TIETEELLISET ARTIKKELIT Sielutieteestä psykologiaan suomalaisen psykologiahistorian haasteita Eikä kukaan, joka juo vanhaa viiniä, halua nuorta, sillä hän sanoo: Vanha on hyvää. Luukkaan evankeliumi, 5, 39 Paras tapa ymmärtää psykoanalyysia on edelleenkin sen synnyn ja kehityksen tutkiminen. Sigmund Freud, 1923 Wilhelm Wundtin laboratorio yleensä nähdään psykologian maailmanlaajuisen historian symbolisena lähtökohtana. Suomen tapauksessa vastaavaa selvää lähtökohtaa ei helposti löydy. Ensimmäinen suomenkielinen psykologian oppikirja julkaistiin vuonna 1869; ensimmäinen akateeminen väitöstilaisuus pidettiin vuonna 1887. Soveltava psykologia alkoi 1920-luvulla Valtionrautateiden psykoteknillisessä laboratoriossa. Psykologian itsenäinen akateeminen historia alkaa kuitenkin vasta 1930-luvulla, kun ensimmäinen psykologian laboratorio perustettiin Helsingin yliopistoon ja kun Jyväskylän yliopistoon perustettiin ensimmäinen professuuri. Tästä johtuen Suomen psykologian historialla ei ole yhtä alkua, vaan monta. Suomen varhaista psykologiaa dominoi 1880-luvulta 1930-luvulle idealistinen filosofia, joka käsitti kohteensa dualistisesti. Kokeellinen tutkimus pystyi selittämään ihmismielestä vain alemmat alueet, ja korkeampi alue selitettiin käsitteellä apperseptio mielen vapaalla konstruktiivisella toiminnalla. 1930-luvulla uusi Eino Kailan julistama lähestymistapa syrjäytti vanhan dualismin uudella paradigmalla, joka selitti mielen ihmisen käyttäytymisellä. Toisen maailmansodan jälkeen omaksuttiin uusia psykometrisiä menetelmiä, ja kaikki idealistiset käsitteet kuten apperseptio hävisivät täysin Suomen psykologian historiasta. Paradigman vaihdos idealistisesta sielutieteestä ihmisen käyttäytymisen psykologiaan voidaan nähdä lineaarisena progressiivisena prosessina, jossa kehittyneemmät käsitteet korvaavat vanhat käsitteet. Muutoksen tarkempi tarkastelu näyttää meille kuitenkin, että muutosprosessi oli monimutkaisempi. Jotkut vanhan psykologian näkökohdat yksinkertaisesti korvattiin uusilla ilman uutta laajamittaista teoreettista tulkintaa. Itse muutosta ajoivat monet tekijät, ja jotkut yliopiston ulkopuoliset tutkimusyksiköt olivat tässä merkittäviä. Näistä suurin vaikutus oli valtion ammatinvalinnanohjaustoimistolla. Kirjoittaja argumentoi, että Suomen psykologian historia ei ole yhden miehen tarina vaan moniääninen ja monikerroksinen prosessi. Uuden historian ajatukset voivat auttaa meitä olemaan herkkiä tälle menneen ja nykyisen psykologiamme moniäänisyydelle. Avainsanat: psykologian historia Suomi, psykologian uusi historia, psykologian historian metodit, paradigma, moniäänisyys, monipaikkaisuus JOHDANTO Vuosipäivät ovat keinotekoisia merkkipaaluja historiassa, mutta ne voivat muodostua myös tärkeiksi menneisyyden reflektiopisteiksi. Näin myös psykologiassa. Psykologia lähti kehittymään itsenäisenä tieteenä 1870-luvulta lukien Wilhelm Wundtin laboratoriosta. Laboratoriot 84
levisivät nopeasti ympäri maailmaa, ja niistä tuli vahva osa psykologian identiteettiä. Niinpä onkin luontevaa, että psykologian historiaa alettiin kirjoittaa juuri kokeellisen psykologian historiana. Edwin Boringin monumentaalinen A History of Experimental Psychology (Boring, 1957) toimi vuosikymmeniä psykologian historian opiskelun perusteoksena ja historian kirjoittamisen paradigmaattisena mallina. Wundtin laboratorion satavuotispäivä 1979 puolestaan merkitsi sysäystä psykologian historian tutkimukselle ja samalla sen uudelleen suuntautumiselle, joka jatkuu edelleenkin (Brock, 2016). Suomalaiselle psykologialle ei löydy yhtä selkeää symbolista rajapyykkiä kuin Wundtin laboratorio on kansainvälisessä mittakaavassa. Oppikirjateksteissä psykologian alku liitetään usein Eino Kailan toimintaan 1920-luvulla Turun yliopistossa ja 1930-luvulta lukien Helsingin yliopistossa, mutta symboliseksi aluksi voitaisiin nimetä myös Zacharias Cleven ensimmäisen psykologian oppikirjan ilmestyminen 1869 tai Hjalmar Neiglickin ensimmäinen psykologian väitöskirja ja dosentuuri vuodelta 1887 tai ensimmäisen psykologian oppituolin perustaminen Jyväskylän yliopistoon 1936 (Koskenniemi, 1979). Lehtovaara puolestaan katsoo, että psykologia on saavuttanut itsenäisen asemansa vasta, kun sillä on ollut tieteellisten oppituolien ja oppikirjallisuuden lisäksi professioedustus ammatillisessa maailmassa (Lehtovaara, 1979a). Näkökulmasta riippuen suomalaisen psykologian alku sijoittuu 150 vuoden ja 80 vuoden väliselle aikajanalle. Tämän tekstin tarkoituksena on pohtia psykologian historiankirjoituksen luonnetta ja haasteita lähinnä Psykologia-lehden virittämässä kontekstissa. Kuvaan lyhyesti lehdessä esitettyjä näkökantoja suomalaisesta psykologiasta. Sen jälkeen otan lähempään tarkasteluun suomalaisen psykologian ensimmäisen suuren teoreettisen murroksen, jota on totuttu luonnehtimaan siirtymänä humanistisesta psykometriseen lähestymistapaan (Korkiakangas, 1977; Takala, 1979). Tätä siirtymää tarkastelemalla pääsen pohtimaan psykologian kehityksen selittämisen haasteita. Teen tämän lähinnä esittelemällä psykologian uudesta historiasta käytyä keskustelua, joka on virinnyt kymmenen viime vuoden aikana uudelleen (Brock, 2016; Lovett 2006). Lopuksi palaan kysymykseen siitä, mikä on psykologian historian rooli suomalaisen psykologian kontekstissa. SUOMALAISEN PSYKOLOGIAHISTORIAN PIIRTEITÄ Psykologian tutkijoiden itsensä kirjoittamalla, kuvailevalla ja muistelevalla historioinnilla on ollut tärkeä osuus psykologian historiakorpuksen muodostumisessa. Edwin Boring, Robert Watson ja monet muut aloittivat kokeellisina tutkijoina ja päätyivät vasta myöhemmin historioitsijan rooliin. Historiaa kirjoitettiin aluksi niin sanotusti sisältä päin. Vastaavalla tavalla Suomessa ensimmäisen polven psykologien muistelmaesseet ovat olennaisella tavalla valottaneet suomalaisen psykologian kehitysvaiheita. Nykypäivän perspektiivistä voi vain harmitella, että julkaistujen muistelmien määrä on jäänyt varsin suppeaksi. Psykologia-lehden teemanumerossa vuodelta 1979 Arvo Lehtovaara ja Kai von Fieandt kuvaavat Helsingin yliopiston psykologian laitosta 1930 1950-luvulta, ja Matti Koskenniemi muistelee Turun yliopiston psykologian laboratoriota 1920-luvulla ja Päivyt Rasi opiskeluaan Helsingissä 1940-luvulla ja sen jälkeistä kokemustaan kasvatusneuvolapsykologina (von Fieandt, 1979; Koskenniemi, 1979; Lehtovaara, 1979b; Rasi, 1979). Eino Kailan rooli innostavana opettajana ja tutkimuksen organisoijana nousee muisteluissa vahvasti esiin. Perspektiivi laajenee 1800-luvulle Arvo Lehtovaaran seikkaperäisessä artikkelissa psykologisen oppikirjallisuuden varhaisvaiheista (Lehtovaara, 1979a), ja von Fieandt laajentaa näkökulmaa Snellmaniin ja hegeliläiseen vaikutukseen varhaisessa psykologiassamme (von Fieandt, 1981). Hieman jäsentyneempää teoreettista hahmoa Psykologia-lehden artikkelit alkavat saada 1970-luvulta lukien, samaan tahtiin maailmalla tapahtuneen historiakiinnostuksen viriämisen kanssa. Seija Haapasalo kirjoittaa vahvan ohjelmallisesti psykologian historian ja psykologian teorianmuodostuksen keskinäisestä yhteydestä: Oman tieteenalan historian tuntemus on välttämätöntä niin tutkimuksen suuntaamisen kuin teorian kehittämisenkin kannalta. 85
Psykologian historia on osa psykologian teoriaa. Mikään psykologinen teoria tai suuntaus ei voi olla ylihistoriallinen, vaan syntyy aina tietyssä historiallisessa kehitysvaiheessa, jota se ilmentää. -- Teoria avautuu tutkijalleen vasta sitten, kun hän tuntee sen historian ja edeltävät kehitysvaiheet (Haapasalo, 1976, 10). Manu Jääskeläinen jatkaa psykologian historiankirjoituksen käsitteellistämistä artikkelissaan psykologian historian tutkimustarpeesta. Hän pohtii psykologian historian kirjoittamisen luonnetta Pentti Renvallin (1965) virittämästä näkökulmasta. Historiankirjoitus ei tähtää vain asioiden toteamiseen ja luetteloimiseen vaan tarkastelee ilmiöitä synnyn ja kehityksen geneettisessä aikaperspektiivissä, joka puolestaan mahdollistaa tarkasteltavien yksittäisten ilmiöiden liittämisen osaksi suurempaa kokonaisuutta, jota kautta ilmiökin tulee ymmärrettäväksi ja selitetyksi ( Jääskeläinen, 1989, 165). Jääskeläisen mukaan psykologian historian tutkimus kiteytyy viideksi näkökulmaksi, jotka vapaasti luonnehdittuina ovat seuraavat. Ensinnäkin voidaan tutkia eri vaiheissa muodostuneita koulukuntia ja niiden esittämiä ajattelumalleja. Tästä näkökulmasta katsottaessa havaitaan, että psykologia ei ole yhtenäinen kokonaisuus, vaan esimerkiksi psykoanalyysi sijoittuu omana koulukuntanaan akateemisen psykologian ulkopuolelle. Koulukuntien vertailevalla tutkimuksella voi olla tärkeä rooli psykologian teoreettisten ongelmien ymmärtämiselle. Toisena näkökulmana on psykologian laitosten toimintaan keskittyvä historiankirjoitus, josta esimerkkinä mainitsen Suomen Psykologisen Seuran ja Työterveyslaitoksen psykologian osaston historiikit (Haapasalo, 1978; Häkkinen, 1993). Kolmas näkökulma, joka on Suomen kaltaisessa pienessä kulttuurissa tärkeä, on tieteenalan tarkastelu suhteessa kansallisiin traditioihin. Suomessa yliopistolaitoksella on ollut vahva kytkentä kansallisvaltioprojektiin ja siihen liittyviin aatteellisiin jännitteisiin, jotka osaltaan voivat selventää psykologian jäsentymistä ja eri paradigmojen asemaa tieteen kentällä, kuten Aho hahmottaa väitöskirjassaan (Aho, 1993). Neljäntenä näkökulmana, edelliseen peilautuen, on psykologian tarkastelu suhteessa suuriin aatevirtauksiin ja käsitteellisiin lähestymistapoihin, esimerkkinä Darwinin kehitysopin vaikutus psykologiaan. Lopuksi, viidentenä näkökulmana, psykologiaa voidaan tarkastella yleisen tieteentutkimuksen tarjoamien käsitteiden ja metodien avulla. Niin Haapasalo kuin Jääskeläinenkin hahmottelevat artikkeleissaan psykologian historian positiivisia metodologisia funktioita. Jääskeläinen näkee Haapasalon tavoin psykologian historialla merkittävän roolin nykytutkimukselle, mutta muotoilee kantansa hieman varovaisemmin. Historiallinen tutkimus on osa tieteen itsereflektiota, joka auttaa löytämään rationaalista pohjaa tutkimuksen arvoja koskevalle keskustelulle. Jatkuvan spesialisoitumisen aikakautena historiallinen tutkimus voi antaa tarvittavaa laajempaa perspektiiviä yksittäiselle tutkijalle ja toimia näin erikoistumisen vastapainona auttaen lievittämään kasvaneen spesialisoitumisen luomia kommunikointi- ja orientoitumisongelmia ( Jääskeläinen, 1989, 167). Jääskeläisen artikkeli ilmestyy samoihin aikoihin kuin Thomas Leaheyn artikkeli History Without the Past, josta tulee sittemmin paljon viitattu psykologian uuden historian symbolinen lähtölaukaus. Leahey esittää voimakasta kritiikkiä psykologian vakiintuneita historiankirjoituksen muotoja kohtaan. Hänen mukaansa psykologian historia on ollut whiggististä ja presentististä, eli nykyisyyttä menneisyydellä pyhittävää ja oikeuttavaa. Tähän liittyy vanhan historian suurmieskeskeisyys ja internalismi, rajoittuminen tieteen sisäiseen kehitykseen. Ja tämän lisäksi vanha historia on ollut sosiaalisesti ylimielistä sivuuttaen naisten ja sosiaalisten ja kulttuuristen vähemmistöjen edustajien panokset ja näkemykset (Leahey, 1986). Vastaavasti uusi historia on suunnannut katsetta tieteen käsitteistä tieteen käytänteisiin ja sitä kautta psykologian kytkentöihin yhteiskuntaan ja ihmisten arkiseen elämänkulkuun. Leaheyn teeseihin palataan myöhemmin. Tässä voidaan todeta, että edellä esitellyt suomalaiset puheenvuorot jo kattavat osittain sitä psykologian historian uudelleensuuntautumista, jota Leahey ohjelmallisessa tekstissään peräänkuuluttaa. Jääskeläisen kirjaamista näkökulmista monet ovat olleet läsnä esimerkiksi tutkimuksissa 86 PSYKOLOGIA
SIELUTIETEESTÄ PSYKOLOGIAAN SUOMALAISEN PSYKOLOGIAHISTORIAN HAASTEITA suomalaisen psykologian kansallisista ja kansainvälisistä aatteellisista vaikutteista ja vaikuttajista (Ihanus, 1989; 1999). Haapasalon korostama teorian ja historian ykseys on puolestaan nähtävissä ainakin joissakin klassikkotekstien analyyseissa (Kauhanen, 2011; Silvonen, 2003). Sen sijaan tieteentutkimuksen käsittein ei suomalaisen psykologian historiaa ole juurikaan tarkasteltu. Selkeimmin psykologian uuden historian vaikutteet näkyvät vuonna 2006 ilmestyneessä Joensuun yliopiston artikkelikokoelmassa, joka alaotsikkonsa mukaan tarjoaa lukijalleen uuden historian näkökulmia psyykkisiin ilmiöihin ja ammattikäytäntöihin. Kokoelman 14 artikkelista oikeastaan vain kaksi sijoittuu perinteisemmän psykologian historian alueelle. Niiden ohella tarkastelussa ovat juuri Leaheyn kaipaamat, akateemisen psykologian kentän ulkopuolelle sijoittuvat ilmiöt, kuten sotilaiden rintamakokemukset ja mielenterveys tai sukupuolinäkökulma työelämässä koettuun masennukseen (Komulainen, Räty & Silvonen, 2006). Psykologian historian tutkimus ei Suomessa ole yhtä vahvaa kuin mitä se on kansainvälisesti. Psykologian historian tutkimukselle ja opetukselle ei juurikaan ole resursseja, mikä heijastuu julkaisutoiminnan fragmentaarisuudessa. Psykologia-lehdessä ei 2000-luvulla juurikaan ole julkaistu tieteenalan historiaan liittyviä artikkeleita. Yksittäisiä artikkeleita ilmestyy eri foorumeilla, mutta systemaattinen historiallisesti jäsentynyt kokonaiskuva suomalaisesta psykologiasta näyttää puuttuvan. Kokonaiskuvaa ei tässäkään puheenvuorossa pyritä piirtämään. Sen sijaan tarkastelen yhtä historiallista siirtymää suomalaisessa psykologiassa ja havainnollistan tätä kautta historian kirjoituksen haasteita. Suuntaan katseeni ajassa reilut sata vuotta taaksepäin. Psykologiassamme oli alkamassa muutos, jossa muutamassa vuosikymmenessä kuljettiin matka sielutieteestä käyttäytymisen psykologiaan. SIELUTIETEESTÄ PSYKOLOGIAAN Suomeen psykologia saapui sielutieteenä, joten aloitan sielutieteen käsitteestä ja sen tulkinnoista. Kuvaan 1800-luvun loppupuolen käsitteellistyksiä ja etenen niistä vaiheittain laajempiin käsitteellisiin yhteyksiin ja kytkentöihin. Käytän runsaasti havainnollistavia sitaatteja, jotka avannevat historiallista kontekstia niillekin, jotka eivät ole aiheeseen aiemmin paneutuneet. Sielutiede Termi sielutiede ilmaantuu suomalaiseen kirjallisuuteen viimeistään 1800-luvun puolivälissä. Johan Wilhelm Murman hahmottelee vuonna 1856 kirjassaan Setän opetuksia sielu-tieteestä, ajattelevalle kansalle luettavaksi kristillis-uskonnollista sielukäsitystä. Sielutieteen kytkentä uskonnolliseen ajatteluun näkyy pitkään 1900-luvun alkuvuosille erityisesti kasvatusopillisessa kirjallisuudessa (esim. Boxström, 1902). Zacharias Cleven Sielutieteen oppikirja vuodelta 1869 (ruotsiksi 1854) on ensimmäinen yritys psykologian tieteelliseen esitykseen Suomessa. Cleven suomennettu teos jää vaille pidempää vaikutushistoriaa, ehkä siksikin, että sitä suomennettaessa ei ollut vielä olemassa vakiintunutta suomenkielistä käsitteistöä psykologisille il miöille. Suomen kielen teoreettiset käsitteet olivat ylipäänsä vasta muotoutumassa tuohon aikaan, ja huomattava osa tuolloin luoduista käsitteistä on kadonnut kielestämme (Lehtovaara, 1979a). Thiofold Reinin Sielutieteen oppikirjaa vuodelta 1884 voidaan pitää ensimmäisenä varsinaisena suomenkielisenä psykologian oppikirjana, jollaisena sen myös Valvojan aikalaiskriitikko esittelee. Tätä ensimmäistä suomenkielistä alkuteosta suuren ja itsenäisen tieteen alalla on suomalaisen yleisön tervehdittävä täydellä ilolla ja tyytyväisyydellä. Meidän pienen kirjallisuutemme, joka yksityisissä haaroissaan luonnollisesti ei voi näyttää yhtämittaista kasvamista eli historiaa semmoista kuin suurten maitten, täytyy katsoa sitä tärkeämmäksi että se, jos ilman väliasteitakin, yksityisten ponnistuksilla eri aloilla kohotetaan ajan vaatimuksia vastaavalle kannalle. Ja niin on tässä epäilemättä käynyt sielutieteelle -- (Ruin, 1885, 416). Samoihin aikoihin Reinin kirjan kanssa ilmestyi Meurmanin Sanakirja yleiseen sivistykseen 87
kuuluvia tietoja varten (1883 1890), jossa etsittiin suomalaisia ilmaisuja vierasperäisille abstrakteille käsitteille. Psykologia kääntyy sielutieteeksi, jonka tutkimuskohteena on sielunelämä: Psykologīa (gr.), sielutiede, tiede, jonka esineenä on inhimillinen sielu, sen toiminta ja elämä (Meurman 1883 1890, 681). Psykologian varsinaiseksi kohteeksi vakiintuu 1800-luvun loppupuolella juuri tuo sielun-elämä niin kuin siihen aikaan kirjoitettiin erotukseksi fyysillisestä elämästä, ja niinpä sielutieteen on erottauduttava materialismista, joka katsoo sielunelämän paljaaksi aivojen tuotteeksi. Tarkemmin asiaa miettiessämme huomaamme kuitenkin tajunnanilmiöt aivan toisenlaisiksi kuin mimmoisetkin aineen liikunnot tahansa. Materialistinen käsittämistapa on siis väärä (Rein, 1884 Lehtovaaran, 1979a, 35 mukaan). Tätä Reinin edustamaa kantaa tervehtii tyydytyksellä myös Valvojan kriitikko: Me tervehdimme tässä oppikirjassa kaunista askelta sielutieteen opintojen elähyttämiseksi maassamme. -- Ja sielutieteen yhä selvemmin esiintyvä merkitys perustavana keskusrenkaana henkisten tieteitten suuressa ryhmässä on varmasti läheisessä tulevaisuudessa antava sille etevän sijan opetuksessa. Silloin tullaan huomaamaan, että sielutiede on oikea ja täysin voimakas vastustaja tuolle pintapuoliselle naturalismille, jonka etäällä pysyttäminen tähän asti on, epätasaisessa taistelussa, ollut klassillisen opetuksen tehtävänä (Ruin, 1885, 420). Reinin oppikirja kuluukin pitkään opiskelijoiden käsissä. Sen uudistettu neljäs painos ilmestyy vielä 1925. Idealistinen katsantokanta sielunelämän luonteesta ei kuitenkaan merkitse kokeellisen ajattelun hylkäämistä, niin kuin nyky-ymmärryksen valossa voisi helposti ajatella. Kokeellisen psykologian syntyä seurattiin Suomessa itse asiassa varsin tarkasti (Oksala, 1979). Arvid Grotenfelt kävi Leipzigissa paikan päällä tutustumassa Wundtin ja muiden saksalaisten kokeellisten tutkijoiden laboratoriotyöhön. Kokemuksiaan hän kuvaa Valvojassa ilmestyneessä kirjoitussarjassa, joka havainnollistaa erinomaisesti tasapainottelua kokeellisen sielutieteen ja hengentieteellisesti ymmärretyn sielunelämän välillä. Grotenfelt kuvaa ensin Fechnerin, Weberin ja Wundtin tutkimuksia, jotka hänen mukaansa avaavat kokonaan uuden kentän tieteelle, nimittäin tien sielun kokeelliselle tutkimukselle: Nykyaikana se tieteellinen tutkimustapa, jota luonnontieteet ovat kehittäneet, pyrkii leviämään myöskin hengen tieteihin. Tämä tutkimustapa ei olekaan ainoastaan ulkonaista luontoa tutkittaessa paikallansa, se voi tuottaa ja on osaksi jo tuottanut kauniita tuloksia myöskin sisäisen luonnon tutkimuksessa, hengen tieteissä (Grotenfelt, 1886, 451). Grotenfelt käy seikkaperäisesti läpi siihenastisen tutkimuksen saavutuksia ja arvioi siltä pohjalta kokeellisen psykologian paikkaa, sen mahdollisuuksia ja rajoja. Kokeellisen sielutieteen luontevana tutkimuskohteena ovat aistimukset, muistitoiminnot ja tiettyyn rajaan saakka mielen assosiaatiot. Havaintotoiminnan ja aistimusten tutkimuksen voidaan ajatella edustavan alempien psykofyysillisten funktioiden tutkimusta, mutta sen ohella asettuu kysymys korkeampien henkisten toimintojen kokeellisen tutkimuksen mahdollisuudesta. Grotenfelt esittelee tässä kohden Ebbinghausin muistitutkimuksia ja päätyy niiden pohjalta seuraavaan: Näillä tutkimuksilla on minun mielestäni raivattu uutta tietä tutkimaan kokeellisesti sielun-elämän korkeampiakin aloja, joihin kokeellinen tutkimus ei ole ennen varsinaisesti päässyt käsiksi. Tie on avoinna valaisemaan näitä aloja ainakin kahdelta taholta: tutkimalla muistia, ja -- mielteiden käsitteellisiä yhteyksiä, käsitteellisiä assosiatsioneja; -- näiden käsitteellisten yhteyksien vaikuttamista esim. muistin toiminnassa, ja yleensäkin niiden vaikuttamista sielun-elämässämme, mielteittemme mekanismissa (Grotenfelt, 1887, 63 64). 88 PSYKOLOGIA
SIELUTIETEESTÄ PSYKOLOGIAAN SUOMALAISEN PSYKOLOGIAHISTORIAN HAASTEITA Kokeellisen sielutieteen mahdollisuudet ihmismielen kausaaliseen selittämiseen ulottuvat tässä siis jo sangen laajalle. Kokonaan ihmismieli ei kuitenkaan antaudu kokeelliselle tutkimukselle, vaan sillä on myös oma autonomiansa, jota kokeilla on vaikea tavoittaa. Sielua voidaan tutkia kokeellisesti vain tiettyyn rajaan saakka. Kokeellinen sielutiede ei anna meille mitenkään täytenäistä kuvaa inhimillisestä sielun-elämästä. -- sieluntapahtumat ovat aivan omituista laatua, toista laatua kuin aineelliset tapahtumat -- (Grotenfelt, 1887, 68). Kokeellisen psykologian pätevyysala rajautuukin Reinillä ja Grotenfeltillä lähinnä aistitoiminnan ja siihen liittyvän muistin tutkimiseen. Kokeellisesti voimme tavoittaa osan sielunelämästä, mutta olennainen ihmisessä jää kuitenkin kokeellisen tutkimuksen ulkopuolelle. Idealistisen psykologian ihmiskuva on dualistinen, ja tässä dualismissa tarvitaan oma käsitteellistyksensä sielunelämän aktiivisen puolen kuvaamiseen. Se tapahtuu apperseption käsitteen avulla. Tätä nykykielestämme kadonnutta käsitettä on syytä kuvata hieman seikkaperäisemmin. Käsitteen laajin suomenkielinen esitys löytyy Karl Langen teoksesta Apperseptioni, joka ilmestyi suomeksi 1901. Langen määrittely on nykykatsannossakin varsin kiinnostava: [t]ajutessaan ulkomaailmaa, valtaa [sielu] sen samalla omakseen. Se ei kuitenkaan tapahdu siten, että sielu vaan passiivisena vastaanottaisi ulkonaisia vaikutuksia, kuten kyllä ennen arveltiin. Sillä sielu ei ole mikään taulu, johon ulkomaailma piirtää kirjoituksensa, ei mikään peili mihin ulkoesineet kuvastuvat, eivätkä mielteet ole pelkkiä ulkonaisten esineiden kuvia. Vaan tajuamisen hetkellä on sielu kokonaan aktiivinen, muuttaen fysioloogisia kiihoituksia sielullisiksi tahi pikemmin hermoston toiminnan vaikutuksesta tapahtuu sielussa edellisestä sisältönsä puolesta kokonaan eroava toimitus (Lange, 1901, 3 4). Apperseption määritelmä on mukana ensimmäisessä suomalaisessa tietosanakirjassa 1909 ja toistuu lähes samanlaisena vielä vuonna 1931 Otavan Isossa tietosanakirjassa: Apperseptsioni (mlat. apperse ptio = käsitys < ad, ja perci pere = tajuta), se sieluntoiminta, jolla varsinaisesti käsitämme ne asiat, jotka esiintyvät tajunnallemme. Se osoittaa selvää, itsetietoista käsittämistä, erotukseksi perseptsionista, joka merkitsee epäselvempää tajuamista. -- Wundt katsoo apperseptsionin perusominaisuudeksi sen omituisen sielullisen aktiviteetin eli itsetoiminnan, mikä siinä ilmenee. -- Liittyen tähän Wundtin katsontatapaan on muodostunut sielutieteellinen oppisuunta, a-psykologia, joka arvelee tajunnan toimivan itsenäisesti ja joka siten vastustaa assosiaatio-sielutiedettä ( assosiaatio) (A. Gr., 1931). Suomalaisen psykologian ensimmäistä vaihetta luonnehtii idealistinen lähestymistapa, jonka puitteissa ollaan kiinnostuneita kokeellisesta sielutieteestä, mutta rajataan sen ala kapeaksi, sillä varsinaista sielunelämää kuvaa apperseeraaminen, jota ei ole kokeellisesti tutkiminen. Tämä dualismi tuottaa myös erityisen käytäntösuhteen, jossa kokeellinen tutkimus rajautuu puhtaisiin aistitoimintoihin laboratoriossa. Nousevan kansallisvaltion koululaitos siveellisen kasvatuksen ihanteineen on ainoa suunta, jossa psykologia löytää kosketuspinnan yhteiskunnallisiin käytänteisiin. Käyttäytymisen psykologia Otavan Ison tietosanakirjan ilmestymisen aikoihin oli suomalaisessa psykologiassa orastamassa jo uusi suuntautuminen, joka liittyy pitkälti Eino Kailaan ja hänen toimintaansa. Arvo Lehtovaara muistelee, kuinka Kailan lyhytaikaisesta toiminnasta Turun yliopistossa 1920-luvulla kantautui kaikuja Suomalaisen yhteiskoulun oppilaillekin. Siellä kuulemme kehitettiin aivan uudenlaista psykologiaa. Pääasiassa viestit olivat myönteisiä, mutta oli mukana jotakin kielteistäkin: kovin radikaalisti siellä hylätään vanha ja rakennetaan uutta ns. kokeellista psykologiaa (Lehtovaara, 1979b, 54). Kaila siirtyi Helsinkiin 1930 ja perusti siellä psykologian laboratorion 1932. Kailan toimintaa kokonaisuudessaan on arvioitu toisaalla seikkaperäisesti ( Jääskeläinen, 1983; Niiniluoto, 1990), 89
joten rajaudun tässä vain yhteen näkökulmaan: hänen suhteeseensa vanhaan suomalaiseen sielutieteeseen. Saksalaisen idealistisen filosofian ja siihen liittyvän psykologian maailmankuva oli dualistinen, kuten edellä on kuvattu. Metodologisella tasolla tätä vastasi erottelu ymmärtämiseen hengentieteiden ja selittämiseen luonnontieteiden metodeina (Dilthey, 1990). Kaila rakensi johdonmukaisesti monistista ja materialistista psykologiaa, joten ihmis- ja luonnontieteiden dualistinen vastakkain asettaminen ei tyydyttänyt häntä. Yrjö Hirnin juhlakirjassa 1930 hän hylkäsikin tämän vastakkainasettelun perusteettomana: [e]i siis ole aihetta esim. Sombartin tavoin asettaa n.s. kausaalisesti selittävä ja ns. ymmärtävä metodi toistensa vastakohdiksi: kun ne puhdistetaan yksipuolisuuksistaan ja muista vajavaisuuksistaan, niin huomataan, että ne johtavat samaan: N.s. ymmärtäminen ei ole mitään muuta kuin hengentieteille spesifinen muoto yleistä teoreettista käsittämistä ja selittämistä: tähän Roomaan vievät kaikki tiet (Kaila, 1990, 560). Materialistinen psykologia ei lähde liikkeelle subjektiivisesta, vaan objektiivisesti havaittavasta eli käyttäytymisestä. Kaila kuvaa tätä teoksessaan Inhimillinen tieto. Mitä se on ja mitä se ei ole seuraavasti: Näin ollen se, mitä tieteellinen psykologia tutkii, on elävien olentojen käyttäytymistä sanan väljässä mielessä, niiden toimia, näissä toimissa kuvastuvia niiden tiloja, eleinensä, ilmeinensä, ihmisellä tietysti aivan erityisesti puheinensa. Kaikki tieteellinen psykologia on behavioristista psykologiaa. -- Loogillinen behaviorismi ei suinkaan väitä esim., että tajuntaa ei olisi, vaan se -- toteaa, että tämä reaalisisältö on tietty fyysillinen käyttäytyminen (Kaila, 1939, 259). Kailan loogillista behaviorismia ei tule samaistaa amerikkalaisen varhaisen behaviorismin S Rmalliin tai ajatteluun. Kaila ammensi ajattelussaan monesta suunnasta, ja psykologiassa saksalaisten hahmopsykologien työ oli hänelle olennainen käsitteellinen resurssi. Yllä lainatut tekstinkohdat osoittavat kuitenkin sen, mikä tässä yhteydessä on olennaista. Kailan tuotannosta alkaa suomalaisen psykologian uusi suuntautuminen, joka merkitsee katkosta suhteessa aikaisempaan käsitteelliseen traditioon. Thomas Kuhn (1994) kuvaa tunnetusti tällaisia katkoksia tieteellisen vallanku mouksen käsitteellä, ja tiettyyn rajaan saakka tämä sopii myös yllä luonnehditun uudelleensuuntautumisen kuvaukseksi. Toisen maailmansodan jälkeisessä ilmapiirissä suuntautuminen käyttäytymisen psykologiaan on luontevaa. Paradigmat saavat arkisen vahvistuksensa oppikirjoissa, ja ankkuroituminen käyttäytymisen psykologiaan tulee mainiosti näkyviin suomalaisten psykologian oppikirjojen pitkäikäisimmässä Arvo Lehtovaaran Sielutieteessä, jonka ensimmäinen painos ilmestyi 1945 ja viimeisin 1970-luvun lopussa. Sielutiede eli psykologia tutkii sielunelämää. Sielunelämän laatu ja lainalaisuudet tulevat näkyviin elävien olentojen käyttäytymisessä. Sen vuoksi sielutiede ensi sijassa tutkiikin juuri käyttäytymistä. Näin löydettyjen lainalaisuuksien pohjalla se tarkastelee myös omia elämyksiämme (Lehtovaara, 1945, 7). Sielunelämä sanana on tuossa määrittelyssä vielä mukana, mutta vain kuvailevana terminä. Teoreettisena käsitteenä sen korvaa käyttäytyminen, joka on varsinainen tutkimuksen kohde, jonka kautta sitten selitetään tuota sielunelämän ilmiötä. Psykologian luonteen määrittely käyttäytymisen tutkimuksena toistuu pienin uudelleenmuotoiluin aina viimeiseen painokseen asti. Psykologian tutkimuskohteena on elollisen olennon käyttäytyminen. -- Käyttäytymistä voidaan tutkia paitsi sellaisena, kuin se esiintyy elämäntilanteissa yleensä, erikoisesti myös ennalta suunniteltujen ja järjestelmällisesti tehtyjen kokeiden avulla (Lehtovaara & Hagfors, 1979, 12; 18). Lehtovaara ja von Fieandt edustavat Kailan virittämää psykologian kokeellista traditiota, mutta kokeellinen tutkimus saa rinnalleen uusia menetelmällisiä suuntauksia heti sotien jälkeen, kun amerikkalainen psykologia rantautuu Eurooppaan. Tätä on kuvattu eurooppalaisen psykologian amerikanisoinnin vaiheeksi (Ash & 90 PSYKOLOGIA
SIELUTIETEESTÄ PSYKOLOGIAAN SUOMALAISEN PSYKOLOGIAHISTORIAN HAASTEITA Geuter, 1985), joka tapahtuu Suomessakin, kun faktorianalyysi ja lomaketutkimus toden teolla rantautuvat meillekin. Martti Takala muistelee, että muutos [humanismista psykometriikkaan] oli jyrkin tutkimuksen piirissä. Lähes kaikki nuoret tutkijat motivoituivat tutkimaan persoonallisuuden rakennetta tai yksityisiä piirteitä monimuuttujatekniikoin ja sovelsivat näitä menetelmiä -- aina yhteiskuntatieteitä ja fysiologiaa myöten (Takala, 1979, 20). Uuden menetelmällisen ajattelutavan symbolisena merkkipaaluna voidaan pitää Ahmavaaran kirjaa Henkisten kykyjemme rakenne (Ahmavaara, 1957). Tultaessa 1970-luvulle on vanha saksalaisvaikutteinen psykologia hävinnyt kokonaan näköpiiristä. Apperseption käsite katoaa niin perusteellisesti, että kun konstruktionismi alkaa saada jalansijaa 1970-luvun loppupuolelta lukien, niin se tyypillisesti esitetään uutena behaviorismin vastaisena suuntauksena, jonka yhteyksiä vanhaan psykologiaan ei tunnisteta. Mutta tässä on jo kyse psykologian seuraavasta siirtymästä, jota en tässä yhteydessä lähde tarkastelemaan. Edellä on runsailla aineistonäytteillä havainnollistettu ensimmäistä suurta paradigmaattista siirtymää suomalaisessa psykologiassa. 1800-luvulta alkunsa saava idealistinen psykologia korvautuu asteittain behavioraalisella psykologialla, ensin Kailan uudelleenmuotoiluissa, ja sitten lopullisesti toisen maailmansodan jälkeen eksaktin rintaman voittona vanhasta idealismista. Lehtovaaran oppikirja kuluu useiden sukupolvien käsissä aina 1970-luvulle saakka, kunnes uudet tuulet alkavat puhaltaa ja psykologia joutuu taas käymistilaan. PSYKOLOGIAN MONIÄÄNISYYS JA -PAIKKAISUUS Edellä kuvattu siirtymä vanhasta idealistisesta sielutieteestä uuteen käyttäytymisen psykologiaan vaikuttaa selkeältä paradigmaattiselta kumoukselta, jossa keskeiset toimijat ovat yliopistojen johtavia tutkijoita. Tämä on tietenkin totta, kehitys kietoutuu henkilöihin. Ensin olivat Rein ja Grotenfelt. Sitten tulivat Kaila ja hänen vanavedessään Lehtovaara ja von Fieandt. Uuden historian edustajien kommentti tähän olisi, että yksittäisten henkilöiden merkityksestä huolimatta psykologian kehitys ei palaudu vain heihin. Psykologian kehitys on paljon muutakin. Se, mitä uutta uusi historia voi tarjota tämän muun ymmärtämiseen, on keskustelun alla. Lovett problematisoi Leaheyn ja muiden esittämän uuden ja vanhan historiankirjoituksen vastakkainasettelun. Hän näkee vain aste- tai näkökulmaeron historiankirjoituksen eri lähestymistapojen välillä (Lovett, 2006). Hän on varmasti oikeassa siinä, että psykologian historiaa voidaan kirjoittaa monella tavoin ja monesta näkökulmasta ja että Leaheyn paikantamat haasteet koskevat pitkälti myös uutta historiaa itseään. Samalla on kuitenkin selvää, että psykologian historiankirjoitus on monipuolistunut ja rikastunut uuden historian antamista virikkeistä, jotka voivat toimia resursseina myös suomalaisen psykologian historiaa tarkasteltaessa. Poimin seuraavassa aivan lyhyesti vain muutamia käsitteellisiä ratkaisuja, jotka auttavat mielestäni rikastamaan kuvaa psykologian kehityksestä ja sen teoreettisista ja käsitteellisistä siirtymistä. Kuhnin tieteellisten vallankumousten mallissa muutos tapahtuu nopeasti, ikään kuin yhdessä kriittisessä pisteessä. Michel Foucault esittää Tiedon arkeologiassaan (Foucault, 1991), että tieteen kehityksessä havaittavat murrokset tapahtuvat kuitenkin harvoin vain yhdessä pisteessä. Tutkimuskohteen uudelleenmäärittelyn jälkeen on vielä ylitettävä metodin ja teorian muotoilun kynnykset, ja niiden ohella kehitys on sidottava formaalisesti joihinkin institutionaalisiin rakenteisiin. Muutokset eivät näillä alueilla tapahdu välttämättä samanaikaisesti eivätkä aina edes samassa järjestyksessä. Muutokset ovat siis monipaikkaisia ja eriaikaisia, vain poikkeustapauksissa yhdeksi vallankumoukseksi kiteytyviä. Kuhnin paradigma-käsite siirtää painopisteen yksilöistä tiedeyhteisön ajattelumalleihin. Taustalla on Ludwig Fleckin teoria ajatuskollektiiveista tieteen kehityksen yksikköinä ja moottoreina (Fleck, 1981). Kurt Danziger (1990) vie tätä ajatussuuntaa eteenpäin tutkimuskäytänteiden käsitteellään, joka liittää yhteen tutkijaryhmän metodologiset ratkaisut, ne sosiaaliset käytännöt, joissa tutkimus tapahtuu, ja ne rakenteet, joihin tutkijayksikkö sijoittuu. 91
Kun siirtymää humanistisesta sielutieteestä kokeellis-tilastolliseen psykologiaan tarkastellaan edellä esitettyjen käsitteiden valossa, alkaa Eino Kailan persoonan takaa hahmottua muitakin kehitystekijöitä. Monipaikkaisuuden huomioiminen nostaisi esiin esimerkiksi Jyväskylän kasvatusopillisen korkeakoulun ja sen seuraajayliopiston psykologisen tutkimuksen omaleimaisuuden. Monipaikkaisuuden tunnistaminen pakottaisi suuntaamaan katsetta myös yliopistojen ulkopuolelle, soveltavan psykologian kehityspisteisiin ja paikkoihin. Foucault n neljä kynnystä auttaisivat suuntaamaan katsetta käsitteistä käytänteisiin ja niiden materiaalisiin ehtoihin, esimerkiksi tutkimusvälineiden rooliin teorioiden suuntaajana. En kuitenkaan yritä tässä tehdä tällaista kattavaa moninäkökulmaista analyysia. Viittaan tässä vain yhteen esimerkkiin, joka kertoo havainnollisesti psykologian kehityksen moniulotteisuudesta. Ammatinvalinnanohjaus lähti kehittymään Helsingissä 1930-luvun loppupuolella, kun kaupunkiin perustettiin työvoimatoimiston yhteyteen erityinen nuorisotoimisto. Vaikka toimisto aloitti pienillä resursseilla, siitä tuli ajan mittaan tärkeä työpaikka monille myöhemmin yliopistolla uraa tehneille tutkijoille. Niilo Mäki kuvasi ohjaustoiminnan alkuvaiheita seikkaperäisesti Sosiaalisessa aikakauskirjassa ja Suomalaisessa Suomessa. Mäki tunnisti ohjaustoiminnan dilemmaattisen luonteen yksilön ja yhteiskunnan tarpeiden samanaikaisena palvelijana. Yhtä selvää kuin on, että yhteiskunnan etu vaatisi jokaisen yksilön joutumista hänen edellytyksiään vastaavaan ammattiin, yhtä selvää on myöskin, että näin ei läheskään aina tapahdu. -- Ohjaus joutuu samalla kertaa työskentelemään kahteen suuntaan: ammattia etsivään ihmiseen ja ihmisiä etsivään ammattiin päin (Mäki, 1942, 1 2). Vaikka Mäki uskoikin näiden tarpeiden itsestäänselvään yhteensovittamisen mahdollisuuteen, alkaa hänen teksteissään hahmottua soveltavan psykologian erityisen luonteen tematisointi. Ajan mittaan yksilön ja yhteiskunnan etujen yhteensovittaminen ohjaustyössä alkaa näyttäytyä haasteellisempana kuin Mäki optimistisesti odotti. Myöhemmin kauppa- ja teollisuusministeriöön perustetusta ammatinvalinnanohjaustoimistosta tuli tärkeä suomalaisen psykologian kehitykseen vaikuttanut fleckiläinen ajatuskollektiivi. Toimiston vaikutus ylitti ammatinvalinnanohjauksen rajat erityisesti menetelmällisen kehitystyön alueella. Toimiston toteuttamaa Suurta tutkimusta on kuvattu yksityiskohtaisesti muualla (Takala, 1979; Tapaninen, 2012), joten totean tässä vain lyhyesti toimiston merkityksen uuden menetelmällisen suuntautumisen käytännöllisenä toteuttajana ja edistäjänä Suomessa. Yliopistojen omin voimavaroin vastaavaa monimuuttujamenetelmiä yhdelle sukupolvelle opettavaa hanketta tuskin olisi voitu toteuttaa. Psykoterapian kehityksen tarkastelu tarjoaisi vastaavan esimerkin suhteellisen itsenäisestä psykologisen tiedon kehityksen alueesta. Näillä lyhyillä esimerkeillä havainnollistan vain sitä, että psykologian kehityksellisissä siirtymissä on mukana monenlaisia toimijoita, jotka akateemisiin käsitteisiin keskittyvässä tarkastelussa helposti jäävät taka-alalle tai kokonaan tunnistamatta ja huomaamatta. Kokoan tarkastelujani yhteen kolmiomallin avulla. Kolmion kärkiin sijoittuvat luonnontieteet, humanistiset tieteet ja yhteiskuntatieteet. Psykologia tieteenä sijoittuu kolmion keskelle tai mihin tahansa kolmion kulmista, katsojan tieteellisen orientaation mukaan (Kuva 1). Psykologia voi olla aidosti luonnontieteellisen mallin mukaan orientoituvaa ihmismielen tutkimusta vaikka aivotutkimuksen keinoin ja tekniikoin. Yhtä hyvin psykologia voi olla humanistisesta traditiosta ammentavaa tulkintataitoa, tyypillisesti terapeuttisen toiminnan kentällä. Näiden lisäksi psykologia voi olla luontevasti ihmismielen ja yhteiskunnallisten rakenteiden yhteen kietoutumisen (kriittistä) tutkimusta. Tämä näkökulmien moninaisuus sai Sigmund Kochin päättelemään jo 1960-luvun lopussa, että psykologian on turha tavoitella yhtenäisen, koherentin tieteen asemaa. Sen sijaan psykologia olisi nähtävä moniäänisenä tutkimushankkeiden kenttänä, jossa keskenään erilaiset diskurssit sekä ovat vuorovaikutuksessa että kilpailevat keskenään (Koch, 1993). Foucault n analytiikan näkökulmasta voidaan ajatella, että kolmion jokainen kulma tuottaa erilaisen katseen ja aikaperspektiivin psykologian historiaan. Näkökulmien ja lähestymistapojen erilaisuus sinällään on tietenkin tutkimuksellista rikkautta. Leaheyn esittämän historiakritiikin 92 PSYKOLOGIA
SIELUTIETEESTÄ PSYKOLOGIAAN SUOMALAISEN PSYKOLOGIAHISTORIAN HAASTEITA KUVA 1. Kolmiomalli psykologian kehityksestä. näkökulmasta voidaan kuitenkin sanoa, että näkökulman kapeus tulee ongelmaksi silloin, kun se estää näkemästä psykologian paikkaa yhteiskunnallisen vallankäytön ja ihmisten arkisten käsitteiden tuottamisten kentillä. Foucault-vaikutteinen uuden historian teesi on, että psykologia on joka tapauksessa osallisena näillä käytänteiden kentillä ja siksi historiankirjoituksenkin tulisi kattaa ne puhtaan akateemisen käsite- ja henkilöhistorian ohella. Parhaimmillaan psykologian historia sijoittuisi kuvion keskelle ja tarjoaisi reflektiivisen kuvan psykologian käytänteiden keskinäisistä yhteyksistä ja vaikutuksista toisiinsa. Artikkeli on saatu toimitukseen 24.5.2017 ja hyväksytty julkaistavaksi 3.6.2017. Lähteet A. Gr. [Arvi Grotenfelt]. (1931). Apperseptio. Teoksessa Iso tietosanakirja, ensimmäinen osa (s. 660). Helsinki: Otava. Ahmavaara, Y. (1957). Henkisten kykyjemme rakenne. Porvoo: WSOY. Aho, J. (1993). Sieluun piirretty viiva. Oulu: Pohjoinen. Ash, M. G. & Geuter, U. (toim.). (1985). Geschichte der deutschen Psychologie im 20. Jahrhundert. Ein Überblick. Opladen: Westdeutscher Verlag. Boring, E. G. (1957). A History of Experimental Psychology. Second Edition. (Alkuteos 1929). Englewood Cliffs: Prentice-Hall. Boxström, B. (1902). Kasvatusopillinen sieluoppi. Toinen painos. Sortavala: Karjalan kirjakauppa- ja kustannusliike. Brock, A. C. (2016). The New History of Psychology: Some (Different) Answers to Lovett s Five Questions. History of Psychology, Advance online publication. 2016, June 27. Danziger, K. (1990). Constructing the Subject. Historical Origins of Psychological Research. Cambridge: Cambridge University Press. Dilthey, W. (1990). Der Aufbau der geschichtlichen Welt in den Geisteswissenschaften. Einleitung von M. Riedel. Frankfurt/Main: Suhrkamp. 93
Fieandt, K. von. (1979). Suomalaisen psykologian erityispiirteitä. Psykologia, 14(5), 4 13. Fieandt, K. von. (1981). Nuorhegeliläiset Snellmanin kirjeenvaihdossa. Psykologia, 16(3), 131 145. Fleck, L. (1981). Genesis and Development of Scientific Fact. (Alkuteos 1935). Käännös F. Bradley ja T. J. Trenn. Chicago: The University of Chicago Press. Foucault, M. (1991). The archaeology of knowledge. (Alkuteos 1969). Käännös A. M. Sheridan Smith. London: Routledge. Grotenfelt, A. (1886). Kokeellisesta sielutieteestä. Valvoja, 6(11), 451 460. Grotenfelt, A. (1887). Kokeellisesta sielutieteestä. Valvoja, 7(1), 5 12; 7(2), 56 68. Haapasalo, S. (1976). Suomalaisen psykologian aatehistorialliset juuret. Psykologia, 11(1), 10 24. Haapasalo, S. (1978). Suomen Psykologisen Seuran historia 1935 1977. Psykologia, 13(1), 37 41. Heikkinen, S., Silvonen, J. & Simola, H. (1999). Technologies of Truth: Peeling Foucault s Triangular Onion. Discourse, 20(1), 141 157. Häkkinen, S. (1993). Työterveyslaitoksen psykologian osasto 1950 70. Helsinki: Työterveyslaitos. Ihanus, J. (1989). Psykoanalyysi aatetaistelussa. Psykoanalyysin kytkentöjä 1930-luvun suomalaiseen kulttuurikeskusteluun. Psykologia, 24(3), 188 195. Ihanus, J. (1997). (toim.), Psykoterapiat eilen ja tänään. Helsinki: Yliopistopaino. Ihanus, J. (1999). (toim.), Psykologia ja kulttuuri. Helsinki: Yliopistopaino. Jääskeläinen, M. (1983). Eino Kailan psykologia: rakenne ja kehitys. Käsiteanalyyttinen tutkimus. Helsingin yliopisto. Psykologian laitos. Soveltavan psykologian osasto. Jääskeläinen, M. (1989). Psykologian historian tutkimisesta ja tutkimustarpeesta. Psykologia, 24(3), 164 169. Kaila, E. (1939). Inhimillinen tieto. Mitä se on ja mitä se ei ole. Helsinki: Otava. Kaila, E. (1990). Hengentieteellisestä ja luonnontieteellisestä ajatustavasta. (Alkuteos 1930). Teoksessa Kaila, E., Valitut teokset 1. 1910 35 (s. 546 560). Helsinki: Otava. Kauhanen, H. (2011). Aristoteleen psykologiasta. Psykologia, 46(6), 420 433. Koch, S. (1993). Psychology or The Psychological Studies? American Psychologist, 48(8), 902 904. Komulainen, K., Räty, H. & Silvonen, J. (2006). (toim.), Hulluudesta itsehallintaan uuden historian näkökulmia psyykkisiin ilmiöihin ja ammattikäytöntöihin. Psykologian tutkimuksia 25. Joensuu: Joensuun yliopisto. Korkiakangas, M. (1977). Faktorianalyyttinen metodologia suomalaisessa psykologian tutkimuksessa 1940- ja 1950-luvuilla. Psykologia, 12(4), 3 12. Koskenniemi, M. (1979). Suomen ensimmäinen psykologian laitos: muistikuvia. Psykologia, 14(5), 58 59. Kuhn, T. (1994). Tieteellisten vallankumousten rakenne. Suom. K. Pietiläinen. (Alkuteos The Structure of Scientific Revolutions, 1970). Helsinki: Art House. Lange, K. (1901). Apperseptioni. Sielutieteellis-kasvatusopillinen tutkimus. Suom. K. J. Jalkanen. Helsinki: Otava. Leahey, T. H. (1986). History Without the Past. Contemporary Psychology, 37(9), 648 650. Lehtovaara, A. (1945). Kokeellista menetelmää noudattava sielutieteen oppikirja. Jyväskylä: Gummerus. Lehtovaara, A. (1979a). Muistelmia Suomen psykologian vaiheista 1930 1950-luvuilla. Psykologia, 14(5), 54 57. Lehtovaara, A. (1979b). Psykologisen oppikirjallisuutemme varhaisvaiheita. Psykologia, 14(5), 27 36. Lehtovaara, A. & Hagfors, C. (1979). Psykologia. Jyväskylä: Gummerus. Lovett, B. J. (2006). The New History of Psychology: A Review and Critique. History of Psychology, 9(1), 17 37. Meurman, A. (1883 1890). Sanakirja yleiseen sivistykseen kuuluvia tietoja varten. Helsinki: Sana. Luettu 15.5.2017 osoitteesta: http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/ meurman/sanakirja1883-1890_rdf.xml. Mäki, N. (1942). Ammatinvalinnan ohjaus. Suomalainen Suomi, 1/42, 1 6. Niiniluoto, I. (1990). Luonto, elämä ja sielu: Eino Kaila 1910 1935. Teoksessa Kaila, E., Valitut teokset 1. 1910 35 (s. 9 38). Helsinki: Otava. Oksala, O. (1979). Leipzigin yliopiston psykologinen instituutti. (Alkuteksti 1934). Psykologia, 14(5), 21 26. Rasi, P. (1979). Lapsellista jutustelua. Psykologia, 14(5), 47 53. Renvall, P. (1965). Nykyajan historiantutkimus. Porvoo: WSOY. Ruin, W. (1885). Kotimaan kirjallisuutta. Th. Rein. Sielutieteen oppikirja. Valvoja, 5(8), 416 420. Silvonen, J. (2003). L. S. Vygotski: hahmottuva tutkimusohjelma. Psykologia, 38(5), 296 309. Takala, M. (1979). Suomalaisen psykologian 1940-luvun tie: humanistisesta psykometriseen suuntautumiseen? Psykologia, 14(5), 14 20. Tapaninen, A. (2012). Sata vuotta psykologista ammatinvalinnanohjausta. Helsinki: Psykologien kustannus. 94 PSYKOLOGIA