Artefaktin yhteishuoltajuus Digitaalisen kirjallisuuden estetiikkaa Esko Lius ESITELMÄ Yleisen kirjallisuustieteen proseminaari / Klaus Brax Helsingin yliopisto, taiteiden tutkimuksen laitos 19.12.2003
Sisällys 1. Johdanto 1 1.1 Kieli merkkijärjestelmänä 2 1.2 Tulkinta ja hermeneuttinen tiedonintressi 3 2. Painettu ja digitaalinen The Intruder 4 2.1 Kertomusten verbaalinen taso 4 2.2 Teokset merkkivälineen ja kielisysteemien kokonaisuutena 7 3. Kontekstia ja prosessia koskevat tulkinnat 9 3.1 Digitaalinen kirjallisuus performatiivisena aktina 9 3.2 Lukija osallisena teoksen ontologiassa 12 4. Lopuksi 13 Lähteet 15 Liite: Natalie Bookchinin The Intruderin sivujen kuvaruutukaappaukset
1. Johdanto Kun vertaillaan kirjamuotoisen ja digitaalisen kertovan teoksen suhdetta, tuskin voisi löytää sopivampaa lähtökohtaa kuin mitä Jorge Luis Borgesin tuotanto tarjoaa. Paitsi että Borges on kirjoittanut fantastisia protohypertekstejä kuten Haarautuvien polkujen puutarhan ja Hiekkakirjan, hän on monissa esseissään käsitellyt kirjallisuuden suhdetta puheeseen ja kommunikaatioon ylipäätään: Lukiessaan Ambrosius antoi katseensa liukua sivuilla ja tunkeutui kirjoituksen ytimeen sanaa sanomatta ja kieltään liikuttamatta (...) Kenties hän kaihtoi kuulijoita jotka tekstin vaikeuksiin pureuduttuaan olisivat pyytäneet häneltä selitystä johonkin hämärään kohtaan tai virittäneet väittelyn hänen kanssaan ( Kirjojen palvonnasta 204-5, sit. Augustinuksen Tunnustuksia)... Ambrosius luopui kokonaan äänimerkeistä [so. ääneen lukemisesta] ja antoi tekstin siirtyä suoraan kirjoituksesta tajuntaan. Hänen alulle panemansa merkillinen[sic!], äänetön lukutapa sai aikaan aavistamattomia muutoksia. Sen pohjalta oli vuosien kuluessa syntyvä käsitys kirjasta tarkoituksena, ei enää välineenä. (mt., 205) Painetun kirjallisuuden lukeminen toi muutoksia niin teoksiin kuin niiden vastaanoton prosesseihin ja konteksteihinkin. Mitä tapahtuisi, jos kirjallisuus palaisi juurilleen, ottaisi käyttöönsä tuon ääneen lukemisen ja tilannesidonnaisen, kuulijoiden kanssa dialogiin antautuvan kommunikaation? Koska digitaalinen kirjallisuus on palauttanut äänen ja jonkinasteisen vuorovaikutuksen, on aihetta kysyä millä keinoin ja missä suhteissa digitaalinen kirjallisuus on muuttunut ja missä suhteessa se uusintaa kirjallista traditiota. Voimmeko ehkä puhua että kyseessä on synteesi oraalisen perinteen teesistä ja kirjallisen perinteen antiteesistä? Ehkä kyseessä on viestinnällinen kehä tai spiraali, jossa olemme palanneet hyödyntämään ikivanhaa mutta aivan uudessa tilanteessa, uudella tasolla? Painetun tekstin ja digitaalisen tekstin kommunikaatiotilanteet poikkeavat toisistaan sekä teoksen että kommunikaatioprosessin osalta. Toisin sanoen sekä teos että vastaanottajan rooli muuttuvat, vaikka teoksen kirjoituksellinen sisältö olisi eri välineissä sama. Samalla muutoksia kokee myös niiden estetiikka.
2 Vertailen yhden tarinan kahta erilaista diskursiivista muodostumaa eli Borgesin novellia The Intruder ja Natalie Bookchinin samannimistä, Borgesin novelliin pohjautuvaa digitaalista tarinaa. 1 Borgesin teos rakentuu pelkästään aakkosnumeeriselle kirjoitetulle kielelle. Bookchinin teos sisältää tämän lisäksi puhetta, äänimaisemaa ja yksinkertaisia tietokonepelejä, joita pelaamalla lukija saa kuultavakseen kertomuksen. Käytän näitä teoksia esimerkkinä laajemmasta muutoksesta, kun pyrin hahmottelemaan millaisia presentatiivisia piirteitä ja performatiivisen estetiikan tekijöitä digitaalinen kirjallisuus tuottaa perinteisen kirjallisuuden representaation estetiikan sijaan. 1.1 Kieli merkkijärjestelmänä Postmodernismin tutkimus nosti aihepiiriinsä kirjoitusjärjestelmän visuaalis-konkreettisen luonteen ja siihen sidotut merkitykset. Tämä painopisteen muutos on tietysti luonteva tulos itse kirjallisuuden muuttumisesta: postmodernismi seurasi surrealismin ja maalaustaiteen konstruktivismin jälkiä kohostamalla pinnan ja välineen merkityksiä (esim. Italo Calvinon Jos talviyönä matkamies) ja seuraamalla dadaistien ja surrealistien polkuja kehittämällä kirjallisuuden visuaalis-semanttisia keinoja (ks. luku Worlds on Paper, Brian McHalen teoksessa Postmodernist Fiction). Digitaalisessa kirjallisuudessa suuri osa teoksista käyttää paitsi kirjoitusmerkkejä, myös kuvallista ja auditiivista ilmaisua; verbaalis-visuaalinen kielisysteemi on vain yksi merkitystä rakentava järjestelmä. Tästä syystä on myös kielen käsitettä käytettävä laajemmin ja pyrittävä tarkastelemaan koko kommunikaatiojärjestelmää. Juri Lotman määritteli kielen merkkijärjestelmäksi, joka voi välittää merkityksiä. Hän jakoi kielen toisaalta oraalis-visuaalisten ja toisaalta verbaalis-nonverbaalisten ominaisuuksien mukaan. ( Elokuvakerronnan semiotiikkaa 5; ks. myös Chatman 28) 2. Mikko Lehtonen taulukoi kielisysteemien jaon seuraavasti (74): 1 En ota tässä esityksessäni pohdittavakseni Borgesin kertomuksen alkuperäistä kontekstia eli julkaisua Buenos Aires Herald -lehdessä. (Borges, Doctor Brodie s Report 5) 2 En viittaa tässä Lotmanin toiseen kielen määritelmään, joka perustuu luonnollisen, keinotekoisen ja sekundaarisen kielijärjestelmän jaotteluun (Lotman, The Structure of the Artistic Text 8-9).
3 oraalinen visuaalinen verbaalinen puhe kirjoitus non-verbaalinen musiikki kuva Kuvat, animaatiot, puhe ja musiikki ovat keskeinen osa monia digitaalisia teoksia olivatpa ne sitten luokiteltavissa kirjallisuudeksi tai vaikka peleiksi. Se, milloin teos tulee luettua kirjallisuudeksi tai jonkin toisen genren jäseneksi, on digitaalisten teosten osalta erityisen häilyvää ja tulkintayhteisöstä riippuvaa. Itse lähden hyvin väljästä määritelmästä, jonka mukaan kaunokirjallisuuteen kuuluu teos, jota tulkitaan esteettisenä artefaktina ja jonka merkityksen rakentumisen keskeisenä välineenä on visuaalis-verbaalinen kieli. 1.2 Tulkinta ja hermeneuttinen tiedonintressi Hermeneutiikan lähtökohta on, että kulttuuria koskeva tieto tai kulttuuriobjektin tulkinta on tarkastelijan ja tarkasteltavana olevien subjektien dialoginen prosessi. (Ricoeur 122-3; Saariluoma 117) Sen vahvana puolena on naiivin empirismin ja skientismin hylkääminen. Kulttuurisidonnaisuuksista vapaa kulttuuriobjektien tarkastelu on ollut erityisesti strukturalismin suuri haave, joka kuitenkin on kaatunut viimeistään siihen, että jäännöksetön verifiointiprosessi on mahdoton (Saariluoma 121-2). 3 Paul Ricoeur kirjoittaa, että tulkinta lähtee aina näkökulmasta ja ei-validista tärkeysjärjestyksen asetelmasta sekä kirjallisten tekstien potentiaalisista horisonteista, jotka voidaan aktualisoida eri tavoin. (128) Ei siis ole tulkitsijasta tai tulkintayhteisöstä riippumatonta universaalitotuutta kulttuurintutkimuksessa. Hermeneutiikan heikkoutena on käsitejärjestelmän puuttuminen tai suoranainen subjektivistinen käsiterelativismi (Saariluoma, 123). Oma lähtökohtani noudattelee Saariluoman välittävää tulkintaa, jonka mukaan erikoiskäsitteistö ja sen täsmällinen määrittely on keskeistä 3 Tältä osin hermeneutiikka jatkaa linjaa, jonka Thomas Kuhn merkitsi osoittamalla luonnontieteiden kulttuurisidonnaisen paradigmaluonteen (ks. Saariluoma 127 ja Toulmin 173). Sittemmin ajattelumallin teki kulttuurintutkimuksen puolella tunnetuksi Jean-Francois Lyotard teoksellaan Tieto postmodernissa yhteiskunnassa.
4 tieteelliselle diskurssille, mutta ettei eksakti tieteellisyys synny tunnetulta teoreetikolta lainattujen käsitteiden (mt., 126) mekaanisesta soveltamisesta tutkimuskohteeseen. Tämän esitykseni yhteydessä on syytä reflektoida sellaisia käsitteitä, joilla pyrin kuvaamaan uudella tavalla digitaalisen kirjallisuuden estetiikkaa. Tällaisia anakronisia tai metaforisia käsitteitä ovat digitaalisen kirjallisuuden yhteydessä mm. performatiivinen kommunikaatio (tässä ja nyt tapahtuvan esittämisen tilanne; ) ja oraalinen kerrontatilanne. Performatiivisen kommunikaation käsite aktivoitui taiteissa ensin kokeellisen teatterin (mm. Antonin Artaud ja Bertold Brecht) puolella ja 1960-luvulta lähtien uusien taiteenlajien myötä. Minna Tarkka listaa tällaisina happening-taiteen, performanssin, käsite-, keho- ja maataiteen sekä installaation (Tarkka 198). Oraalinen kerrontatilanne puolestaan on ollut mm. eeppisen lyriikan perinteinen kommunikaatiotapa, jonka struktuureja mm. Richard Bauman on soveltanut nykyaikaan. Kuten pyrin osoittamaan, digitaalisen kirjallisuuden estetiikka ei noudattele pelkästään painetusta kirjallisuudesta tuttua representatiivisen kommunikaation estetiikkaa, vaan se on omaksunut sekä performatiivisen että oraalisen kommunikaation rakenteita ja esteettisiä tavoitteita. Toinen lähtökohtaani vaikuttava näkökulma on, ettei strukturaalianalyysi ole tarpeeton. Se tarjoaa vakiintuneen ja eksaktin käsitteistön tekstien sisäisten ominaisuuksien kuvailuun. Niin kauan kuin tekstiä ajatellaan osana suljettua (ja a-historiallista) järjestelmää (Saussuren langue), se toimii täsmällisesti. Mutta sen kuvausvoiman rajat tulevat vastaan, kun ylitetään genrerajat tai viimeistään kun kyse on uusista tavoista käyttää eri kielisysteemejä yhden teoksen osana. Strukturalistiseen lähtökohtaan sisältyy lisäksi ongelmallisia kielifilosofisia käsityksiä. Paul Ricoeur kohdistaa huomionsa strukturalistisen kielimallin ja käytännön kokemuksen epäsuhtaan, sillä merkitysten järjestelmän epästabiilius, jatkuva liukuvuus ja pakeneminen eivät tee oikeutta sille miten käytännössä tekstejä käytämme: hermeettisen systeemin sijasta ankkuroimme etenkin fiktiiviset tekstit omaan kokemusvarastoomme (Ricoeur 133-7). Kun strukturalismin universalistiset pyrkimykset jätetään syrjään, tarjoaa se erityisesti narratologian kautta yhteismitallisia käsitteitä, joilla kuvata teosten diskurssin rakentumista. 4 4 Huomautettakoon, että käyttämäni narratologia on lähtöisin Rimmon-Kenanilta, joka tähdentää, etteivät hänen tutkimuskohteensa tai narratologinen apparaattinsa ulotu kirjallisuuden ulkopuolelle: it treats those transferable aspects only in relation to their manifestation in literature, not in other media. (133)
5 2. Painettu ja digitaalinen The Intruder 2.1 Kertomusten verbaalinen taso Jorge Luis Borgesin novellissa The Intruder (alk. La Intrusa, suom. Tunkeilijatar ) kertoja kirjoittaa kuulemansa tarinan kahdestaan asuvista Nelsonin veljeksistä, jotka ovat riitaa haastavia ja yksinkertaisia hylkiöitä. Eräänä päivänä vanhempi veljistä tuo kotiin naisen, Juliana Burgosin. Pian molemmat Nelsonit käyttävät naista, mikä säröyttää veljesten suhteen, ja lopulta he päättävät myydä tämän ilotaloon. He eivät kuitenkaan osaa olla ilmankaan ja alkavat käydä hänen luonaan bordellissa, mutta säästääkseen hevosiaan he hakevat hänet takaisin. Ratkaisu ei kuitenkaan tuo tasapainoa, joten vanhempi veli tappaa Julianan, jonka ruumiin he jättävät petolintujen huoleksi. Borgesin ja Natalie Bookchinin versiot ovat varsin pitkälle yhtenevät. Bookchin mainitsee etusivulla, että hänen tarinansa perustuu Borgesin kertomukseen. Verbaalisella tasolla erot ovat lähinnä siinä, että Bookchin on lyhentänyt joitakin kuvauksia ja juonellisia poikkeamia. Muutoin hän toistaa ensisijaisesti puhutun kielen mutta myös kirjoitetun kielen keinoin alkutekstin samoin sanoin. Lyhyt narratologinen jäsennykseni kertomuksesta osoittaakin molempiin teoksiin samanaikaisesti. Kertoja on sekä Borgesilla että Bookchinillä kaikkitietävä. Fokalisaatiota ei kertojan diskurssissa ole, ja lakonisen asiallinen etäisyys tapahtumiin ja henkilöiden näkökulmiin hallitsee. 5 Kertoja on molemmissa versioissa heterodiegeettinen: hän osoittaa kuulumisensa samaan kuvattuun maailmaan ilmoittamalla yksityiskohtaisesti miten tarina on kulkeutunut hänen korviinsa saatuaan muotonsa ja alkunsa Cristiánin ruumiinvalvojaisissa. Kertojalla ei kuitenkaan ole suoraa yhteyttä kuvattuihin henkilöihin tai tapahtumiin, jotka ovat sattuneet paljon aiemmin, joskus 1890-luvulla (52) 6. Heterodiegeettinen kerronta on vahvasti representatiivinen piirre, eivätkä painettu novelli ja digitaalinen pelikertomus eroa toisistaan tältä osin perinteisestä 5 En lue fokalisaatioksi kuvausta, joka ei erkane kertojan näkökulmasta. Rimmon-Kenan puolestaan käyttää tästä käsitettä narrator-focalizer (74). 6 Sivunumerot ilman teosviittausta osoittavat Borgesin englanninkieliseen käännökseen.
6 novellistiikasta. Toisin kuin monissa borgesilaisissa novelleissa kertoja tai diskurssi ei käytä metalepsistä ontologisten tasojen rikkomiseen. Kertoja ei myöskään parodioi tarinaa tai omaa asemaansa. Hänen diskurssissaan ei ole epäluotettavan kertojan merkkejä kuten henkilökohtaista osallisuutta, puutteellista tietämystä, eikä kertojan arvomaailma poikkea sisäistekijän arvoista. Hän tyytyy kuvailemaan yhden tapahtumaketjun loogis-lineaarisessa järjestyksessä. Diskurssin sisäisenä vastaanottajana voidaan pitää kristittyä argentiinalaista - tai ainakin lukijaa joka ilman selityksiä hahmottaa esim. sellaisen seudun kuin Turdera olemuksen ilman tarvetta adjektiiveihin tai muihin kuvaileviin ilmauksiin. Kertojan yleisön asema ei Borgesin ja Bookchinin teoksissa juurikaan poikkea, kun katsotaan vain verbaalisen kielen tasoa. Nonverbaaliset elementit kuten muut kielisysteemit ja merkkivälineen luonne muuttavat tilannetta Bookchinin teoksessa radikaalisti. Tätä käsittelen tarkemmin seuraavassa luvussa. Novellin teema on nähtävissä sekä sisäistekijän että kertojan diskurssissa. Kertojan tasolla tämä veljesrakkauden teema ilmenee sekä negaation kautta että suoraan: Kain jo väijyi nurkissa, mutta Nilsenien veljesrakkaus oli syvä (56). Sisäistekijän teemoittelu näkyy novellin otsikon alle sijoitetusta sitaatista...passing the love of women (52) ja viitteestä 2. Samuelin kirjan 1. luvun jakeeseen 26. 7 Siinä kuningas Daavid virittää itkuvirren kuningas Saulin ja tämän pojan Joonatanin kuoleman muistoksi. 26. jae kuuluu: Minä suren sinua, veljeni Joonatan; sinä olit minulle ylen rakas. Rakkautesi oli minulle ihmeellisempi kuin naisen rakkaus. Teeman kytkennät Raamattuun ovat Bookchinin teoksessa Borgesin novellia heikommat, sillä lyhyt episodi papin kertomuksesta Nelsonien vanhasta Raamatusta (7 riviä englanninkielisessä Borges-versiossa) puuttuu siitä. Sitä voi pitää itse juonen kannalta toissijaisena mutta sen poisjättäminen kuitenkin muuttaa tarinan painotuksia jonkin verran, sillä myös edellä mainittu Kain-virke puuttuu Bookchinin teoksesta. Narratologisesti tarkasteltuna teosten ontologis-esteettiset erot ovat vähäisiä. Edellä esitetyn kaltainen strukturaalianalyysi ei tuo esiin teosten eroja silloin, kun verbaalinen teksti on sama, mutta genre tai mediumi eroaa. Borgesin ja Bookchinin teosten olennaiset rakenteen ja 7 Suomenkielisestä käännöksestä otsikon Raamattu-sitaatti puuttuu, ja otsikon yhteydessä mainittu jaeviite on virheellinen ( 2 Kun. 1, 26 ).
7 estetiikan erot näkyvätkin vasta tarkasteltaessa merkkivälinettä (kirjaa versus html-sivustoa) ja teosten merkityksenantojärjestelmien eli kielisysteemien kokonaisuutta sekä niiden kontekstuaalista asemaa. Maininnan arvoista kuitenkin on, että Natalie Bookchinin teoksen kommunikaatiorakenteessa on yksi välikerros lisää: sillä on subtekstinään Borgesin novelli. 2.2 Teokset merkkivälineen ja kielisysteemien kokonaisuutena Edellä kuvattu Borgesin novellin verbaalinen diskurssi toistuu siis Bookchinin teoksessa pieniä lyhennyksiä lukuun ottamatta sellaisenaan. Suurin osa on naiskertojan puhetta, mikä sisältää kaksi poikkeamaa Borgesin novelliin. Ensimmäinen ero (käytetty kommunikaatiojärjestelmä) liittyy tekstin ontologiaan ja vastaanoton tapoihin. Borgesilla teksti on koko ajan olemassa kokonaisuudessaan - lukija voi selailla sitä ennen kuin alkaa lukea, ja hän voi luoda siitä kokonaishahmon silmäilemällä tekstiä missä vaiheessa tahansa. Bookchinillä teksti kehkeytyy sitä mukaa kun pelaaja onnistuu peleissään. Toinen ero (teoksesta luettavat teemat) liittyy teosten ajatussisältöihin. Veljesrakkaus-teeman ohella molemmat teokset käsittelevät naisen asemaa miehisessä kulttuurissa. Borgesin novellin lukijalle sisäistekijä on mies - onhan teoksen tekijäksi ilmoitettu miespuolinen kirjailija. Sama koskee novellin kertojaa, joka rinnastuu tarinan muihin miehiin, koska tarinan välittäjiksi mainitaan vain miehiä eikä tarinassa muutoinkaan ole yhdelläkään naisella aktiivisen subjektin roolia. Sen sijaan Bookchinillä tekijänimi ja tarinaa kertova ääni kuuluvat naiselle. Näin naiseus tekijänä ja sisällöllisenä teemana (nainen subjektina/ objektina) saa erilaisen ilmaisun kuin Borgesilla. Tämä ero on kuitenkin pikemminkin sisällöllinen eli temaattinen kuin rakenteellinen eli esteettis-ontologinen. Borgesin novelli on realistinen kirjaan painettu kertova teksti. Novellin diskurssi ei sisällä metaleptisiä ontologisten tasojen rikkomisia, eikä sen tarinan maailmaan kuulu fantastiset tai muut kuvatun maailman oletetuista mahdollisuuksista poikkeavat elementit. Otsikkoa ja kappalejakoa lukuun ottamatta käytetyt diskursiiviset konventiot eivät korosta merkkivälineen luonnetta. Sivurakenteella eli sivujen vaihtumisella ei ole merkityksellistä roolia, sillä teksti
8 juoksee Borgesin novellissa sivulta ja aukeamalta toiselle kesken lauseiden ja kesken laajempien merkityskokonaisuuksien. Myöskään kappalejako ei noudata täsmällistä kerronnan kohteiden rajalinjaa, vaan esimerkiksi toinen kappale pitää sisällään sekä miljöön kuvausta että luvussa 2.1 mainitun pappi-episodin. Bookchinin tarinan rakenne on puolestaan episodimaisempi. Tähän vaikuttaa ensinnäkin sivujaon merkityksellisyys. Novelli on jaettu kymmeneen html-sivuun, jotka muodostavat oman sisäisen kuvauksellisen tai juonellisen kokonaisuutensa, sillä kuvauksen tai tapahtumien kohde katkeaa sivujaon mukaisesti. Esimerkiksi ensimmäinen sivu sisältää kertojan oman position määrityksen, toinen Nelsonin veljesten deskriptiivisen taustoituksen ja kolmas heidän miljöönsä (ilman pappi-episodia). Myös sivuilla pelattavat pelit vahvistavat episodisuutta. Ne ovat kukin erilaisia eikä niillä ole temaattista, toiminnallista tai muuta yhteyttä toisiinsa. 8 Siinä missä Borgesin novelli on puhtaasti kirjoitusta, rakentuu Bookchinin tarina myös muille lotmanilaisille kielisysteemeille: puheelle, kuvalle ja musiikille. Puheella on keskeinen merkitys, sillä Bookchin (tai joku muu naisääni) kertoo tarinaa sitä mukaa kun kuulija onnistuu pelisuorituksissaan. Joissakin tapauksissa puhe muuttuu päällekkäisiksi änkytyksiksi, jos pelaaja ei ole riittävän tarkka tai on liian nopea, mikä muistuttaa oraalisen kerrontaperinteen situationaalisesta luennasta. (b_worddrop.html) Kuvan kategoriaan kuuluvat Bookchinillä pelin elementit kuten taustat ja animoidut hahmot. Ne on sidottu kunkin episodin teemaan, niin että tekstin kertoessa from that night on they shared her (f_ponggirl.html) lukija ja tietokone pelaavat keskenään Pong-peliä (yksinkertainen tennispeli), jonka pelivälineenä on naishahmo ja jonka taustakuvana on lähikuvia alastomasta naisvartalosta. Viimeisessä episodissa vanhempi veli kertoo this night I killed her (j_final.html), ja lukija on pelissä helikopterin kyydissä metsästämässä pampalla pakenevaa naishahmoa tähtäimeensä. Osuttuaan riittävästi tarina päättyy One more link bound them now - the woman they had cruelly sacrificed and their common need to forget her. (j_final.html) Myös muut auditiiviset elementit luovat merkitysrakenteita. Esimerkiksi helikopterin pörinä vahvistaa anakronista mielikuvaa suurriistan metsästyksestä. Näin myös äänimaisema toimii merkitystä rakentavana elementtinä vahvistaessaan kysymyksenasettelua naisen asemasta. 8 Ks. liite, jossa kuvakaappaukset kultakin sivulta.
9 Borgesin painettu novelli on sellaisenaan ja kokonaisena lukijan saatavilla koko lukemisen ajan. Sen sijaan digitaalisen kirjallisuuden tässä ja nyt tapahtuva aktualisointi eli teoksen havaittavaksi tekeminen edellyttää aktiivista osallistumista. Tyyppiesimerkki tästä interaktiosta on hyperteksti, jonka linkkejä klikkailemalla lukija valitsee oman polkunsa ja luo oman aktualisoituneen teoskappaleensa. 9 Bookchinin teosta lukiessaan pelaaja ei seuraile perinteisiä hypertekstilinkkejä, vaan osallistuu pelitapahtumiin. Hänen on onnistuttava pelisuorituksissaan, jotta tarinan luku etenee. Näin hänen tässä ja nyt tekemänsä valinnat tuottavat hänelle lukemisen aikana rakentuvaa teosta. Kun hänen toimintansa luonne (esim. naishahmolla pallottelu ) rinnastuu verbaalisen tarinan henkilöiden toimintaan, on peleillä merkitystä rakentava rooli myös teoksen tematiikassa: lukijasta tulee rikoskumppani. Tämä yhteys tarinan tason henkilöiden ja tietokonepelejä pelaavan lukijan välillä saa myös eksplisiitin ilmauksensa lopun lausahduksessa One more link bound them now. Lyhyesti sanottuna teosten rakenteessa ja kommunikaatioprosessissa on kolme niitä erottavaa tekijää: digitaalisen tarinan episodisuus, sen käyttämien kielisysteemien kirjo ja kommunikaatioprosessin interaktiivisuus. Paneudun näihin hermeneuttisen tulkinnan keinoin, sillä se sallii paremmin tutkimusalojen sekä tutkijan ja kohteen välisen vuorovaikutuksen. 3. Kontekstia ja prosessia koskevat tulkinnat 3.1 Digitaalinen kirjallisuus performatiivisena aktina Siinä missä perinteinen romaani käytti aakkostoa esiintyjän monijärjestelmäisen diskurssin representoimiseen, digitaalinen kirjallisuus on laventanut keinovalikoimansa epiikan alkulähteille; reetorin, näyttelijän tai runonlaulajan tavoin myös digitaalinen kirjallisuus käyttää hyväkseen kielellisen esityksensä lisäksi ääntä ja vastaanottajien visuaalista kokemusta esitystilanteesta. 9 ks. laajemmin digitaalista kirjallisuutta käsittelevän esseeni luvusta " Living Books : Hypertexts Relying on Verbal Language, <http://www.kolumbus.fi/lius/esko/complit/narr_dig_lit/variety21.html>
10 Nostan esille kolme kysymyksenasetteluni kannalta keskeistä näkökulmaa: digitaalinen kirjallisuus teatterina, oraalisena kerrontana ja performanssina. Kaikille näille on yhteistä esittävän taiteen estetiikka. 10 Brenda Laurel on käyttänyt teatterianalogiaa pohtiessaan digitaalisen kerronnan estetiikkaa. Hänen mukaansa virtuaalitodellisuuden teokset ovat perustavalla tavalla draaman kaltaisia (Laurel 49). Molemmat käyttävät hyväkseen rajausapparaattia (näyttämö/kuvaruutu), ja molemmissa yleisö ja esiintyjät kokevat olevansa toisaalta samassa ja kuitenkin eri tilassa (esiintyjät näyttämöllä / yleisö katsomossa). Laurelin mukaan suunnittelun perustaksi pitäisi ottaa Aristoteleen näkemykset tragedian välttämättömistä osatekijöistä - juoni, luonteet, sanonta, ajattelu, näyttämöllepano ja musiikki. (49-65) Hän katsoo, että niin teatteri kuin multimediateoskin noudattaa toiminnan representaation estetiikkaa (45), mihin ei ole vastaansanomista multimediaesitysten osalta. Bookchinin kertomuksen osalta tilanne on kuitenkin mutkikkaampi, ja palaan siihen vielä luvussa 3.2. Kirjassaan Verbal Art as Performance Richard Bauman pohtii oraalis-eeppisen taiteen kontekstuaalista rakentumista. Lausuttu kertomus rakentuu tyypillisesti yhdistelemällä valmiita formuloita tietyn säännöstön puitteissa, tilanteen mukaan tempoa ja tyylikeinoja vaihdellen. Baumanin mukaan performaatio (performaatio < performance ) edellyttää paitsi genrekonventioita ja taitavan esittäjän, myös yleisön reaktiivisuuden ( interaktiivisuuden ), joka ohjaa formuloiden (hypertekstuaalisten lexioiden ) valintaa ja esityksen pituutta (39, 43). Hän katsoo, että performaation merkitys ja relevanssi eivät nouse ennalta-annetuista genren tai taideyhteisön kriteereistä, vaan että ne ovat tilanteeseen ja toimijoihin sidottuja kontekstuaalisia suureita (27, 39-40). Baumanin esimerkit ovat sosiolingvistisiä, mutta kaunokirjallisuudesta löytyy helposti vastaavia: Kun nyt käyn jatkamaan kertomustani ja tuon siihen monta yllättävää asiaa, älkööt arvon rouvat luulko sitä silkaksi mielevyydeksi. Jos minun suodaan jatkaa Tarinaa, niin älkää silloin luulko, että se on jonkinlainen kirja (...) (von Eschenbach, 76) Bauman myös huomauttaa, ettei performaatio ole vain muinaisten yhteisöjen unohtunut 10 Tämä näkökulma on peräisin Tarkalta (198).
11 sosiaalinen muoto, vaan että se on kaikkiin emergentteihin yhteisöihin liittyvä kommunikaatiomuoto: sen joustavuus antaa sijan luoda uusia merkityksiä, arvoja ja käytänteitä. (48) Baumanille performaatio kuuluu myös nykypäivään, ja Baumania on käytetty auktoriteettina tai ajatuksen antajana hahmotettaessa tietoverkkojen mahdollistamia digitaalisen kirjoittamisen (monen käyttäjän IRC-kanavat ja MUD-yhteisöt) ja digitaalisten teosten lukemisen yhteydessä. Keskeisenä näen ajatuksen, että performaatiossa tai rituaalissa vastaanottaja ei ole passiivinen objekti, vaan osallistuja, oman subjektiroolinsa toteuttaja yhteisessä näytelmässä tai riitissä. Tähän näen Bookchinin teoksen viimeisen pelin ja viimeisen rivin viittaavan : One more link bound them now, lukija on vihitty salaseuraan, otettu veriveljeksi. Korostan, että tämän digitaalisen version yhteydessä näen tämän lukijan ja tekijän yhteisen salaseuran ylittävän sisällöllis-temaattisen funktionsa eli teoksesta luettavan ajatussisällön tuomien merkitysten, mikä on sen päämerkitys Borgesin teoksessa. Kyseessä on Bookchinillä keskeinen osa teoksen rakennetta ja täten baumanilaisittain ajateltuna sen performatiivista estetiikkaa. Toisin sanoen digitaalisen kirjallisuuden omaksumat rakenneratkaisut muistuttavat performatiivista kommunikaatiota. Hypertekstin struktuuri on tyypillisesti episodinen - valmiita tekstipalasia (lexioita, kuten monet digitaalisen kirjallisuuden tutkijat näitä Roland Barthesin (13) jalanjäljissä nimittävät) yhdistellään toisaalta ennalta annettujen polkujen ja toisaalta vastaanottajan toiminnan perusteella. Samaten Bookchinin The Intruderin lukija voi pitkittää episodia tai klikata nuolta ja hypätä suoraan seuraavaan. Minna Tarkka tarkastelee performaatiota taiteen näkökulmasta. Hän ilmaisee tässä ja nyt tapahtuvan teoksen rakenteistamisen artikkelissaan Narratiivisuus ja vuorovaikutuksen tilat seuraavasti: Tämä välittömyyden korostaminen antaa aihetta liittää interaktiivinen teosmuoto presentaation, tässä ja nyt tapahtuvaan esittämistavan piiriin. Kun representaatio esittää uudelleen jotakin poissaolevaa, ( siellä ja silloin ), presentaation taide korostaa suoraa, tilassa ja ajassa muuntuvaa kokemusta. Teoksen ja kokijan samanaikainen ja -tilainen läsnäolo ja yhteinen luomisprosessi luonnehtii myös interaktiivista mediaa, jossa tekijä luo teoksen valinnoillaan. Kun presentaation taiteet muunsivat katsojan kokijaksi, interaktiivisuus muuntaa kokijan käyttäjäksi. [...] Huomionarvoista on kuitenkin se, että näissä esimerkeissä keskeiseksi nousee esittävän taiteen käsitteistö - ajatus tässä ja nyt
12 tapahtuvasta performanssista. (197-8, kursivointi Tarkan) Näin siis myös digitaalisten teosten rakenteen tilannesidonnaisuus, vuorovaikutteisuus ja episodisuus muistuttavat oraalisen kerronnan konventioita. Oraalisen viestintäkulttuurin esiinmarssi tuli paljolti tunnetuksi Walter Ongin kautta. Hän määritteli elektronisen kulttuurin eli radion ja tv:n tuoneen puheen takaisin kulttuuriseen keskiöön ja vallanneen paikan painetulta sanalta. (Ong 140-1; sit. Ryan 29, Tarkka 198). Trendin nähtiin kuitenkin kääntyvän: But by the late eighties, the talk media had been supplanted, in terms of novelty, by the digital way of moving information. Reversing the trend observed by McLuhan and Ong, the development of computer networks meant to some extent a secondary literacy: e-mail, Internet chatrooms (where chatting is done by typing on a keyboard), and the World Wide Web now contend with the telephone, radio or TV for both personal contacts and as a way to keep informed of current events. (Ryan 11) Tämän voi kuitenkin nähdä ainakin osittain johtuneen tietokoneiden logiikasta ja rajoittuneesta kapasiteetista, jotka pitkään pitivät kuvan ja äänen digitoinnin poissa laskuista. 1990-luvun lopulla trendi kääntyi takaisin multimediaaliseen kommunikaatioon, sellaiseen josta Bookchinin teos on hyvä esimerkki. 3.2 Lukija osallisena teoksen ontologiassa Digitaalisen kirjallisuuden estetiikka poikkeaa painetusta kirjallisuudesta siinä, että perinteinen representaation estetiikka ei enää hallitse, vaan sen esteettinen järjestelmä on saanut merkittävän lisän performatiivisen presentaation estetiikasta. Siinä missä painettu teos on muodostanut valmiin merkkijonon, joka kuvaa itsensä ulkopuolista maailmaa ( merkitty ), digitaalisen teoksen merkkijono muovautuu lukijan eli käyttäjänsä toiminnan vaikutuksesta. Tämä tarkoittaa sitä, että perinteinen teos-lukija-jaottelu ei ole kuvausvoimainen, sillä lukijalla ei ole käytettävissään konkreettista objektia, jonka perusteella hän voisi luoda kokonaishahmon tai ennakko-oletukset teokselle, jota hän alkaa lukea. Sen sijaan digitaalisessa kirjallisuudessa on vastaanottajista
13 riippuvainen teosinstanssi, jonka funktio ja koko olemassaolo on riippuvainen lukijoistaan eli osallistujistaan yhtä lailla kuin rituaalin (esim. initiaatioriitti) lähtökohtana on omat osanottajansa. Digitaalisen kertomuksen toteuma riippuu vastaanottajastaan kuten oraalisen epiikan lausuttu versio riippuu yleisön ja esittäjän vuorovaikutuksesta. Tästä huolimatta ei voi sanoa, että lukija luo teoksen tai että hyperteksti tarkoittaa lukijan vapauttamista (vrt. George P. Landow teoksessa Hypertext 2.0, esim. 195). Perinteisesti teoksen ontologinen asema on ollut lukijasta riippumaton ja merkityksenanto eli diskurssin tulkinta on ollut lukijan tehtävä (suorimmin tämä on ilmaistu reseptioestetiikassa) 11. Tästä seuraa, että digitaalinen kirjallisuus on tuonut muutoksen nimenomaan teoksen ja sen kommunikaatioprosessin ontologiaan - ei vain tulkinta ole prosessuaalista, vaan myös teos, sen toteuma. 4. Lopuksi Digitaalisen kirjallisuuden estetiikassa on piirteitä sekä representaation että presentaation estetiikasta. Edellisessä luvussa korostin, miten lukijan aktiivinen rooli muuttaa teoksen ontologista statusta ja muokkaa esitys- tai vastaanottotilannetta kohti performatiivista taidetta, kohti presentatiivisen kommunikaatiotilanteen estetiikkaa. Ei kuitenkaan sovi unohtaa, että myös digitaalinen kirjallisuus käyttää representaatiolle tyypillistä rajausapparaattia. Painetun kirjallisuuden osalta rajaavana tekijänä voidaan nähdä merkkiväline eli kirja (sekä fyysisenä objektina sivuineen ja aukeamineen että visuaalis-verbaalisin merkein täytettyine riveineen). Digitaalisessa kirjallisuudessa keskeisin rajausapparaatti on kuvaruutu. Se paitsi rajaa, myös erottaa lukijan teoksesta. Toinen rajauksen vaihe on kuvaruudun takainen käyttöliittymä, joka on kullakin teoksella omansa lainen. Diskurssin sisällä kertojuus sekä tarinan etäännytetty aika ja paikka muodostavat selvät representaation puitteet. Ottaen huomioon sekä presentatiiviset että representatiiviset piirteet on syytä määritellä digitaalinen kirjallisuus hybridiksi, välimuodoksi. Välimuodon ajatusta tukevat myös Paul Ricoeurin näkemykset tekstin ja lukemisen 11 Esim. Wolfgang Iser kirjoittaa teoksensa The Act of Reading johdannossa: the meaning of the text is something that he [the reader] has to assemble (ix).
14 prosessin olemuksesta. Hän kirjoitti teoksessaan Tulkinta ja sen teoria, että diskurssin luonne ja merkityksenantoprosessi ovat sidoksissa merkkivälineeseen. Siinä missä puhe on välineeseen kiinnittymätöntä, on kirjoittaminen välineeseen kiinnitettyä. (56-7) Aivan kuten puheen ja kirjoituksen välillä, painetun ja digitaalisen kirjallisuuden ero on paljolti diskurssin välineeseen kiinnittymisen eroavuutta. Siinä missä puhe on välineeseen kiinnittymätöntä ja katoavaa ja kirjoitus kiinnitettyä ja pysyvästi läsnäolevaa, asettuu digitaalinen kirjallisuus (tulkittuna vastaanottajalle käytettävissä olevan rajapinnan olemuksena) näiden välille. Ricoeurin mukaan diskurssi on nähtävä prosessina ja dialogisena tapahtumisena. (37) Sen tuottamista merkityksistä hän kirjoittaa: Tekstin mieli ei ole tekstin takana, vaan sen edessä. Se ei ole jotain kätkettyä, vaan jotain avattua. Se, mikä tulee ymmärtää ei ole diskurssin alkuperäinen tilanne, vaan se, mikä osoittaa kohti mahdollista maailmaa tekstin eiostensiivisen referenssin ansiosta. (142) Tämä välissäolo, osittain välineeseen kiinnittynyt ja osittain vapaaksi jäävä dialoginen prosessi eli diskurssi kuvaa hyvin myös Natalie Bookchinin teoksen The Intruder lukukokemusta: lukija ei ole vastaanottaja, vaan osallistuja - osanottaja tapahtumiseen eli diskurssin prosessiin. Kirjoituksessaan Lukijan taikauskoisesta etiikasta Borges toteaa: Yritän nyt vaihteeksi ajatella tulevaisuutta. Tavaksi on tullut lukea ääneti, mikä on arveluttava merkki. [...] Tuollaisesta ajatusluennasta puhtaasti ideografiseen kirjoitukseen - joka viestii suoran kokemuksen eikä äänteiden kautta - on loputtoman pitkä mutta silti aina tulevaisuutta lyhyempi matka. [...] [K]irjallisuus on taidetta joka pystyy ennustamaan oman vaikenemisensa hetken, kiduttamaan itseään omilla hyveillään, rakastumaan omaan tuhoonsa ja kosiskelemaan loppuaan. (213) Missä määrin tämä digitaalisen kirjallisuuden välissäolo ja hybridiys tarkoittaa synteesiä tai hermeneuttisen kehän kiertymistä seuraavalle portaalle, jää nähtäväksi genren löytäessä vakiintuneet tuotanto- ja tulkintakonventionsa.
15 Lähteet Kaunokirjallisuus Bookchin, Natalie. The Intruder: A Tale Told in Ten Games. V. 1.2 1999. 28.9.2003. <http://www.calarts.edu/~bookchin/intruder/> Borges, Jorge Luis. - - -. Haarautuvien polkujen puutarha. Käänt. Matti Rossi. Haarautuvien polkujen puutarha. Porvoo: WSOY, 1969. - - -. Hiekkakirja. Käänt. Pentti Saaritsa. Hiekkakirja (sis. kokoelmateokset Brodien selonteko ja Hiekkakirja). Juva: WS Bookwell, 2003. - - -. Kirjojen palvonnasta. Käänt. Matti Rossi. Haarautuvien polkujen puutarha. Porvoo: WSOY, 1969. - - -. Lukijan taikauskoisesta etiikasta. Käänt. Matti Rossi. Haarautuvien polkujen puutarha. Porvoo: WSOY, 1969. - - -. The Intruder. Käänt. Norman Thomas di Giovanni. Doctor Brodie s Report. London etc: Penguin Books, 1976. - - -. Tunkeilijatar. Käänt. Pentti Saaritsa. Hiekkakirja (sis. kokoelmateokset Brodien selonteko ja Hiekkakirja). Juva: WS Bookwell, 2003. Calvino, Italo. If on a Winter s Night a Traveller. Käänt. William Weaver. London: Picador, 1982. von Eschenbach, Wolfram. Parsifal. Käänt. Jukka Pajukangas. Juva: WSOY, 1991. 2. Samuelin kirja. Raamattu. (Kokoelmateoksessa Vanha testamentti). Ns. vanha suomennos, ei mainintaa painopaikasta tai -ajasta. 2nd Book of Samuel. Good News Bible, The Bible in Today s English Version, British Edition. (Kokoelmateoksessa Old Testament). Glasgow: Collins/Fontana, 1976. Tutkimus ja muut lähteet Aristoteles. Runousoppi. Helsinki: Otava, 1982. Aarseth, Espen J. Cybertext: Perspectives on Ergodic Literature. Baltimore and London: The Johns Hopkins UP, 1997. Barthes, Roland. S/Z: An Essay. New York: The Noonday Press, 1974. Bauman, Richard. Verbal Art as Performance. Illinois: Indiana U, 1984.
16 Chatman, Seymour. Narrative Structure in Fiction and Film. Ithaca/London: Cornell UP, 1978. Iser, Wolfgang. The Act of Reading: A Theory of Aesthetic Response. Baltimore and London: The Johns Hopkins UP, 1987. Laurel, Brenda. Computers as Theatre. Addison-Wesley Publishing Company, Inc., 1993. Lehtonen, Mikko. Merkitysten maailma. Tampere: Vastapaino, 1998. Lotman, Juri. Elokuvan semiotiikkaa ja elokuvaestetiikan ongelmia. Merkkien maailma: kirjoitelmia semiotiikasta. Helsinki: SN-kirjat, 1989. Lotman, Jurij. The Structure of the Artistic Text. U of Michigan, 1977. Lyotard, Jean-François. Tieto postmodernissa yhteiskunnassa. Tampere: Vastapaino, 1985. McHale, Brian. Postmodernist fiction. London/New York: Routledge, 1987. Ong, Walter. Orality and Literacy. The Technologizing of the Word. London: Methuen, 1982. (Epäsuora lähde, johon viittaan Ryanin ja Tarkan kautta.) Ricœur, Paul. Tulkinnan teoria: Diskurssi ja merkityksen lisä. Elektroninen julkaisu. Helsinki: Tutkijaliitto, 2000. Rimmon-Kenan, Shlomith. Narrative Fiction: Contemporary Poetics. London/New York: Methuen, 1983. Ryan, Marie-Laure. "Introduction." Narrative Across Media. Ed. Marie-Laure Ryan. U of Nebraska P, 2004 (Forthcoming). Saatu tekstitiedostona sähköpostitse Ryanilta 26.8.2003. Sivunumerot viittaavat tekstitiedoston sivunumeroihin. Yhteenveto ja julkaisutiedot saatavissa <http://lamar.colostate.edu/~pwryan/cyber.htm> Saariluoma, Liisa. Eksaktius, tiedonintressi ja kirjallisuudentutkimuksen käsitteet. Kirjallisuuden tutkimuksen ja opetuksen funktiot. (KTSVK44). Helsinki: SKS, 1990. Tarkka, Minna. Narratiivisuus ja vuorovaikutuksen tilat. Johdatus uuteen mediaan (toim. Tarkka, Minna & Hintikka, Kari A. & Mäkelä, Asko). Helsinki: Edita, 1996. Toulmin, Stephen. Kosmopolis: Kuinka uusi aika hukkasi humanismin perinnön. WSOY, 1998.