JULKAISUJA 3/2000 KAKSI TIETÄ ASIANTUNTIJUUTEEN - MIHIN KAHDEN VÄYLÄN KORKEAKOULUTUSTA TARVITAAN? Toimittanut Ulrica Gabrielsson
Tutkijoiden ja kansanedustajien seura - TUTKAS - järjesti 17.5.2000 keskustelutilaisuuden "Kaksi tietä asiantuntijuuteen - mihin kahden väylän korkeakoulutusta tarvitaan". Tilaisuudessa alustajina toimivat suunnittelupäällikkö Jouko Könnölä opetusministeriöstä, opetusneuvos Osmo Lampinen opetusministeriöstä, rehtori Tapio Varmola Seinäjoen ammattikorkeakoulusta, rehtori Marianne Stenius Svenska handelshögskolanista sekä johtaja Tytti Varmavuo Nokia- Yhtymästä. Tilaisuuteen osallistui noin 60 henkilöä. Tähän julkaisuun sisältyvät kaikki tilaisuudessa pidetyt alustukset rehtori Steniuksen alustusta lukuun ottamatta.
SISÄLLYS Seminaarin avaus 1 Kansanedustaja Martti Tiuri Koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelma vuosille 1999-2004 3 Suunnittelupäällikkö Jouko Könnölä, opetusministeriö Kaksi käsitystä sivistyksestä 7 Opetusneuvos Osmo Lampinen, opetusministeriö Ammattikorkeakoulut Bolognan julistuksen jälkeen 12 Rehtori Tapio Varmola, Seinäjoen Ammattikorkeakoulu Korkeakoululaitos osaamisperusteisessa taloudessa 16 Johtaja Tytti Varmavuo, tutkimus- ja koulutusasiat, Nokia-Yhtymä
1 Tutkaksen puheenjohtaja, kansanedustaja Martti Tiuri SEMINAARIN AVAUS Hyvät kuulijat, tervetuloa Tutkijoiden ja kansanedustajien seuran keskustelutilaisuuteen, jossa selvitellään yliopisto- ja ammattikorkeakoulutason tehtäviä, yhtäläisyyksiä ja eroja otsikolla "Kaksi tietä asiantuntijuuteen - mihin kahden väylän korkeakoulutusta tarvitaan?" Johdannoksi voin todeta, että Suomi haluaa nykyään olla tietoyhteiskunta. Se tarkoittaa yhteiskuntaa, joka perustuu tietoon ja osaamiseen. Siinä käytetään määrätietoisesti hyväksi tietoa. Siihen tarvitaan koulutusta ja ennen kaikkea asiantuntijoiden koulutusta. Järjestelmällisen tiedon hankintaan tarvitaan perustutkimusta, soveltavaa tutkimusta ja tuotekehitystä. Opetushallituksen asiantuntija on arvioinut minkälaisia työtehtäviä Suomessa tulee lisää. Olen sitä vähän modifioinut. Kuvassa ovat vain ne työtehtävät, jotka nopeasti vähenevät tai kasvavat (Kuva). Asiantuntija- ja johtamistyössä tarvitaan Suomessa jatkuvasti lisää väkeä ja se on pääasiassa juuri yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen työsarkaa. Huipputeknologian teollisuuden työvoiman tarve jakaantuu lähes tasan diplomi-insinöörien ja ammattikorkeakouluinsinöörien kesken. Ammatillinen tutkinto on vähemmistönä. Tämä ehkä on suurin ala, jossa tarvitaan näin paljon pitkälle koulutettua väkeä. Monilla muillakin aloilla tilanne kehittyy samaan suuntaan. Suomessa meidän täytyy nyt pitää yllä mainetta, että Suomi on tietoliikenne- ja informaatiotekniikan johtavia maita. Yhdysvalloissa näkee kirjoituksia, joissa Suomea pidetään esimerkkimaana, josta nähdään mikä tulevaisuus on. Siitä syystä on tärkeätä, että meillä korkeakoulutus on mahdollisimman hyvää. Tänään on tarkoitus selvittää näitä asioita niin, että korkea-asteen koulutuksen työnjako selviää. Ensimmäiseksi kuullaan suunnittelupäällikkö Jouko Könnölää opetusministeriöstä aiheena koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelma vuosille 1999-2004. Toivon, että alustajat pitävät kohtuullisesti aikataulusta kiinni, koska tarkoituksena on, että kolme alustusta ja niihin liittyvät kysymykset voidaan käsitellä kello 16.15 mennessä, jolloin seuraa kahvitauko. Nyt siis suunnittelupäällikkö Jouko Könnölä.
2 Martti Tiuri 2000-05-03 TYÖTEHTÄVIEN MÄÄRÄ 500 000 TEOLLINEN TYÖ ASIANTUNTIJATYÖ 400 000 MAA- JA METSÄTALOUSTYÖ 300 000 HOITOTYÖ 200 000 OPETUS-JA KULTTUURITYÖ 100 000 0 1970 1980 1990 2000 2010 AMMATTIRAKENTEEN MUUTOS ENITEN MUUTTUVILLA ALOILLA 1970-2010 (Palvelutyö pysyy lähes vakiona, n. 360 000, toimistotyö myös lähes vakio, n. 200 000.) LÄHDE: Veikko Autio ym.: Ammatillinen koulutus 2010. Opetushallitus. http://www.oph.fi/info/ammatillinenkoulutus/tulevaisuus/kuvio2.html ammattirak_muutos1970-2010.shw
3 Suunnittelupäällikkö Jouko Könnölä Opetusministeriö KOULUTUKSEN JA TUTKIMUKSEN KEHITTÄMISSUUNNITELMA VUOSILLE 1999-2004 Valtioneuvosto hyväksyi 29.12.1999 koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelman vuosille 1999-2004. Tästä valtioneuvoston koulutus- ja tutkimuspoliittisesta linjauksesta nostan esille kohtia, jotka omalla tavallaan vastaavat seminaarin teemakysymykseen. Hallitusohjelman peruslinjaus korostaa osaamista ja tietoa, joka hyödyttää maan kaikkia alueita tasapuolisesti. Suomessa harjoitetun koulutus- ja tutkimuspoliittisen peruslinjauksen mukaisesti on myös perusteltua todeta, että Suomen tulevaisuus on riippuvainen osaamisesta, kyvystä hyödyntää osaamista ja luoda uusia innovaatioita. Perustavana on pidetty linjausta, jonka mukaan koko väestön osaamistason nostaminen tukee suomen kehittymistä sivistyskansana ja Suomen kilpailukykyä. Tieto ja osaaminen ovat taloudellisen kilpailukyvyn ja koko yhteiskunnan hyvinvoinnin perusta. Suomen menestyminen perustuu korkeatasoiseen koulutukseen ja tutkimukseen, innovatiiviseen osaamiseen sekä modernin tieto- ja viestintätekniikan hyödyntämiseen. Valtioneuvoston linjauksen mukaisesti Suomen korkeakoulujärjestelmää kehitetään kahdesta pilarista muodostuvana kokonaisuutena (duaalimalli) siten, että yliopistot ja ammattikorkeakoulut täydentävät toisiaan. Yliopistojen toiminnassa korostuu tieteellinen perustutkimus ja tieteeseen perustuva tutkijankoulutus ja perusopetus. Yliopistot vastaavat tietointensiivisen yhteiskunnan tutkimusvolyymin jatkuvaan kasvuun huolehtimalla tutkijalautakunnan ja korkeatasoisen työvoiman saatavuudesta sekä uusien innovaatioiden perustana olevan tieteellisen tiedon tuottamisesta. Ammattikorkeakoulut vahvistavat työelämäyhteyksiään ja osaamistaan työelämän kehittämisessä erityisesti pk-yritysten tarpeita vastaavaksi ja alueellista kehittämistä palvelevaksi. Ammattikorkeakoulut kehittävät tutkimus- ja kehitystyötä yhdessä työelämän kanssa. Hallitus on luvannut, että korkeakoululaitoksen kehittämistä ja profiloitumista jatketaan turvaten tasavertaiset koulutusmahdollisuudet maan eri osissa ja että alueellisen innovaatiojärjestelmän tehostumista tuetaan tutkimus- ja kehitystyöllä alueiden omia erityispiirteitä hyödyntäen ja niitä vahvistaen. Tämä edellyttää, että yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen tutkimuksen ja opetuksen tukipalveluihin suunnataan riittävästi voimavaroja mm. siten, että yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen kirjasto- ja tietopalveluja sekä tietohallintoa kehitetään kiinteässä yhteistyössä. Niille tulee kehittää yhteinen perusrakenne, jonka varassa kumpikin korkeakoulusektori voi kehittää omaa erityisosaamistaan. Korkeakoulujen tietoverkko- ja kirjastopalvelujen infrastruktuurin rakentaminen hoidetaan pääosin valtakunnallisesti keskitetyllä rahoituksella. Suunnitelmakaudella poikkeuksellisen mittavia lisäresursseja edellyttävät erityisesti FUNET-runkoverkon ja yhteisen kirjastojärjestelmän uudistaminen.
Hallitus on myös luvannut, että korkeakoulututkintojen järjestelmää kehitetään vastaamaan työelämän kehittämistarpeita ottaen huomioon myös tutkintorakenteiden kansainvälinen kehitys. Tärkeä lähtökohta on Suomen korkeakoulujen kansainvälisen kilpailukyvyn turvaaminen. Viimemainittu näkökohta otetaan huomioon myös ammattikorkeakoulujen jatkotutkintojen kehittämisessä. Tutkimuksen kehittämislinjat Tieteellinen tutkimus, tutkijankoulutus ja kansainvälinen tutkimusyhteistyö ovat suunnitelmakaudella keskeisiä kehittämisen kohteita. Yliopistoissa harjoitettavan tutkimustoiminnan kehittämisessä ovat etusijalla tutkimuksen korkea laatu ja vaikuttavuus sekä tutkimustulosten hyödyntäminen kulttuurin, yhteiskunnallisten palveluiden ja yritystoiminnan aloilla. Suomen Akatemian asemaa ja merkitystä kilpailun perusteella myönnettävän tutkimusrahoituksen kanavana, keskeisenä perustutkimuksen rahoittajana sekä ammattimaisen tutkijanuran kehittäjänä vahvistetaan. Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen välistä yhteistyötä ja työnjakoa kehitetään. Ammattikorkeakoulujen tutkimus- ja kehitystyössä painopiste suunnataan niin, että se tukee pkyritysten kehittämistarpeita ja alueellisen innovaatiotoiminnan vahvistamista. Niiden tutkimusja kehitystyön edellyttämät resurssit tulevat pääsääntöisesti yrityksiltä ja julkisten palvelujen tuottajilta sekä soveltavaa tutkimus- ja kehitystyötä rahoittavilta valtakunnallisilta ja alueellisilta viranomaisilta. Työelämäyhteydet ja korkea laatu ovat keskeisiä tavoitteita ammattikorkeakoulujen tutkimus- ja kehitystyössä. Valtioneuvoston kannanoton mukaan Suomessa lisätään tutkimusrahoitusta siten, että saavutettu tutkimus- ja kehitystoiminnan kokonaisrahoituksen taso turvataan. Julkisen rahoituksen osuutta kokonaistutkimuspanoksesta vahvistetaan asteittain. Yliopistoissa harjoitettavan tieteellisen tutkimuksen ja tutkijankoulutuksen sekä ammattikorkeakouluissa tehtävän tutkimus- ja kehitystyön perusedellytyksiä vahvistetaan. Yliopistojen perusrahoitus Kehittämissuunnitelman valmistelun yhteydessä - ja sen jälkeenkin - keskusteltiin paljon yliopistojen perusrahoituksesta. Hallitus on pitänyt tärkeänä turvata yliopistojen pitkäjänteisen työn ja parantaa yliopistolaitokselle asetettujen tavoitteiden ja määrärahojen yhteyttä siten, että uudet tehtävät sekä koulutuksen ja tutkimuksen laajentaminen kasvattavat vastaavasti budjettirahoitusta. Hallituksen kannanoton mukaan yliopistojen perusrahoituksen kehitys turvataan edelleenkin lainsäädännöllä. Suunnitelmakaudella perusopetusta, tutkijankoulutusta, perus- ja soveltavaa tutkimusta kehitetään kokonaisuutena niin, että yliopistokoulutuksen yhteys uusimpaan tieteelliseen tietoon ja osaamiseen vahvistuu. 4
5 Ammattikorkeakoulujen perusrahoitus Ammattikorkeakouluja kehitetään osana kansainvälistä korkeakouluyhteisöä painottaen niiden asemaa korkeatasoisina työelämän ja sen kehittämisen asiantuntijoina. Ammattikorkeakoulujen autonomiaa ja korkeakouludemokratiaa vahvistetaan ja samanaikaisesti kevennetään ohjausmenettelyjä. Ammattikorkeakoulujen hanke- ja tuloksellisuusrahoitusta kehitetään. Opiskelijoiden opiskeluedellytyksiä parannetaan valinnaisuutta lisäämällä, opinto-ohjausta ja -neuvontaa vahvistamalla sekä opiskelun tukipalveluja kehittämällä. Valtioneuvoston kannanoton mukaan ammattikorkeakouluja koskeva lainsäädäntö uudistetaan ottaen huomioon ammattikorkeakoulu-uudistuksesta tehtävä kansainvälinen arviointi. Koulutuksen määrällinen mitoitus Kun arvioidaan suomalaisen koulutusjärjestelmän toimivuutta, on kriteereinä pidettävä koulutuksen tasa-arvon ja toisaalta koulutuksen korkean tason ja laadun eli kilpailukyvyn toteutumista. Koulutusjärjestelmää on kehitettävä kokonaisuutena siten, että eri koulutusasteilla opiskelevien mahdollisuudet sekä työllistyä että jatkaa opintojaan paranevat. Hallituksen tavoite on, että uusien työpaikkojen määrä lisääntyy ripeästi ja työssä olevien osuus työikäisestä väestöstä lähestyy Suomen EU:n työllisyyssuuntaviivoissa tavoitteeksi asetettua 70 prosenttia. Valtioneuvoston hyväksymän linjauksen mukaisesti tavoitteena on, että koko ikäluokalle tarjotaan jatko-opintomahdollisuudet peruskoulun jälkeen lukiossa tai ammatillisessa koulutuksessa. Lukion ja ammatillisen koulutuksen määrällisten suhteiden arvioidaan säilyvän nykyisellä tasolla. Nuorten ammatillisen peruskoulutuksen tarjontaa suunnataan erityisesti työvoimapulan uhkaamille aloille. Aloituspaikka vuonna 2004 tarjotaan 49 000 opiskelijalle, josta osa toteutetaan oppisopimuskoulutuksena. Tavoitteena on, että tutkintoja suoritetaan vuonna 2004 vähintään 42 000. Toisen asteen ammatillisesta koulutuksesta kehitetään nykyistä vahvempi vaihtoehto korkeakouluopintoihin etenemisen väylänä. Tavoitteena on, että ammattikorkeakoulun uusista opiskelijoista toisen asteen ammatillisen koulutuksen suorittaneita on noin a. Ammattikorkeakoulujen tutkintoon johtavaa tarjontaa kohdennetaan uudelleen erityisesti kulttuuriteollisuuden aloille. Aloituspaikka tarjotaan 25 000 opiskelijalle vuonna 2004. Tavoitteena on, että ammattikorkeakoulututkintoja suoritetaan 19 000 vuonna 2004. Koulutuksen läpäisyä tehostetaan siten, että ammattikorkeakoulu-opiskelijoista suorittaa 80 % tutkinnon normatiivisessa ajassa. Ammatillisten oppilaitosten opettajankoulutusta lisätään. Yliopistojen koulutustarjontaa lisätään tietoteollisuuden aloilla sekä kaupallisella ja opettajankoulutusalalla. Ylempään korkeakoulututkintoon tähtäävässä
koulutuksessa tarjotaan aloituspaikka 19 000 opiskelijalle. Tavoitteena on, että ylempiä korkeakoulututkintoja suoritetaan 14 000 vuonna 2004. Koulutuksen läpäisyä tehostetaan siten, että aloittaneista yliopisto-opiskelijoista 75 % suorittaa ylemmän korkeakoulututkinnon viidessä vuodessa ja ylempää tutkintoa edeltävä kandidaatin tutkinto suoritetaan kolmessa vuodessa. Edellä todettujen aloituspaikkojen lisäksi erilaisia pohjakoulutuksia omaavien aikuisten tutkintoon johtavaan peruskoulutukseen osoitetaan sekä toisen asteen koulutuksessa että ammattikorkeakouluissa ja yliopistoissa 10-20 prosenttia koulutustarjonnasta. Yhdessä ammatillisen lisäkoulutuksen kanssa tämä merkitsee noin 80 000 laskennallista vuosiopiskelijapaikkaa ja vapaa sivistystyö mukaan lukien yhteensä noin 105 000 laskennallista vuosiopiskelijapaikkaa. Valmistuneiden työllistymisen seurantaa ja koulutustarpeiden ennakointia kehitetään ja tulokset otetaan koulutuksen mitoituksessa entistä paremmin huomioon. Koulutuksen mitoituksen ohella paljon keskustelua herätti aiempien opintojen hyväksilukeminen. Koulutusjärjestelmän joustavuuden ja opiskelijoiden oikeusturvan kannalta on aiempien opintojen riittävä ja oikeudenmukainen hyväksilukeminen keskeistä siirryttäessä korkeakoululaitoksessa sektorilta toiselle. Hallitus on hyvin tietoinen siitä, että hyväksilukeminen on korkeakoulujen tehtävä eikä sitä toimivaltaa ole tarkoitus muuttaa. Mutta valtioneuvosto julkisti koulutuspoliittisen linjauksen seuraavasti: Tavoitteeksi asetetaan, että siirryttäessä korkeakoulututkinnon suorittamisen jälkeen korkeakoulusektorilta toiselle luetaan samalla alalla suoritetusta tutkinnosta hyväksi noin puolet suoritetun tutkinnon laajuudesta. Näiden linjausten mukaan on tarkoitus edetä kahta tietä asiantuntijuuteen - mutta edetäänkö riittävän korkeatasoiseen ja laadukkaaseen, jotta Suomi säilyy sivistyskansana kansainvälisillä kilpailukentillä? Valtioneuvoston hyväksymässä kehittämissuunnitelmassa todetaan lopuksi, että asetettuja tavoitteita toteutetaan hallituksen kehyspäätösten sekä vuosittain talousarvion yhteydessä tehtävien mitoitus- ja kohdentamispäätösten puitteissa. Asetettujen tavoitteiden toteutumista seurataan ja arvioidaan vuosittain. 6
7 Opetusneuvos Osmo Lampinen Opetusministeriö KAKSI KÄSITYSTÄ SIVISTYKSESTÄ Sivistys ja sivistyminen kuuluvat länsimaisen kulttuurin perustavoitteisiin. Klassisessa katsannossa sivistykseen kuuluvat ainakin seuraavat ulottuvuudet: S Sivistys rakentuu tietoon ja ihmisille annetun järjen käyttöön. Sivistynyt ihminen pyrkii kartuttamaan tietojaan ja luomaan totuudenmukaisen kuvan maailmasta. Tiedon etsiminen on ihmiselle luonteenomainen piirre ja siksi tiedon saavuttaminen on arvokasta sinänsä. Tietoon pyrkiminen merkitsee ihmiselle henkistä ja älyllistä täydellistymistä. S Sivistys merkitsee tasapainoa eri tietämisen lajien välillä. Erikoistuminen johonkin tiedon alueeseen ei ole sivistystä. Kehittynyt ajattelu ja syvällinen todellisuuden ymmärrys rakentuu tasapainoisille, harmonisille tiedon kokonaisuuksille. S Sivistynyttä on pyrkiä kykyjen ja taipumusten monipuoliseen toteuttamiseen. Tiedollinen harjoitus ei riitä vaan on niiden ohella harjoitettava taiteita ja ruumiin kulttuuria. Ne auttavat orientoitumaan ympäristöön tavoilla, jotka täydentävät tiedollista pyrkimystä. S Sivistynyttä on pyrkiä toteuttamaan hyvän elämän ideaalia. Ihminen ei voi toimia vastoin sitä minkä hän tietää todeksi. Sivistynyt ihminen toimii aina eettisesti vastuullisella tavalla. Nämä klassiset ideaalit leimaavat yhä sivistyksen käsitystä. Kaikkea jalostunutta ja älykästä toimintaa ei kuitenkaan voida pitää sivistyksenä. Sivistykseen kuuluu olennaisena osana harmonisuus ja monipuolisuus. Sivistynyt toiminta on avointa ja sille ovat vieraita lopulliset, suljetut ratkaisut. Sivistyksen vastakohta on tietämättömyys, yksipuolisuus ja dogmaattisuus. Yhteistä saksan kielen die Bildung, ruotsin bildning, venäjän obrozovonii ja englannin education -termeille on ymmärtää sivistys spontaanin, raa'an ja villin luonnonvoiman kesyttämisenä ja jalostamisena. Sivistynyt ihminen kasvaa oman biologiansa yläpuolelle. Tänä päivänä uutta on sivistyksen tulkinta yhteiskunnallisesti aikaisempaa laajemmassa kehyksessä. Antiikin sivistyskäsitystä leimasi vahva elitistisyys. Sivistymisen mahdollisuus suotiin vain vapaille miehille. Sivistystä harjoitettiin lähinnä vapaa-aikana. Työelämä oli alempaa toimintaa, johon sivistyksen ihanteet eivät sopineet. Elitistinen perusvire on rajoittanut sivistys-käsitteen soveltavuutta yhteiskunnalliseen toimintaan näihin päiviin asti. Niinpä se on pitkään tarkoittanut lähinnä kulttuuriharrastuksia, suppean piirin vapaa-aikana tekemää toimintaa. 1700-luvulla Suomen kartanoissa harrastettiin ranskalaisia romaaneja ja valistusajan tietokirjallisuutta. Näillä oli yhtä vähän yhteyttä
tavalliseen elämään kuin Juhana Herttuan ja Katarina Jagelonican Turun linnassa pitämällä renesanssihovilla. Kansallisuusliike pyrki koko kansan sivistämiseen. Tämä synnytti laajamittaisen valistamisen projektin, jonka keskeisin toimeenpanija oli suomenkielinen koululaitos. Oppikoulut luotiin edustamaan universaalia, klassishenkistä sivistysideaalia kun taas kansakouluissa opiskeltiin käytännöllisempää sivistystä kristillis-humaanien arvojen pohjalta. Vielä sotien välillä sivistyskäsitys oli hierarkkinen. Eino Kailan ajattelussa erotettiin korkeammat arvot, jotka perustuivat totuuteen, kauneuteen ja hyvyyteen alemmista hedonistisista arvoista. Syvähenkisyyteen kasvaminen merkitsee alemman ihmisyyden jalostamista universaalien arvojen tasolle. Tasa-arvoisemmalle sivistyskäsitykselle on luonut pohjaa arvomaailman relativisoituminen. Sotien jälkeen suomalainen yhteiskunta antoi periksi ennen vastustetulle amerikkalaiselle populaarikulttuurille. Rajaviiva korkean kulttuurin ja alemman kulttuurin välillä on liudentunut ja elitistisen kulttuurikäsityksen kannattajat ovat jääneet vähemmistöön. Universaalisten kulttuuriihanteiden häviäminen on vienyt pohjan valistamisen projektilta. Suuren kansallisen sivistysprojektin sammuminen on pakottanut tulkitsemaan sivistystä aikaisempaa arkisemmin. Liekki Lehtisalo on määritellyt sivistyksen tietoihin, taitoihin ja arvoihin perustuvaksi kyvyksi vastata ajan ja elämän haasteisiin. Ratkaisevana virallisena kannanottona voidaan pitää opetusministeriön vuonna 1993 julkaisemaa kansallista sivistysstrategiaa. Siinä keskeisten sivistystoimintojen joukkoon kulttuurin ohella nostetaan koulutus ja tiede. Sivistys ymmärretään pienen kansakunnan voimavaraksi, tulevaisuuden selviytymiskeinoksi. Sivistyspolitiikan käsite on mahdollista laajentaa koskemaan yhteiskuntapolitiikan keskeisiä pyrkimyksiä talouden hoidosta aina ympäristönsuojeluun saakka. Tällaisella käsitteen laajentamisella on kuitenkin omat vaaransa. Se voi väljähdyttää sivistyksen sisällön ja vähentää käsitteen iskukykyä. Sivistyspolitiikalla tulisi mielestäni tarkoittaa ensi sijassa sivistyksen tuottamisen politiikkaa. Tällöin sen ydinosia ovat koulutuspolitiikka, tiedepolitiikka sekä viestintä ja informaatiopolitiikka. On ilmiselvää, että koululaitoksella ja erityisesti korkeakouluilla on keskeinen rooli sivistyspolitiikan toteuttajina. Korkeakoulut tuottavat sen sivistyspotentiaalin, jonka varassa kansakunta toimii. Ne osallistuvat sivistyskäsityksen uusintamiseen ja arviointiin. Yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissakin opetus yhdistyy tutkimukseen, joka on sivistyksen ydinaluetta. Yliopistolaitoksen kehitykselle ratkaiseva merkitys oli Wilhelm von Humboldtin vuonna 1809 luomalla Berliinin yliopistolla. Humboldt loi uushumanistisen sivistysyliopistoideaalin. Yliopiston tulee tavoitella tieteellistä totuutta, ei sen käytännöllisen hyödyllisyyden vaan sen itsensä hyvää tuottavuuden vuoksi. Yliopisto-opetuksen ja tutkimuksen ei pidä orientoitua välittömien käytännöllisten intressien palveluun, vaan sen lähtökohdaksi on asetettava yksilön ja kansakunnan henkisen sivistyksen ideaali. Humboldtille sivistys ei ollut klassiseen tapaan ihmissielun yhtymistä luonnolliseen maailmanjärjestykseen vaan kasvuprosessi, jossa ihminen etsii järjellistä ja vapaata itseään. 8
Humboldt yhdisti tieteellisen tutkimuksen yliopiston tehtäväksi. Kaikki tieteenalat ovat tärkeitä totuuden etsinnässä. Yliopiston opettajien tulee olla tutkijoita. Opetuksen tulee perustua tutkimukseen. Opettajien ja opiskelijoiden tulee yhdessä hiljentyä uuden tiedon mysteerin edessä. Humboldtilainen yliopistolaitos on levinnyt ympäri maailmaa. Meillä tämän käsityksen merkittävin puolestapuhuja oli kansallisfilosofi J.V. Snellman. Ehkä vielä systemaattisemmin humboldtilaista ideaalia käsitteli hegeliläinen filosofi ja oppikoulun perustajana tunnettu Johan Zacharias Cleve. Anglosaksisessa maailmassa humboldtilaiset ajatukset ovat kehittyneet omaan suuntaansa. Englannin ja Yhdysvaltain korkeakoulukasvatusta leimaa liberal education, joka on pikemmin persoonan kasvamista kuin tutkimuksen tuottamaa valaistumista. Tutkimus on amerikkalaisissa tiedeyliopistoissa päinvastoin kuin meillä varattu pääasiassa valmistumisen jälkeiselle postgraduate tasolle. Humboldtilaisella ideaalilla on yhä puolestapuhujansa. Silti sen ylevä sisältö on tieteen maailmassa laimentunut. Tieteen muutoksessa sivistysidea on vähitellen redusoitunut ajatukseksi tieteellisen totuuden ja tosiasiatiedon tavoittelusta sinänsä. Akateemista tieteellistä toimintaa ohjaaviksi ovat nousseet tietoyhteisön ideologis-metodologiset normit. Näiden kuuluisimman muotoilun on esittänyt Robet Merton. Tieteeseen kuuluu Mertonin mukaan neljä imperatiivia; universalismi, yhteisöllisyys, puolueettomuus ja järjestelmällisen epäilyn periaate. Mertonilaisen tieteen eetoksen lähtökohtana on ideologia, jonka mukaan tieteellinen mahdollisimman tosi tieto on sinänsä itsessään hyvä ja siten tieteellisen toiminnan itseisarvoinen päämäärä. Episteemiset, tiedolliset arvot asetetaan tieteen universaaleiksi lähtökohdiksi. Parhaillaan humboldtilaisuutta ravistelee tiedekäsityksen relativisoituminen. Perinteinen objektiivinen tieteenkäsitys on nähnyt tieteellisen tutkimuksen keinona lähestyä totuutta, jota ihminen erehtyvänä ei ehkä kuitenkaan koskaan saavuta. Rationalismin tilalle ovat viime vuosikymmeninä tunkeutuneet konstruktiiviset tulkinnat. Äärimmäinen konstruktivismi näkee tieteen tulokset ihmisen luomina rakennelmina, jotka ovat vain sosiaalisia konventioita. Tieteellisen realismin mukainen totuuden tavoittelu voidaan sinänsä nähdä sivistäväksi. Mutta mitä sivistävää on äärimmilleen tulkitussa konstruktiivisessa tieteessä? Jos mitkä tahansa kuppilakeskustelut ja kevyet juoruilut ovat yhtä painavia kuin laboratoriossa tuotetut tutkimustulokset, on kysyttävä, mihin sivistys tarvitsee tiedettä. Käytännön yliopistoelämässä humboldtilaisuuden uhkaajana on tutkimuksen kaupallistuminen sekä vaikeus löytää tasapaino tutkimuksen ja opetuksen välillä. Tieto on kovaa vauhtia kaupallistumassa ja tämä tunkee liike-elämän toimintasäännöt yliopistojen sisään. Kuten Pierre Bourdieu sanoo, elinkeinoelämän eetos on tunkeutumassa tieteen eetoksen tilalle. Humboldtilaisuus sisältää ideaalin näkemyksen tutkimuksen ja opetuksen yhteydestä. Käytännössä sopusointua on kuitenkin vaikea löytää. Yliopistojen opettajat valitaan tutkimuksellisten näyttöjen perusteella ja he pitävät itseään ensi sijassa tutkijoina. Opetus on vähemmän arvostettua eikä opiskelijoiden ohjaamiseen haluta ponnistautua. Yliopistojen 9
pedagoginen jälkeenjääneisyys on ongelma, johon humboldtilaisuus ei näytä tuottavan pysyvää ratkaisua. Mikä on ammattikorkeakoulujen ja sivistyksen suhde? Ammattikorkeakoulut luotiin vastakohdaksi ja kilpailijaksi humboldtilaiselle yliopistolle. Tavoitteena on käytännön asiantuntijoiden kouluttaminen, pikemmin sivistyminen tieteen kautta. Ammattikorkeakoulut pyrkivät kouluttamaan käytännön ongelmanratkaisijoita. Akateemikko Oiva Ketosen mukaan ammattilaisten ajattelu on erilaista kuin tutkijoiden. Ammattilainenkin nojautuu tutkijan tavoin tieteelliseen tietoon. Mutta perustaltaan hän pyrkii konstruktiivisiin, toimiviin ratkaisuihin. Ne syntyvät usein kuvina ja näkyinä rakentajansa mielessä. Täydentävä konstruktiivinen ajattelu on Ketosen mukaan ei-tieteellistä ja samalla sekä ei-sanallista että eiabstraktia. Tutkijoiden ja käytännön asiantuntijoiden vastuu on erilaista. Max Weberin tunnetun näkemyksen mukaan tiede voi pysyä tieteenä vain olemalla puuttumatta yhteiskunnan arvopäämääriin, mikä taas on päättäjien ja poliitikkojen asia. Tutkija vastaa siitä, että hänen johtopäätöksensä seuraavat hänen lausumistaan edellytyksistä. Hän ei sen sijaan ota vastuuta käytännöstä eli siitä, millaisiin tarkoituksiin niitä käytetään. Ammattilaisen vastuu on toisenlainen. Hänkään ei vastaa siitä, mihin tarkoituksiin hänen luomustaan käytetään, mutta hän vastaa siitä, että hänen tuotteensa kelpaa tarkoitukseensa. Niiden konstruktioiden, joita hän rakentaa, on oltava toimivia ja vastattava tilaajan tarpeita, oli tämä tilaaja yritys, yksityinen henkilö, yhteiskunta tai vaikkapa maailmanyhteisö. Ketonen katsoo, että ammattikorkeakouluilta vaaditaan toisenlaista suhdetta opiskelijoihin kuin yliopistoilla. Niiden on otettava vastuuta opiskelijoiden oppimisesta sen sijaan, että ne pelkästään jakaisivat tietoa. Ammattikorkeakoulujen tavoitteena on tukea opiskelijoidensa ammatillista kasvua henkilökohtaisella tavalla. Ammattikorkeakouluissakin tehdään yliopistojen tapaan tutkimusta. Tämän tutkimuksen suuntautuminen on kuitenkin erilaista. Voidaan sanoa, että yliopistojen tutkimus vastaa kysymyksiin mitä ja miksi, kun taas ammattikorkeakoulujen tutkimus vastaa vahvemmin kysymykseen miten. Ammattikorkeakoulujen tutkimusintressiä voi kuvata praktiseksi tai kehittäväksi. Voimme kuvata yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen erilaista tutkimusintressiä yhdellä esimerkillä. Sosiaalialan opetusta on sijoittunut sekä yliopistoihin että ammattikorkeakouluihin. Olettakaamme, että tutkittavana on asunnottomuuden ongelma. Yliopiston tutkija lähestyy kysymystä tarkastelemalla esim. mille alueille ja mihin väestöryhmiin asunnottomuus kohdistuu, tai mikä on asunnottomien elämänhistoria. Ammattikorkeakoulussa toimivalle tutkijalle soveltuu paremmin tutkia asunnottomuuteen kohdistuneita toimenpiteitä, käytännön ratkaisuja, niiden toimivuutta ja osuvuutta. Tutkija voi ottaa tehtäväkseen kehittää entistä toimivampia ratkaisuja sekä sosiaalialan toimintamalleja, jotka huomioisivat asunnottomuuden entistä paremmin. Yliopistotutkijalle voi riittää tutkimuskohteen ulkopuolinen tarkkailu, mutta ammattikorkeakoulun tutkijalle on tärkeää osallistua henkilökohtaisesti asunnottomuuskysymyksen ratkaisuun. Jos humboldtilaiset yliopistot pyrkivät sivistykseen tieteen kautta, voidaan ammattikorkeakoulujen tavoitteiksi asettaa sivistyminen ammatilliseen asiantuntijuuteen 10
kasvamisen kautta. Asiantuntijoiden vaatimukset ovat jatkuvasti kasvaneet. Asiantuntijan toimenkuva edellyttää jo perustaltaan laajaa yleissivistystä. Ammatillinen asiantuntija toimii ammatillisesti ja eettisesti korkealla tasolla. Hän kykenee arvioimaan omaa ammatillisuuttaan ja asettamaan sen kehittämiselle korkeampia tavoitteita. Humboldtilainen yliopisto väheksyy tieteen ja tiedon ulkopuolella tapahtuvaa persoonan kehittymistä. Ammattikorkeakouluille persoonallisen kasvun tukeminen muodostaa kasvatuksellisia tavoitteita. Tässä katsannossa ammattikorkeakouluilla voidaan katsoa olevan enemmän kosketuskohtia anglosaksiseen liberal education- perinteeseen kuin humboldtilaisuuteen. Ammattikorkeakoulut ja yliopistot eivät eroa peruspyrkimyksessään kasvattaa sivistyneitä kansalaisia. Sen sijaan niiden koulutuksen tähtäyspisteet painottavat sivistyksen eri ulottuvuuksia. Yliopistot kantavat pitkää tiedollisen kasvun ihannetta, kun taas ammattikorkeakoulut pyrkivät löytämään synteesin tiedollisten ja taidollisten ihanteiden kesken. 11
12 Rehtori Tapio Varmola Seinäjoen Ammattikorkeakoulu AMMATTIKORKEAKOULUT BOLOGNAN JULISTUKSEN JÄLKEEN Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kuulujat, Suomen ammattikorkeakoululaitos on kehittynyt 90-luvulla entisen ammatillisen koulutuksen pohjalta, minkä korkein opetus opistoasteen koulutus ja ammatillisen korkea-asteen opetus järjesteltiin uudelleen. Meillä on siis olemassa ammattikorkeakoulujen pohjana ammatillisen sivistyksen pohjaa eri aloilla: tekniikan alalla, kaupallisella alalla, sosiaali- ja terveysalalla, maa- ja metsätalousalalla jne. Luonnollisesti tätä koulutusta on myöskin yliopistopuolella. Näiden oppilaitosten yhteen kokoamisesta on syntynyt suomalainen ammattikorkeakoulumalli rakenteellisesti. Meillä on valittu malli, jossa ammattikorkeakouluja kehitetään monialaisina pääasiassa maakuntakeskusten ympärillä olevina kokonaisuuksina. Pääkaupunkiseutu ja eräät verkostoammattikorkeakoulut muodostavat tästä poikkeuksen. Tavoitteena on noin 60 %:lle mahdollisuus korkeakouluopintoihin, jolloin verkko on kansallisesti todella laaja luoda. Suomen ammattikorkeakouluopetusta järjestetään 29 vakinaisessa ammattikorkeakoulussa. Mahdollisuus saada suomenkielinen ammattikorkeakoulututkinto noin 90 paikkakunnalla ja meillä on noin 200 yksikköä ammattikorkeakoulujen sisällä. Tietysti yliopistolaitos on myöskin laaja kuten hyvin tiedetään. Meillä on 20 yliopistoa, 10 monialaista yliopistoa, tekniset korkeakoulut, kauppakorkeakoulut ja taidekorkeakoulut niiden rinnalla. Kun tämä ratkaisu tehtiin 90-luvun alussa, niin monet epäilivät koko pyrkimystä. Tänä päivänä monet ovat aika lailla tyytyväisiä siitä, että Suomen korkeakoulujärjestelmä on tällä tasolla, koska se näyttää johtavan Suomea kohti tiedon ja osaamisen Suomeen. Kritiikkiin on silti joka hetki syytä, ja tämä keskustelu toivottavasti tuo esille kriittisiäkin äänenpainoja. Pyrin tässä puheenvuorossa puhumaan ensisijaisesti Bolognan julistuksesta, ja aivan lopussa sanomaan muutaman sanan kysymyksestä mihin tätä kahden pilarin järjestelmää tarvitaan. Pyrkimyksenä on luoda ammatillisesti suuntautunut korkeakoulujärjestelmä, joille on vertailukohtia eräissä maissa, ennen muuta Keski-Euroopassa Saksassa ja Hollannissa. Näissä kumpikin puoli yliopistot ja ammattikorkeakoulut tuottavat omat tutkintonsa. Yliopistot kandidaatti-, maisteri-, lisensiaatti- ja tohtoritutkinnot ja ammattikorkeakoulut täysin itsenäisesti omat ammattikorkeakoulututkintonsa, jotka ovat 3,5 4 vuoden mittaisia tutkintoja. Aikaisempaan opistoasteen koulutusrakenteeseen verrattuna on Suomessa tapahtunut vain yhdellä alalla merkittävä muutos: kaupallisella puolella kahden vuoden mittainen merkonomitutkinto on muuttunut 3,5 vuoden mittaiseksi tradenomi-tutkinnoksi. Mutta esimerkiksi insinöörikoulutusta meidän teknisissä oppilaitoksissa on 4 vuoden mittaisena ollut eri puolilla maata jo ennen ammattikorkeakoulu-uudistustakin.
Monialaisissa ammattikorkeakouluissa pyritään luomaan vuorovaikutusta eri alojen koulutuksen välillä. Kaikki alat ovat mukana kehittämistoiminnassa. Erikoista kansainvälisesti on se, että rahoituspohja perustuu julkiseen rahoitukseen, mutta sen asema on kunnallinen ja osin myös yksityinen rahoitus. Tätä kansainvälisten asiantuntijoiden on joskus vaikea ymmärtää. Se on tuonut kuitenkin kiistattomasti yhteyttä alueellisesti elinkeinoelämään ja työelämään ja alueellisiin, poliittisiin päättäjiin. Tämä on mainittava tulos ammattikorkeakouluuudistuksesta. Toinen merkittävä tulos on ammattikorkeakoulujen kansainvälistyminen, joka näkyy erityisesti opiskelijoiden vaihtomahdollisuuksien kasvuna. Ammattikorkeakouluopiskelijoiden osuus kansainvälisessä vaihdossa on yhtä suurta kuin yliopistopuolella. Kolmas tulos on alueellinen vaikuttavuus, joka on tietysti aina tärkeä ja mielenkiintoinen asia. Suomen nykyinen korkeakoulukartta on tuonut esille eräitä paikkakuntia, jotka aikaisemmin eivät olleet itsenäisinä yliopistopaikkakuntina esillä. Korkeakoulumahdollisuuksien tarjoamista 65 %:lle ikäluokasta on pidetty osittain mahdottomana, osittain epärealistisena. Olimme vastikään rehtori Marianne Steniuksen kanssa pohjoismaisessa konferenssissa Islannissa, jossa saimme kuulla, että kaikki Pohjoismaat tavoittelevat tällä hetkellä noin 50 %:n tasoa korkeakouluopintoihin aloittavien määrässä ikäluokkaa kohti. Jopa Iso-Britannia, jossa on ollut hyvin suppea korkeakoululaitos, on nostanut tätä aloituspaikkamäärää nopeasti 35 %:iin. Monet maat näyttävät siis seuraavan jossain määrin Suomen mallia, korkeakouluopintoihin osallistuminen on yleisesti ottaen kasvussa. Duaalimallia noudattavat selvimmin Saksa ja Hollanti, ja Pohjoismaiden tilanne on aika mielenkiintoinen. Suomen ja Ruotsin järjestelmät ovat kaikkein kauimmaisina toisistaan. Ruotsihan noudattaa ikään kuin yhtenäiskorkeakoulujärjestelmää, ja ruotsalaiset kommentoivat Suomen uudistusta aina ystävällisesti tai vähemmän ystävällisesti eri tilaisuuksissa. Ruotsissa on monenlaista korkeakoulutusta laajan yliopistolaitoksen sisällä, on kaksi-, kolme-, neljävuotista tutkintoa, lisensiaattitutkinto on vuoden mittainen ja sitten tohtoriopinnot on suunnilleen saman laajuisia kuin Suomessa. Tanskan malli on hyvin paljon samantyyppinen kuin Suomessa. On yliopistolaitos ja sitten 3-4 vuotinen ammatillisesti suuntautunut korkeakoululaitos. Myös Norjan mallin olen tulkinnut siellä vieraillessani hyvin samantyyppiseksi kuin Suomessa. Norjassa on 26 korkeakoulua neljän tutkimusyliopiston ulkopuolella, ja ne ovat alueellisesti hyvin koko maan kattavia. Jos tarkastellaan vielä kansainvälistä pohjaa, josta Suomi on lähtenyt liikkeelle, olen usein viitannut siihen OECD-tutkijoiden vuonna 1995 esittämään yhteenvetoon, jossa he arvioivat suomalaista korkeakoulupolitiikkaa. Heidän arvionsa mukaan on kolme eri tapaa järjestää yliopistojen ulkopuolinen korkeakoulutus. Niistä Suomi on valinnut mallin, jossa nostetaan ammatillisten oppilaitosten tasoa pyrkimällä säilyttämään niiden erityinen ammatillinen luonne. Pyritään siis yliopistosta poikkeavaan identiteettiin. Vahvuus tässä mallissa on institutionaalinen vakaus ja ongelma edeltäjäoppilaitosten perinteeseen pitäytyminen ja akateeminen imu. Ensimmäinen kohta tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että ammattikorkeakoulujen opettajista 80 % oli olemassa ennen ammattikorkeakouluuudistusta. Opettajisto on kuitenkin muuttumassa. 13
Toinen vaihtoehto on Iso-Britannian kokemukset, johon usein viitataan. Epäillään, että niin meilläkin tulee käymään. Kolmas vaihtoehto on, että yliopistolaitoksen sisällä olisi ensimmäisen vaiheen ammatillisesti suuntautunut opetus, eli eräänlainen yhtenäiskorkeakouluajatus. Bolognan julistus on merkittävä asia. Suomi on EU:n jäsen. Se kehitys, joka on tapahtunut neljän EU:n keskeisen maan Ranskan, Saksan, Italian ja Iso-Britannian kesken ns. Sorbonnen julistuksen yhteydessä jatkui vuosi sitten Bolognan julistuksessa. Sen allekirjoitti 31 eurooppalaista maata EU:n sisä- ja ulkopuolella. Julistuksen ydinhän on tutkintojärjestelmien yhtenäistäminen korkeakoulusektorilla ja ennen kaikkea ns. angloamerikkalaisen tutkintomallin tuominen eurooppalaiseksi linjaksi perustellen sitä erityisesti Euroopan alueen kansainvälisellä kilpailukyvyllä. Julistuksen ydin on siis, että vähitellen eurooppalaisia tutkintojärjestelmiä yhtenäistettäisiin ns. kahden syklin järjestelmään,jossa ensi vaiheessa on bachelor-taso, undergraduate-taso ja sen jälkeen vapaa hakeutuminen maisteri- ja tohtoriopintoihin. Julistukseen on esitetty erilaisia arvioita. On ajateltu, että tämä on mahdoton ajatus toteutettavaksi. Ei tapahdu mitään merkittävää, koska tutkintojärjestelmät ovat kansallisia, niin kuin ne tähän asti pääosin ovat olleet. Toinen vaihtoehto on hidas yhtenäistyminen erityispiirteet säilyvät. Ja on kolmas vaihtoehto, jolloin viitataan yhtenäisen talousalueen muodostumiseen: kukaan ei aluksi uskonut Euron muodostuvan, mutta se kuitenkin muodostui, kun asiaa riittävän kauan runnattiin. Suomen ammattikorkeakoulut näyttäisivät käsitykseni mukaan sovittavan suhteellisen helposti ensimmäisen syklin periaatteeseen. Ammattikorkeakoulujen tutkintojahan on verrattu bachelortason tutkintoihin. Olennaista on tietysti meidän kannaltamme seurata tärkeimpien yhteistyömaiden kehitystä Euroopassa, koska työmarkkinoiden liikkuvuus lisääntyy, ja meillä on opiskelijoiden näkökulmasta olemassa sekä kansalliset että kansainväliset työmarkkinat on sitten kyse yliopisto- tai ammattikorkeakoulusektoreista. Jouko Könnölän puheenvuorossa viitattiin tähän jatkotutkintokeskusteluun, joka olisi ihan oma keskustelunsa. Olen sivumennen sanottuna hiukan ihmetellyt, että tätä keskustelua käydään lähinnä opetusministeriön sisällä, eikä oikein synny aitoja keskustelufoorumeita. Itse uskon ammattikorkeakoulun jatkotutkintoihin lähinnä aikuisten jatkotutkintoina ja työmarkkinoiden kasvavia tarpeita silmälläpitäen. Kuitenkin on tärkeätä tässäkin suhteessa uskaltaa sekä tehdä kansallisia ratkaisuja että seurata myös eurooppalaista kehitystä. Muutama sana yliopistopolitiikasta: Ymmärrän erittäin hyvin huolen perusrahoituksen turvaamisesta ja toivomme, että löydetään lähitulevaisuudessa joitakin keinoja sitä vahvistaa. Olen kuitenkin ihmetellyt sitä, että yliopistopuolella ollaan hyvin passiivisia bachelor-tason tutkintojen kehittämisessä. Jos tällainen eurooppalainen kehityslinja todellakin lähtee liikkeelle voimakkaammin Euroopan keskeisissä maissa ei Suomi voi olla siitä sivussa. Jostakin syystä Suomessa on esimerkiksi ilman muuta hyväksytty, että maisteritutkinnon kesto on 5 vuotta. Kun vertaa tilannetta pohjoismaihin, ei kaikissa pohjoismaissa asia näin ole. Opintojen laajuus voisi olla, jos maisteritutkinto on meidän yliopistotutkintojen perustutkinto, lyhyempikin kuin 5 vuotta. Erityisesti olemme ihmetelleet sitä, että keskustelussa lisensiaattitutkintojen asemasta yliopistot ovat halunneet kehittää nimenomaan ammatillisia jatkotutkintoja ja osittain samoille 14
15 aloille, jotka ammattikorkeakouluissa ehkä tulevat olemaan jatkotutkintojen alueena. Pari kommenttia lopuksi mihin kahden väylän korkeakoulututkintoja tarvitaan. Ammattikorkeakoulut tarjoavat käytännöllisemmän korkeakouluopetuksen vaihtoehdon sille osalle nuorisoa, joka sellaista haluaa. Siinä on hyvin tärkeänä osana ammatillista väylää tulevat opiskelijat. Pidän henkilökohtaisesti erittäin tärkeänä sitä, että tämä väylä selkeänä säilyy. En kuulu niihin, jotka ajattelevat, että ammattikorkeakoulut olisivat yksinomaan ylioppilaiden koulutusväylä. Ammattikorkeakoulututkinto käytännöllisenä tutkintona, johon sisältyy laaja harjoitteluosuus ja kansainvälisiä opintoja, tarjoaa hyvän vaihtoehdon yliopisto-opiskelulle. Järjestelmät ovat erilaisia profiililtaan. On selvää, että perustamisvaiheessa on ollut kilpailua, mutta yhteistyötä yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen kanssa tulee vahvistaa erilaisista profiileista riippumatta ennen kaikkea paikkakuntakohtaisesti ja alueellisesti. Tällöin kansalliselle innovaatiojärjestelmälle saadaan lisää vahvuutta, koska ammattikorkeakoulut ovat uusi tekijä tutkimus- ja kehitystoiminnan verkossa. Uskon kuitenkin, että ammattikorkeakoulut ovat tuoneet ja tuovat uusia resursseja korkeampaan opetukseen kuntien, elinkeinoelämän ja EU:nkin kautta. Jos vielä rohkenee kommentoida kahta erilaista järjestelmää yliopistosektorin suuntaan, niin yliopistojen erityisrooli, kuten valtioneuvoston kehittämissuunnitelmassa sanotaan, on tietenkin ammattimaisen tutkijakoulutuksen monopoli ja suurten tutkimushankkeiden toteuttaminen erityisesti perustutkimuksen alueella.
16 Johtaja Tytti Varmavuo Tutkimus- ja koulutusasiat, Nokia-Yhtymä KORKEAKOULULAITOS OSAAMISPERUSTEISESSA TALOUDESSA -lyhennelmä 17.5.2000 pidetystä alustuksesta Herra puheenjohtaja, hyvät seminaarin kuulijat, Esitys rakentuu seuraavista osista: osaamisperusteinen talouskehitys, liikkuvan tietoliikenteen hyväksikäyttöön perustuva yhteiskunta sekä haasteet, joita toimintaympäristömme muutokset edellyttävät yliopistoilta ja ammattikorkeakouluilta tilaisuuden teeman mukaisesti. Elämme yhteiskunnassa, jossa tiedon ja osaamisen merkitys korostuu. Tieto ja osaaminen ovat talouskasvua, työllisyyttä ja hyvinvointia luovat tekijät. Pääomat ja investoinnit kohdistuvat sinne, missä on osaamista ja osaavaa työvoimaa. Tutkimus- ja kehityspanokset lisääntyvät ja hyvin koulutettu työvoima on kriittinen tekijä ja kilpailukyvyn edellytys. Pitkän aikavälin OECD-tilastojen perusteella tiedetään, että uudet työpaikat ovat syntyneet korkean teknologian teollisuuteen ja että parhaiten työllistyvät korkeimmin koulutetut. Suomessa kehitys on ollut suotuisa. Meillä on hyvät lähtökohdat selviytyä globaalissa kilpailussa. Tutkimus- ja kehityspanostuksia on lisätty määrätietoisesti niin, että viime vuonna saavutimme 3,1 % tason kansantuotteesta. Korkean teknologian tuotteiden kauppatase on ollut selkeästi vientivoittoista vuodesta 1995 asti. Tällä tiellä tulee jatkaa. Välivuosiin investoinneissa koulutukseen ja tutkimukseen ei ole varaa. Investointeja on kyettävä kohdentamaan aloille, joilla maamme elinkeinoelämän uudistumista ja kilpailukykyä edistetään. Verkkoyhteydellä varustettujen matkapuhelinten määrä kasvaa lähivuosina erittäin voimakkaasti, niiden määrän ennustetaan ohittavan henkilökohtaisten tietokoneiden määrän vuonna 2003. Monipuolisten päätelaitteiden avulla saamme ulottuvillemme uusia palveluita. Tietoliikennejärjestelmien digitalisointi, internet ja liikkuvuus saavat aikaan liikkuvaan tietoliikenteeseen perustuvan tietoyhteiskunnan. Päätelaitteita kehitetään räätälöidysti erilaisia palveluita ja tarpeita varten, myöskin oppimista ja koulutusta varten. Toimintaympäristömme muuttuu selkeästi. Kehitys on nopeaa ja tutkimus- ja kehitysintensiivisyys, korkeaan osaamiseen pohjaava tieto on keskeisessä asemassa, tarvitsemme jatkuvasti uudenlaista osaamista, uutta tietoa ja uudenlaisia taitoja. Tämä on iso haaste sekä työelämälle että opetusjärjestelmälle. Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen roolit ovat erilaiset. Suomen korkeakoululaitos on sangen hajautettu ja toimii pienissä yksiköissä. Meillä ei ole varaa eikä tarvetta päällekkäisyyteen. Siihen eivät riitä henkiset eivätkä aineelliset resurssit.
Yliopistojen keskeiset tehtävät ovat tunnetusti uutta luova perustutkimus, korkealaatuinen koulutus ja jatkuva tiedon vaihto ulkopuolisen maailman kanssa. Suhteessa tutkimukseen ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen roolit eroavat selkeimmin. Ammattikorkeakoulujen roolin voisi hieman yksinkertaistaen kiteyttää uuden tiedon soveltamiseen, sen siirtämiseen pääasiassa paikallisen elinkeinoelämän edistämiseen. Korkeatasoinen ammattisuuntautunut koulutus palvelee koko yhteiskuntaa. Yritysten yhteistyössä yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen kanssa on kolme keskeistä osaaluetta. Ensiksikin rekrytointi. Tietoliikenteen ja informaatioteknologian, niin kutsutun tietoteollisuusalan rekrytointi on viime vuosina ollut erittäin voimakasta. Alan osaajia tarvitaan jatkossakin informaatiotekniikan roolin lisääntyessä kaikilla toimialoilla ja kaikissa yhteiskunnan palveluissa. Opetusministeriön panostukset tietoteollisuusohjelman aikaan saamiseksi ansaitsevat kiitoksen. Ohjelman onnistunut toteutus on ensisijaisen tärkeätä. Ohjelman käynnistämisessä näkyvät rajalliset resurssimme. Kaikkia opiskelupaikkoja ei saatu viime syksynä täyteen. Lisäksi alan opettajavoimista on jatkuvaa pulaa. Aineelliset resurssit olisivat tarjolla, mutta henkisistä tekee tiukkaa. Toinen tärkeä yhteistyöalue on tutkimus- ja kehitys. Jatkossa tavoite on yhä enemmän ulkoistaa ja tehdä partnership-yhteistyössä tutkimusta ja kehitystä. Yritysten näkökulmasta kohtaamme tutun peruskysymyksen, mistä löydämme sellaisia yrityksiä, alihankkijoita, korkeakoulujen laboratorioita ja muuta tutkijayhteisöä, joka voi tätä vastuuta jakaa ja on kyvykäs sitä ottamaan. Kolmantena koulutus ja harjoittelu, joka yhtäältä on jatkuvaa oppimista. Yritykset käyttävät paljon yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen opettajia oman henkilökuntansa jatko- ja täydennyskoulutukseen. Toisaalta yritykset kannustavat omia asiantuntijoitaan toimimaan tuntiopettajina, erikoiskurssien antajina ja työskentelemään tarvittaessa neuvonantajina uusien oppisisältöjen kehittämistyössä. Oppimisympäristö muuttuu kehittyvän tietoliikenteen myötä. Verkkopohjaisten ratkaisujen avulla koulutus on pian käytännössä mahdollista todellakin kaikille kaikkialla. Internet on globaali yhteinen oppimisympäristö. Korkeakoulujärjestelmän tulevaisuuden haasteista keskeisimpiä on jatkuva uudistuminen. Uutta luovan perustutkimuksen osalta olemme Suomessa aika harvoilla aloilla kansainvälisessä kärjessä siinä mielessä, että tähän tutkimuspohjaan nojautuen voimme luoda uutta liiketoimintaa ja hankkia markkinoita ja markkinaosuuksia. Perus- ja tutkijankoulutukselta edellytetään korkeaa laatua ja joustavuutta. Yliopistojen hallintokulttuuri vaati uudistamista, jota se loisi toimivat edellytykset ja puitteet ulkopuoliselle yhteistyölle. Summaisin roolikeskustelun seuraavasti: yliopistojen tulee työskennellä globaalisti kilpailukykyisen tutkimuksen, koulutuksen parissa, ammattikorkeakoulujen roolin näen enemmän alueellisena. 17
18
19
20
TUTKAKSEN julkaisusarjassa on ilmestynyt: 1980 Syntyvyyden kehitys maassamme 1981 Alkoholin taloudelliset vaikutukset 1981 Budjetti ja tutkimus 1982 Arvofilosofia ja politiikka 1983 Aikakauslehtikatsaus 1983 Pienet radioaktiiviset annokset 1983 Eri energiamuotojen vaikutukset ympäristöön 1984 Suomalaisen kansanvallan kasvot tänään 1984 Energia, kehitys, elämänlaatu 1984 Suurvoimalan valintapäätös 1985 Nainen kansanedustajana 1985 Vaihtoehtoinen sosiaalipolitiikka 1986 Aids - uusi tartuntatauti 1986 Suomalainen yhteiskunta - tekniikka, työ, tulevaisuus 1986 Kansallinen suvereniteetti ja kansainvälisyys 1987 Onko tulevaisuus eduskunnan käsissä? 1988 Biotekniikka tänään ja huomenna 1989 Rooman klubi: Ajattele maailmanlaajuisesti - toimi paikallisesti 1989 "Oot sä mukana" 1989 Hyvinvointi - toimintakykyisyys - yhteiskuntapolitiikka - Liikunta ihmisen ja yhteiskunnan palvelijana 1989 "Muuttuva Eurooppa" 1989 "Julkinen kuuleminen metsänkasvatuksen tutkimuksesta" 1990 Väkivalta yhteiskunnassamme - onko torjuntakeinoja? 1990 Maailman väestöräjähdys ja Suomi 1990 Säteilyriskit ja kemialliset ympäristöriskit 1990 Kierrätys ja säästävä teknologia 1991 Valtiomiestekoja vai kilpalaulantaa: ns. suomettumisilmiö 1970-luvun Suomessa 1992 Tutkaksen tulevaisuusseminaari 1993 "Nuoret lama-suomessa" 1993 Väestö ja kehitys kansainvälisen yhteistyön kohteena 1994 OECD:n arviointi Suomen korkeakoulupolitiikasta 1995 Matematiikan ja luonnontieteiden oppiminen - portti osaamisen Suomeen 1995 Peruskoulun ja lukion arvioinnista 1996 Hullun lehmän tauti 1996 Työllisyyden harhakuvat 1996 Ilmansaasteiden terveysriskit 1996 Työllisyys ja yhteiskunnalliset innovaatiot 1996 Eutanasia - elämän loppuvaiheen etiikka 1996 Liikkuvuus, kuljetukset, liikenne; kasvun, kilpailukyvyn ja työllisyyden näkökulmasta 1997 Elinikäisen oppimisen kansallinen strategia - mitä se voi olla? 1997 Geeniteknologia ja ihminen 1997 Teollisuuden sähköntarve ja ilmastosopimukset - selviääkö Suomi? 1997 Keinoalkuinen lisääntyminen 1997 Uudet materiaalit ja lähitulevaisuus 1997 Mihin tiedepolitiikkaa tarvitaan? - Suomalainen tiede 2017 1998 Mitä uutta suomalaisessa aivotutkimuksessa 1998 Globaalistuminen luo paineita ja tarjoaa mahdollisuuksia Suomen metsäsektorille 1998 Huipputekniikan tutkimus - Suomen kehityksen moottori? 1998 Kipu - hoitamaton ongelma terveydenhuollossamme 1999 Energia ja ilmastonmuutos - selviääkö Suomi Kioton tavoitteista? 1999 Biotieteiden tutkimus ja soveltaminen. Tulevaisuuden odotuksia ja kehittämistarpeita 1999 Global City - suomalainen malli 1999 Suun alueen tulehdukset ja sydän- ja verisuonisairaudet - Yhteydet ja toimenpideehdotukset 2000 Suomen tutkimuksen rahoitus - tarpeet ja suuntaus 2000 Laatuyhteiskunta Tutkijoiden ja kansanedustajien seura TUTKAS on perustettu vuonna 1970. Seuran tarkoituksena on luoda edellytykset kansanedustajien ja tutkijoiden väliselle yhteydelle ja tiedonvaihdolle. Osoite: Tutkijoiden ja kansanedustajien seura - TUTKAS - Föreningen för forskare och riksdagsmän, 00102 EDUSKUNTA, puh. (90) - 432 2183, s-posti ulrica.gabrielsson@eduskunta.fi.