JULKAISUJA 6/2000 NUORET PERHEET TÄNÄÄN Toimittanut Ulrica Gabrielsson
Tutkijoiden ja kansanedustajien seura - TUTKAS - yhdessä Marttaliiton ja Finlands Svenska Marthaförbundetin kanssa järjesti 15.11.2000 keskustelutilaisuuden "Nuoret perheet tänään". Tilaisuudessa alustajina toimivat ministeri Maija Perho sosiaali- ja terveysministeriöstä, professori Riitta Jallinoja Helsingin yliopistosta, dosentti Irmeli Järventie Oulun yliopistosta sekä professori Anja Riitta Lahikainen Tampereen yliopistosta. Kommenttipuheenvuorot pitivät kansanedustajat Marjatta Vehkaoja, sdp, Leena Harkimo, kokoomus, sekä Anne Huotari, vasemmistoliitto. Tilaisuuteen osallistui noin 100 henkilöä. Tähän julkaisuun sisältyvät kaikki tilaisuudessa pidetyt alustukset.
SISÄLLYS Nuoret perheet - yhteiskunnan voimavara 1 Ministeri Maija Perho, sosiaali- ja terveysministeriö Perhe ja perhearvot 4 Professori Riitta Jallinoja, Helsingin yliopisto, sosiologia Lasten henkinen tila 8 Dosentti Irmeli Järventie, Oulun yliopisto, sosiaalipsykologia Lapsiperheiden hyvinvointitekijöistä 15 Professori Anja Riitta Lahikainen, Tampereen yliopisto, sosiaalipsykologia Kommenttipuheenvuorot Kansanedustaja Marjatta Vehkaoja 20 Kansanedustaja Leena Harkimo 22 Kansanedustaja Anne Huotari 24
1 Sosiaali- ja terveysministeri Maija Perho NUORET PERHEET - YHTEISKUNNAN VOIMAVARA Arvoisat seminaarin osanottajat, Seminaarin teema on tärkeä: suomalaisen perheen ja lapsen hyvinvointi, perhearvot ja lasten henkinen tila. Se mitä perheen sisällä tapahtuu on voimakkaassa suhteessa perheen ulkoiseen tilanteeseen. Perheen ulkoiset tekijät ja perheen jäsenten päivittäiset toimintaympäristöt eivät voi olla vaikuttamatta perheen jäsenten keskinäisiin suhteisiin tai perheen fyysisen elinympäristön rakentumiseen. Siten yhteiskunnassa vallitseva näkemys perheestä ohjaa jossain määrin jokaisen perheen arkipäivää. Ehkä aluksi on syytä kuitenkin tarkastella perheitä ja perheissä viime aikoina tapahtuneita muutoksia muutaman tunnusluvun avulla. Lapsiperheitähän on Suomessa noin 625 000 ja niissä lapsia noin 1,15 miljoonaa. Valtaosa lapsista asuu edelleen avioperheissä, vaikka niiden osuus kaikista perheistä on viime vuosina ollut jatkuvasti supistumassa. Vuonna 1998 avioperheissä asui seitsemän kymmenestä lapsesta. Avioperheiden tilalle ovat enenevässä määrin tulleet avoperheet. Niissä asuvien lasten määrän suhteellinen osuus on yli kaksinkertaistunut vuosien 1983-1998 välisenä aikana (5 prosentista 13 prosenttiin). Samoin yksinhuoltajaperheissä asuvien lasten suhteellinen määrä on edelleen kasvussa. Heidän osuutensa kasvoi yli puolitoistakertaiseksi vastaavana aikana (10 prosentista 16 prosenttiin). Nuorista lapsiperheistä puhuttaessa syntyy helposti mielikuva parikymppisistä vanhemmista ja heidän aloittamastaan perhe-elämästä. Tosiasiassa nuoret perheet eivät tuossa mielessä ole "nuoria". Perheen perustaminen näyttää siirtyvän yhä myöhempään vaiheeseen. Ensimmäisen lapsen synnytysikä lähenee uhkaavaa vauhtia kolmeakymmentä ikävuotta. Jo nyt Suomessa syntyvän lapsen äidin keskimääräinen ikä on 30 vuotta. Isillä tuo keski-ikä on 32 vuotta. Samoin yllättävää saattaa olla tieto, jonka mukaan perheiden lapsimäärät ovat olleet viime vuodet hienoisessa nousussa. Kun ensimmäinen lapsi syntyy perheeseen, on todennäköistä, että hän tulee saamaan myöhemmin kaksikin sisarta. Vain noin joka kymmenes lapsi elää koko lapsuutensa perheensä ainoana lapsena. Syntyvien lasten kokonaismäärä on kuitenkin edelleen pienenemässä. Syntyvät ikäluokat ovat tällä hetkellä hieman alle 60 000 lapsen luokkaa. Ennusteiden mukaan seuraavan kolmen vuosikymmenen kuluessa sukelletaan jo alle 50 000 eli suomalaisten syntyvyys puolittuu alle sadassa vuodessa. Suuret ikäluokathan olivat 1940-luvulla kooltaan parhaimmillaan selvästi yli sadantuhannen lapsen.
Joskus tuntuu siltä, että yhteiskunnallisessa keskustelussa lapset ja syntyvät ikäluokat ovat kovin välineellinen asia. Tällöin niitä peilataan pelkästään taloudelliseen kasvuhakuisuuteen ja markkinoiden toimivuuteen. Ikäluokat ovat joko liian suuria, kuten ns. suurten ikäluokkien eläköitymiskeskustelussa, tai liian pieniä, kuten keskustelussa tulevaisuuden työvoimapulasta ja vinoutuvasta huoltosuhteesta. On itsestään selvää, että lapset ja lapsiperheet ovat yhteiskunnallinen voimavara. Ilman tämän päivän lapsia ei ole huomisen aikuisia. Jos yhteiskunta haluaa huolehtia huomisen tulevaisuudesta, sen tulee huolehtia tämän päivän lapsista. Mutta sen lisäksi, että lapset - ja sekä nuorissa että vanhoissa lapsiperheissä - ovat ensiarvoisen tärkeitä yhteiskunnan tulevaisuuden suhteen, heidän tulee olla ensiarvoisia tässä ja tänään. He ovat "itsearvoisia" elämän ylläpitäjiä, joiden hyvinvoinnista meillä jokaisella on vastuumme ilman heille sälytettyä tulevaisuuden "velanmaksajan" roolia. Perheen perustamisvaiheessa ja lasten ollessa pieniä perheiden elämään sijoittuu usein melko suuria ja mullistavia asioita. Vanhemmat opettelevat lapsen syntyessä uutta roolia ja erilaista kumppanuutta. Perheen toimeentulossa, tulorakenteessa ja kulutuksessa tapahtuu ainakin hetkellisiä ja usein melko pysyviäkin muutoksia. Asumiseen liittyvät tarpeet ja vaatimukset muuttuvat. Vanhempien tai ainakin toisen vanhemman asema työmarkkinoilla muuttuu oleellisesti. Kaikki tilanteita, joissa useimmat uudet perheet kaipaavat tavalla tai toisella erilaista apua ja tukea myös perheen ulkopuolelta, niin lähiyhteisöstä kuin yhteiskunnaltakin. Asuminen ja taloudellinen toimeentulo ovat keskeiset perustekijät perheen hyvinvoinnille. Viimeaikaiset tutkimukset osoittavat, että erityisesti pienten lasten perheet joutuvat tinkimään muita useammin näistä molemmista. Tilastokeskuksen selvityksen mukaan useampi kuin joka toinen alle 3-vuotias lapsi asuu perheineen ahtaasti. Perheet vaihtavat asuntoa lasten määrän ja iän kasvaessa. Saman selvityksen mukaan keskivertolapsi joutuu vaihtamaan asuntoa kahdesti ennen täysi-ikäisyyttään. Tulonjakovertailussa on havaittu, että pienet lapset asuvat muita lapsia useammin pienituloisissa perheissä. Näyttäisi siltä, että perheiden tulot lisääntyvät lasten kasvaessa. Vielä lasten ollessa murrosiän tienoilla perheillä on suuria asuntovelkoja. Vanhemmuus merkitsee muutosta työmarkkinoilla. Naiselle muutos on ehdoton lapsen synnytyksen johdosta, miehelle valinnainen perheen valitsemien arvojen ja usein perheen taloudellisen tilanteen perusteella. Nykyiset hoitovapaajärjestelmät mahdollistavat vanhempien työstä poissaolon lapsen hoidon vuoksi joissakin tilanteissa melko pitkältäkin ajalta, loppuuhan oikeus pienen lapsen hoitovapaaseen vasta täyttäessä kolme vuotta. Sisarusperheissä hoitovapaajaksot voivat muodostua joissain tapauksissa todella pitkiksi, useita vuosia kestäviksi ajanjaksoiksi. Hoitovapaiden käyttö on kuitenkin jäänyt pitkälti naisten oikeudeksi. Miesten motivoituminen tai mahdollisuudet vapaiden käyttämiseen ovat edelleen jääneet marginaalisiksi. Isät käyttävät vielä kiitettävässä määrin edes jonkin aikaa heille kohdennettua isyyslomaa, mutta vanhempien keskenään jaettava vanhempainvapaa on jo lähes kokonaisuudessaan "äitien omaisuutta". Puhumattakaan tilanteista, joissa isät käyttäisivät oikeuttaan pienten lasten hoitovapaaseen. Työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen tuntuu edelleen olevan perheille melko vaikea yhtälö. Ei ole täysin selvää, mitkä ovat suurimmat esteet perhekeskeisemmälle elämäntavalle, edes pienten lasten perheissä. Erilaisissa tutkimuksissa ja selvityksissä juuri pienten lasten 2
vanhemmat korostavat arvotasolla ajankäyttöä perheen hyväksi. Mutta käytännössä samat selvitykset osoittavat, että eniten ylitöitä tekevät pienten lasten isät. Erilaisten työelämän joustojen ja perheiden valintojen lisääminen nousi mm. Väestöliiton Perhebarometrissa nuorten perheiden esittämiksi keinoiksi perhe- ja työelämän yhteensovittamiselle. Kysymys on siten keskeisesti työmarkkinakysymys ja sen ratkaisuja tuleekin etsiä yhdessä työmarkkinaosapuolten kanssa. Pohdittavaksi tulee ottaa mm. nykyisen järjestelmän joustavoittaminen ja taloudellisen tuen kehittäminen esimerkiksi lyhyempää työpäivää tekevien vanhempien kohdalla, isien aktivoiminen osallistumaan oman lapsensa kasvuun sekä työelämän ilmapiirin muuttaminen hyväksymään pienten lasten vanhempien erityistarpeet erilaisissa työaikajoustoissa. Ehkä vielä saamme työpaikkoja, jotka osaavat käyttää markkina-arvona työntekijöiden vanhemmuuden tukemiseksi rakennettuja erityisjärjestelyjä. Mainoslause esimerkiksi perheystävällisessä leipomoyrityksessä voisi olla: "Meidän leipää leipoo isä, jolla on myös aikaa syödä sitä lapsensa kanssa". Nuoret perheet, kuten muutkin lapsiperheet, ovat yhteiskunnan voimavara. Yhteiskunnan on eri tavoin huolehdittava tuon voimavaran säilymisestä sekä muuttumisesta yhteiskunnan rakentajaksi ja ylläpitäjäksi. Se vaatii perheiden ja lasten hyvinvointia takaavien tukimuotojen sekä palvelujärjestelmien kunnossapitämistä ja kehittämistä yhteiskunnassa tapahtuvien muutosten mukaisesti. On sanottu, ettei lapsi voi odottaa huomista. Sama pitää paikkansa myös lapsiperheiden kohdalla. Se tarpeellinen tuki, joka tänään jossain lapsiperheessä jää saamatta, on jo huomenna kasvanut moninkertaiseksi erityistarpeeksi. Ja siihen ei meidän yhteiskunnallamme pitäisi olla varaa. 3
4 Professori Riitta Jallinoja Helsingin yliopisto, sosiologian laitos PERHE JA PERHEARVOT Olen valinnut esitykselleni hiukan provokatiivisen otsikon ja olen tehnyt sen tarkoituksella. Olen nimittäin pohtinut viime kuukausien aikana kysymystä, onko meillä käymässä perhearvojen kanssa samoin kuin Yhdysvalloissa. Kysymyksen teki ajankohtaiseksi viime vuoden puolella alkanut ja sittemmin kovasti vilkastunut keskustelu perheestä. Yhdysvalloissa perhekeskustelu alkoi jo 1970-luvun puolivälissä, jolloin se synnytti heti kohta kaksi leiriä. Toisaalla kiivailivat perheen puolustajat, ja nimenomaan he alkoivat puhua perhearvoista. He omivat termin itselleen ja kuin osoittaakseen voimantuntonsa ja asiansa tärkeyden he järjestyivät pro family -liikkeeksi. Toinen leiri asettui vastarannalle, mutta se ei järjestäytynyt. Sen edustajat näkivät perhearvot vapaamielisyyden ja moniarvoisuuden uhkana. Heidän mielestään jokaisella on oikeus rakentaa perheensä omien mieltymystensä mukaisesti ja olosuhteiden edellyttämällä tavalla tai olla rakentamatta perhettä lainkaan. Perhe oli heidän mukaansa yksinkertaisesti ihmisten yksityisasia, johon muilla ei saisi olla mitään sanottavaa. Vastakkainasettelussa ei ollut kysymys siitä, että vain toinen leiri olisi pitänyt perhettä arvossa toisen leirin vastustaessa perhettä. Suomessa 80 prosenttia pitää perhettä erittäin tärkeänä itselleen, ja Yhdysvalloissa osuus on vielä suurempi. Perheen puolustajien vastustuksessa oli kysymys siitä, että alettiin pelätä, että perheen puolustuspuheessa rakennetaan pikku hiljaa vahvasti yhdenlaista perheihannetta, joka samalla normittaa perhe-elämää kiusallisella tavalla. Samalla pelättiin syyllistämistä, jota modernien ihmisten on aika vaikea sietää. Kiista oli siten alun alkaen voimakkaan emotionaalisesti latautunut, mikä yleensä vain vahvistaa kahden vastakkaisen leirin asetelmaa. Toinen toisensa leimaamisessa ihmiset kiteytyvät yhtä elämäntapaa johdonmukaisesti noudattaviksi karikatyyreiksi, ts. he ovat joko läpeensä konservatiiveja tai läpeensä radikaaleja tai liberalisteja. Amerikkalaisen pro family -liikkeen ankaruus on selitettävissä. Koska 1960-luvun liberalistinen liike oli yltiöpäinen, myös sen vastarannasta tuli yltiöpäinen. Suomessa heiluriliikkeet ovat olleet paljon maltillisempia, sen osoitti aikoinaan myös feministinen liike. Sen vuoksi en sittenkään usko, että perheen puolustuspuhe synnyttää täällä samanlaista kiihkomielisyyttä kuin Yhdysvalloissa. Leimaamiset jäänevät satunnaisiksi mielenilmaisuiksi, tai niin ainakin toivon. Muutama vuosi sitten tehdyn mielipidekyselyn mukaan 90 prosenttia suomalaisista toivoi, että perhe otettaisiin nykyistä enemmän huomioon päätöksenteossa. Suurin osa kansanedustajista on varmaan sitä mieltä, että he ovat jo tehneet paljon perheen hyväksi. Lapsiperheitä on muistettu sekä rahallisesti että tarjoamalla palveluja, eikä enempään tunnu olevan varaa. Voiko perhepolitiikka ylipäätään olla muuta kuin rahan ja palvelujen jakamista, kuten olemme tähän asti tottuneet ajattelemaan? Mitä ilmeisimmin pitäisi olla muutakin, sillä perheen kukoistus ei
ole vahvistunut sitä mukaa, kun tulonsiirrot ja palvelut lapsiperheille ovat lisääntynet. Jo tämä panee väittämään, että perheen merkitykseen vaikuttavat toisenlaiset voimat. Historioitsija Gillis on esittänyt, että meillä jokaisella on kaksi perhettä. Toinen on se, jota elämme konkreettisesti, toinen se, jonka kuvittelemme. Mielestäni tämä on valtavan hieno oivallus. Kuvittelu tapahtuu monella tavalla. Esimerkiksi me rakennamme kuvaa ihanneperheestä, joka ei kuitenkaan enää toimi normatiivisena ohjeena. Nuoret soveltavat ihanneperheen ideaa perustamalla oman perheen vasta sitten, kun heistä tuntuu siltä, että heidän olosuhteensa alkavat olla suotuisat ihanneperheen rakentamiselle. Nykyään kovin monen asian odotetaan olevan "kunnossa", ennen kuin perhe perustetaan. Toisaalta kuva perheestä rakentuu katastrofien välityksellä. Nuoret tietävät, että perheen rakentaminen epäonnistuu nykyään kovin usein. Avioliitto on riski ja myös lapsen saamiseen ja kasvattamiseen liittyy monia riskejä. Voimistunut riskitietoisuus saa nuoret ryhtymään varotoimiin, jotta he välttäisivät perhettä uhkaavat riskit. Tämän myöhentää perheen perustamista. Tästä huolimatta nuoret eivät voi enää olla varmoja onnistumisesta, niin monen kohdalla hyvätkin yritykset ovat johtaneet katastrofeihin. Tämän nuoret tietävät lukuisista tosielämän tarinoista, joita media välittää heidän luettavakseen, ja tutkimustuloksista, joita niitäkin media välittää suuren yleisön tietoon. Kolmanneksi, kuvitellessaan perhettä nuoret vertaavat sitä kuviin, joita heillä on muista elämänalueista. Koska perheellä ei ole enää puolellaan sen olemassaoloa tukevia perinteitä eikä normeja, jotka ennen vanhaan tekivät perheestä itsestäänselvyyden, perheen olemassaolo tulee riippuvaiseksi siitä, miten se selviää kilpailussa muiden tärkeiden elämänalueiden kanssa. Tässä suhteessa keskeisimpiä kilpakumppaneita ovat parisuhde ja työ, mutta merkitystä on myös ystävillä ja harrastuksilla. Se, kuinka houkuttelevina kuvina nämä piirtyvät nuorten ja meidän muidenkin tietoisuuteen, vaikuttaa perheen houkuttelevuuteen. Minkälaisena kuvana perhe sitten hahmottuu nuorten mielissä? Vaikka suurin osa ajattelee perustavansa perheen ja vaikka suurin osa pitää perhettä itselleen tärkeänä, merkittävää heidän katsantokannassaan on se, että he aikovat perustaa perheen "sitten joskus hamassa tulevaisuudessa", kuten moni asian ilmaisee. Useimmille se merkitsee perheen perustamista "joskus kolmekymppisenä". Näin nykyään enimmäkseen tapahtuukin: ensimmäinen lapsi syntyy, kun äiti on keskimäärin noin 28-vuotias ja isä keskimäärin kolmekymppinen. Perheen perustaminen on myöhentynyt viisi-kuusi vuotta siitä, mitä se oli 1960-luvun lopussa. Kun katsoo tarkemmin, miten nuoret puhuvat tulevaisuuden suunnitelmistaan, kuva perheestä valottuu paljastavalla tavalla. Nuoret eivät halua "vielä" perustaa perhettä, koska elämä ilman perhettä on niin kiinnostavaa. Heillä on mielikuva, että niin monenlaiseen kiinnostavaan ei ole mahdollisuuksia silloin, kun heidän vastuullaan on perhe, joka heidän mielestään vaatii niin paljon. Nuorilla on mielikuva, että perhe yksinkertaisesti sitoo liiaksi. Nuoret haluavat elää vapaina pitkään. Uratietoiset panostavat uran rakentamiseen tai muuten kiinnostavaan työhön. He haluavat tavata ystäviään minkään estämättä ja harrastaa niin ikään minkään estämättä. Työ, ystävät ja harrastukset mielletään vapauden valtakuntaan kuuluviksi, ja koska niiden painoarvo on suuri, perhettä aletaan tutkailla tästä näkökulmasta. Se saa perheen vaikuttamaan sellaiselta, jota kannattaa siirtää yhä tuonnemmaksi, kuten on myös tehty. 5
Koska nuoruuden moratorium on pidentynyt entisestään, nuoret sisäistävät nuoruusvuosiensa elämäntyylin osaksi persoonallisuuttaan tai identiteettiään, minkä vuoksi heidän on entistä vaikeampi sietää perhesidosta. Kun he siihen kaikesta huolimatta joskus suostuvat, he tekevät niin yleensä silloin, kun ns. vauvakuume iskee. He tarvitsevat siten mahdollisimman voimakkaan yllykkeen, joka ikään kuin "luonnon äänenä" ratkaisee heidän puolestaan perheen perustamisen hankalan ajoituksen. Jos ratkaisu jäisi kokonaan heidän harkintansa varaan, monet heistä eivät kenties ratkaisua tekisi. Tällaisessa tilanteessa voimakasta sitoutumista vapauteen seuraa herkästi voimakas sitoutuminen äitiyteen. Isilläkin voi nykyään olla samantyyppisiä kokemuksia. Voimakas sitoutuminen äitiyteen voi ilmetä äidin ja lapsen romanssina, johon ei juuri muuta mahdu. Tällainen totaalisatsaus päättyy helposti tunteeseen, että äiti on kahlittu lapseen, joka ei salli hänelle lainkaan vapautta. Tässä vaiheessa äiti muistaa kaiken sen kiinnostavan, johon hän saattoi esteettä paneutua silloin, kun hänellä ei ollut perhettä. Näin hän realisoi pelkonsa, joka hänellä oli silloin, kun hän pohti perheen perustamista. Hän oli siis oikeassa: lapsi kahlitsee käsittämättömän paljon, ja tämän hän kertoo ystävilleen. Viimeistään tässä vaiheessa nuori äiti huomaa, että hänen miehensä on vapaa. Hän käy työssä ja onpa ylitöissäkin. Hän tapaa joskus kavereitaan ja harrastaakin. Niin alkaa nuoren äidin paluu työhön, ystävien luo ja harrastuksiin, ja hän katsoo, että hänellä on oikeus niihin samalla tavalla kuin hänen miehellään. Eri elämänalueiden keskinäisessä kilpailussa syntyvä ristiriita on kuitenkin monissa tapauksissa hellittämätön tai ainakin kovin vaikeasti ratkaistavissa. Ilmeisesti juuri sen vuoksi vastikään perheen perustaneiden avioerot ovat yleistyneet. Näin siis tapahtuu siitä huolimatta, että nuoret ovat voineet panostaa oman elämänsä mielenmukaiseen rakentamiseen kymmenen vuoden ajan. Sekään ei näin ollen riitä. Monien puheenvuoroista saa jopa käsityksen, että nykyihmiset ovat toden teolla valmiit perustamaan perheen vasta viisikymppisinä. Kyse on tietysti miehistä, sillä naiset eivät voi odottaa niin kauan, vaikka haluaisivat. Vaikka edellä kuvaamani puhe välittyy tutkijalle ja muillekin tarkkailijoille subjektiivisina ratkaisuina ja näkökantoina, niiden yhdenmukaisuus viittaa vahvasti siihen, että puheen taustalla vaikuttavat yksilöitä yleisemmät voimat. Jokin saa nuoret ajattelemaan ja toimimaan sillä tavalla, kuin olen edellä kuvannut. Tuon tässä esiin vain muutaman seikan. Vaikka olen maininnut tämän jo lukemattomia kertoja, en voi olla toistamatta sitä, niin merkittävä se on. Kyse on työstä. Eivät kaikki ihmiset rakasta työtään, mutta ne, jotka voivat rakastaa sitä, ovat saaneet äänensä kuuluville. Työlleen sitoutuneen ihmisen puhe on kiteyttänyt tälle ajalle ominaisen työorientaation ja tehnyt siitä ihmisen menestyksen pettämättömän mittarin tai suorastaan ihmisarvon mittarin. Kun kerran näin on, työhön kannattaa panostaa ainakin niillä aloilla, joilla on mahdollisuus menestyä. Kun tähän työeetokseen sovitetaan perhettä, se tahtoo jäädä toiseksi. Kyse ei ole tällöin pelkästään ajan käytöstä, vaan tämä työeetos osoittaa kuin varkain, mikä elämässä on merkityksellistä. Toinen tällainen voima ovat ystävät ja kaverit. Näiden merkitystä nykynuorille kuvaa hyvin tutkimustulos, jonka mukaan 15-29 -vuotiaista 88 prosenttia piti erittäin tärkeänä sitä, että heillä on 35-vuotiaana luotettavia ystäviä. Vain - tässä tapauksessa niin kai voi sanoa - 52 prosenttia piti erittäin tärkeänä sitä, että heillä on 35-vuotiaana perhe ja omia lapsia. Ystävät ja kaverit ovat suorastaan korvaamattoman tärkeitä silloin, kun nuoret elävät nuoruuden moratoriumiaan. Nimenomaan heidän kanssaan tehdään kaikkea sitä kiinnostavaa, josta edellä puhuin. Merkittävää on kuitenkin se, että ystävien ja kaverien verkosto on korvaamattoman tärkeä 6
myös nuorille perheellisille. Nämä verkostot ovat melkeinpä korvaamassa sukua, sillä ne luovat samankaltaista "klaanitunnetta", johon suvulla oli aikoinaan lähes yksinoikeus. Sitten perheen asemaan vaikuttaa vielä parisuhde. Se on työn ohella saanut tavattomasti huomiota osakseen, ja noissa huomionosoituksissa on syntynyt mielikuva, että parisuhde on toisaalta melkeinpä maailman tärkein asia ja toisaalta tavattoman vaikeasti hoidettava ihmissuhde. On mahdollista, että kuvittelu vaikuttaa parisuhteeseen enemmän kuin kuvittelu siihen, miten muut elämänalueet muotoutuvat eletyiksi käytännöiksi. Viime aikojen keskustelu perhearvoista on tuonut oman lisänsä perhekuvaan, mikä on saanut jotkut myös uumoilemaan käännekohtaa perheen historiassa. Perhekuvien kavalkadia on täydennetty kuvilla, jotka viestivät vahvasta sitoutumisesta perheeseen. Tähän emme ole tottuneet, sillä sitoutumisen sanaa on viime aikoihin saakka käytetty vain puhuttaessa työstä. Nyt tuo puhe on valunut lähes sellaisenaan perhepuheeseen: kyse on totaalisesta sitoutumisesta, joka merkitsee "kaikkensa antamista" ja "itsensä likoon panemista", kuten sanonnat ovat kuuluneet. Sen käytännön todisteena on ollut työstä luopuminen ja kotiin vetäytyminen. Nämä tarinat ovat päässeet esille, koska ne vastaavat ajallemme ominaista kuvaa, jonka mukaan ihminen on "jotain" vain, jos hän antaa kaikkensa tai panee itsensä likoon. Vähempi ei riitä merkityksellistämään ihmistä. Tällaisten kuvien edessä nuorten mielessä saattaa syntyä vaikutelma, että perhe kannattaa perustaa vasta sitten, kun voi omistautua totaalisesti perheelle. Monen mielessä herää jo viimeistään tässä vaiheessa kysymys, eikö kohtuullisuus olisi vastaus siihen yltiöpäisyyteen, johon nykyihmiset ovat ajautuneet eri elämänalueiden kilpailuhenkisessä kuvituksessa. Ainakin toistaiseksi se näyttää kelpaavan huonosti, koska kulttuuriimme vaikuttaa vahvana mielikuva, että kohtuullisuus on jotenkin keskinkertaista. Muutosta tuossa suhteessa odoteltaessa emme voi muuta, kuin toimia niillä eväillä, joita meillä nyt on. Perheen tulee ensinnäkin näkyä kodin seinien ulkopuolella, jotta se ylipäätään olisi mahdollista tuntea tärkeäksi. Mediajulkisuudessa perhe on ollut aivan viime vuoteen saakka aika heikosti esillä. Paljon enemmän ovat olleet esillä parisuhde ja työ, joiden tapahtumista ja saavutuksista on kerrottu suurelle yleisölle vaikka kuinka paljon. Tämä luo vaikutelman - yleensä alitajuisesti - että parisuhde ja ansiotyö ovat jotenkin merkityksellisempiä kuin perhe. Kuvat ja niiden ympärille rakennetut tarinat merkityksellistävät sitä, mitä ne esittävät. Sen vuoksi tilastollisesti harvinaisetkin ilmiöt ja asiat, joista ei ole kuvia eikä tarinoita, jäävät merkityksellistymättä. Myös kuvallistamisen tapa on tärkeä. Jos perhe välittyy julkisuuteen pääsääntöisesti kriisi- ja pahoinvointitarinoiden saattelemana, toivo perheen menestyksestä hiipuu. Näin tapahtuu siitä huolimatta, että kriisitarinoiden kertojilla on hyvä tarkoitus. Tarinoihin sisältyvä elämänpoliittinen ehdotus on tarkoitettu viitoittamaan aikalaisten elämänratkaisuja oikeaan suuntaan. Silti tarvitaan myös sellaista perheen kuvallistamista, joka pystyy yksiselitteisesti vakuuttamaan, että perhe on "kaikkein tärkein". Mutta riittääkö perheen vakuuttava kuvallistaminen? Eikö siinä ole kysymys perheen julkisesta tuotteistamisesta, joka lopultakin johtaa vain manipulointiin? Eikö kuvien takaa tulisi myös löytyä todellisuutta, joka vastaa tuota kuvaa? Kyllä vain, mutta kuvat ovat tavattoman tärkeitä, koska ne vaikuttavat yllättävän paljon siihen, miten perhettä käytännössä eletään. Ennen perinteillä ja suorapuheisilla normeilla oli suurempi vaikutus. Nyt joudumme välittämään hyvää 7
ja oikeaa välillisesti kuvien avulla. Toivon, että nuo kuvat eivät muodostuisi vastakkaisiksi, kuten Yhdysvalloissa pitkälti tapahtui, vaan että kykenisimme kuvittelemaan perhettä niin, ettei sitä olisi niin vaikea tavoittaa. 8
9 Dosentti Irmeli Järventie Oulun yliopisto, sosiaalipsykologian laitos LASTEN HENKINEN TILA Runsaan vuoden ajan julkisessa keskustelussa on ollut esillä lastemme huolestuttava tilanne: he näyttävät voivan huonosti. Useat tutkimukset viittaavat lasten hyvinvoinnin alhaiseen tasoon. Lapsityön ammattilaisten puheenvuorot ovat olleet samansuuntaisia. Haasteellisesti on puhuttu myös siitä, mikä ja missä on syy tähän asiaan ja kenen on vastuu: esimerkiksi onko vastuu vanhempien vai esimerkiksi opettajien. Julkisen puheen sisältö on vaikuttanut tämän esitelmäni laatimiseen siinä suunnassa, etten yksinomaan raportoi teille tutkimustuloksia. Mielestäni nyt tärkeää on jäsentää olemassa olevaa tietoa niin, että tutkimustiedosta olisi mahdollisimman paljon käytännön hyötyä lapsipoliittisten toimenpiteiden suunnittelussa ja tämän monimutkaiselta vaikuttavan asian ymmärtämisessä. Esittelen ensin idean tai mallin, jonka avulla mielestäni on mahdollista jäsentää paitsi tutkimustuloksia myös lapsipoliittista keskustelua. Toiseksi tähän malliin nojautuen esittelen yhteiskuntateoreetikkojen visioita tietoyhteiskunnasta siinä suunnassa, mitä tämä ns. uusi yhteiskunta merkitsee perheiden ja ihmisten elämässä. Ts. millaisessa maailmassa lapset kasvavat ja aikuistuvat, voivat hyvin tai huonosti. Kolmanneksi kerron empiirisestä tutkimuksestani, joka koskee suomalaisten lasten syrjäytymisriskiä. Se on osa johtamaani ja Suomen Akatemian ja sosiaali- ja terveysministeriön rahoittamaa tutkimushanketta. "Sosiaalinen syrjäytyminen ja integraatio lapsuudessa", jonka rahoitus päättyy tämän vuoden lopussa. Idea tutkimisen ja keskustelun jäsentämiseksi Voisimme kirjoittaa listan lasten henkistä tilaa tai syrjäytymistä koskevien tutkimusten ongelmista, mutta nähdäkseni kaiken kritiikin ydin lopultakin on eräänlainen ajattelukonfuusio, joka heijastuu empiirisissä tutkimuksissa ja niiden tulosten tulkinnassa ja selittämisessä. Vika ei ole teorioissa eikä empiirisissä menetelmissä vaan ajattelutavassa, metodologiassa. Mielestäni näyttää siltä, että sekä tutkimuksia että julkista puhetta luonnehtii pyrkimys löytää yksi teoria, yksi empiirinen menettely ja yksi kaiken kattava selitys, jolla kysymys lasten henkisestä tilasta voitaisiin selvittää ja selittää todenmukaisesti. Näkemykseni on, että tällaista yhtä totuutta ei ole löydettävissä. Päinvastoin, samasta aiheesta kuten lasten henkinen tila on olemassa useita selityksiä, tulkintoja ja ymmärryksiä, jotka kaikki ovat tieteellisesti perusteltavissa ja empiirisesti vahvistettavissa. Tosiasiahan on, että psykologit puhuvat yhtä, sosiologit ja sosiaalipoliitikot toista, taloustieteilijät omaa totuuttansa. Nämä näkemykset voivat olla aivan ristiriitaisia keskenään ilman, että mikään niistä on väärä. Kysymys on ensi sijassa siitä, miten nämä eri näkemykset voidaan suhteuttaa toisiinsa eikä
siitä, mikä niistä on oikea, tosi tai humpuukia. Suureen osaan esitettyjä kysymyksiä kuten opettajallako on vastuu, vastaus ei ole kyllä tai ei vaan se onkin kyllä ja ei. Ajatukseni on yksinkertainen. Yhteiskuntatieteiden yleinen tehtävä on jäsentää ja määritellä eli käsitteellistää tätä maailmaa, missä me elämme. Samalla tällainen jäsennys voi määritellä erilaiset näkökulmat yhteen ja samaan asiaan kuten lasten henkinen tila. Sovellan sosiologien N. Mouzelisin ja G. Ritzerin ajatusta, jonka mukaan yhteiskunta on hierarkkinen systeemi, jossa voidaan erottaa yhteiskunnan systeemitaso (kuten valtio, markkinat, työmarkkinat, instituutiot, kulttuuri), toiseksi ihmisten konkreettisen elämänpiirin yhteisötaso (kuten perhe, päiväkoti, suku, ystävät, työpaikka) ja kolmanneksi yksilötaso (ihmiset persoonallisuutena). (Kuvio 1) Kuvio 1. Lasten hyvinvoinnin ja syrjäytymisen riskitekijät eri tarkastelutasolla 10 Systeemitaso Elämänpiiritaso Yksilötaso Näkökulma Lapset yhteiskun- <-> Lapset kasvuyhtei- <-> Lapset kansalaislapsiin nan rakenteissa ja <-> söissä, perhe, koulu <-> tuvina persoonina kulttuurissa...... KansalaisuusfokusYhteiskunnalliset <-> Sosiaaliset ryhmät ja <-> Identiteetti ja persoojaot ja paikat lapsi- <-> elinpiirit lasten kansa- <-> nallisuus kansalaisuuväestön kansalais- <-> laistumisympäristöinä <-> den kvaliteettina tumisen resurssina...... Syrjäytymisen Sosiaalisesti <-> Puutteelliset huolen- <-> Vaurioitunut psykoriskitekijät eriarvoistavat <-> pito-, kansalaistumis- <-> fyysinen kansalairakenteet <-> resurssit ja kasvatus- <-> suuden perusrakenne kompetenssit...... Tarkastelukehys Yhteiskuntateoria <-> Sosiaalisen toiminnan <-> Persoonallisuus- <-> teoria <-> teoria Sosiaalisen eriarvoisuuden, syrjäytymisen ja henkisen tilan ymmärrykseni on tässä: 1. Lapset elävät kasvuympäristöissään kuin sosiaalisessa kohdussa kooten ympäristöstään ravinnetta persoonallisuutensa rakenteiksi. Sosiaalinen vuorovaikutus on kuin napanuora, jonka kautta lapsi sisäistää hänen kanssaan tekemisissä olevien aikuisten ominaisuuksia persoonallisuuteensa. Lapsi voi käyttää tässä kehitystehtävässään periaatteessa kaikkia aikuisia minuutensa peileinä halusivatpa nämä tai eivät. Siksi kaikilla aikuisilla on tärkeä vuorovaikutusvastuu lapsen kehityksessä. 2. Sosiaaliset ympäristöt tarjoavat niin hyvässä kuin pahassa kehityksellisesti erilaisia kasvuresursseja lapsen persoonallisuuden kehityksessä. Hyvin tärkeää on kannatteleva huolenpito lapsen tarpeiden suunnassa (ei siis aikuisen). Jotkut lapset joutuvat kehitystasoonsa nähden liian vaativien tehtävien kuormitukseen, esim. toimimaan kuin aikuinen. 3. Yhteiskunnalliset eriarvoistavat ja samanarvoistavat rakenteet ja prosessit ovat yhteydessä näihin kasvuresursseihin. Jotkut vanhemmat joutuvat ylivoimaisten
rasitteiden kuormittamiksi eivätkä siksi jaksa kannatella lasta tämän kehityksen edellyttämällä tavalla. Näitä tilanteita luovat erityisesti työelämä ja taloudelliset paineet. Esitettyä yhteiskunnan rakenteen jakoa eri tasoihin voidaan nyt käyttää lasten henkistä tilaa tai syrjäytymisriskiä koskevassa tutkimuksessa ja sen tuottamien tulosten selittämisessä. Voimme tutkia yhtä ja samaa asiaa kolmesta eri näkökulmasta. Keskustelun edistämiseksi ja ymmärryksen lisäämiseksi on tärkeää, että ensin täsmennetään, mikä tarkastelutaso valitaan. Riippuu tarkastelutasosta, mihin kiinnitetään huomiota, millaista tietoa tutkimukseen kootaan, millaisia tuloksia saadaan. Tarkastelutaso määrittää kielen, jolla asioista puhutaan. Tutkimuksessa teoria edustaa tätä kieltä. Lasten henkisestä tilasta puhutaan systeemitasolla yhteiskuntateorian, elämänpiirin tasolla sosiaalisen toiminnan ja yksilötasolla persoonallisuusteorian kielellä. Kullakin näistä tasoista on lisäksi olemassa useita toisistaan enemmän tai vähemmän eroavia teorioita. Vaikka siis puhumme samasta asiasta samalla äidinkielellä emme välttämättä saavuta yhteisymmärrystä, jos puhumme eri tarkastelutasojen määrittämillä erilaisilla spesifeillä kielillä ottamatta tätä kielten eroa huomioon. Toisaalta spesifi kieli palvelee eri instituutioissa työskenteleviä ihmisiä sikäli, että se tuo toimintaa järjestystä spesifin kielen sanavaraston ja käsitteiden rajoittuessa sille yhteiskunnan tasolle, mikä kulloinkin on kyseessä. Jos spesifejä kieliä ei olisi, syntyisi melkoinen sekamelska asioiden hoidossa. Poliitikot puhuvat oman alansa kieltä systeemitasolla miettiessään sosiaaliturvan ja julkistalouden kysymyksiä lapsipoliittisten kysymysten yhteydessä; päiväkotien hoitajat puhuvat lasten arkielämän piiriä koskevaa kieltä kertoessaan lapsista; psykiatri puhuu psyykkisten häiriöiden diagnostiikan ja etiologian kieltä; lastensuojelun sosiaalityöntekijä puhuu lasten ongelmista omalla tavallaan jne. Mitä sosiologit puhuvat tietoyhteiskunnasta Esittelen mahdollisimman lyhyesti eräiden ajankohtaisten sosiologien näkemyksiä ja visioita tietoyhteiskunnasta. Intressini on heidät valitessani ollut se, että heidän näkemyksiinsä sisältyy silta systeemitason ja ihmisten elinpiirin sekä yksilöiden tasoille. Systeemitaso onkin tärkeä pohdittaessa lasten henkistä tilaa, koska se asettaa yleiset kansalaiseksi kasvamisen rajat ja resurssit lasten kehitykselle ja heidän kasvuympäristölleen. Manuel Castellsin mukaan tietoyhteiskunta on lisääntyvästi rakentunut globaalien verkostojen varaan ja sitä luonnehtii yhteiskunnan ja ihmisten Minä (Self) vastakkain joutuminen. Toisin sanoen ihmisten tarpeet ja olemassaolon laatu inhimillisinä olentoina joutuu yhä enemmän konfliktiin sen kaiken kanssa, mitä yhteiskunta ihmisiltä odottaa. Me ihmisethän elämme elämäämme tietyssä paikassa, kun taas yhteiskunta on ikään kuin kadonnut jonnekin, koska verkostot ovat kaikkialla mutteivät havaittavissa missään paikassa. Silti yhteiskunnan vaikutus ihmisten elämään on varsin voimakas ja painostava, vaativainen. Sosiaalinen valta vaikuttaa meihin, mutta se on kadonnut verkostoihin, mistä seuraa vastuunkannon, moraalin ja traditioiden eroosio. Ulrich Beck on korostanut sitä, että sosiaaliset, poliittiset, taloudelliset ja yksilölliset elämänriskit lisääntyvät, koska traditionaalinen kontrolli ja turvainstituutiot eivät enää kontrolloi niitä. Kukaan ei ole vastuussa. Beck ja Zygmunt Bauman ovat kirjoittaneet siitä, miten sosiaalinen vuorovaikutus muuttuu epäsuoraksi ja teknologisesti välittyneeksi. Elämänkumppanit löydetään netissä. Ihmisten luovuus on tuottanut virtuaalitodellisuuden, jossa subjektiivisesti elämän koetaan olevan eimissään, koska se on kaikkialla. Ei ole olemassa ajan ja paikan jatkuvuutta. Tämä aiheuttaa 11
elämänpiirin fragmentaatiota, ja sosiaaliset yhteisöt kuormittuvat kamppaillessaan jatkuvuuden puolistamisessa. Richard Sennettin mukaan juuri perheet ja sosiaaliset yhteisöt kärsivät eniten. Persoonallisuusteoriat osoittavat yhtäpitävästi, että lapsen kehityksen kannalta jatkuvuus ja paikallisuus ovat kuitenkin elintärkeitä. Mielestäni ihmisyksilöiden näkökulmasta uusi yhteiskunta näyttäytyy pirstaloituneena, kaoottisena, psykoottisena maailmana, jossa elää narsistisia hedonistisia yksilöitä hajoavine identiteetteineen. Näitäkö lapsistamme kasvaa? Miten he kykenevät tekemään yhteistyötä toisen kanssa? Castellsin mukaan kysymys on luovan tuhoisuuden kulttuurista. Sennettin mukaan uusi maailma on moraalisen deprivaation maailma. Ihmiset eivät voi tehdä pitkän ajan elämänsuunnitelmia, käsikirjoituksia, koska uusi yhteiskunta edellyttää ja odottaa heiltä ameebamaista flexibiliteettiä, elämän pätkittämistä vailla pitkän ajan suunnitelmaa epävakaassa maailmassa. Tämä aiheuttaa ongelmia identiteetin jatkuvuudessa: identiteetti murtuu ja se on rakennettava yhtä uudelleen uudenlaiseksi. Anthony Giddensin mukaan identiteetti on fragmentoitunut, heikko ja haavoittuva. Narsismista, omnipotenssista eli itseriittoisuudesta ja grandiositeetin eli kaikkivoipaisuuden tunteesta tulee pakotie turvaan ja defenssiivinen eli puolustuksellinen selviytymisstrategia, mutta myötäjäisinä seuraa tyhjyyden tunne sekä rakkaudettomuuden ja pahoinvoinnin kokemus. Näin teoriassa, mutta entä konkreettisessa yhteiskunnassa? Mitä tapahtui meillä Suomessa, kun murros tietoyhteiskunnaksi tapahtui? Katsotaan systeemitasolla asiaa. Kuten tiedämme suomalainen yhteiskunta koki rajuja muutoksia 1990-luvulla. Ensinnäkin oli lama ja sen seurauksina korkea pitkittynyt työttömyys, toimenpiteet talouden elvyttämiseksi olivat rajuja, tapahtui väestön eriarvoistuminen osan selvitessä suhteellisen hyvin ja osan taas pudotessa todelliseen köyhyyteen. Rahan leikkaukset tuntuivat kaikilla sektoreilla. Eniten tutkimusten mukaan heikkeni lapsiperheiden, erityisesti pienten lasten ja yksinhuoltajaperheiden toimeentulo. Silti hyvinvointivaltion perusrakenteet säilyivät. Tämän kaiken rinnalla Suomesta tuli yksi maailman vauraimmista maista, jossa elää ilmeisesti maailman parhaiten koulutettu väestö. Suomalaisten lasten elämä on todennäköisesti maailman parhaiten taattu ja turvattu lainsäädännöllä. Monipuoliset sosiaaliturvan edut koskevat kattavasti kaikkia väestöryhmiä. Todellakin on sanottava, että asiat ovat meillä huippuhyvin. Suomi kulkee muutoksen eturintamassa korkean teknologian maana. Nyt tavallisesta kadun miehestä ja naisesta voi tulla - ja on tullutkin monta - miljonääri, jos vain hallitsee internetteknologiaa ja pörssitaidot. Suomi on rikkaampi kuin koskaan. Entä jos vaihdetaan tarkastelutasoa? Mitä on tapahtunut perheiden ja lasten elämässä? Eräitä tutkimus- ja tilastotietoja on käytettävissä. Näyttää siltä, että yhteiskunnallisessa murroksessa tai sen seurauksena murtuu perinteisiä ihmisten elämän rakenteita samalla kun erilainen pahoinvointi lisääntyy. Tutkimustiedot voidaan esittää tiivistetysti seuraavalla tavalla: 12 S S S S S Traditionaalinen perhesysteemi harvinaistuu; uusperheissä eron riski suurempi kuin perinteisessä 30 000 lasta koki perheen hajoamisen 1997; avoparien lapsilla perheen hajoamisen riski suurempi Perheiden hajoaminen on lisääntynyt, pitkäaikaiset liitot vähenevät Ammatti-ihmiset hoitavat lapsia suurimman osan päivästä (yli 3 v.) Naisten alkoholin käyttö on jatkuvasti lisääntynyt, myös siis äitien
13 S S S S S S Päihdeaineiden sekakäyttö on lisääntyvä trendi lastensuojelun aikuisasiakkaistossa; keskeinen tekijä huostaanotoissa Lastensuojelun piiriin tulleiden lasten määrä noussut selvästi Lasten aggressiivinen ja tuhoisa käyttäytyminen lisääntynyt Lasten mielenterveysongelmat lisääntyneet ja vakavoituneet Lasten päihteiden käyttö lisääntynyt Mielenterveyspalvelut kuormittuneet ja hoitoon pääsy tukossa Empiirinen tutkimus lasten syrjäytymisriskeistä Viime vuosikymmenen kuluessa tehtiin paljon tutkimuksia, jotka koskivat yhteiskunnan muutosprosessia ja sen vaikutuksia. Erityisesti tehtiin tutkimuksia, jotka koskivat lamaa ja sen seurauksena ilmaantunutta työttömyyttä ja sosioekonomista eriarvoistumista. Syrjäytymistä koskevien tutkimusten määrä kasvoi, syrjäytyminen ja hyvinvointierot olivat niin Suomen Akatemian kuin EU:nkin tutkimuspainoaloja. Lasten puuttuminen näissä tutkimuksissa oli silmiinpistävää. Kuitenkin ilmaisu "lasten syrjäytyminen" vakiintui runsaassa vuodessa yhteiskuntapoliittiseen puheeseen ja tällä hetkellä tutkimuspoliittinen suhtautuminen on jo toinen. Itse olen johtanut kolmen vuoden ajan tutkimushanketta, joka on kohdistunut lasten syrjäytymiseen. Tutkimuksen tunnuspiirre on, että syrjäytymisprosessi ja siihen liittyvät ilmiöt kuten monimuotoisesti ilmenevä psykososiaalinen pahoinvointi liitetään yhteiskunnan rakenteisiin ja yhteiskunnalliseen muutokseen. Syrjäytymiseen liittyen ovat tutkimukset ja selvitykset lasten terveydestä ja heidän elinoloistaan parin kolmen viime vuoden aikana lisääntyneet. Kuitenkin me yhä edelleen tiedämme suhteellisen vähän siitä konkreettisesta arkielämästä, jota lapset elävät, ja erityisesti tiedämme aivan liian vähän lasten omista kokemuksista ja ajatuksista. Lisäksi lapsuutta ja lapsia koskeva tieto on perinteisesti ollut aikuisten kertomaa asiaa. Tämä havainto on ollut lapsuuden tutkimuksen tärkeä löydös. Psykoanalyyttinen tutkimus on perinteisesti ollut rikas lapsuutta ja lapsen kehitystä koskevan teoreettisen, kliinisen ja ns. kasuaalisen tutkimustiedon osalta. Toisaalta lapsipsykiatrian tuottama tutkimustieto on myös koskenut lasten kehitystä ja erityisesti psyykkistä häiriintymistä ja on ollut lisääntyvässä määrin kvantitatiivista. Kummallakaan näillä aloilla yhteiskuntaa ei juurikaan ole näyttämöllä näkynyt. Vuonna 1998 tein siis sosiaali- ja terveysministeriön tilauksesta tutkimuksen 'Syrjäytyvätkö lapset' (STM 1999:6), jossa kehitin kaksi syrjäytymisriskin indikaattoria. Nämä ovat lasten saama perushoiva sekä psykososiaalinen hyvinvointi. Ajatus oli, että puutteet näissä asioissa lisäävät syrjäytymisriskiä. Olen sittemmin työskennellyt siinä suunnassa, että hyvinvoinnin sijasta olen käyttänyt identiteetti-käsitettä, jonka avulla olen päässyt paremmin eteenpäin teoreettisessa työssä. Ajatukseni oli, että perushoiva ja identiteetti toimivat ns. välittävinä teoreettisina konstruktioina ihmisyksilön, lapsen ja sosiaalisen ympäristön sekä yhteiskunnan välillä. Nythän perinteinen ihmistieteiden teoreettinen ongelma on ollut kiista individualismin ja kollektivismin välillä: onko ihminen ympäristönsä passiivinen kohde ja objekti vai oman elämänsä perimmäinen syy ja selitys. Valitsemieni käsitteellisten työkalujen, perushoiva ja identiteetti, avulla olen yrittänyt ratkaista tämän ongelman ajatuksella, että lapset, heidän tilanteensa ja kehityksensä, ovat sekä ympäristön tuotteita että omaa elämäänsä tuottavia subjekteja ja persoonia.
Muutama sana aineistosta. Valitsin tarkastelutasoksi yksilötason, halusin saada tietoa ensisijaisesti lapsilta itseltään. Aineisto koottiin kahden peruskoulun ala-asteelta, jotka koulut sijaitsevat Helsingissä. Oletin, että alueellisilla tekijöillä olisi selitysvoimaa, mistä syystä valitsin alueet niin, että toinen niistä on todettu sosiaalisesti ongelmalliseksi ja toinen puolestaan eiongelmalliseksi alueeksi. Tulokset osoittivat oletukseni vääräksi, alueella ei ollut merkitystä, mutta asiaa on selvitettävä lisää. Tiedot saatiin yhteensä 365 lapselta, jotka muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta olivat 7-12 vuotiaita. Perushoiva tarkoittaa ravintoa, lepoa, puhtautta ja turvallisuutta. Lapset vastasivat kysymyksiin, olivatko he saaneet viikon aikana muuta ruokaa kuin kouluruuan, olivatko he peseytyneet ja vaihtaneet puhtaat vaatteet, moneltako olivat menneet nukkumaan ja oliko aikuista ollut kotona iltaisin ja öisin. Tulokset osoittivat, että hyvinvointi-suomessa on likaisia, nälkäisiä, turvattomia ja väsyneitä lapsia. Nämä puutteet kasautuivat korkean syrjäytymisriskin lapsiryhmässä. Psykososiaalinen hyvinvointi on haasteellisempi indikaattori. Käytin tässä kyselyä, joka koostuu 33 kysymyksestä. Lapset arvioivat tuntojaan ja vointiaan. Nämä osiot olen myöhemmin ryhmitellyt kuvaamaan identiteetin kolmea ulottuvuutta: ruumiillinen minä, psykologinen minä ja sosiaalinen minä eli kansalaisuus. Lapsen ensimmäinen olemassaolon kokemus on ruumiillinen. Aistimukselliset kokemukset alkavat muuntua psyykkisiksi jäsentymiksi rytmisen toiston ja jatkuvuuden perusteella. Hyvän olon ja pahan olon tuntemukset ovat keskeisiä. Ruumiillinen kokemus on minuuden perusta niin kuin talossa on perustus. Huolehtiva perushoiva on ensiarvoisen tärkeää, koska psyykkiset rakenteet ja funktiot rakentuvat tämän ruumiillisen minän perustalle. Tarkoitan tässä havaintokykyä, muistia, mielikuvitusta ja ajattelua. Psykologinen minä - tunteva, tiedostava, haluava - rakentuu ruumiillisen minuuden perustalle. Kehityksellisesti sosiaalinen minä on myöhäsyntyisin identiteetin ulottuvuus. Se rakentuu keskeisesti koulutuksessa. Kun lapsi ei selviydy koulussa, hän ei onnistu tässä kehitystehtävässään. Ongelman ydin ei niinkään välttämättä ole koulussa, vaan minuuden aiempien rakenteiden hauraudessa. Siksi on tärkeää, että vanhemmuutta tuetaan ja vanhempia autetaan mahdollisimman paljon siitä alkaen, kun vauva syntyy. Kliininen käytännön työ viittaa siihen säännönmukaisuuteen, että puutteellinen perushoiva on yhteydessä identiteetin vaurioihin eli mikäli vauva ja lapsi hoidetaan puutteellisesti, myös psykososiaaliset ravinteet integroituneen persoonallisuuden rakentumiseksi ovat puutteelliset. Identiteetin rakenne ja sen vaurioituminen voidaan kuvata tiivistetysti seuraavasti: 1) Identiteetti on selfin tietoisen tason representaatio, ego-konstruktio 2) Identiteetti on kolmiulotteinen: ruumiillinen minä psykologinen minä sosiaalinen minä 3) Identiteetti on fragmentoitunut, heikko ja haavoittuvat jos: minä-ulottuvuudet ovat disintegroituneet minä-ulottuvuudet ovat keskenään ristiriitaiset jokin tai kaikki minä-ulottuvuudet ovat vaurioituneet Kehitin perushoivaa ja identiteettiä kuvaavat muuttujat ja ristiintaulukoimalla ne sain esille neljä lapsiryhmää, jotka erosivat toisistaan syrjäytymisriskin suhteen. Tutkimuksen tulokset ovat 14
murheellista luettavaa. Tutkimuksen keskeinen tulos oli, että 26%:lla lapsista riskiä ei ollut, koska perushoiva oli kunnossa ja he voivat hyvin. Korkea tai vakava riski oli 29%:lla lapsista. Kuvaan lopuksi tätä korkean syrjäytymisriskin lasten ryhmää. Näiden lasten ravinnon saannissa oli epäsäännöllisyyttä, puhtaudessa puutteita, he nukkuivat liian vähän ja heidän oli usein tai joka yö vaikea nukahtaa ja nukkua, he olivat suhteellisen usein iltaisin ja myös öisin kotona ilman aikuista. He kokivat koulussa menestymisensä menneen huonompaan suuntaan ja joutuivat lähes päivittäin pakottamaan itsensä tekemään kotitehtävät. Suuri osa heistä oli koulukiusaamisen kohteena ja enemmistö kiusasi toisia lapsia eivätkä he tunteneet iloa sen paremmin koulutyössään kuin ylipäätään elämässään. He kokivat, ettei kukaan välitä heistä eikä rakasta, ja kärsivät yksinäisyydestä sekä ystävien puutteesta. He joutuivat usein riitaan toisten kanssa ja kieltäytyivät toimimasta niin kuin heitä pyydetään. He ilmaisivat vakavia masennusoireita. Itsesyytökset, itsensä vihaaminen ja pahaksi kokeminen sekä päivittäinen itkuisuus luonnehtivat näitä lapsia. He kokivat, ettei mikään onnistu heiltä ja uskoivat, että jotain pahaa tulevaisuus tuo tullessaan. Puolet näistä lapsista kertoi, että heidän ruokahalunsa oli usein tai aina huono, he olivat usein tai jatkuvasti huolissaan ruumiillisista kivuista, heillä oli usein tai päivittäin päänsärkyä tai muita kipuja. Enemmistö piti itseään suorastaan rumana. Se, että lapset pitävät itseään rumana, liittyy myös itsetuhoisuuteen. Ruman minäkuvan ohella lapsia vaivasivat univaikeudet, väsyneisyys ja päänsärky. Myös jatkuvaa huolestuneisuutta erilaisista kivuista ja säryistä sekä pahoinvointia ja oksentelua esiintyi yllättävän paljon. Tulokset ovat ryhmiteltävissä lasten identiteetin eri ulottuvuuksille, jolloin muodostuu kuva siitä, miten vakavan syrjäytymisriskin omaavat lapset itsensä kokevat ja tiedostavat: Ruumiillinen minä: Ruma, somaattisesti huolestuttava, psykosomaattisesti oireileva, unihäiriöinen, syömishäiriöinen Psykologinen minä: Surullinen ja toivoton, huonommuuden tunteinen, epäonnistuva, itseä vihaava, itseä syyttävä, epätietoinen ja ratkaisukyvytön, alati huolestunut Sosiaalinen minä: Ilon puute elämässä ja koulussa, ei suoriudu koulutehtävissä, huonontunut koulumenestys, kiusaa toisia, joutuu kiusatuksi, rakkauden puutteinen, ystävien puutteessa Lopuksi Yhteiskunnan tarpeet ja ihmisten tarpeet voivat olla aivan ristiriitaiset. Tietoyhteiskunta voi murtaa ne arjen rakenteet, jotka ovat elintärkeitä lasten myönteiselle kehitykselle ja mielenterveydelle. Mutta yhteiskunta ja ihmiset keskenään voivat tietoisesti toimia suuressa määrin, ettei näin käy. Uusi yhteiskunta on myös myönteisten mahdollisuuksien maailma. Eri näkökulmat huomioonottavan tutkimuksenkin tuloksena ympyrä lopulta kiertyy umpeen ihmiselämän peruskysymyksessä. Lapsen hyvinvoinnin ja kehityksen keskeinen kysymys on ja on ollut: rakastetaanko minua? Lapsi, joka voi vastata tähän kysymykseen myöntävästi, voi hyvin ja kehittyy riittävän tasapainoiseksi aikuiseksi persoonallisuudeksi, rakastaa, elää ja 15
tekee työtä muiden ihmisten kanssa ja pitää aikuisena huolta omista lapsistaan kuin myös vanhemmistaan, kun nämä huolenpitoa tarvitsevat. 16
17 Professori Anja Riitta Lahikainen Tampereen yliopisto, sosiaalipsykologia LASTEN JA NUORTEN HYVINVOINTIIN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 1. Hyvinvoinnin määrittelystä Tarkastelen lasten ja nuorten hyvinvointia sosiaalipsykologisesta näkökulmasta ja viittaan hyvinvoinnilla yksilön kokemukseen oman elämän turvallisuudesta, tai kokemusta elämiseen liittyvän turvattomuuden riittävästä hallinnasta. Esittämäni näkemykset perustuvat tutkimusprojektiin Lasten hyvinvointi Suomessa ja Virossa. (Satunnaisotokset käsittävät 1127 suomalaista ja 620 virolaista lasta, haastattelu- ja kyselytietoja lapsilta ja heidän vanhemmiltaan) Turvattomuus ilmenee S ahdistuksen, pelkoina, huolekkuutena, S jotka riittävän suureksi noustessaan voi lamauttaa toiminnan, jopa elämänhalun, tai S heijastua ruumiillisella tasolla somaattisina oireina ja sairauksina. Se kuuluu monimuotoisesti jokapäiväiseen elämään. Jo 5-6 -vuotiaatkin tuntevat turvattomuutta perheen ihmissuhteisiin ja ikätovereihin liittyen ja pelkäävät monenlaisia asioita. Pelkojen ja huolten kohteet muuttuvat lapsen kasvaessa, mutta eivät häviä, vaan voivat lisääntyäkin. Suomalaisista viisi-kuusivuotiaista lapsista neljä viidestä näkee yöllä painajaisunia, jotka saavat usein sisältönsä televisio-ohjelmista ja sekoittuvat kuviin arkipäivän läheisistä ihmisistä. Somaattinen oirehdinta on yleistä. Lasten psykiatrit ovat tuoneet esille omalla sektorillaan havaittavaa lasten ja nuorten turvattomuuden kasvua. Huostaanotot ovat lisääntyneet. Hyvinvointiin liittyy kaksi tekijää, joiden kautta päästään ymmärtämään siihen vaikuttavia tekijöitä. Hyvinvointi on dynaamista, toisin sanoen sitä on ylläpidettävä jatkuvasti. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, ettei ole olemassa patenttiratkaisuja, joiden avulla yhdellä tai kahdella toimenpiteellä voitaisiin taata hyvinvointi jollekin ryhmälle pitkäksi aikaa saatikka pysyvästi. Lapset ovat aktiivisia ja kiinnostuneita ympäristöstään ja kokemuksien karttuessa kehittyvät. Mutta silloinkin he kohtaavat myös jatkuvasti heille liian vaikeita asioita, tulkitsevat väärin, tai liioittelevat mielikuvituksessaan ja ovat alati vaarassa joutua turvattomuuden valtaan tai sitten he keksivät myös sellaisia keinoja oman turvattomuutensa hallintaan, jotka pitkällä tähtäimellä ovat heille vähemmän hyödyllisiä. Kun lapsi pelkää, hän voi juosta äidin tai isän luo, piiloutua tai vain hyppiä paikallaan parantaakseen oloaan.