HEIMOJA, HENGENVILJELYÄ JA HALLINTOA

HEIMOJA, HENGENVILJELYÄ JA HALLINTOA Korkeakoulututkimuksen vuosikirja 2002 Sakari Ahola & Jussi Välimaa (toim.)

TÄTÄ JULKAISUA MYY Koulutuksen tutkimuslaitos Jyväskylän yliopisto PL 35, (Freda) 40351 Jyväskylä Puh. (014) 260 3220 Fax (014) 260 3241 Sposti: asiakaspalvelu@ktl.jyu.fi www: http://www.jyu.fi/ktl/ Copyright 2002 Kirjoittajat ja Koulutuksen tutkimuslaitos Yhteistyökumppani: Korkeakoulututkimuksen seura Kansi ja ulkoasu: Martti Minkkinen Taitto: Kaija Mannström Jyväskylän yliopistopaino, kannet ER-paino Ky Jyväskylä 2002 ISBN 951-39-1181-0

Sisältö Esipuhe... 3 I Mitä on korkeakoulututkimus? Sakari Ahola & Mitä on korkeakoulututkimus? Jussi Välimaa Johdatus vuosikirjaan... 7 II Yliopiston ideaalit ja akateemiset heimokulttuurit Leena Koski Yliopiston sisäinen toimintalogiikka 1900-luvun lopun muutoksissa... 33 Oili-Helena Ylijoki Yliopisto-opiskelun hyveet ja paheet... 53 III Yliopisto ja johtaminen Jouni Kekäle Johtaminen eri tieteenalakulttuureissa...75 Pertti Malkki Strategia-ajattelun lähtökohtia yliopiston johtamisessa... 95 IV Toiminta ja politiikka Ellen Piesanen Päivi Tynjälä Petri Lempinen Arto Nevala Avoin yliopisto yksilöllistyvän yhteiskunnan markkinoilla... 109 Kirjoittamalla oppiminen konstruktivistista yliopistopedagogiikkaa tavoitteena asiantuntijatiedon kehittyminen... 127 Opintososiaaliset kysymykset korkeakoulu- ja opiskelijatutkimuksen kohteena... 149 Aluepolitiikasta uudenlaiseen eriarvoistumiseen? Korkeakoulutus, yhteiskunta ja tasa-arvo Suomessa toisen maailmansodan jälkeen... 171 Kirjoittajat... 197 1

Esipuhe Käsillä on suomalaisen korkeakoulututkimuksen vuosikirja. Tämä on syksyllä 1999 perustetun korkeakoulututkimuksen seuran ensimmäinen julkaisu ja samalla toiminnallinen näyttö tiellä suomalaisten tieteellisten seurain arvovaltaiseen joukkoon. Kun päätimme ryhtyä seuran hallituksessa moiseen hankkeeseen, jouduimme miettimään pitkään paitsi kysymystä siitä, mitä korkeakoulututkimus oikein on, myös sitä, mitä ensimmäinen vuosikirja tulisi pitämään sisällään. Tunsimme myös sanojen ensimmäinen vuosikirja tulevaisuuteen ulottuvan velvoitteen painavan akateemisia hartioitamme. Ensimmäinen kysymys johti luontevasti toiseen: päätimme ottaa vuosikirjan tehtäväksi kertoa, mitä suomalainen korkeakoulututkimus on avaamalla siihen näkökulman 1990-luvulla julkaistuista väitöskirjoista. Tähän on monta hyvää syytä. Yhtäältä väitöskirjat korkeimpina akateemisina opinnäytteinä kertovat niistä tutkimuksen alueista, joilla korkeakoulututkimus on etabloitunut väitöskirjatasolle. Väitöskirjojen opinnäyteluonteeseen kuuluu se, että niissä tutkimusongelmat asetetaan osaksi jotain tieteellistä traditiota ja ne kontekstualisoidaan johonkin aikaan, paikkaan ja problematiikkaan. Niissä myös yleensä pohditaan oman ongelman ja lähestymistavan suhdetta lähitieteisiin ja muihin lähestymistapoihin. Väitöskirjassa esitetään tutkimukseen perustuvia johtopäätöksiä sekä ulotetaan tarkastelu tulevaan ainakin jatkotutkimuksen aiheita pohdiskellen. Nämä syyt antoivat meille toimittajille mahdollisuuden heittää artikkelien kirjoittajille seuraavat haasteet: väitelleitä pyydettiin asettamaan oman opinnäytteensä tutkimusongelma suomalaisen ja/tai kansainvälisen korkeakoulututkimuksen kenttään, arvioimaan kriittisesti omia lähtökohtiaan, viitekehystään ja tutkimustuloksiaan sekä analysoimaan alan nykytilaa ja kehitystä. Lopuksi kirjoittajia pyydettiin arvioimaan tutkimuksensa vaikuttavuutta korkeakoulupoliittisen päätöksenteon kannalta. Vaikka tehtävänasettelu oli selkeä, se ei osoittautunut kovin helpoksi. Monille palaaminen oman työn lähtökohtiin tuntui vaikealta eikä vaikuttavuudenkaan arviointikaan ollut helppoa. 3

Haaviimme tarttuikin sekä tyylipuhtaita tieteellisiä artikkeleita pienin henkilökohtaisin kommentein että omakohtaisempiakin kertomuksia väitöskirjaproblematiikasta. Ja hyvä näin. Voimmekin vuosikirjassa esittää varsin monipuolisen kuvan siitä, mitä suomalainen väitöskirjatasoinen korkeakoulututkimus on 1990-luvulla ollut, mistä se on kysymyksenasettelunsa ammentanut ja mitä sillä on mahdollisesti tarjottavana korkeakoulupolitiikan työkalupakkiin. Haluamme vielä kiittää opetusministeriötä vuosikirjahankkeen tukemisesta sekä kaikkia kirjoittajia mielenkiintoisesta työprosessista. Turussa ja Jyväskylässä 20.02. 2002 Toimittajat 4

I Mitä on korkeakoulututkimus?

Mitä on korkeakoulututkimus? Johdatus vuosikirjaan Sakar ari i Ahola & Jussi Välimaa Kysymme tässä johdantoluvussa aluksi, mitä korkeakoulututkimus on ja ketkä sitä tekevät. Tämän jälkeen luomme lyhyen katsauksen korkeakoulututkimuksen perinteisiin Suomessa. Lopuksi johdatamme lukijan kirjan artikkeleiden teemoihin sekä kuvaamme sitä 1990-luvun väitöskirjojen kenttää, johon kirjoittajien työt sijoittuvat. Korkeakoulututkimuksen tiedonintressit Mitä korkeakoulututkimus siis oikein on? Yhden lähtökohdan tähän kysymykseen vastaamiselle on antanut eurooppalaisen korkeakoulututkimuksen tunnetuimpiin nimiin kuuluva professori Ulrich Teichler (2000). Hän on jakanut korkeakoulututkimuksen neljään erilaiseen alueeseen (spheres of knowledge), joilla on yhteytensä tieteenalojen erilaisiin tiedonintresseihin, kuten esimerkiksi Tony Becher (1989) on osoittanut. Korkeakoulututkimuksen eri näkökulmia ja niihin vetoa tuntevia tieteitä on Teichlerin (2000) mukaan seuraavasti: 1) Kvantitatiivis-strukturaaliset näkökulmat. Tarkasteltaessa korkeakoulutusta tästä perspektiivistä kiinnostuksen kohteena voivat olla esimerkiksi korkeakoulutukseen valikoituminen, eliitti- ja massakorkeakoulutuksen teemat, diversifikaatio sekä työelämän ja korkeakoulutuksen väliset suhteet. Teichlerin mukaan sosiologit ja taloustieteilijät käsittelevät usein näitä kysymyksiä. 2) Tieto- ja oppiainekohtaiset näkökulmat. Tämän lähestymistavan kiinnostuksen kohteena ovat akateemisen ja ammatillisen välinen problematiikka, tieteenalojen sisäiset ja niiden väliset toimintamekanismit, tiedon hankkimisen 7

Sakari Ahola & Jussi Välimaa ja käytön ongelmat tai tutkimuksen, opetuksen ja opetussuunnitelmien väliset suhteet. Nämä kysymykset kiinnostavat usein kasvatuksen asiantuntijoita ja niitä tieteenaloja, jotka tutkivat tiedettä ja tieteen historiaa (kuten sosiologia, historia ja filosofia). 3) Yksilön tai opettamisen ja oppimisen näkökulmat. Tällaisia ovat esimerkiksi kommunikaation ja opintojen ohjauksen kysymykset, oppimis- ja opettamistyylien tutkimus tai vaikkapa opiskelijoiden ja opettajien toiminta ja keskinäissuhteet. Teichlerin mukaan kasvatustiede ja psykologia ovat näiden näkökulmien tutkimuksessa avaintieteenaloja, mutta myös sosiologialla voi olla kauhansa tässä sopassa. 4) Instituution, organisaation ja hallinnon näkökulmat. Näistä perspektiiveistä tarkastellen kiinnostavia ilmiöitä ovat korkeakoulujen suunnittelun, hallinnon ja johtamisen kysymykset. Tämän ohella mielenkiinto voi kohdistua päätöksentekoon, rahoitukseen ja resurssien jakoon. Tieteenaloista juridiikka, valtio-oppi, taloustieteet ja hallintotieteet ovat tärkeimmät tieteenalat, vaikka myös organisaatiososiologiaa kiinnostavat samat kysymykset. Teichlerin jaottelu osoittaa, että korkeakoulutusta on lähestytty ja voidaan lähestyä monen eri tieteenalan ja tiedonintressin näkökulmista. Tätä voi pitää sekä korkeakoulututkimuksen rikkautena että sen ongelmana. Tutkimusta tehdään monista lähtökohdista ja näkökulmista, mutta ne eivät aina välttämättä kommunikoi hyvin keskenään. Samalla on pidettävä mielessä myös se, että korkeakoulutus yhteiskunnallisen toiminnan kenttänä vaikuttaa myös tutkimuksen kysymyksenasetteluihin ja tutkijoiden rooleihin koulutuspoliittisessa keskustelussa. Jäsentääksemme tilannetta edelleen tarkastelemme seuraavassa Teichleria mukaillen kuutta erilaista korkeakoulutuksen asiantuntijuuden ideaalityyppiä, jotka kuvaavat asiantuntijuuden eri ulottuvuuksia. Asiantuntijuuden tyyppejä ovat (vrt. El-Khawas 2000): 1. Akateeminen asiantuntijuus (teoriat ja metodologia) 2. Käytännön asiantuntijuus (kenttätieto) 3. Policy-asiantuntijuus (sovellusten kehittäminen) Ulottuvuuksista akateeminen asiantuntijuus on oman tieteenalan teorioiden ja metodologian hallintaa. Toisena ulottuvuutena on kenttätieto, ts. ymmärrys siitä miten korkeakoulutus toimii järjestelmänä ja kulttuurina. Kenttätietoon kuuluu myös empiirinen tuntemus korkeakoulutuksen toimintatavoista. Kolmas asiantuntijuuden tyyppi liittyy sovellutusten kehittämiseen. Se 8

Mitä on korkeakoulututkimus? Johdatus vuosikirjaan on kykyä ja taitoa kehittää toimivia ratkaisuja erilaisiin käytännön ongelmiin ja on näin ollen läheisessä kytköksessä politiikkaan. Ideaalityypit Asiantuntijuuden luonne teoria/metodologia kenttätieto sovellusten kehittäminen Tieteenalaan perustuva, ++ satunnainen korkeakoulututkija Tieteenalaan perustuva, ++ + vakava korkeakoulu-tutkija Akateeminen, + +. Institutionalisoitunut korkeakoulututkija Soveltava korkeakoulututkija. + + Konsultti + ++ Reflektiivinen toimija, ++ ++ käytännön kehittäjä Satunnainen korkeakoulututkija on tutkija, joka tarkastelee oman tieteenalansa traditioiden varassa korkeakoulutusta. Tämän ideaalityypin tutkija kiinnostuu akateemisen uransa aikana eri asioista ja ilmiöistä, joista yksi on korkeakoulutus. Helposti käy niin, että hän suuntaa ja kirjoittaa tutkimuksensa omalle tieteenalalleen ja pyrkii kommunikoimaan sen yhteisön kanssa. Samalla hän voi kuitenkin rikastuttaa korkeakoulututkimusta uusilla teoreettisilla näkökannoilla. Usein häneltä puuttuu kuitenkin kenttätietoa, ts. tietoa siitä, mitä korkeakouluissa käytännössä tapahtuu, eikä häntä myöskään kiinnosta se miten hänen ajatuksiaan voisi soveltaa käytäntöön. Klassikoista Talgot Parsons, Niklas Luhmann, Jürgen Habermas ja Anthony Giddens ovat Teichlerin mukaan esimerkejä tästä ideaalityypistä. Vakava korkeakoulututkija muistuttaa satunnaista korkeakoulututkijaa siinä mielessä, että myös hän tarkastelee korkeakoulutusta jonkin tieteenalan 9

Sakari Ahola & Jussi Välimaa näkökulmasta. Toisin kuin edellisessä ideaalityypissä vakavilla korkeakoulututkijoilla korkeakoulutus voi olla koko akateemisen uran kestävä kiinnostuksen kohde. He ovat myös lähempänä käytännöllisemmin suuntautuneita tutkijoita, sillä heillä on hyvä tuntuma kentän toimintaan. Tästä syystä heillä on myös enemmän vaikutusta käytännöllisesti suuntautuneisiin tutkijoihin. Teichlerin mukaan Burton Clark, Martin Trow, Tony Becher ja Pierre Bourdieau kuuluvat tähän ryhmään. Institutionalisoitunut korkeakoulututkija työskentelee tavallisesti korkeakoulututkimusta tekevässä tutkimusyksikössä. Hän kommunikoi tieteenaloihin kiinnittyneiden satunnaisten ja vakavien korkeakoulututkijoiden kanssa samalla kun hän pyrkii legitimoimaan tutkimuksensa sekä soveltavien tutkijoiden että käytännön toimijoiden suuntaan. Hänen tutkimusintressinsä on siis korkeakoulutus, mutta saadakseen uskottavuuden toiminnalleen hänellä täytyy olla vankka kenttätieto korkeakoulutuksen toiminnasta. Teichler lukee tähän joukkoon itsensä lisäksi mm. Maurice Koganin ja Frans van Vughtin. Soveltava korkeakoulututkija pyrkii luomaan uskottavuutensa sillä, että hänen tutkimustyönsä ja muu tietojen keruu ja analyysi hyödyttää päätöksentekijöitä. Samalla hän voi osallistua myös erilaisiin kehittämishankkeisiin. Soveltava korkeakoulututkija voi työskennellä tutkimuslaitoksessa, kehittämisyksikössä tai yliopistojen hallinnossa. Konsulttia voi Teichlerin mukaan pitää linkkinä soveltavien tutkijoiden ja käytännön toimijoiden välillä. Hän tukeutuu kaikenlaiseen empiiriseen tietoon ja käytännön kokemuksiin neuvoessaan korkeakoulukentän toimijoita. Konsultti voi olla tutkija, joka on joksikin aikaa vaihtanut alaa. Hän voi myös olla käytännön toimija, tai päätoiminen neuvonantaja tai kollegoitaan avittava yliopistoihminen. Myös erisorttiset evaluaattorit kuuluvat tähän kategoriaan Käytännön kehittäjä pitää itseään korkeakoulutuksen asiantuntijana. Asiantuntijuuden perusta on luotu esimerkiksi erilaisissa hallinnollisissa tehtävissä yliopistoissa (esimerkiksi rehtorina tai dekaanina) tai opetusministeriössä. Asiantuntijuus voi perustua myös akateemiseen asemaan ja statukseen tai henkilön poliittiseen merkitykseen. Oleellista näyttää olevan se, että asiantuntijuuden ja käytännön toimijan välinen ero on hämärtynyt. Oman lisänsä tähän keitokseen tuo vielä se, että eri toimijoiden roolit ovat koko ajan liikkeessä. Vakava korkeakoulututkija voi toimia välillä konsulttina. Käytännön kehittäjä voi toimia konsulttina tai soveltavana tutkija, ja institutionalisoitu- 10

Mitä on korkeakoulututkimus? Johdatus vuosikirjaan nut tutkija voi ottaa soveltajan, konsultin tai käytännön kehittäjän roolin. Tämä eri roolien sekoittuminen näyttää olevan myös julkisesti tunnustettu ja hyväksytty asia kuten Teichlerkin huomauttaa. Sellaiset järjestöt kuten vaikkapa EARDHE (European Association for Research and Development in Higher Education) tai EAIR (European Association for Institutional Research) ovat eri tahojen ammattilaisten ja asiantuntijoiden kohtauspaikkoja. Myös alan lehdet kuten Higher Education in Europe, Higher Education Management, Higher Education Policy ja Tertiary Education and Management luovat yhteisiä keskustelufoorumeita erilaisille asiantuntijuuksille. Korkeakoulutus on siis kaikkiaan varsin moniulotteinen sekä akateemisen tutkimuksen kohteena että yhteiskunnallisen vaikuttamisen kenttänä. Kentällä on monen tyyppisiä toimijoita, ja on monta erilaista tapaa jäsentää itse ilmiötä sekä akateemisesti että poliittisesti. Kentän luonteeseen kuuluu oleellisesti myös tarve määritellä, mitä korkeakoulututkimus on. Korkeakoulututkimuksen seuran yhtenä tärkeänä tavoitteena on kehittää korkeakoulututkimukselle sellainen inklusiivinen määritelmä, joka kutsuu piiriinsä erilaisia traditioita, mutta samalla tunnustaisi tiettyjä yhteisiä lähtökohtia sille, mitä korkeakoulututkimus on. Jotta tutkimukset pystyisivät kommunikoimaan keskenään, olisi tutkijoiden jaettava käsitys korkeakoulutuksesta tutkimuskohteena, johon erityisen sosiaalisen dynamiikan tuo korkeakoulutuksen erityisluonne. Täytyisi olla joitain yhteisesti hyväksyttyjä peruskäsitteitä ja mielellään myös yhteisesti jaettu käsitys siitä, miten korkeakoulutus toimii sosiaalisena järjestelmänä. Kuitenkin jo termi sosiaalinen järjestelmä (tai sosiaalinen systeemi) on helposti kiistanalainen ja se voi saada hyvinkin erilaisia tulkintoja eri tieteenaloilla. Ongelmana näyttää olevan se, miten saavutetaan riittävän koherentti määritelmä polttamatta kuitenkaan siltoja erilaisiin tutkimustraditioihin ja tiedon piireihin? Ratkaisuna esitämme tukeutumista sellaiseen kirjallisuuteen, jossa on yhdistetty sekä kenttätietoa että teoreettisia näkökulmia tavoitteena jäsentää korkeakoulutuksen omaleimaisuutta. Kenties kaikkein keskeisin teos tässä suhteessa on Burton Clarkin Higher Education System (1983), vaikka muitakin voitaisiin toki nimetä (kuten esimerkiksi Becher-Kogan 1992; Bourdieau 1988). Clarkin mukaan korkeakoulutuksen sosiaalisen dynamiikan lähtökohta on se, että korkeakoulutuksessa tuotetaan ja levitetään uutta tietoa. Yliopistoissa siis tehdään tutkimusta ja opetetaan uusinta tieteellistä tietoa. Tämä seikka erottaa korkeakoulut muista yhteiskunnan sosiaalisista järjestel- 11

Sakari Ahola & Jussi Välimaa mistä (kuten koululaitos, juridinen järjestelmä, terveydenhoito, armeija, jne.). Tämä lähtökohta, korkeakoulutuksen erityisluonne uuden tiedon tuottamisen ja uusintamisen laitoksena, vaikuttaa oleellisesti siihen, millaisia korkeakoulut ovat sosiaalisina instituutioina. Korkeakouluilla on esimerkiksi erityinen tutkimuksen mahdollistava infrastruktuuri (laboratorioita, luokkia, opettajia) ja omanlaisensa opettaja-opiskelija -suhteet. Korkeakouluilla on myös omaleimainen johtamisen ja hallinnoinnin struktuuri, joka tekee ja toimeenpanee päätöksiä. Lähtökohtaan liittyy myös se, että vain korkeakouluilla on oikeus antaa ylimmän asteen tutkintoja alallaan. Jotta tämä oikeus olisi uskottava, on sille löydettävä uskottava takaaja. Modernina aikana se on ollut kansallisvaltio. Kansallisvaltio on joko hyväksynyt tutkinnot (kuten Suomessa ja muualla manner-euroopassa) tai se on antanut luvan korkeakoulujen akkreditoinnille, tutkintojen laadun arvioinnille, kuten Yhdysvalloissa. Yleisemminkin voi sanoa, että korkeakoulujen on täytynyt järjestää suhteensa oman alueensa valtarakenteiden kanssa. Etenkin Euroopassa voi väittää, että yliopistot ovat olleet ennen kaikkea kansallisia instituutiota. Se millaisia hierarkkisia sosiaalisia järjestyksiä uuden tieteellisen tiedon tuottamisen ja levittämisen missio luo, tai miten kansalliset korkeakoulujärjestelmät on organisoitu, miten ne osallistuvat yhteiskunnan reproduktioon, millaisia kulttuureita yliopistojen sisältä löytyy, tai millaista opetus ja tutkimus on sisällöltään, ovat juuri korkeakoulututkimuksen omimpia teemoja. Suomessa korkeakoulututkimus on ainakin toistaiseksi lähinnä poikkitieteellinen tutkimuskohde. Maailmalla, erityisesti Yhdysvalloissa, on kuitenkin alan oppituoleja ja maisterintutkintoon johtavia koulutusohjelmia, joissa voi pätevöityä korkeakoulutuksen kentän moninaisiin kysymyksiin ja tehtäviin. Olisiko Suomessakin mentävä tähän suuntaan, on kysymys, jota parhaillaan pohditaan opetusministeriön käynnistämässä korkeakoulututkimuksen ja -opetuksen kehittämishankkeessa (siitä seuraavassa luvussa tarkemmin). Tällainen vaihtoehto ei kuitenkaan mielestämme sovellu suomalaiseen järjestelmään. Myös Teichlerin määritelmän mukaan korkeakoulututkimus on tutkimusala (field of research), jonka määrittelee tutkimuskohde korkeakoulutus ja erityinen tiedon intressi: korkeakoulututkimus on luonteeltaan ongelmia ratkaisevaa tai niihin reagoivaa tutkimusta. 12

Mitä on korkeakoulututkimus? Johdatus vuosikirjaan Suomalainen korkeakoulututkimus lyhyt katsaus Hieman esihistoriaa Suomalaiselle korkeakoulututkimukselle voidaan löytää pitkät historialliset juuret. Jo 1700-luvulta lähtien on Turun akatemian 1 ja Uppsalan yliopiston 2 väitöskirjoissa tutkittu suomalaisten ulkomaista opinkäyntiä keskiajalla. Erityisesti Paavali Juustenin piispainkronikka Chronicon episcoporum Finlandensium, jonka H.G. Porthan täydensi ja julkaisi 1700-luvun lopulla, on tärkeä merkkipaalu ylimmän opillisen sivistyksen tutkimuksen kannalta kuten Jussi Nuorteva (1997) on osoittanut omassa tähän pitkään traditioon liittyvässä väitöskirjassaan Suomalaisten ulkomainen opinkäynti ennen Turun Akatemian perustamista 1640. Systemaattisemman suomalaisen korkeakoulututkimuksen käynnistyminen voidaan paikantaa 1900-luvun alkupuolelle, kuten Arto Nevalan artikkelistakin käy jäljempänä ilmi. Varhaiset tutkimukset liittyivät säätykiertoon ja yliopistoon rekrytoitumiseen ja olivat nekin pääosin historiantutkijoitten aikaansaannoksia. Niistä alkaa tähän päivään ulottuva ja tieteellisessä keskustelussa edelleen kiivaanakin jatkuva (ks. Kivinen, Ahola & Hedman 2001) valikoitumistutkimuksen traditio, joka on yksi sosiologisen koulutustutkimuksen keskeisiä teemoja. Kiinnostus oppilaitten valikoitumiseen on yhteydessä 1800-luvun lopun yhteiskunnallisiin mullistuksiin, sääty-yhteiskunnan hajoamiseen ja järjestelmällisen peruskoulutuksen syntyyn (Kivinen 1988). Esimerkkinä voidaan mainita Kaarlo Jäntereen väitöskirja Koulunkäynti sosiaalisena ilmiönä vuodelta 1927. Siinä Jäntere tarkasteli Porin triviaalikoulua ja mm. sen oppilaitten kulkua yliopistoon, vaikka kyseessä ei varsinainen yliopistotutkimus ollutkaan. Kiintoisaa sen sijaan on jo työn otsikossa näkyvä sosiologinen ote. Koulutuksesta oli kehittymässä yksi yhteiskunnan perusinstituutio, jotain enemmän kuin seminarium religionis (Jäntere 1927, 1). 1 Professori Algot Scarinin laatima ja Martinus Tolpon puolustama väitöskirja Dissertatio historica de initiis rei literariea in Svethia (Aboae 1750). 2 Professori Erik Mikael Fantin johdolla julkaistu pro gradu -väitöskirja De studiosis Svecis in seminariis jesuitarum versus finem seculi XVI (Uppsaliae 1794). 13

Sakari Ahola & Jussi Välimaa Se, miten koulua on sittemmin rakennettu alhaalta ylös johtavaksi sosiaalisen kohoamisen mutta samalla ekskluusion ja uloslyönnin järjestelmäksi, on pitänyt sen nivelkohdissa tapahtuvan valikoitumisen tutkijoitten pysyvän kiinnostuksen kohteena. Ennen kuin tämä koulutusautomaatti (Ahola 1990, 39; vrt. Boudon 1974), joka näyttää edelleen väsymättä rullaavan, kunnolla käynnistyi, oli tosin tehtävä määrätietoista käännytystyötä (esim. Halila 1949, 42). Kunnossa piti olla myös niitten kouluttautumisen edellytysten, joita esim. L.A. Puntila tarkasteli Hämeen läänin pitäjistä tapahtunutta yliopistonkäyntiä koskeneessa tutkimuksessaan. Yhteiskunnassa täytyi olla olemassa selvä tietoisuus siitä, että korkeampi oppi oli jotakin tavoittelemisen arvoista. Lisäksi piti olla riittäviä taloudellisia edellytyksiä (Puntila 1934, 95). Koulutuksen nivominen yhtenäiseksi järjestelmäksi on ollut oleellinen osa kouluttautumisen edellytysten parantamisesta. Korkeakoulutuksen osalta se on merkinnyt massoittumista ja erilaisia ongelmia, joita on sitten 1950-luvulta lähtien tutkittu myös yliopistoissa kiihtyvään tahtiin. 1950-luvun väitöskirjoista on syytä nostaa esiin Yrjö Vuorjoen tutkimus Akateemisen koulutuksen työmarkkinallinen tarkoituksenmukaisuus. Siitä voidaan hyvinkin katsoa alkaneeksi koulutuksen ja työelämän keskinäissuhteita kartoittavan tutkimuslinjan, joka korkeakoulutuksen osalta nousi varsinaiseen kukoistukseensa 1970-luvun laman jälkeisen akateemisen työttömyyden kasvun myötä. Vuorjoen uuden avauksen taustalta löytyy Suomen Ylioppilaskuntien Liiton vuonna 1946 Suomen Kulttuurirahastolta saamansa apurahan turvin tekemä laaja akateemisten työmarkkinoiden kartoitus sekä professori Heikki Waris kuinkas muuten. Korkeakoulutuksen ja työn yhteyksiä käsittelevistä väitöskirjoista voidaan vielä mainita Matti Parjasen Learning, earning and withdrawing (1979), jonka keskiössä tosin oli korkeakouluopintojen keskeyttämisproblematiikka, sekä Pasi Tulkin Valtion virka vai teollinen työ? Insinöörikoulutus sosiaalisena ilmiönä 1802 1939 vuodelta 1996. Toinen, myös omalla tavallaan aikaansa edellä ollut väitöskirja oli Yrjö Littusen vuonna 1956 ilmestynyt Opintoympäristön vaikutus korkeakouluopiskelussa. Siinäkin taustavoimana oli SYL, ja kysymykset liikkuivat opintoahtaudesta opiskelijoiden harrastuksiin ja väkijuomien käyttöön. Tiedekunnat opintoympäristönä oli puolestaan Marjatta Marinin vuonna 1970 puolustaman väitöskirjan otsikko. Myös opintoympäristöä ja opiskelijoiden sosialisaatiota on sittemmin tutkittu runsaasti eri näkökulmista, ja tänä päivänä keskiöön ovat nousseet erityisesti kysymykset korkeakoulutuksen vaikuttavuudesta. 14

Mitä on korkeakoulututkimus? Johdatus vuosikirjaan Tutkimuspoliittinen mielenkiinto herää Ensimmäisen kerran laajempi koulutus- ja tutkimuspoliittinen kiinnostus korkeakoulututkimukseen näyttää heränneen 1960-luvulla korkeakoulujen laajentumisen ja sisäisen hallinnon uudistamisen myötä. Opetusministeriö teetti Kasvatustieteiden tutkimuslaitoksella uudistukseen liittyvää selvitystä, jonka yhteydessä kartoitettiin maamme korkeakoulututkimuksen tilaa ja tarvetta (Lillberg 1971) sekä julkaistiin ensimmäinen luettelo suomalaisesta korkeakoulututkimuksesta (Lillberg, Koskinen & Loikkanen 1972). Kasvatustieteiden tutkimuslaitos oli perustettu Jyväskylän yliopistohankkeen yhteydessä vuonna 1968 jatkamaan edeltäjänsä, vuonna 1957 perustetun Kasvatustieteellisen tutkimuskeskuksen toimintaa. Siitä on tullut maamme keskeinen koulutustutkimukseen erikoistunut laitos. Laitoksen kasvatteja ovat monet sittemmin tutuiksi tulleet korkeakoulututkimuksen nimet kuten esimerkiksi Päivi Elovainio, joka väitteli vuonna 1974 aiheesta Korkeakoululaitoksen rakenne ja yhteiskunnan muutos (ks. Sosiologia 1974). Elovainion työ on monella tapaa ajatuksellista jatkoa Jäntereen kysymyksenasetteluille siitä, miten yhteiskunnan muutos muovaa koulutusjärjestelmää, tässä tapauksessa vaikkapa eri tieteenalojen voimasuhteita. Elovainio on maininnan arvoinen siksikin, että hän harrasti vertailevaa korkeakoulututkimusta. Korkeakoulutuksen tutkimus voimistui KTL:ssa, kun tutkinnonuudistusreformin seuranta käynnistettiin laitoksessa 1970-luvulla. Tällä oli puolestaan omat vaikutuksensa. Ensinnäkin tutkijoiden yhteys opetusministeriöön seurantatutkimuksen rahoittajaan oli hyvin kiinteä: tutkimusten edistymisestä täytyi raportoida joka kolmas kuukausi. Toisaalta ministeriö halusi rahoittaa vain soveltavaa tutkimusta, mistä syystä akateemisia opinnäytteitä ei saanut tehdä ministeriön maksamalla ajalla. Tämä politiikka alkoi muuttua vasta 1980-luvun lopulla ja lopullisesti se hylättiin 1990-luvulla (Välimaa 2000). Millaista sitten oli korkeakoulututkimus 1960-luvulla mainittujen selvitysten perusteella? Johtuen siitä, että Lillbergin ja kumppanien bibliografiaan oli otettu kaikki materiaali komiteamietintöjä ja tilastoja myöden, on painotus korkeakoulujen hallinnon ja johtamisen alueella, kuten oheisesta taulukosta näkyy. Kun kaikkiaan listattuja tutkimuksia, selvityksiä ja raportteja oli vajaat viisisataa, näistä neljännes luokittui kyseiseen kategoriaan. Toinen, lähes yhtä suuri ryhmä, kosketteli opetusta ja opiskelua. 15

Sakari Ahola & Jussi Välimaa TAULUKKO 1. 1960-luvun korkeakoulututkimus tutkimusalueittain Tutkimusala f % Korkeakoulujen hallinto ja johto 116 24,2 Opetus ja opiskelu 108 22,7 Opiskelijakunta ja opiskelijaelämä yleensä 79 16,6 Tieteellinen tutkimustyö ja korkein opetus yleensä 71 15,1 Korkeakoulujen sijainti, rakennukset ja varusteet 36 7,6 Tutkinnot, todistukset ja oppiarvot 24 5,0 Opiskelijoiden terveydenhoito 15 3,2 Opetus- ja muu henkilökunta 14 2,9 Opintojen rahoitus 13 2,7 Yhteensä 476 100 Lillbergin (1971) korkeakouluille lähettämän tutkimuskyselyn perusteella tärkeimmät ajankohtaiset korkeakoulututkimuksen teemat liittyivät opiskelijoiden taustaan, muihin ominaisuuksiin ja käyttäytymiseen. Tuolloin, 1970- luvun alussa, tärkeimmiksi lisätutkimusta kaipaaviksi alueiksi nimettiin opetusmenetelmät, korkeakoulun tehtävät ja tuloksellisuus, korkeakouluun pääsy sekä tutkintojärjestelmä. Kaikkia näitä kysymyksiä on sittemmin runsaasti tutkittu. Mitään merkittäviä väitöskirjoja 60-luku ei tuottanut erilaisia puheenvuoroja ja pamfletteja sitäkin enemmän. Ainoa bibliografiaan merkitty on Isto Ruoppilan väitöskirja Nuorten ja varttuneiden opiskelijoiden väliset asenne-erot eräissä ylioppilaspohjaisissa oppilaitoksissa vuodelta 1967. Tutkimus ja politiikka Koulutuksen tutkimuslaitos on järjestänyt vuodesta 1981 lähtien korkeakoulututkimuksen symposiumia, joka on kerännyt laajasti niin tutkijoita, hallintoihmisiä kuin muitakin asiasta kiinnostuneista ajankohtaisista korkeakoulukysymyksistä keskustelemaan. Erityinen kytkentä tutkimuksen ja hallinnon välillä juontuu jo vuosikymmen aiemmin tavaksi tulleisiin opintoasianvirkamiesten ja korkeakoulututkijoitten neuvottelupäiviin. Julkaistua materiaalia löytyy esim. Jyväskylässä vuonna 1971 pidetyistä neuvottelupäivistä (ks. Kalaja & Lillberg 1972). Ajalleen tyypillisesti tuolloin kes- 16

Mitä on korkeakoulututkimus? Johdatus vuosikirjaan kusteltiin mm. siitä, pitäisikö niin opetusministeriöön kuin korkeakouluihinkin saada erityiset korkeakoulututkimusta hallinnoivat virastot. Silloinen KTL:n johtaja, Juhani Karvonen, määrittelikin alustuksessaan, että korkeakoulututkimuksen tulee palvella korkeakoulujen kehittämistä (emt. 16). Matti Parjanen, jonka aloitteesta Tampereelle puuhattiin korkeakoulutuksen professuuria, puolestaan kyseli tieteellisen, oppiaineissa tehtävän tutkimuksen ja opintoasiantoimistoihin tai rehtorinvirastoihin mahdollisesti keskitettävän tutkimuksen keskinäissuhteiden perään. Sen enempää ministeriöön kuin korkeakoulujen hallintoonkaan ei sitten kuitenkaan perustettu erityisiä tutkimusorganisaatioita, vaan alue jäi edelleen KTL:n ja lähinnä yksittäisten asiasta kiinnostuneitten tutkijoitten varaan. Poikkeuksina voidaan mainita Korkeakoulu- ja tiedepoliittinen tutkimussäätiö (KTTS), josta lisää jäljempänä, sekä Joensuun korkeakoulussa toteutettu ministeriön yliopisto ja ympäristö -tutkimushanke, jonka tiimoilta Ari Antikainen väitteli vuonna 1976 otsikolla Suomen korkeakouluverkko ja sen kehitysmahdollisuudet. Antikainen on ollut Joensuun yliopiston kasvatussosiologian maan ensimmäisen alan oppituolin professori vuodesta 1980. Toinen maininnan arvoinen hanke ja hahmo on Joensuun yliopistossa 1980- luvun lopulla toteutettu Ilmapiirit, kentät ja kulttuurit -projekti, joka oli jatkoa johtajansa professori Y.P. Häyrysen vuonna 1969 Helsingin yliopistossa suorittamalle opintoilmapiiritutkimukselle. Häyrynen väitteli vuonna 1970 aiheesta The flow of new students to different university fields. Career motivation, educational choice and discriminating effects of university admission. A study of Finnish female students. Vielä mainittuun symposiumiin palataksemme, ensimmäisen symposiumjulkaisun esipuheessa Mauri Panhelainen kuvaa korkeakoulututkimuksen tilannetta seuraavasti (Panhelainen 1981): Korkeakoulutukseen kohdistuvan tutkimuksen tie on kuitenkin ollut poikkeuksellisen kivinen, ei vähiten sen vuoksi, että pysyviä tutkimusresursseja on tällä sektorilla ollut maassamme olemattoman vähän. Tutkimus on tästä syystä usein ollut hajanaista ja katkelmallista, eikä soveltavan tutkimuksen pohjaksi ole useinkaan voitu riittävässä määrin kehittää perustutkimusvalmiutta ja tutkimuksen tieteellisen tason kannalta välttämätöntä teorianmuodostusta. Symposiumin esitelmät tarjoavat yhden läpileikkauksen tuon ajan korkeakoulututkimukseen. Valikoituminen ja sen hallinnollinen puoli, opiskelijava- 17

Sakari Ahola & Jussi Välimaa linnat, olivat edelleen tapetilla. Esimerkiksi Hannu Jalkanen ja Pentti Määttä kertoivat abiturienttien opiskelusuunnitelmista ja niiden toteutumisen edellytyksistä. Laajemman korkeakoulutus ja yhteiskunta -teeman alla Päivi Elovainio puolestaan kertoi jo edellä mainittuun väitöskirjaansa liittyen siitä, miten 1800-luvun lopun yhteiskunnalliset ristiriidat vaikuttivat korkeakoululaitoksen laajenemiseen ja eri tieteenalojen painottumiseen Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa. Kyseessä lienee vertailevan korkeakoulututkimuksen alkusoitto maassamme. Omat teemaryhmänsä olivat ansainnet korkeakouluopiskelijoiden tiedekäsitykset ja opinto-orientaation kehitys, joiden voi katsoa edustavan tutkimuksen oppimispsykologista valtavirtaa. Tähän liittyvät kysymykset - kuten mitä ja miten korkeakouluopiskelijat oppivat - ovat edelleen ajankohtaisia ja esimerkki uusia lähestymistapoja mm. piilo-opetussuunnitelman käsitteen kautta saaneesta korkeakoulututkimuksen linjasta (esim. Ahola & Olin 2000). Myös evaluaatio oli päivän sana jo vuonna 1981. Kuten edellä mainittiin, on korkeakoulututkimuksella ollut erityinen ja aina välin ongelmaiseksi kärjistynyt suhde korkeakouluhallintoon ja -politiikkaan. Tämä ei johtune niinkään siitä, että korkeakoulututkimus olisi jotenkin käytännönläheisempää ja siitä syystä politiikka-alttiimpaa kuin vaikkapa sosiaalipolitiikka tai joku muu yhteiskuntatiede, vaan siitä, että korkeakoulututkimuksella ei ole ollut omaa tieteellistä kotiaan, paikkaansa Alma Materin turvallisessa huomassa. Korkeakoulututkimuksen symposiumit ovatkin osaltaan olleet tärkeitä tutkijayhteisön integraatiota edistäneitä tapahtumia. Tästä kertoo myös toisen symposiumin avauksessa vuonna 1984 puhunut Markku Linna (ks. Lestinen 1985): Korkeakoulututkijoitten seminaarit ovat 1980-luvulla saaneet toisenlaisen painotuksen. Niistä on muodostunut tutkijoiden jatkokoulutusluonteisia tapaamisia ja tutkimuksen arviointitilaisuuksia, joiden ohjelma on tieteellisesti korkeatasoinen ja ne ovat saaneet myös kansainvälistä väritystä. Keskustelu käydään nyt tutkijoiden välillä ja tutkimuksen intressejä etusijalla pitäen. Toisaalta Linnalla oli korkeakoulupolitiikan tekijänä ja tutkimustiedon hyväksikäyttäjänä hieman samaa pelkoa kuin kansliapäällikkö Jaakko Nummisella, jonka Kasvatus-lehdessä ilmestynyttä puheenvuoroa Linna esityksessään 18