Artikkeli Ritva Pihlaja Suomalaisen yhteiskunnan suuri murros Tulevaisuuden kunta on kumppanuuskunta Suomalaisen yhteiskunnan kehitys antaa painavat perusteet väittää, että 1. yhteiskuntamme demokratiaperusta on rapautumassa nopeasti, ja osin se on jo pahasti rapautunut, 2. demokratia hahmotetaan Suomessa aivan liian kapeasti, kun otetaan huomioon yhteiskunnan muutosvauhti, muutosten syyt, muutosten mittakaava ja tulevaisuuden haasteet, ja 3. parhaillaan käytävä keskustelu tulevaisuuden kunnasta saisi ryhtiä, jos kuntien rooli paikallisella tasolla hahmotettaisiin rohkeasti uusiksi. Erilaiset kumppanuudet ovat jatkossa niin kuntien, paikallisyhteisöjen, järjestöjen, yritysten kuin kansalaistenkin hyvinvoinnin välttämätön elinehto. Sote-uudistuksen myötä on kysytty, mikä ja millainen on tulevaisuuden kunta. Tämän artikkelin tärkein viesti on, että tulevaisuuden kunnan on oltava kumppanuuskunta. Suomessa on tapahtumassa valtavan isoja muutoksia julkisissa rakenteissa. Päättymässä olevan vaalikauden alkuvaiheen suurimpia puheenaiheita oli kuntauudistus, kuntarakenne ja kuntaliitokset. Kesällä 2014 tehdyn sote-päätöksen myötä julkisten rakenteiden uudistamisessa otettiin huomattavasti aiempaa suurempi askel. Taustalla on huoltosuhteen heikentyminen. Suomen julkinen talous ei kestä, julkiset menot ja tulot eivät ole tasapainossa. Kun näiden kolmen vasemmanpuoleisen kartan taustakuvaksi lisätään vielä oikeanpuoleinen iso kartta, joka kertoo siitä, että Suomi on Euroopan maaseutumaisimpia maita, on selvää, että vaikeuskerrointa riittää. Julkinen sektori, valtio ja kunnat eivät selviä näistä haasteista omin voimin ja toimin. Elinvoiman, palvelujen ja demokratian vahvistamiseen tarvitaan julkisen sektorin ja yritysten lisäksi myös kansalaisten ja järjestöjen panos. Tämä edellyttää nykyisten linjausten ja toimintatapojen uudelleenreivausta niin valtakunnan tason politiikassa kuin paikallisella tasolla kunnissa, jotta A. tämä ymmärrettäisiin ja B. käytännön työ tällaisten paikallisten kumppanuuksien rakentamiseksi voisi käynnistyä.
Rajulle väitteelle painavia perusteluja Näiden uudistusten myötä on selvää, että suomalaisen yhteiskunnan demokratiaperusta muuttuu radikaalisti ja uhkaa murentua, ellei jotain tehdä. Itse asiassa demokratiaperusta on murentunut jo pidemmän ajan kuluessa. Perustelen tätä väitettäni seuraavassa ja otan esille asioita, joista poliittisten päätöksentekijöiden pitäisi puhua paljon nykyistä enemmän niin maan hallituksessa, eduskunnassa kuin paikallisella tasolla kunnissa. Näihin epäkohtiin on etsittävä ratkaisuja, jos halutaan rakentaa kestäviä paikallisyhteisöjä tai ylipäätään tehdä kestäviä yhteiskunnallisia uudistuksia. 1. Kuntavaaleissa äänestäminen kiinnostaa suomalaisia kovin vähän. Äänestysprosentti oli viime kuntavaaleissa yli 10 prosenttiyksikköä matalampi kuin eduskuntavaaleissa. Pohjoismaisittain olemme peränpitäjiä. Äänestysaktiivisuus myös polarisoituu voimakkaasti. Se, että yli neljä kymmenestä äänioikeutetusta jättää äänestämättä, jättää ison loven jokaisen kunnanvaltuutetun mandaattiin. On perusteltua kysyä, kuinka edustuksellista edustuksellinen demokratia enää on esimerkiksi Vantaalla, missä äänestysprosentti oli syksyn 2012 kuntavaaleissa 51. 2. Pienemmissä kunnissa ja maaseutukunnissa tilanne on ollut tähän asti suurempia kuntia parempi. Kunnan asukasluvun ja äänestysaktiivisuuden välillä on selvä yhteys, kuten oheinen kuvio kertoo. Mutta kuntaliitokset vaikuttavat huolestuttavalla tavalla äänestysaktiivisuuteen. Se on tippunut kuntaliitoskunnissa selvästi nopeammin kuin niissä kunnissa, joissa liitoksia ei ole tehty. 3. Edelleen tylyä demokratiamatematiikkaa: Kuntaliitokset vähentävät luottamushenkilöiden määrää. Kuvaava esimerkki uudesta Oulun kaupungista, joka syntyi, kun Oulun kaupunki ja neljä ympäröivää kuntaa liittyivät yhteen vuoden 2013 alussa: uudessa Oulun kaupungissa on 134 valtuutettua vähemmän kuin näissä viidessä kunnassa oli valtuutettuja aiemmin yhteensä. Jos mukaan lasketaan kaikki luottamushenkilöpaikat, vähennys on vielä dramaattisempi: aiemmista 550 luottamushenkilöpaikasta on jäljellä enää 230. Sote-uudistuksen myötä mittakaava repeää tässäkin. Todellinen päätöksenteko on sote-alueilla väistämättä harvainvaltaa. 4. Luottamushenkilöiden määrän väheneminen sekä organisaatioiden ja alueiden kasvu tarkoittaa sitä, että yksittäisen luottamushenkilön työ on monella tavalla entistä vaativampaa. Tämä rajaa jo lähtöviivalla sitä, kenellä meistä on mahdollisuus tai edes halua asettua ehdolle ja toimia kunnallisena luottamushenkilönä. Ehdokkaiden rekrytoiminen on vaikeaa jo nyt, saati tulevaisuudessa, kun
alueet ja asiakokonaisuudet ovat entistä suurempia ja ongelmat entistä ilkeämpiä. Edustuksellinen demokratia muuttuu ja kapenee pelottavalla tavalla myös tätä kautta. 5. Seitsemässä kunnassa kymmenestä kuntalaiset kokevat ennemmin epäluottamusta kuin luottamusta kuntansa päätöksentekoa kohtaan. Mistä on kysymys, kun puhutaan luottamuksesta? Tai näin laajasta epäluottamuksesta? Tämä on Kuntaliiton ja usean yliopiston toteuttaman Arttu-tutkimuksen tuloksia muutaman vuoden takaa. 6. Kuntaliitokset kasvattavat kuntien sisäisiä alueellisia eroja. Jälleen esimerkki Oulusta: uuden Oulun kaupungin pinta-alasta 81% on maaseutua, ja lähes puolet harvaan asuttua maaseutua. Kun tällä pinta-alalla, joka on yli 80%, asuu 4,5% väestöstä, tarkoittaa tämä luonnollisesti kasvavia paineita tasapainoilla ja löytää ratkaisuja esimerkiksi sen suhteen, mihin palvelut sijoittuvat ja miten palvelut tuotetaan. Kysymys on siitä, millaisia paikallisia ratkaisuja palvelujen tuottamiseen onnistutaan kehittämään, ja millaisella yhteistyöllä tämä tapahtuu julkisen vallan ja paikallisten toimijoiden - erilaisten yritysten ja järjestöjen kesken. Kysymys on myös siitä, miten näiden erilaisten alueiden olosuhteiden asiantuntemus saadaan välittymään osaksi kunnallista valmistelua ja päätöksentekoa ja miten tässä hyödynnetään kuntalaisten osaamista ja osallistumista. Nämä ovat todella suuria haasteita entistä isompiin yksiköihin koottaville julkisen hallinnon organisaatioille ja demokratialle. Jos jo suurkuntien sisäiset alueelliset erot ovat suuria, sote-uudistuksen myötä synnytettävillä järjestämisalueilla ja tuottamisalueilla erot vasta suuria ovatkin! Minkälaisia rakenteita ja toimintatapoja osataan niissä rakentaa ottamaan huomioon isot alueelliset erot? Ja miten asenteet taipuvat siihen, että tarvitaan erilaista lähestymistapaa, erilaisia toimintatapoja, erilaisia mittareita kaupunkiseuduille ja harvaan asutuille alueille? Suomen ympäristökeskuksen, Oulun yliopiston, MMM:n ja TEM:n yhteistyönä kehitetty aluetypologia on monesti erittäin käyttökelpoinen väline alueellisten erojen hahmottamiseen. Karttasovellus on kaikkien kiinnostuneiden vapaasti käytettävissä. Ja vielä seitsemäs perustelu väitteelle, että suomalaisen yhteiskunnan demokratiaperusta on rapautumassa ja samalla perustelu toiselle väitteelleni, että demokratia hahmotetaan Suomessa aivan liian kapeasti suhteessa yhteiskunnan muutosvauhtiin: 7. Demokratia hahmotetaan usein valtakysymyksenä ja edustuksellisen demokratian kautta. Tämä näkökulma ei tulevaisuudessa enää pelkästään riitä. Huoltosuhde vinoutuu Suomessa nopeasti, nopeammin kuin yhdessäkään muussa Euroopan maassa. Samalla kun palvelujen tarve kasvaa, julkisen sektorin resurssit vastata yksin tähän kasvavaan kysyntään vähenevät. Nämä asiat ovat poliittisten päätöksentekijöiden sylissä konkreettisesti jo nyt, ja media on täynnä näitä uutisia.
On hämmentävää, miten vähän näiden uutisten rinnalla edelleenkään puhutaan siitä, mikä on kansalaisten, lähiyhteisöjen, järjestöjen ja kansalaisyhteiskunnan toimijoiden rooli ja vastuu tulevaisuudessa. Kuntien tehtäviä yritetään parhaillaan karsia ja niitä joudutaan tiukan julkisen talouden puristuksessa karsimaan tulevina vuosina entistä rajummin. Kuka näistä tehtävistä jatkossa huolehtii? On paljon tehtäviä, joita ei voida ajatella markkinoiden ja yritysten hoidettavaksi. Nykyiset toimijarakenteet ja toimintatavat eivät välttämättä toimi vastaamaan tulevaisuuden haasteisiin. Mikä tässä tulevaisuusikkunassa on yksittäisen kansalaisen paikka osallistujana, vaikuttajana ja toimijana? Nämä ovat poliitikoille vaikeita kysymyksiä, joista olisi kuitenkin välttämätöntä puhua, myös meillä Suomessa. Kumppanuusajattelua mustavalkoisen ja kapean demokratiakäsityksen tilalle Jokainen edellä esitetyistä seitsemästä perustelusta lienee kiistatonta faktaa. Jos näin on, ja kaikki tämä tiedetään, mikä mättää ja missä mättää? Suomalainen demokratiakäsitys ja -käytännöt eivät selvästikään vastaa kansalaisten muuttuneeseen arkeen eivätkä yhteiskunnan muuttumiseen meidän ympärillämme. Jotain pitäisi tehdä, jotain perustavanlaatuista, joka mullistaa nykyiset ajatusmallit ja toimintatavat. Laadin vuonna 2012 valtiovarainministeriön ja oikeusministeriön tilauksesta selvityksen lähidemokratiasta, yhdessä tutkija Siv Sandbergin kanssa. Olen selvitysraportin ilmestymisen jälkeen kiertänyt paljon puhumassa lähidemokratiasta eri puolilla Suomea, ja miettinyt, miksi lähidemokratia on niin vaikea aihe hahmotettavaksi. Lähidemokratiasta puhutaan paljon ja sitä pidetään tärkeänä, mutta pallo karkaa kerta toisensa jälkeen, mitä sillä oikeasti tarkoitetaan. Kantapään kautta olen oppinut, että demokratia, kuntademokratia ja lähidemokratia hahmotetaan edelleen usein vanhan paradigman kautta. Vanha paradigma näkee, että demokratiassa on kysymys vallasta. Nähdään, että uudenlaiset kansalaisten osallistumisen ja vaikuttamisen tavat vain lisäävät kuntien työtä ja kustannuksia. Kun tähänkin asti on pärjätty tällä tavoin, miksi pitäisi kehittää jotain uutta? Demokratiasta käytävässä keskustelussa ei päästä eteenpäin, ellei näkökulma tästä muutu. Demokratian uusi paradigma näkee asukkaiden osallistumisen ja vaikuttamisen huomattavasti tätä laajempana kysymyksenä, konkreettisena toimintana, tekemisenä oman asuinympäristön, palvelujen ja paremman elinympäristön puolesta. Eli kansalaista ei nähdä vain äänestäjänä, asiakkaana tai veronmaksajana, vaan myös ja ennen kaikkea aktiivisena ja oma-aloitteisena toimijana, tekijänä ja kumppanina. Vaikka nämä, demokratian vanha ja uusi paradigma, ovatkin melko kärjistettyjä ja mustavalkoisia kuvauksia, ne avaavat nykyistä tilannetta ja ihmisten suhtautumista varsin hyvin.
Tulevaisuuden kunta on kumppanuuskunta Käsitys kunnasta, siitä mikä kunta on, on ollut hukassa sen jälkeen, kun eduskuntapuolueet tekivät yhteisen päätöksen sote-uudistuksesta. Kunta on paitsi viranhaltijoiden ja luottamushenkilöiden muodostama, palvelujen järjestämisestä vastuussa oleva julkishallinnon organisaatio, se on myös paikallisyhteisö. Kunta on paikallisyhteisö, jossa toimijoita kuntaorganisaation ohella ovat kaikki kunnan alueella toimivat yritykset, järjestöt, oppilaitokset, seurakunnat sekä tavalliset rivikuntalaiset yksilöinä ja erilaisina vapaamuotoisina ryhminä. Näen tulevaisuuden kuntademokratian erilaisina kuntayhteisön toimijoiden kumppanuuksina. Kumppanuus voi olla keskustelevaa, esimerkiksi alueellisia toimielimiä, kyläparlamentteja, aluetoimikuntia, Alue-Alvareita Tampereella, alueellisia yhteistyöryhmiä Oulussa, kaupunginosayhdistysten ja kyläyhdistysten tapaamisia kunnan viranhaltijoiden ja luottamushenkilöiden kanssa, pormestarin asukasiltoja, kansalais- ja alueraateja. Kumppanuus voi olla yhteistä suunnittelua ja kehittämistä, esimerkiksi palvelumuotoilua ja kunnan ja järjestöjen yhteistyön ja työnjaon konkreettista suunnittelua ja siitä sopimista, kuten Maskussa, Liedossa, Sauvossa, Vehmaalla, Hämeenlinnan Hauholla, Janakkalassa ja Jokioisilla on jo tehty. Kumppanuus voi olla palvelujen tuottamista ja pidemmälle vietynä budjettikumppanuutta, kuten Rovaniemen aluelautakunnissa. Budjettikumppanuus voi olla myös osallistuvaa budjetointia. Tällaisessa toiminnassa, erilaisten kumppanuuksien rakentamisessa ja varsinkin niiden hyödyntämisessä ollaan Suomessa vielä lapsenkengissä. Erilaisia hankkeita on kyllä paljon, ja aiheesta puhutaan paljon, mutta kehittämisponnistukset ovat valitettavan usein irrallisia kokeiluja, jotka juurtuvat huonosti osaksi kuntien perustoimintaa ja kuntien perusfilosofiaa. Siksi olisi välttämätöntä ottaa tämä kumppanuusnäkökulma lähtökohdaksi ja perustaksi, kun käydään keskustelua siitä, mikä kunta on. Tulevaisuuden kunnan on oltava kumppanuuskunta. Elintärkeä kumppanuus nousee esille myös sote-uudistuksessa. Valmistelussa olevassa sote-lakiluonnoksessa linjataan sitä, että vaikka vastuu sote-palvelujen järjestämisestä siirtyykin kunnilta viidelle suurelle sote-alueelle ja tuottamisvastuu 19 kuntayhtymälle tai vastuukunnalle, vastuu hyvinvoinnin ja terveyden edistämisestä kuuluu jatkossakin kunnille. Mitä tämä käytännössä tarkoittaisi? Millä resursseilla kunnat tätä työtä tekisivät? Monissa kunnissa on tilanne, että kehittämisresurssit on niistetty minimiin. Näin on varsinkin pienemmissä kunnissa. Kunnat tarvitsevat kehittämistyöhön ja uudenlaisten toimintatapojen kehittämiseen kumppaneita.
Terveyttä ja hyvinvointia edistävä työ on juuri sitä, mitä järjestöissä tehdään: kulttuuria, liikuntaa, urheilua, nuorisotoimintaa, harrastus- ja virkistystoimintaa, sote-järjestöjen toimintaa sekä yhteisöllisyyttä, vertaistukea ja sosiaalista pääomaa vahvistavaa monimuotoista toimintaa. Tämä tarkoittaa edelleen auki purettuna sitä, että niissä tehtävissä, jotka näyttävät sote-uudistuksen myötä olevan jäämässä kunnille, kuntien on välttämätöntä tehdä työtä entistä läheisempinä kumppaneina kansalais- ja järjestötoimijoiden kanssa. Briitta Koskiaho, sosiaalipolitiikan emeritaprofessori Tampereen yliopistosta on käyttänyt näistä samoista kysymyksistä painavan puheenvuoron aiemmin tänä syksynä julkaistussa kirjassaan Kumppanuuden sosiaalipolitiikkaa etsimässä. Koskiaho tarkastelee Britannian viime vuosien politiikkaa ja peilaa kehitystä kriittisesti ja perusteellisesti Suomen tilanteeseen. Koskiaho puhuu vahvasti kumppanuudesta, joka on paljon enemmän kuin yhteistyö ja enemmän kuin verkostomainen toiminta, josta kuntatutkijat ovat viime vuosina puhuneet. Koskiaho puhuu myös siitä, että kumppanuus perustuu tasaveroisiin suhteisiin, ei alisteiseen asemaan. Käytännössähän kumppanuus edellyttää myös kieltenopiskelua: kuntien edustajat, olivatpa he sitten sektoriammattilaisia tai luottamushenkilöitä, puhuvat usein eri kieltä ja tulevat samojen kysymysten äärelle eri reittiä ja eri painotuksin kuin kansalais- ja järjestötoimijat. Kumppanuudessa onkin mitä suurimmassa määrin kysymys uudenlaisen tasaveroisen yhteistyön ja kuuntelemisen vaikean taidon opettelemisesta. Tämä koettelee asenteita, todellista tahtotilaa ja kykyä priorisoida, sillä työ on käytännössä usein työlästä ja vaikeaa. Yksinkertaisimmillaan tällaiset kumppanuudet lähtevät rakentumaan paikallisella tasolla yhteisissä kumppanuuspöydissä, joissa sovitaan, kuka tekee mitäkin. Kunnan rooli kokoavana voimana on tässä työssä tulevaisuudessakin keskeisen tärkeä. Ymmärrän hyvin, että peräänkuulutan isoa muutosta, kun vaadin tällaista kumppanuusajattelua kuntien koko tulevan toiminnan perustaksi ja peruslähtökohdaksi. Tällainen muutos edellyttää isoja muutoksia asenteissa ja ajattelutavoissa, aivan uudenlaista toimintakulttuuria, johtamiskäytäntöjä ja kokonaan uudenlaista tulokulmaa siihen, mikä kunta on ja mikä kuntayhteisö on. On kuitenkin älyllistä laiskuutta ja epärehellisyyttä ajatella, että demokratian puolella selvittäisiin pienin kosmeettisin muutoksin, jos yhteiskunnan rakenteet muuttuvat niin paljon kuin ne nyt näyttäisivät olevan muuttumassa.
Kansalaistoiminnan verkosto Tammikuu 2015 Kansalaistoiminnan verkosto tekee työtä osallisuuden ja lähidemokratian edistämiseksi Kansalaistoiminnan verkoston työ on osa valtioneuvoston asettaman maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän (YTR) työtä. Kansalaistoiminnan verkoston tehtävänä on toimia kansalaisten ja maaseudun asukkaiden osallisuuden ja lähidemokratian edistämiseksi. Suomalaisen yhteiskunnan nopeat ja suuret rakenteelliset muutokset heijastuvat suoraan maaseudun asukkaiden arkeen, kansalais- ja järjestötoimintaan, paikallisen kansalasiyhteiskunnan toimintaan ja toimintaedellytyksiin sekä kumppanuuksiin paikallisen julkisen vallan kanssa. Julkisten rakenteiden kasvaessa ja etääntyessä on olemassa riski, että maaseutualueet ja maaseudun asukkaat syrjäytyvät yhteiskunnallisesta toiminnasta ja kehittämisestä. Osallisuudesta puhuttaessa ja osallistumisen ja vaikuttamisen käytännön keinoja kehitettäessä näkökulmana tulee olla yhtä aikaa sekä julkisen sektorin organisaatioiden toiminta että kansalaisten mahdollisuudet osallistua ja vaikuttaa. Kansalaistoiminnan verkoston tehtävänä on nostaa näitä muutoksia ja niiden mahdollisia seurauksia julkiseen keskusteluun. Tehtävänä on myös tuottaa ja välittää tietoa, herättää keskustelua ja kouluttaa niin paikallisella, maakunnallisella kuin valtakunnallisellakin tasolla siitä, miksi työtä kansalaisten, kansalais- ja järjestötoiminnan sekä kansalaisyhteiskunnan aktivoimiseksi tarvitaan ja millaista tämä työ ja keinot voivat olla. Kansalaistoiminnan verkostolla on kaksi osa-aikaista työntekijää, erityisasiantuntija, tutkija Ritva Pihlaja ja maaseutukehittäjä Seija Korhonen. Liitteenä on erityisasiantuntija, tutkija Ritva Pihlajan kirjoittama artikkeli, jossa tarkastellaan suomalaisen yhteiskunnan suurta muutosta kansalaistoiminnan verkoston työn näkökulmasta. Artikkelissa esitetään myös kehittämisen toimintamalleja. Yhteystiedot Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä, kansalaistoiminnan verkosto Ritva Pihlaja Seija Korhonen tutkija, erityisasiantuntija maaseutukehittäjä ritva.pihlaja@pp.inet.fi sieniseija@gmail.com 0400 895140 0400 835 055