PÄÄLLEKKÄISPUHUNTA SUOMENKIELISESSÄ RADIOKESKUSTELUSSA

PÄÄLLEKKÄISPUHUNTA SUOMENKIELISESSÄ RADIOKESKUSTELUSSA Pro gradu -tutkielma Minna Hannula Helsingin yliopiston suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitos Syyskuu 2016

Tiedekunta/Osasto Fakultet/Sektion Faculty Humanistinen tiedekunta Tekijä Författare Author Hannula, Minna Anu Johanna Työn nimi Arbetets titel Title Päällekkäispuhunta suomenkielisessä radiokeskustelussa Oppiaine Läroämne Subject suomen kieli Työn laji Arbetets art Level pro gradu -tutkielma Aika Datum Month and year syyskuu 2016 Laitos Institution Department Helsingin yliopiston suomen kielen, suomalaisugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitos Sivumäärä Sidoantal Number of pages Tiivistelmä Referat Abstract Tutkielmassa tarkastellaan päällekkäispuhuntaa ja sen vuorovaikutuksellista käyttöä suomenkielisessä radiokeskustelussa. Tutkimusmenetelmänä on keskustelunanalyysi, jonka keskeinen ajatus on, että keskustelu ei ole kaaos, vaan osallistujien vuorovaikutus on yksityiskohtiaan myöten jäsentynyttä toimintaa. Keskeisinä tutkimuskysymyksinä on selvittää, millaisia vuorovaikutuksellisia tekoja radiokeskusteluiden päällekkäispuhuntatapauksiin liittyy ja millaisissa tilanteissa päällekkäispuhuntaa esiintyy. Tutkimuksen aineisto käsittää neljä puolen tunnin mittaista suoraa radio-ohjelmaa, jossa kolme keskustelijaa keskustelee ajankohtaisista puheenaiheista puheenjohtajan johdolla. Tutkielmassa osoitetaan, että päällekkäispuhunta on monivivahteinen keino, jonka avulla keskustelun osallistujat ratkovat vuorovaikutuksellisia ongelmia tai jolla keskustelun puheenjohtaja ohjaa keskustelua radio-ohjelman kannalta tarkoituksenmukaisella tavalla. Tutkielman analyysiluvuissa päällekkäispuhuntoja tarkastellaan sekä vuoron vuorovaikutuksellisella luonteella tai tehtävällä että vuorottelujärjestelmän rakenteella selittyviä päällekkäispuhuntoja. Tutkielman kolmannessa luvussa osoitetaan, että päällekkäispuhunnan avulla puheenjohtaja voi ohjailla keskustelua joko edeltävää vuoroa tukemalla tai edesauttamalla edeltävän vuoron päättymistä. Neljännessä luvussa osoitetaan, että päällekkäisillä vuoroilla keskustelijat voivat pyrkiä tiimiytymään toisten keskustelijoiden kanssa tai he voivat ilmaista saman- tai erimielisyyttä edeltävän vuoron kanssa. Päällekkäin tuotetulla vuorolla keskustelijat voivat myös osoittaa edeltävään vuoroon liittyviä ymmärrys- tai muita ongelmia. Sekä keskustelijat että puheenjohtaja voivat päällekkäin tuotetuilla vuoroilla ilmentää orientaatiota tilanteen humoristisuuteen tai vakavuuteen. Osallistujat voivat myös tähdätä erimielisen tai kilpailevan vuoronsa alkamaan ensin vuoronvaihdon mahdollistavassa kohdassa, ja ellei se tuota tulosta, voivat sijoittaa vuoron alkamaan kesken edeltävän vuoron rakenneyksikön. Viidennessä luvussa ilmenee, että rakenteellista päällekkäisyyttä esiintyy esimerkiksi kuorovastausten yhteydessä sekä silloin, kun seuraavaa puhujaa ei ole nimetty ja usea puhuja valitsee itsensä seuraavaksi puhujaksi. Tutkielma esittelee päällekkäispuhuntaa keskustelun voimavarana. Päällekkäispuhunnan avulla voidaan tehdä sellaisia vuorovaikutuksellisia tekoja, jotka vievät vuorovaikutusta eteenpäin ja pitävät keskustelun dynaamisena. Päällekkäispuhunnan avulla keskustelijat ja puheenjohtaja voivat toteuttaa niitä rooleja, joita radiokeskustelu heille asettaa. Avainsanat Nyckelord Keywords päällekkäispuhunta, vuorovaikutus, radiopuhe, keskusteluntutkimus, erimielisyys, samanmielisyys Säilytyspaikka Förvaringställe Where deposited Helsingin yliopiston suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitos Muita tietoja Övriga uppgifter Additional information

Sisällysluettelo 1 Johdanto... 1 1.1 Tutkimuskysymykset ja aineisto... 2 1.2 Tutkimusmenetelmä... 4 1.3 Työn rakenne... 5 2 Aiempaa tutkimusta... 6 2.1 Vuorottelujäsennys keskustelussa... 6 2.2 Päällekkäispuhunta... 9 2.3 Radio- ja televisiokeskusteluiden tutkimusta... 12 3.1 Edeltävän vuoron päättämiseen tähtääviä päällekkäisyyksiä... 17 3.2 Edeltävän vuoron jatkumista tukevia päällekkäisyyksiä... 29 3.2.1 Täydennykset... 29 3.2.2 Kiinnostuksen ja samanmielisyyden osoitukset... 34 3.3 Huumorivuorot... 38 3.4 Yhteenveto... 48 4 Keskustelijat päällekkäisen vuoron tuottajina... 50 4.1 Korjausaloitteet... 51 4.1.1 Tarkistuskysymykset... 52 4.1.2 Sanahaussa auttaminen... 58 4.2 Tiimiytyminen... 61 4.3 Samanmielisyyden osoittaminen... 67 4.4 Erimielisyyden osoittaminen... 71 4.6 Yhteenveto... 85 5 Rakenteellisia päällekkäispuhuntoja... 87 5.1 Vuoronloppuisia päällekkäisyyksiä... 87 5.3 Itsevalintatilanteet... 96 5.4 Yhteenveto... 99 6 Päätelmiä... 100 LÄHTEET... 105 LIITE: Litterointimerkit... 108

1 1 Johdanto Radiotoimittajat ja -juontajat tasapainottelevat toisaalta puheilmaisun luontevuuden ja toisaalta niiden reunaehtojen välillä, joita radioväline asettaa puheilmaisulle. Tällaisia reunaehtoja voivat ohjelmasta riippuen olla esimerkiksi ymmärrettävyys, selkeys, hyvä yleiskieli, pyrkimys vuorovaikutukseen kuuntelijan kanssa ja niin edelleen. Niinpä radioilmaisussa pyritään usein välttämään samanaikaista puhumista toisen tai toisten puhujien kanssa, koska sen ajatellaan aiheuttavan hahmottamis- tai ymmärtämisvaikeuksia radio-ohjelman kuuntelijalle. Esimerkiksi Yleisradion Opetusohjelmien tuottamassa Teemme radio-ohjelman -vihkosessa (1989: 26 27) annetaan radio-ohjelmien tekemisestä kiinnostuneille seuraava neuvo: Keskustelua sisältävistä radio-ohjelmista kannattaa painaa mieleen se, että keskustelu ei saa olla päällekkäistä. Oikeassa keskustelussa ihmiset saattavat puhua toistensa päälle ja ohi, keskeyttää toisiaan ja jankuttaa yhä uudelleen samaa. Se ei sovi radioon. ( ) Kuulijalle syntyy kiusaantunut olo eikä hän pysty saamaan tolkkua sekavasta puhetulvasta. Kuten edellä oleva katkelma osaltaan todistaa, päällekkäispuhuntaan liitetään usein ajatus keskeyttämisestä, joka nähdään merkkinä epäkohteliaisuudesta tai töykeydestä tai siitä, että puhuja ei kiinnitä riittävästi huomiota edellisen puhujan puheeseen. Käsitys päällepuhumisen epäkohteliaisuudesta liitetään usein myös arkikeskusteluihin. Kuitenkin päällekkäispuhunta on puhutulle kielelle tyypillinen ja kaikin puolin tavanomainen ilmiö. Päällekkäispuhunnalla tarkoitan sitä, että keskustelija tuottaa vuoron joko kokonaan tai osittain yhtäaikaisesti toisen puhujan tuottaman vuoron kanssa. Tutkimukseni suunnitteluvaiheessa päällekkäispuhunta valikoitui aineistoni lähestymistavaksi edellä mainituista syistä: radio-ohjelmassa esiintyvään päällekkäispuhuntaan liittyy ristiriitaisia ja jopa toisensa poissulkevia piirteitä. Päällekkäispuhunta saattaa tuottaa ymmärrysongelmia radio-ohjelman kuuntelijalle tai se saattaa leimata puhujansa huonotapaiseksi. Toisaalta päällekkäispuhunta on normaali puhekielen ilmiö, jonka puuttuminen saattaa synnyttää keinotekoisen vaikutelman ja luoda etenkin keskusteluohjelmalle kankean ilmapiirin. Tutkimuskysymyksissäni tarkastelen sitä, millä tavoin keskusteluohjelman osallistujat luovivat näiden reunaehtojen puitteissa.

2 1.1 Tutkimuskysymykset ja aineisto Asettamani tutkimuskysymykset pyrkivät selvittämään ennen kaikkea sitä, millaisia vuorovaikutuksellisia tekoja radiokeskusteluiden päällekkäispuhuntatapauksiin liittyy ja millaisissa tilanteissa päällekkäispuhuntaa esiintyy. Esitän myös kysymyksen, onko edeltävässä keskustelussa ilmennyt jotakin sellaista, joka laukaisee päällekkäispuhunnan. Nämä tutkimuskysymykset painottuvat tutkimuksessani hiukan eri tavoin eri luvuissa. Luvussa 3, jossa tarkastelen puheenjohtajan päällekkäin tuottamia vuoroja, korostuvat päällekkäispuhunnan vuorovaikutukselliset teot. Peilaan puheenjohtajan päällekkäispuhuntoja hänen rooliinsa keskustelun vetäjänä ja pohdin sitä, millä tavoin puheenjohtaja käyttää päällekkäispuhuntaa toteuttaessaan rooliaan. Luvussa 4, jossa käsittelen keskustelijoiden keskinäisiä päällekkäispuhuntatapauksia, huomio kiinnittyy puhujien vuorovaikutuksellisten tekojen ohella myös niihin tilanteisiin, joissa keskustelijat puhuvat päällekkäin. Tutkimusaineistoni koostuu neljästä noin 30 minuutin mittaisesta suorasta radion keskusteluohjelmasta, jotka olen tallentanut syksyllä 2012. Radio-ohjelman nimi on Pyöreä pöytä ja se lähetetään Yle Radio Suomessa syyskuusta toukokuuhun keskiviikkoisin kello 17.30. Tallentamani ohjelmat on lähetetty 15.8., 29.8. 12.9. ja 3.10.2012. Olen litteroinut ohjelmat pääpiirteittäin, mutta niissä on myös pitkiä monologijaksoja sekä kohtia, joissa vuoronvaihdon yhteydessä ei esiinny päällekkäistä puhetta. Radiokeskustelua leimaa sen institutionaalisuus, sillä keskustelun puheenjohtajalla on roolinsa vuoksi valta keskeyttää puhuja ja antaa puheenvuoro toiselle. Radiokeskustelijat voivat yleisön tietämättä osoittaa haluavansa puheenvuoron esimerkiksi elein tai ilmein, ja siten saada toisen lopettamaan oma vuoronsa lyhyeen tai muutoin vaikuttaa vuorovaikutuksen kulkuun. Tutkimuksessani en kuitenkaan enemmälti arvaile sitä, milloin ja millä tavoin keskustelijat käyttävät nonverbaalista viestintää ohjaillessaan vuorovaikutusta. On silti perusteltua olettaa (ja esimerkiksi keskustelun kulusta tai vaikkapa kahahduksista pääteltävissä), että keskustelijat pyytävät vuoroja tai muutoin ilmaisevat vuorovaikutushaluaan myös elekielellä. Koska käytettävissäni ei ole visuaalista aineistoa keskustelutilanteesta, jätän tällaiset seikat huomiotta, aivan kuten ne jäävät kuuntelijan mielikuvituksen varaan radio-ohjelmaa kuunneltaessa. Jokaisessa ohjelmassa on mukana puheenjohtaja sekä kolme keskustelijaa. Siinä, missä useimmissa televisio- ja radiokeskusteluissa kysymykset tekee yleensä keskustelun vetäjä, Pyöreä pöytä -keskusteluohjelmassa kysymykset esittää usein toinen

3 keskustelija. Radiokeskustelu muistuttaakin arkikeskustelua muun muassa siten, että ohjelman aikana vuoroista käydään implisiittistä neuvottelua eivätkä ne läheskään aina kulje puheenjohtajan kautta. Puheen vuorottelu määräytyy keskustelun dynamiikasta ja osallistujilla on mahdollisuus itse ottaa puheenvuoroja. Ryhmän kokoonpano vaihtelee eri ohjelmissa siten, että puheenjohtaja on jokaisena kertana sama henkilö, mutta keskustelijajoukko ei. Vuodesta 2009 ohjelman pääasiallisena puheenjohtajana on toiminut mediayhtiö Allerin toimitusjohtaja Pauli Aalto-Setälä. Ohjelman vakiokeskustelijoita ovat muun muassa vapaa toimittaja ja kirjailija Kaarina Hazard, Suomen pankin entinen pääjohtaja ja Euroopan keskuspankin johtokunnan entinen jäsen Sirkka Hämäläinen, toimittaja ja yrittäjä Pekka Seppänen, toimittaja Ruben Stiller, muusikko ja näyttelijä Olavi Uusivirta sekä laulaja ja lauluntekijä Maija Vilkkumaa. Keskustelijat eivät kuitenkaan edusta erityisesti jotakin tiettyä tahoa, yhteisöä tai instituutiota, vaan he osallistuvat keskusteluun omana itsenään, omalla nimellään ja omilla mielipiteillään. Tämä henkilökohtaisuus tai omana itsenä esiintyminen saattaa näkyä esimerkiksi erimielisyystilanteissa siten, että henkilökohtaisten kasvojen menettämisen vaara on suurempi kuin silloin, kun keskustelija edustaa jotakin tahoa, esimerkiksi poliittista puoluetta tai muuta instituutiota. Kukin keskustelijoista tuo ohjelmaan yhden aiheen keskusteltavaksi. Ohjelman rakenne (ks. taulukko 1) toistuu pääpiirteittäin samalla tavoin: aluksi puheenjohtaja esittelee kulloisessakin ohjelmassa mukana olevat keskustelijat ja puhuttaa näitä lyhyesti jonkin itse valitsemansa ajankohtaisen aiheen tiimoilta. Tämän jälkeen hän pyytää ensimmäistä keskustelijaa alustamaan oman keskustelunaiheensa. Alustuksen jälkeen alkaa varsinainen ensimmäinen keskustelujakso. Kukin keskustelujakso kestää noin 8 9 minuuttia. Keskustelujakso ei yleensä pääty tiettyyn tulokseen tai johtopäätökseen, vaan keskustelua jatketaan niin pitkään, kunnes ohjelman tuottaja (ei äänessä ohjelmassa) antaa äänimerkin, joka päättää keskustelujakson. Äänimerkin jälkeen siirrytään seuraavaan aiheeseen. Ohjelman lopussa on lyhyt lopetusjakso. Taulukko 1: Pyöreä pöytä -ohjelman rakenne Aloitusjakso: puheenjohtaja esittelee vieraat ja puhuttaa näitä lyhyesti Ensimmäinen keskustelu: alustus ja keskustelu Toinen keskustelu: alustus ja keskustelu Kolmas keskustelu: alustus ja keskustelu Lopetusjakso: puheenjohtaja kiittää osallistujia ja päättää lähetyksen

4 Pyöreän pöydän keskustelut äityvät usein hengeltään väittelyiksi, joissa päällisin puolin näyttävät vallitsevan spontaanin arkikeskustelun lait: keskustelijat perustelevat mielipiteitään erilaisin argumentein, keskeyttävät toistensa puheenvuoroja, pitävät taukoja kesken vuoronsa, ilmaisevat samanmielisyyttä tai erimielisyyttä, referoivat toistensa sanomisia, tuottavat rakenteita yhdessä ja niin edelleen. Puheen vuorottelu määräytyy keskustelun dynamiikasta ja osallistujilla on mahdollisuus itse ottaa puheenvuoroja. Keskustelutilanne on kuitenkin monessa suhteessa institutionaalinen: keskustelulla on erikseen nimetty puheenjohtaja, jolla on muita keskustelijoita laajemmat valtuudet ohjata keskustelun kulkua. Ennen muuta keskustelu on radio-ohjelma, mikä asettaa tietyt vaatimukset esimerkiksi käytettävälle kielelle ja käytettävissä olevalle keskusteluajalle. 1.2 Tutkimusmenetelmä Käytän tutkimusmenetelmänä keskustelunanalyysia. Keskustelunanalyysi pohjautuu Harvey Sacksin pitämiin luentosarjoihin, joiden taustalla vaikutti muun muassa Harold Garfinkelin kehittämä ja etnometodologiaksi nimeämä sosiologinen suuntaus (ks. keskustelunanalyysin juurista Maynard 2013: 11 31). Olennaista Sacksin ajatuksille on käsitys siitä, että keskustelu ei ole kaoottista, vaan puhujien välinen ymmärrys perustuu järjestyneeseen ja jäsentyneeseen vuorovaikutukseen. Keskustelunanalyysi ottaa huomioon sen, että kulloisenkin ilmaisun merkitys on aina sidottu sen muotoon, kontekstiin ja vastaanottajan päättelyprosessiin. Keskustelunanalyysissa on keskeistä myös toiminnan merkitys eli se, millä tavoin keskustelijat kysyvät, käskevät, ehdottavat tai ottavat kantaa tai osoittavat saman- tai erimielisyyttä. Se, mitä sanotaan, on erottamattomasti yhteydessä siihen, miten se sanotaan. Keskustelunanalyysi pyrkii siten selvittämään, mitä keskustelijat koettavat saada aikaan puheenvuoroillaan, toisin sanoen millä tavoin he haluavat tulla ymmärretyiksi. Keskustelunanalyysin tutkimuskohteena ovat aidot keskustelut, jotka voivat olla peräisin niin arkisista kuin institutionaalisistakin tilanteista. (Hakulinen 1997: 9 17.) Keskustelunanalyyttisessa tutkimuksessa avainasemassa on tunnistaa ne toiminnot, joita osallistujat tekevät vuorovaikutustilanteessa, ja kuvailla niitä käytänteitä, joilla osallistujat näitä toimintoja tekevät (ks. Sidnell 2013: 77 99). Metodina keskustelunanalyysi sopii radiopuheen tutkimiseen hyvin. Keskustelunanalyysi ei tutki pelkästään sanoja tai lauseita, vaan myös niitä tekoja, joita puheenvuoroilla tehdään. Radiopuhe, esimerkiksi toimittajan laatima juonto, on usein nimenomaan teko, joka pyrkii viihdyttämään, informoimaan, johdattelemaan tai esittämään väitteen

5 tai kysymyksen. Radiotoimittaja, olipa hän studiossa yksin pitämässä monologia tai yhdessä muiden kanssa keskustelemassa, pyrkii puheellaan aina vuorovaikutukseen kuuntelijan tai kuuntelijan ja kanssakeskustelijoiden kanssa. Siksi pidän keskustelunanalyysia oivana metodina myös radiopuheen tutkimiseen. Aiemmissa tutkimuksissani olen käyttänyt keskustelunanalyysin metodia myös sellaisten radiojuontojen tutkimiseen, jotka on tuottanut studiossa yksin oleva radiojuontaja. Tällöinkin juontajalla on yleensä pyrkimys synnyttää tunne vuorovaikutteisuudesta kuuntelijan kanssa. Koska keskustelunanalyysimenetelmän avulla voidaan tutkia nimenomaan vuorovaikutustilanteita, monikäyttöisen menetelmän työkaluja voidaan nähdäkseni hyödyntää myös yksisuuntaista vuorovaikutustilannetta tarkasteltaessa. Vaikka keskustelunanalyysimetodin luonteeseen ei kuulukaan keskustelijoiden pään sisälle meneminen ja heidän aikeidensa arvuuttelu, olen kuitenkin esittänyt oletuksia niistä vaikuttimista tai tekijöistä, jotka saavat keskustelijan tuottamaan päällekkäisen vuoron edeltävän vuoron ollessa vielä kesken. Koetan löytää oletuksilleni perusteita, jotka nojautuvat päällekkäin olevien vuorojen kieliopillisiin tai semanttisiin piirteisiin tai meneillään olevan vuorovaikutustilanteen luonteeseen. 1.3 Työn rakenne Luvussa 2 esittelen tarkemmin tutkimukseni teoreettista taustaa ja sitä, millä tavoin radiossa ja myös televisiossa puhuttua kieltä on tutkittu. Varsinaisissa analyysiluvuissa tarkastelen päällekkäin tuotettuja vuoroja kolmesta eri näkökulmasta. Lukuun 3 olen koonnut sellaisia päällekkäispuhuntatilanteita, joissa päällekkäin tuotetun vuoron tuottaja on keskustelun puheenjohtaja. Olettamukseni on, että puheenjohtaja toteuttaa hänelle annettua roolia ja käyttää päällekkäispuhuntaa yhtenä keinona, jonka avulla hoitaa puheenjohtajan tehtäviä. Lisäksi luvun tilanteita leimaa keskustelijoiden epäsymmetrisyys, mikä on yksi institutionaalisen keskustelun piirre. Luvussa 4 analysoin esimerkkejä, joissa päällekkäispuhuntaa esiintyy keskustelijoiden välisessä keskustelussa. Keskustelutilanteet ovat siis symmetrisiä sikäli, kun niitä tarkastelee keskustelijoiden ohjelman antamien roolien näkökulmasta. Näitä kahta lukua yhdistää se, että olen tulkinnut päällekkäispuhunnan selittyvän vuoron vuorovaikutuksellisella luonteella tai teolla. Keskustelussa esiintyviä rakenteellisia päällekkäispuhuntoja, jotka eivät selity vuoron luonteella, olen koonnut lukuun 5. Lukuun 6 olen koonnut tutkimuksestani kummunneita havaintoja ja niistä tekemiäni pohdintoja ja johtopäätöksiä

6 2 Aiempaa tutkimusta Esittelen seuraavaksi tutkimukseeni liittyvää teoreettista taustaa ja keskeisiä käsitteitä. Aluksi käyn läpi vuorottelujäsennyksen säännöstön ja esittelen päällekkäispuhunnan piirteitä. Teen myös yhteenvetoa sellaisista suomenkielisistä radio- ja televisioilmaisun tutkimuksista, jotka jollain tavoin sivuavat omaa tutkimustani tai sen aineistoa. 2.1 Vuorottelujäsennys keskustelussa Keskustelu rakentuu vuorottelun varaan, jota ohjaa oma säännöstönsä. Näitä sääntöjä ovat tutkineet etenkin Harvey Sacks, Emanuel Schegloff ja Gail Jefferson, jotka julkaisivat vuonna 1974 edelleen keskusteluntutkimuksen perustana toimivan artikkelin. Artikkelin kirjoittajien määritelmän mukaan vuorottelu on sosiaalisen vuorovaikutuksen näkyvä muoto, jonka esiintymismuodot ovat osallisia laajaan joukkoon toimintoja (Sacks ym. 1974: 696). Sacks ym. (1974) muotoilivat vuorottelujärjestelmänsä säännöstöksi, jota noudatetaan tietyssä järjestyksessä. Tämän säännöstön mukaan vuoronvaihdon mahdollistavassa kohdassa vuoro siirtyy seuraavalle puhujalle, mikäli edellinen puhuja on nimennyt hänet. Jollei seuraavaa puhujaa ole valittu, voi kuka tahansa valita itsensä seuraavaksi puhujaksi. Jollei kumpikaan edellisistä säännöistä toteudu, edellinen puhuja voi itse jatkaa. Säännöstöä sovelletaan aina uudestaan seuraavassa vuoronvaihdon mahdollistavassa kohdassa. (Sacks ym. 1974: 704.) Vuorottelujärjestelmän säännöstön mukaan vaihtoehto, että ensimmäinen puhuja jatkaa vuoronvaihdon mahdollistavan kohdan yli, tulee vasta niiden vaihtoehtojen jälkeen, joissa toinen puhuja aloittaa vuoron. Puhujalla toisin sanoen on oikeus vain yhteen rakenneyksikköön kerrallaan, joskin vuorojen pituus voi myös vaihdella. (Sacks ym. 1974: 699 703, 709.) Puhujien käyttämät vuorot voivat lyhimmillään muodostua yhdestä sanasta, kuten dialogipartikkelista, tai pisimmillään lauseista. Sacks ym. (1974) korostaa vuorottelujärjestelmän paikallisuutta: se ohjailee vain yhtä vuoronvaihtoa kerrallaan. Se on myös osallistujiensa hallinnoima. Niinpä vuorojen pituus määrittyy osallistujien vuorovaikutuksen seurauksena. Lisäksi yhdellä vuorolla on tietty vähimmäisvaatimus, mutta vuoroa voidaan myös laajentaa, vuoro on keskeytettävissä ja siinä on myös toistuvia vuoronvaihdon mahdollistavia kohtia. (Sacks ym. 1974: 724 727, Hakulinen 1997: 36 43.)

7 Sujuvassa vuorottelussa ei esiinny sen paremmin päällekkäisyyksiä kuin taukojakaan (Sacks ym. 1974: 699 701, 708; Hakulinen 1997: 48). Vuorottelujärjestelmän toiminnan kannalta on keskeistä, että keskustelijat tunnistavat vuoronvaihdon mahdollistavan kohdan. Seikkoja, joiden nojalla osallistujat voivat päätellä vuoronvaihdon mahdollistavan kohdan, ovat vuoron syntaktiset ja prosodiset piirteet. Nämä edesauttavat ennakointia, jonka avulla keskustelijat voivat päällekkäisyyksien ohella välttää myös taukoja. Myös vuoron sekventiaalinen konteksti antaa vihjeen siitä, milloin vuoro on vielä kesken tai milloin se on mahdollisesti tulossa valmiiksi. (Sacks ym. 1974: 720 722.) Peter Auer (2002: 1) pitääkin ennakointia tai sen mahdollisuutta keskeisenä tekijänä, jonka varassa koko inhimillinen vuorovaikutus lepää. Auer esittelee artikkelissaan projektion käsitteen, jolla hän tarkoittaa sitä, että jokin vuorovaikutuksellinen toiminto tai sen osa ennakoi toista toimintoa. Auerin mukaan vuoro tai sen rakenneyksikkö voi olla syntaktisesti, semanttisesti tai prosodisesti muotoiltu niin, että vastaanottaja pystyy ennakoimaan vuoronvaihdon mahdollistavan kohdan. (Auer 2002: 4 5.) Projektio toimii, koska tunnistamme tietyntyyppiset lausumat niiden kontekstissaan ja tiedämme, millaisia sekventiaalisia odotuksia lausumat luovat (Auer 2002: 9). Vuorovaikutukseen perustuva projektio muistuttaakin jossain määrin preferenssin synnyttämää odotusta seuraavan vuoron suhteen. Vahvimmillaan projektio jäsentää ennalta koko vuorovaikutuksellisen toiminnon, esimerkiksi vierusparin. Auerin mukaan syntaksi ja vuorovaikutus muodostavat keskustelun ennakoitavuuden, mutta niiden välinen jakolinja ei ole aina selvä. Syntaksin keinot perustuvat lausuman muotoon, kun taas vuorovaikutuksellinen projektio pohjautuu inhimillisen kanssakäymisen ymmärtämiselle. (Auer 2002: 29.) Näiden lisäksi myös vuoron sekventiaalinen konteksti antaa vihjeen siitä, milloin vuoro on vielä kesken tai milloin se on mahdollisesti tulossa valmiiksi. (Sacks ym. 1974: 720 722.) Jack Sidnell (2010) kuvailee vuorottelujärjestelmän eräänlaiseksi analyyttiseksi työkalupakiksi, jota on mahdollista soveltaa erilaisissa vuorovaikutustilanteissa. Järjestelmä määrittelee vuorovaikutuksen piirteet, kuten vuorojen rakenneyksiköt, tauot, lisäykset ja niin edelleen. Erilaisin pragmaattisin keinoin keskustelijat voivat osoittaa, että he ovat vielä jatkamassa vuoroaan tai lopettamassa sitä. (Sidnell 2010: 47 50.) Vuorottelumalli, jossa kukin osallistuja puhuisi vuoronsa loppuun ja vasta sen jälkeen toinen puhuja aloittaisi oman vuoronsa, ei arkikeskusteluissa ole realistinen. Sidnellin kehittelemän ajatusleikin mukaan tällainen oman vuoron odottelu tuottaisi taukoja vuorojen väliin ennen seuraavan vuoron alkua (Sidnell 2010: 38). Edeltävän vuoron lopussa pi-

8 täisi olla myös jonkinlainen vuoron loppumisesta kertova signaali, jotta keskustelijat voisivat erottaa esimerkiksi vuoron sisäisen tauon ja vuoron loppumisesta kertovan tauon. Onkin perusteltua olettaa, että vuorottelujärjestelmään on sisäänrakennettuna mekanismi, joka ennaltaehkäisee tai ratkaisee tällaiset ongelmat vuorovaikutuksessa. Mahdollinen seuraava puhuja projisoi meneillään olevan vuoron mahdollisen viimeistelyn ja rakentaa oman vuoronsa tämän ennakoinnin mukaan. Sidnellin mukaan sekä vuoron haltijan että seuraavan mahdollisen puhujan voi nähdä orientoituvan mahdolliseen puhujanvaihdokseen. Niinpä esimerkiksi moniyksikköisen vuoron tuottaja voi nopeuttaa puhettaan rakenneyksiköiden välillä ja estää näin sen mahdollisuuden, että toinen puhuja valitsisi itsensä puhujaksi. (Sidnell 2010: 47 48.) Sidnell huomauttaa, että tavoitellessaan seuraavaa vuoroa tilanteessa, jossa puhujaa ei ole nimetty, osallistujan täytyy aloittaa ajoissa, ennen kuin noudatetaan vuorottelujärjestelmän seuraavaa sääntöä, jossa ensimmäinen puhuja jatkaa (Sidnell 2010: 44). Varsinkin tilanteissa, joissa on enemmän kuin kaksi osallistujaa, voi osallistujilla olla suurempi tarve aloittaa oma vuoro varhain, jopa ennen edellisen vuoron varsinaista lopetuskohtaa. Monenkeskisessä keskustelussa keskeistä onkin se, kuka puhuu seuraavaksi (Londen 1997: 57 58, 61). Keskustelijat orientoituvat koko ajan siihen, että parhaillaan puhuva voi valita heidät seuraavaksi keskustelijaksi tai että muut voivat haluta tai olla haluamatta puheenvuoron seuraavaksi itselleen. Keskeistä keskustelulle on siis se, että vain yksi puhuja kerrallaan on äänessä. Tämä pätee myös sellaisissa vuorovaikutustilanteissa, jotka organisoituvat muutoin kuin vuorottelujärjestelmän perusteella. Esimerkiksi väittelyssä vuorot tai ainakin asetelmat puolesta ja vastaan on jaettu usein ennalta, samoin puheenjohtajan johdolla tapahtuvissa kokouksissa. Puheenjohtajalla voi näissä tilanteissa olla oikeus puhua ensin ja puhua myös kaikkien toisten puhujien jälkeen (Sacks ym. 1974: 729). Hakulisen (1997) mukaan vuorottelujäsennys sopeutuu ja mukautuu kulloisenkin toiminnan mukaiseksi. Vuorottelujäsennys on samaan aikaan sekä kontekstista riippumaton että siihen reagoiva. (Hakulinen 1997: 33 34.) Niinpä esimerkiksi keskustelutilanteen institutionaalisuus vaikuttaa vuorotteluun siten, että kaikki Sacksin ym. (1974: 700 701) määrittelemät vuorottelusäännöt eivät institutionaalisissa keskusteluissa päde tai ne menettävät merkityksensä.

9 2.2 Päällekkäispuhunta Emanuel A. Schegloff (2000) kuvaa päällekkäisyyksiin liittyviä piirteitä seuraavasti: useimmat päällekkäisyydet ovat ohi nopeasti, mutta ne voivat olla myös melko pitkiä. Päällekkäisyyksien yhteydessä esiintyy usein takeltelua. Päällekkäisyys ja sen käsitteleminen on yhtä lailla systemaattista kuin vuorottelu ylipäänsä. Päällekkäisyyksien avulla osallistujat voivat toteuttaa tiettyjä vuorovaikutuksellisia toimia. Schegloffin mukaan päällekkäisyydet ja niiden ratkomiskeinot muodostavat järjestelmän, joka on osallistujien paikallisesti hallinnoima ja suuntautunut vastaanottajaan, aivan kuin vuorottelujärjestelmäkin. (Schegloff 2000: 10 11.) Schegloff on löytänyt neljä ongelmattomaksi luokittelemaansa päällekkäisyystyyppiä. Näitä ovat vuorojen lopussa olevat lyhyet päällekkäisyydet, kuulolla olon ja myötäilyn dialogipartikkelit, sanahaut ja muut yhdessä tuotetut rakenteet sekä tervehtimiset ja naurut, jotka on tarkoitettukin tuotettavaksi samanaikaisesti, päällekkäin (Schegloff 2000: 4 7). Näiden neljän tyypin lisäksi Anna Vatanen (2008) määrittelee kolme muutakin ongelmattomaksi havaitsemaansa päällekkäisyystyyppiä. Tällaisia ovat tarkistuskysymykset, tiimiytymistapaukset sekä samanmielisyyden ja kiinnostuksen osoitukset (Vatanen 2008: 43 93). Myös Gail Jefferson (1975) korostaa, että päällekkäispuhunta on usein systemaattisen toiminnan tulosta ja siis jäsentynyt ilmiö. Jeffersonin havaintojen mukaan päällekkäisyyttä esiintyy esimerkiksi silloin, kun keskustelija arvaa tai jopa tietää sen, mitä toinen keskustelija on sanomassa, ja sanoo asian samaan aikaan (Jefferson 1975: 45). Erityisen alttiita päällekkäisyyksille ovat sellaiset vuoronloput, joissa viimeistä äännettä venytetään tai joissa on jälkilisäys (Drew 2009: 81 84, Sidnell 2010: 44, Jefferson 1975: 44 45). Tällöin vastaanottaja ei pysty ennakoimaan tulossa olevaa lisäystä, vaan aloittaa oman vuoronsa lisäyksen kanssa yhtä aikaa. Useimmiten päällekkäispuhuntatapauksissa äänessä on samanaikaisesti vain kaksi puhujaa. Tilanteet, joissa useampi kuin kaksi puhuu päällekkäin, ovat huomattavasti harvinaisempia. (Schegloff 2000: 7.) Yleensä päällekkäispuhunta päättyy nopeasti alkamisensa jälkeen ja puhujat näyttävät siten pyrkivän pian palaamaan takaisin normaaliin vuorotteluun. (Sacks ym. 1974: 706, Schegloff 2000: 10.) Keskustelijat orientoituvat yksi kerrallaan -sääntöön muun muassa siten, että havaittuaan puhuvansa päällekkäin toisen puhujan kanssa jompikumpi keskustelija yleensä jättää oman vuoronsa kesken. Aina ei kuitenkaan ole yksiselitteistä, kuka jättäytyy pois keskustelusta. Jefferson (1975) esittää, että tilanteessa, jossa kumpikin aloittaa samaan aikaan, keskusteluun

10 saattaa tulla mikrotauko, jonka jälkeen jompikumpi keskustelijoista jättäytyy pois ja toinen ottaa vuoron itselleen. Tilanne voi toistua siten, että puhujat jatkavat päällekkäistä puhetta hiukan edellistä pidemmälle ennen mahdollista mikrotaukoa ja toisen pois jättäytymistä. Jeffersonin mukaan se, että molemmat keskustelijat jatkavat päällekkäistä puhetta sen jälkeenkin, kun ovat havainneet päällekkäisyyden, on erityisen merkillepantavaa. Tällainen sinnikkyys voidaan nähdä neuvotteluna siitä, kuka voi jatkaa vuoroaan ja kenen pitäisi jättäytyä pois. Vuoron jatkaminen toisen puhujan kanssa samanaikaisesti olisi siten osoitus siitä, että puhuja ei ole aikeissa jättää vuoroaan kesken, vaan toisen pitäisi näin tehdä. Sinnikkyyden ohella vuorosta kilpailemista voidaan osoittaa myös esimerkiksi toistamalla osia sanoista tai lausumista. (Jefferson 1975: 44 48.) Osallistujilla on monia tapoja suhtautua päällekkäisyyteen. He voivat jatkaa puhettaan aivan kuin päällekkäisyyttä ei olisikaan. Osallistujat voivat myös kohdella päällekkäisyyttä ongelmallisena tai ongelmattomana. Keskustelijoilla on tällöin käytössään tiettyjä keinoja ongelmalliseksi osoittautuvan päällekkäispuhuntatilanteen ratkaisemiseksi. Keinot voivat olla kielellisiä tai prosodisia. Tällaisia keinoja ovat esimerkiksi äänen korottaminen tai sen voimakkuuden lisääminen, puheen nopeuttaminen tai hidastaminen, jonkin äänteen venyttäminen tai puheen osan toistaminen. Niiden avulla keskustelijat voivat ratkoa ongelmia ja neuvotella, kenellä on oikeus vuoroon ja siten päästä takaisin normaaliin, sujuvaan vuorotteluun. (Schegloff 2000: 12.) Osallistujat pystyvät seuraamaan sekä omaa että toisen puhujan puhetta tavun tarkkuudella (Schegloff 2000: 19). Päällekkäisyyden kesto voi vaihdella yhdestä tavusta jopa kokonaisten rakenneyksiköiden mittaisiin päällekkäisyyksiin. Toisinaan päällekkäin puhuminen voi olla perusteltua. Näin on esimerkiksi silloin, kun esitetään tarkistuskysymys, joka alkaa edeltävän vuoron ollessa vielä kesken. Tietyissä tilanteissa päällekkäin tulevat vuorot voivat vaikeuttaa puheen ymmärtämistä, aiheuttaa kuulemisongelmia ja vaikuttaa siten vuorovaikutuksen sujumiseen. Päällekkäisyys voi myös vaikuttaa vuorovaikutuksen kulkuun kääntämällä sen suunnan. (Schegloff 2000: 32 33.) Päällekkäispuhunnan tarkoituksenmukaisuudesta ja järjestelmällisyydestä huolimatta päällekkäispuhuntaan liitetään usein moraalisesti latautuneita käsityksiä, kuten esimerkiksi ajatus keskeyttämisestä. Päällekkäispuhunta nähdään usein myös merkkinä keskustelun kaaoksesta tai epäjärjestyksestä. Paul Drew (2009) kuitenkin huomauttaa, että päällekkäispuhunta on yhtä lailla osallistujien luoma systemaattinen järjestelmä, jonka avulla osallistujat voivat hienosäätää vuoronvaihtoja puhujalta toiselle. Päällek-

11 käispuhunta tulisikin nähdä samalla tavalla osana systeemiä ja käytäntöjä kuin yksi kerrallaan -puhuminenkin. Drew'n mukaan päällekkäispuhunta on jopa niin yleistä, että niin kutsuttu yksi kerrallaan -sääntö voitaisiin lähes unohtaa (Drew 2009: 71 73). Silti myös päällekkäin puhuvat osallistujat näyttävät orientoituvan yksi puhuja kerrallaan -sääntöön. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, millä tavoin jompikumpi puhujista jättäytyy pois, kun huomaa puhuvansa päällekkäin toisen osallistujan kanssa. Puhujat pyrkivät siis minimoimaan päällekkäispuhuntaa joko keskeyttämällä vuoronsa, odottamalla mahdollisuutta jatkaa vuoroaan tai hylkäämällä vuoronsa kokonaan. (Drew 2009: 74 75.) Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että puhuja menettäisi sen, mitä oli aikeissa sanoa, vaan puhuja voi myöhemmin palata alkuperäiseen vuoroonsa ja tuoda esiin sen, mitä oli alun perin sanomassa. Puhuja toisin sanoen luopuu vuorostaan vain väliaikaisesti. Drew'n mukaan tällainen vuoron keskeyttäminen, odottaminen ja vuoron jatkaminen, kun se on jälleen mahdollista, on osoitus siitä, että puhujat orientoituvat yksi kerrallaan sääntöön (Drew 2009: 75.) Aina puhujat eivät palaa jatkamaan kesken jäänyttä vuoroaan. Vatanen mainitsee suomenkielisten ja vironkielisten arkikeskusteluiden päällekkäispuhuntaa käsittelevässä tutkimuksessaan, että vironkielisissä keskusteluissa puhujat luopuivat vuoroistaan verrattain usein eivätkä palanneet enää kesken jääneeseen asiaan (Vatanen 2008:109 110). Drew pitää etenkin vuoronvaihdon mahdollistavan kohdan tuntumassa olevia päällekkäisyyksiä yhteistyöhakuisina ja myönteisenä vuorovaikutuksen kulun kannalta (Drew 2009: 72). Vuoronvaihdon mahdollistavan kohdan tuntumassa esiintyvät päällekkäispuhuntatapaukset voivat johtua esimerkiksi vuorottelujärjestelmän sääntöjen yhteentörmäyksestä vaikkapa silloin, kun seuraavaa puhujaa ei ole valittu ja ensimmäinen puhuja jatkaa, kun samaan aikaan toinen puhuja valitsee itsensä puhujaksi. Myös Sidnell katsoo tällaisten päällekkäispuhuntatapausten olevan pikemminkin keskustelua edistäviä kuin keskeyttäviä (Sidnell 2010: 53). Hakulinen (1997, ks. myös Tainio 1986: 177 194) huomauttaa kuitenkin, että sujuva vuorottelu vastaa puhujien käsitystä normaaliudesta. Hakulisen mukaan tämä näkyy muun muassa siinä, että keskeyttämisestä puhuminen tukee toisaalta loppuun saattamisen ajatusta ja että yhtä aikaa puhumista tai keskustelun kangertelua pidetään mainitsemisen arvoisena piirteenä, kun taas sujuvaa vuorottelua kohdellaan normina (Hakulinen 1997: 34).

12 2.3 Radio- ja televisiokeskusteluiden tutkimusta Seuraavaksi esittelen radio- tai televisiokeskusteluita tarkastelevia tutkimuksia ja teoksia, joissa käsitellään radio- tai televisio-ohjelmien vuorovaikutuksellisuutta, päällekkäispuhuntaa tai esimerkiksi keskustelun vetäjän roolia ohjelmassa. Pirkko Nuolijärvi ja Liisa Tiittula (2000) ovat tutkineet suomalaisia ja saksalaisia televisiokeskusteluita. Jo pelkästään suomalaisen televisiokentän sisällä on erityyppisiä televisiokeskusteluita ja televisiohaastatteluita, joiden vetäjien roolit vaihtelevat suuresti. Tämän osoittaa sekin, että välillä keskustelun luotsaajasta käytetään nimitystä puheenjohtaja, välillä taas toimittaja tai jopa juontaja. Suomalaisen televisiokeskustelun keskeinen tekijä on toimittaja, jonka rooli on yleensä varsin näkyvä. Hän on paljon äänessä ja yleensä puheenvuorot kulkevat hänen kauttaan. Toimittajan esilläolo saattaa vaihdella samankin keskustelun aikana sen mukaan, missä kohden ohjelmaa ollaan menossa. Toimittajan rooli voi korostua ohjelman alussa, missä esitellään vieraat, ja lopussa, jolloin viedään ohjelma päätökseen. Toimittajakeskeisyys voi olla myös osa ohjelmakonseptia esimerkiksi silloin, kun koko ohjelma kiertyy toimittajan tai vetäjäpersoonan ympärille. (Nuolijärvi & Tiittula 2000: 100 103.) Tommi Koskinen (2012) on televisiokeskusteluita analysoivassa pro gradu -työssään tutkinut mm. päällekkäispuhunnan vuorovaikutustehtäviä, esiintymiskontekstia sekä sitä, missä vaiheessa edeltävää vuoroa päällekkäispuhunta alkaa ja miten puhujat ratkaisevat syntyneen päällekkäispuhuntatilanteen. Koskinen on luokitellut tapaukset karkeasti ottaen ongelmattomiksi ja yhteistyöhakuisiksi (esimerkiksi samanmielisyyttä osoittavat vuorot) sekä sellaisiksi päällekkäispuhuntatapauksiksi, joita puhujat osoittavat pitävänsä vuorovaikutuksen kannalta ongelmallisina. Näissä tapauksissa puhujat usein päätyvät kilpailemaan vuoron hallinnasta päällekkäispuhunnan avulla. Koskinen esittää, että päällekkäispuhunta on keskustelijoille toisaalta yhteistyön, toisaalta kilpailun keino. Päällekkäispuhuntaa esiintyi sekä vieraiden keskinäisessä että toimittajan ja vieraan välisessä vuorovaikutuksessa varsinkin erimielisissä jaksoissa. Ongelmattomissa päällekkäispuhuntatilanteissa keskustelijat eivät käyttäneet erityisiä keinoja tilanteen ratkaisemiseksi, mutta esimerkiksi kilpailevissa jaksoissa keskustelijat lisäsivät äänenvoimakkuutta tai toistivat jonkin vuoron osan kilpaillessaan vuorosta. (Koskinen 2012: 74 75.) Radiopuheen vuorovaikutuksellisuutta esittelee kirja Vuorovaikutus radiossa (Korpela & Keinänen 2006). Teos avaa sekä radiojuontajien keskinäisiä että juontajien

13 ja kuuntelijoiden välisiä vuorovaikutuksellisia käytänteitä erilaisissa ohjelmissa ja ohjelmatyypeissä. Erityisesti juontamisen päällekkäispuhuntaa on tutkinut Minna Keinänen (2006). Keinäsen aineistostaan tekemien havaintojen mukaan juontajien päällekkäispuhunta on tyypillistä eikä sitä voi pitää merkkinä keskustelun sujumattomuudesta (Keinänen 2006: 58 61). Päällekkäispuhunnat sijoittuvat tietynlaisiin toimintoihin tai toimintajaksoihin. Päällekkäisyyttä syntyy esimerkiksi silloin, kun vastaanottaja ennakoi ja aloittaa oman vuoronsa ennen edeltävän vuoron loppumista. Keinäsen mukaan päällekkäisyyttä syntyy usein erityisesti konventionaalistuneissa ja rutiininomaisissa sekventiaalisissa kohdissa, kuten juontajien esittämissä tervehdyksissä ja toivotuksissa. Päällekkäin tuotettujen vuorojen avulla juontajat voivat myös osoittaa myötäilyä tai kuulolla oloa tai he voivat korjata tai kommentoida jotain edeltävässä vuorossa sanottua, esimerkiksi kuultuaan uutta tietoa. (Keinänen 2006: 66 67, 71.) Päällekkäisyys ei implikoi erimielisyyttä, vaan pikemminkin toimii keinona synnyttää mielikuva yhteisymmärryksestä juontajien välillä (Keinänen 2006: 77). Radiopuhetta, olipa se sitten monologi, dialogi tai monenkeskinen keskustelu, erottaa arkipuheesta se, että se on tarkoitettu yleisön kuultavaksi. Radiopuheen voikin katsoa sijoittuvan jonnekin vapaan arkikeskustelun ja tiukemmin säännellyn institutionaalisen keskustelun välimaille (Korpela & Keinänen 2006: 6). Institutionaalisella keskustelulla tarkoitetaan keskustelunanalyysissä sitä, miten ihmiset toteuttavat instituutioihin liittyviä roolejaan, tässä tapauksessa esimerkiksi roolejaan toimittajina, haastateltavina tai keskustelijoina. Kuitenkin myös arkikeskustelua voidaan nimittää institutionaaliseksi toiminnaksi, johon keskustelijat orientoituvat tuottaessaan vieruspareja, korjausjaksoja tai ottaessaan tai luovuttaessaan vuoroja. (Peräkylä 1997: 179.) Pekka Gronow (2010) tarkastelee teoksessaan Kahdeksas taide varhaisten suomenkielisten puheohjelmien radioilmaisua. Alkuaikojen radiopuhe oli valtaosin selostuksia tai raportteja esimerkiksi urheilutapahtumista, paraateista, hautajaisista tai vaikkapa toimittajan tekemältä ulkomaanmatkalta. Yleisiä olivat myös esitelmät, lausuntanumerot ja pakinat. Keskustelu radio-ohjelman muotona on melko nuori. Yleisradion radioarkistosta löytyy myös keskusteluohjelmia esimerkiksi 1930-luvulta, mutta niistä kuulee, että ne on käsikirjoitettu etukäteen. Toinen historiallisesti merkittävä radiopuheen muoto, radioteatteri, on sekin tietysti läpikotaisin käsikirjoitettua. (Gronow 2010: 74 88, 308 310.) Tältä osin suomalaisen radiopuheen historia noudattaa muuta eurooppalaista radion kehitystä: vapaasti tuotettu luonteva radiopuhe on tullut osaksi radioilmaisua vasta paljon myöhemmin.

14 3 Puheenjohtaja päällekkäisen vuoron tuottajana Tässä luvussa tarkastelen sellaisia päällekkäispuhuntatilanteita, joissa päällekkäin tuotetun vuoron tuottaja on keskustelun puheenjohtaja. Puheenjohtajan keskustelun ohjailuun liittyvän erityistehtävän takia on perusteltua ottaa puheenjohtajan tuottamat päällekkäisyydet tarkasteltavaksi omaan lukuunsa. Tässä luvussa tarkasteltavia päällekkäispuhuntatilanteita luonnehtii niiden vuorovaikutuksen epäsymmetrisyys, mikä on yksi institutionaalisen keskustelun piirteistä (ks. esim. Peräkylä 1997: 197). Keskustelijat ovat puhetilanteissa epätasa-arvoisia, sillä keskustelun vetäjän rooli antaa puheenjohtajalle tiettyjä oikeuksia esimerkiksi vuorojen jakaantumisen suhteen. Koska puheenjohtajalla on keskustelun ja koko ohjelman kulun kannalta merkittävä rooli, esittelen aluksi Pyöreän pöydän puheenjohtajan tehtäviä. Vertailen puheenjohtajan tehtävää ja radioohjelmatyypin erityispiirteitä televisiokeskustelun vetäjän tehtäviin ja piirteisiin. Havainnollistan myös, kuinka Pyöreän pöydän puheenjohtajan näkemykset voivat joutua arvostelun kohteeksi. Pyöreä pöytä -ohjelmassa puheenjohtajan tehtävänä on ratkoa keskustelun aikana syntyviä vuorovaikutuksellisia ongelmia, pitää huolta ohjelman sävystä ja huolehtia keskustelun kulusta siten, että keskustelijoilla on tietynlainen työrauha ja mahdollisuus vapaasti tuoda oma näkemyksensä esiin. 1 Puheenjohtaja ohjailee keskustelua, mutta tekee sen taka-alalla asettaen keskustelijat ja myös kuuntelijat etualalle. Myös puheenjohtaja heittäytyy ajoittain keskustelijaksi ja esittää kannanottoja. Suomalaisen televisiokeskustelun konventioihin kuuluu, että muut osallistujat eivät pidä toimittajaa keskustelijana, jolle esitetään kysymyksiä tai jonka vuoroja kommentoidaan (Nuolijärvi & Tiittula 2000: 103). Tässä suhteessa Pyöreä pöytä -ohjelman keskustelijoiden ja vetäjän roolit eroavat monien televisiokeskusteluiden rooleista, sillä puheenjohtajan kannanottoja kommentoidaan, joskus värikkäästikin. Esimerkki VÄÄRÄSSÄ on peräisin aineistoni keskustelusta, jossa keskustelijat ovat keskustelleet vuonna 2012 pidetyistä Lontoon olympiakisoista ja muun muassa kisojen avajaisten ohjelmasta. Puheenjohtaja Pauli Aalto-Setälä on kehunut avajaisten ohjelmaa. Vähän myöhemmin Kaarina Hazard ottaa avajaiset uudelleen puheeksi ja tyrmää puheenjohtajan esittämän näkemyksen. Esimerkki 1. Väärässä. 150812 ensimmäinen. 01 Hazard:.hhh mutta hei (.) voisko (.) niistä avajaisista 02 hieman sanoo ku Pauli sanoi upea spektaakkeli 1 Keskustelijoiden roolia sekä Pyöreä pöytä -ohjelmaa esittelen tarkemmin luvussa 1.1.

15 03 jossa asiassa hän on #täy:sin väärässä.hhh# 04 [se oli,] 05 pj: [.mt.hhh] se o [sinun mielipiteesi] hhh. 07 Hazard: [siinä.hhh o- ole]ppa 08 nyt sinä siellä (.) totta kai 09 täss[ä kaik- (.) kaikilla on omat] mielipiteensä, 10 pj: [sinulla on oikeus sanoa näin.] 11 Hazard: eihäm me muusta puhutakaan 12 mutta siis sehän oli siinä erikoista että, Hazard ei kohdista kannanottoaan suoraan puheenjohtajalle, vaan viittaa tähän ensin etunimellä (rivi 2) ja sen jälkeen vielä kolmannessa persoonassa hän on täysin väärässä (rivi 3). Eeva-Leena Seppänen (1998) on väitöskirjassaan tutkinut tilanteita, joissa viitataan keskustelun ei-äänessäoleviin osallistujiin muulla tavoin kuin puhuttelemalla tätä toisessa persoonassa. Seppänen huomauttaa, että kun viitataan puhetilanteessa läsnä olevaan henkilöön kolmannessa persoonassa, osoitetaan henkilön läsnäolo, mutta häntä ei puhutella. Henkilölle annetaan tällöin jokin muu rooli. (Seppänen 1998: 29.) Tutkiessaan katseen suuntautumista keskustelutilanteissa Seppänen havaitsi, että osa keskustelijoista kohteli hän-pronominilla viitattua henkilöä enemmän läsnä olevana kuin henkilöä, johon viitattiin se-pronominilla. Seppänen esittää, että hän-pronomini saattaa tietyissä tilanteissa tehdä referentin jollain tavoin vastuulliseksi sanotusta. (Seppänen 1998: 201 204.) Hazardin pronominivalinta voi siten haastaa puheenjohtajan ja asettaa tämän vastuuseen mielipiteestään. Joka tapauksessa Hazardin jatkovuoro (rivit 8 12) kiteyttää hyvin ohjelman perusidean: jokaisella osallistujalla, puheenjohtaja mukaan lukien, on omat mielipiteet ja niistä ohjelmassa on tarkoitus puhua. Myös puheenjohtajan näkemyksiä on lupa arvostella. Puheenjohtajan tehtäviin liittyvien velvoitteiden vuoksi on nähdäkseni perusteltua ottaa vuorojen tarkastelun lähtökohdaksi ajatus, jonka mukaan puheenjohtajan vuorot ovat aina tavalla tai toisella yhteistyöhakuisia tai ainakin tilanteisesti motivoituja. Puheenjohtajan tehtävänähän on ohjelman tuottajan antamien ohjeiden ja merkkien mukaan huolehtia siitä, että keskustelu käy vilkkaana ja pysyy aiheessa sekä annetun ohjelma-ajan puitteissa. Puheenjohtaja varmistaa, että kaikkien keskustelijoiden näkemykset ja mielipiteet pääsevät esiin eikä kukaan keskustelijoista pääse yksinvaltaisesti hallitsemaan keskustelua. Samanaikaisesti radio-ohjelman luonne edellyttää, että keskustelu soljuu mahdollisimman vapaasti ilman jäykkää rakennetta. Ketään ei sovi nolata, sillä kasvojen menettäminen istuu huonosti radio-ohjelmaan, jonka osallistujat esiintyvät omilla nimillään, oman persoonansa peliin laittaen.

16 Olen asettanut puheenjohtajan päällekkäisyydet jatkumolle, jonka toisessa päässä puheenjohtajan päällekkäistä vuoroa edeltävä vuoro tai sen ajatuskulku saattaa jäädä kesken päällekkäisyyden seurauksena, ja toisessa päässä puheenjohtajan päällekkäinen vuoro näyttää tähtäävän edeltävän vuoron jatkumiseen tai sen säilymiseen edellisellä puhujalla. Tarkasteluni pohjana on se ohjelman luonteeseen perustuva oletus, että puheenjohtaja pyrkii vuoroillaan rakentamaan yhteistyötä keskustelijoiden kanssa ja heidän välilleen. Tämä yhteistyöpyrkimys vain saa eri tilanteissa erilaisia muotoja. Toisinaan puheenjohtajan on tarkoituksenmukaista päättää edellisen puhujan vuoro (ja mahdollisesti siirtää vuoro seuraavalle keskustelijalle), toisinaan taas tukea edellistä puhujaa tämän vuoron tuottamisessa. Niinpä nämä kaksi tilannetta muodostavat ääripäät jatkumolle, jolle olen puheenjohtajan päällekkäisyydet asettanut. Luvussa 3.1 osoitan esimerkein, kuinka puheenjohtaja päällekkäispuhunnan avulla pyrkii ottamaan vuoron itselleen puheenjohtajan roolia toteuttaessaan. Tällaisten tekojen vuorovaikutuksellisena vaikuttimena voi olla esimerkiksi ohjelma-ajan loppuminen tai se, että joku keskustelijoista on pitänyt vuoroa pitkään hallussaan. Toisena ryhmänä analysoin esimerkkejä, joissa puheenjohtaja näyttää ottavan vuoron itselleen estääkseen keskustelijaa tai koko keskustelua luisumasta sivuraiteelle. Arkikeskustelun konventioissa tällaiset vuorovaikutukselliset toimet voidaan nähdä keskeyttävinä tai jopa epäkohteliaina, mutta puheenjohtajan tapauksessa katson tällaisten vuorojen olevan rooliin kuuluvia toimintoja. Päällekkäispuhunta toimii siten yhtenä vuorovaikutuskeinona, jonka avulla puheenjohtaja ohjailee keskustelua ja radio-ohjelman kulkua. Luvun 3.2 esimerkkejä yhdistää se, että niissä puheenjohtaja ei päällekkäispuhunnalla tavoittele vuoroa itselleen, vaan päällekkäispuhunta näyttää selittyvän jollakin muulla puheenjohtajan rooliin ja tehtävään kuuluvalla vuorovaikutuspyrkimyksellä. Päällekkäiset vuorot voivat olla vastauksia sanahakuihin tai osoituksia samanmielisyydestä. Niinpä luvussa 3.2 esitellyissä esimerkeissä puheenjohtajan voi katsoa olevan lähempänä keskustelijan kuin keskustelua ohjailevan puheenjohtajan roolia. Esimerkeissä on tiettyä samankaltaisuutta kuin keskustelijoiden keskinäisissä vuorovaikutustilanteissa, joita tarkastelen luvussa 4. Olen kuitenkin pitänyt perusteltuna sitä, että puheenjohtajan tuottamia päällekkäisiä vuoroja tarkastellaan nimenomaan puheenjohtajan rooli mielessä pitäen. Lukuun 3.3 olen koonnut esimerkkejä, joissa puheenjohtaja tuottaa sellaisen päällekkäisen vuoron, joka antaa vuorovaikutustilanteelle humoristisen sävyn tai joka eksplikoidaan vitsiksi.

17 3.1 Edeltävän vuoron päättämiseen tähtääviä päällekkäisyyksiä Radiokeskustelun on pysyttävä ohjelman aikarajoissa, kukaan keskustelijoista ei saa hallita keskustelua yksin ja keskustelun on mentävä eteenpäin silloinkin, kun esitetyistä näkemyksistä ei päästä yhteisymmärrykseen. Puheenjohtajan tehtävänä on huolehtia, että keskustelu etenee näiden reunaehtojen puitteissa. Tässä luvussa tarkastelemiani esimerkkejä yhdistääkin lähinnä se, että puheenjohtaja näyttää käyttävän päällekkäispuhuntaa jonkinlaisena keskustelua ohjaavana keinona. Päällekkäisellä vuorollaan puheenjohtaja ottaa vuoron itselleen siten, että edeltävä vuoro näyttää jäävän semanttisessa tai syntaktisessa mielessä kesken. Näin tapahtuu esimerkiksi tilanteessa, jossa edeltävä puhuja on pitänyt vuoroa pitkään hallussaan tai kun edeltävä puhuja esittää perustelemattomia tai riittämättömiä argumentteja. Päällekkäisen vuoron jälkeen vuoro toisinaan palautuu edeltävän vuoron tuottajalle, toisinaan ei palaudu. Nämä päällekkäispuhuntatapaukset ovat lähellä keskeyttämistä siinä mielessä, mitä keskeyttämisellä arkikielessä tarkoitetaan. Sidnell (2010) huomauttaa, että pelkkä päällekkäisyys ei vielä tee vuorosta keskeyttävää, vaan ne vuorovaikutukselliset teot, joita keskeyttävään vuoroon liittyy ja joita osallistujat näyttävät pitävän tärkeinä. Keskeyttäminen ei johdu esimerkiksi vastaanottajan huomion puutteesta, vaan päällekkäin tulevan vuoron tuottaja ennakoi meneillään olevan vuoron ja estää sen jatkamisen. (Sidnell 2010: 53.) Näin voi tapahtua esimerkiksi silloin, kun keskustelu näyttää juuttuneen paikoilleen joko yhden keskustelijan hallitessa sitä, tai kun keskustelija haluaa palata aiheeseen, jota on jo käsitelty. Tällöin puheenjohtaja tulkintani mukaan vaikuttaa pyrkivän päättämään edeltävän vuoron tai jouduttamaan sen valmistumista. Edellisen vuoron päättäminen on puheenjohtajan roolin kannalta tarkoituksenmukaista myös silloin, kun puheenvuoro pitää siirtää seuraavalle puhujalle, jotta tämä saa tuotua oman mielipiteensä esiin. Ensimmäisessä esimerkissä puheenjohtaja tuottaa täydennyksen edeltävään vuoroon, joka näyttää jäävän kesken. Beatrice Szczepek (2000) on tarkastellut niitä vuorovaikutustilanteita, joissa jälkimmäinen puhuja täydentää edeltävän vuoron. Szczepekin mukaan kyseessä voivat olla esimerkiksi sanahaussa auttaminen, toisen vuoron päättäminen tai empatian osoittaminen (Szczepek 2000: 14 20). Lerner (2004) huomauttaa, että tuottamalla täydennyksiä edeltävän puhujan vuoroon täydennysten esittäjä pyrkii edistämään keskustelua ja ylläpitämään sen sujuvuutta (Lerner 2004: 226). Esimerkkikatkelma KIVI on peräisin keskustelusta, jossa aiheena on teos, jonka kirjoittajaa kohtaan on julkisuudessa esitetty voimakasta kritiikkiä. Kirjailija Riikka Ala-Harjan on

18 väitetty käyttäneen Maihinnousu-kirjansa aineksina tositapahtumia lähipiiristään. Ruben Stiller on tuottanut pitkän, moniyksikköisen vuoron, jossa hän on esittänyt useita näkökulmia kirjailijan ja taiteen etiikasta ja moraalista. Puheenjohtaja tavoittelee vuoroa kahteen eri otteeseen. Esimerkki 2. Kivi. 290812 toinen. (poistettu noin 25 riviä Stillerin vuoroa) 01 Stiller: varsinkin kun minul- minulle heräsi kysymys johon 02 en ole saanut vastausta että o:nko kysymys vain tästä 03 kirjasta vai onko kysymys myös siitä että nää välit 04.hh on olleet <erittäij jännitteiset jo aikaisemmin>, 05 pj: [ja se on,] 06 Stiller: [.hhh >et]tä että< mun mielestä tässon niin paljon 07 avoimia kysymyksiä et ei huvita heittää.hhh, 08 pj: >kiv[eä mihinkään s[uuntaan HEI NYT VARMUUDEN VUOKS<,] 09 Stiller: [kiveä mihinkää[n suuntaan, 10 Vilkkumaa: [mm. 12 Seppänen: [NYT (.) HEI (.) RIIK-,] 13 pj: JOKA suuntaan >mut Maija ei oo sanonu mitään<. Puheenjohtaja koettaa saada vuoron jo rivillä 5 vuoronvaihdon mahdollistavassa kohdassa, jossa Stillerin moniyksikköinen vuoro on syntaktisesti ja semanttisesti ottaen valmis, mutta jonka tasainen intonaatio viittaa siihen, että Stiller on aikeissa jatkaa vuoroaan. Stiller myös osoittaa kilpailevansa vuorosta nopeuttamalla puhettaan jatkovuorossa (rivi 6). Stillerin jatkovuoron lopussa (rivi 9) on idiomi heittää kiveä mihinkään suuntaan, jolla tarkoitetaan sitä, että ei haluta erityisesti syyttää ketään. Puheenjohtaja aloittaa uuden vuoron (rivi 8) Stillerin vuoron päältä kohdassa, jossa idiomista on kuultu ensimmäinen sana, mutta jossa Stiller pitää hengitystauon. Päällekkäisyyden voi siten katsoa alkavan rakenneyksikön keskeltä. Puheenjohtajan päällekkäinen vuoro on täydennys, jolla hän täydentää Stillerin aloittaman idiomin loppuun. Stiller täydentää vuoronsa myös itse vain noin tavun verran puheenjohtajan päällekkäin tuottaman vuoron jäljessä. Stillerin hengitystauolle idiomin keskellä on kaksi tulkintavaihtoehtoa. Kyseessä voi olla merkki sanahausta 2. Todennäköisempää on kuitenkin se, että kysymyksessä on puhujalle tyypillinen prosodinen piirre, joka esiintyy myös esimerkiksi rivin 4 alussa. Siten puheenjohtajan täydennyksessä on tuskin kyse sanahaussa auttamisesta. Sanahakuvaihtoehdon puolesta ei puhu sekään, että Stiller tuottaa idiomin loppuosan hyvin nopeasti, lähes yhtäaikaisesti puheenjohtajan täydennyksen kanssa. Stillerin jatkovuoro rivillä 9 tulee näin syntaktisesti ja semanttisesti valmiiksi, mutta vuoron tasainen into- 2 Sanahausta ks. Sorjonen 1997:114 121. Sanahakuja käsittelen myös luvussa 4.1.2.