NISKA-HARTIASEUDUN KIPUOIREET VANHUSTEN LAITOSHOIDON HOITOTYÖNTEKIJÖILLÄ

NISKA-HARTIASEUDUN KIPUOIREET VANHUSTEN LAITOSHOIDON HOITOTYÖNTEKIJÖILLÄ Yhteydet fyysiseen suorituskykyyn, asiakaskuormitukseen ja koettuun työkykyyn Tuija Toikka pro gradu tutkielma ergonomia Kuopion yliopiston fysiologian laitos Maaliskuu 2004

KUOPION YLIOPISTO, lääketieteellinen tiedekunta [tiivistelmä] Fysiologian laitos Ergonomia pääaineena TOIKKA TUIJA, S: Niska-hartiaseudun kipuoireet vanhusten laitoshoidon hoitotyöntekijöillä. Yhteydet fyysiseen suorituskykyyn, asiakaskuormitukseen ja koettuun työkykyyn. Opinnäytetutkielma, 66 s., 3 liitettä (3 s.) Opinnäytetutkielman ohjaajat: professori Veikko Louhevaara ja FT Tiina Pohjonen Maaliskuu 2004 avainsanat: hoitohenkilöstö, tuki- ja liikuntaelintentaudit, fyysinen kunto, työn kuormittavuus, työkyky Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää onko vanhusten laitoshoidossa työskentelevien naisten (n=52) fyysisellä suorituskyvyllä, osaston asiakastyön kuormitustekijöillä ja työntekijän kokemalla työkyvyllä yhteyttä koettuihin niska-hartiaseudun kipuoireisiin. Koettuja niska-hartiaseudun kipuoireita ja koettua työkykyä selvitettiin kyselylomakkeella. Fyysinen suorituskyky mitattiin maksimaalisella polkupyöräergometritestillä, tuki- ja liikuntaelinten suorituskykytesteillä sekä selän sivutaivutustestillä. Asiakastyön kuormittavuuden mittarina käytettiin pitkäaikaishoidon RAI asiakkaan arviointijärjestelmän RUG III/22 luokituksen avulla saatavan kustannuspainon ja hierarkkisen ADL skaalan osastokohtaisia keskiarvoja. Niska-hartiaseudun kipuoireita oli kokenut kyselyä edeltävän kolmen kuukauden aikana 48 % koehenkilöistä. Ikäryhmässä alle 35 vuotta 65 % ilmoitti kipuoireista, kun taas vanhimmassa ikäryhmässä suurin osa oli oireettomia. Yli puolella testatuista käsi- ja hartialihasten toimintakyky oli hyvä, mutta joka toisella selkä- ja vatsalihasten voimakestävyys olivat keskimääräistä heikommat, samoin maksimaalinen hapenottokyky ikäryhmässä 35-49 vuotta. Tutkimus vahvisti tutkimustuloksia, joiden mukaan koetut niskahartiaseudun kipuoireet eivät ole yhteydessä fyysiseen suorituskykyyn. Useat aiemmat tutkimukset liittävät niska-hartiaseudun kipuoireet kuitenkin työn psykososiaalisiin tekijöihin, joita tässä tutkimuksessa ei selvitetty. Pitkäaikaishoidon RAI tietojärjestelmällä mitatulla asiakaskuormituksella ei ollut tässä tutkimuksessa yhteyttä koettuihin niska-hartiaseudun kipuoireisiin. Koetut niska-hartiaseudun kipuoireet olivat yhteydessä koettuun työkykyyn, kun ikä kontrolloitiin testituloksista. Työntekijöiden fyysinen suorituskyky oli vanhusten laitoshoidossa tehtävän työn vaatimuksiin nähden heikko. Koska työn kuormittavuus edelleen lisääntyy laitoksiin tulevien vanhusten kunnon heikentyessä, olisi työkykyä ylläpitävän toiminnan kohdistuttava työntekijöiden fyysisen toimintakyvyn lisäämiseen, työn fyysisten kuormitustekijöiden vähentämiseen sekä työn hallinnan parantamiseen. Osastojen henkilöstömitoituksista päätettäessä on asiakkaiden hoitotarpeen ohella huomioitava työntekijöiden yksilölliset voimavarat ja työstä suoriutumisen edellytykset. RAI- tietojärjestelmän käyttöä objektiivisena asiakastyön kuormitustekijöiden mittarina kannattaisi tutkia edelleen.

UNIVERSITY OF KUOPIO, Faculty of Medicine [abstract] Department of Physiology Main subject Ergonomics TOIKKA TUIJA, S: Neck-shoulder pain symptoms of health care workers at the oldage home related to physical capacity, client stress, and perceived work ability Thesis, 66 pages, 3 appendixes (3 pages) Tutors: professor Veikko Louhevaara ja PhD Tiina Pohjonen March 2004 Key words: nursing, musculoskeletal diseases, physical fitness, workload, work ability The objectives of this study was to examine if neck-shoulder pain symptoms of health care workers (n=52) at the old-age home has a relation to physical capacity, client stress and perceived work ability. Perceived neck-shoulder pain symptoms and perceived work ability were obtained with a questionnaire. Physical capacity was assessed with maximal bicycleergometer test, muscle tests and trunk side-bending test. Data from Resident Assessment Instrument (each work units mean values of Case-Mixed-Index from RUG III/22 classification and of self performance scale) was used as a measure of client stress. 48 % of workers were having neck-shoulder pain during the past three months. In the age group under 35 years 65 % reported pain symptoms, while most of the group of 50 years or older were healthy. The upper extremities endurance was good in over a half of the study group, but every second worker had a trunk extension and a flexion endurance lower than average. Also every other in the age group of 35 to 49 years had a low maximal aerobic capacity. The study confirmed the result, according which the neck-shoulder pain is not related to physical capacity. Several previous studies have shown a correlation between the neck-shoulder pain and psychosocial factors of work environment. Psychosocial factors were not included in this study. Client stress, measured with Resident Assessment Instrument, had no relation to neck-shoulder pain symptoms in the present study. Neck-shoulder pain symptoms correlated with perceived work ability, when age was controlled. Workers` physical capacity was weak with respect to work demands at the old age homes. Since workload at geriatric care is increasing while residents at the institutions are getting weaker, promotion of work ability should focus on improving workers physical condition, decreasing physical workload and improving job control. While targeting facilities, management should take into consideration both clients need for assistance and workers individual resources and work ability. It might also be worthwhile to further examine the use of the RAI system as an objective measure of workload.

Esipuhe Tämä opinnäytetyö on osa Työsuojelurahaston rahoittamaa työhyvinvoinnin tutkimusja kehittämishanketta, jota toteutettiin osin yhteistyössä Työterveyslaitoksen kanssa vuosien 2001-2003 aikana Kustaankartanon vanhustenkeskuksessa Helsingissä. Tutkielman valmistumista ovat ohjanneet filosofian tohtori, kehittämispäällikkö Tiina Pohjonen Helsingin kaupungin työterveyskeskuksesta sekä professori Veikko Louhevaara Kuopion yliopistosta. RAI tietojärjestelmään liittyvissä asioissa opastivat laatusuunnittelija Ritva Kuosmanen sekä johtaja, ylilääkäri Harriet Finne-Soveri, molemmat Kustaankartanon vanhustenkeskuksesta. Espoossa maaliskuussa 2004 Tuija Toikka

Sisältö 1 JOHDANTO... 1 2 KIRJALLISUUSKATSAUS... 2 2.1 TUTKIMUKSEN VIITEKEHYS... 2 2.2 KÄSITTEET... 3 2.3 VANHUSTYÖN KUORMITUSTEKIJÄT... 5 2.3.1 Asiakaskuormitus... 5 2.3.2 Työn fyysiset vaatimukset, työympäristö ja työvälineet vanhustyössä... 8 2.3.3 Työn psyykkiset vaatimukset ja työjärjestelyt... 12 2.3.4 Vuorotyö... 15 2.4 TYÖNTEKIJÄ HOITOALALLA - YKSILÖLLISET OMINAISUUDET JA KUORMITTUMINEN... 16 2.4.1 Fyysinen suorituskyky... 17 2.4.2 Työntekijän terveys ja työkyky... 19 2.4.3 Työntekijän ammattitaito ja psyykkiset ominaisuudet... 21 2.5 TYÖNTEKIJÖIDEN KUORMITTUMINEN HOITOTYÖSSÄ... 22 2.5.1 Fysiologiset vasteet ja psyykkiset reaktiot... 22 2.5.2 Koetut niska-hartiaseudun kipuoireet... 24 3 TUTKIMUKSEN TAVOITTEET... 29 4 AINEISTO JA MENETELMÄT... 29 4.1 KOEHENKILÖT... 29 4.2 TUTKIMUSASETELMA JA TUTKIMUKSEN ETENEMINEN... 31 4.3 MITTAUSMENETELMÄT... 32 4.3.1 Taustamuuttujat... 32 4.3.2 Suorituskykytestit... 33 4.3.3 Asiakaskuormitus... 33 4.3.4 Kyselyt... 35 4.3.5 Tilastolliset menetelmät... 36 5 TULOKSET... 36 5.1 KOETUT OIREET... 36 5.2 FYYSINEN SUORITUSKYKY... 37 5.3 ASIAKASKUORMITUS... 40 5.4 KOETTU TYÖKYKY... 41 5.5 MUUTTUJIEN VÄLISET YHTEYDET... 42 6 POHDINTA... 46 6.1 TUTKIMUKSEN YLEISTETTÄVYYS... 46 6.2 MITTAUSMENETELMIEN LUOTETTAVUUS... 47 6.3 TULOSTEN POHDINTA... 51 6.3.1 Niska-hartiaseudun kipuoireiden yhteydet fyysiseen suorituskykyyn... 51 6.3.2 Niska-hartiaseudun kipuoireiden yhteydet asiakaskuormitukseen... 55 6.3.3 Niska-hartiaseudun kipuoireiden yhteydet koettuun työkykyyn... 57 7 JOHTOPÄÄTÖKSET... 60 LÄHTEET... 61 LIITTEET

1 1 JOHDANTO Hoiva-alan työntekijöiden työn kuormittavuus kasvaa jatkuvasti kuntien toistuvien säästötoimien ja vanhusten kunnon heikentymisen takia. Työvoimavaltaisella alalla säästöjen lähes ainoaksi merkittäväksi kohteeksi jää henkilökunnan määrästä tinkiminen ja sijaisten käytössä säästäminen. Resurssien suuntaaminen avopalveluun ja vanhusten hoitaminen kotona entistä pidempään ovat osaltaan lisänneet vanhusten laitoshoidon raskautta. Vanhainkodeissa hoidetaan fyysisesti aiempaa heikkokuntoisempia asukkaita terveyskeskuksen vuodeosastoa pienemmällä henkilöstömitoituksella ja lähes puolet pienemmillä kustannuksilla. (Vaarama, 1995; Vaarama ym., 1999) Tällä hetkellä ainakin suuremmissa kunnissa kuntien valtionosuuksien leikkaukset vähentävät laitosten määrärahoja ja sitä kautta kiristävät henkilökunnan työoloja ja työtahtia. Sairaanhoitajaliiton jäsentutkimuksen (1999) mukaan hoitoalalla eniten viime vuosina ovat lisääntyneet työn henkinen ja fyysinen kuormitus sekä työkiireet (Keckman- Koivuniemi, 1999). Samanaikaisesti vaikutusmahdollisuudet työn organisointiin ja sisältöön ovat vähentyneet, minkä vuoksi kiireen hallinnan ja säätelyn mahdollisuudet ovat heikentyneet (Pohjonen ym., 1995a). Stakesin vanhusten laitoshoidon tilaa tutkineen työryhmän mukaan vanhuspalvelussa toimivan henkilökunnan määrät sekä koulutustaso Suomessa vaihtelevat suuresti, mutta laitosten todelliset henkilöstömitoitukset ovat tiukentuneet. Yksittäisten laitosten fyysiset puitteet ovat hyvin erilaisia, samoin kuin niiden palveluiden määrä ja laatu, henkilöstöresurssien määrä sekä työn organisointi. (Vaarama ym., 1999) Suurten ikäluokkien eläköityessä henkilökuntapula on uhkaamassa hoitoalalla. Tämän voi käytännössä havaita jo nyt sijaisten saatavuuden vaikeutumisena. Työn kuormitustekijöitä on vanhustenhuollossa saatava vähentymään, jotta alalle saataisiin houkuteltua uutta työvoimaa ja nykyiset ikääntyvät työntekijät jaksaisivat ammatissa eläkeikään asti. Tuki- ja liikuntaelinoireet ovat merkittävä ongelma hoitoalalla. Lähteestä ja kysymysmuodosta riippuen tuki- ja liikuntaelinten kipuoireiden esiintyvyys hoitoalalla vaihtelee niskaoireiden osalta 30-80 % välillä ja alaselän osalta 36-63 %

2 välillä. Hoitoalalla työperäiset tuki- ja liikuntaelinoireet ovat tutkimusten mukaan enemminkin jatkuvan ylikuormituksen aiheuttamia kuin potilassiirtojen yhteydessä sattuneista tapaturmista johtuvia (Hollingdale, 1997; Owen, 2000; Pohjonen, 2001). Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, onko vanhustenhoitolaitoksen työntekijöiden fyysisellä suorituskyvyllä, kokemalla työkyvyllä ja osaston asiakaskuormituksella yhteyttä niska-hartiaseudun kipuoireisiin. 2 KIRJALLISUUSKATSAUS 2.1 Tutkimuksen viitekehys Tämän tutkimuksen viitekehyksenä on kuorma-kuormittuminen malli. Malli erittelee ihmisen työssä kuormittumiseen vaikuttavia tekijöitä (fyysisiä tai psyykkisiä), jotka voivat yli- tai alikuormittaa työntekijää. Työn kuormitustekijät voivat olla myös sopivia ihmisen yksilöllisiin ominaisuuksiin nähden, jolloin työntekijä ei kuormitu haitallisesti. Kuormituksen kesto voi vaihdella, mutta haitallisena se voi aiheuttaa työntekijälle terveysvaara. Työntekijän toimintakyvyn kannalta työn vaatimukset voivat olla määrällisesti kohtuuttoman suuret tai liian alhaiset tai laadullisesti liian helpot tai liian vaikeat. Puutteet työvälineissä tai niiden käyttötaidoissa, voivat aiheuttaa kuormitustekijöiden lisääntymistä. Joidenkin kuormitustekijöiden kuormitusvaikutus voi olla pieninäkin määrinä suuri. (Ilmarinen, 1985) Työntekijän yksilölliset ominaisuudet vaikuttavat hänen työssä kuormittumiseensa. Viitekehyksessä työkyky kuvaa ihmisen edellytyksiä suoriutua työn ammatillisista vaatimuksista, kun taas toimintakyky työntekijän valmiuksia, kykyjä ja voimavaroja selviytyä päivittäisen elämän vaatimuksista. Työkykyyn vaikuttavat keskeisesti kulloinenkin terveydentila, työntekijän psyykkiset ja fyysiset voimavarat, ikä, sukupuoli, ammattitaito ja motivaatio. (Ilmarinen, 1985)

3 Ihminen kuormittuu epäsopivasti, kun ihmisen ominaisuudet eivät vastaa työn vaatimuksia ja kuormitustekijät muodostuvat haitallisiksi. Kuormittuminen voi näkyä sekä fyysisinä että psyykkisinä oireina (tai näiden yhdistelminä), tuntemuksina, fysiologisina vasteina, käyttäytymisen muutoksina tai psyykkisinä reaktioina. Pitkään jatkunut tai kuormitusvaikutukseltaan erityisen suuri haitallinen kuormittuminen voi johtaa työtyytymättömyyteen tai sairastumiseen. (Ilmarinen, 1985) TYÖN KUORMITUSTEKIJÄT IHMISEN YKSILÖLLISET OMINAISUUDET IHMISEN KUORMITTUMINEN Fyysiset työn vaatimukset lihastyö voimankäyttö työasennot Työvälineet Työympäristö fysikaalinen kemiallinen työaika sosiaaliset suhteet sidonnaisuus pakkotahtisuus Psyykkiset työn vaatimukset tieto yksipuolisuus vastuu Terveydentila Työkyky Toimintakyky voimavarat ikä sukupuoli taidot minäkäsitys motivaatio elämäntilanne Fyysinen Psyykkinen tuntemukset oireet Kuva 1. Kuorma-kuormittuminen malli (Ilmarinen, 1985). käyttäytymisen muutokset fysiologiset vasteet ja psyykkiset reaktiot 2.2 Käsitteet Työn piirteet ja työn kuormitustekijät ovat määritelmällisesti eri asioita, mutta niiden välinen ero jää usein hämäräksi (Elovainio ym., 2001). Tässä tutkimuksessa työn piirteet käsitetään osaksi työn kuormitustekijöitä. Hackmanin ja Oldhamin (1976) työn piirremallilla tarkoitetaan teoriaa, joka olettaa, että työssä on viisi mm. työtyytyväisyyteen, työmotivaatioon, hyvään suoritustasoon ja ihmisen kuormittumiseen vaikuttavaa ydinpiirrettä: 1) työn vaatimat taidot 2) työkokonaisuus 3) työn merkittävyys 4) työn itsenäisyys ja 5) palaute työstä. Teorian mukaan se, missä määrin ja miten monipuolisesti työntekijä voi hyödyntää osaamistaan työssään, muodostaako työ selkeän alusta loppuun asti suoritettavan kokonaisuuden ja

4 kokeeko työntekijä tehtävänsä merkittäväksi ja myönteisellä tavalla muiden ihmisten elämään vaikuttavaksi, vaikuttaa työntekijän työtyytyväisyyteen ja kuormittumiseen. Hyvin järjestetyssä työssä työn tekemiseen ja suunnitteluun pystyy vaikuttamaan, työntekijä saa päättää itsenäisesti työhönsä liittyvistä asioista sekä työstä saa aitoa ja suoraa palautetta. (Hackman & Oldham, 1976; Vartiainen, 1997; Kivimäki ym., 1998; Elovainio ym., 2001) Työn hallinta -käsite kuvaa työntekijän mahdollisuuksia vaikuttaa oman työteon olosuhteisiin ja sisältöön. Keskeisimpiä työn hallinnan osa-alueita ovat työn monipuolisuus, vaikutusmahdollisuudet työhön ja osallistumismahdollisuudet omaa työtä koskevaan päätöksentekoon. (Vahtera ym., 2002b) Työhön ja työyhteisöön liittyvät psykososiaaliset tekijät ilmaisevat työntekijöiden kokemuksia siitä, miten ryhmät ja organisaatio toimivat työpaikalla sekä yksilön kokemuksia työnsä piirteistä ja kuormituksesta. (Elovainio ym., 2001) Psykososiaalista kuormitusta voidaan kuvata työn hallinnan ja työn psyykkisten vaatimusten keskinäisenä suhteena. Työ kuormittaa paljon, jos työn hallinta on vähäistä ja työn vaatimukset ovat silti suuret tai työn hallinta on suuri, mutta työ on alikuormittavaa. (Karasek & Theorell, 1990) Asiakaskuormitus käsitteen tarkoituksena on erotella vanhustenlaitoshoidon asiakkaan hoidon vaativuudesta johtuva työnkuormitus muista työn kuormitustekijöistä. Hoitohenkilökuntaan kuuluvien ammattinimikkeet vaihtelevat laitoskohtaisesti. Puhuttaessa vanhusten laitoshoidon ammattiryhmistä tässä tutkimuksessa käytetään nimikkeitä sairaanhoitaja, hoitaja (hoitoalan ammattiasteen koulutuksen saanut työntekijä, kuten perushoitaja, lähihoitaja tai kodinhoitaja) sekä osastolla avustavasta henkilökunnasta vanhainkodeissa hoitoapulainen, terveyskeskusten vuodeosastoilla laitosapulainen tai laitoshuoltaja.

5 2.3 Vanhustyön kuormitustekijät 2.3.1 Asiakaskuormitus Asiakaskuormitus vanhusten laitoshoidossa muodostuu osaston asukkaiden aiheuttamista työn fyysisistä ja psyykkisistä vaatimuksista. Käytännössä asiakkaasta johtuvien kuormitustekijöiden määrä vaihtelee eri laitoksissa ja jopa saman laitoksen eri osastoilla. Suomessa jo usealla paikkakunnalla käytössä oleva atk-pohjainen mittari, pitkäaikaishoidon RAI asiakkaan arviointijärjestelmä kertoo, millainen on laitoksen asukkaiden toimintakyky ja minkälaiset sairaudet aiheuttavat heidän toimintakykynsä heikkenemistä (Noro ym., 2001). Esimerkiksi Helsingin kaupungin vanhainkotien ja terveyskeskusten vuodeosastojen asukkaat ovat RAI:n mukaan melko samantyyppisiä ja iso osa tarvitsee lääke- ja hoitotieteellisesti vaativaa hoitoa. (Valvanne ym., 2001) Työn fyysisiin ja psyykkisiin vaatimuksiin kussakin laitoksessa ja eri osastoilla vaikuttaa oleellisesti niiden asukasrakenne. Muun muassa Helsingin kaupungin vanhuspalveluohjelman mukaan vanhusten sijoittaminen terveyskeskuksen tai vanhainkodin välillä perustuu vanhusten toimintakyvyn asteeseen ja sairaanhoidollisen avun tarpeeseen. Vuonna 2000 tehdyn mittauksen mukaan vain 6 % pitkäaikaisyksiköissä asuvista liikkuu normaalisti ja kahdeksan kymmenestä on talutettavia tai täysin avustettavia. Vanhainkodeissa asuvista joka viides liikkuu itsenäisesti ja kolmannes on täysin autettavia. (Valvanne ym., 2001) Tarvittava hoito voi olla muillakin tavoin vaativaa: asukkaat voivat sairastaa dementoivia sairauksia, oireilla psyykkisesti tai esimerkiksi tarvita lääketieteellisesti haasteellista hoitoa. Myös suhteet omaisiin aiheuttavat asukaskohtaisesti erilaisia paineita.

6 Vanhainkotien sekaosastoilla asukkaiden hoidon tarve voi olla hyvin erilainen ja laajaalaista geriatrista osaamista vaativaa. Sekaosastoiksi kutsutaan osastoa, jonka asukasrakenne on muodostunut diagnooseiltaan ja voimavaroiltaan erilaisista asukkaista. Samalla sekaosastolla voi siis asua esimerkiksi dementiaa sairastavia potilaita ja vaikkapa psyykkisistä syistä laitoshoitoa tarvitsevia vanhuksia. Tutkimusten mukaan osaston erikoistuminen tiettyyn asiakasryhmään lisää henkilökunnan hyvinvointia, helpottaa työn organisointia ja parantaa paitsi työn hallintaa myös hoidon laatua. (Pohto-Kapiainen, 1997; Valvanne ym., 2001; Lindström, 2002) Osastojen erikoistuminen kannattaa myös Sinervon (2000) vanhustenhuollon henkilökunnalle tekemän tutkimuksen perusteella, minkä mukaan asiakkaiden toimintakyky vaikuttaa työntekijöiden fyysisiin rasitusoireisiin erityisesti työntekijöiden kokeman asiakaskuormituksen kautta. Se, miten fyysisesti tai psyykkisesti raskaaksi hoitaja kokee asiakkaan, on työntekijän kuormittumisen kannalta merkityksellisempää kuin asiakkaan todellinen toimintakyky. Vaikka asiakkaan hoidon tarpeella on yhteys työn fyysiseen kuormitukseen, asiakkaan aiheuttama psyykkinen stressi lisää kuormittumista. Työyhteisön sisälläkin käsitykset asiakkaiden toimintakyvystä ja tarpeista vaihtelivat voimakkaasti. Tällä saattaisi olla yhteys myös työntekijöiden stressiin ja työssä viihtymiseen. (Sinervo, 2000) Tiettyyn asiakasryhmään erikoistuneella osastolla henkilökunta on usein persoonallisten piirteiden tai kiinnostuksen mukaan valikoitunutta ja siten motivoitunutta kehittämään toimintaa asiakasryhmän tarpeista käsin, eikä haasteellisiakaan tilanteita koeta kuormittavina. Osaamisen kehittäminen helpottuu, kun kohderyhmä ja työn tavoitteet ovat selkeät. Asiakaskuormitusta kasvattaa ristiriita toimintatavoissa ja hoitoideologiassa. Jos toimitaan rutiininomaisesti ja oikeana työn tekemisenä pidetään määrällistä tehtävistä suoriutumista, erityistä huomiota tai hoitoa vaativat potilaat koetaan kuormittaviksi, koska he sekoittavat päiväjärjestyksen. Kun asiakkaiden hoidolle asetetut tavoitteet ja itse hoito ovat yksilöllisiä ja realistisia sekä työntekijällä on riittävästi tietoa vanhuuteen liittyvistä sairauksista, koettu kuormittuminen vähenee. Toisaalta, jos työntekijä on suuntautunut yksilölliseen hoitotyöhön, mutta työ on järjestetty tehtäväkeskeisesti sarjaksi pakollisia toimintoja, asiakkaat voidaan kokea kuormittaviksi, koska asetettuja

7 tavoitteita ei saavuteta. Yksilöllinen ote ja mukaanmeno asiakkaan elämään voivat myös lisätä stressiä. Asiakkaiden aiheuttama kuormitus koettiin vanhainkodeissa merkittävämmäksi kuin terveyskeskusten vuodeosastoilla. (Sinervo, 2000) Potilaan kuoleman hoitaminen on koettu hoitoalan tutkimuksissa vaikeana ja ahdistavana. Mielialan merkitys hoitotilanteissa kuormittumiseen on huomattava. Vaikka vanhustyössä elämän rajallisuus on läsnä jatkuvasti, ajatus kuolemasta aiheuttaa ristiriitaisia tunteita, epävarmuutta ja avuttomuutta. Omaisten huomioiminen ja kohtaaminen vaatii paljon voimavaroja ja koetaan kuormittavaksi, etenkin jos näkemykset omaisten kanssa ovat kovin erilaisia ja omaiset syytelevät asiakkaan kuoleman jälkeen. Toisaalta vanhustyötä tekevät kokevat turhauttavana jatkuvan rutiinitöiden toistamisen ja vanhusten tilan vähäiset muutokset. Myös hoidettavien hitaaseen tahtiin mukautuminen vaatii kärsivällisyyttä ja kykyä sietää toisten odotuttamisesta aiheutuva stressi ja kiireen tuntu. Toiminnan asiakaslähtöisten tavoitteiden käytännön toteuttamisen mahdottomuus aiheuttaa turhautumista ja kotiin lähtiessä olo voi olla ahdistava, kun työt ovat jääneet puolitiehen. (Molander, 2002; Nuikka, 2002) Osaston henkilökunnan määrä sekä koulutustaso vaikuttavat työn kuormittavuuteen. Terveyskeskuksen vuodeosastolla henkilökuntamitoitus on suurempi kuin vanhainkodeissa. Käytännössä laitoksessa on työssä 0,2-0,5 henkilöä kymmentä vanhusta kohti, mikä on vanhusten laitoshoidon tilaa tutkineen työryhmän mielestä huonokuntoisten vanhusten hoitamiseen liian vähän. (Vaarama ym., 1999) Terveyskeskuksissa hoitotyön mitoituksiin lasketaan vain koulutetun henkilökunnan osuus, mutta vanhainkodeissa hoitoapulaiset lasketaan henkilöstömitoitukseen, vaikkeivät hoitotyöhön osallistuisikaan (Valvanne ym., 2001). Asukkaiden kunto ei kuitenkaan käytännössä pysy jatkuvasti vakaana, vaan vaihtelee ajan mittaan. Vanhuksen toimintakyky saattaa heikentyä nopeasti, jolloin esimerkiksi vanhainkodin osastolla muutama vuodepotilas lisää työn kuormitustekijöitä huomattavasti sekä vaikuttaa työn organisointiin. Laitosten henkilökuntamitoitus ei jousta asukkaiden toimintakyvyn vaihteluiden mukaisesti.

8 2.3.2 Työn fyysiset vaatimukset, työympäristö ja työvälineet vanhustyössä Vaaraman ym. (1999) mukaan koettuja ergonomisia ongelmia on erityisesti kunnallisissa vanhainkodeissa ja terveyskeskuksissa. Ergonomiset ongelmat olivat yhteydessä palvelujen heikompaan laatuun. Kun osataan oikeat työasennot ja potilassiirtomenetelmät, työn fyysinen kuormittavuus vähenee ja tämä heijastuu parempina hoitotuloksina. (Vaarama ym., 1999) Hoitotyön fyysistä kuormitusta lisää avustaminen tehtävissä, jotka asukas pystyisi tekemään ehkä itsekin: asiakkaan jalkojen nostaminen vuoteeseen makuulle mentäessä, työntäminen pyörätuolilla kävelyttämisen sijasta, pukeminen, riisuminen, peseminen ja niin edelleen. Laitokseen tulevalla vanhuksella saattaa olla vielä omia tapojaan ja tottumuksiaan, mutta jonkin ajan kuluttua asukas mukautuu laitoksen tapoihin ja odottaa apua henkilökunnalta. (Sinervo, 1993; Sinervo, 1996) Vastaava hoitokulttuurin ongelma voi alkaa jo kotipalvelusta, jos vanhusta ei pidetä aktivoitavana yhteistyökumppanina, vaan työn kohteena ovat asiakas ja tämän koti (Pohjonen, 1996). Toisaalta vanhainkodeissa hoidetaan myös vuodepotilaita, jotka kuuluisivat hoitoisuutensa puolesta ennemminkin terveyskeskuksen vuodeosastoille (Sinervo, 1993; Sinervo, 1996). Ergonomiset ongelmat ovat Sinervon (2000) tutkimuksessa merkittävin fyysisten rasitusoireiden selittäjä. Ergonomisten apuvälineiden käyttö ja avun pyytäminen työtoverilta ovat esimerkkejä organisaatiokulttuurin vaikutuksesta yksittäisten työyhteisöiden käyttämiin työmenetelmiin. Kiire ja rutiinimaiset työtavat saattavat johtaa äkkiliikkeisiin ja huonoihin nostotapoihin. (Sinervo, 2000) Hoitoalalla tehtyjen tutkimusten perusteella fyysisistä kuormitustekijöistä työntekijöitä eniten haittasivat nostot, huonoissa työasennoissa työskentely ja kumarat asennot. Vähän yli puolet nimesi osaston ergonomisen suunnittelun puutteelliseksi, erityisesti vuoteiden välissä oli liian vähän tilaa työnteon kannalta. (Engels ym., 1996) OWAS

9 menetelmällä (OWAS= Ovako Working Posture Analyzing System) arvioituna huonoja työasentoja hoitotyössä oli viidennes havainnointiajasta. Työtehtävät vaihtelivat nopeasti ja kestivät harvoin yli neljä minuuttia kerrallaan. (Engels ym., 1994) Päivittäin kumarassa tai selkä huonossa asennossa työskenteli sosiaali- ja terveysalan työntekijöistä vuonna 2000 lähes puolet (Piirainen ym., 2000). Kaikista ammattialoista suhteellisesti eniten yli 25 kg taakkojen käsittelyä on terveys- ja sosiaalialan töissä, mutta lähes puolet taakkoja käsittelevistä naisista ei käytä nostolatteita, koska niitä ei ole saatavilla. Nostoja useita kertoja päivässä ilmoitti kolmannes terveys- ja sosiaalialalla työskentelevistä ja useita kertoja tunnissa 15 % alan työntekijöistä. (Piirainen ym., 2000) Selän osalta suuri biomekaaninen kuormitus on mitattu potilaiden nostoissa ja siirroissa. Potilaiden käsittelyssä on painon lisäksi otettava huomioon siirrettävän ihmisen koko, muoto, epämuodostumat ja liikerajoitukset, toimintakyky, tasapaino, koordinaatio, vastustus, jäykkyys sekä yhteistyökyvyttömyys. Ennakoimattomat liikkeet tai vastustus voivat heikentää avustajan tasapainosta aiheuttaen tapaturmia. Välineiden puuttuminen, ahtaat tilat ja vuoteet vailla säätömahdollisuuksia, voivat myös lisätä selän tapaturmariskiä estäessään avustajaa käyttämästä kunnolla omaa kehoaan siirroissa. (Edlich ym., 2001) Kurkottelut siirrettäessä potilaita tasolta toiselle ja avustettaessa vuoteessa ovat merkittävimpiä selän vaurioitumista aiheuttavista tekijöistä. Potilaan siirtäminen vuoteessa tarttumalla kainaloista, tarttumalla reisistä ja hartioista sekä käyttämällä vetolakanaa aiheuttavat L5-S1 välilevyyn 3,800-6,600 newtonin paineen, jonka yhdysvaltalainen National Institute of Safety and Health on luokitellut ylittäväksi turvallisuusrajan (3,400 N). (Owen, 2000) Potilassiirtojen ja potilaan avustamisen kuormittavuutta voidaan säädellä siirron apuvälineiden, työtapojen ja tekniikan avulla sekä työtä järjestelemällä. Työntekijöiden olisi hallittava lukuisia erilaisia avustustekniikoita sekä osattava soveltaa niitä eri tilanteissa myös kiireen keskellä (Hollingdale 1997). Engkvistin (2001) tutkimuksessa sairaalassa, jossa lisättiin potilassiirron apuvälineiden käyttöä ja vältettiin nostamista, saatiin selän tapaturmia, selkäoireita sekä tuki- ja liikuntaelinoireista johtuvia

10 poissaoloja vähentymään. Tamminen-Peter (2002) toteaa uusien potilassiirtomenetelmien hallinnan alentavan merkittävästi hoitajan sekä koettua että mitattua fyysistä kuormittumista yleisesti käytössä oleviin tekniikoihin verrattuna. Myös Yassi ym. (2001) saivat työn fyysisiä kuormitustekijöitä vähenemään yhdistämällä potilassiirtojen harjoittelua ja varmistamalla potilassiirtojen apuvälineiden saatavuuden. Vanhusten laitoshoidossa eri avustamistekniikoiden hallinta korostuu erityisesti, koska työntekijän olisi pystyttävä aina muokkaamaan oma tekniikkansa paitsi ergonomiseksi myös vanhuksen voimavaroja tukevaksi. Vanhuksilla toimintakyky saattaa vaihdella suurestikin päivän mittaan. Lisäksi asukkaat osastoilla ovat yleensä hyvin erilaisia toimintakyvyltään, rajoituksiltaan ja sairauksiltaan. Tämä lisää potilassiirtojen vaativuutta verrattuna esimerkiksi akuuttiin neurologiseen osastoon, jossa samat perusperiaatteet toimivat suurella osalla potilaista. Erilaisilla ergonomisilla interventioilla ja ergonomisilla apuvälineillä on saatu työn fyysisiä vaatimuksia kevennettyä, vähennettyä hartioiden ja selän koettua kuormittumista ja tapaturmataajuuksia sekä lisättyä potilaiden mukavuutta (Owen, 2000; Tamminen-Peter, 2002; Nevala & Tamminen-Peter, 2003). Myös kotipalvelutyöntekijöiden viisi vuotta kestäneessä seurantatutkimuksessa työyhteisöittäin toteutetulla työn ergonomian kehittämisellä saatiin pysyviä muutoksia työasentokuormituksessa (Pohjonen & Töyry, 1999), joten ergonomiaan panostaminen on perusteltua. Koska vanhainkodit on pitkälti rakennettu aivan erilaisen vanhusväestön tarpeisiin kuin nykyisin ja tulevaisuudessa laitoksissa asuvat ovat, ovat työvälineet ja työtilat usein puutteellisia. Käytössä on tavallisia vuoteita, joissa ei ole pyöriä tai hydraulista nostotai päädynkorotusmahdollisuutta, wc- ja pesutilat ovat ahtaita eivätkä sovellu liikuntaesteisille, nostolaitteita ei ole käytössä jne. Pesutiloissa lattiat voivat olla märkiä ja liukkaita sekä ilmanvaihto huono. (Sinervo, 1993; Tamminen-Peter & Wickström, 1998) Työn sujuvuuden kannalta työskentelytilat on arvioitu heikoimmiksi juuri

11 sosiaali- ja terveysalojen töissä (Piirainen ym., 2000). Myös liian tiukat työvaatteet voivat estää kunnollisen avustustekniikan käytön potilassiirroissa (Hollingdale, 1997). Sosiaali- ja terveysalalla sekä maataloudessa työskentelevät ilmoittivat vuonna 2000 kaikista ammattialoista eniten puutteita käytössä olevissa koneissa ja laitteissa (Piirainen ym., 2000). Kotipalvelussa keskeiseksi kuormitustekijäksi koetaan työvälineiden puutteellisuus. Kunta-alalla ei ole ymmärretty nostolaitteiden ja asianmukaisten työvälineiden työntekijöiden sairastavuutta vähentävää ja työtehoa parantavaa vaikutusta. (Pohjonen ym., 1995a) Tosin harvatkin osastojen potilassiirtojen ergonomiset apuvälineet jäävät monesti hyödyntämättä, koska niiden käyttämisen koetaan vievän liikaa aikaa, ne koetaan epäkäytännöllisiksi tai turvattomiksi tai potilaat eivät pidä välineistä (Owen, 2000). Fyysisesti kuormittavaa hoitotyötä voidaan kuitenkin keventää apuvälineiden ja ergonomisten työvälineiden avulla. Työvälineiden tuotekehittelyllä on saatu kehitettyä hoitotyöhönkin muun muassa sähkösäätöinen pesutaso, joka tutkitusti vähentää selän kuormittumista perinteiseen suihkulaveriin verrattuna (Nevala & Tamminen-Peter, 2003). Sinervon (2000) mukaan näyttää ilmeiseltä, että psykososiaaliset tekijät vähentävät tai lisäävät työn fyysistä kuormittavuutta. Suuri osa ergonomisista ongelmista voidaan selittää kiireen ja työn piirteiden avulla. Toisaalta taas kiirettä voidaan selittää suurelta osin työn piirteillä. Kun työ on järjestetty kokonaiseksi prosessiksi niin, että työntekijä voi suunnitella työnsä itsenäisesti, käyttää haluamiaan taitoja työssään, myös kiire ja fyysinen kuormitus ovat alhaisemmat. Tällöin työntekijä voi ajoittaa raskaimmat työvaiheet omien suunnitelmiensa mukaisesti sekä käyttää haluamiaan työmenetelmiä. Myös Josephson (1998) yhdistää työn huonot psykososiaaliset olosuhteet työn korkeaan fyysiseen kuormitukseen. Kotipalvelussa taas ergonomisella interventiolla saatiin positiivisia tuloksia koetuissa työn piirteissä (Pohjonen, 2001). Työn fyysistä kuormitusta ja työntekijöiden työkykyä voidaankin tuloksellisimmin kehittää sellaisilla ergonomisilla interventioilla, joilla vaikutetaan organisaation kulttuuriin, joissa on mukana laaja-alaisesti sekä työpaikan että työterveys- ja työsuojelun edustajia ja

12 käytetään monenlaisia lähestymistapoja sekä puututaan useisiin eri riskitekijöihin. (Nygård, 2001) 2.3.3 Työn psyykkiset vaatimukset ja työjärjestelyt Vanhusten heikko kunto, työn suuri vastuu ja eettiset ongelmat ovat suurimpia työhön liittyviä psyykkisiä rasitustekijöitä. Työ vaatii tekijältään kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä etenkin dementiapotilaiden osalta. Paitsi asiakkaiden edun, myös työntekijän oman jaksamisen, motivaation ja työn sisällön kehittämisen kannalta olisi tärkeää huomioida työntekijöiden oikea sijoittuminen omalle erikoisalalleen. Vanhuksen kunnon hitaat muutokset ja kunnon jatkuva heikentyminen rasittaa työntekijöitä rajoittaen ammatillisia mahdollisuuksia. Hoidon tavoitteiden realistisuus auttaa kestämään myös pettymyksiä. (Sinervo, 1993, Pohto-Kapiainen, 1997) Pitkäaikaishoidossa työn painopiste on hoitajan ja asiakkaan vuorovaikutuksessa eikä työn tavoitteena voi olla yhtä selkeästi vanhuksen paraneminen kuin akuuttihoidon potilaalla (Sinervo ym., 1998). Koetut asiakkaisiin liittyvät kuormitustekijät ovat merkittävästi korkeampia vanhainkodeissa kuin terveyskeskuksen vuodeosastolla. (Sinervo, 2000) Hoitohenkilökunnan työn on tutkittu koostuvan useista lyhyistä asiakaskontakteista ja siihen läheisesti liittyvistä toiminnoista. Tämän seurauksena hoito voi muuttua persoonattomaksi liukuhihnamaiseksi työksi, jossa keskitytään asiakkaan fyysisten tarpeiden tyydyttämiseen psyykkisten ja sosiaalisten tarpeiden jäädessä vähäisemmälle huomiolle. Kiireen vuoksi on työskenneltävä rutiininomaisesti, mikä on ongelmallista sekä asiakkaan että henkilökunnan kannalta. Työntekijän kannalta rutiinimainen työtapa voidaan kokea turvalliseksi. Tällöin työn kontrolli liittyy kuitenkin vain omaan työtehtävään, eikä toiminnan tavoitteiden asettamiseen laajemmin. Työnteoksi luokitellaan edelleen konkreettiset työtehtävät ja fyysinen suorittaminen. Keskustelua tai olemista vanhuksen kanssa pidetään lähes laiskotteluna. Vanhusten hoidossa toteutettu työmalli ja hoitoideologia ovat ristiriitaiset (Sinervo, 1993, Sinervo, 1996; Parkatti & Talvitie, 1997)

13 Kotipalvelussa tyypillisen kiireen osasyynä voidaan pitää työn tavoitteiden epäselvyyttä. Etenkin ikääntyvät työntekijät toteuttivat asiakkaiden kohtuuttomatkin toiveet. (Pohjonen ym., 1993) Tehtävien ja roolien selkeys korostuu erittäin tärkeänä työntekijöiden terveyteen vaikuttavana tekijänä (Vaarama ym., 1999). Rutiinien määräämää työtä ei voida pitää psyykkisesti kokonaisena sekä perustaltaan kehittävänä eikä motivoivana (Elovainio, 1994). Vanhainkodeissa koettiin Sinervon (2000) mukaan olevan huonot mahdollisuudet kykyjen käyttöön, työn koettiin olevan osittunutta eikä kovin itsenäistä. Lisäksi työstä koettiin saatavan liian vähän palautetta. Hoitoalalla tehdyissä tutkimuksissa ammattiryhmien ja laitos- ja avohoidon väliset erot työn vaatimuksissa tulevat selvästi esille. Sairaanhoitajien ammatillisten vaatimusten on koettu yleisesti lisääntyneen, mutta vanhusten laitoshoidossa työ ei ole riittävän haasteellista: tuntemus, ettei opittuja taitoja pääse käyttämään ja työn on rutiinien suorittamista, on liian yleinen. (Sinervo ym., 1998; Keckman-Koivuniemi, 1999; Vaarama ym., 1999) Koulutetuille työ vanhusten laitoshoidossa ei tarjoa riittävästi haasteita, vähän koulutetuille lisäkoulutus olisi tarpeen työn hallinnan lisäämisen ja psyykkisen kuormittavuuden vähentämisen kannalta (Sinervo, 2000). Toisaalta etenkin dementian lisääntyminen väestön ikääntyessä kasvattaa henkilöstön ammatillisia osaamisvaatimuksia (Valvanne ym., 2001). Vanhainkotien hoitajien ammattitaitovaatimukset ovat nekin edelleen varsin alhaiset, vaikka asiakasrakenteen vaihtelu saattaa vaikuttaa työn haasteellisuuteen osastokohtaisesti. Erilaisten asiakkaiden hoitaminen voi tehdä saman ammattiryhmän työn hyvin erilaiseksi. Esimerkiksi sairaanhoitajan työhön pitkäaikaishoidossa kuuluu huomattavasti enemmän perushoitoa kuin akuuttisairaalassa. Työtyytyväisyyteen ammatillisten vaatimusten vähäisyys ei kuitenkaan ole vaikuttanut. (Sinervo, 1996) Vanhainkotien hoitoapulaisten työnkuvaa ja siten ammatillisia vaatimuksia taas on monin paikoin laajennettu hoitotyön suuntaan hoitajien työn pysyessä ennallaan osin henkilökuntapulasta johtuen. Tämän vuoksi hoitoapulaiset kokevat työnsä haastavaksi, mutta toisaalta hoitoapulaiset eivät kuitenkaan ole saaneet lisää mahdollisuuksia oman työnsä suunnitteluun ja työtavoistaan päättämiseen. Hoitoapulaisten suurimmat

14 rasitustekijät liittyvät asiakkaisiin, minkä takia ammatillista täydennyskoulutusta tulisikin kohdentaa erityisesti tähän ammattiryhmään. (Sinervo, 1996) Vanhainkodeissa ei ole totuttu avoimeen keskusteluilmapiiriin. Työhön liittyvistä asioista keskustellaan asiatasolla ilman tunneilmaisuja, eikä vaikeita asioita käsitellä osastokokouksissa. Työyhteisön ihmissuhteet koettiin pinnallisiksi ja työyhteisöissä esiintyi selän takana puhumista. Työntekijät jakautuivat ryhmiksi, jotka vaihtelivat tilanteen mukaan ammattiryhmät, vanhat ja nuoret sekä vakinaiset ja sijaiset erottaviin ryhmittymiin. Ryhmiä käytettiin myös työntekijän leimaamiseen tietynlaiseksi. Saman ammattiryhmän jäsenet voivat keskustella myös hoidon sisällöstä, mutta ammattiryhmät eivät keskustele keskenään. Toisten töihin ei sovi puuttua, ja yhteistyö sujuu totuttuja tapoja noudattaen. (Sinervo, 1993) Työyhteisön mahdolliset ilmapiiriongelmat voivat olla esteenä esimerkiksi tiimityölle, tiimin itseohjautuvuudelle tai työn kehittämiselle (Sinervo, 1996). Kuitenkin tärkeä työntekijöiden hyvinvointiin ja terveyteen vaikuttava psykososiaalinen tekijä on yhteistyön sujuvuus, vuorovaikutuksen turvallisuus ja ryhmän tavoitteiden selkeys ja niiden hyväksyminen. Innovatiivisissa ja kehittyvissä työyksiköissä työlle ja kehittämiselle on annettu selkeät tavoitteet, joita seurataan, ilmapiiri on avoin ja kannustaa osallistumaan, työryhmä arvioi omaa työtään ja kerää aktiivisesti palautetta työnsä laadusta sekä pyrkii hyväksymään erilaisia näkökulmia. Kehittämistoimintaa tuetaan ja siihen varataan aikaa. Työtovereiden ja esimiehen tuki vaikuttaa paitsi sairauspoissaolojen määrään, myös työntekijöiden terveyteen. (Elovainio ym., 2001; Kivimäki ym., 2002) Useissa tutkimuksissa on osoitettu esimiehen työn ja johtamisen merkitys työntekijöiden hyvinvoinnin, stressin ja työkyvyn kannalta. Toisaalta esimiesten tuki ja perehtyneisyys koettiin varsin puutteelliseksi vanhustenhoitolaitoksissa (Elovainio, 1994). Vanhainkotien työnjako on ollut perinteisesti hierarkkinen, toimenkuvat henkilöstöryhmien välillä selkeät ja eri ammattiryhmät ovat epätasa-arvoisia toisiinsa nähden. Myös johtaminen on pitkälti ollut ylhäältä alas johtamista. Hoitotyön osalta

15 vastuullinen on osastonhoitaja. Tiedonkulku laitoksissa on ongelmallista sekä johdon ja henkilökunnan välillä että henkilökunnan keskuudessa. (Sinervo, 1993) Etenkin työpaineiden lisääntyessä esimiehen tuki on tärkeässä asemassa. Kunta-alan kymmenvuotisseurantatutkimuksessa ne ikääntyvät työntekijät, joiden työkyky oli kehittynyt paremmaksi, olivat aiempaa tyytyväisempiä uuteen osallistavampaa ja avoimempaa työtapaa toteuttavaan esimieheen. Esimies pystyy käytännössä edistämään yksittäisen työntekijän ja työyhteisön työkykyä vahvistamalla työtekijöiden itsetuntoa, luomalla oppimismahdollisuuksia ja keinoja kuormituksen hallintaan. (Elo, 1995) Päätöksenteon ja kohtelun oikeudenmukaisuutta voidaan pitää tärkeänä psykososiaalisena tekijänä. Sillä on todistettu olevan muista psykososiaalisista tekijöistä riippumaton yhteys terveyteen. Oikeudenmukaisuuden terveysvaikutukset välittyvät vahvojen tunnereaktioiden, työtyytyväisyyden ja stressin kautta. Lisäksi sen todettu olevan yhteydessä päätösten hyväksymiseen ja organisaatioon sitoutumiseen. (Elovainio ym., 2001; Elovainio ym., 2002) Sekä oikeudenmukaiseksi koettu päätöksenteko että työntekijöiden kohtelu olivat Elovainion ym. (2002) mukaan merkittävästi yhteydessä sekä vähentyneisiin lyhyisiin että pitkiin sairauspoissaoloihin. Koettu oikeudenmukaisuus oli yhteydessä myös työntekijöiden terveyteen useilla eri terveyden ilmaisimilla sukupuolesta ja ammattiryhmästä riippumatta. Yhteys säilyi, vaikka tunnettuja terveysvaikutuksia huomioitiin analyyseissä monipuolisesti. (Elovainio ym., 2002) Tutkimus vanhusten laitoshoidon tilasta taas osoitti johtamisen koetun oikeudenmukaisuuden vaikuttavan työntekijöiden terveyden ohella myös hoidon laatuun. Tutkituissa laitostyypeissä havaittiin eroja, jotka eivät selittyneet asiakasrakenteella, vaan ryhmän toimintaan, johtamiseen ja organisaation toiminnan oikeudenmukaisuuteen liittyvillä tekijöillä. (Vaarama ym., 1999) 2.3.4 Vuorotyö

16 Vuorotyö ja jaksotyö ovat merkittävä kuormitustekijä hoitoalalla. Vuorotyöhön sopeutumisessa on sekä hoito- että muilla aloilla tehdyissä tutkimuksissa olennaisen tärkeäksi osoittautunut työntekijän mahdollisuus vaikuttaa omiin vuorojärjestelyihinsä. Vuorotyöhön sopeutuvat parhaiten niin kutsutut iltatyyppiset ihmiset, joiden on vaikea herätä aamulla aikaisin, mutta joille valvominen iltamyöhään ei tuota vaikeuksia. Vuorotyöjärjestelmää on monesti vaikea saada toimivaksi niin, että se on sekä fysiologisesti ihanteellinen palautumisen kannalta että toimiva perheen ja muiden vapaa-ajan vaatimusten osalta. (Kandolin, 1995) Vahtera ym. (2002b) osoittavat, että työaikojen hallinta on merkittävästi yhteydessä terveyteen naisilla, mikä kertonee palkka- ja kotityön yhdistämisen vaikeudesta ja onnistuneiden järjestelyiden merkityksestä työntekijöiden hyvinvointiin ja terveyteen. Esimerkkinä vuorotyösuunnittelun fysiologisista vaikutuksista ovat vanhusten hoitolaitoksessa tehdyt työfysiologiset mittaukset, joissa työntekijöiden työvuoron jälkeistä palautumista heikensivät puutteet työvuorosuunnittelussa. Vuoroja rytmitettäessä niin, että iltavuoron jälkeen oli tultava aamuvuoroon töihin, autonominen hermosto ei ehtinyt palautua illan kuormituksesta. Myös unen rakenteessa oli muutoksia: odotettiin jo aamuvuoroon lähtöä, joten uni ei ollut levollista. (Pohjonen ym., 2003) Vuorotyö lisää työn käytännön järjestelyiden haasteellisuutta. On pystyttävä itse suunnittelemaan omat työtehtävänsä työvuorojen mukaan etenkin, jos työyksikössä on pyritty irtautumaan rutiinimaisesta työskentelytavasta, ja omahoitajalla on vastuu asukkaidensa hyvinvoinnista. Koska koko työyhteisö tai edes suurin osa työyhteisöstä on vain harvoin koolla, puhuminen ja sopiminen työyhteisön toimintatavoista ja tavoitteista sekä tiedonkulku sovituista pelisäännöistä - tai arkisistakin asioista - saattavat takkuilla. 2.4 Työntekijä hoitoalalla - yksilölliset ominaisuudet ja kuormittuminen

17 2.4.1 Fyysinen suorituskyky Työssä selviytymisen kannalta vanhusten laitoshoidon työntekijän fyysisten edellytysten on oltava pitkälti samankaltaiset kuin kotipalvelussa tehtyjen tutkimusten perusteella voidaan päätellä. Asiakkaiden heikon toimintakyvyn vuoksi nosto- ja siirtotilanteissa on työntekijän käytettävä lihasvoimaa. Tästä johtuen työkyvyn edellytyksenä on potilassiirtotekniikoiden hallinnan ohella riittävä lihaskunto ja taito käyttää omaa kehoa taloudellisesti ja tarkoituksenmukaisesti. (Pohjonen ym., 1995a) Fyysisesti kuormittavassa työssä työntekijän suorituskyky vaikuttaa työssä kuormittumiseen. Nuikan (2002) mukaan keskitasoa parempikuntoiset kuormittuivat (kuormittumisprosentilla arvioiden) kaikissa ikäryhmissä perushoitotilanteissa ja hoitotoimenpiteissä vähemmän kuin keskitasoa huonompikuntoiset. Vanhustenhuoltolaitoksessa tehdyissä työfysiologisissa mittauksissa vanhusten hoitotyö todettiin keskimääräisen työvuoronaikaisen sydämen sykintätaajuuden (lyöntiä/min) perusteella keskiraskaaksi tai peräti raskaaksi työksi. Koehenkilöinä olleista työntekijöistä osan hengitys- ja verenkiertoelimistön suorituskyky oli keskimääräistä heikompi, joten he työskentelivät koko ajan yli 50 % teholla suorituskykynsä äärirajoilla. (Pohjonen ym., 2003) Louhevaaran & Smolanderin (1993) mukaan absoluuttiset suositellut ylikuormittuneisuuden sykerajat pitkäkestoisessa taakkojenkäsittelytyössä ovat 90-112 lyöntiä/minuutissa. Kahdeksan tunnin jatkuvaan nostotyöhön ja taakkojen käsittelyyn suositellut raja-arvot ovat 21-35 % mitatusta elimistön maksimaalisesta hapenottokyvystä. Poikkileikkaustutkimuksissa on havaittu, että fyysisesti kuormittavissa töissä työskennelleiden lihasvoima ja kestävyys ovat alhaiset. Elimistön maksimaalinen hapenottokyky (l/min) näyttäisi heikentyvän 7-10 % kymmenessä vuodessa, pitkittäistutkimusten mukaan jopa viidenneksen neljässä vuodessa. Painoon suhteutetun maksimaalisen hapenottokyvyn muutokset iän myötä ovat hyvin yksilöllisiä. Keskimääräinen elimistön maksimaalisen hapenottokyvyn (ml/min/kg) lasku oli viiden vuoden seuranta-aikana ikääntyvillä työntekijöillä 6 %. Samassa

18 kotipalvelutyöntekijöiden tutkimushankkeessa yllättäen nuorimmassa ikäryhmässä (21-35 vuotta) hapenottokyvyltään heikkojen osuus oli erittäin korkea. (Pohjonen, 2001) Tammelin & Rajamäki (2000) raportoivat fyysisesti raskasta työtä tekevien miesten step-testillä mitatun aerobisen kunnon olevan parempi kuin kevyttä työtä tekevien miesten. Naisten tulokset eivät olleet tilastollisesti merkitseviä, vaikkakin saman suuntaisia kuin miesten. Säännöllinen liikunta vapaa-aikana oli yhteydessä hyvään aerobiseen kuntoon, mutta fyysisesti raskasta työtä tekevät miehet harrastivat vapaaaikana vähemmän liikuntaa kuin kevyttä työtä tekevät. Fyysinen työkuormitus ei ollut yhteydessä staattisen selkälihastestin tuloksiin, mutta liikunnallisesti aktiivisten selkälihakset olivat paremmassa kunnossa. Tutkijoiden mukaan tulokset saattaisivat viitata siihen, että sopivasti kuormittava työ saattaisi nuorilla työikäisillä jopa riittää fyysisen kunnon ylläpitämiseen. Myös Louhevaaran & Smolanderin (1993) mukaan ajoittain työhön liittyvä kohtuullinen dynaaminen lihastyö ja taakkojen käsittely saattavat jopa parantaa fyysistä toimintakykyä. Matheson ym. (2002) tutkivat selän ojentajien isometrisen voiman ja aerobisen suorituskyvyn yhteyttä työntekijän toimintakykyyn taakkojen käsittelyssä. Tutkimuksen mukaan nostokyky (testi, joka määrittelee suurimman hyväksyttävän taakan, jonka testattava voi turvallisesti nostaa kahdeksasta kahteentoista kertaa päivässä), jonka rajoituksia Yhdysvalloissa käytetään työkyvyttömyyden määrittelyssä, on yhteydessä kumpaankin muuttujaan erikseen, mutta yhdessä niiden osuus nostokyvyn selittäjänä on suhteessa suurempi kuin erikseen. Sen vuoksi nostokykyä pitäisi harjoittaa paitsi selkälihasten voimaa lisäävillä harjoituksilla, myös yleiskuntoa kehittämällä. Töissä, joissa nostaminen on olennainen osa työn profiilia, työntekijän toimintakyvyn arvioinnissa hyödyllisiä ovat sekä maksimaalisen hapenottokyvyn että selkälihasten voiman mittaukset. Lihasvoima ja kestävyys ovat suurimmillaan noin 30 vuoden iässä. 65 vuoden ikään mennessä lihasvoima vähenee noin 10-25 % tähän verrattuna. Fyysisesti kuormittavissa töissä työntekijöiden alentunut lihaskunto voi johtua sekä ikääntymisestä että pitkäaikaisesta fyysisestä kuormittumisesta. Tutkimuksissa erityisesti vartalon

19 koukistajien voima ja kestävyys olivat alentuneet fyysisesti kuormittavissa töissä työskentelevillä naisilla, mitä on toisaalta ehdotettu myös raskausaikojen aiheuttamaksi. Nuorten kohdalla ei ole tutkittua tietoa työn vaatimuksista suhteessa fyysiseen suorituskykyyn. (Pohjonen, 2001) Pohjosen (2001) kodinhoitajille tekemä viiden vuoden seurantatutkimus osoittaa, että ylipaino, huono tulos vatsalihas-, tasapaino ja yläraajojen toistonostotestissä ennustivat voimakkaimmin työkykyindeksillä mitattua työkyvyn heikkenemistä. Huono tulos selän sivutaivutustestissä, isometrisessä polven ojennustestissä ja keskinkertainen maksimaalinen hapenottokyky olivat suuri riskitekijä työkyvyn alenemiselle. Koska työntekijät ovat erilaisia fyysisiltä ominaisuuksiltaan ja taidoiltaan, olisi työntekijöiden käyttämien potilaiden avustustekniikoidenkin vaihdeltava. Joka hoitajalle ja asukkaalle olisi kehiteltävä molempien rajoitukset huomioon ottava avustustekniikka, jotta siirtotekniikkakoulutuksilla saataisiin pysyviä hyötyjä. (Edlich ym., 2001) 2.4.2 Työntekijän terveys ja työkyky Sosiaali- ja terveysalalla samanikäisiin verrattuna terveydentilaansa erittäin hyvänä tai melko hyvänä piti kolme neljäsosaa ja melko huonona tai erittäin huonona 5 % työntekijöistä (Piirainen ym., 2000). Uusia ammattitautitapauksia rasitussairauksina sairaanhoitajilla ilmoitettiin työperäisten sairauksien rekisteriin vuonna 2001 kymmenen tapausta ja perus- tai lähihoitajilla kaksi (Karjalainen ym., 2002). Iän myötä työntekijän fyysinen kapasiteetti heikkenee ja sairaudet voivat lisääntyä, mutta työkykyyn tämä vaikuttaa vain, jos työstä selviytyminen vaatii fyysistä suorituskykyä. Iän vaikutus työkykyyn riippuu siis työn vaatimuksista (Pohjonen, 2001). Hoitoalalla työn vaatimukset eivät muutu työntekijän ikääntymisen myötä, eikä hoitoalalla ole raportoitu ikäohjelmista, joissa ikääntyvien työtä olisi kevennetty suunnitelmallisesti. Vanhemmilla ikäryhmillä on lisäksi enemmän tuki- ja liikuntaelimistön sekä hengitys- ja verenkiertoelimistön oireita, minkä vuoksi työn

20 fyysistä kuormitusta olisi vähennettävä iän myötä erityisesti ruumiillista työtä tekevien naisten ammateissa (Ilmarinen, 1999). Ikääntyvinä työntekijöinä voidaan pitää yli 45- vuotiaita (Ilmarinen & Louhevaara, 2001). Työntekijän ikääntyessä mm. palautuminen pitkistä työvuoroista hidastuu, joten palautumiselle ja elpymiselle olisi varattava riittävästi aikaa. Toisilla sopeutuminen vuorotyöhön loppuu ikääntyessä, vaikka aiemmin olisi vuorotyötä pystynyt tekemään ongelmitta. Ikääntyneiden työntekijöiden uni kevenee ja unen keskeyttäviä heräämisiä on enemmän. (Härmä ym., 2000) Ikääntyviä työntekijöitä tutkittaessa terve työntekijä -efekti on otettava huomioon. Fyysisesti kuormittavissa töissä vanhimmissa ikäryhmissä on havaittu, että ikääntyneet työntekijät ovat olleet alalle valikoituneita eli terveyttä, toiminta- ja työkykyä mittaaviin tuloksiin oli vaikuttanut terve-työntekijä vaikutus. Ne, joiden työkyky oli heikentynyt, olivat karsiutuneet alalta. (Engels ym., 1996; Hollingdale, 1997; Pohjonen, 2001) Yksittäisen ihmisen työkykyyn vaikuttavat hänen fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen toimintakykynsä, tieto-taito ja ammatillinen osaaminen suhteessa vaatimuksiin. Työn vaatimuksiin voidaan lukea työn henkiset ja fyysiset vaatimukset, työympäristö ja työyhteisölliset tekijät. (Ilmarinen, 1999) Työkykyindeksillä (Tuomi ym., 1992) mitattu työkyky, näyttäisi laskevan iän myötä aiemmin suhteessa työn fyysisiin vaatimuksiin kuin henkisiin (Pohjonen, 2001). Ikääntymisen lisäksi ergonomiset ongelmat, työn haasteettomuus, kiire ja tyytymättömyys työyksikön johtamiseen voivat johtaa työntekijän työkyvyn alentumiseen. Vanhimmassa työntekijäryhmässä tärkeimmät tekijät työkyvyn kannalta ovat nykyisen työnantajan palveluksessa oloaika ja työn ulkopuolisen elämätilanteen raskaus. Kiireen ja työmäärän suuruuden työntekijät ovat kokeneet rasittavaksi etenkin vanhimmissa ikäryhmissä. Nuorille työntekijöille työnteon organisointi ja mielekkyys ovat tärkeämpiä kuin vanhemmille. Kunta-alan tutkimuksissa ikää vertaamatta sairaanhoitajien ja hoitajien työkyky oli melko hyvä, mutta osastoilla avustavalla henkilökunnalla työkyky oli alentunut enemmän. (Sinervo, 1993;. Sinervo, 1996)