MUUTTUVIEN YHTEISÖJEN KIRKKO

MUUTTUVIEN YHTEISÖJEN KIRKKO Kirkkohallituksen 25.10.2005 asettaman seurakuntarakennetyöryhmän mietintö Suomen evankelis-luterilaisen kirkon keskushallinto Sarja C 2007:9

Kirkkohallitus Helsinki 2007 ISSN 1237-6973 Kirkkohallituksen monistamo

Kirkkohallitukselle Kirkkohallitus asetti 25.10.2005 työryhmän seuraamaan kuntarakenteiden muutoksia ja niiden vaikutuksia kirkossa ja seurakunnissa sekä tekemään ehdotuksia seurakuntien yhteistoiminnan edistämiseksi. Työryhmän tuli selvittää tarkoituksenmukaista tapaa organisoida seurakuntatyö erilaisissa toimintaympäristöissä. Työryhmän puheenjohtajana on toiminut piispa Voitto Huotari ja jäseninä lääninrovasti Pekka Huokuna, varatuomari Freja Häggblom, kehitysjohtaja Kaija Majoinen, piispa Kari Mäkinen, pappisasessori Seija Molina (syksyyn 2006 asti), hiippakuntadekaani Niilo Pesonen (syksystä 2006 lähtien), hallintojohtaja Markku Porvari, kirkkoneuvos Leena Rantanen, hallintopäällikkö Mikko Tähkänen ja kansanedustaja Tapani Tölli sekä pysyvänä asiantuntijajäsenenä ylilääkäri Kati Myllymäki. Työryhmän sihteereinä ovat toimineet hallintosihteerit Anne Pentinmikko ja Liisa Aarnio-Jääskeläinen sekä pappisasessori Risto T. Nieminen. Työryhmä on toteuttanut tehtäväänsä pyrkimällä keskustelevaan vuorovaikutukseen seurakuntakentän kanssa. Seurakuntien rakenne- ja yhteistyömalleja luotaessa on otettu huomioon eri alojen asiantuntijoiden kannanottoja ja kommentteja. Työryhmässä ovat vierailleet kuntaministeri Hannes Manninen ja kirkolliskokouksen yleisvaliokunta, kirkkoherra Kaiku Mäenpää, piispa Gustav Björkstrand ja seurakuntayhtymän johtaja Pekka Hietanen. Työryhmän vieraillessa Kuntaliitossa neuvotteluun siellä osallistuivat toimitusjohtaja Risto Parjanne ja varatoimitusjohtaja Timo Kietäväinen. Julkisen keskustelun virikkeeksi työryhmä julkaisi tammikuussa 2007 väliraporttinsa Läsnäolon yhteisö, jota on jaettu laajalti. Raportista on pyydetty palautetta Seurakuntarakenteen uudistus -nettisivulla, ja saatu palaute on otettu huomioon työryhmän nyt käsillä olevassa seurakuntarakennetyöryhmän mietinnössä. Mietinnössä viitataan raportin kysymyksenasetteluihin ryhtymättä kuitenkaan toistamaan kaikkia taustaselvityksiä. Rakenneuudistuksesta on keskusteltu laajasti lukuisissa hiippakunnallisissa ja rovastikunnallisissa seminaareissa ja kokouksissa. Keskustelufoorumeina ovat olleet myös kirkkoherroille ja johtaville luottamushenkilöille järjestetty seurakuntarakennesymposium Helsingissä 20.3.2007, luottamushenkilöiden neuvottelupäivät Tampereella 14. 15.4.2007, Turun kirkkopäivien kanavatyöskentely 26.5.2007 sekä seurakuntahallinnon ammattipäivät Jyväskylässä 16. 18.10.2007. Lisäksi rakennekeskustelua on käyty lukuisissa hiippakunnallisissa ja rovastikunnallisissa seminaareissa ja kokouksissa. Seurakuntarakennetyöryhmän työskentely liittyy laajempaan, koko kirkon strategiaa koskevaan pohdintaan. Tämän työskentelyn kanssa samanaikaisesti kirkkohallituksen asettama Kirkon strategiatyöryhmä laatii kirkon toimintaa, taloutta ja hallintoa koskevan strategian vuodelle 2015.

Tämä mietintö kokoaa ja analysoi seurakuntarakenteiden kehittämiseen liittyviä seikkoja, kuvaa rakenteiden kehittämispolkuja sekä tukee ja motivoi muutokseen ryhtymistä jakamalla tietoa, kokemuksia ja virikkeitä. Seurakuntarakennetyöryhmä jättää mietinnön kunnioittavasti kirkkohallitukselle. Helsingissä 13. päivänä joulukuuta 2007 Voitto Huotari Pekka Huokuna Freja Häggblom Kaija Majoinen Kari Mäkinen Niilo Pesonen Markku Porvari Leena Rantanen Mikko Tähkänen Tapani Tölli Risto T. Nieminen Liisa Aarnio-Jääskeläinen

SISÄLLYS 1 Seurakuntarakenteiden nykyisen uudistuksen tausta... 2 1.1 Rakenneuudistuksen lähtökohdat... 2 1.2 Seurakuntarakenteen kehitysvaiheet... 2 1.3 Seurakuntarakenteen muutospaineet... 4 1.4 Kunta- ja palvelurakenneuudistus ja seurakuntarakenne... 6 2 Seurakuntarakenteiden kehittämisen periaatteet ja tavoitteet... 10 2.1 Seurakunnan tehtävä lähtökohtana... 10 2.2 Rakenneuudistuksen tavoitteet... 11 2.2.1 Jäsenyyden vahvistaminen... 11 2.2.2 Seurakuntayhteisöjen tukeminen... 12 2.2.3 Itsekannattavuuden kehittäminen... 14 2.3 Kaksitasoinen rakenneajattelu... 15 2.3.1 Perustaso... 15 2.3.2 Yhteistyötaso... 15 2.4 Valtakunnallinen ja hiippakunnallinen yhteistyö... 17 3 Seurakuntien koon kasvu ja sisäiset toimintarakenteet... 18 3.1 Seurakuntien yhdistyminen... 18 3.2 Aluetyömalli... 22 3.3 Kappeliseurakuntamalli... 23 3.4 Työalamalli... 25 3.5 Johtajuuden tehostaminen... 25 4 Seurakuntayhtymien kehittäminen... 26 4.1 Seurakuntayhtymä hallinnon ja talouden organisaationa... 26 4.2 Seurakuntayhtymä kuntaliitosten yhteydessä... 27 4.3 Seurakuntayhtymän vahvuudet... 28 4.4 Seurakuntayhtymän kehittämistarpeet... 28 5 Seurakuntien yhteistyön kehittämismallit... 30 5.1 Sopimuspohjainen yhteistyö... 30 5.2 Rovastikuntayhteistyö... 32 6 Rakennemuutoksen keskeiset kysymykset... 33 7 Työryhmän ehdotukset... 38 Liitteet Seurakuntarakennetta koskevat selvitykset... 39 Ruotsin kirkon rakenneuudistukset... 41

2 1 Seurakuntarakenteiden nykyisen uudistuksen tausta 1.1 Rakenneuudistuksen lähtökohdat Suomalaiseen seurakuntarakenteeseen on kohdistunut viime vuosina voimakkaita muutospaineita. Niitä ovat aiheuttaneet sekä toimintaympäristön muuttuminen että seurakuntien omat kehittämistarpeet. Osaltaan seurakuntia on ajanut rakenneuudistuksiin kunta- ja palvelurakenteen historiallisen laaja uudistaminen, ja samanaikaisesti on myös seurakuntien omista lähtökohdista ryhdytty pohtimaan hallinto- ja toimintarakenteiden tarkoituksenmukaisuutta, tehokkuutta ja taloudellisuutta. Suomalaisten modernit elämäntavat, vapaa-ajan käytön moninaisuus ja yhteiskunnan moniarvoistuminen tuovat seurakunnille uusia haasteita; seurakuntien on entistä vaikeampaa pitää huolta kaikista jäsenistään ja ylläpitää yhdenmukaisuutta niin, että kirkon jäsenyys koettaisiin mielekkäänä. Seurakunnissa tarvitaan uusia, dynaamisia toimintarakenteita, jotka tukevat hengellistä elämää ja tavoittavat seurakuntalaisen luontevissa elämänyhteyksissä. Seurakuntarakenteen uudistamisessa ei siten ole kyse vain hallinnollisista muutoksista vaan ennen muuta edellytyksien luomisesta yksittäisen seurakuntalaisen hengelliselle elämälle. Rakennemuutoksen tärkein kysymys on, millaisella hallinto- ja toimintarakenteella voidaan parhaiten tukea seurakuntalaisen uskoa ja elämää kristittynä. Seurakuntien taloudessa on nähtävissä useita uhkatekijöitä. Monien pienten seurakuntien tilanne autioituvalla maaseudulla on viime vuosina ollut tukala. Kasvualueiden seurakunnissa taas painitaan muuttoliikkeen aiheuttamien kysymysten kanssa kehitettäessä kasvavien ja uusien asuntoalueiden seurakuntaelämää. Kirkolla on myös odotettavissa työvoiman rekrytointiongelmia, kun suuret ikäluokat 2010-luvulla jäävät eläkkeelle. Uutta rovastikunnallista ja seudullista yhteistyötä on kehitetty perinteisen rovastikuntatoiminnan pohjalta. Viime vuosina ovat yleistyneet myös seurakuntien tukitoimien yhteishankkeet ja hengellisen toiminnan verkostot. Näillä toimilla on pyritty löytämään toimintaan ja talouteen mielekästä synergiaetua. 1.2 Seurakuntarakenteen kehitysvaiheet Seurakuntarakenteessa on pitkällä aikavälillä havaittavissa yhtäältä hajauttamisen eli seurakuntien jakamisen, toisaalta keskittämisen eli seurakuntien yhdistämisen kehityslinjat. Noin sadanviidenkymmenen vuoden aikana, 1800-luvun loppupuolelta saakka, seurakuntarakenteiden kehityslinjana on enimmäkseen ollut hajauttaminen. Suomen seurakuntien ja kuntien historia nivoutuu vankasti yhteen. Nykyisten rakenteiden juuret ovat 1700-luvun lopussa, jolloin valtaosa seurakuntakokonaisuuksista muodostui. Merkittävä vaihe seurakuntien ja kuntien välisessä työnjaossa oli 1850- ja 1860- luvuilla, jolloin seurakuntien ja kuntien hallintoa ja toimintaa ryhdyttiin eriyttämään toisistaan. Samalla seurakuntien toimialue sidottiin kunnan alueeseen. Seurakuntien jakaantuminen on edennyt karkeasti kuvaten kolmessa aallossa. Ensimmäisessä aallossa 1860-luvulta lähtien 1900-luvun alkuun lukuisat kappeliseurakunnat itsenäistyivät, kun senaatti suhtautui niiden itsenäistymisanomuksiin suopeasti. Vuonna 1853 Suomessa oli 446 seurakuntaa ja vuonna 1900 yhteensä 512. Toinen seurakuntien

3 jakaantuminen aalto ajoittuu 1920-luvulle, jolloin juuri itsenäistyneeseen maahan perustettiin peräti 42 uutta seurakuntaa. Seurakuntien luku oli huipussaan (601) sotavuosina 1943 45. Kun Karjalaan jääneiden seurakuntien lakkauttaminen vahvistettiin vuonna 1950, seurakuntien luvuksi tuli 541. Kolmas seurakuntien jakaantumisten aalto ajoittuu sotien jälkeiseen aikaan. Jälleenrakentamiskaudella väkimäärän kasvaessa ja hyvinvoinnin lisääntyessä uusien seurakuntien perustaminen tuli jälleen ajankohtaiseksi. Sotavuosista 1960-luvun loppuun perustettiin yhteensä 59 seurakuntaa. Kuntaliitosten ensimmäinen toteutusvaihe alkoi 1970-luvun alussa. Seurakuntarakenteessa yleiseksi ratkaisumalliksi muodostui tuolloin seurakuntayhtymä, joten seurakuntien lukumäärä laski vain vähän. Muutamia uusia seurakuntia perustettiin vielä 1980-luvun lopulla. Seurakuntien yhdistyminen on yleistynyt vuodesta 2000 lähtien. Vuodesta 2000 vuoden 2007 alkuun seurakuntien lukumäärä on vähentynyt seitsemälläkymmenellä. Lukumäärä 610 600 590 580 570 560 550 540 530 520 510 500 1900 1910 1920 1930 1940 1950 1960 1970 1980 1990 2000 2010 Vuodet Seurakuntien lukumäärän kehitys vuosina 1900 2007 Seurakuntien työalaorganisaatio hahmottui sotien jälkeisellä jälleenrakennuskaudella. Työntekijäkunta alkoi monipuolistua 1950-luvulta lähtien. 1960-luvulla, seurakuntien vaurastuessa, ne pystyivät palkkaamaan uusia työntekijöitä hengelliseen työhön. Työalaorganisaatio johtokuntineen muodostui vähitellen työntekijöiden tueksi. 1990-luvulla työalajohtokunnista on osittain luovuttu ja tilalle on etsitty kevyempiä toiminta- ja hallintorakenteita. Seurakuntatalojen ja muiden toimitilojen rakentaminen ilmensi erityisesti 1960-luvulta lähtien alueelliseen läsnäoloon perustuvaa seurakuntakäsitystä. 1990-luvulla aluetyömalli vahvistui toimintatapana. Sitä on toteutettu noin puolessa kaikista seurakunnista. Malli on otettu käyttöön erityisesti suurissa kaupungeissa. Sillä on joitakin samoja piirteitä kuin perinteisellä kinkeripiirijaolla. Viime vuosina seurakuntien yhdistyessä aluetyötä on enenevästi toteutettu kappeliseurakuntien avulla. Seurakuntayhtymiä ryhdyttiin muodostamaan 1970-luvulla kuntaliitosten johdosta. Yhtymiä on muodostettu myös kielisyiden vuoksi, jos samalla paikkakunnalla toimii ruotsin- ja suomenkielinen seurakunta. Seurakuntayhtymää koskevia säädöksiä uudistettiin viimeksi vuonna 2005, jolloin luovuttiin ns. osittaisen yhteistalouden ja täydellisen yh-

4 teistalouden malleista. Seurakunnille tuli mahdolliseksi perustaa entistä monimuotoisempia seurakuntayhtymiä. Osassa 1970-luvulla perustetuista seurakuntayhtymistä toiminnat on vähitellen haluttu nivoa yhteen ja yhtymä on lakkautettu ja seurakunnat yhdistetty. Useimmat 2000-luvun alussa lakkautetuista seurakuntayhtymistä ovat olleet kahden seurakunnan yhtymiä (12 yhtymää). Lakkautetuista 16 yhtymästä neljä oli kolmen seurakunnan muodostamia. Vuonna 2003 osittaisia yhteistalouksia oli 15 ja niissä oli yhteensä 38 seurakuntaa. Täydellisiä yhteistalouksia oli 40 ja niihin kuului 163 seurakuntaa. Vuoden 2007 alussa kirkossa oli yhteensä 390 seurakuntataloutta, joista 39 oli seurakuntayhtymiä. 1.3 Seurakuntarakenteen muutospaineet Seurakuntatyön kannalta haasteen rakenteiden muuttamiseen muodostaa elämäntavan muutos. Kaupunkimainen elämäntapa on yleistynyt ja elämänarvoissa on nähtävissä muutosta yksilölliseen elämäntyyliin. Ihmisten liikkuvuus on lisääntynyt. Luontevat sosiaaliset rakenteet eivät välttämättä nivelly seurakuntien toiminnallisiin rakenteisiin ja nykyisiin rajoihin. Seurakuntien toiminta kilpailee kansalaisten ajankäytössä viihdeteollisuuden ja monenlaisen harrastustoiminnan kanssa. Suomessa on viime vuosina käyty laajaa poliittista keskustelua kuntarakenteen uudistamisesta. Vuoden 2005 aikana on käynnistynyt laaja kunta- ja palvelurakenneuudistus, jonka seurauksena kuntarakenne tulee lähivuosina olennaisesti muuttumaan. Vuoteen 2013 mennessä kuntien lukumäärä tulee huomattavasti vähenemään ja kuntakoko kasvamaan. Prosessin keskeisenä tavoitteena on uudistaa palvelujen tuottamistapoja sekä kehittää kuntien yhteistä suunnittelua mm. maankäytön, liikenteen ja asumisen kehittämiseksi. Kirkon toimintaympäristössä vaikuttavin muutostekijä on ollut muuttoliike, joka jatkuu vilkkaana. Vuosina 2001 2006 1,4 miljoonaa asukasta on Suomessa muuttanut paikkakunnalta toiselle. Vaikka luvusta vähennettäisiin samojen henkilöiden tekemät useat muutot, muuttaneiden luku on huomattava. Näin merkittävä maan sisäinen muutto aiheuttaa kirkolle suuria haasteita sekä tyhjenevällä maaseudulla että kasvavilla kaupunkialueilla. Muuttotappioalueiden seurakunnat Väestökadosta johtuva seurakunnan jäsenmäärän lasku pakottaa seurakunnan vähentämään kustannuksia menoja karsimalla ja työvoiman tarkoituksenmukaista käyttöä tehostamalla. Yhteistyötä kehittäen pyritään luomaan entistä taloudellisempia järjestelmiä hengellisen työn ja tukipalveluiden hoitamiseksi. Nykyaikainen hallinto edellyttää seurakunnan johdolta ammattitaitoa, johon kaikissa seurakunnissa ei ole resursseja. Seurakunnan hallinnon toteuttaminen on ongelmallista myös seurakunnissa, joissa luottamushenkilötoimintaan ei löydy riittävää asiantuntemusta. Väestöpohjan kaventuessa ja talous- ja henkilöresurssien heikentyessä seurakunnan toiminta saattaa kutistua minimiin, vain joidenkin perustehtävien hoitamiseen. Toisaalta kuitenkin ikääntyvä väestö muodostaa vahvan voimavaran seurakuntatyölle.

5 Väestötappioalueilla seurakuntien talous on saattanut olla vuosia alijäämäinen. Seurakunnissa on joukko sellaisia, jotka eivät tule omilla varoillaan toimeen. Harveneva ja ikääntyvä väestö ei pysty taloudellisesti ylläpitämään seurakuntien perustoimintoja, niiden vaatimaa henkilöstöä ja seurakunnan kiinteistöjä. Samalla kirkon keskushallinnon avustustoiminnan perusteet ovat muuttuneet. Harkinnanvaraisten avustusten sijasta seurakuntia tuetaan seurakuntien välisen yhteistoiminnan ja taloutta kohentavan projektitoiminnan kehittämisessä. Pienten seurakuntien on vaikea rekrytoida henkilöitä työyhteisöihin, joissa on vähäiset toimintaresurssit ja jotka edellyttävät työntekijöiltään monipuolista osaamista. Seurauksena on työvoiman alimitoitus. Pienen seurakunnan työntekijä joutuu puurtamaan yksin ilman kollegan tukea. Pieni työyhteisö on myös haavoittuva; yhdenkin poissaolevan työntekijän korvaaminen voi olla vaikeaa. Pienten seurakuntien työvoima voi olla myös ylimitoitettu tai väärin kohdistettu väestön määrään ja lakisääteisten tehtävien toteuttamiseen nähden. Myös yhteistyö monien pienten seurakuntien kesken saattaa olla vähäistä. Kasvualueiden seurakunnat Myös muuttovoittoisilla alueilla seurakunnat kamppailevat toimintojensa organisoinnin kanssa. Haasteena on uusien asukkaiden kotouttaminen seurakuntiinsa ja mielekkäiden palveluiden tarjoaminen heille. Suuri seurakunta voi jäädä seurakuntalaiselle etäiseksi ja kasvottomaksi. Moderneja kaupunkilaisia varten tulisi kehittää toimintatapoja, joilla voitaisiin tukea luontevien yhteisöjen syntymistä. Suuri haaste on liikkuvaa elämäntyyliä edustavien nuorten aikuisten kotouttaminen seurakuntaan ja heidän seurakuntajäsenyytensä lujittaminen. Uusissa ja kasvavissa kaupunginosissa joudutaan pohtimaan seurakunnan toimintastrategiaa sekä toimipisteiden ja uusien työntekijöiden tarvetta. Kasvukeskuksien seurakunnissa on mietittävä seurakuntien mielekkäitä rajoja ja uusien asuinalueiden asukkaiden tavoittamista. Seurakunnan koon kasvaessa nousee ajankohtaiseksi kysymys seurakunnan alueen jakamisesta kappeliseurakunniksi, seurakuntapiireiksi tai muiksi alueyksiköiksi. Kun seurakunnan työyhteisössä työntekijöiden määrä nousee kyllin suureksi, johtaminen edellyttää johtajuuden jakamista ja delegointia. Seurakuntayhtymät Seurakuntayhtymissä strateginen suunnittelu keskittyy tukitoimien johtamiseen ja taloudellis-hallinnolliseen pohdintaan ja yhtymän koko aluetta koskeva strateginen pohdinta ja toiminnallinen kehittäminen on yleensä jäänyt puutteelliseksi. Yleishuomio on, että yhtymän seurakuntien välinen hengellinen yhteistoiminta on vähäistä. Suurissa seurakuntayhtymissä on yhteisesti hoidettujen työmuotojen toiminnan nivominen paikallisseurakuntien toimintaan koettu ongelmalliseksi. Seurakuntien rajoja seurakuntayhtymässä ei välttämättä ole päivitetty yhdyskuntarakenteen muututtua 1970-luvun jälkeen. Haasteena on muodostaa seurakunnista mielekkäitä alueellisia kokonaisuuksia. Rajojen uudistamisella voidaan kuitenkin vain osittain ratkaista se ongelma, että seurakuntalaisen ei ole aina helppoa mieltää omaa kotiseurakuntaansa suuressa seurakuntayhtymässä. Seurakuntalaisen asuinpaikan vaihtuessa seurakuntayhtymän sisällä ongelma korostuu ja kontakti kotiseurakuntaan voi jäädä varsin ohueksi.

6 Seurakuntayhtymissä toiminnallisen puolen työvoiman liikkumismahdollisuus seurakuntarajojen yli on varsin huono. Työntekijöiden siirrot ja työnkuvien muutokset ovat yhtymässä vaikeasti toteuttavissa, vaikka seurakuntien toiminta ja jäsenmäärämuutokset edellyttäisivät työvoimaresurssien uutta kohdentamista. Seurakuntayhtymän hallintoa ja johtamista on toteutettu tavalla, josta on tullut raskauden ja monimutkaisuuden tuntu. Myös yhtymän johtamisjärjestelmiä pidetään epäselvinä. Yhtymässä korostuu seurakunnan taloudellis-hallinnollinen puoli toiminnan kustannuksella. Yksi esimerkki hallinnon monimutkaisuudesta on yhtymän seurakuntien seurakuntavaalit. Esimerkiksi vuonna 2006 äänten hukkaprosentti oli huomattava. Seurakuntayhtymän hallinto- ja toimintarakenne on hyvin huonosti seurakuntalaisten hahmotettavissa. Seurakuntien yhteistyö Seurakuntien yhteistyölle etsitään parhaillaan monilla tahoilla uudenlaisia toteutustapoja. Muutospaineita yhteistyön kehittämiseen ovat luoneet seurakuntien niukkeneva talous sekä taloudenhoidon ja hallinnon laatuvaatimukset. Seurakunnan tukitoimiin, kirkonkirjojenpitoon, kiinteistöjen hoitoon ja hautaustoimeen on löydetty uusia mielekkäitä yhteistoiminnan muotoja, ja myös seurakuntien entisiä yhteistyösopimuksia on laajennettu ja syvennetty. Kirkkohallituksen tukijärjestelmä omalta osaltaan kannustaa seurakuntia yhteistyöhön. Rovastikuntajärjestelmä toimii yhtenä pohjana seudullisen yhteistyön kehittämiselle. Monin paikoin ollaan rovastikuntien rajoja uudistamassa, kun seurakuntien luontevat yhteistyökokonaisuudet eivät muodostu entisten pohjalta. 1.4 Kunta- ja palvelurakenneuudistus ja seurakuntarakenne Uudistuksen tausta Kuntien toimintaympäristö muuttuu voimakkaasti. Kunta- ja palvelurakenteen uudistamisen ns. PARAS-hankkeen taustatekijät on nähty seuraavasti: Julkisen talouden tasapainovaatimukset globalisoituvassa toimintaympäristössä kohtaavat paikallistasolla kiristyvän kuntatalouden ja palvelujen laajan järjestämisvastuun. Väestö vanhenee ja sen myötä palvelutarpeet kasvavat erityisesti hoiva- ja hoitoalalla. Vastaavasti lasten ja oppilasikäluokkien määrä alenee. Palveluiden käyttäjien koulutustason ja varallisuuden kasvaessa palveluvaatimukset kasvavat. Palveluiden monimuotoiset ja tehostuvat tuotantotavat ja -mallit, joissa käytetään apuna myös yksityisen ja kolmannen sektorin tarjoamia palveluita ja malleja, edellyttävät uutta osaamista. Maan sisäisen muuttoliikkeen vuoksi yhdyskuntarakenne tiivistyy ja väestön kasvu keskittyy ensisijaisesti harvoihin kasvukeskuksiin. Kuntien erot sekä taloudessa että huoltosuhteessa kasvavat. Väestörakenne pysyy tasapainoisena vain niillä alueilla, joissa asukasluku kasvaa. Muuttoliike, työssäkäyntiliikenne ja tarve kuntien välisen yhteistyön tehostamiseen vähentävät kuntarajojen merkitystä. Vallitseva ikärakenne, väestön vanheneminen, heijastuu myös työvoiman saatavuuteen. Kilpailu osaavasta työvoimasta kiristyy suurten ikäluokkien siirtyessä eläkkeelle. Työvoiman niukkuus heikentää palvelujen saatavuutta entisestään rahoitusongelmien lisäksi. Työperäinen maahanmuutto kasvaa ilmeisesti myös asukkaita menettävillä alueilla ja keskukset monikulttuuristuvat vieraskielisen väestön määrän kasvaessa.

7 Nämä voimakkaat muutokset edellyttävät rakenteiden ja toimintatapojen uudistamista, jotta palveluiden rahoitus ja tuottaminen voidaan turvata. Uudistuksen tavoitteet Eduskunnan päättämä laki kunta- ja palvelurakenneuudistuksesta (ns. puitelaki) on voimassa 31.12.2012 asti. Uudistuksen ydintavoitteena on palvelujen turvaaminen. Puitelain tarkoituksena on vahvistaa kunta- ja palvelurakennetta kunnallisen kansanvallan lähtökohdista käsin, kehittää palvelujen tuotantotapoja ja organisointia, uudistaa kuntien rahoitus- ja valtionosuusjärjestelmiä sekä tarkistaa kuntien ja valtion välistä tehtäväjakoa. Tavoitteena on parantaa tuottavuutta ja hillitä kuntien menojen kasvua sekä luoda edellytyksiä kuntien järjestämien palveluiden ohjauksen kehittämiselle. Lain mukaan kuntarakennetta vahvistetaan yhdistämällä kuntia ja liittämällä osia kunnista toisiin kuntiin. Palvelurakenteita vahvistetaan kokoamalla kuntaa laajempaa väestöpohjaa edellyttäviä palveluja ja lisäämällä kuntien yhteistoimintaa. Näin pyritään turvaamaan laadukkaat palvelut kansalaisille kaikkialla maassa. Lisäksi uudistuksessa vahvistetaan pääkaupunkiseudun ja muiden yhdyskuntarakenteellisista ongelmista kärsivien kaupunkiseutujen toimintaedellytyksiä. Uudistuksen eteneminen Puitelain mukaan kunnat ovat selvittäneet palvelurakenteensa toimintaedellytyksiä vuoteen 2015 ja 2025 asti. Selvitykset ja toimeenpanosuunnitelmat on annettu valtioneuvostolle 31.8.2007 mennessä, joista kukin kunta saa palautteen vuoden 2007 aikana. Uudistus etenee prosessina. Puitelain voimassaolon päättyminen vuoteen 2013 on omiaan jouduttamaan kunta- ja palvelurakenteen uudistamishankkeita. Rakenneuudistus on käynnistynyt ripeästi. Vuoden 2007 alussa toteutui 14 kuntaliitosta ja määrä on voimakkaassa kasvussa. Vuosi 2009 on merkittävä uusien kuntaliitosten vuosi. Nopeisiin muutoksiin kannustavat myös puitelain tukipaketin tarjoamat taloudelliset houkuttimet, joiden saatavuus päättyy vuoden 2012 lopussa. Sen jälkeen kuntatason rakenteissa on odotettavissa kehityksen tasaantumista. Vuoden 2008 alussa toteutuu yksi kuntaliitos. Vuoden 2009 alussa toteutuvia kuntaliitoksia on (12.12.2007 selvityksen mukaan) päätetty 22, ja niissä on mukana 75 kuntaa. Näin ollen kuntien määrä vähenee 1.1.2009 ainakin 54 kunnalla. Lisäksi on meneillään 22 kuntaliitosselvitystä, joissa on mukana 55 kuntaa. Taloudellisesti vaikeassa asemassa olevien kuntien on tehtävä liitospäätökset 31.3.2008 mennessä, kun ne tähtäävät liitokseen 1.1.2009. Kunta- ja palvelurakenteen uudistus merkitsee tiivistetysti todeten seuraavaa: palvelujen tuotantotapojen uudistamista kuntakoon yleistä kasvua ja kuntien lukumäärän vähenemistä useiden kuntaliitosten toteutumista erityisesti 1.1.2009 ja siitä eteenpäin vuoteen 2013 asti pienten, muuttotappiollisten ja taloudellisissa vaikeuksissa olevien kuntien liittymistä naapurikuntiin yhteistoiminta-alueiden muodostumista ainakin sosiaali- ja terveyspalveluissa sekä ammatillisessa koulutuksessa maakuntakeskusten ja kaupunkiseutujen laajentumista ja vahvistumista

8 Kuntarakenteen uudistumisen on arvioitu etenevän kahdessa aallossa. Kuntien on ilmaistava vuoden 2009 alussa toteutuvat kuntaliitossuunnitelmansa vuoden 2007 loppuun mennessä. Vuosi 2009 on myös sikäli rakennemuutoksien taitekohta, että silloin uudet kunnanvaltuustot aloittavat toimikautensa. Valtioneuvosto antaa vuoden 2009 aikana eduskunnalle selvityksen rakenneuudistuksen etenemisestä ja päättää jatkotoimista. Niiden seurauksena toteutunee toinen uudistusten aalto. Lähde: www.kunnat.net skenaario 3 skenaario 2 skenaario 1 Kuntajakoselvitysten ensimmäinen aalto tähtäimessä yhdistyminen vuosina 2006-2009 Kuntajakoselvitysten toinen aalto tähtäimessä yhdistyminen vuosina 2010-2013 2005 2006 2007 2008 2009 2010 2011 2012 2013 Eri skenaarioiden toteutumiseen vaikuttavat mm. ensimmäisen uudistusaallon valmistelusta ja toteutuksesta saadut kokemukset, kuntien toimintaympäristöjen muutospaineet, alueiden välinen kilpailu ja kuntien yhteinen uudistustahto. Vuonna 2009 eduskunta päättää tehdyn selvityksen pohjalta PARAS-hankkeen jatkotoimista, joiden linjauksilla on merkitystä eri skenaarioiden toteutumiseen. Kunta- ja seurakuntarakenteen muutokset Seurakuntien yhdistyminen ei kulje aivan tasatahtisesti kuntaliitosten kanssa. Erot johtuvat kuntien ja seurakuntien erilaisista tehtävistä. Kuntien ja seurakuntien lukumäärien ero on ollut parin vuosikymmenen ajan tasaisesti noin 140. Tämä kehityskulku tulee todennäköisesti jatkumaan. Kuntaliitosten vaikutuksesta syntyy myös joitakin seurakuntayhtymiä. Seurakunnat ovat yhdistyneet myös kuntaliitoksista riippumatta ja yli kuntarajojen. Lukumäärien ero asettunee sadan tuntumaan (ks. taulukko).

9 Seurakunnat Seurakuntataloudet Kunnat 2001 586 461 448 2002 586 461 448 2003 583 459 446 2004 576 456 444 2005 562 421 432 2006 548 410 431 2007 517 390 416 Seurakuntien, seurakuntatalouksien ja kuntien määrä 2001 2007 Seurakuntien toimenpiteet Kuntajaossa toteutuvat muutokset merkitsevät kirkkolain (KL 3:3) mukaan vastaavia seurakuntajaon muutoksia. Seurakuntien vaihtoehdot kuntajaon muuttuessa ovat seuraavat: seurakunnan liittyminen toiseen seurakuntaan seurakuntien lakkauttaminen ja uuden seurakunnan perustaminen lakkautuneiden tilalle seurakuntayhtymän perustaminen seurakunnan liittyminen olemassa olevaan seurakuntayhtymään seurakunnan osien liittäminen toisiin seurakuntiin ja olemassa olleen seurakunnan lakkauttaminen seurakunnan osan erottaminen omaksi uudeksi seurakunnakseen Meneillään oleva uudistus pakottaa jokaisen seurakunnan aktivoitumaan paikallista rakennemuutosta koskevaan keskusteluun. Seurakuntien haasteet ovat kolmenlaisia. Seurantahaaste. Kuntaneuvottelujen edetessä seurakuntien on ryhdyttävä vireästi seuraamaan paikallisia kunta- ja palvelurakenteiden uudistusprosesseja ja osallistuttava niihin, jotta seurakuntauudistukset voidaan toteuttaa samansuuntaisina ja samassa aikataulussa kuin kuntarakennemuutokset. Visiointihaaste. Seurakuntatyön luova arviointi ja pitkän aikavälin visiointi on erittäin ajankohtaista. Kunta- ja palvelurakenneuudistus tulee tuottamaan runsaasti sellaista vuosiin 2015 ja 2025 ulottuvaa toimintaympäristön analyysia, joka on käyttökelpoista materiaalia seurakuntien visioiden rakentamisessa. Olennaista on kuitenkin, että visiointi seurakunnissa tähtää kirkon oman perustehtävän toteuttamiseen ja kirkon laajamittaiseen läsnäoloon seurakuntalaisen elämässä. Hallintorakenteiden uudistaminen tulee toteuttaa seurakuntatoiminnan lähtökohdista. Reagointihaaste. Kun kuntarakenneuudistus lähenee paikallistasolla ratkaisuvaihetta, seurakunnilla tulee olla valmiudet lähteä toteuttamaan tehtyjä toimintasuunnitelmia ja rakenneuudistuksia naapuriseurakuntien ja kuntien kanssa samaan suuntaan ja samanaikaisesti.

10 Kuntaliitosprosessin johdosta alueen seurakunnat joutuvat pohtimaan laajasti seurakuntien toimintaa ja tulevaisuutta. Prosessissa kartoitetaan työyhteisöjen organisointia, työntekijöiden työnkuvia, hallinnollisia perusratkaisuja ja paikallisidentiteettiin ja -demokratiaan liittyviä kysymyksiä. Prosessin suurimman seurakunnan johtohenkilöstö joutuu usein ottamaan merkittävän vetovastuun rakenneuudistuksen toteuttamisessa. Tärkein ratkaisu koskee seurakuntayhtymän perustamista tai seurakuntien yhdistymistä. Palvelurakenteiden uudistamiset ja kuntien yhdistymiset johtavat seurakunnat miettimään myös seudullisia ja rovastikunnallisia yhteistyöverkostojaan. Niiden kehittämisprosesseissa on avainasemassa paikallinen lääninrovasti. Erityisesti diakoniatyössä yhteistyötahot kirjavoituvat, kun palvelujen tuottajina eivät ole vain kuntien uudet yksiköt vaan enenevässä määrin myös yksityiset laitokset, yritykset ja kolmannen sektorin toimijat. Samanlainen yhteistyötahojen muutos tapahtuu osittain muillakin seurakunnan työaloilla. Kunta- ja palvelurakenteen uudistus merkitsee seurakuntien ja kuntien yhteistyösopimusten uudistamista opiskelijatyön, sairaalasielunhoidon, perheneuvonnan ja kehitysvammaisten hengellisen työn aloilla. 2 Seurakuntarakenteiden kehittämisen periaatteet ja tavoitteet 2.1 Seurakunnan tehtävä lähtökohtana Seurakuntarakenteita on viime aikoina uudistettu pääasiassa talouden ja hallinnon näkökulmasta. Organisaatiomallin valinta vaikuttaa kuitenkin olennaisesti siihen, millaista seurakuntaelämää seurakunnassa kehittyy. Toiminnan muodot puolestaan luovat edellytykset ja sisällön seurakuntalaisten keskuudessa toteutuvalle hengelliselle elämälle. Rakenteiden uudistamisen ydinkysymys on, miten seurakunta toiminnallaan tukee yksittäisen seurakuntalaisen kristillistä uskoa ja elämää. Luterilaisen tunnustuksen mukaan seurakunta on yhteisö, jossa evankeliumia puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Hallinnon ja taloudenhoidon tarkoitus on erilaista toimintaa aikaansaamalla luoda edellytykset hengellisen yhteisön olemassaololle ja sen tehtävän toteutumiselle nykyajassa. Kirkkolaki luettelee seurakunnan tehtäviä seuraavasti: Toteuttaakseen kirkon tehtävää seurakunta huolehtii jumalanpalvelusten pitämisestä, kasteen ja ehtoollisen toimittamisesta sekä muista kirkollisista toimituksista, kristillisestä kasvatuksesta ja opetuksesta, sielunhoidosta, diakoniasta ja lähetystyöstä sekä muista kristilliseen sanomaan perustuvista julistus- ja palvelutehtävistä. (KL 4:1) Seurakunnan rakenteiden on palveltava seurakunnan tehtävän toteutumista. Niiden on myös vastattava seurakuntalaisten tarpeita. Tarkoituksenmukainen hallinto ja taloudenhoito mahdollistavat toiminnan, joka vahvistaa jäsenyyttä kirkossa sekä tukee seurakuntayhteisöjen ja seurakunnan yhteistyöverkostojen muodostumista. Hallinnon pitää olla tehokas, riittävän kevyt ja taloudellinen; hallintorakenteet ovat tarkoituksenmukaisuuskysymys. Peruskysymys on, millaiselle seurakuntaelämälle luodaan edellytyksiä nyt, kun hallintoa ja taloutta uudistetaan. Tehtävästä lähtevien visioiden on ohjattava tätä kehitystoimintaa.

11 Toimintavision vahvistuminen seurakunnissa ja muilla tahoilla kirkossa edellyttää yhteistä keskustelua, ideointia ja virikkeiden jakamista. Kirkkohallituksen asettama Kirkko 2015 -työryhmä on pohtinut kirkon strategiaa tähtäimenään vuosi 2015. Strategiassa on kuusi teemaa: hengellisen elämän tukeminen kirkon jäsenyyden vahvistaminen toimintaa palvelevien rakenteiden kehittäminen vuorovaikutus kirkon viestinnässä kirkon jäsenten sitoutuminen vastuuseen heikommista kirkon uudistumisen jatkuminen. Työryhmän joulukuussa 2007 julkaisema mietintö antaa materiaalia seurakuntien rakenneuudistuksien valmisteluun. 2.2 Rakenneuudistuksen tavoitteet Seurakuntarakenteen uudistamisen tavoitteet ovat seurakuntarakennetyöryhmän mielestä kirkon jäsenyyden vahvistaminen, seurakuntayhteisöjen tukeminen ja itsekannattavuuden lisääminen. 2.2.1 Jäsenyyden vahvistaminen Seurakuntalaisen identiteetti Kasteen kautta saatu kirkon jäsenyys luo pohjan kristityn identiteetille. Identiteetti saa eri elämäntilanteissa erilaisia ilmenemismuotoja. Kansankirkon avaruus ja edellytykset kristillisen uskon monimuotoisille ilmaisutavoille voidaan turvata mielekkäillä toimintarakenteilla. Kirkon tulevaisuuden kannalta tärkeä tehtävä on vahvistaa seurakunnan jäsenyyttä. Monet kokevat toteuttavansa kristityn identiteettiä parhaiten palvelemalla omassa kutsumuksessaan kotona, lähisuhteissa ja yhteiskunnassa. Monen seurakuntalaisen tärkein odotus on saada seurakunnasta kirkollisia toimituksia elämän käännekohdissa. Toisille taas on tärkeää löytää oma, aktiivinen tapa osallistua seurakunnan toimintaan. Seurakunta voi tukea jäsenyyttä ns. kaksoisstrategialla. Tämä ajatus esitettiin jo 1990- luvulla Kirkko 2000 -prosessissa. Avaavalla toiminnalla seurakunta rakentaa yhteyksiä ja tukee niitä, joiden jäsenyys on nimellinen ja vaarassa katketa. Syventävällä toiminnalla seurakunta tarjoaa kasvun ja osallistumisen mahdollisuuksia. Seurakuntalaisen näkökulmasta ei yleensä ole oleellista, millaisella rakenteella toiminta tai palvelu on saatu aikaan. Hänestä on tärkeintä saada vaivattomasti laadukasta palvelua ja kohdata ystävällinen seurakuntayhteisö omalla äidinkielellään. Seurakuntaliitosten aiheuttama vastarinta kertoo toisaalta kuitenkin, että seurakunnat olemassa olevine rakenteineen ovat joillekin seurakuntalaisille merkittäviä sekä kirkkoon jäsentymisen että oman identiteetin kannalta. Seurakuntarakenteita on kehitettävä siten, että ne tukevat myös niiden seurakuntalaisten identiteettiä, joiden identiteetti ei rakennu asuinalueiden pohjalta.

12 Seurakuntarakenteen muutos, seurakunnan nimen ja tuttujen toimintojen ja hallintorakenteiden muuttuminen, saattaa herättää seurakuntalaisessa kysymyksen, mihin minä nyt kuulun. Seurakuntaan kuuluminen voi olla varsin emotionaalinen seikka, jossa korostuvat turvallisuuden tunne ja muuttumattomuus. Kuuluminen tietyn nimiseen seurakuntaan ja samaistuminen sen yhteisöihin on toisille osa kristityn identiteettiä. Siksi seurakuntalaisten kuuleminen ja hoitaminen on tärkeä osa seurakunnan muutosprosessia. Kirkosta eroamisten haasteet Kaksi kolmasosaa kirkon jäsenistä on jäsenyyteensä vahvasti sitoutunut eikä voisi ajatella eroavansa kirkosta missään olosuhteissa. Kirkosta eroaminen on ollut kuitenkin vuodesta 2003 lähtien aikaisempaa vilkkaampaa. Vuonna 2006 kirkosta eronneiden määrä saavutti kaikkien aikojen korkeimman luvun, 34 000. Kirkkoon liittyi samana vuonna 10 700 henkeä. Yli kaksi kolmasosaa kirkosta eronneista on nuoria aikuisia, 20 39-vuotiaita. Heidän jäämisellään seurakunnan ulkopuolelle voi olla tulevaisuudessa merkittäviä kerrannaisvaikutuksia, kun heidän lapsensa voivat jäädä ilman kastetta ja kristillistä kasvatusta. Kirkosta eroavat ovat usein uudelle paikkakunnalle muuttaneita, jotka eivät ole kotoutuneet uuteen seurakuntaansa. Kirkosta eronneissa on myös joukko pettyneitä, jotka eivät ole saaneet mielestään riittävää tai kyllin laadukasta palvelua seurakunnassa. On myös niitä, jotka eivät ole tyytyväisiä kirkon linjauksiin tai eivät halua maksaa kirkollisveroa tai eivät muuten ole kirkon toiminnasta kiinnostuneita. Jäsenyyden säilyttämisen näkökulmasta on keskeistä, että seurakuntarakenteiden uudistamisen perustavoitteena on puitteiden ja edellytysten luominen laadukkaille palveluille. Se merkitsee henkilökohtaista kohtaamista ja kristillisen sanoman tuoretta välittämistä. Erityisesti on otettava huomioon, että rakenteet vahvistavat niistä siteitä, joilla jäsenten enemmistä kiinnittyy kirkkoon. Avainasemassa on silloin kirkollisissa toimituksissa tapahtuva työ. 2.2.2 Seurakuntayhteisöjen tukeminen Lähiyhteisöjen merkitys Kuntauudistuksessa ei ole suuresti kiinnitetty huomiota yksilön kokemukseen yhteisöllisyydestä. Kuntaliitoksissa korostuvat usein hallinnolliset ja taloudelliset seikat ja kansalaisten kokemus omasta identiteetistään paikkakunnan asukkaina jää vähemmälle huomiolle. Paikkakuntaan samaistuminen on sitä hiljaista tietoa, jota jokainen kantaa sisimmässään. Kokemus on tietenkin erilainen suurissa kaupungeissa ja pienissä maaseutuyhteisöissä ja monta kertaa paikkakuntaa vaihtaneilla toinen kuin lapsuudestaan ja nuoruudestaan samalla alueella asuneilla. Mutta kenellekään se ei ole yhdentekevä. Tietoisuus kuulumisesta yhteisöön on tasapainoisen, terveen ja turvallisen elämän kannalta välttämätöntä. On onnetonta, jos eletään ainoastaan nykyhetkeä vailla kotipaikkaa, juuria ja menneisyyttä. Seurakunta on suomalaisten enemmistölle paitsi kristillistä uskoa lujittava myös elämää jäsentävä yhteisö. Se pitää yllä paikallisidentiteettiä, ja sen kautta seurakuntalainen hahmottaa kuuluvansa tiettyyn alueyhteisöön. Identiteettiä tukevat seurakunnan omaleimainen toiminta, seurakunnan nimi ja erilaiset symbolit kuten kirkot, hautausmaat ja leirikeskukset samoin kuin alueiden mukaan määritellyt seurakuntavirat.

13 1960- ja 1970-luvuilla tehdyissä kuntaliitoksissa seurakunnat useimmiten pysyivät itsenäisinä. Ne jäivät edustamaan lähiyhteisön paikallisidentiteettiä, pehmensivät muutoksen kokemusta ja sopeuttivat siihen. Näin ne samalla loivat omalle toiminnalleen lisäarvoa. Seurakunta ja kirkkorakennus edustavat myös paikkakunnalla perusturvallisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen liittyviä arvoja. Suurkatastrofeissa seurakunta ammattitaitoisine työntekijöineen voi toimia kriisikeskuksena ja seurakunnan järjestämät tilaisuudet hoitavat paikkakunnan kohtaamaa yhteisöllistä surua. Seurakunta voi tarjota myös turvallisen yhteisön maahan muuttaneille pakolaisille. Seurakunta muodostuu alueelliseksi yhteisöksi erityisesti siellä, missä asukkaitten elämäntapa pysyy muuttumattomana, liikkuvuus on vähäistä ja seurakunnan alue on pieni. Pienissä seurakunnissa tällainen yhteisöllisyys on luontevaa. Kaupunkiseurakunnissa seurakuntapiirit ja kappeliseurakunnat voivat muodostaa alueellisia yhteisöjä. Ne tarjoavat luontevia osallistumisen ja toiminnan mahdollisuuksia sekä sosiaalisen tuen verkostoja. Toiminnallisissa verkostoissa yhteisöllisyys muodostuu ikäryhmän, hengellisen suuntauksen tai harrastuksen suuntautumisen perusteella; jumalanpalveluselämässä, erilaisissa hengellisissä tilaisuuksissa sekä kerhoissa ja ryhmissä. Kirkkomme vahvuus on sisäisen rakenteen monitahoisuus. Lisääntyvä liikkuvuus vähentää asuinpaikkaan kiinnittymistä ja siten paikallisseurakunnan merkitystä erityisesti suurten kaupunkien seurakuntayhtymissä, joissa seurakuntien rajojen hahmottaminen on vaikeaa. Tietoisuus kuulumisesta seurakuntaan voi olla kevyttä, varsinkin jos seurakuntalainen muuttaa usein saman seurakuntayhtymän alueella seurakunnasta toiseen. Tällöin merkittävää on se, että seurakunnat yhteistyössä ovat osallisina ja tukevat ihmisten luontevia sosiaalisia verkostoja ja yhteisöjä, jotka rakentuvat muun kuin asuinpaikan perusteella. Yhteisöllisyyden uusimmat muodot eivät perustu alueeseen tai sosiaaliseen kohtaamiseen: ne muodostuvat internetissä ja ovat entistä tilapäisempiä. Tämäntyyppinen virtuaalinen yhteys ja yhteisöllisyys on kirkolle uusi haaste. Alueellisuudella ei välttämättä ole merkitystä, kun kokoontujina ovat esimerkiksi seurakuntien nuoret, kielivähemmistöjen edustajat tai herätysliikkeen jäsenet. Onkin muodostunut paine sellaisten seurakuntien perustamiselle, jotka eivät muodostu maantieteelliseltä pohjalta (ns. henkilöseurakunnat). Suuntaus ilmentää seurakuntalaisten halua vapaaseen ja alueyhteisöistä riippumattomaan yhteisöllisyyteen. Henkilöseurakuntaperiaatteen vaarana on, että toiminta kohdistuu vain harvoihin seurakunta-aktiiveihin ja seurakunta menettää kosketuspinnan suuren enemmistön elämään. Seurakuntayksiköiden kasvaessa tulevaisuudessa seurakuntalaisille tarjoutuu entistä laajempia mahdollisuuksia löytää itselleen sopiva seurakunnallinen lähiyhteisö oman seurakuntansa sisällä. Alueeseen sidotussa seurakunnassa (ns. parokiaaliperiaate) otetaan huomioon jäsenten erilaisuus ja pidetään huolta jäsenistä, jotka uhkaavat jäädä syrjään. Aluepohjaisessa seurakunnassa tehdään myös verkostoitunutta yhteistyötä muiden alueen toimijoiden kanssa kansankirkon ihanteiden mukaisesti. Koko seurakunnan alueelle kattavasti suunniteltu seurakuntatyö takaa sen, että kaikki alueen asukkaat ovat seurakunnan vaikutuspiirissä ja toimintaan jää vain vähäisiä katvealueita. Henkilöseurakunnan talouden hoitaminen on verotusteknisesti ja käytännöllisesti ongelmallista. Koska seurakuntarakenteet ovat nyt varsin perusteellisen uudistuksen kohteena, tästäkin syystä on perustel-

14 tua pidättyä henkilöseurakuntien käyttöönottoon tähtäävistä toimenpiteistä. Tässä vaiheessa ei ole perusteltua tutkia henkilöseurakunnan luomista vaan pyrkiä muulla tavalla seurakuntarakenteiden joustavuuteen. Seurakunnat ovat erilaisten verkostojensa vaikutuksen vuoksi merkittävä osa suomalaista kansalaisyhteiskuntaa. Tämä viime vuosisadan jälkipuoliskolla kehittynyt toimintarakenne on kuitenkin vaarassa rapautua. Yhteisöllisyys on olennainen osa seurakuntaelämää, joten yhteisörakenteen tukeminen ja uudistaminen on nähtävä seurakuntauudistuksen tavoitteeksi. Seurakuntarajat on jatkossakin pidettävä sidoksissa kuntarajoihin. Kuntarajojen mukaan määräytyvä seurakunta tai seurakuntayhtymä muodostavat veronkantoalueen. Yhtenevät seurakuntien ja kuntien rajat voivat myös rakenteellisesti tukea kirkon jäsentymistä ja verkottumista suomalaiseen yhteiskuntaan ja turvata edellytykset kansankirkon toimintamallille. Periaate voi toteutua siten, että seurakunnan ja kunnan rajat ovat yhtenevät, tai että saman kunnan alueella olevat seurakunnat muodostavat seurakuntayhtymän, tai niin, että yksi seurakunta toimii kahden tai useamman kunnan alueella. 2.2.3 Itsekannattavuuden kehittäminen Seurakuntien talous on viime vuosina joutunut uhatuksi monella tavoin. Muuttotappioisissa pienissä seurakunnissa verotulojen kertymä on hiipumassa. Maksukykyinen väestönosa siirtyy muualle ja jäljelle jäävä väestö jää eläkkeelle. Monissa seurakunnissa menot ovat kuitenkin edelleen kasvaneet eikä työvoiman vähentämiselläkään ole taloutta saatu tasapainoon. Myös kirkosta eroamisten korkealla määrällä on ennen pitkää vaikutuksensa seurakuntien talouteen. Useissa seurakunnissa kiinteistöjen määrä on epätasapainossa käyttötarpeen kanssa ja kiinteistökustannukset nousevat yli seurakunnan kantokyvyn. Kirkon keskusrahasto antaa tukea seurakuntien kehittämiseen ja yhteistyöhön, ei käyttömenoihin. Kirkon kannalta on elintärkeää, että seurakunnat muodostavat riittävän suuria itsekannattavia talousyksiköitä tai yhteistoiminta-alueita. Tämä on entistä tärkeämpää, jos seurakuntien talouskehitys tulevaisuudessa kääntyy kauttaaltaan negatiiviseksi. Kirkon avustusjärjestelmää on nykymuodossaan pidettävä pääosin tarkoituksenmukaisena. Yhteistyötä voidaan kehittää monin tavoin. Suurten yksiköiden taloudellisuus ilmenee erityisesti seurakuntatyön tukitoimissa. Seurakuntien kirkonkirjojenpidossa kehitys on johtamassa yhä laajempaan yhteistoimintaan. Uusia keskusrekisterejä perustetaan ja niihin liitetään uusia seurakuntia. Valmisteilla oleva kirkon yhteinen jäsentietojärjestelmä tulee helpottamaan keskusrekisteriyhteistyön laajentamista edelleen. Myös seurakuntien taloudenhoidon alalla on tehokkuuden ja laadun kehittämiseksi pyrittävä laajaan yhteistyöhön yhä suuremmissa yksiköissä. Varsinkin pienten seurakuntien talousvastaavien työnkuva on nykyisellään varsin laaja, joten heidän on vaikea hankkia vankkaa asiantuntemusta kaikilta tehtäväalueiltaan. Työvoiman entistä suurempaan liikkuvuuteen ja joustavaan kohdentamiseen seurakuntien yhteistyössä ja seurakuntayhtymissä tulee kiinnittää huomiota. Monilla pienillä seurakunnilla on nyt vaikeuksia henkilöstönsä ylläpitämisessä. Pieni työyhteisö on helposti haavoittuva, osa-aikaisten virkojen täyttäminen on vaikeaa, ja heikossa taloudellisessa tilanteessa oleva seurakunta ei ole muutenkaan houkutteleva. Työvoiman käyttö yli seurakuntarajojen on työlästä; tämä on merkittävä syy myös seurakuntaliitoksiin. Nykyisiltä

15 ongelmilta vältyttäisiin, jos henkilöstöä voitaisiin käyttää joustavasti laajemmin yhteistyöalueella. Työntekijöiden sijaisjärjestelyt ja erityisosaamisen hyödyntäminen toimisivat taloudellisemmin ja joustavammin yhtä seurakuntaa suuremmassa toimintayksikössä. Jokaiselle seurakunnalle voitaisiin osoittaa nimetyt ja pitkäjänteisesti toimivat perustyöntekijät, jotka antavat suurimman osan työpanoksestaan perustason seurakuntatyöhön. Tällainen ratkaisu edellyttää kuitenkin huomattavia muutoksia lainsäädäntöön, työntekijöiden rekrytointimenettelyyn ja työsuhdejärjestelyihin. Realistista olisi pyrkiä ainakin siihen, että seurakuntayhtymä muodostaa henkilöstöhallinnon perustan. 2.3 Kaksitasoinen rakenneajattelu Seurakunnan tehtävä hengellisenä yhteisönä toteutuu parhaiten pienissä toimivissa yksiköissä. Tämä oli keskeinen korostus viime vuosikymmenen Kirkko 2000 -prosessissa, eivätkä sen perusteet ole muuttuneet. Ilman pieniä yksiköitä seurakuntia uhkaa sisäinen rapautuminen ja etääntyminen perustarkoituksestaan. Varsinaisen seurakuntatoiminnan tukitoimet, kuten hallinto, taloudenhoito ja kiinteistötoimi, toteutuvat tehokkaimmin ja taloudellisimmin suuremmissa yksiköissä. Seurakuntahallinnon rakentamisen keskeisin ongelma on, miten voidaan sovittaa yhteen nämä kaksi periaatetta: pienet toimivat lähiyhteisöt ja suuret tukitoimien yksiköt. Samalla hallinnon kokonaisrakenne pitäisi vielä saada nykyistä selkeämmäksi ja toteutustavat tarkoituksenmukaisiksi ja keveiksi. Tässä mietinnössä painotetaan kaksitasoista rakenneajattelua: Perustaso on seurakuntayhteisö, joka voi olla pieni seurakunta tai suurissa seurakunnissa yksi seurakunnan alue, kappeliseurakunta tai seurakuntapiiri. Yhteistyötaso voi muodostua seurakuntayhtymästä, rovastikunnasta tai sopimuspohjaisesta yhteistoimintaverkostosta. Pitkällä aikavälillä yhteistyötason rakenteet voivat kehittyä vieläkin laajemmiksi, hiippakunnallisiksi tai valtakunnallisiksi. 2.3.1 Perustaso Toiminnallinen perustaso käsittää alueellisesti määritellyn ja osittain tai kokonaan itsenäisesti hallinnoidun seurakunnan tai sen osan. Suuret seurakunnat tulee toiminnan järjestämiseksi jakaa pienempiin yhteisöihin. Ne antavat mahdollisuuden toteuttaa ihanteita yhteisöllisyydestä, huolenpidosta, maallikkoaktiivisuudesta, tuttuudesta ja läheisyydestä. Pienissä yhteisöissä seurakuntalainen kartuttaa hengellistä ja sosiaalista pääomaa ja saa tukea kutsumuksensa toteuttamiseen arjessa. Seurakuntien koko tulee kasvamaan kuntarakenteen muutosten ja seurakuntien omien uudistustarpeiden vaikutuksesta. Sisäisten toimintarakenteiden ja -verkostojen säilyminen suuren seurakunnan sisällä tulee varmistaa. Seurakunnan yhteisöllisyys rakentuu osaltaan jumalanpalveluselämän, eri työalojen toiminnan, kerhojen, leiritoiminnan, tapahtumien ja muun vastaavan toiminnan varaan, mutta myös osallistumisena muihin sosiaalisiin verkostoihin kirkollisten toimitusten ja yhteistyön avulla. Seurakuntien koon kasvaminen ei saa merkitä näiden rakenteiden murentumista. Suurissa seurakunnissa seurakuntapiirit ja kappeliseurakunnat pitävät yllä läheisyyteen ja tuttuuteen perustuvia toimintarakenteita ja paikallista yhteisöllisyyttä. 2.3.2 Yhteistyötaso Yhteistyö seurakunnan tehtävissä on varsin luontevaa taloudenhoidon ja henkilöstöhallinnon, tietohallinnon, kiinteistönhoidon, kirkonkirjojen pidon, metsätalouden ja hautain-

16 hoidon alalla. Kun nämä tukitoimet hoidetaan nykyistä huomattavasti suuremmissa yksiköissä, säästyy työvoimaa ja eri ammattialojen erityisosaamista voidaan hyödyntää tehokkaasti. Yhteistyötasolla on tarkoituksenmukaista toteuttaa myös monia seurakuntatoiminnan muotoja. Yhteistyötason perinteisiä organisaatioita ovat olleet seurakuntayhtymät ja rovastikunnat. Näiden rinnalle on seurakuntien yhteistyöhön etsitty nykyään kevyempiä, sopimuspohjaisia ratkaisuja. Kuntaliitosten tähden seurakuntayhtymien määrä kasvaa. Joihinkin seurakuntayhtymiin liitetään uusia seurakuntia tai seurakuntien osia. Seurakuntayhtymissä on syytä tarkistaa seurakuntarajoja, jotta seurakunta hahmottuisi luontevasti samalla tavalla muun yhdyskuntarakenteen kanssa (asuinalueet, työssäkäyntialueet, maantieteelliset tekijät, liikennejärjestelyt). Samalla on aiheellista etsiä uusia yhteistyön verkostoja, joita hyödyntäen voidaan määrätietoisesti syventää ja laajentaa hengellisen työn yhteistyötä seurakuntayhtymässä. Joissakin suurissa kaupungeissa, suurilla seurakunta-alueilla, on rakenneratkaisuna käytetty aluetyömallia. Esimerkiksi Jyväskylän kaupunkiseurakunnassa on kaksitasoisesti toteutettu kirkkoalue-seurakuntapiirimalli, joka on seurakuntayhtymän kaltainen yhteistyötason organisaatio. Kuntarakennetta kehitettäessä lähtökohtana ovat työssäkäyntialueet ja muut toiminnalliset kokonaisuudet. Seutukuntarakenne uudistuu perusteellisesti kunta- ja palvelurakenneuudistuksessa. Nyt etsitään yhteistyön vahvistumista mm. keskuskaupunkien ja niiden vaikutuspiiriin kuuluvien kuntien kanssa. Suomeen tulee muodostumaan noin 70-75 yhteistoiminta-aluetta, jotka huolehtivat perusterveydenhuollon ja siihen kiinteästi liittyvistä sosiaalitoimen tehtävistä. Seurakuntien tulee kehittää yhteistoiminta-alueiden toimintaperiaatteiden mukaisesti samoille alueille nykyistä huomattavasti kiinteämpiä hallinnollis-taloudellisia ja toiminnallisia yhteistyöyksiköitä. Kuntien yhteistoiminta-alueita tulee tässä käyttää suunnan antajina. Seutu voisi muodostua yhdeksi seurakuntien yhteistyöyksiköksi. Mikäli tämä ei voi toteutua seurakuntayhtymänä, seurakuntien tulee kehittää tiivistä seudullista tai rovastikunnallista sopimuspohjaista yhteistyötä. Valtakunnallinen ja hiippakunnallinen yhteistyö Yhteistyötaso Sopimuspohjainen yhteistyö Rovastikunnat Seurakuntayhtymät Suuret seurakunnat Perustaso Pienet seurakunnat Kappeliseurakunnat Seurakuntapiirit Kielipohjaiset yhteisöt Työalayhteisöt Järjestöjen yhteisöt Yhteistyötason ja perustason rakenteet

17 2.4 Valtakunnallinen ja hiippakunnallinen yhteistyö Kirkkohallituksen HeTa-esiselvitystyöryhmä pohtii parhaillaan kirkon henkilöstö- ja taloushallinnon sekä niiden tietojärjestelmien kehittämistä 2010-luvulle. Pohdinnassa on todettu, että seurakuntien talous- ja henkilöstöhallinnossa on mahdollista jo nyt keskittää pitkälle nk. rutiinitöitä, palkanlaskentaa ja kirjanpitoa, joita tulisi hoitaa seurakuntatalouksissa samojen ohjeiden ja sääntöjen mukaisesti. Näiden töiden osalta osaaminen on järkevä keskittää. Keskittämisajatuksia tukevat muun muassa seurakunnista esitetyt toiveet töiden uudelleen järjestämisestä, taloushenkilöstön tuleva eläköityminen, tarve ylläpitää ja parantaa osaamista, ns. vaarallisten työyhdistelmien olemassaolo ja talous- ja henkilöstöhallintoon kohdistuvien vaatimusten ja työpaineiden jatkuva lisääntyminen. Ajatuksena on, että kirkolle kehitetään oma palvelukeskus tai useampia palvelukeskuksia, joiden kautta seurakuntatalouksien palkanlaskenta ja kirjanpito hoidetaan keskitetysti. Palvelua tarjotaan kaikille seurakuntatalouksille. Kyseessä on nk. virtuaalinen malli, jossa työntekijät on fyysisesti hajautettu eri puolille maata. Tarkoitus on tarjota kirjanpidon ja palkanlaskennan ammatti-ihmisille mahdollisuus keskittyä ja kehittää ammattitaitoaan ja samalla pienentää paikallisen henkilöstön liian monipuolista työtaakkaa. Nykytekniikka mahdollistaa sen, että itse työ tehdään hajautetusti niiden kirkon nykyisten työntekijöiden toimesta, jotka ovat alan ammattilaisia. Talous- ja henkilöstöhallinnon yhteistyön kehittämisen yksi este on ollut se, että seurakuntatalouksissa on erilaiset tietojärjestelmät. Töiden keskittäminen yhteisiin yksiköihin on mahdollista hankkimalla koko kirkolle yksi tietotekninen taloushallinnon ohjelmistokokonaisuus. Kaikki seurakuntataloudet, jotka ovat mukana palvelukeskustoiminnassa, käyttävät samaa ohjelmaa. Henkilöstö- ja taloushallinnon työtehtävät vaativat entistä enemmän asiantuntijuutta. Töiden uudelleenorganisoinnilla tuetaan ja helpotetaan mm. nykyisten työntekijöiden jaksamista nk. hiljaisen tiedon siirtämistä uuden pätevän taloushenkilöstön rekrytointia paikallisen työn laajuutta karsimalla palkanlaskentaa ja kirjanpitoa hoitavien työntekijöiden sijaisjärjestelyjä työn laadun kehittämistä erikoistumisen kautta. Keskittämisellä helpotetaan paikallistason nykyistä työtaakkaa, jolloin seurakunnissa voidaan kohdistaa voimavaroja esimerkiksi enemmän paikallista työtä vaativien tukitoimien yhteiseen alueelliseen kehittämiseen. Palvelukeskusmalli luo samalla pohjan muidenkin tukitoimien hoitamisen laajempaan keskittämiseen. Kirkonkirjojenpidossa on mahdollista toteuttaa yhteistyötä laajalla alueella. Seurakunnat voisivat perustaa alueellisia keskusrekistereitä, jotka ottaisivat joko kokonaan tai osittain vastuun kirkonkirjojenpitoon liittyvästä tehtäväkentästä. Alueellisen keskusrekisterin perustaminen ei välttämättä tarkoita tehtävän työn keskittämistä yhteen paikkaan, vaan toimintoja voidaan hoitaa myös hajautetusti eri seurakuntien toimipisteissä. Tästä ovat esimerkkeinä Päijät-Hämeen ja Mikkelin seudun seurakuntien keskusrekisterit. Periaatteessa keskusrekisterin toimialue voisi kattaa yhden hiippakunnan, mutta saattaa olla tarkoituksenmukaisempaa, että hiippakunnan alueella toimisi kahdesta kolmeen keskusrekisteriä. Laajassa alueellisessa keskusrekisterissä voidaan keskittää osaamista ja