Sävyt ja yksityiskohdat abduktiivisen salapoliisipäättelyn perustana

Sävyt ja yksityiskohdat abduktiivisen salapoliisipäättelyn perustana Sami Paavola Julkaistu käsikirjoitus artikkelista: Paavola, S. (2003). Sävyt ja yksityiskohdat abduktiivisen salapoliisipäättelyn perustana. Synteesi 2/2003, 48-57. Johdanto Charles Peircen kehittämää abduktiivista päättelyä on usein verrattu salapoliisien käyttämään päättelyyn (esim. Eco & Sebeok 1983; Paavola 1998). Pyrin seuraavassa perustelemaan sitä, miksi tämä vertaus on hyvin perustavalla tavalla osuva. Klassisia salapoliisitarinoiden tilanteita on rikospaikalle jääneiden jälkien ja vihjeiden avulla rikoksen tekotavan ja tekijän selvittäminen, tai vaikkapa ihmisen ulkoisen olemuksen perusteella sen päättely mikä on tämän ihmisen ammatti tai mitä hän ajattelee - eli yleensä erilaisten vihjeiden käyttö sen selvittämiseksi, mitä on näiden vihjeiden takana.. Eli vaikutusten avulla pyritään päättelemään taaksepäin, mitkä ovat olleet syyt näille vaikutuksille. Tämä sopii hyvin abduktiiviseen päättelyyn. Yksi Peircen käyttämä perusmuotoilu abduktiolle on: Yllättävä fakta, C, on havaittu; Mutta jos hypoteesi H olisi tosi, C olisi itsestään selvä; Siten, on syytä olettaa, että hypoteesi H on tosi. (CP 5.189, 1903): Yllättävä fakta toimii vihjeenä, jolle abduktiivisesti pyritään hakemaan selitystä. Abduktio liittyy kuitenkin vasta hypoteesien keksimiseen. Abduktion on hyvin heikko päättelymuoto. Varsinkin myöhäisvaiheen kirjoituksissaan Peirce korosti, että abduktio on ensimmäinen vaihe tutkimuksissa, jolla on tarkoitus löytää vasta hyviä kandidaatteja hypoteeseiksi, joita täytyy sitten erikseen vielä testata ja todentaa. Abduktion tarkemmasta luonteesta on käyty paljon keskustelua (ks. esim. Niiniluoto 1999; Flach & Kakas 2000; Magnani 2001, erityisesti s. 16). On esimerkiksi väitetty, että se ei ole pätevä päättelymuoto tai että sen muotoilut palautuvat lopulta tutumpiin deduktiivisen tai induktiivisen päättelyn muotoihin (Kapitan 1990, 1992). Myöhäisvaiheen kirjoituksissaan Peirce myös liitti abduktion hyvin vahvasti vaistoon löytää hyviä hypoteeseja. Mutta jos abduktio perustuu vaistoon, niin onko se enää silloin päättelyä? Abduktion muotoiluja on arvosteltu myös siitä, että näyttävät tekevän abduktiosta aivan liian sallivan päättelymuodon (Frankfurt 1958,

596). Näyttäisi siltä, että lähes mitä tahansa voidaan päätellä abduktiivisesti. Peter Achinstein on esittänyt kuuluisia vastaesimerkkejä abduktion perusmuotoilulle juuri tällä perusteella (Achinstein, 1970; 1971). Yllättävänä ilmiönä voi olla vaikka se, että tuttavamme Pekka iloinen ja voimme väittää, että ihminen on yleensä iloinen, jos on kuullut voittaneensa Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Näiden kahden toisestaan riippumattoman seikan perusteella abduktion perusmuotoilu näyttäisi sallivan sen, että siitä, että Pekka on jostain syystä yllättäen iloinen, voisi päätellä, että Pekka voittanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon (koska tämä selittäisi Pekan iloisuuden). Eli: Huomaamme, että Pekka on yllättäen iloinen. Jos Pekka olisi kuullut voittaneensa kirjallisuuden Nobel-palkinnon, Pekka olisi varmasti iloinen. Eli meillä on syytä olettaa, että Pekka on voittanut kirjallisuuden Nobelin. (?!?) Tai toinen esimerkki: jos on jotenkin yllättävää, että olen kirjoittanut tämän artikkelin, voinko päätellä siitä, että joku on maksanut minulle miljoona dollaria, sillä tämähän jos se olisi totta tuntuisi hyvin selittävän sen, että olen kirjoittanut tämän jutun. S. P. on kirjoittanut artikkelin abduktiosta Tämän selittäisi itsestään selvästi se, että joku maksaa miljoona dollaria tästä artikkelista Eli on syytä olettaa, että joku on maksanut S. P:lle miljoona dollaria. (?!?) Oman käsitykseni mukaan abduktiota kohtaan esitettyyn kritiikkiin voidaan vastata, mutta se edellyttää, että abduktiota päättelymuotona kehitetään eteenpäin (ks. Paavola 2003). Kriitikot ovat olleet oikeassa siinä, että abduktion perusmuotoilut jättävät edelleen aika epäselväksi abduktion tarkemman luonteen, ja tästä osoituksena abduktiosta on olemassa hyvin erilaisia tulkintoja. Abduktiosta saa helposti myös liian laihan kuvan analysoimalla vain jotain yksittäistä abduktion muotoilua. Tärkeää on huomata se, miten tehokkaassa abduktiivisessa päättelyssä eri päättelyaskeleita sovitetaan yhteen. Hypoteesia, tulkintaa tai selitystä ei haeta yleensä vain suhteessa johonkin yksittäiseen ilmiöön tai vihjeeseen, vaan selitystä hakiessa otetaan huomioon monia vihjeitä ja se, että selityksen olisi toimittava suhteessa moniin, kyseistä asiaa koskeviin tietoihin. Tällainen strateginen ja heuristinen ajattelu on erityisen tärkeää abduktiivisessa päättelyssä, joka on perustaltaan hyvin heikko päättelymuoto. Kannattamani tulkinnan mukaan abduktio on nimenomaan vihjeisiin perustuvaa päättelyä, jossa vihjeiden avulla löydetään paitsi hyviä ehdotuksia, myös voidaan rajata etsintä-avaruutta tai hypoteesin tyyppiä ennen näiden varsinaisten ehdotusten löytymistä. Nobelin kirjallisuuspalkinnon 2

saaminen ei ole hyvä ehdokas selittämään jonkun tavallisen ihmisen iloisuutta (ks. esimerkki edellä) juuri siksi, että tämä ehdotus ei ota huomioon muita tietoja, joita meillä on kyseisestä ihmisestä. Se että joku olisi maksamassa minulle miljoona dollaria tämän artikkelin kirjoittamisesta, ei ole myöskään hyvä hypoteesi, koska se ei sovi mitenkään niihin tietoihin, joita meillä on yleensä koskien sitä todellisuutta, jossa elämme. On kuitenkin huomattava, että nämä ovat mahdollisia abduktiivisia selityksiä, jos pyrimme selittämään vain näitä yksittäisiä asioita riippumatta mistään muusta. Ongelmana vain tällöin on, että tässä tilanteessa on olemassa miljoonia muitakin mahdollisia selityksiä. Normaalisti vältämme tätä ongelmaa kuitenkin juuri sillä, että käytämme strategisesti taitavasti hyväksemme kaikkea sitä tietoa, mitä meillä jostain tilanteesta tai asiasta. Abduktio on heikko päättelymuoto, mutta se ei saa olla liian heikko ollakseen hyödyllinen. Strategisten sääntöjen tuominen abduktion tarkasteluun on siis yksi keino vahvistaa abduktiota. Mutta tämä ei ole ainoa keino. Yritän seuraavassa perustella miten yksityiskohtien ja sävyjen käyttö sekä viehättävien selitysten hakeminen on erityisen tärkeää abduktiivisessa päättelyssä ja miten tämä osaltaan myös vahvistaa abduktiota. Tämä on myös yksi syy, miksi abduktiota on niin osuvaa kuvata salapoliisien käyttämänä päättelymuotona. Mestarisalapoliisit (Sherlock Holmes etunenässä) ovat tarkkoja huomaamaan hyvin pieniäkin yksityiskohtia ja näiden avulla löytämään asioille sellaisia hyvin elegantteja selityksiä, jotka tekevät alkujaan hyvin oudot ilmiöt helposti ymmärrettäväksi. Viehättävyys Peter Lipton on erotellut kahdenlaisia kriteereitä pyrkiessään kehittämään ns. päättely parhaaseen selitykseen -mallia (PPS-mallia) eteenpäin (Lipton 1991). PPS-mallin perustana on hyvin yksinkertainen väite siitä, että meillä on hyvä syy uskoa, että parhaiten jonkin evidenssin selittävä hypoteesi tai selitys on myös tosi (Harman 1965). PPS-malli tulee hyvin lähelle abduktiivisen päättelyn mallia (palaan tähän kohta). Lipton erottaa joka tapauksessa tässä kaksi mahdollista eri versiota PPS-mallia. Ensiksikin on mahdollista ajatella päättelyä parhaaseen todennäköisimpään ("likeliest") selitykseen ja toiseksi päättelyä parhaaseen viehättävimpään ("loveliest") selitykseen (Lipton 1991, 56-74). Liptonin mukaan viehättävyys on erityisen tärkeää päättely parhaaseen selitykseen -mallissa. Todennäköisyys ei yksinään riitä, vaan tarvitaan jotain 3

muuta, jota viehättävyys juuri pyrkii tavoittamaan. Todennäköisyys koskee totuutta, kun taas viehättävyys asioiden ymmärtämistä ja kaikkein selittävimpien hypoteesien ja tulkintojen hakemista. Nämä kaksi kriteeristöä ovat kuitenkin eri asia (mt., 61-62). Se, että oopiumin poltto saa ihmiset nukahtamaan siinä olevien unettavien ainesten takia, on todennäköinen selitys, mutta ei kovin viehättävä selitys, koska se ei auta meitä paljoakaan ymmärtämään, miksi oopiumin poltto on unettavaa. Erilaiset salaliittoteoriat ovat taas usein viehättäviä (jos ne olisi totta, ne auttaisivat yhdistämään hajanaisia yksittäisiä asioita jonkin yksittäisen idean alaisuuteen), mutta yhtä usein ne ovat monien ihmisten mielestä hyvin epätodennäköisiä esitetyn evidenssin perusteella. Millaiset selitykset ja päätelmät sitten tarkemmin ottaen voisivat olla viehättäviä? Lipton ei esitä mitään kovin tarkkoja kriteereitä tässä, mutta Eric Barnes (1995) on koonnut Liptonin väittämät neljään ryhmään: 1) Mekanismikriteeriin eli väitteeseen, että selitys on sitä viehättävämpi, mitä paremmin se kuvaa mekanismin, jolla oletettu syy aiheuttaa vaikutuksen (Barnes 1995, 257; Lipton 1991, 118). Salapoliisin selitys on sitä viehättävämpi, mitä paremmin sen avulla pystyy kertomaan rikokseen johtaneista tapahtumista. 2) Tarkkuuskriteeriin eli selitys on sitä viehättävämpi mitä tarkempia yksityiskohtia selitettävästä asiasta selitys tuo mukanaan (Barnes 1995, 260; Lipton 1991, 118). Viehättävä selitys on sellainen, jonka avulla salapoliisi voi johtaa hyvin tarkkoja yksityiskohtia kyseisestä tapahtumasta. 3) Unifikaatiokriteeriin, joka liittyy unifikationistiseen selittämisen malliin. Ajatuksena on, että selitys, joka auttaa yhdistämään erilaisia ilmiöitä esittämällä mahdollisimman vähän erityyppisiä perustavia ilmiöitä, on viehättävä selitys. (Barnes 1991, 262; Lipton 1991, 119). Jos salapoliisin selitys auttaa yhdistämään hyvin monenlaisia ilmiöitä yhteen käyttämällä vain mahdollisimman pientä määrää selittäviä ilmiöitä, se on viehättävämpi kuin vain sellainen selitys, jossa eri ilmiöille on olemassa aina oma selityksensä. 4) Eleganssi- ja yksinkertaisuuskriteeriin, jonka mukaan viehättävyys liittyy suoraan siihen usein esitettyyn ajatukseen, että esteettiset tekijät ovat tärkeitä teorioiden ja selitysten valinnassa. Sen mukaan teoria tarjoaa enemmän potentiaalista ymmärrystä, mitä paremmin se täyttää esteettiset kriteerit (Barnes 1995, 265; Lipton 1991, 68). Salapoliisitarinoissa salapoliisien teoriat selittävät asiat ja yksityiskohdat hyvin kauniisti ja elegantisti, kun taas poliisien ja avustajien 4

selitysyritykset ovat hyvin kömpelöitä ja rumia kokonaisuuden kannalta (selittäessään usein vain jonkin ongelmallisen ilmiön vieläpä aika epämääräisesti). Barnes on koonnut Liptonin kriteerit nimenomaan kritisoidakseen niitä päättely parhaaseen selitykseen mallin perustana. Yksi perustava kritiikin aihe on se, että meillä ei näytä olevan mitään syytä uskoa, että näiden kriteereiden mukaiset selitykset olisivat välttämättä tosia. Yksityiskohtainen selitys, yksinkertainen selitys tai hyvin elegantti selitys ei välttämättä ole tosi selitys (jota päättely parhaaseen selitykseen malli taas väittää). Salapoliisi voi keksiä hyvin yksityiskohtaisen ja elegantin selityksen asioille, joka on kuitenkin vain salapoliisin mielikuvituksen tuotetta esimerkkinä jo edellä mainitut salaliittoteoriat. Lipton itsekin esittää kaksi perustavaa vastaväitettä viehättävyydelle (Lipton 1991, 73-74, 122-132): 1) "Hungerfordin vastaväite, jonka mukaan viehättävyys on liian subjektiivinen ja vaihteleva kriteeri ollakseen päättelymallin perusta, ja 2) Voltairen vastaväite :, joka esittää, että miksi meidän pitäisi kuvitella, että elämme kaikkein viehättävimmässä maailmassa? Mitä syitä meillä on ajatella, että viehättävin selitys (jos se olisi tosi) on myös todennäköisesti tosi? Oma väitteeni on, että viehättävyyteen liittyvät kriteerit voivat toimia tehokkaina vihjeinä nimenomaan peirceläisessä abduktiivisessa päättelyssä, paremmin kuin päättely parhaaseen selitykseen -mallissa. Päättely parhaaseen selitykseen malli ja abduktio ovat hyvin lähisukuisia malleja, jopa niin, että jotkut kutsuvat nykyään päättely parhaaseen selitykseen mallia myös abduktiivisen päättelyn nimellä (ks. esim. Flach & Kakas kirjan (2000) joitain artikkeleita). Edustamani tulkinnan mukaan näillä kahdella mallilla on kuitenkin selvä ero, jos niitä katsotaan tyypillisimmillään (ks. myös Paavola 1998). Abduktio on heikompi päättelymuoto, joka liittyy vasta keksimiseen ja alustavien hypoteesien hakemiseen (jotka hypoteesit on vielä muilla keinoin testattava), kun taas PPS-malli korostaa enemmän eri hypoteesien vertailua ja sitä, että paras selitys on myös tosi. Väitän kuitenkin, että juuri nämä erot johtavat siihen, että viehättävyys toimii paremmin abduktiivisessa päättelyssä kuin PPS-mallin perustana. Abduktio on hyvin heikko päättelymuoto, jossa hyvin pienetkin vihjeet voivat olla hyödyllisiä. Salapoliisin päättelyssä hyvin subjektiivisetkin yksityiskohdat voivat toimia vihjeinä, mutta Hungerfordin vastaväite ei ole niin ongelmallista, jos tarkoituksena onkin vasta löytää hyviä hypoteeseja, jotka on vielä erikseen todennettava. Voltairen vastaväitteeseen taas voi sanoa, että vaikka viehättävyyteen liittyvät seikat eivät takaakaan hypoteesin tai idean totuutta, ne voivat toimia hyvänä apuna selitys- ja tulkintakandidaattien etsimisessä. Jos salapoliisi keksii jonkin 5

yksinkertaisen selityksen, joka selittää hyvin yksityiskohtaisesti häntä häirinneet ongelmalliset ilmiöt, tämä selitys (tai tämän kaltainen selitys) on hyvä ehdokas tarkemmin tutkittavaksi ja testattavaksi - vaikkei siis vielä olekaan tae tällaisen selityksen totuudelle. Selitysten arvioinnissa ja hakemissa voi auttaa myös muut kuin viehättävyyteen liittyvät seikat salapoliisin ei kannata alkaa rakentamaan hyvin epätodennäköisiä salaliittoteorioita, jos niille ei ole mitään muuta syytä, kuin salapoliisin mielikuvituksen käyttö. Voltairen vastaväitteeseen voi sanoa myös sen, että emme välttämättä eläkään kaikkein viehättävimmässä maailmassa. Kuten Barneskin esittää, usein esimerkiksi monimutkaiset selitykset ovat tosia, eivät viehättävät, yksinkertaiset selitykset (Barnesin esimerkkinä on sen selittäminen, miksi toinen maailmansota loppui 1945, johon ei ole olemassa mitään yhtä yksinkertaista selitystä). Mutta on muistettava, että viehättävyys ei ole tarkoitus olla jonkinlainen globaali maailmaa koskeva ominaisuus, vaan salapoliisipäättelyssä se koskee ennen kaikkea selitysten ja vihjeiden/evidenssin suhdetta. Salapoliisin selitykset ovat viehättäviä suhteessa niihin tietoihin ja outoihin tapahtumiin, mitä kyseessä olevasta tapahtumasta on ollut tiedossa, silloinkin kun selitykset itsessään voivat olla hyvin monimutkaisia tai ei-viehättäviä. Ja tässäkin: viehättävyys ei ole tae selityksen totuudesta, vaan hyvä vihje hakea hyviä hypoteeseja. Aina viehättävyys tai abduktiivinen päättely ei edes ole paras tutkimusstrategia salapoliisille. Abduktio on päättelyä, joka toimi silloin kun haetaan jotain uusia selityksiä tai pyritään selittämään jotain sellaisia ilmiöitä, joille tutut selitykset eivät tunnu pätevän. Usein todennäköisyys voi olla parempi tutkimusstrategia. Arthur Conan Doyle, Sherlock Holmesin luoja, on kertonut tapahtumista, joissa hän käytti menestykseekkäästi Sherlock Holmesilta lainattuja menetelmiä ratkaisemaan hänelle esitettyjä pieniä todellsien elämän mysteereitä (Doyle 1982). Aina ne ei kuitenkaan olleet kaikkein tehokkaimpia. Doyle mainitsee tapauksesta, jossa läheiseen majataloon oli tehty ryöstö ja kylän konstaapeli oli hyvin käytännönläheisin toimin ottanut rikollisen kiinni - siinä vaiheessa kun Doyle itse oli vasta selvittänyt, että rikollinen on vasenkätinen, jolla on nauloja saappaissaan (mt., 164-165)! Abduktiiviselle pikkutarkkuudelle ja ongelmanratkaisulle ei ollut käyttöä, koska käytännönläheiset todennäköisyyspäätelmät ja käytännöt toimet yleensä osoittautuivat menestyksellisemmiksi tavoiksi ratkaista tapaus. Viehättävyys on myös yksi peruste, miten Achinsteinin vastaväitteisiin (ks. edellä) voidaan pyrkiä vastaamaan (ks. myös Paavola 2003). Achinsteinin väite siis on, että abduktion 6

perusmuotoilu näyttää sallivan päättelyn lähes mihin tahansa, hyvin "villeihinkin" selityksiin. Ongelmana on siis rajata mahdollisten hypoteesien joukkoa jollain keinoin. Tulkintani mukaan abduktio on (hyvin pieniinkin) vihjeisiin perustuvaa päättelyä, jossa pyritään löytämään viehättäviä (yksityiskohtia tarkkaan ja elegantisti selittäviä) hypoteeseja. Yllä esitetyssä abduktion perusmuotoilussa esiintyvän "itsestään selvästi" voi nähdä liittyvän viehättävyyteen. Toinen premissi kuuluu: "Mutta jos hypoteesi H olisi tosi, C olisi itsestään selvä" (korostus lisätty). Hyvä hypoteesikandidaatti on sellainen, joka hyvin "luontevasti" ja yksityiskohtaisesti selittäisi ongelmallisen ilmiön (tai ongelmalliset ilmiöt), jos se olisi totta. Tuttavamme Pekan iloisuuden selittäminen Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittamisella ei ole tällöin kovinkaan viehättävä selitys. Jos oletamme, että Pekka ei ole kunnostautunut erityisesti kirjallisuuden alalla, niin uutiset Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittamisesta aiheuttaisivat enemmän hämmennystä tai vaikkapa ajatuksen jostain pilasta kuin iloisuutta. Yksityiskohtien käyttö abduktion perustana liittyy myös siihen, että salapoliisipäättelyssä tärkeää on se, millä tavalla jokin asia ilmenee ja millaisia yksityiskohtia ja sävyjä siihen liittyy, ei pelkästään itse asia. Se tapa millä Pekka on iloinen (esim. hämmentyneen iloinen, riehakkaan iloinen), voi antaa vihjeitä siitä, mitkä ovat mahdolliset selitykset tälle iloisuudelle. Tällaista sävyihin ja pieniin yksityiskohtiin perustuvaa päättelyä ihmiset pyrkivät hyvin usein arkielämässäänkin käyttämään pyrkiessään päättelemään toisten ihmisten mielialoja tai ajatuksia (Pekan käytöksessä oli jotain outoa...; Minusta Maija ilmaisi asian jotenkin kummasti...; Tuntui ihan siltä, että Ville ei olisi ollut aivan tyytyväinen siihen, mitä sanoin...). Myöskään se, että joku olisi maksamassa minulle miljoona dollaria tämän artikkelin kirjoittamisesta ei ole kovinkaan viehättävä selitys, jos viehättävä selitys lisää asioiden ymmärtämistä ja auttaa yhdistämään asioita toisiinsa. Jos ei ole olemassa minkäänlaista selitystä sille, miksi joku olisi maksamassa minulle miljoona dollaria eikä mitään lisäviitteitä siitä, että olisin saamassa tällaista palkkiota, niin selitys ei ole viehättävä (sen lisäksi, että se ei ole todennäköinenkään). Jos tämä artikkelin kirjoittaminen ei ole mitenkään yllättävää, niin silloin todennäköiset selitykset ovat luultavasti parempia ehdokkaita. Miljoonan dollarin hypoteesi ei tarvitse kuitenkaan olla kokonaan turha, vaikka olisikin itsessään ei-viehättävä selitys. Jos tämän artikkelin kirjoittaminen olisi jollain lailla yllättävää, niin silloin yksi mahdollinen selitys voisi olla, että saan siitä jotain yllättävää etua, vaikkei se sitten olisikaan ihan miljoonan dollarin luokkaa. Tämä olisi mahdollinen hypoteesi, jota voisi lähteä silloin tarkentamaan hakemalla lisävihjeitä. 7

Abduktiivinen päättely vai abduktiivinen vaisto? Peirce korosti myöhäiskirjoituksissaan abduktiivisen päättelyn yhteyttä ihmisellä olevaan vaistoon löytää hyviä hypoteeseja. Peirce esitti erilaisia perusteita tälle vaistolle, mutta perusargumentaatioketju sen puolesta oli seuraavanlainen (esim. CP 7.220, 1901; CP 5.591, 1903). Abduktio on hyvin heikko päättelymuoto (lähellä arvaamista). Ihminen ei ole kuitenkaan voinut saavuttaa ideoitaan ja teorioitaan sattumaprosessin kautta, koska tämä olisi kestänyt aivan liian kauan suhteessa siihen todelliseen kehitykseen, jolla esimerkiksi tiede on edistynyt. Eläimillä on erilaisia vaistoja, jotka ovat niille välttämättömiä elossapysymiseen. Eikö silloin ole järkevää olettaa, että ihmisellä on vaistoja, jotka liittyvät hypoteesien ja ideoiden hakemiseen, koska tämä on ollut ihmiselle hyvin elintärkeää? Lisäksi vielä näyttää siltä, että ihmiset (varsinkin merkittävät tieteentekijät tieteen historiassa) ovat todellisuudessa löytäneet hyviä hypoteeseja paljon nopeammin kuin pelkkä sattuma edellyttäisi. Tämä vaisto ei siis Peircen mukaan ole mitenkään erehtymätön, mutta tarpeeksi vahva, jotta ideoiden kehitys on mahdollistunut. Peirce on kuvannut abduktiivista arvaamisvaistoa hauskassa kertomuksessaan siitä, miten hän itse toimi salapoliisina ottaen kiinni varkaan, joka ryösti hänen arvokkaan kellonsa ja takkinsa eräällä laivamatkalla. En kuvaa tässä koko tuota laajaa kertomusta 1, mutta sen keskeinen idea on, että ihmisillä on usein mystiseltä tuntuva kyky löytää oikeita selityksiä asioille, ilman että tiedostaa syitä näille selityksille. Tämän kyvyn perustana on Peircen mukaan paitsi se, että ihmisen mieli on kehittynyt luonnonlakien alaisuudessa ja täten pystyy löytämään oikeita selityksiä asioille (eli jonkinlainen metafyysinen peruste abduktiiviselle vaistolle), myös se, että ihminen pystyy tekemään sellaisia huomioita ja erotteluja asioista, joita ei tietoisesti havaitse. Peirce mainitsee tässä yhteydessä hänen ja Joseph Jastrow n siihen aikaan hyvin uudenaikaiset kokeet siitä, miten ihmiset kykenevät havaitsemaan erilaisia ärsykkeitä, vaikka nämä ärsykkeet eivät olisikaan tietoisesti näiden koehenkilöiden havaittavissa. 1 Tämä tapaus on laajasti ja hauskasti kuvattuna artikkelissa Sebeok & Umiker-Sebeok 1983. Itse itse juttu on julkaistu lehdessä nimeltä Hound & Horn v. 1929, 267-282 Peircen käsikirjoituksen (MS 687) perusteella. Tämä artikkeli on myös osittain julkaistu CP 7.36-48, josta kuitenkin itse salapoliisitarina puuttuu. 8

Peircen salapoliisitarinan keskeinen tapahtuma ja abduktiivista arvaamisvaistoa parhaiten kuvaava tapahtuma on siinä, että Peirce pyysi koko laivan henkilökunnan joista yhden hän tiesi olevan syyllinen - kannelle kuulusteluun. Puhumalla kaikkien näiden epäiltyjen kanssa, hän toivoi saavansa jonkin vihjeen syyllisestä. Mutta tämä ei kuitenkaan tuntunut onnistuvan ja kukaan ei tuntunut vahingossakaan paljastavan syyllisyyttään. Varastettu kello oli kuitenkin niin arvokas ja vieläpä hän työhönsä liittyvä, että Peirce tunsi, että hänen on aivan pakko saada kello takaisin: Kun olin käynyt rivin läpi käännyin ja kävelin heistä hieman poispäin ja sanoin itsekseni: Tämä ei tuonut yhtään valaistusta asiaan. Mutta silloin toinen minäni (sillä kommunikaatiomme [communing] on aina dialogia) sanoi minulle: Mutta sinun yksinkertaisesti täytyy pystyä osoittamaan oikea henkilö. Vaikka ei olisi mitään perusteita, niin sinun täytyy sanoa, ketä pidät syyllisenä. Tein pienen silmukan kävelyssäni, joka ei ollut vienyt minuuttiakaan ja kun jälleen käännyin heitä kohti kaikki epäilys oli kaikonnut. (Sebeok & Umiker-Sebeok 1983, 11-12 (MS 687)). Tämän jälkeen Peirce oli varma syyllisestä. Hän yritti suostutella tätä epäiltyä palauttamaan tavarat pientä korvausta vastaan ja jopa uhkailemalla vankilalla, mutta turhaan. Tämän yrityksen jälkeen Peirce meni etsivätoimistoon ja kertoi tapahtumasta ja epäilystään. Kun etsivä kysyi, mitä syytä Peircellä on epäillä tätä tiettyä miestä, Peirce vastasi: Noh minulla ei ole mitään syytä ajatella niin, mutta olen täysin vakuuttunut, että asia on näin (Sebeok & Umiker-Sebeok 1983, 12 (MS 687)). Etsivä ei kuitenkaan aika ymmärrettävästä syystä tyytynyt tähän selostukseen, vaan lähetti oman miehensä paikalle tutkimaan asiaa. Osoittautui, että Peircen epäilemä mies oli ollut monta vuotta laivan kapteenin palvelijana eikä ollut voinut olla Peircen hytin lähellä silloin kun varkaus oli tapahtunut. Laivalla oli kuitenkin toinen henkilö, joka oli tunnettu varas ja jota etsivätoimisto alkoi varjostamaan (eli etsivätoimisto lähti selvittämään todennäköistä syyllistä, kun taas Peircen epäily perustui hyvin vahvasti vaistonvaraiseen arvaukseen). Osoittautui kuitenkin, että Peirce oli ollut oikeassa ja lopulta Peirce jopa itse joutui hakemaan tavaransa takaisin tältä varkaalta käyttäen jälleen salapoliisin taitojaan. Peircen kuvaamaa salapoliisimenetelmää voidaan tulkita eri tavoin. Yksi asia tietysti on kuinka tosi tämä Peircen kertomus on. Peirce itse vakuuttaa, että kuvaus on totuudenmukainen. Mutta joka tapauksessa voidaan väittää, kuten Peirce, että tämän tyyppiset tapahtumat ovat mahdollisia tai jopa aika yleisiä ihmiset voivat vaistota jonkin ratkaisun ilman että pystyvät 9

antamaan sille selkeitä syitä. Itse tulkitsen tilannetta niin, että keskustellessaan epäiltyjen kanssa Peirce sai jotain pieniä vihjeitä syyllisestä, joiden perusteella hän päätyi pitämään tätä tiettyä henkilöä syyllisenä. Nämä huomaamattomat vihjeet auttoivat Peirceä paikantamaan syyllisen. Eroaisin Peircen tulkinnasta kuitenkin siinä, että monissa myöhäisissä kirjoituksissaan Peirce samaistaa hyvin usein abduktiivisen päättelyn tähän abduktiiviseen vaistoon. Abduktiivisen päättelyn ja abduktiivisen vaiston rakenne voi olla samanlainen kummassakin voidaan pyrkiä hakemaan asioille selityksiä käyttäen apuna erilaisia (hienovaraisiakin) vihjeitä. Mutta jotta kyseessä olisi päättely, toiminnan pitää olla tietoista ja kontrolloitua (CP 2.182, c. 1902; CP 4.476, c. 1903) ja tällöin esimerkiksi perusteiden ja premissien täytyy olla tietoisesti esillä. Tämä ei muuta sitä, että usein käytännön ongelmatilanteissa, abduktiivisen vaiston käyttäminen saattaa olla paljon järkevämpää kuin abduktiivisen päättelyn käyttäminen (CP 2.176-7, c. 1902; 5.173, 1903). Nopeissa päätöksentekotilanteissa ei usein ole edes aikaa tai mahdollisuuksia kerätä kaikkea tarvittavaa aineistoa ja tehdä näiden pohjalta tietoisia päätelmiä, vaan on ennemmin luotettava kokemuksen perusteella kehittyvään vaistoon (tai intuitioon ). Oman tulkintanikin mukaan abduktiivisesta vaistosta saa paremman kuvan tutkimalla abduktiivista päättelyä kuin päinvastoin. Vetoaminen abduktiiviseen vaistoon selityksenä ihmisen kyvylle löytää oikeita hypoteeseja johtaa helposti siihen, ettei tämän vaiston mekanismeja analysoida enää pidemmälle. Korkeintaan voidaan kysyä, mihin tämä vaisto voisi perustua (johonkin metafyysiseen periaatteeseen, luonnonvalintaan, ihmisen kokemukseen, johonkin muuhun? ). Vaisto pyrkii itsessään olemaan jo selitys, jonka toimintatapoja ei tarvitse enää selittää. Jos taas abduktiota ajatellaan päättelynä, se johtaa kysymään, että millaista päättelyä se oikein on, mitkä ovat ne premissit, joita abduktiossa käytetään, miten tämä päättely etenee, millaiset merkit toimivat tämän päättelyn perustana jne. Päättelymallin kannalta ei pitäisi siis liikaa kiinnittää huomiota Peircen väitteeseen, että hänellä ei ollut mitään perusteita tai syytä epäillä sitä henkilöä, jota hän epäili, vaan tulkita asiaa niin, että Peircellä ei ollut mitään tietoisia syitä perusteenaan, mutta että hänellä täytyi olla jotain pieniä vihjeitä ja yksityiskohtia perusteenaan, joita tämän tietyn henkilön syyllisyys auttoi selittämään. 10

Lopuksi Olen pyrkinyt edellä lyhyesti perustelemaan sitä, miten abduktiivisen päättelyn voi nähdä vihjeisiin perustuvana salapoliisipäättelynä. Abduktio on hyvin heikko päättelymuoto, jolloin ongelmaksi tulee se, salliiko se päättelyn lähes mihin tahansa. Hypoteeseja pitää pystyä jotenkin rajaamaan ja näyttää siltä, että ihminen tosiasiallisesti pystyy hypoteeseja jotenkin rajaamaan jotta ideoiden syntyminen ja tieteen kehitys ylipäänsä olisi mahdollinen ja selitettävissä. On erilaisia tapoja pyrkiä selittämään, miten hyviä hypoteeseja voidaan löytää. Yksi selitys on se, mitä Peirce usein myöhäiskirjoituksissaan käytti, eli että ihmisellä on jonkinlainen vaisto löytää hyviä hypoteeseja. Toinen, tälle vaihtoehtoinen tai tätä täydentävä selitys on, että ihminen on hyvä käyttämään abduktiivisen päättelyn strategioita hakiessaan hyviä hypoteeseja. Kolmas selitys, jonka itse ajattelen kahta edellistä täydentävänä selityksenä, on se, että ihminen on hyvä käyttämään hyvin pieniäkin yksityiskohtia ja vihjeitä abduktiivisessa päättelyssään hakiessaan hyvin yksityiskohtaisia ja viehättäviä selityksiä näille vihjeille. Peirce itse ei käsitellyt suoraan viehättävyyteen liittyviä asioita abduktiivisen päättelyn yhteydessä, mutta tämä käsite sopii sinänsä hyvin yhteen Peircen arkkitehtonisen merkkiteorian ja kategoriaopin kanssa, suhteessa vielä siihen, miten Peirce kuvaili abduktiivista päättelyä. Abduktio liittyy eritysesti ikonisuuteen, havaitsemiseen ja Firstness-kategoriaan (CP 2.96, c. 1902; CP 1.559, 1867; CP 5.181, 1903). Firstness-kategorian ilmiöt ovat Peircen kategoriaopin mukaan jotain, jossa sellaiset asiat kuin mahdollisuus, kvaliteetit ja sävyt ovat tärkeitä (Secondness-kategoriassa taas aktuaalisuuden ja reaktion kaltaiset asiat ja Thirdness-kategoriassa taas esim. välittyneisyyteen ja merkkiprosesseihin liittyvät asiat). Normatiivisten tieteiden luokittelussa estetiikka on Firstness-tason ilmiö (CP 5.129, 1903) ja voidaan väittää, että viehättävyys on lähellä estetiikan ilmiöitä - tärkeää on kokonaisuudet, jotka kauniisti ottavat huomioon sävyt ja yksityiskohdat (eli Barnesin eleganssi- ja yksinkertaisuuskriteeri). Tällaiset Peircen kategoriaopin mukaiset yhteydet ovat tietysti itsessään aika heikko peruste väittää, että viehättävyyteen liittyvät asiat ovat tärkeitä abduktiivisessa päättelyssä. Sen ne kuitenkin osoittavat, että viehättävyyteen liittyvien seikkojen yhdistäminen abduktioon sopii hyvin viehättävästi yhteen Peircen systeemin kanssa. 11

Lähteet Achinstein, P. (1970) Inference to scientific laws. Kirjassa Stuwer, R. H. (toim.) Minnesota Studies in the Philosophy of Science 5: 87-111. Achinstein, P. (1971) Law and Explanation. An Essay in The Philosophy of Science. Clarendon Press, Oxford. Barnes, E. (1995) `Inference to the Loveliest Explanation, Synthese 103, 251-277. CP (nide.pykälä, ilm.vuosi) - Peirce, C. S. (1931-1958). Collected Papers of Charles Sanders Peirce, vols. 1-6, toim. C. Hartshorne & P. Weiss, vols. 7-8, toim. A. W. Burks, Cambridge, Mass.: Harvard University Press. Doyle, A. C. (1982) 'Some Personalia about Sherlock Holmes'. Kirjassa P. Haining (toim.) The Final Adventures of Sherlock Holmes. Completing the Canon by Sir Arthur Conan Doyle, ss. 160-168. New Jersey: Castle. Eco, U. & Sebeok, T. A. (toim.) (1983) The Sign of Three. Dupin, Holmes, Peirce. Bloomington: Indiana University Press. Flach, P. A. & Kakas, A. C. (toim.) (2000) Abduction and Induction. Essays on their Relation and Integration. Dordrecht: Kluwer Academic Publishers. Frankfurt, H. G. (1958) Peirce's account of inquiry, The Journal of Philosophy 55(14): 588-592. Harman, G. (1965) `The Inference to the Best Explanation, Philosophical Review 64, 88-95. Kapitan, T. (1990) `In What Way is Abductive Inference Creative, Transactions of the Charles S. Peirce Society 26, 499-512. Kapitan, T. (1992) Peirce and the autonomy of abductive reasoning, Erkenntnis 37: 1 26. Lipton, P. (1991) Inference to the Best Explanation. London and New York: Routledge. Magnani, L. (2001) Abduction, Reason, and Science. Processes of Discovery and Explanation. New York: Kluwer Academic / Plenum Publishers. Niiniluoto, I. (1999) Defending abduction, Philosophy of Science 66: S436-S451. 12

Paavola, S. (1998) Abduktivistinen salapoliisimetodologia - esimerkkinään Semmelweisin lapsivuodekuumetutkimukset, Ajatus 55, 211-239. Saatavilla: http://www.helsinki.fi/science/commens/papers/sfsemmelweis.html Paavola, S. (2003) 'Abduction as a logic of discovery: The importance of strategies', Foundations of Science, artikkeli hyväksytty julkaistavaksi. Saatavilla: http://www.helsinki.fi/science/commens/papers/abductionstrategies.html Sebeok, T. A. & Umiker-Sebeok, J. (1983) You Know My Method : A Juxtaposition of Charles S. Peirce and Sherlock Holmes, kirjassa U. Eco & T. A. Sebeok (toim.) The Sign of Three Dupin, Holmes, Peirce. Bloomington: Indiana University Press, ss. 11-54. 13