1990-luvun laman edellytyksistä Saska Heino i Johdanto 1990-luvun lama oli Suomen talous- ja yhteiskuntahistorian mitassa poikkeuksellisen syvä. Kansantuote supistui kahtena peräkkäisenä vuotena 1991 1992 yhteensä 6,9 prosenttia ja työttömyysaste kohosi korkeimmillaan noin 18,9 prosenttiin työvoimasta. Samaisina vuosina konkurssiin ajautui yli 13 600 yritystä, joista työttömäksi jäi 82 000 henkeä. 1 Korkeimmillaan työttömiä työnhakijoita oli Suomessa joulukuussa 1993, kun noin 537 000 henkeä haki itselleen työtä. 2 Selityksiä lamaan on haettu muun muassa talouden ylikuumentumisesta, luotonannon vapautumisesta 1980-luvun mittaan, Suomen Pankin keskikorkosääntelyn purusta sekä ulkomaisen lainanoton vapauttamisesta vuonna 1986. Tämän lisäksi merkittäväksi tekijäksi nostetaan usein Neuvostoliiton kanssa käydyn kahdenkeskisen selvitystilikaupan voimakas supistuminen vuosina 1989 1991. Mainitaanpa viimekätiseksi laman aikaansaajaksi myös markan devalvoituminen valuuttakellutuksen myötä vuonna 1992. Tämän kirjoituksen näkökulmasta mainitut tekijät ovat todellisia, mutta heijastavat syvempiä, pääomasta ja sen tuottavuudesta lähteviä tekijöitä. Kirjoituksen perussanoma on seuraava: 1990-luvun alun lama olisi jäänyt vaikutuksiltaan vaatimattomammaksi, mikäli maahan sijoitettu pääoma olisi 1990-luvun alkuun tultaessa tuottanut paremmin. Esitettyä perustellaan seuraavassa paitsi teoreettisesti, myös empiirisesti olemassa olevaan tilastoaineistoon perustuen. Sinänsä kirjoitus ei koeta tehdä lamaa tekemättömäksi se olisi puhjennut riippumatta sisäsyntyisistä, pääoman kannattavuuteen liittyvistä tekijöitä. Sen sijaan se esittää, ettei sitä voida palauttaa vain markkinahäiriöihin, lyhytaikaisiin ja ulkosyntyisiin, inhimillistä käyttäytymistä muuttamalla vältettävissä olleisiin tekijöihin. ii. Teoria Mikäli 1990-luvun laman perimmäinen syy on palautettavissa Suomeen sijoitetun pääoman heikkoon tuottavuuteen, tulee kysyä, miksi pääoma ei poikinut maassa riittävää tuottoa lamaa edeltäneinä vuosina. Marxilainen vastaus tähän kysymykseen on hakea selitystä pääomasta itsestään. Marx ei tee erottelua jonkin olion, kuten pääoman, ja sen liikkeen välillä. Tapa, jolla jokin olio liikkuu tai tapahtuu, on osa oliota itseään. 3 Pääoman liike, tässä tuottavuus, sisältyy hänen mukaansa itsessään käsitejoukkoon, josta käytetään nimikettä pääoma. Marxin tieteenfilosofinen lähtökohta on monelle vieras. Suurimmalle osalle olioiden väliset selitys- ja määräyssuhteet perustuvat itsessään muuttumattomien olioiden toisiinsa kohdistamiin sysäyksiin. Näin ollen esimerkiksi 1990-luvun laman taustalla nähdään herkästi tekijöitä, kuten pääoman maastavientirajoitteiden purku, Suomen Pankin liikepankeille asettamien päiväluottokiintiöiden höllentäminen sekä Neuvostoliiton kanssa harjoitetun kahdenkeskisen selvitystilikaupan supistuminen kaikki tyynni tekijöitä, jotka ovat vaikuttaneet Suomeen sijoitetun pääoman kannattavuuteen, mutta kuitenkin tavoilla, jotka liittyvät ennen kaikkea tuotetun tavarapääoman realisointiin sekä siitä liikkeelle lähtevään, tuotanto- ja rahapääomaan palautuvaan 1 Tilastokeskus, Konkurssit vuodesta 1986. <http://193.166.171.75/database/statfin/oik/konk/konk_fi.asp> [haettu 16.9.2014] 2 Riikka Kalmi, Joulukuussa oli työttömiä kuin 1990-luvulla. Taloussanomat 24.1.2014. <http://www.taloussanomat.fi/tyo-ja-koulutus/2014/01/21/joulukuussa-oli-tyottomia-kuin-90-luvulla/2014985/139> [haettu 25.9.2014] 3 Ollman 2003. 1
seurausketjuun. Vähintään yhtä vieraalta monille voi edellä väitettyyn pohjautuen tuntua näkemys, jonka mukaan pääomaan itseensä, zu selbst, sisältyy sen kannattavuuden heikentymisen liike. Täten marxilainen päättelyketju 1990-luvun laman syistä ei perustu sille, että koska c a, niin a b eli koska jokin tekijä c vaikutti tekijään a, niin b, vaan b sisältyy itsessään a:han ulkoista tekijää c ei tarvita b:n syntymiseksi. Se ei ole ehtona sen paremmin riittävä kuin välttämätönkään. Näin ollen c:n eliminointi, vaikkapa liikepankkien vakavaraisuus- ja maksuvalmiusvaateiden höllennyksestä pitäytyminen, ei estä sijoitetun pääoman kannattavuuden heikentymistä ja siitä sikiävän laman puhkeamista. Kuten jo aiemmin todettiin, esitetty voi tuntua erikoiselta. Se on kuitenkin välttämätöntä marxilaisen dialektisen logiikan ymmärtämiseksi. Lamat, kuten Suomea 1990-luvun alussa kahden vuoden ajan kurittanut pulakausi, eivät täten ole jonkin ulkosyntyisen ja -lähtöisen olion muutoin muuttumattomana pysyvään pääomaolioon kohdistamaa liikettä, vaan kuuluvat pääomaan itseensä. Yleisempi tapa hahmottaa taloudellisia pulakausia tai kriisejä, on juuri edellä kuvatun vastainen. Sen mukaan pääoman kannattavuus on verrattain vakio ja heikkenee vain, koska jokin ulkoinen voima kohdistuu siihen. Tätä hahmotetaan seuraavan kuvan avulla. Kuva 1. Staattis-lineaarinen kriisikäsitys Kuvan viiva esittää tässä jotakin paikallaan pysyväksi, muuttumattomaksi, ajateltua oliota, joka tämän kirjoituksen viitekehyksessä lienee sopivinta nimetä pääoman kannattavuudeksi. Janan ensimmäisen kolmanneksen lopettava räjähdys kuvaa jonkin ulkoisen olion pääoman kannattavuuteen kohdistamaa voimaa, joka saa sen suistumaan raiteiltaan 2 / 3 :n kohdalla. Lopulta pääoman kannattavuus palautuu jälleen ennalleen, normalisoituu. Tämän tyyppiseen filosofiseen katsantoon ei sovi näkemys lamasta pääomasta itsestään lähtevänä kriisinä. Sitä onkin usein pidetty deterministisenä määrittämättä tarkemmin käsitteen determinismi sisältöä tai lausumatta ääneen, onko determinismi sellaisenaan hyvä vai huono asia. Siltikään harva kiistää selitys- ja määräyssuhteiden olemassaolon lähtökohtaista mahdollisuutta. Jos otetaan annettuna, että sijoitetun pääoman kannattavuuden tai tuottavuuden lasku, sen kyky kasvaa, heikkenee joko suhteellisesti tai absoluuttisesti siitä itsestään lähtöisin olevista tekijöistä johtuen, on määritettävä ne pääoman tekijät, piirteet, jotka saavat sen liikkumaan annetulla tavalla. Tämä vaatii aluksi määritelmää pääomalle itsessään. Pääoma on sekä (i) itseään kasvattava arvosuure; (ii) tuotantovälineiden ja -tekijöiden joukko; että (iii) suhde sen omistavien ja sitä omistamattomien välillä. Pääoma, oli kyseessä sitten tavara- tai rahapääoma, on ihmistyön kiteymä, kuollutta työtä, kasautuneena joko tavaraksi tai rahaksi. Pääoma voidaan edelleen, mainittujen luonnehdintojen yläkäsitteenä, jakaa (a) kokonaispääomaan ja (b) yksittäisiin pääomiin. Yksittäiset pääomat käyvät toisiaan vastaan kamppailua omasta kasvustaan. Koska yksittäisten pääomien avulla kasataan elävää ihmistyötä, vaihtoarvoa, tavaroihin, jotka vaihdetaan markkinoilla rahaan pääomien kasvattamiseksi, R T R' tai T R T', niin yksittäisten pääomien on tavaramuodossaan markkinoilla kyettävä viekoittelemaan luoksensa rahaa siten, että koko tavaraan T kasattu vaihtoarvo w 4 vaihtuu rahaan R. Mikäli yksittäinen pääoma ei onnistu muuttamaan synnyttämiään tavaroita rahaksi niiden vastaavalla arvolla, sen ei onnistu realisoida synnyttämäänsä vaihtoarvoa. Tämä vaihtoarvo, josta on aiemmin käytetty merkkiä w, voidaan kirjoittaa kaavaan 4 Vaihtoarvosta eli arvosta käytetään tässä yhteydessä käsitetä w, joka on johdettu saksan sanasta Wert. 2
w = c + v + s (1) missä c viittaa vaihtoarvon kiinteän pääoman osaan, v sen vaihtoarvo-osaan eli työvoimalle maksettavaan korvaukseen ja s sen lisäarvo-osaan, jonka vaihteleva pääoma, työläiset, synnyttävät omalla työvoimallaan ja -ajallaan, mutta josta heille ei makseta sen arvosta. 5 Tästä käytetään nimitystä lisäarvon suhdeluku s', ja se kirjoitetaan kaavaan s'= s v. (2) Koska lisäarvo on arvoa, josta pääoman omistajien, kapitalistien, ei tarvitse maksaa rahavastinetta, muodostaa lisäarvo samalla perustan pääoman kannattavuudelle, tuottavuudelle, voitolle. Koska w:n arvosta on kuitenkin edelleen vähennettävä myös tavaroiden tuottamiseksi tarvitun kiinteän pääoman arvo c, on lopullinen pääoman kannattavuuden, tai voiton suhdeluvun p' kaava p ' = s C, (3) missä C = c + v. Mikäli pääoman omistajat, kapitalistit, eivät onnistu realisoimaan w:n arvoa kokonaisuudessaan, ei sen paremmin c:n, v:n kuin s:nkään arvo saa vastinettaan rahassa, jolloin suhdeluku p', jota merkitään yleensä prosenttilukuna, supistuu. Vaikka s:n ja v:n välinen suhde onkin keskeinen pääomaolion sisäisen liikkeen ymmärtämisessä, on sitä myös c:n ja v:n välinen suhde, niin sanottu pääoman elimellinen kokoonpano [Zusammensetzung des Kapitals], k', joka kirjoitetaan kaavaan k '= c v. (4) Mikäli tavaran vaihtoarvon realisointi on, kuten esitettyä, ongelma yksittäisille pääomille, niin miten ne kykenevät lievittämään siitä syntyviä vaikeuksia? Eräs keino on tavaran vaihtoarvon laskeminen suhteessa muihin pääomiin, jolloin markkinoilla rahaansa tavaroiksi vaihtavat kuluttajat saavat tarpeensa tyydytetyksi aiempaa edullisemmin. Tämä tarkoittaa herkästi pääoman itsensä kannalta joko tarvetta s':n nimittäjän kasvattamiseen suhteessa osoittajaan, so. työn riistoasteen kasvattamista, tai, mikä varsinkin Suomen kohdalla on historiallisesti keskeistä, k':n kohottamista eli työn voimaperäistämistä, koneistusta. Ongelmana näissä on kuitenkin se, että jälkimmäisellä on taipumus voiton suhdeluvun p' laskemiseen, kun osoittaja C kasvaa c:n myötä s:ään nähden. Mikäli s' ja k' ovat yhtä korkeat, mikä on historian katsannossa varsinkin suurteollisuuden kehityksen myötä poikkeuksellista 6, ja ensimmäinen kasvaa jälkimmäistä ripeämmin, voi voiton suhdeluku kasvaa eli pääoman kannattavuus kohentua. Koska vuorokaudessa on kuitenkin vain rajallinen määrä tunteja, eikä työläinen kykene elämään ilmalla, ei lisäarvon suhdeluku voi kasvaa määrättömästi. Vaikkapa väestön keskittyminen suurkaupunkeihin, maanvuokrien ja -hintojen siitä syntyvä kohoaminen ja työläisten asuinkustannusten kasvu voivat hyvin pikemminkin laskea mainittua suhdelukua kuin kasvattaa sitä, käänteisessä suhteessa työvoiman arvon kasvuun nähden. Lisäksi työväestöllä on taipumus kasvaa yksittäisiä ja kokonaispääomaa hitaammin, jolloin ihmistyövoiman, v:n, hinta voi kohota työvoiman arvoa eli sen uusintamiseksi tarvittavien hyödykkeiden arvoa korkeammaksi. Täten keskinäistä kamppailuaan käyvillä yksittäisillä pääomilla on tarpeesta sikiävä taipumus työn voimaperäistämiseen, k':n kasvattamiseen. Mikäli lisäarvon 5 Tähän perustuu, kuten tunnettua, käsite riisto. 6 Lisäarvon kasvua seuraa - - pysyvän pääoman kasvu. (Marx 1980, 87). 3
suhdeluku pysyy vakiona samanaikaisesti, kun k' kohoaa, on p':llä taipumus supistua. Taulukko 1. näyttää saman hivenen havainnollisemmin. Taulukko 1. Voiton suhdeluvun laskutendenssin laki, s' muuttumaton c v s s' k' p' i 100 50 50 10 20 33% ii 125 50 50 10 25 29% iii 150 50 50 10 30 25% iv 175 50 50 10 35 22% v 200 50 50 10 40 2 s' = s/v k' = c/v p' = s/c Taulukon muuttujat c, v ja s voivat olla joko rahaa tai vaihtoarvoa. 7 Havaitaan, että prosentuaalisesti ilmaistu voiton suhdeluku p' laskee käänteisessä suhteessa k':en nähden. Taulukossa lisäarvon suhdeluku on ollut vakioituna (s' = 100 %). Todellisuudessa lienee selvää, ettei näin ole, mutta ottaen huomioon lähtötilanteen (k' = 200 %), tulisi lisäarvon suhdeluvun kohota kaksinkertaisella nopeudella pääoman elimelliseen kokoonpanoon nähden, jotta voiton suhdeluku pysyisi alkupisteen (i) tasollaan. Tämä taasen edellyttäisi, kuten mainittua, työn riistoasteen kasvattamista tavalla, jonka toteutumisen todennäköisyyttä voidaan epäillä. Yksittäisten pääomien ja niistä koostuvien toimialojen väliset vaihtelut voiton suhdeluvussa ovat tavallisia. Marxin mukaan pääomilla on kuitenkin taipumus hakeutua kohteisiin, joista ne odottavat itselleen korkeinta mahdollista tuottoa pärjätäkseen keskinäisessä kilpailussaan. Lopulta yksittäiset pääomat ja niiden voiton suhdeluvut muodostavat keskimääräisen voiton suhdeluvun 8, jota voidaan mitata kansantalouksittain. Esitettyyn pohjautuen voidaan esittää, että pääomaolion liike voiton suhdeluvun laskutendenssi määrittää sisäsyntyisesti pääoman itsensä olemassaolon, sen olemuksen. Voiton suhdeluku ei laske (ainakaan yksinomaan!) ulkoisten tekijöiden vaikutuksesta sisäisesti muuttumattomaan pääomaan. Kuten Martin Nicolaus on sanonut, [v]ain silloin, kun asiat yhtäkkisesti murtuvat ja hajoavat palasiksi käy selväksi, että ne olivat jatkuvasti sisäisessä liikkeessä. 910 Vaikka, jälleen kerran, esitetty voi erilaiseen, olioiden sisäiseen muuttumattomuuteen tottuneista tuntua erikoiselta, ei sitä voida kiistää, saati vahvistaa, vain teoreettiselta pohjalta; tarvitaan empiriaa. Marxin käsitys olioiden perimmäisestä luonteesta oli, kuten todettua, dialektinen. Epistemologisesti hänen on kuitenkin katsottu olleen realisti 11 eli uskoneen abstraktioidensa perustuneen olemassa olevaan maailmaan, vaikkakaan ei vääjäämättömään vastaavuuteen maailman ja siitä saatavan tiedon välillä. 12 Täten lieneekin perustelua koetella esitettyä teoriaa voiton suhdeluvun laskutendenssistä eli pääoman heikentyneestä kannattavuudesta saatavilla olevan tilastoaineiston pohjalta. 7 Tällä tarkoitetaan niin sanottua yhteiskunnallisesti välttämätöntä työaikaa. Jonkin hyödykkeen i synnyttäminen vaatii ajanhetkellä j olemassa olevan keskimääräisen työn tuotantovoimien ja -välineiden kehittyneisyysasteen mukaisen määrän tunteja, siis aikaa, valmistamisekseen. Koska työtunteja on aina vain rajallinen määrä saatavilla, on selvää, että tavaroiden välinen vaihdettavuus perustuu niiden suhteellisiin arvoihin, siihen, kuinka kauan niiden valmistaminen on keskimäärin vaatinut, kun mainittu työn tuottavuus ja vallitseva pääomien välinen kilpailu otetaan annettuina. 8 [K]ustannushintojen yhtäläisyys muodostaa perustan pääomasijoitusten kilpailulle, jonka kautta keskimääräinen voitto muodostuu. (Marx 1980, 158). 9 Marx 1993, 30. Suom. tekijän. 10 Nicolauksen mukaan tapa, jolla Marx käsittelee olioita sisäisesti ristiriitaisina ja jatkuvassa liikkeessä olevina periytyy Hegeliltä. Nicolauksen mukaan kyseessä oli suurin opetus, jonka Marx oppi Hegeliltä (ibid., 33. Suom. tekijän). 11 McLennan 1981, 24. 12 Marx 1999, 570. 4
iii. Laskelmia ja tuloksia Ennen kuin voidaan etsiä täsmällisempiä syitä 1990-luvun lamalle, tulee katsoa, miten voiton suhdeluku itsessään on kehittynyt Suomessa lamaa edeltäneinä vuosina sekä laman syvyyden arvioimiseksi myös sitä seuranneella jaksolla. Kuvaaja 1. näyttää voiton suhdeluvun kehityksen Suomessa vuosina 1949 2013. Kuvaaja 1. Voiton suhdeluku Suomessa 1949 2013 p' = s/c 6 5 4 3 2 1 6 5 4 3 2 1 Kuvaajasta huomataan, että voiton suhdeluku laski Suomessa 1970-luvun alkua lukuun ottamatta oikeastaan Korean huippusuhdanteesta 1950 1951 vuoteen 1992 asti verrattain trendinomaisesti. Korean poikkeuksellisen myönteisen suhdannejakson ohella myös vuodet 1975 1978 näyttäytyvät erityisen dramaattisina suhteessa muuhun taloushistoriaan. Noina neljänä vuotena voiton suhdeluku laski 31,5 prosentista vuonna 1974 aina vuoden 1978 noin 21,5 prosenttiin, kymmenellä prosenttiyksiköllä. Täten vaikuttaa siltä, että Suomeen sijoitetun kokonaispääoman vuotuinen tuottavuus heikentyi tuolloin merkittävästi, joka osaltaan taannehtivasti vaikutti myös 1990-luvun laman syvyyteen. Aiemmin on esitetty kaksi pääomasta itsestään lähtevää, sisäsyntyistä muuttujaa, lisäarvon suhdeluku ja pääoman elimellinen kokoonpano, jotka vaikuttavat voiton suhdelukuun. Näin ollen lieneekin luontevinta esittää, miten ne ovat kehittyneet Suomessa annetulla ajanjaksolla. Kuvaaja 2. Lisäarvon suhdeluku ja pääoman elimellinen kokoonpano 1949 2013 70 25 k' = c/v 60 50 40 30 20 10 20 15 10 5 s' = s/v s' k' 5
Tästä kuvaajasta nähdään, että s' ja k' ovat kulkeneet osin vastakkaisiin suuntiin. Erityisesti korostuu 1970-luvun puoliväli, jolloin työttömyyden kasvu yhdistettynä vielä myöhemmin nähtävään kiinteään pääomaan tehtyjen investointien kasvuun kasvatti pääoman elimellistä kokoonpanoa lyhyessä ajassa hyvin jyrkästi aina 332,1 prosentista vuonna 1974 vuoden 1978 selvästi korkeampaan 535,9 prosenttiin. Vastaavaa, yli 200 prosentin kasvua, ei Suomen taloushistoriassa annetulla ajanjaksolla ole tapahtunut. Kun samaan aikaan huomataan lisäarvon suhdeluvun laskeneen vuodesta 1961 alkaen aina 1990-luvun alkuun, tulee ymmärrettävämmäksi, miksi voiton suhdeluku on ollut Suomessa laskussa ennen laman puhkeamista vuosina 1990 1991. 13 Pääoman elimellisen koostumuksen kasvu näkyy selvästi, kun mitataan tehtyjen investointien i suhdetta voittoihin p. Kuvaaja 3. Voiton ja investointien suhdeluku p' = s/c 6 5 4 3 2 1 1949 2013 25 20 15 10 5 i' = i/p p' i' Kuvaaja 3. näyttää, että juuri 1970-luvun puolivälissä jo aiemmin jatkunut investointien kasvu suhteessa voittoihin hyppäsi nopeasti noin 180 prosenttiin. 14 Vaikka kasvu sittemmin taittuikin, sijoitettiin Suomessa jälleen vuosina 1986 1991 korkeimmillaan vuodessa noin kaksinkertaisesti verrattuna annettujen vuoden voittoihin (vuonna 1991 i' = 212,0 %). Vuodesta 1949 aina vuoteen 1960 asti Suomessa tehdyt investoinnit pystyttiin keskimäärin, ainakin teoriassa, kattamaan vuotuisella pääoman tuotolla. Ajanjakson alussa, vuonna 1949, investointien suhde voittoihin oli noin 58,7 prosenttia. 1990-luvun laman jälkeen investointien suhde voittoihin supistui voimallisesti asettuen noin 125 prosentin tietämille vuosina 1992 2013. Syitä tälle tulee hakea muun muassa teollisuuden rakennemuutoksesta sekä toimialojen, kuten tekstiiliteollisuuden supistumisesta lamassa. Kuvaajasta 2. huomattiin, että pääoman elimellinen kokoonpano vakiintui 1990-luvun laman jälkeen noin 1980-luvun alkuvuosien tasolle samaan aikaan, kun lisäarvon suhdeluku kasvoi merkittävästi. Täten syitä voiton suhdeluvun kasvulle 1990-luvun laman jälkeen tuleekin hakea ennen kaikkea lisätyön määrän kasvusta suhteessa siihen varsinaiseen työhön, jonka työläiset tarvitsevat työvoimansa uusintamiseksi, elämiseensä. Käytännössä tämä on merkinnyt työtahdin ja tulostavoitteiden kiristymistä, työläisten palkka- ja muiden ansioiden kasvun hidastumista sekä ulkomaisen kulutustavaratuonnin kasvua, jonka avulla työläiset ovat saaneet elintarpeensa tyydytetyksi aiempaa edullisemmin. Toimialoittaisten pääomakantojen tarkastelu auttaa myös ymmärtämään, miksi 1990-luvun laman jälkeinen elpyminen perustui juuri tälle lisäarvon 13 Esitetyistä aikasarjoista puuttuvat vuodet 1968 1970. Tämä johtuu siitä, että käytetyssä aineistossa kyseiset vuodet antavat epäilyttävän alhaisia arvoja itsestään. Tämän vuoksi on katsottu paremmaksi jättää ne esittämättä. 14 Investointien suhdetta voittoihin on tässä yhteydessä mitattu suhdeluvulla i' = i, missä i = investoinnit. Tätä p suhdelukua voidaan pitää myös eräänlaisena tulosrahoitteisuusmittarina. Esimerkiksi lukema i' = 150 % tarkoittaa, että jokin pääoma j tarvitsisi puolentoista vuoden voittonsa kattaakseen annetun vuoden investointinsa. 6
suhdeluvun kasvulle. Taulukko 2. näyttää, miten yksityinen pääoma on sijoittunut Suomessa viisivuotisjaksoittain 1975 1995. Taulukko 2. Yksityinen pääoma Suomessa, miljoonaa euroa (v. 2010 rahanarvossa) Toimiala/vuosi 1975 1985 1995 1975 (%) 1985 (%) 1995 (%) Maa-, metsä- ja kalatalous 1902 2643 2549 1,5% 1,5% 1,2% Koko teollisuus 51759 71186 79793 39,7% 39,3% 37,5% Energiahuolto; vesi- ja jäteh. 16262 23541 25575 12,5% 13, 12, Rakentaminen 2310 2752 2505 1,8% 1,5% 1,2% Kauppa; liikenne; majoitusja ravitsemistoiminta 28962 34989 33760 22,2% 19,3% 15,9% Informaatio ja viestintä 3254 6233 8338 2,5% 3,4% 3,9% Kiinteistöalan toiminta 23902 35636 53021 18,4% 19,7% 24,9% Ammatillinen, tieteellinen ja tekninen toiminta 693 1892 3273 0,5% 1, 1,5% Hallinto- ja tukipalvelutoim. 246 672 1196 0,2% 0,4% 0,6% Terveys- ja sosiaalipalvelut 107 128 226 0,1% 0,1% 0,1% Muut palvelut 749 1259 1951 0,6% 0,7% 0,9% Muu palvelutoiminta 108 202 379 0,1% 0,1% 0,2% YHTEENSÄ 130254 181133 212566 100, 100, 100, Taulukosta 2. ei sellaisenaan pysty päättelemään, miltä aloilta pääomaa on siirtynyt minnekin. Siitä voi kuitenkin nähdä, että suhteellisesti eniten pääomaa on niin vuosina 1975, 1985 kuin 1995:kin ollut sidottuna teollisuuteen. Voimakkaimmin supistumista on tapahtunut kaupan, liikenteen, majoituksen ja ravitsemistoiminnan aloilla. Huomattavaa kasvua on tapahtunut puolestaan kiinteistöalalla sekä ammatillisessa, tieteellisessä ja teknisessä toiminnassa. Tämäkään ei kuitenkaan selitä vielä kovin hyvin investointiasteen voimallista supistumista Suomessa 1990-luvun lamassa vaikka lama sellaisenaan voikin selittyä muun muassa investointiasteen ja k':n kasvulla. Kuvaaja 4. näyttää, miten aiemmin määritelty i' ja k' ovat muuttuneet Suomessa 1949 2013. Kuvaaja 4. Investointien suhdeluku ja pääoman elimellinen kokoonpano 1949 2013 70 25 k' = c/v 60 50 40 30 20 10 20 15 10 5 i' = i/p i' k' Kuten luontevalta tuntuukin, nähdään tästä kuvaajasta, että mitä enemmän Suomessa on investoitu suhteessa voittoihin, sitä korkeammaksi myös kiinteän pääoman suhde vaihtelevaan on kohonnut. Koska kokonaispääomakanta ei Suomessa kuitenkaan supistunut 1990-luvun lamassa yhtä 7
voimakkaasti kuin investointiaste (ks. taulukko 2.), ei k' laskenut i':n tavoin 1960-luvun lopun tasolle, vaan säilyi 1980-luvun alun lukemissa. Täten myös voiton suhdeluvun kohentuminen jäi laman jälkeen vaatimattomammaksi kuin se olisi voimallisemman kiinteän pääoman kantojen supistumisen syvemmän laman seurauksena voinut muutoin olla. iv. Lopuksi Tässä kirjoituksessa on esitetty, että 1990-luvun lamaa parhaiten selittäviä tekijöitä on haettava Suomeen sijoitetusta pääomasta itsestään. Lamassa oli kyse maahan sijoitetun pääoman tuottavuuden supistumisesta, joka on taasen palautettavissa pääoman elimellisen koostumuksen kasvuun, ripeätahtiseen työn voimaperäistämiseen aina 1980-luvun loppuun asti, sekä lisäarvon suhdeluvun laskuun, jonka taustalla voidaan nähdä olevan mm. työvoiman tarjonnan supistumiseen ja sen hinnan nousuun liittyviä tekijöitä. Yhtä kaikki, ne kaikki löytävät lopulta tiensä pääomaan itseensä ja siihen, ettei pääoman historiallista liikettä voida erottaa siitä itsestään ulkoisilla tekijöillä selitettäväksi. Kuten Marx on todennut, [k]apitalistisen tuotannon tosi raja on pääoma itse. 15 Tämä on lähtökohtana ja johtopäätöksenä monille vieras nähdäänhän pääoman useimmiten kasautuvan kysynnän ja tarjonnan markkinatasapainossa, jota vain pääoman ulkoiset tekijät järkyttävät. Esitetystä ei tule päätellä, ettei pääoman kriisejä, kuten lamoja, voitaisi palauttaa sytyttävien tekijöidensä kohdalla aiemmin luetellun kaltaisiin, niin sanotusti ulkoisiin tekijöihin, kuten Suomen Pankin valuuttakurssipolitiikkaan tai idänkaupan romahdukseen. Sen sijaan esitetyn pohjalta voidaan väittää, että ulkoisen kysynnän supistuminen olisi jäänyt vaikutuksiltaan paljon vähäisemmäksi, mikäli Suomeen sijoitettu pääoma olisi ollut historiallisen suhdannekiertonsa nousu- tai huippusuhdanteessa, tilanteessa, jossa sen korkea tuottavuus olisi pitänyt maassa liiketoimintaa harjoittaneiden kapitalistien maksuvalmiuden riittävänä ulkoisten kolausten selättämiseksi. 15 Marx 1980, 253. 8
Lähteet Kirjallisuus Marx Karl, Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. 3. osa: Kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessi. Progress, Moskova 1980. Grundrisse. Penguin Books, Lontoo 1993. Capital. A Critique of Political Economy. Volume III. The Process of Capitalist Production as a Whole. Marxists.org 1999. McLennan Marxism & The Methodologies of History. Verso, Lontoo 1981. Gregor, Internet Riika Kalmi, Joulukuussa oli työttömiä kuin 1990-luvulla. Taloussanomat 24.1.2014. <http://www.taloussanomat.fi/tyo-ja-koulutus/2014/01/21/joulukuussa-olityottomia-kuin-90-luvulla/2014985/139> [haettu 25.9.2014] Bertell Ollman, Chapter 5. Putting Dialectics to Work: The Process of Abstraction in Marx's Method. Ote teoksesta Dance of the Dialectic: Steps in Marx's Method. Ollmanin kotisivusto <https://www.nyu.edu/projects/ollman/docs/dd_ch05a.php> [haettu 28.9.2014] Tilastokeskus, Konkurssit vuodesta 1986. <http://193.166.171.75/database/statfin/oik/konk/konk_fi.asp> [haettu 16.9.2014] Kansantalouden tilinpito. <http://193.166.171.75/database/statfin/kan/vtp/vtp_fi.asp> [haettu 29.9.2014] 9