joiden kautta kuljetettiin muun muassa halot ja jätteet. Korkeat ullakot sopivat pyykin kuivaukseen. Symmetrinen julkisivujäsentely oli pitkään ollut tärkein suunnittelua ohjaava perusperiaate. Nyt rakennusten suunnittelu lähti pohjakaavasta ja julkisivusommitelma seurasi sitä. Ikkunoiden tasaisesta ryhmittelystä julkisivussa luovuttiin. Parvekkeet ja erkkerit sijoitettiin vapaasti huonetilan kannalta parhaisiin paikkoihin. Rakennukset olivat muodoiltaan vaihtelevia, erilaiset ulkonemat ja sisäänvedot, poikkipäädyt, frontonit, tornit ja vesikaton muodot loivat kaupunkikuvaan vaihtelevuutta. Kunnallistekniikka kehittyi. Helsinkiin alettiin rakentaa sähkö- ja kaasulaitoksia. Monet paremmin varustellut rakennukset saivat vesijohdot, viemärit, kylpyhuoneet ja vesiklosetit sekä keskuslämmityksen. Hissit yleistyivät Helsingissä 1910- luvulla.

materiaalit Useat julkiset rakennukset verhoiltiin kokonaan luonnonkivellä. Asuinkerrostalojen julkisivut olivat pääosin rapattuja. Sileän rappauksen lisäksi käytettiin erilaisia karkeita roso- tai roiskerappauksia. Rapattujen julkisivujen sokkelit olivat tavallisesti harmaata graniittia. Pehmeästä vuolukivestä taas veistettiin koristelistoja ja ornamentteja. Punatiiltä käytettiin jonkin verran julkisivuissa, mutta Suomessa valmistettuja tiiliä ei pidetty korkealaatuisina ja tuontitiili oli kallista, joten rappaamattomat julkisivut jäivät suhteellisen harvinaisiksi. Katoissa tiiliä käytettiin enemmän. Muita katemateriaaleja olivat kupari- ja sinkkilaatat sekä pelti ja toisinaan jopa liuskekivi. Maaseudulle rakennetuissa huviloissa käytettiin puuta, kansallisromantiikan tunnelmissa paanukattoisista pyöröhirsirakennuksista tuli suosittuja. Rautabetoniksi aluksi kutsuttu teräsbetoni alkoi yleistyä 1900-luvun alussa perustuksissa, välipohjissa ja kantavissa pilareissa. Rakennusten paloturvallisuus parani. Sisätiloissa suosittiin maalaamatonta puuta ovissa, paneloinneissa ja listoissa. Porrashuoneita elävöitettiin koriste- ja lasimaalauksin sekä metallikoristein. väritys Rapattujen kivitalojen värit olivat vaaleita ja keveitä, usein sävyinä olivat valkoista lähenevät keltaiset, erilaiset ruskeat, roosa ja keveät vihreän vivahteet. Julkisivut olivat lähes yksivärisiä, mahdollisia koristeaiheita oli maalattu taitetulla valkoisella. Ikkunoiden puuosat olivat ruskeita, harmaita tai vihreitä. detaljit Asuinkerrostalojen koristelu oli vaatimatonta verrattuna edellisten vuosikymmenien kertaustyyleihin. Rapattuja julkisivuja jäsensivät toisinaan kaakelilaatat, yksinkertaiset listat tai reliefit sekä kivestä veistetyt koristeet. Art nouveaulle tyypillisiä muotoja olivat sirot kaarevat linjat (nk. joutsenkaulaviiva) ja tyylitellyt kasviaiheet. Joskus käytössä olivat kansallisromanttiset aiheet, suosituimpina karhu, orava, käpy ja havut. Ikkuna- ja oviaukot olivat vaihtelevan kokoisia ja muotoisia, usein tasalakisia, mutta yläosastaan hiukan kapenevia. Tavallinen ikkunajako perustui T-karmiin. Ikkunan alaosa oli jaettu kahtia ja yläosa välipuitteilla kuuteen, kahdeksaan tai useampaankin pieneen ruutuun. 1910-luvulla rakennusten muotokieli alkoi pelkistyä ja koristeaiheet muuttua ilmeeltään klassisemmiksi ja symmetrisemmiksi. Muutokset ennakoivat siirtymää 1920-luvun klassismiin. ylinnä: Mainos Arkkitehti-lehdestä vuodelta 1905. Kaasuliedet yleistyivät. yllä: Lepakkoaihe Nylands Nation -talosta (Kasarmikatu 40) alla: Vaatimaton ikkunaesimerkki As Oy Olofsborgista. Ikkunoiden korkeus kasvoi jugendin aikakaudella. Ikkunan yläosa jaettiin pieniin ruutuihin usein paljon koristeellisemmin kuin esimerkissä. Ikkunan yläosaan saattoi liittyä myös suippokaari kuten As Oy Olofsborgin porttikäytävän oviaukoissa.

4 1920-luvun klassismi paluu pelkistykseen ja symmetriaan aikakausi: 1920-luku Valtiollisten olojen vakiinnuttaminen itsenäisyyden ensimmäisellä vuosikymmenellä, vuosikymmenen alun asuntopula kaupungeissa, 1919 1932 yleinen kieltolaki, työväen asuntokysymys. esimerkkikohde yllä: pihanäkymä Puu-Käpylästä vasemmalla: julkisivupiirroksia Pohjolankatu 23, Puu-Käpylä Puu-Käpylä asemakaava: arkkitehdit Birger Brunila ja Otto-I. Meurman, rakennussuunnittelu: arkkitehti Martti Välikangas, 1920 1925 Käpylän yhtenäinen puutaloalue on paitsi edustava esimerkki vivahteikkaasta 1920-luvun klassismista, myös ajalleen ominaisesta sosiaalisesta rakentamisesta. Asuntopulan korjaamiseksi oli jo vuonna 1917 perustettu puoliksi kunnallinen osakeyhtiö Helsingin kansanasunnot, jolle osuuskuntien Käpy ja Käpylä ohella kaupunki vuokrasi maata. Asemakaavan laativat Birger Brunila ja Otto-I. Meurman. Kaikki alueen asuintalot suunnitteli Martti Välikangas ja puutarhasuunnittelijana toimi Helsingin puutarhakonsulentti Elisabeth Koch. Alue rakennettiin vuosina 1920 1925. Rakentamisen kustannuksia piti kurissa ratkaisujen yksinkertaisuus. Alueelle pystytettiin tehdas, jossa tuotettiin standardoituja seinärakenteita. Aluksi neljänperheentaloissa oli kaksi eri huoneistotyyppiä: huone ja keittö tai kaksi huonetta ja keittiö. Suunnittelutyön edetessä asuntoja muunneltiin ja alueen valmistuttua asuntotyyppien variaatioita oli jo enemmän. Jokaisesta asunnosta oli järjestetty käynti suoraan pihalle ja asuntokohtaiselle puutarhapalstalle. Asuinrakennuksia täydentämään rakennettiin korttelikohtaiset piharakennukset, joissa olivat saunat ja pesutilat. Syntyi puutarhakaupunginosa, jonka mittakaava ja katutila muistuttavat vanhoista suomalaisista empireajan puukaupungeista. Alueella voi nähdä myös kaukaisempia viitteitä niin englantilaisiin puutarhakaupunkeihin kuin Italiaan. Puu-Käpylän katutila vaihtelee Pohjolankadun suorasta ja leveähköstä puistokadusta maaston muotojen mukaan kevyesti kaartuvaan Pellervontiehen ja aina pieniin pihakatumaisiin kujiin. Rakennuksien pitkä sivu tai pääty on kadun suuntainen ja tavallisesti lähes kiinni katulinjassa. Katutilaa rajaavat myös korkeat puiset aidat. Rakennukset ovat ryhdikkäitä, harjakattoisia kappaleita, joko yksi- tai kaksikerroksisia. Niiden muoto ja mittakaava tuovat jossain määrin mieleen ns. pohjalaistalot. Useimpien rakennusten pystylaudoitettuja julkisivuja koristavat puusta veistetyt valkoisiksi maalatut koristeet. Puu-Käpylän säilyminen oli pitkään vaakalaudalla. Vuonna 1960 järjestettiin asemakaavakilpailu, jolla pyrittiin saamaan alueelle tehokkaampaa rakentamista. Rakennusten purkamista perusteltiin muun muassa niiden hataruudella sekä vesi- ja viemäriverkoston kuluneisuudella. Kaupunki piti parempana koko alueen hävittämistä ja uudelleenrakentamista. Kilpailu johti kiivaaseen keskusteluun ja lopulta suojelupäätökseen vuonna 1971. Rakennuksia on kunnostettu 1970-luvun alkupuolelta lähtien.