OPETUSALAN TÄYDENNYSKOULUTUSTARJONTA VUOSINA 1996 1998

Juha Hakala, Kari Kiviniemi, Saila Teinilä OPETUSALAN TÄYDENNYSKOULUTUSTARJONTA VUOSINA 1996 1998 Opettajien perus- ja täydennyskoulutuksen ennakointihankkeen (OPEPRO) selvitys 2.

Opettajien perus- ja täydennyskoulutuksen ennakointihankkeen (OPEPRO) julkaisemat selvitykset: 1. Jakku-Sihvonen, R. & Rusanen, S. 1999. Opetushenkilöstön täydennyskoulutukseen osallistuminen vuosina 1996 1998. Opettajien perus- ja täydennyskoulutuksen ennakointihankkeen (OPEPRO) selvitys 1. 2. Hakala, J., Kiviniemi, K., Teinilä, S. 1999. Opetusalan täydennyskoulutustarjonta vuosina 1996 1998. Opettajien perus- ja täydennyskoulutuksen ennakointihankkeen (OPEPRO) selvitys 2. Hanke on toteutettu Euroopan sosiaalirahaston (ESR) ja opetusministeriön tuella. Opetushallitus ja kirjoittajat Graafinen suunnittelu: Layout Studio Oy/Marke Eteläaho ISBN 952-13-0595-9

ESIPUHE Tämä raportti on selvitys opetushenkilöstölle suunnatusta opetusalan täydennyskoulutuksesta ajanjaksolla 1.6.1996 31.12.1998. Selvitys on osa Opetushallituksessa opetusministeriön ja Euroopan sosiaalirahaston (ESR) yhteisrahoituksella toteutettavaa kaksivuotista opettajien perusja täydennyskoulutustarpeita ennakoivaa hanketta (OPEPRO). Hankkeen avulla pyritään nykytilanteen selvitystyön pohjalta luomaan pysyvä ennakointijärjestelmä sekä yleissivistävän että ammatillisen toisen asteen koulutuksen opettajakunnan laadullisia ja määrällisiä kehittämistarpeita varten. Kyse on nimenomaan selvityksestä, ei tutkimuksesta. Lähtökohtana on ollut erityisesti keskushallinnon tarve selvittää opetushenkilöstön saaman ja tarjolla olevan täydennyskoulutuksen kohtaamista. Samalla tavoitteena on ollut analysoida tarjotun täydennyskoulutuksen suhdetta kansallisiin koulutuspoliittisiin linjauksiin ja ns. kärkihankkeisiin. Selvitys on tehty varsin ripeällä aikataululla kevään 1999 aikana. Kun tarkasteltavana olevien koulutuskokonaisuuksien määrä on ollut suuri, yli 4 000 kurssia ja koulutusohjelmaa, ja selvityksen aikataulu tiivis, on raportoinnissa pitäydytty esiin nousevien ilmiöiden kuvailussa. Tästä huolimatta uskomme selvityksen tarjoavan vähintäänkin suuntaaantavaa tietoa opettajille ja koulun johtajille suunnattavan täydennyskoulutuksen sisällöistä, laajuudesta ja luonteesta. Tämä raportti on tarkoituksellisesti työstetty samanaikaisesti samalle seurantajaksolle sijoittuvan opetushenkilöstön saamaa täydennyskoulutusta kuvaavan selvityksen kanssa (Jakku-Sihvonen & Rusanen 1999). Molemmat hankkeet on tarkoitettu täydentämään toisiaan, jotta muodostuisi kokonaiskuva opetushenkilöstön täydennyskoulutuksen tilasta 1990-luvun loppupuolella maassamme. Vastaavaa kokonaisselvitystä ei aiemmin ole tehty. Tässä yhteydessä kiitoksen ansaitsevat koulutuksen järjestäjät, jotka kaiken koulutussuunnittelun ja koulutuksen keskellä ystävällisesti ovat antaneet käyttöömme selvityksessä tarvittavan materiaalin. Kiitokset erityisesti myös Saila Teinilälle, Kari Kiviniemelle ja Juha Hakalalle, jotka yhteisellä työllä hyvin vaihtelevasta aineistosta kokosivat tämän mittavan selvityksen. Helsingissä 2. heinäkuuta 1999 Olli Luukkainen projektipäällikkö

SAATTEEKSI Raportissa selvitetään opettajille suunnattua opetusalan täydennyskoulutustarjontaa ajanjaksolla 1.6.1996 31.12.1998. Rinnan tämän selvityksen kanssa ilmestyy Ritva Jakku-Sihvosen ja Satu Rusasen laatima raportti opetushenkilöstön osallistumisesta täydennyskoulutukseen samalla ajanjaksolla. Molempiin raportteihin tutustumalla lukijan on mahdollisuus hahmottaa kuvaa opetusalan täydennyskoulutuksen tilasta kuluneen vuosikymmenen loppupuolella. Käsillä olevan arvioinnin ovat laatineet dosentti Juha Hakala ja KT Kari Kiviniemi Jyväskylän yliopiston Chydenius-Instituutista sekä KM Saila Teinilä Opetushallituksesta. Raportointiin liittyvä työnjako on tekijöiden kesken ollut seuraava. Selvityksen pohja-aineisto on koottu Opetushallituksen toimesta, jolloin Saila Teinilä on vastannut määrällisten luokitteluperusteiden muodostamisesta. Empiirisen aineiston läpikäymisestä ja tähän liittyvistä määrällisistä luokitteluista ovat huolehtineet Saila Teinilä ja Kari Kiviniemi, ensin mainitun ollessa päävastuussa. Varsinaisesta raportoinnista vastaavat Juha Hakala ja Kari Kiviniemi, jotka ovat siten myös vastuussa raportissa esitettävistä tulkinnoista. Opetusministeriön ja Euroopan sosiaalirahaston (ESR) yhteisrahoitus on mahdollistanut hankkeen toteuttamisen, mistä tekijöiden kiitos. Kiitoksen ansaitsevat myös koulutuksen järjestäjät, jotka ovat omien kiireidensä keskellä reagoineen Opetushallituksen selvityspyyntöön kohtuullisen lyhyellä varoitusajalla. Raportin käsikirjoitusta ovat kommentoineet projektipäällikkö Olli Luukkainen ja opetusneuvos Armi Mikkola, mistä heille kiitokset. Saatu palaute on otettu huomioon mahdollisuuksien mukaan, tosin vastuu raportissa esitetyistä tulkinnoista säilyy yksinomaan tekijöillä. Kokkolassa 2.9.1999 Tekijät 4

TIIVISTELMÄ Hakala, J., Kiviniemi, K., Teinilä, S. 1999. Opetusalan täydennyskoulutustarjonta vuosina 1996 1998. Opettajien perus- ja täydennyskoulutuksen ennakointihankkeen (OPEPRO) selvitys 2. Opetushallitus. Tässä selvityksessä kartoitetaan työssä oleville opettajille ja rehtoreille suunnatun täydennyskoulutuksen laajuutta, muotoa, määrää, koulutusohjelmien rakentamisperusteita, täydennyskoulutuksen valtakunnallisten koulutuspoliittisten linjausten toteutumista, koulutuksen sisältöalueita sekä sitä kuinka koulutuksen kysyntä ja tarjonta kohtaavat. Selvityksen aineistoksi Opetushallitus on kerännyt tietoa 1.6.1996 31.12.1998 välisenä aikana opettajille ja rehtoreille suunnatusta täydennyskoulutuksesta. Tarkastelun pohjana on eri koulutuksen järjestäjiltä saadut koulutuskalenterit, koulutus- ja kurssiesitteet tai jossakin muussa muodossa olevat tiedot kaikkiaan 4 135:stä opettajille ja rehtoreille suunnatusta kurssista ja koulutusohjelmasta. Tarkasteltuna olleen materiaalin perusteella opettajille ja oppilaitosjohdolle suunnatun täydennyskoulutuksen tarjonta on kohdistunut erityisesti oppilaitoksissa opetettavien oppiaineiden, kuten vieraiden kielten (9,8 %), taide- ja taitoaineiden (8,3 %), matematiikan ja luonnontieteiden (7,7 %) sekä tieto- ja informaatioteknologian (7,3 %) alueille. Yleispedagogisesti suuntautuneista kursseista on järjestetty eniten joustaviin opetusjärjestelyihin (8,4 %) liittyviä koulutustapahtumia. Opettajille suunnattu täydennyskoulutus on sekä osallistujamäärän että koulutuksen keston osalta pienimuotoista. Valtaosaan (62 %) järjestetyistä koulutustilaisuuksista on osallistunut korkeintaan 30 henkeä. Koulutuksen keston mukaan luokiteltuna noin 75 % kaikesta koulutustoiminnasta on luonteeltaan alle 5 päivän laajuisia lyhytkursseja. Sovelletuista työtavoista ja pedagogisista ratkaisuista voidaan sanoa seuraavaa: erityisesti yksipäiväiset tilaisuudet ovat rakentuneet asiantuntija-alustusten ja luentojen varaan. Useampipäiväisillä lyhytkursseilla hyödynnetään näkyvämmin myös osallistujien omaa aktiivisuutta. Pitkäkestoisia koulutusohjelmia on toteutettu lähes poikkeuksetta monimuotoopetuksena, jolloin koulutus on koostunut lähiopetuksen lisäksi myös opiskelijan omatoimisesta työskentelystä. Pitkäkestoisista, vähintään 15 opintoviikon laajuisista koulutusohjelmista vajaat 63% rakentuu opiskelijan itseopiskelun varaan. Opiskelijoiden omatoimisen työskentelyn 5

merkittävä osuus on selkeä haaste koulutuksen järjestäjille ja opiskelun tukitoimille. Tarjolla oleva julkinen rahoitus on selkeästi suuntaamassa opettajille ja oppilaitosjohdolle järjestettävää koulutusta. Tarjotusta täydennyskoulutuksesta noin 60% liittyy niihin sisältöihin, joita valtionhallinnon taholta on korostettu koulutuspoliittisina linjauksina seurantajakson aikana. Kaiken kaikkiaan opetusalan täydennyskoulutus on erityisen vaativa koulutuksellisen toiminnan ala, jolla koulutustuotteen hinta-laatu -suhde ratkaisee usein sen elinkelpoisuuden. Vaikka monille opetusalan täydennyskoulutusta tarjoaville yksiköille näyttää muodostuneen omat erityisalueensa, kaivattaisiin kyseisille organisaatioille lähitulevaisuudessa yhä selkeämpää toiminnallista profiilia. Tämä selvitys on osa Opetushallituksessa opetusministeriön ja Euroopan sosiaalirahaston (ESR) yhteisrahoituksella toteutettavaa kaksivuotista opettajien perus- ja täydennyskoulutuksen laadullisia ja määrällisiä tarpeita ennakoivaa hanketta (OPEPRO). ASIASANAT: arviointi, opetusalan täydennyskoulutus, koulutusohjelma, lyhytkurssit 6

SAMMANDRAG Hakala, J., Kiviniemi, K., Teinilä, S. 1999. Opetusalan täydennyskoulutustarjonta vuosina 1996 1998. Opettajien perus- ja täydennyskoulutuksen ennakointihankkeen (OPEPRO) selvitys 2. Opetushallitus Denna utredning beskriver omfattningen av fortbildningen för arbetsverksamma lärare och rektorer, formen för fortbildningen, dess mängd, grunderna för uppbyggnaden av utbildningsprogrammen, hur fortbildningen motsvarar de riksomfattande utbildningspolitiska linjedragningarna, utbildningens innehåll och mötet mellan tillgång och efterfrågan. Som material för utredningen samlade Utbildningsstyrelsen in uppgifter om fortbildningen för rektorer och lärare under perioden 1.6.1996 31.12.1998. Granskningen bygger på de olika fortbildningsarrangörernas utbildningskalendrar, utbildnings- och kursbroschyrer och uppgifter i annan form om sammanlagt drygt 4 135 kurser och utbildningsprogram som riktar sig till lärare och rektorer. På basis av det granskade materialet inriktades utbudet av fortbildning för lärare och läroanstalternas ledning i synnerhet på de läroämnen som undervisas i läroanstalterna, såsom främmande språk (9.8 %), konstoch färdighetsämnen (8,3 %) matematik och naturvetenskap (7,7 %) samt data- och informationsteknologi (7,3 %). Av de allmänpedagogiskt inriktade kurserna anslöt sig de flesta till flexibel uppläggning av undervisningen (8,4 %). Lärarfortbildningen är småskalig både då det gäller antalet deltagare och fortbildningens längd. Största delen (62 %) av kurserna hade högst 30 deltagare. Klassificerade enligt utbildningens längd var ca 75 % av all utbildningsverksamhet kortkurser som varade mindre än fem dagar. Om de arbetssätt och pedagogiska lösningar som användes kan sägas följande: i synnerhet de kurser som varade en enda dag byggde på anföranden och föreläsningar av sakkunniga. På kurser som omfattade flera dagar spelade deltagarens egen aktivitet en synligare roll. De långa utbildningsprogrammen hade så gott som undantagslöst genomförts som flerformsundervisning, varvid undervisningen förutom av närundervisning bestod av den studerandes eget arbete. Av de långvariga utbildningsprogrammen på minst 15 studieveckor byggde närmare 63 % på studerandens egen aktivitet. Den stora andelen självständigt arbete 7

är en utmaning för utbildningsarrangörerna och stödåtgärderna för studierna. Den offentliga finansiering som erbjuds styr tydligt rektors- och lärarfortbildningen. Av den erbjudna utbildningen anslöt sig ca 60 % till ämnesområden som statsförvaltningen hade betonat som utbildningspolitiskt viktiga under uppföljningsperioden. Fortbildningen inom undervisningssektorn är allt som allt är ett krävande utbildningsområde, där förhållandet mellan kvalitet och pris ofta blir avgörande för utbildningens livsduglighet. Fastän många av de enheter som erbjuder fortbildning inom undervisningssektorn förefaller att ha skapat sig egna specialområden, skulle de ifrågavarande organisationerna i framtiden vara betjänta av en klarare profilering. Denna utreding är en del av det tvååriga projekt för prognostisering av de kvalitativa och kvantitativa behoven av grundutbildning och fortbildning för lärare (OPEPRO). Projektet genomförs av Utbildningsstyrelsen och finansieras av undervisningsministeriet och Europeiska socialfonden (ESF). NYCKELORD: utvärdering, fortbildning inom undervisningssektorn, utbildningsprogram, kortkurs 8

SUMMARY Hakala, J., Kiviniemi, K., Teinilä, S. 1999. Provision of continuing training in the field of teaching in 1996 1998. Anticipatory project to investigate teachers initial and continuing training needs (OPEPRO), Report 2. National Board of Education. This survey charts the scope, form and amount of continuing training directed at currently employed teachers and rectors, as well as the principles for forming training programmes, achievement of the national education policy priorities for continuing training, topics of training and how the supply of training meets demand for it. The material for the survey is based on the information collected by the Finnish National Board of Education on continuing training for teachers and rectors between 1 st June 1996 and 31 st December 1998. The examination is based on training calendars, training or course brochures or other forms of information supplied by education providers, covering a total of 4,135 course and training programmes directed at teachers and rectors. Based on the material under investigation, the provision of continuing training directed at teachers and heads of educational institutions has focused particularly on subjects taught at educational institutions, including foreign languages (9.8%), arts and practical subjects (8.3%), mathematics and natural sciences (7.7%) and information and communications technologies (7.3%). Most courses with general pedagogic orientation are training sessions related to flexible teaching arrangements (8.4%). Continuing training for teachers is a small-scale activity both in terms of the number of participants and course duration. Most of the training sessions arranged (62%) have involved a maximum of 30 participants. Classified in terms of duration, about 75% of all training activities can be characterised as being short courses with a scope of less than five days. With regard to the working methods and pedagogical solutions applied, it is fair to say the following: one-day sessions in particular have built on expert introductions and lectures. Short courses lasting more than one day more noticeably use the active involvement of participants as well. Long-term training programmes have almost invariably 9

been implemented in the form of multiform teaching, where the training has consisted of the students independent work in addition to contact teaching. Of the long-term training programmes with a scope of at least 15 credits, slightly less than 63% are based on the students independent study. This significant proportion of students independent work presents a distinct challenge to education providers and to measures supporting study. The public funding available is clearly steering the training provided for teachers and heads of educational institutions. About 60% of the provision of continuing training is related to the contents, which have been emphasised as being priorities of education policy by the state administration during the period under investigation. On the whole, continuing training in the field of teaching is a particularly demanding field of education and training activities, where the price/quality ratio of the training product often determines its viability. Although many units that offer continuing training in the field of teaching seem to have developed their own special fields, these organisations would still require a more clear-cut operational profile in the near future. This survey is part of the two-year anticipatory project to investigate teachers initial and continuing training needs (OPEPRO) implemented by the National Board of Education with co-funding from the Finnish Ministry of Education and the European Social Fund (ESF). KEYWORDS: evaluation, continuing training in the field of teaching, training programme, short courses 10

SISÄLTÖ 1 SELVITYKSEN TARKOITUS JA KERÄTTY AINEISTO 12 2 KOULUTUSTARJONNAN SISÄLLÖLLINEN.JAKAUTUMINEN 15 3 OSALLISTUJIEN MÄÄRÄ JA TARJOTTAVAN TÄYDENNYSKOULUTUKSEN LAAJUUS 19 4 ERI KOULUTTAJATAHOJEN KOULUTUSTARJONNAN LUONNEHDINTA 25 4.1 Täydennyskoulutuskeskusten koulutustarjonta 25 4.2 Yliopiston tiedekuntien, ainelaitosten, normaalikoulujen ja erillisyksiköiden täydennyskoulutustarjonta 27 4.3 Kesäyliopistojen täydennyskoulutustarjonta 29 4.4 Ammattikorkeakoulujen täydennyskoulutustarjonta 31 4.5 Ammatillisten aikuiskoulutuskeskusten täydennyskoulutustarjonta 33 4.6 Opetushallituksen täydennyskoulutustarjonta 35 4.7 Opetusalan koulutuskeskuksen täydennyskoulutustarjonta 37 4.8 Opettajajärjestöjen täydennyskoulutustarjonta 39 4.9 Lääninhallitusten koulutustarjonta 41 4.10 Kaupunkien tarjoama ja tilaama opettajien ja koulunjohdon täydennyskoulutus 43 5 KOULUTUKSEN LAADULLINEN PROFIILI LYHYTKESTOISESSA TÄYDENNYSKOULUTUKSESSA 45 5.1 Lyhytkestoisten kurssien järjestäjien profiloituminen 45 5.2 Opiskelun muoto lyhytkestoisessa koulutuksessa 47 5.3 Lyhytkestoisen koulutuksen viisi perustyyppiä 48 6 KOULUTUKSEN LAADULLINEN PROFIILI PITKÄKESTOISESSA TÄYDENNYSKOULUTUKSESSA 57 6.1 Profiloituminen pitkäkestoisissa koulutusohjelmissa 57 6.2 Opintojen muoto pitkäkestoisissa koulutuskokonaisuuksissa 60 6.3 Pitkäkestoisen täydennyskoulutuksen neljä perustyyppiä 64 7 KOULUTUSTARJONTA SUHTEESSA VALTAKUNNALLISIIN KOULUTUKSEN PAINOPISTEALUEISIIN 69 8 KOHTAAVATKO TARJOTTU JA SAAVUTETTU TÄYDENNYSKOULUTUS? 72 9 POHDINTAA JA SUOSITUKSIA 81 9.1 Organisatoriset ja pedagogiset ratkaisut 82 9.2 Täydennyskoulutus osana koulutuspolitiikkaa 84 9.3 Organisaatioiden erityisosaamisen hyödyntäminen 86 9.4 Vapaat markkinat ja täydennyskoulutus 88 LÄHTEET 90 LIITE 1. Kirje opetusalan täydennyskoulutuksen tarjoajille 91 11

1 SELVITYKSEN TARKOITUS JA KERÄTTY AINEISTO Ammatillista kehittymistä voi luonnehtia työuran pituiseksi prosessiksi. Tämä näkemys korostuu erityisesti opetus- ja kasvatusalalla. Esimerkiksi opettajankoulutusta voidaan pitää ainakin jossain määrin onnistuneena, mikäli opettajaksi muodollisesti pätevöityneet ovat saaneet koulutuksestaan sellaisia muutosvalmiuksia, tietoja, taitoja sekä asenteita, joiden avulla he opettajina ja oppilaitosjohtajina kykenevät kehittymään ammatissaan ja huomioimaan myös muuntuneiden työolosuhteiden vaatimukset. Toisaalta kyse ei ole elinikäisen oppimisenkaan suhteen pelkästään oikeasta ammatillisesta orientaatiosta tai koulutuksellisesti suopeasta mielentilasta, vaan toisinaan myös suoranaisesta pakosta. Yhä harvempi toimiala ja yhä harvempi organisaatio nimittäin toimii vakailla tai edes ennustettavilla markkinoilla (vrt. Ruohotie 1996, 9). Näin ollen myös yhteiskunnassa tapahtuvat muutokset pakottavat pitämään tehokkaasti huolta siitä, että opetus- ja kasvatusalan ammattilaiset säilyttävät ammattitaitonsa. Heidän on jatkuvasti kouluttauduttava pysyäkseen edes tyydyttävästi ajan hermolla. Molempien edellä luonnehdittujen näkökantojen pohjalta täydennyskoulutuksella on yhä merkittävämpi rooli opettajien ja oppilaitosjohdon ammattitaidon kehittämisessä ja ylläpitämisessä. Käsillä oleva selvitys pyrkii luomaan kokonaiskuvaa opettajien täydennyskoulutuksen tilasta. Täydennyskoulutuksella tarkoitetaan tässä selvityksessä sellaista lisäkoulutuksen muotoa, joka pyrkii pitämään yksilön kehityksen tasalla niiden ammatillisten tehtävien hoidossa, jotka koulutettavan toimeen tai ammattiasemaan kuuluvat. Näin määriteltynä täydennyskoulutus voi olla suhteellisen tarkkarajaisesti määriteltyä ammatillista täydennyskoulutusta tai kyseisiin ammattitehtäviin laajaalaisemmin sovellettavia valmiuksia tuottavaa yleissivistävää täydennyskoulutusta. Arvio tehdään ensisijaisesti tulevaisuuden täydennyskoulutuksen suunnittelua silmällä pitäen ja se liittyy Opetushallituksessa toteutettavaan opettajien perus- ja täydennyskoulutuksen tilaa kartoittavaan OPEPRO-hankkeeseen. Hanke toteutetaan opetusministeriön ja ESR:n yhteisrahoituksella. Selvityksessä kartoitetaan Opetushallitukselta saadun toimeksiannon mukaisesti työssä oleville opettajille ja rehtoreille suunnatun täydennyskoulutuksen laajuutta, muotoa, määrää, koulutusohjelmien rakentamisperusteita, täydennyskoulutuksen valtakunnallisten koulutuspoliit- 12

tisten linjausten toteutumista, koulutuksen sisältöalueita ja sitä, kuinka koulutuksen kysyntä ja tarjonta ovat kohdanneet. Alun perin ajatuksena on ollut selvittää myös tarjotun täydennyskoulutuksen rahoituspohjaa, mutta siitä ei käytettävissä olevan aineiston perusteella ole ollut mahdollista esittää luotettavia arvioita. Hankkeen käynnistämisvaiheessa määriteltyinä tehtävinä on ollut selvittää onko täydennyskoulutus suunnattu kansallisten linjausten mukaisesti, missä määrin yliopistojen saavuttamat tieteelliset tutkimustulokset suuntaavat tarjontaa tai missä määrin markkinatalous on suunnannut tarjontaa ja kohtaavatko tarjottu ja saavutettu täydennyskoulutus. Tältä pohjalta on pyritty myös jossain määrin arvioimaan niitä konkreettisia tarpeita, joita opetusalan kehityksestä aiheutuu opettajien perusja täydennyskoulutuksen sisällöille ja määrille vuoteen 2010 mennessä. Selvityksen pohja-aineistoksi Opetushallitus on kerännyt tietoa ajanjaksolla 1.6.1996 31.12.1998 opettajille ja rehtoreille suunnatusta täydennyskoulutuksesta (ks. liite 1). Arvioinnin perustana toimivat siten eri koulutuksen järjestäjiltä saadut koulutuskalenterit, koulutus- ja kurssiesitteet tai jossakin muussa muodossa olevat tiedot tarkasteluajanjaksolla järjestetystä opetushenkilöstön täydennyskoulutuksesta. Kaikkiaan selvityksessä saatiin tiedot yhteensä 4 135:stä opettajille ja rehtoreille suunnatusta kurssista tai koulutusohjelmasta. Koulutuksen järjestäjiä pyydettiin selvittämään tarjottujen täydennyskoulutuskurssien tai -ohjelmien tavoitteet ja sisältö, laajuus (opintopäivinä tai -viikkoina), toteutustapa, kohderyhmä (kenelle koulutus oli suunnattu), pääasiallisin rahoittaja, kurssi-/koulutusohjelmakohtainen osallistujamäärä sekä maininta siitä, jos suunniteltu koulutus ei ole toteutunut. Yllä pyydettyihin ominaisuuksiin saatiin informaatiota hyvin vaihtelevasti. Kurssiesitteiden perusteella on voinut yleensä vetää johtopäätökset tarjotun täydennyskoulutuksen tavoitteista, sisällöistä, laajuudesta ja toteutustavasta. Sen sijaan kurssien toteutumisen, osallistujamäärien ja erityisesti rahoittajan osalta tiedot on ilmoitettu edellä mainittuja puutteellisemmin. Niin ikään täydennyskoulutusorganisaatioilta saatu informaatio on puutteellista sen suhteen, missä määrin tiedekorkeakoulujen 13

14 piirissä saavutetut viimeaikaiset tutkimustulokset ovat suunnanneet tarjottua täydennyskoulutusta. Näiltä osin selvitykseen liittyy omat rajoitteensa. Tässä raportissa esitetään sekä määrällistä että laadullista aineistoa. Kursseista ja koulutusohjelmista tiedot esitetään lähinnä frekvenssien ja prosenttijakaumien muodossa. Määrällisen selvityksen ja aineistoon liittyvien tulkintojen lomassa raportissa esitetään myös esimerkkejä opettajille ja oppilaitosjohdolle suunnatusta koulutuksesta case-kuvausten muodossa. Joitakin esille nousseita tuloksia käsitellään myös suhteutettuna Jakku-Sihvosen ja Rusasen (1999) selvityksessä esille nousseisiin huomioihin, joskin tässä yhteydessä on huomattava muuan rajoite, joka koskee erityisesti mainitun raportin opettaja-aineistoa. Kyseisessä tutkimuksessa suoritettiin suhteellisen mittava kysely, joka osoitettiin 5 556 opettajalle sekä 1 100 rehtorille. Mainittuun selvitykseen viitattaessa on huomattava, että opettaja-aineiston palautusprosentti oli suhteellisen pieni (48,3%), kun taas rehtoriaineiston palautusprosenttia voidaan pitää kohtuullisen hyvänä (72,2%).

2 KOULUTUSTARJONNAN SISÄLLÖLLINEN JAKAUTUMINEN Koulutuksen sisällöllistä jakautumista tarkastellaan seuraavassa tarjotun täydennyskoulutuksen määrän perusteella. Arvioinnissa on otettu huomioon seuraavat opetusalan täydennyskoulutusta tarjoavat eri tahot eli yliopistojen täydennyskoulutuskeskusten (22 eri täydennyskoulutusyksikköä ja toimipistettä), yliopistojen tiedekuntien, ainelaitosten ja erillisyksiköiden (17), kesäyliopistojen (14), ammattikorkeakoulujen (9), ammatillisten aikuiskoulutuskeskusten (5), Opetushallituksen, Opetusalan koulutuskeskuksen, opettajajärjestöjen (15), lääninhallitusten (5) sekä suurimpien kaupunkien (11) koulutustarjonta. Mainittujen tahojen ilmoitusten perusteella täydennyskoulutustarjonnan laskennalliseksi määräksi tässä selvityksessä muodostuu kaikkiaan 4 135 kurssia tai koulutusohjelmaa aikavälillä 1.6.1996 31.12.1998. Vaikka käsillä olevaa esitystä voidaan pitää aineistomäärältään kohtuullisen edustavana, selvitys ei ole kuitenkaan kokonaisesitys. Monet koulutusta järjestävät organisaatiot ovat jättäneet tietonsa ilmoittamatta kokonaan tai ovat ilmoittaneet ne siinä määrin puutteellisesti, ettei niiden pohjalta voida tehdä kovinkaan pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Tämän lisäksi on huomattava, että esimerkiksi selvitykseen mukaan otettujen kaupunkien osalta jouduttiin jo tietojen keruuvaiheessa tekemään käytännöllistä valintaa: nyt mukana on kokeilunomaisesti joitakin asukasluvultaan suuria tai keskisuuria kaupunkeja, joiden on tiedetty organisoineen opetusalan täydennyskoulutustoimintaa. Selvityksessä noudatetun aikavälin perusteena on se, että samaa ajanjaksoa on tarkasteltu myös opetushenkilöstön täydennyskoulutukseen osallistumisen kannalta. Kyseinen Jakku-Sihvosen ja Rusasen raportoima selvitys on niin ikään osa OPEPRO-hanketta. Määrällisesti suurimmat koulutuksen tarjoajat ovat tässä selvityksessä Opetusalan koulutuskeskus (765 tarjottua kurssia tai koulutuskokonaisuutta) sekä yliopistojen täydennyskoulutusyksiköt (yhteensä 634). Myös ammattikorkeakoulut (591), kaupungit (580), Opetushallitus (468) sekä kesäyliopistot (393) ovat tarjonneet melko runsaasti opetta- 15

Täydennyskoulutuskeskukset Yliopistot Kesäyliopistot Ammattikorkeakoulut Ammatilliset aikuiskoulutuskeskukset Opetushallitus Opetusalan koulutuskeskus Opettajajärjestöt Lääninhallitukset Kaupungit 0 100 200 300 400 500 600 700 800 Kuvio 1. Eri koulutustahojen tarjoamien kurssien ja koulutusohjelmien määrä jille ja oppilaitosten johtajille tarkoitettua koulutusta. Luonteeltaan eri järjestäjien tarjonta poikkeaa toisistaan siten, että erityisesti täydennyskoulutusyksiköt ja ammattikorkeakoulut järjestävät runsaasti myös pitkäkestoista täydennyskoulutusta. Jakku-Sihvonen ja Rusanen (1999, 48, 80) ovat raportissaan selvittäneet, kenen järjestämään täydennyskoulutukseen opettajat ja rehtorit ovat tutkimusajankohtana osallistuneet. Kaikkiaan 69,2% vastaajista sanoo osallistuneensa oman oppilaitoksen ylläpitäjän järjestämään koulutukseen. Ilmeisesti oman oppilaitoksen ylläpitäjä on voinut muodollisesti järjestää koulutuksen, vaikka käytännön koulutustehtävistä olisivatkin vastanneet esimerkiksi jonkin yliopiston ainelaitos tai täydennyskoulutusyksikkö. Lähes puolet (45,5%) vastanneista opettajista kertoo osallistuneensa yliopistojen tai niiden täydennyskoulutuskeskusten järjestämään koulutukseen ja 43,9% Opetushallituksen organisoimaan täydennyskoulutukseen. Sen sijaan rehtoreiden kohdalla järjestys on edellisestä poikkeava. Oman oppilaitoksen ylläpitäjä on myös heidän kohdallaan yleisin täydennyskoulutuksen järjestäjä (80,7%), mutta miltei yhtä usein ovat rehtoreita kouluttaneet myös Opetushallitus sekä lääninhallitukset. On kuitenkin huomattava, että kyseisessä selvityksessä koulutuksen järjestäjiä kartoittavan kysymyksen muoto, samoin kuin organisaatioiden luokittelukin, ovat hieman poikkeavia, joten tältä osin vertailujen tekeminen käsillä olevan raportin tuloksiin ei ole mielekästä. Tarkasteltavien kurssien ja koulutusohjelmien perusteella opettajille ja oppilaitosjohdolle suunnatussa täydennyskoulutuksessa tarjonta on suuntautunut erityisesti peruskoulussa ja lukiossa opetettavien oppiaineiden, kuten vieraiden kielten, matematiikan ja luonnontieteiden sekä taide- ja taitoaineiden opetukseen. Tällaisten kurssien osuus kaikesta 16

opetusalan täydennyskoulutuksesta on ollut noin 26 prosenttia. Niin ikään koululainsäädäntöön ja hallinnollisiin kysymyksiin sekä arviointiin liittyvää koulutusta on järjestetty runsaasti (n. 10 %). Tähän ryhmään kuuluvan koulutuksen tarjoajana on toiminut lähinnä Opetushallitus, mutta lainsäädännöllisten ja hallinnollisten kysymysten osalta myöskin lääninhallitukset. Myös tieto- ja informaatioteknologiaan liittyvää koulutusta on järjestetty runsaasti. Pedagogisemmin suuntautuneista kursseista on järjestetty runsaasti sekä joustaviin opetusjärjestelyihin liittyviä koulutustapahtumia että myös esi- ja alkuopetukseen sekä erityisopetukseen liittyviä kursseja. (ks. taulukko 1.) Taulukko 1. Opettajille suunnatun täydennyskoulutustarjonnan sisällöllinen jakautuminen Kurssien/koulutusohjelmien sisältö n % Vieraat kielet 405 9,8 Joustavat opetusjärjestelyt 349 8,4 Taide- ja taitoaineet 344 8,3 Matematiikka ja luonnontieteet 317 7,7 Tietotekniikka ja tietoliikennevalmiudet 300 7,3 Arviointi 238 5,8 Kulttuurien välinen kanssakäyminen 194 4,7 Koululait ja hallinnolliset kysymykset 193 4,7 Erityisopetus 188 4,5 Esi- ja alkuopetus 165 4,0 Viestintä- ja vuorovaikutus 153 3,7 Opetussuunnitelmien kehittäminen, opetuksen suunnittelu 127 3,1 Työyhteisön kehittäminen 112 2,7 Äidinkieli 106 2,6 Johtaminen 92 2,2 Työelämäyhteydet 77 1,9 Ammatilliset erikoistumisopinnot ja kasvatustieteen arvosanat 65 1,6 Yhteistyö eri sidosryhmien välillä (koti, muut oppilaitokset, koulu- ja muut viranomaiset) 59 1,4 Oppilashuolto 58 1,4 Yrittäjyys 48 1,2 Uskonto, etiikka, et, psykologia 46 1,1 Opinnäytetöiden ohjaaminen 28 0,7 Vaihtoehtopedagogiikat 22 0,5 Kouluympäristön suunnittelu 14 0,3 Muu koulutus 435 10,5 Kaikki yht. 4 135 100 Edellä esitetystä taulukosta voidaan havaita, että koulutustarjonnan kärjessä ovat selvästi sellaiset kurssit ja opintokokonaisuudet, jotka sijoittuvat eduskunnan ja valtioneuvoston linjausten perusteella opetuksen 17

18 keskushallinnon määrittämiin painopistealueisiin.budjetin määrittämiin painopistealoihin. Sen sijaan taulukosta voidaan poimia myös sellaisia tendenssi- tai trendikoulutuksen alueita, joiden tarvetta on viime vuosina tuonut ilmi erityisesti koulutusta ympäröivä yritys- ja elinkeinoelämä. Tällaiset kurssit pyrkivät välittämään esimerkiksi kulttuurien välisessä kanssakäymisessä tarvittavia taitoja, viestintä- ja vuorovaikutustaitoja, yrittäjyyttä sekä tietoa työelämäyhteyksien luomisesta ja ylläpidosta. Suomessa toteutettiin vuonna 1994 laaja-alainen opetussuunnitelmauudistus, joten on ymmärrettävää, että varsinkin tarkasteltavan ajanjakson alkupuolella opettajille ja oppilaitosjohdolle tarjottiin opetussuunnitelman kehittämiseen liittyvää koulutusta. Sen määrä on kuitenkin vähentynyt siirryttäessä seurantajakson loppupuolelle. Kun opetussuunnitelmakoulutus on tyyppiesimerkki laskevan suosion koulutuksesta, tuntuu työyhteisön kehittäminen olevan esimerkki koulutuksesta, jossa trendi on hienokseltaan nouseva. Mikäli tarkastelu ulotettaisiin aivan nykyhetkeen saakka, olisi ilmeistä että juuri työyhteisöjen hyvinvointiin ja henkiseen ilmapiiriin liittyvä koulutus sijoittuisi taulukon 1. mukaisessa vertailussa hieman toisin. Vaihtoehtopedagogiikat edustanevat tyypillisimmillään koulutuksen aluetta, joka on jollain tavalla trendeistä ja esimerkiksi kansantalouden tai opetushallinnon kehityksen tilasta riippumatonta. Suomalaisessa koulujärjestelmässä on aina ollut ja on edelleen opettajia, jotka hakevat koulutyöhönsä sisältöä ja virikkeitä vaihtoehtoisista kasvatusnäkemyksistä. Vaikka tällaisia opettajia on suhteellisen vähän, ovat he kiinnostuksessaan sitäkin intensiivisempiä. Näin ollen vaihtoehtopedagogiikkoja esitteleviä, niiden sisältöä, menetelmiä ja merkitystä pohtivia koulutustilaisuuksia tarvitaan jatkuvasti muutamia.

3 OSALLISTUJIEN MÄÄRÄ JA TARJOTTAVAN TÄYDENNYSKOULUTUKSEN LAAJUUS Opettajille suunnatun täydennyskoulutuksen tyypillinen piirre on pienimuotoisuus. Pienimuotoisuus tarkoittaa tässä kahta seikkaa: osallistujien lukumäärää ja toisaalta koulutuksen kestoa. Yli puolessa (62 %) järjestetyistä koulutustilaisuuksista osallistujamäärä on ollut korkeintaan 30 henkeä. Tavanomaisin täydennyskoulukseen osallistujien määrä on ollut 16 30 henkeä. Myös korkeintaan 15 hengen koulutustilaisuuksia järjestetään yllättävän usein. Näyttäisi siltä, että harvaan asuttuna maana Suomi ei ole täydennyskoulutusta järjestävälle organisaatiolle toiveiden täyttymys, sillä vain 6 % seurantajakson aikana järjestetyistä tapahtumista on onnistunut kokoamaan toiselle sadalle kohoavan koulutettavien joukon. Alla oleva kuva 2. sopii hyvin niin täydennyskoulutuskeskusten, opettajajärjestöjen, kesäyliopistojen, yliopistojen eri laitosten, kaupunkien, Opetusalan koulutuskeskuksen, ammattikorkeakoulujen kuin ammatillisten aikuiskoulutuskeskustenkin tarjontaan. Sen sijaan erityisesti lääninhallitusten järjestämässä koulutuksessa ovat osallistujamäärät olleet tyypillisesti jonkin verran suurempia. Koulutukseen osallistuvien määrä on näissä tilaisuuksissa vaihdellut tavallisesti 51 100 opiskelijan välillä. Opetushallituksen järjestämässä koulutuksessa osallistujamäärä on puolestaan vaihdellut tyypillisimmillään 31 50 opiskelijan välillä. yli 200 osallistujaa 2 % 101 200 osallistujaa 4 % alle 15 osallistujaa 23 % 51 100 osallistujaa 12 % 16 30 osallistujaa 39 % 31 50 osallistujaa 20 % Kuvio 2. Osallistujien lukumäärä opettajille järjestetyssä täydennyskoulutuksessa 19

Yli 200 osallistujaa Kaupungit Lääninhallitukset Opettajajärjestöt Opetusalan koulutuskeskukset Opetushallitus Ammatilliset aikuiskoulutuskeskukset Ammattikorkeakoulut Kesäyliopistot Yliopistot Täydennyskoulutuskeskukset 101 200 osallistujaa 51 100 osallistujaa 31 50 osallistujaa 16 30 osallistujaa alle 15 osallistujaa 0 50 100 150 200 250 300 Kuvio 3. Osallistujien lukumäärä opettajille suunnattua täydennyskoulutusta tarjoavien koulutuksen järjestäjien mukaan eriteltynä 20

Kaikkiaan opettajille ja oppilaitosjohdolle suunnattu täydennyskoulutus näyttäisi osallistujamäärien osalta olevan siis suhteellisen pienimuotoista. Eri yhteyksissä esille tulleet pienimmät mahdolliset osallistujamäärät näyttävät asettuvan jonkin verran 20 osallistujan alapuolelle. Koulutusta näytetään kuitenkin järjestetyn yllättävän usein tätäkin pienemmille ryhmille. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että täydennyskoulutusorganisaatiot eivät toimi pelkästään koulutusmarkkinoiden varassa, vaan ovat saaneet myös julkista tukea toimintaansa. Ilman tukea koulutusta ei näin pienillä osallistujamäärillä yksinkertaisesti voida järjestää, kun osallistumismaksuista kertyvä tuotto jää asiantuntijoiden palkkioista ja suunnittelukuluista koostuvia menoja pienemmäksi. Kääntöpuolena voidaan todeta, että toisaalta opettajat itse ovat pitkäkestoista täydennyskoulutusta koskevan selvityksen mukaan tyytyväisiä juuri osallistujamääriltään pieniin koulutusohjelmiin (Korkeakoski 1999, 74). Samoin koulutuksen järjestäjien kannalta osallistujamääriltään pienemmissä koulutustapahtumissa yksilöllinen kohtaaminen tulee aidommin mahdolliseksi. Tarkasteltaessa kursseja ja koulutustilaisuuksia, joissa osallistujamäärät menevät yli 100 voidaan vetää seuraava johtopäätös: vaikka Opetusalan koulutuskeskus ja yliopistojen täydennyskoulutusyksiköt tarjoavat määrällisesti eniten koulutusta, ne eivät kuitenkaan vastaa osallistujamäärältään suurimpien koulutustilaisuuksien järjestelyistä. Esimerkiksi opettajajärjestöjen järjestämän koulutuksen osalta huomiota kiinnittää juuri se, että niiden koulutukset ovat olleet myös osallistujamäärältään laajoja, yli 200 henkilön koulutustapahtumia. Toinen piirre on mainittujen tapahtumien kertaluonteisuus; ne järjestetään vain kertaalleen ja niiden kesto on yleensä korkeintaan kaksi päivää. Niin ikään joillekin Opetushallituksen järjestämille tilaisuuksille on ollut ominaista suuret osallistujamäärät. Kuten sanottu, edellisten lisäksi myös lääninhallituksella on runsaasti tilaisuuksia, joiden osallistujamäärät ovat kohonneet yli 100 hengen. Laajuudeltaan selvästi tyypillisin täydennyskoulutustapahtuma on ollut lyhytkestoinen parin päivän tilaisuus (kuvio 4). Koulutuksen laajuuden mukaan luokiteltuna noin 75 % kaikesta kurssitoiminnasta on ollut tämänkaltaista viikonloppukoulutusta. Loppuosa koulutuksesta koostuu lähinnä opintoviikoin määritetystä koulutuksesta siten, että koulutus on käsittänyt melko tasapuolisesti sekä yli että alle viiden opintoviikon koulutuskokonaisuuksia. On huomattava, että tässä selvityksessä tarkastellaan opettajille ja rehtoreille suunnattua täydennyskoulutusta (ks. liite 1), joten esimerkiksi avoin yliopisto erillisten arvosanojen tuottajana jää tämän määritelmän ulkopuolelle. Kuitenkin esimerkiksi kesäyliopistojen tarjonnassa on ollut joitakin yksittäisiä yliopistollisia arvosanaopintoja, joita koulutuksen tarjoajat ovat suunnanneet opetus- 21

alalle. Näin siis ratkaisu sen suhteen, käsitelläänkö arvosanaopintoja opetusalan täydennyskoulutuksena, riippuu yksinomaan vastaajan suorittamasta saatekirjeen tulkinnasta. Hämäläinen ja Mikkola (1992, 27, 35) ovat joitakin vuosia sitten todenneet opetusalan täydennyskoulutuksessa vallitsevan voimakkaan lyhytkurssiperinteen ja esittäneet toiveita pyrkimyksestä pitkäkestoiseen koulutukseen yksittäisten koulutuspäivien sijasta. Tämän selvityksen, samoin kuin Jakku-Sihvosen ja Rusasen (1999) tekemän selvityksen valossa painotus näyttäisi kuitenkin edelleen olevan selkeästi perinteisessä lyhytkestoisessa koulutuksessa. Jakku-Sihvonen ja Rusanen tuovat raportissaan (mts. 70, 100) esille, kuinka lyhytkurssit ovat ylivoimaisesti toivotuin opetusalan täydennyskoulutuksen muoto. Osaltaan lyhytkestoisen koulutuksen suurta määrää selittää myös se, ettei sellaisten keskeisten täydennyskoulutustahojen kuten Opetushallituksen, Opetusalan koulutuskeskuksen, kaupunkien, ammatillisten aikuiskoulutuskeskusten, lääninhallitusten eikä myöskään opettajajärjestöjen toimesta juurikaan organisoida pidempiä koulutuskokonaisuuksia. Opintoviikoissa laskettavan koulutuksen suhteen yhtä lailla kesäyliopistot, yliopistojen ainelaitokset kuin ammattikorkeakoulutkin tarjoavat jonkin verran pitkäkestoista koulutusta, mutta pääosin pitkäkestoisen koulutuksen markkinat ovat eri täydennyskoulutusyksiköiden hallussa (ks. kuvio 4). Tätä selittänee suurelta osin täydennyskoulutusyksiköiden juuri tähän toimintaan suuntaamat henkilöresurssit sekä yksiköiden luontainen, välitön yliopistoyhteys. Ne toimivat erillisyksik- yli 5 ov:n täydennyskoulutus 10 % 1 5 ov:n täydennyskoulutus 12 % yli 5 päivän lyhytkurssit 3 % 1 5 päivän lyhytkurssit 75 % Kuvio 4. Opettajille tarjotun täydennyskoulutuksen laajuus 22

köinä yliopistojen sisällä ja niillä on vakiintunut yhteistyöverkosto oman yliopistonsa eri ainelaitoksiin. Näin ollen niiden mahdollisuudet esimerkiksi yliopistollisten sivuaineopintojen järjestämiseen ovat useassa suhteessa paremmat kuin jollakin kaupungilla tai vaikkapa ammattikorkeakoululla (vrt. myös Anon. 1996). Kyse on myös työnjaosta yliopistojen sisällä. Yliopistojen ainelaitokset toki voisivat tarjota täydennyskoulutuksen markkinoille samoja opintokokonaisuuksia, joita ne järjestävät osana varsinaista yliopistoopetusta, mutta niiltä yksinkertaisesti puuttuvat täydennyskoulutuksen organisoinnin tarvittavat henkilö-, tila- ja aikaresurssit. Täydennyskoulutus vaatii myös tietyn oman osaamisensa, oman koulutusfilosofiansa, Yli 5 ov:n täydennyskoulutus Kaupungit Läänit Opettajajärjestöt Opetushallitus Ammatilliset aikuiskoulutuskeskukset Ammattikorkeakoulut Kesäyliopistot Yliopistot Täydennyskoulutuskeskukset 1 5 ov:n täydennyskoulutus Yli 5 päivän lyhytkurssit 1 5 päivän lyhytkurssit 0 100 200 300 400 500 600 Kuvio 5. Opettajille tarjotun täydennyskoulutuksen laajuus koulutuksen tarjoajien mukaan eriteltynä 23

24 eikä sillä saralla välttämättä menestytä pelkällä substanssiosaamisella. Tosin täydennyskoulutusyksiköiden lisäksi myös muut yliopistojen laitokset, esimerkiksi opettajankoulutuslaitokset ja kielikeskukset näyttävät enenevässä määrin järjestävän myös yleisille markkinoille suunnattua täydennyskoulutusta ja siten tietoisesti laajentavan myös omaa täydennyskouluttajan osaamistaan. Kaupungit ja Opetushallitus ovat tyypillisimpiä lyhytkurssien järjestäjiä. Jonkin verran vähemmän 1 5 koulutuspäivän täydennyskoulutusta ovat järjestäneet myös ammattikorkeakoulut sekä kesäyliopistot. Ohessa esitetyn kuvion osoittamaa tilannetta on kuitenkin varottava pitämästä täydennyskoulutuksen kokonaisvolyymia kuvaavana tarkasteluna, koska kurssien ja koulutusohjelmien lukumäärät eivät sinällään tarjoa todellista kuvaa koko täydennyskoulutustarjonnan ja esimerkiksi kaikkien järjestettyjen täydennyskoulutuspäivien määrästä. Yliopistojen täydennyskoulutusyksiköiden rooli on merkittävä, mutta niiden toiminta on jo nyt keskittynyt ja se on edelleenkin siirtymässä kohden pitkäkestoista täydennyskoulutusta. Vaikka täydennyskoulutusyksiköiden toteuttamien pitkäkestoisten koulutusten lukumäärä on suhteellisen pieni, on syytä huomata, että kuhunkin yksittäiseen, usean opintoviikon täydennyskoulutusohjelmaan sisältyy useampia 1 3 lähikoulutuspäivän tapahtumia. Nämä lähikoulutuspäivät eivät luonnollisestikaan näy kuvion 5 mukaisessa graafisessa tarkastelussa.

4 ERI KOULUTTAJATAHOJEN KOULUTUS- TARJONNAN LUONNEHDINTA 4.1 Täydennyskoulutuskeskusten koulutustarjonta Case 1. Digitaaliset oppimisympäristöt opettajan tietotekniikka 15 ov. Opintokokonaisuus vastaa Tampereen yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnan vaatimusten mukaisia opettajankoulutuksen sivuaineopintoja (erikoistumisopinnot). Opintojakso 1. Tietotekniikan laitteet ja ohjelmistot ja niihin tukeutuvat opetus- ja opiskelutavat, 6 ov; tekstinkäsittely, taulukkolaskenta, esitysgrafiikka, kuvankäsittely, videokuvan editointi, Internet, mikrotukihenkilö koulussa. Opintojakso 2. Vuorovaikutteiset mediaoppimisympäristöt, 6 ov; syventävä perehtyminen vuorovaikutteisten multimediaoppimisympäristöjen suunnitteluun, toteuttamiseen ja arviointiin; multimediatyökalujen käytön opetteleminen, Macromedia Director 6, äänen, kuvan ja videon editointi sekä 3D-työkaluohjelmat. Opintojakso 3. Vuorovaikutteisen oman mediaoppimateriaaliprojektin toteuttaminen, 3 ov; oman projektin suunnittelu, toteutus ja arviointi; osallistuminen alan kotimaiseen tai ulkomaiseen konferenssiin tai esittelymatkoihin. (Otteita koulutusesitteestä) Täydennyskoulutuskeskusten tarjonta oli tässä tarkastelussa lukumäärältään toiseksi suurinta tarjonnan ollessa ajanjaksolla 1.6.1996 31.12.1999 kaikkiaan 634 kurssia tai koulutusohjelmaa. Kaikesta täydennyskoulutusyksiköiden tarjoamasta koulutuksesta peruuntui seurantavälillä noin 21 %. Täydennyskoulutuskeskusten koulutustarjonta kattaa melko tasaisesti sekä lyhyitä alle viiden päivän kursseja että myös pidempikestoisia useampien opintoviikkojen koulutuskokonaisuuksia. Järjestetystä koulutuksesta yli puolet (kaikkiaan 337 koulutuskokonaisuutta) on määritelty opintoviikoissa, mistä määrästä 172 on ollut vähintään 6 opintoviikon laajuisia koulutuskokonaisuuksia. Muihin koulutuksen järjestäjiin verrattuna juuri pitkäkestoiset koulutusohjelmat näyttävät profiloivan täydennyskoulutuskeskusten koulutustarjontaa. 25

Taulukko 2. Täydennyskoulutusyksiköiden koulutustarjonnan sisällöllinen jakautuminen Kurssien/koulutusohjelmien sisältö n % Tietotekniikka ja tietoliikennevalmiudet 75 11,8 Taide- ja taitoaineet 69 10,9 Matematiikka ja luonnontieteet 65 10,3 Joustavat opetusjärjestelyt 63 9,9 Vieraat kielet 56 8,8 Esi- ja alkuopetus 56 8,8 Kulttuurien välinen kanssakäyminen 38 6,0 Ammatilliset erikoistumisopinnot ja kasvatustieteen arvosanat 30 4,7 Erityisopetus 27 4,3 Viestintä- ja vuorovaikutus 21 3,3 Työyhteisön kehittäminen 18 2,8 Muu koulutus 116 18,3 Kaikki yht. 634 100 Sisällöllisesti täydennyskoulutuksen kurssitarjonta on painottunut informaatio- ja tietotekniikkaan, taide- ja taitoaineisiin, joustaviin opetusjärjestelyihin sekä matemaattis-luonnontieteellisiin aineisiin. Täydennyskoulutustarjonnan voimakasta painottumista myös taito- ja taideaineisiin selittää osaltaan Taideteollisen korkeakoulun sekä Teatterikorkeakoulun täydennyskoulutuksen sisältyminen lukuihin. Kaikkiaan täydennyskoulutuskeskusten toiminnan suuntautumisessa onkin syytä muistaa niitä ylläpitävien yliopistojen keskinäiset erot (ks. Anon. 1996, 5). Voidaan erottaa esimerkiksi taideyliopistojen, erikoistuneiden yliopistojen (kauppakorkeakoulut, teknilliset korkeakoulut) sekä pienten ja suurten monialaisten yliopistojen koulutustarjonta. Siten yliopistojen täydennyskoulutus suuntautuu selkeästi yliopiston omien painopistealueiden mukaisesti (vrt. myös Hämäläinen 1993, 16 18). 26

4.2 Yliopiston tiedekuntien, ainelaitosten, normaalikoulujen ja erillisyksiköiden täydennyskoulutustarjonta Case 2. Teaching in English, 5 c.u. The aim of the programme is to provide the teacher an opportunity to develop his/her expertise, skills and abilities to teach in English to an optimum level. The programme comprises four modules of contact study with self-study and experimentation. Module 1: Pedagogical Aspects of Integrated Language and Content Teaching (2 c.u.), Module 2: English Grammar and Writing Skills (1 c.u.), Module 3: Pronunciation and intonation (1 c.u.), Module 4: Teaching in English Implementation of Actual Lessons in English (1 c.u.) In addition to the above mentioned modules a placement test to assess the participant s levels of English will take place at the Language Centre. (Otteita koulutusesitteestä) Myös yliopistojen tiedekunnat, eräät ainelaitokset, normaalikoulut ja erillisyksiköt antoivat oman selvityksensä opettajille suunnatusta täydennyskoulutuksesta. Todettakoon, että tämänkaltaista asiaintilaa on täydennyskoulutuksen osalta pidetty myös ongelmallisena: Kun täydennyskoulutuskeskusten rinnalla myös esimerkiksi tiedekunnat ja ainelaitokset ovat järjestämässä omaa täydennyskoulutustaan, on epäilty, että yliopistojen täydennyskoulutusta ei kyetä hahmottamaan kokonaisuutena, jossa myös täydennyskoulutuskeskusten ulkopuolinen koulutus otettaisiin huomioon. Esimerkiksi täydennyskoulutuskeskusten ja ainelaitosten hinnoitteluperusteet saattavat tällöin poiketa huomattavasti toisistaan. (Anon. 1996, 9, 38.) Eri ainelaitosten täydennyskoulutustarjonta näyttäisi olevan kuitenkin lisääntymään päin, eikä täydennyskoulutuskeskuksilla näyttäisi edes yliopistolaitoksen sisällä olevan jatkossakaan minkäänlaista monopoliasemaa esimerkiksi opettajien täydennyskoulutuksen suhteen. Tässä raportissa on mukana neljän eri kasvatustieteiden tiedekunnan, kahden opettajankoulutuslaitoksen, kolmen normaalikoulun, viiden ainelaitoksen sekä kolmen erillislaitoksen (kaksi kielikeskusta, mediakasvatuskeskus) toimittamat tiedot järjestämästään koulutuksesta. Näiden yliopistojen eri laitosten järjestämä koulutus on vaihdellut luonteeltaan muun muassa sen suhteen, onko koulutus tarkoitettu lähinnä yksikön omalle henkilökunnalle, onko kyse ollut yleisemminkin markkinoidusta koulutuksesta, vaiko jollekin organisaatiolle tai toimeksiantajaryhmälle järjestetystä tilauskoulutuksesta. Esimerkiksi toinen kielikeskuksista on toteuttanut seurantajaksolla runsaasti ammattikorkeakoulujen opetushenkilökunnalle järjestettyä koulutusta, mikä voidaan luokitella tilaus- 27

koulutukseksi. Ammattikorkeakoulujen opetushenkilöstölle suunnattua koulutusta voidaan samalla pitää esimerkkinä trendikoulutuksesta, johon myös aiemmin viitattiin. Tässä nimenomaisessa tapauksessa koulutustarve liittyy yhtäältä suomalaisen korkeakoulujärjestelmän uudelleen rakentumiseen kuluneella vuosikymmenellä mutta ehkä vieläkin välittömämmin ammattikorkeakoulukokeiluun osallistuvien yksiköiden vakinaistamispyrkimyksiin. Vastaavasti esimerkiksi normaalikoulut ovat järjestäneet koulutusta lähinnä oman lehtorikunnan tarpeita ajatellen. Niin ikään Oulun ja Helsingin yliopistojen opettajankoulutuslaitosten yhteydessä on panostettu selkeästi myös opettajien täydennyskoulutukseen, ja niinpä niiden vuosittaisen kurssitarjonnan määrä onkin ollut seurantajaksolla kohtuullisen korkea. Yliopiston laitosten tarjoama koulutus on käsittänyt lyhytkestoisten kurssien lisäksi myös runsaasti opintoviikoissa määriteltyä täydennyskoulutusta. Tarjotusta täydennyskoulutuksesta on peruuntunut noin neljännes. Osallistujien lukumäärä on ollut koulutustilaisuutta kohden n. 16 30 osallistujaa. Taulukko 3. Yliopiston tiedekuntien, ainelaitosten, normaalikoulujen ja erillisyksiköiden täydennyskoulutustarjonta Kurssien/koulutusohjelmien sisältö n % Vieraat kielet 51 20,0 Taide- ja taitoaineet 33 12,9 Matematiikka ja luonnontieteet 26 10,2 Esi- ja alkuopetus 19 7,5 Joustavat opetusjärjestelyt 16 6,3 Kulttuurien välinen kanssakäyminen 15 5,9 Ammatilliset erikoistumisopinnot ja kasvatustieteen 14 5,5 Äidinkieli 13 5,1 Erityisopetus 11 4,3 Tietotekniikka ja tietoliikennevalmiudet 6 2,4 Vaihtoehtopedagogiikat 6 2,4 Muu koulutus 45 17,5 Kaikki yht. 255 100 Yliopistojen eri laitosten koulutustarjonta on painottunut vieraiden kielten, taide- ja taitoaineiden sekä matemaattis-luonnontieteellisten aineiden opetukseen. Vieraiden kielten ja kulttuurien välisen kanssakäymisen painottumista yliopistojen täydennyskoulutuksessa selittää osittain kahden kielikeskuksen koulutustarjonnan sisältyminen laskelmiin. Vastaavasti opettajankoulutuslaitosten ja normaalikoulujen koulutustarjonta näyttäisi ainakin osittain selittävän esi- ja alkuopetuksen sekä vaihtoehtopedagogisen koulutuksen osuutta yliopistojen koulutustarjonnassa. 28

4.3 Kesäyliopistojen täydennyskoulutustarjonta Case 3. Musiikkikasvatuksen virikekurssi I (ORFF) 12.4.1997. Kohderyhmä: Varhaiskasvattajat, opettajat sekä kaikki kiinnostuneet sopii hyvin ensikertalaiselle. Kurssilla lähestytään musikaalisuutta laajempana kokonaisuutena ja huomioidaan eri musiikkityylien ja soittimien tuomat mahdollisuudet orff-pohjaisessa musiikkikasvatuksessa. Aihekokonaisuuksia mm.: orff-metodin perusteet ja sovelluksia, lyömäsoitintekniikka, eri soittimien käyttö musiikkikasvatustyössä, rytmiset ja liikunnalliset elementit musiikin opetuksessa, aktiivinen musiikin kuuntelu. (Otteita koulutusesitteestä) Selvitykseen osallistuneet 14 kesäyliopistoa tarjosivat kaikkiaan 393 kurssia ajanjaksolla 1.6.1996 31.12.1999. Kursseja on yleensä markkinoitu laaja-alaisemmin kasvatusalalle, ei pelkästään opettajille. Painopiste on selvästi ollut lyhyissä kursseissa, sillä kurssitarjonnasta kaikkiaan 82,2 % (323 kurssia) voidaan luokitella alle 5 päivän kursseihin. Toisaalta kesäyliopistot tarjosivat myös kaikkiaan 63 opintoviikoissa määritettyä koulutuskokonaisuutta (16 % kaikesta tarjonnasta), joista 28 oli pitkäkestoisempia, vähintään 6 opintoviikon laajuisia koulutusohjelmia. Joissakin tapauksissa myös kesäyliopistojen kautta opiskelijat ovat voineet suorittaa yliopistollisia sivuaineopintoja esimerkiksi erityispedagogiikasta, yleisestä teologiasta, taidehistoriasta sekä esi- ja alkuopetuksesta. Kesäyliopistojen koulutustehtävää pohdittaessa on hyvä muistaa, että kesäyliopistot ovat usein niitä perinteisiä yliopistotasoisen (arvosanaopetuksen) tarjoajia ja nimensä mukaisesti niiden toiminnan painopiste olikin aiemmin juuri kesäajassa. Viimeisten parin vuosikymmenen aikana yliopistot ja korkeakoulut ovat kuitenkin eri tavoin monipuolistaneet ja kehittäneet toimintaansa ja näin ollen joutuneet myös pohtimaan rooliaan koulutuspalveluiden tuottajina. Niinpä jokaisen suomalaisen yliopiston oheen on syntynyt täydennyskoulutuskeskus, jonka alaisuudessa usein harjoitetaan myös avoimen yliopiston toimintaa. Tätä kautta kesäyliopistot ovat menettäneet erityisasemaansa varsinkin arvosanaopetuksen tarjoajina, mutta toisaalta kehitys on pakottanut niitä myös kokeilun kautta profiloimaan toimintaansa. Tämä koulutuksellisten markkinoiden pakkokokeilu lienee myös osaselitys sille, että kesäyliopistojen kurssitarjonnasta on peruuntunut seurantajakson aikana miltei neljännes (kaikkiaan n. 23 %). Sisällöltään kesäyliopistojen koulutustarjonta on keskittynyt erityisesti taide- ja taitoaineisiin, vieraisiin kieliin sekä viestintään ja vuoro- 29