Palliatiivinen hoito elämän loppuvaiheissa Riikka Rimpiläinen ja Ethem Akural Lissabonin julistus( Bali 1995): Oikeus nykyaikaiseen lääketieteellisen tietämyksen mukaiseen kivun lievitykseen ja oikeus ihmisarvoiseen ja tuskattomaan kuolemaan Terveydenhuollon tärkeimpinä tehtävinä on perinteisesti pidetty sairauksien ehkäisemistä ja hoitamista sekä kärsimyksen lievittämistä. Terveydenhuolto ei ole kuitenkaan olemassa vain siksi, että sen avulla voitaisiin välttää sairauksia ja parantua niistä. Hoitoon ja kärsimyksen lievittämiseen kuuluvat myös kuolemaan saattaminen ja ihmisen auttaminen kuolemansa kohtaamisessa mahdollisimman arvokkaalla, turvallisella ja inhimillisellä tavalla. Suurin osa suomalaisista kuolee hoitolaitoksissa, ja yhä useammin kuolemaa edeltää pitkä sairastamisen ja hoidossa olemisen vaihe. Väestön vanhetessa ja henkeä pelastavien akuuttien hoitotoimien kehittyessä kroonisia sairauksia sairastavien iäkkäiden potilaiden määrä lisääntyy. Terveydenhuollon tulevaisuuden yksi merkittävimmistä haasteista onkin juuri kroonisten sairauksien pitkäaikaishoito. Oireiden hoito ja palliaatio tulevat aina olemaan ensisijaisia tehtäviä eivätkä toisarvoista toimintaa 1, 2, 3. Palliatiivinen hoito on potilaan kokonaisvaltaista hoitoa, kun sairaus ei ole parannettavissa eikä elämän pidentäminen ole ainut hoidon päämäärä. Sillä autetaan potilasta elämään mahdollisimman aktiivisesti kuolemaansa asti ja tuetaan läheisiä selviytymään potilaan sairauden aikana sekä kuoleman jälkeen. Palliatiivinen hoito on perinteisesti mielletty syöpäpotilaiden hoidon luonnolliseksi osaksi, mutta sen soveltamisen ei tulisi rajoittua ainoastaan tähän potilasryhmään. Sen tulee nivoutua myös muiden kroonisesta parantumattomasta sairaudesta kärsivien potilaiden hoitoon jatkumona aktiivisen hoidon ja loppuvaiheen saattohoidon kanssa. Parantumattomasti sairaan ja kuolevan potilaan huomioonottava ja inhimillinen hoitaminen sekä tukeminen on henkisesti raskasta, eikä lääkärin peruskoulutus tarjoa tähän riittäviä resursseja. Elämän lääketieteellistäminen saattaa vääristää suhtautumistamme parantumattomasti potilaan hoitoon; Tautikeskeinen kulttuurimme johtaa usein siihen, että kun taudin kulkuun ei voida enää vaikuttaa, luovutaan myös ihmisen hoitamisesta ikään kuin se ei enää kuuluisi lääketieteen piiriin (arkkiatri Risto Pelkonen, 2001). Sairauden parantamattomuuden ja kuoleman lähestymisen tiedostaminen korostaa potilaan ja omaisten tarvetta inhimilliseen ja huomioonottavaan kohteluun, johon hoitohenkilökunnalla tulee olla valmius. Tämän taidon kasvattamisessa auttaa oppiminen omaan kuolemaan suhtautumisesta. Anestesialääkäri osallistuu parantumattomasti sairaan potilaan kokonaishoitoon kivun hoidon asiantuntijana. Kipua ei voida kuitenkaan erottaa täysin itsenäiseksi kärsimyksen aiheuttajaksi sen koostuessa myös muista fyysisistä kuin henkisistäkin osatekijöistä. Tämä katsaus keskittyy käsittelemään parantumattoman sairauden loppuvaiheessa olevan potilaan kokonaisvaltaista oireenmukaista hoitoa lukuun ottamatta kivun hoitoa. Määritelmiä Saattohoito, palliatiivinen hoito ja terminaalihoito ovat osittain päällekkäisiä käsitteitä, joilla kaikilla yleensä tarkoitetaan elämän loppuvaiheen oireenmukaista hoitoa. Palliatiivinen hoito on potilaan kokonaisvaltaista hoitoa, kun sairaus ei ole parannettavissa eikä elämän pidentäminen ole ainut hoidon päämäärä. Sen ei tulisi olla riippuvainen diagnoosista. Ajallisesti palliatiivinen hoito ei ole sidoksissa kuole- 324 FINNANEST 007, 40 (4)
man läheisyyteen, vaan palliatiivisen hoidon vaihe voi sairaudesta riippuen kestää jopa vuosia. Keskeistä on kivun ja muiden oireiden lievitys sekä psykologisiin, sosiaalisiin ja hengellisiin sekä maailmankatsomuksellisiin ongelmiin paneutuminen. Palliatiivisen hoidon päämäärä on potilaan ja hänen läheistensä hyvinvointi. Palliatiivinen hoito tukee elämää ja pitää kuolemaa siihen kuuluvana normaalina prosessina. Palliatiivinen hoito auttaa potilasta elämään mahdollisimman aktiivisesti kuolemaansa asti ja tukee läheisiä selviytymään potilaan sairauden aikana sekä kuoleman jälkeen 4. Palliatiivista hoitoa tulee toteuttaa potilaan muun hoidon ohella kaikissa terveydenhuollon yksiköissä. Saattohoito on kuolemaa lähestyvän potilaan aktiivista hoitoa ja läheisten tukea. Se on hoitoa sairauden viime vaiheissa ja kuolinprosessin aikana. Saattohoidossa on keskeistä potilaan oireiden ja kärsimyksen lievitys. Sen lähtökohtana on potilaan etenevä parantumaton sairaus, johon ei ole tarjolla ennusteta parantavaa hoitoa tai potilas on kieltäytynyt siitä ja jäljellä olevan eliniän arvellaan olevan lyhyt 4. Saattohoito kuuluu pääsääntöisesti perusterveydenhuollon vastuulle, ja se toteutetaan terveyskeskuksen vuodeosastolla, muussa hoitopaikassa tai kotona. Kuitenkin poikkeustapauksissa, vaikeiden oireiden hoidossa voi erikoissairaanhoidon konsultaatio olla tarpeellinen 5. Saattohoitoon siirtyminen on moniammatilliseen yhteistyöhön pohjautuva lääketieteellinen päätös, ja se tulee dokumentoida sairauskertomukseen. Päätös pyritään tekemään yhteisymmärryksessä potilaan kanssa ja siitä informoidaan omaisia. Kuratiivisen ja palliatiivisen hoidon rajan tulee olla liukuva, niin että oireiden lievitys kuuluu osana aktiivihoitoon ja sen osuus ainoastaan lisääntyy, kun varsinaisesta kuratiivisesta hoidosta ei ole enää hyötyä (7). Samanlainen liukuva raja on siirryttäessä saattohoitoon, johon kuolemaan valmistaminen ja omaisten tukeminen kuuluvat tärkeänä osana muun palliatiivisen hoidon lisäksi (kuva 1.) Oirehoito Parantumattomasti sairaat, kuolemaa lähestyvät potilaat kärsivät usein erilaisista elämänlaatua heikentävistä fyysisistä oireista kivun ohella. Näistä osa on iatrogeenisia, taudin muun hoidon aiheuttamia sivuvaikutuksia. Kivun ja muiden oireiden osuutta fyysisen kärsimyksen osatekijöinä voi olla vaikea erottaa toisistaan etenkin potilaan yleistilan ja kommunikaatiokyvyn heiketessä. Muusta kuin kivun hoidosta on käytettävissä niukasti näyttöön perustuvaa tietoa oirehoidon ohjaamiseksi. Kaikkea elämää helpottavaa hoitoa voidaan ja tulee antaa. Objektiivisesti havaittavat ilmeisimmät oireet kuten yskä, eivät välttämättä ole potilaan subjektiivisesti hankalimmiksi kokemia ja nimenomaan oireen häiritsevyys ohjaa oirehoidon määrän. Oireet myös muuttuvat taudin edetessä. Anemia Suurin osa parantumattomasti sairaista elämänsä loppua lähestyvistä potilaista on aneemisia. Hemoglobiinitaso ei kuitenkaan vaikuta korreloivan elämänlaatuun tai subjektiiviseen vointiin 2. Erytropoietiinihoidolla on saatu VAS-asteikolla mitattuna pieni (10 %) kohenema elämänlaatuun. Punasolusiirtojen tulee olla oireenmukaista; potilaan ollessa selkeän anemisoitunut (Hb < 80) ja kärsiessä samanaikaisesti hengenahdistuksesta ja väsymyksestä, voidaan punasolusiirron vastetta kokeilla. Saattohoidossa olevan potilaan onnistuneena anemian hoidon merkkinä voidaan pitää voinnin kohenemista eikä laboratoriokoekontrolleja tarvita. Hengenahdistus Kuolemaa lähestyvä potilas kärsii usein hengenahdistuksesta, jonka merkittävimmät aiheuttajat ovat kakeksia ja hengityslihasten heikkous. Hengenahdistus on ikään kuin luonnollinen osa kuolinprosessia. Hengenahdistuksen subjektiivisessa helpottamisessa ensisijaisia ovat farmakologiset hoidot; pieni annos opioidia (25 % lisäys aiempaan opi- Aktiivinen taudin hoito Palliatiivinen hoito Saattohoito Kuva 1. Eri hoitomuotojen osuudet muuttuvat liukuvasti 7. FINNANEST 007, 40 (4) 325
oidiannokseen), johon tarvittaessa kombinoidaan pieni annos bentsodiatsepiinia 2. Osa potilaista hyötyy lisähappihoidosta, mutta suurin osa kokee subjektiivisesti hyötyvänsä yhtä paljon pelkästään lisääntyneestä ilmavirtauksesta (esim. ikkunan avaaminen, tuuletin) 2. Psyykkisen ahdistuksen aikaansaama hyperventilaatio pahentaa hengenahdistuksen tunnetta, ja tähän paras hoito on yleensä rauhallinen läsnäolo, tarvittaessa pieni annos anksiolyyttejä. Hengitysteiden tukoksen hoidossa voidaan joutua turvautumaan onkologisiin hoitoihin tai endobronkiaalisen proteesin asennukseen. Vena cava superior -oireyhtymässä oireita voidaan yrittää lievittää sädehoidolla ja kortikosteroideilla. Rintakehän tai kaulan alueen syöpäpotilas on riskissä saada akuutin hengitysteiden ahtauman tai rajun verenvuodon, joiden nopeaan ja tehokkaaseen oireenmukaiseen hoitoon tulee varautua. Yskä Produktiivinen yskä häiritsee potilasta vähemmän kuin kuiva ärsytysyskä. Produktiivisessa yskässä auttaa usein fysioterapia. Ärsytysyskän lievityksessä auttavat opioidit, ilman kostutus ja tarvittaessa höyryhengitys 1. Äänekäs hengitys liman kerääntymisen takia on tyypillistä huonokuntoiselle potilaalle juuri ennen kuolemaa. Se häiritsee enemmän omaisia kuin potilasta, jonka tajunta on usein jo heikentynyt. Liman irtoamista voidaan vähentää glykopyrrolaatilla (0,2 0,4 mg kerta-annos + 0,6 1,2 mg/vrk). Myös skopolamiinilaastareita voidaan kokeilla 2 4 laastaria kerrallaan 2. Väsymys Suuri osa parantumattomasti sairaista kokee väsymystä, ilottomuutta ja kyvyttömyyttä tehdä mitään 2. Sen taustalla on depressiota ja ahdistuneisuutta, unihäiriöitä ja fyysistä väsymystä muihin oireisiin. Tärkein väsymyksen hoitokeino on jokapäiväisen elämänrytmin sopeuttaminen voimavarojen mukaiseksi. Kortikosteroideilla on osoitettu olevan edullinen vaikutus syöpäpotilaiden väsymykseen 1 ja näitä voidaan kokeilla. Kakeksia-anoreksia ja ravitsemus Yli 80 % syöpäpotilaista on kakektisia ennen kuolemaansa. Sitä esiintyy myös muiden parantumattomien sairauksien loppuvaiheessa. Kakeksia-anoreksialla tarkoitetaan vaikeasti sairaan potilaan kuivumista ja ruokahaluttomuutta. Primäärikakeksia on paraneoplastinen ilmiö, joka liittyy syövän leviämiseen ja sen aiheuttamiin aineenvaihdunnallisiin muutoksiin. Se on huonosti hoidettavissa. Sekundäärikakeksialla tarkoitetaan potilaan nälkiintymistä sairauteen liittyvien oireiden ja imeytymishäiriöiden myötä. Tällöin ravitsemushoidolla voidaan helpottaa subjektiivista olotilaa. Ruokahalua voidaan yrittää parantaa huolehtimalla pahoinvoinnin farmakologisesta hoidosta, kortikosteroideilla (suhteellisen lyhyt vaikutus), anabolisilla steroideilla (medroksiprogesteroni) ja tarjoamalla erimakuisia ruokia 2. Vaikeassa kakeksiassa, pohdittaessa ravitsemushoidon aloitusta tulee selvittää onko potilas kuolemassa nälkään vai tautiinsa. Ravitsemushoitoon päädyttäessä tulee valita potilaan kannalta mielekkäin annosreitti. Nestehoito Niin kauan kuin potilas pystyy itse juomaan, ei parenteraalista nesteytystä tarvita, vaikka päivittäinen nesteen saanti jäisikin totuttua vähäisemmäksi 2. Suun kuivuminen tulkitaan usein virheellisesti dehydraatioksi, vaikka tämän syyt ovat usein iatrogeenisia (ks. jäljempänä). Nestehoidon aloitus tulee punnita tilannekohtaisesti eikä niinkään totuttujen laboratorioparametrien ohjaamana. Vuonna 2006 julkaistussa monikeskustutkimuksessa, jossa vertailtiin elämänlaatua nestehoitoa saaneilla ja saamattomilla terminaalivaiheen syöpäpotilailla, ei havaittu elämänlaadullista eroa ryhmien välillä, mutta nestehoitoa saaneilla esiintyi enemmän hypoalbuminemiaa ja nesteretentiota 9. Kuiva suu Lähes kaikki terminaalivaiheen potilaat kärsivät kuivasta suusta, joka on usein seurausta lääkkeiden sivuvaikutuksista (antikolinergit, opioidit, diureetit). Oireen helpottamiseksi on markkinoilla useita paikallishoitoja. Purukumin syönnin on osoitettu lisäävän syljen eritystä ja helpottavan oiretta 2. Askites ja pleuraneste Maligneilla effuusioilla on taipumus uusia nopeasti dreneerauksen jälkeen. Mikäli potilas kokee subjektiivisesti hyötyvänsä toimenpiteestä, voidaan näitä jatkaa. Diureetein voidaan yrittää vähentää effuusioiden kertymistä (esimerkiksi furosemidi 80 mg/vrk, spironolaktoni 200 mg/vrk). Obstruktio oireet Intra-abdominaaliset maligniteetit voivat aiheuttaa mahasuolikanavan, sappiteiden tai ureterien tukoksen. Näihin liittyviä oireita voidaan usein helpottaa palliatiivisin kirurgisin toimenpitein; esimerkiksi sappiteiden dreneerauksella tai ure- 326 FINNANEST 007, 40 (4)
terstentein, myös huonokuntoisia potilaita hoidettaessa. Gi-kanavan tukosoireiden (mekaaninen okluusio, duodenumstenoosi) kohdalla tulee potilaskohtaisesti arvioida tarjolla olevien kirurgisten toimenpiteiden hyödyt ja riskit potilaan yleiskunto ja odotettavissa oleva elinaika huomioiden. Uudet stenttausmenetelmät ovat usein potilaalle kevyempiä vaihtoehtoja. Suolisto-obstruktion konservatiivisessa hoidossa on näyttöä oireiden lievittymisestä kipulääkkeillä, antiemeeteillä 22 ja oktreotidilla (300 800 mikrog/vrk s.c.) 1. Infektioiden hoito Saattohoitopotilaiden infektioilla tai niihin suunnatulla antibioottihoidolla ei ole voitu osoittaa olevan vaikutusta jäljellä olevaan elinaikaan 10. Subjektiivisia oireita voidaan lievittää ainoastaan oireisen virtsatieinfektion antibioottihoidolla, jonka voidaankin katsoa olevan ainoa indikaatio kuolemaa lähestyvän potilaan antibioottihoidon aloitukselle. Terminaalinen delirium Kuoleman konkreettisesti lähestyessä potilas saattaa agitoitua deliriööttiseksi toksisten, metabolisten ja psykologisten tekijöiden yhteisvaikutuksesta. Oireita voi olla vaikea eritellä ja alentunut kommunikaatiokyky potilaan ja omaisten välillä lisää varsinkin omaisten ahdistusta. Yksinkertaiset, hoidettavat oireet levottomuuden taustalla (esimerkiksi täysi virtsarakko) tulee tunnistaa ja hoitaa. Mikäli agitoituneisuuden taustalla on vaikeasti hallittavaa kipua tai hengenahdistusta, voidaan muiden hoitokeinojen osoittautuessa riittämättömäksi turvautua palliatiiviseen sedaatioon 1, 2, joka on kuitenkin tarpeellinen suhteellisen harvoin. Kuoleman lähestyminen lisää psykologista ahdistusta potilaan ohella myös omaisissa. Lääkärin ja muun hoitohenkilökunnan ammattitaitoisesti tuoma struktuuri ja järjestys lähestyvän kuoleman tilanteeseen saattaa olla tarpeen omaisten kokemusten helpottamiseksi. Palliatiivinen hoito muissa kuin syöpäsairauksissa Väestön vanhetessa ja henkeä pelastavien akuuttien hoitotoimien kehittyessä kroonisia sairauksia sairastavien iäkkäiden potilaiden määrä lisääntyy. Terveydenhuollon tulevaisuuden yksi merkittävimmistä haasteista onkin juuri kroonisten sairauksien pitkäaikaishoito. Ihmisistä kaksi kolmasosaa menehtyy vähittäisen heikentymisen kautta kroonisiin sairauksiin, kuten sydän- ja verisuonisairauksiin, erilaisiin syöpäsairauksiin ja dementioihin, yhden kolmasosan menehtyessä äkillisesti 2. Suomessa lääkärit keskustelevat nykyisin syöpäpotilaiden kanssa hoidoista ja sairauden ennusteesta. Näissä keskusteluissa sivutaan myös potilaan toiveita liittyen elämän loppuvaiheen hoitoon. Mui- Taulukko 1. Pahoinvoinnin hoitoon käytetyt lääkkeet 22 Vaikuttava aine Kauppanimi Kerta-annos Annosväli Reitti Metoklopramidi Primperan 20 50 mg 6 h p.o., s.c., i.v. Haloperidoli Serenase 0,5 4 mg 6 h p.o, s.c., i.v. Ondansetroni Zofran 4 8 mg 4 8 h p.o, i.v. Proklooriperatsiini Stemetil 5 10 (25 mg p. r.) 6 h p.o., i.v. Skopolamiini Scopoderm 1,5 3 päivää transdermaalinen Mirtatsapiini Remeron 14 45 mg p.o., s.l. Taulukko 2. Kliiniset tilanteet, joihin liittyy pahoinvointia 22. Lääkitys valitaan pahoinvoinnin mekanismin mukaisesti, vastetta seuraten ja lääkitystä tarvittaessa vaihtaen. Pahoinvoinnin syyt Opioidilääkitys Kemoterapia Suolistotukos Radioterapia Aivotuumori Liikkumiseen liittyvä Ensisijainen valinta Metoklopramidi, Proklooriperatsiini, Haloperidoli 5-HT3 antagonisti, Deksametasoni Metoklopramidi (ei täysi tukos), Haloperidoli, Deksametasoni 5-HT3 antagonisti Deksametasoni Skopolamiini FINNANEST 007, 40 (4) 327
den kuin syöpäpotilaiden kanssa näistä asioista keskustellaan hyvin harvoin 2. Suuri osa muuta kuin syöpäsairautta sairastavista potilaista jääkin riittävän palliatiivisen hoidon ulkopuolelle 11. Tämä koskee mm. dementiaa, verisuonisairauksia, sydämen vajaatoimintaa, diabetesta ja ahtauttavaa keuhkosairautta. Syitä tähän voidaan etsiä puutteellisesta koulutuksesta, ennusteen arvioimisen vaikeudesta ja siten vaikeudesta ottaa elämän loppuvaiheen hoitoon liittyviä kiperiä asioita esille. Kroonisia sairauksia sairastavien potilaiden lääkäreiden tulisi pohtia mielessään: Olisinko yllättynyt, jos potilaani kuolisi tulevan vuoden aikana? Jos vastaus on En, kokonaisvaltaisen palliatiivisen hoidon organisointi ja toteutus tulisi aloittaa 11. Sydämen vajaatoiminnasta kärsivät potilaat, joista on viiden vuoden kuluttua diagnoosista elossa miehistä 40 % ja naisista 55 %, tarvitsevat merkittävästi avuntarvetta terveydenhuollolta kuoleman lähestyessä. Vaikeaa sydämen vajaatoimintaa sairastavien on kuitenkin osoitettu saavan sairaudestaan ja sen ennusteesta vähemmän informaatiota kuin keuhkosyöpää sairastavat, eivätkä he saa osallistua päätöksentekoon sairautensa hoitolinjauksista samassa määrin 13. Heidän elämänsä loppuvaihe värittyy usein turhautumisen, sosiaalisen eristäytymisen ja luopumisen tunteilla ja vaikeilla fyysisillä oireilla, joihin heidän on syöpäpotilaita vaikeampi saada terveydenhuollon tukea 13. Palliatiivisen hoidon toteutuminen Varsinkin syöpäpotilaiden loppuvaiheen sairauden hoito jää usein asiaan vähemmän omistautuneille lääkäreille, vaikka palliatiiviseen hoitoon erikoistuneiden tiimien on osoitettu parantavan hoitotuloksia 19. Sisällyttämällä ennakoiva palliatiivisen hoidon erityisosaajan konsultaatio hyvin korkean riskin tehohoitopotilaiden hoitoon on osoitettu voitavan merkittävästi vähentää tehohoidon kestoa ilman vaikutusta mortaliteettiin 16. Suomessa päätös potilasta enemmän rasittavan kuin hyödyttävän hoidon lopettamisesta ja siirtymisestä potilaan edun mukaiseen oireenmukaiseen hoitoon tehdään usein liian myöhään, eikä omaisten kanssa keskustella tarpeeksi 20. Vuonna 2004 tehdyssä selvityksessä joka kolmas Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin syöpäpotilaista toivoi parannusta oirehoidon laatuun perusterveydenhuollossa 20. Vuonna 2005 Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin perusterveydenhuoltoon suunnattu kysely saattohoidon ja saattohoitopotilaiden kivunhoidon järjestämisestä toi esille merkittäviä koulutus- ja kehittämistarpeita 18. Väestön vanhetessa ja henkeä pelastavien akuuttien hoitojen kehittyessä kroonisia sairauksia sairastavien iäkkäiden potilaiden määrä lisääntyy. Terveydenhuollon tulevaisuuden yksi merkittävimmistä haasteista onkin juuri kroonisten sairauksien pitkäaikaishoito. Tähän oleellisesti kuuluva palliatiivinen hoito lankeaa pitkälti perusterveydenhuollon vastuulle, mutta hyvä palliatiivinen hoito vaatii toisaalta erityisosaamista, johon terveydenhuollon olisi kiireesti panostettava 17, 21. Tämä edellyttää koko yhteiskunnan päättäväisyyttä resurssien ohjaamiseen ja koulutuksen järjestämiseen terveydenhuollon eri tasoille palliatiivisen hoidon vastuuyksiköiden kehittämiseksi. Toisaalta jokaisen parantumattomasti sairaiden potilaiden kanssa työskentelevän terveydenhuollon ammattilaisen eettinen velvollisuus on pyrkiä oppimaan oikeanlaista inhimillistä ja tukevaa suhtautumista kuolemaansa lähestyvään potilaaseen ja hänen omaisiinsa. Kirjallisuusviitteet: 1. Vainio A, Hietanen P. Kirjassa: Palliatiivinen hoito. 2. uudistettu painos, s.1 388, Kustannus Oy Duodecim, Helsinki 2004. 2. Hänninen J. Kirjassa: Elämän loppu vai kuoleman alku. Hoitopäätökset kuoleman lähestyessä. s 1 200, 1. painos, Kustannus Oy Duodecim, Helsinki 2006. 3. Lindqvist M. Kuolemaan liittyvät eettiset kysymykset terveydenhuollossa. Valtakunnallinen terveydenhuollon eettinen neuvottelukunta (ETENE), Korjattu 2. painos. s 1 55. Edita Prima Oy. Helsinki 2004 4. Eho S, Hänninen J, Pahlman I. Kirjassa: Saattohoito -Valtakunnallisen terveydenhuollon eettisen neuvottelukunnan muistio, s 1 15, 1. painos. Kirjapaino Keili, Vantaa 2004 5. PPSHP:n hoitoeettinen työryhmä: Saattohoito-ohjeistus ja suosituksia elämän loppuvaiheen päätösmenettelystä ja hoidosta, s 1 14, Oulu 2002. 6. HUS: Hoidon rajaaminen ja elämän loppuvaiheen hoito sairaalassa. Johtajaylilääkärin ohje 2007. 7. Holli K. Palliatiivisen lääketieteen mahdollisuudet. Suomen Lääkäril 2001; 17; 1917 19. 8. Nal H, Pakarinen V. Syöpäpotilaan palliatiivinen hoito. Finnanest 2001; 34; 4; 381 86. 9. Morita T, Hyodo I, Yoshimi T, ym. Artificial hydration therapy, laboratory findings and fluid balance in terminally ill patients with abdominal malignancies. J Pain Symptom Manage 2006; 31; 130 39. 10. Reinbolt R, Shenk A, White P, Navari R. Symptomatic treatment of infections in patients with advanced cancer receiving hospice care. J Pain Symptom Manage 2005; 30; 172 182. 11. Murray SA, Body K, Sheikh A. Palliative care in chronic illness. BMJ 2005; 330; 611 12. 12. Friedrich EB., Böhm M. Management of end stage heart failure. Heart 2007; 93; 626 31. 13. Murray SA, Body K, Kendall M, ym. Dying of lung cancer or cardiac failure: prospective qualitative interview study of patients and their carers in the community. BMJ 2002; 325; 929 34. 14. Gore JM, Brophy CJ, Greenstone MA, ym. How well do we care for patients with end stage chronic obstructive pulmonary 328 FINNANEST 007, 40 (4)
disease (COPD)? A comparison of palliative care and quality of life in COPD and lung cancer. Thorax 2000; 55; 1000 6. 15. Clark D. From margins to centre; a review of the history of palliative care in cancer. Lancet Oncol 2007; 8; 430 38. 16. Norton SA, Hogan LA, Holloway RG, ym. Proactive palliative care in the medical intensive care units: Effects on length of stay for selected high risk patients. Crit Care Med 2007; 35; 6; 1 6. 17. Holli K, Hänninen J. Palliatiivinen lääketiede pyrkii ulos lapsenkengistään. Suomen Lääkäril 2004; 12; 1297 98. 18. Tuura R, Nikula S, Järvimäki V, ym. Saattohoidossa olevan potilaan kivunhoito Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin kunnissa. Suomen lääkäril 2005; 48; 5013 17. 19. Salminen E. Palliatiivisen lääketieteen näkymät perusterveydenhuollossa. Suomen Lääkäril 2001; 36; 3603 05. 20. Tasmuth T, SaartoT, Kalso E. Onnistuuko syöpäpotilaiden palliatiivinen hoito Husin alueella? Suomen Lääkäril 2004; 17; 1809 1814. 21. Munday D, Dale J.Palliative care in the community. Editorial. BMJ 2007; 334; 809 10. 22. Wood GJ, Shega JW, Lynch B, Von Roenn JH. Management of intractable nausea and vomiting in patients at the end of life. JAMA 2007; 10; 1196 1207. Riikka Rimpiläinen Anestesiologiaan ja tehohoitoon erikoistuva lääkäri Anestesian vastuualue, Oulun yliopistollinen sairaala riikka.rimpilainen@ppshp.fi Ethem Akural Apulaisopettaja Anestesiologian klinikka, Oulun Yliopisto ethem.akural@ppshp.fi FINNANEST 007, 40 (4) 329