LÄHDE. Historiatieteellinen aikakauskirja NRO Teema Moraali

Transkriptio

1 LÄHDE Historiatieteellinen aikakauskirja NRO Teema Moraali

2 LÄHDE Historiatieteellinen aikakauskirja, NRO VUOSIKERTA Kaksi numeroa vuodessa Tilaushinnat vuonna 2005: Labyrintin jäsenet 14, muut yksityiset 17, yhteisöt 20 Julkaisija: Labyrintti ry. Joensuun yliopiston historian jatko-opiskelijat Päätoimittajat: Helena Hirvonen ja Ville Kivimäki Toimituskunta: Tarja Ignatius, Marko Junkkarinen, Satu Lidman, Jari Mustonen, Kati Parppei Toimituskunnan avustajat: Sirpa Aalto, Hannu Häkkinen Graafinen suunnittelu ja taitto: Allyson Greene Kuvitus: Joanna Andreasson Tilaukset ja osoitteenmuutokset: Jari Eskelinen ISSN X Gummerus Kirjapaino Oy Saarijärvi 2005

3 Moraali

4

5 Pääkirjoitus 7 Helena Hirvonen Tiede, tutkimus ja moraali 7 Näkökulma 15 Katri Tanni Siirtolaisuuspolitiikan moraalista Valkoisen Australian historian valossa 13 Tutkija historian tuomarina 25 Tiina Kinnunen Lottatutkijan valinnat Janne Majaniemi Matti Koskenniemen apologiat näkökulmia moraalihistoriaan Tarja Ignatius Lähihistorian tutkijan eettiset valinnat Raimo Ojanen Jonestown ja tutkimuksen moraali 63 Moraalin ulottuvuuksia 83 Antero Heikkinen Kolmen vyöhykkeen ihmisiä Jean Bodinin filosofisessa historiassa 93

6 Martti Muukkonen 101 Minkä olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä veljistäni... Modernin hyvinvointiajattelun mesopotamialaiset juuret 111 Seija-Riitta Laakso 115 Orjalaivoista Titaniciin Ihminen Lloyd s Listin haaksirikkouutisissa 127 Anders Ahlbäck 133 En riktig karl är behärskad, ren i själen och ädel till lynnet. Manlighet och moral i tidskrifter för finska värnpliktiga Matias Murole 147 Nietzsche ja moraalin tervehdyttäminen 161 Merja Sagulin 159 Kodista yhteiskuntaan. Robinson Crusoe -adaptaatiot pedagogisten ja moraalisten ihanteiden ilmentäjinä x Kari Miettinen 173 Suomalaisten lähetyssaarnaajien tavat määrittää pahaa afrikkalaisen kristillisyyden kontekstissa x Kirjoittajat 187 Lähteen ulkoasun toteutus ja kuvitus 189

7 Tiede, tutkimus ja moraali Tieteen normeja esitellyt Robert Merton määritteli klassisessa kirjoituksessaan Science and Democratic Social Structure (1949) institutionaaliset imperatiivit, jotka muodostivat modernin tieteen etiikan. Mertonille tiede oli universaalia ja puolueetonta. Tieteeseen sisältyi lisäksi käsitys tiedosta yhteiskunnallisena omaisuutena sekä tieteellisten tulosten alistaminen kriittiseen tarkasteluun. Mertonin teesien sanoma ei ole vanhentunut. Ne sopivat hyvin vielä nykyäänkin tieteellisen tutkimustyön eettisiksi ja moraalisiksi periaatteiksi. Tutkijan arkipäivä on kuitenkin hyvää vauhtia muodostumassa samanlaiseksi kuin idealistisen Don Quijoten taistelu karua todellisuutta ja tuulimyllyjä vastaan. Tieteellisen tiedon etsiminen henkilökohtaista uraa tai tieteellistä arvovaltaa vaarantamatta on joutunut törmäyskurssille yliopistomaailman myllerrysten kanssa. Tutkijan tehtävä on tehdä tutkimusta, mutta hän ei voi linnoittautua yksin kammioonsa. Tutkija tarvitsee tuekseen tiedeyhteisöä, jossa jokainen myös uraansa aloitteleva tutkija voi tuntea työtään arvostettavan. Tiedeyhteisö puolestaan tarvitsee julkisuutta, sillä vain sen avulla voidaan vaikuttaa yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Mutta julkisuudella on hintansa. Yliopistojen välinen pudotuspeli käy kiihtyvällä vauhdilla ja yliopistoihin on viime vuosina kohdistunut monenlaisia vaatimuksia. Tutkintorakenteen uudistaminen, laadunarviointijärjestelmän kehittäminen, opintoaikojen lyhentäminen, tutkijakoulutuksen tehostaminen jne. ovat vaativia tehtäviä. Mutta kannetaanko missään huolta, mikä on näiden muutosten hinta? Onko tutkimustyölle riittävästi aikaa ja onko esimerkiksi aloittelevalla tutkijalla mahdollisuuksia kehittää itseään yliopistojen välisessä kiristyvässä kilpailussa? Tilannetta eivät ainakaan helpota yliopistomaailmassa yleiset pätkätyöt, epävarmat työsuhteet, riittämätön tutkimusrahoitus ja kehitteillä oleva uusi palkkausjärjestelmä. Hyvällä syyllä voikin kysyä, onko vaikuttavuuden mittaamisesta tullut MORAALI LÄHDE NRO

8 tieteellistäkin tietoa suurempi totuus, jossa moraali on vain konventionaalinen ihanne. Tieteellinen tieto on osa yhteiskunnallista toimintaa ja julkista keskustelua. Tutkimuskohde, yhteiskunta, muodostuu yksilöistä, joita ei voi tarkastella pelkkinä objekteina vaan tietoisina ja toimivina subjekteina. Tutkijan omat periaatteet ja etiikka ohjaavat ennen muuta hänen toimintaansa. Yhtä yhteistä ja ainoaa eri tieteitä ohjaavaa periaatetta ei ole olemassa. Tutkijan tärkein ohjenuora on hänen omien intressiensä ja tutkimuskohteen oikeuksien välinen tasapaino silloinkin, kun yritämme ymmärtää tutkimuskohdetta ja tapahtunutta nykyhetken vaatimusten ristiaallokossa. Tutkimuksen eettisten ja moraalisten kysymysten tarkastelu johtaa väistämättä pohtimaan elämää sinänsä. Tutkimuskohde on pala todellisuutta, heijastusta ihmisen hyvistä ja huonoista valinnoista ja niiden seurauksista. Tieteen tehtävä on yrittää ymmärtää, joskin tutkijan on nöyrryttävä sen tosiasian edessä, että hän pystyy parhaimmillaankin paljastamaan vain jäävuoren huipun. Koska tutkija ei voi muuttaa totuutta toisenlaiseksi, totuuteen pyrkiminen edellyttää vastuuta. Tärkeää ei ole ainoastaan se, mitä on tapahtunut vaan miten se esitetään. Poisjätetty tieto voi tuoda tuloksiin täysin toisenlaisen sävyn ja tulkinnan. Siksi jokainen toimi johon tutkija ryhtyy, on moraalinen valinta ja koko tutkimuksen kulku on tutkijaa velvoittava. Tiede ja tutkimus luovat aina uusia merkityksiä ja rakentavat uusia merkityssuhteita vanhoille merkityksille. Uusi tieto sinällään ei kuitenkaan tuota viisautta. Siksi tutkijan velvollisuus ei olekaan ainoastaan tiedon lisääminen vaan myös yleisinhimillisten arvojen edistäminen. Tutkimus ei luo arvopäämääriä, mutta se voi paljastaa päämääriin johtavia polkuja ja esteitä. Toinen yhtä tärkeä tutkimuksen tehtävä on vahvistaa kuvaa tiedeyhteisöstä itsestään sekä puolustaa tieteen asemaa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Mertonin mainitsemat itsekriittisyys, puolueettomuus ja avoimuus voivat olla koetuksella tieteen ja tutkimuksen arkipäivän todellisuudessa, mutta se ei vähennä näiden teesien merkitystä. Ne ovat päämääriä ja mahdollisuuksia, joiden tarkoitus on kaikenlaisten vääristymien minimointi. Ritari Don Quijote etsi unelmiensa sankaritarta Dulcineaa pitkin Espanjaa. Yhtä sinnikkäästi tulee tutkijan yliopistomaailmassa etsiä työnsä eettisiä ja moraalisia perusteita sekä oikeutusta rehelliseen, kriittiseen ja mahdollisimman objektiiviseen totuuden tavoitteluun. 8 MORAALI LÄHDE NRO

9 Historiatieteellisen aikakauskirja Lähteen toisen vuosikerran ensimmäinen numero käsittelee moraalia. Ajatus moraalista julkaisun teemana syntyi syksyllä 2004 Lähteen silloisen päätoimittajan Ville Kivimäen idearikkaissa ajatuksissa. Opiskelu on sittemmin vienyt Villen Saksan Tübingeniin toimituskunnan onneksi kuitenkin vain väliaikaisesti. Nyt käsillä oleva Lähteen numero luotaa moraalia useasta näkökulmasta. Kirjoittajien kiinnostuksen kohteena ovat olleet eri aikakaudet, yksittäiset henkilöt ja historialliset tapahtumat, mutta myös tutkijaan itseensä kohdistuvat moraaliset pohdinnat ja valinnat. Käsitys moraalista näyttäytyy artikkeleiden valossa aikaan, paikkaan ja ihmisiin sidonnaisena ilmiönä, kaiken inhimillisen toiminnan lähtökohtana. Olkoot artikkelit Lähteen lukijalle sysäys pohtia tätä tärkeää, mutta aivan liian vähälle huomiolle jäänyttä teemaa oman työnsä ja tutkimuksensa perspektiivistä. Nuori julkaisu, joksi Lähdettä hyvällä syyllä voinee kutsua, on löytämässä paikkansa ja lukijansa tieteellisten julkaisujen joukossa. Taiteen ja tieteen yhdistäminen on osoittautunut oikeaksi ratkaisuksi. Lokakuussa 2004 ilmestyneen Lähteen teemanumeron Toiseuden kuvituksen ja kannen suunnitteli Mathias Lindén. Lähteen persoonallinen kansikuvitus arvioitiin huhtikuussa 2005 ruotsalaisessa graafisen suunnittelun ja kuvituksen kilpailussa sarjansa parhaaksi työksi ja Lindén voitti sillä arvostetun Kolla!-palkinnon. Osa kunniasta kuuluu graafikko Allyson Greenelle, joka vastaa Lähteen ulkoasusta ja taitosta. Kiitokset ansaitsee myös Aino ja Olla Teräsvuoren Säätiö, joka tukee Lähteen kehittämis- ja toimitustyötä kuluvana vuotena. Lukija- ja kirjoittajakunnalta menneen vuoden aikana saatu palaute ja julkaisuun tarjottujen artikkelien määrä kannustavat toimituskuntaa jatkamaan Lähteen kehittämistä persoonalliseksi ikkunaksi tieteen ja tieteentekijöiden maailmaan. Yhtä varmasti kuin pian koittavan kesän jälkeen aikanaan saapuu syksy, ilmestyy sen myötä myös seuraava Lähde. Huolimatta siitä, että syksyn teemaksi on valittu olemattomuus, emme aio jäädä näkymättömiksi! Helena Hirvonen MORAALI LÄHDE NRO

10

11

12

13 Näkökulma

14

15 Katri Tanni Siirtolaisuuspolitiikan moraalista Valkoisen Australian historian valossa Muuttoliikkeiden valossa tarkasteltuna elämme erästä historiallista käännekohtaa Euroopassa. Maanosastamme on kehittymässä maahanmuuttajien kohdealue, kun se vuosikymmeniä aikaisemmin oli maanosa, josta ihmiset olivat muuttamassa uusille mantereille. Nykyään tilanne on kääntynyt päinvastaiseksi: Euroopan valtioiden rajoilla on väestöpaineita ja sen vuoksi Euroopan Unionin valtiot ovat intensiivisesti suunnittelemassa yhtenäistä maahanmuuttopolitiikkaa etenkin ihmisten maahanmuuton oikeutettua hallitsemista. Koska kyse on loppujen lopuksi ihmisistä ja heidän toimiensa rajaamisesta, on hyvä pohtia tämän aihealueen sisältämiä moraalisia kysymyksiä. Tässä artikkelissa ihmisten muuttoliikkeiden rajoittamiselle kontrastia ja perspektiiviä tarjoaa ristiriitainen Valkoisen Australian politiikka. Ihmisten laajamittaiselle ja pysyvälle muutolle sekä liikehdinnälle on monia termejä, joiden käytössä tulee olla johdonmukainen. Puhutaanko siirtolaisuudesta, maahanmuutosta, lyhytaikaisesta muutosta vai oleskelusta? Tutkijoiden mukaan nykyään ei enää yleisesti puhuta siirtolaisuudesta, vaan on kuvaavampaa puhua maahanmuutosta. Tässä artikkelissa käytän pääasiallisesti käsitteenä siirtolaisuutta kuvaamaan toisen maailmansodan jälkeistä ihmisten liikehdintää. Käyttämissäni esimerkeissä viittaan yleisesti Australiaan MORAALI LÄHDE NRO

16 ja sen siirtolaisuuspolitiikkaan, joka toden totta käsitteellisesti koski juuri siirtolaisuutta. Maahanmuutto-termiä taas käytän nykypäivän tilanteita arvioidessani. Pohdin ihmisten liikkeiden rajoittamisen oikeutusta ja sitä, millaista moraalikäsitystä ilmentäen ihmisten muuttoa voidaan rajoittaa mahdollisimman tasa-arvoisesti. Tapaus Australia on tässä kontekstissa oiva, vaikkakin karkea esimerkki. Valkoinen Australia -politiikka on ollut voimissaan ja kuvastanut Australian siirtolaisuuspoliittisia premissejä sekä antanut samalla leimaa koko yhteiskunnalle 1850-luvulta lähtien. Valkoinen Australia -politiikka on ollut yritys rajoittaa värillisten siirtolaisten maahanpääsyä, ja nimenomaan hallinnolliset toimet ovat ilmentäneet tätä asenteellista käytäntöä. Määrä vai laatu maahanmuuton rajoitteina? Nykyään hyväksytään yleisesti se, että maa voi rajoittaa ihmisten maahanmuuttoa ensisijaisesti taloudelliseen tilanteeseen vedoten. Tässä ei kai sinällään ole mitään kyseenalaistettavaa. Itse asiassa taloudelliset tekijät ovat yksi tärkeimpiä yksittäisten ihmisten muuttoaikeiden syitä. Toisen maailmansodan jälkeen ihmiset muuttivat Länsi-Euroopan maista juuri taloudellisten tekijöiden työntäminä. Siirtolaisuutta sekä maahanmuuttoa Oxfordin yliopistossa tutkinut professori Randall Hansen jopa painottaa, että koko Euroopan siirtolaisuus oli 1970-luvulle saakka markkinavoimien määräämää.1 Taloudellisten rajoitteiden lisäksi maahanmuuttopolitiikka voi olla myös laadullisesti rajoittavaa, joka sekään ei ole tietyissä puitteissa moraalisesti väärin. Esimerkiksi muuttajan koulutustaso katsotaan laadulliseksi kriteeriksi ja yleisesti ottaen hyvin koulutettujen ihmisten on helpompi muuttaa pysyvästi maasta toiseen. Tässä ei ole edelleenkään mitään kummallista. Moraalikäsitykset ja etenkin niiden kyseenalaistukset kumpuavatkin niistä konkreettisista hallinnollisista toimista, joilla siirtolaisuutta tai nykyään maahanmuuttoa rajoitetaan sekä niistä perusteluista, joilla maahanmuuttaja käännytetään pois rajalta. Kahdesta edellä mainitusta mekanismista ja rajoitteesta varsinkin laadullinen rajoite on vaikeasti toimeenpantava eli toisin sanoen sen moraalikehys on ohuen ohut. Pienellä lipsahduksella kyseinen kehys voi helposti ylittyä, jolloin toiminnasta voi tulla moraalisesti kyseenalaistettavaa. 1 Hansen 2003, 25, MORAALI LÄHDE NRO

17 Valkoisen miehen Australia Australian tapauksessa suurin paradoksi tai virhe tapahtui 1850-luvulla, jolloin Valkoinen Australia -politiikka synnytettiin pitämään poissa kiinalaiset halpatyöläiset. Edellä mainittujen rajoitteiden osalta voidaan vielä tässä kohtaakin todeta, että ei ole moraalisesti arveluttavaa tai kyseenalaista, että taloudellisin perustein evättiin tiettyjen tulijoiden maahan pääsy. Samalla laadulliseksi kriteeriksi otettiin kansallinen määre, jolloin kaikki kiinalaiset leimattiin halpatyövoimaksi. Maailmanlaajuinen trendi 1900-luvun alkupuoliskolla oli, että siirtolaisen rodulliset piirteet otettiin vahvaksi siirtolaisuuskriteeriksi ja samalla eri rotuja alettiin leimata ja sovittaa tiettyihin muotteihin. Tähän voi löytää useita vaikuttavia tekijöitä, mutta vahvimpana ideologiana tässä kehityksessä toimivat ihmisten ulkoiset erot ja niiden juurruttamat oletukset eri roduista. Yhteiskuntateoreetikko ja filosofi Jean Jacques Rousseau päätteli jo luvun alussa, että ensin pitää tuntea ihmisten erot, ennen kuin voi alkaa etsiä yhdistäviä tekijöitä.2 Valkoinen Australia -ideologia todellakin otti oppia Rousseulta, kun sana valkoinen liitettiin siirtolaisuuspolitiikkaan ja otettiin määrääväksi kriteeriksi. Lisäksi Australian siirtolaisuuspoliittinen ideologia alkoi saada lisää rodullisia ja nationalistisia painotuksia 1900-luvun alussa. Voidaankin sanoa, että politiikka harhautui hyväksyttävän moraalikäsityksen väärälle puolelle. Valkoinen Australia -ideologia alkoi juurtua Australiaan ja tietyt historian tapahtumat, kuten Australian Federaation syntyminen vuonna 1901, Australian osallistuminen molempiin maailmansotiin ja kylmä sota pitivät hengissä Valkoista Australiaa. Mutta oliko Valkoinen Australia -politiikka oikeutettu 1800-luvulla ja olisiko se ollut sisällöllisesti oikeutettu myös 1900-luvulla, jos sana valkoinen olisi muutettu muuksi? Intensiivinen siirtolaisten värväys alkoi Australiassa toisen maailmansodan jälkeen, kun taloudelliset mittarit Australian osalta osoittivat, että väestömäärää pitää kasvattaa. Rekrytointi kuulostaa järkevältä, mutta samalla kun tiettyjä kansallisuuksia alettiin värvätä, tarkoitti se eksplisiittisesti myös sitä, että tiettyjen kansallisuuksien muuttoa rajoitettiin tehokkaasti. Tässä kohtaa siirtolaisuuspolitiikka oli todellakin sitä mitä sen nimi kertoi. Jos Australia olisi ainoastaan keskittynyt ottamaan maahan brittejä niin kuin alun perin oli tarkoitus olisiko se ollut moraalisesti lainkaan arveluttavaa? Onhan Australia Britti- 2 Rousseauta siteerannut Lévi-Strauss 1966, 247. MORAALI LÄHDE NRO

18 läisen Kansainyhteisön maa ja edelleen suurin osa australialaisista on saarivaltakunnasta muuttaneiden jälkeläisiä toisessa tai kolmannessa polvessa. Realiteetit eivät kuitenkaan suosineet australialaispoliitikkojen suunnitelmia. Kun Britanniasta muuttaneiden määrät toisen maailmansodan jälkeen hiipuivat, alkoivat australialaispoliitikot muodostaa uutta preferenssijärjestelmää siirtolaisuuspolitiikalleen: länsi- ja pohjoiseurooppalaiset olivat brittien jälkeen tervetulleita, tämän jälkeen alettiin vastahakoisesti ottaa myös eteläeurooppalaisia ja seuraavaksi hyväksyttiin turkkilaiset ja libanonilaiset. Valkoinen Australia alkoi saada tummuvaa pintaväriä. Oliko tämä selkeää rodullista kategorisointia? Tuskin enää oli kyse taloudellisista mittareista, joiden kautta siirtolaisuuspolitiikkaa ohjattiin. Jos kyse ei ollut karkeasta laadullisesta arvioinnista, niin mistä sitten? Kaksi vastakkaista koulukuntaa maahanmuuton rajoittamisen oikeutuksesta Valkoinen Australia -politiikka on yksi räikeimmistä siirtolaisuuspoliittisista ideologioista, mutta sen syntyajankohtaa tarkasteltaessa kyseinen politiikka ei näyttäydykään yhtä räikeässä valossa kuin nykyään. Millä perusteilla voidaan nykyään oikeutetusti rajoittaa ja hallita ihmisten muuttopaineita ja maahanmuuttoa? Tutkijoilla ei ole yksiselitteistä vastausta. Kanadalainen politiikan, kansalaiskysymysten ja moraalin tutkija Joseph H. Carens väittää, että kansallisvaltiolla ei ole fundamentaalisten oikeus- ja moraalikäsitysten valossa oikeutta estää ihmisten muuttoa maasta toiseen.3 Vastakkaisen näkökulman tarjoaa amerikkalainen poliittista filosofiaa tutkimuksissaan käsitellyt Frederick G. Whelan, joka nimenomaan katsoo valtioiden perusoikeudeksi määrätä väestöstään.4 Realistisempaa on olla yhtä mieltä Whelanin kanssa ja tunnustaa kansallisvaltioiden oikeus päättää väestöstään. Australian tapauksessa huomionarvoista on se, että vaikka Australiassa alkoi toisen maailmansodan jälkeen ilmetä kritiikkiä Valkoista Australiaa kohtaan, kukaan ei silti vaatinut rajoittamatonta siirtolaisuutta tai ovien aukaisemista vaan hallittua ja suunnitelmallista, mutta tasa-arvoista politiikkaa. Vaikka Carens pitää ihmisten liikkeiden rajoittamista jokseenkin arveluttavana, myös hän toteaa, että yleensä siirtolaisuuspoliittinen keskustelu alkaa juuri perusolettamuksella, että suvereenilla valtiolla on oikeus päättää väestörakenteestaan.5 3 Carens 1987, Whelan 1988, Carens 1988, MORAALI LÄHDE NRO

19 Valtioiden suvereenisuus on oma ongelmansa, enkä pohdi sitä tässä enempää muuten kuin toteamalla, että Australian tapauksessa valtioiden suvereenisuus on ollut kaikkein yleisimmin esitetty argumentti siirtolaisten valinnalle ja preferenssijärjestelmälle 1940-luvulta lähtien. Tarkemmin ajatellen, jos valtioiden rajoittamisen oikeutuksesta ollaan yhtä mieltä Whelanin ja hänen edustamansa koulukunnan kanssa, myös nämä lähtökohdat tuntuvat järkeviltä sekä oikeutetuilta ja 1960-luvulla australialaispoliitikot saivat ylpeyttä ja oikeutusta uhkuen todistaa Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa tapahtuneita rotumellakoita, joita ei tapahtunut Australiassa. Viisasta politiikkaako? Carens argumentoi edelleen, että Australian tapauksessa siirtolaisia ei loppujen lopuksi käännytettykään rodullisin perustein, vaan päämääränä oli väestön ja sen myötä Australian yhtenäisen kulttuurin ylläpitäminen.6 Carens huomauttaa asiasta varsin hienovaraisesti, mutta tosiasiassa Australiaan pyrkivät siirtolaiset kategorisoitiin aina 1950-luvulle saakka nimenomaan rodullisin perustein, ja siirtolaisuuspoliittisissa dokumenteissa on mainintoja muun muassa puolirotuisista. Itse asiassa 75-prosenttinen eurooppalaisperäisyys oli yleisesti tunnettu pääsyvaatimus.7 Tämäkö ei ole rodullista arviointia? Myös muissa suurissa siirtolaismaissa siirtolaisuutta rajoitettiin kansallisin kiintiöin ja suureksi osaksi vasta 1960-luvulla alettiin siirtää päämääriä humanistisempaan suuntaan, perheiden yhdistämiseen ja siirtolaiseksi hakevan henkilökohtaisten taitojen arviointiin. Muuttoliikkeiden rajoittaminenko turha mekanismi? Arvioitaessa muuttoliikkeiden rajoittamisen tehoa, voidaan kärjistäen todeta, että sekä Australian että Euroopan osalta rajoitteet ovat tuottaneet lähes päinvastaisen lopputuloksen. Australiaa ja suurta osaa Euroopan valtioista ei voida pitää homogeenisina. Ne ovat sitä vastoin ilmeisen monikulttuurisia, ja varsinkin Australia kantaa ylpeänä monikulttuurista leimaansa. Niin ikään moni Länsi-Euroopan maa on joutunut luopumaan väestön homogeenisyydestä järkevänä päämääränä ja kansallisuudet ovat sekoittuneet. Paradoksaalista on se, että sekä Australiassa että Euroopassa monikulttuurisuus ei ollut lähtökohtaisesti päämääränä, vaan itse asiassa sitä yritettiin edellä esitettyjen 6 Carens 1988, Australian Department of External Affairs Memo on 22nd November National Archives, Series no. A1838 (A1838/1), Control Symbol 153/ 1 PART 1, Immigration Policy. MORAALI LÄHDE NRO

20 poliittisten toimien kautta estää.8 Tästä huolimatta tai juuri sen vuoksi sekä Australia että suuri osa Eurooppaa luetaan nimenomaan hyvinvointivaltioiden piiriin. Historia on täynnä paradokseja ja tämä on yksi niistä. Oikeutusta ja moraalia koskevia loppupäätelmiä tehdessäni en voi olla miettimättä sitä, mitä Australian esimerkistä voisi oppia tai mitä asioita siitä kannattaa nostaa keskeisimmin esille. Voidaan sanoa, että taloudellisia ja laadullisia määritteitä on oikeutettua käyttää siirtolaisuuspolitiikan tai maahanmuuttopolitiikan päämäärinä. Emme juuri kritisoi niitä länsimaita, jotka ilmoittavat, etteivät yksinkertaisesti ole siirtolaismaita ja sen myötä ottavat vain ani harvoja maahanmuuttajia pysyvästi. Homogeenisyystavoite ei sekään ole eettisestä näkökulmasta katsottuna kielletty. Whelanin mukaan on jopa oikeutettua suunnitella väestöpolitiikkaa niin, että maassa säilyy tarpeeksi laaja natiivi väestökanta.9 Taloudelliset olosuhteet, maahanmuuttajan henkilökohtaiset kyvyt ja humanitaariset tekijät kuten perheiden yhdistäminen ovat kolme päälähtökohtaa nykypäivän maahanmuuttopolitiikkaa suunniteltaessa. Suunnittelu on vaikeaa, koska pitää osata yhdistää sekä taloudelliset että inhimilliset tekijät. Ehkäpä varoittavien esimerkkien kautta tai niiden ohjaamina Euroopan Unionin ja sen myötä Suomen maahanmuuttopolitiikkaa suunnittelevat osaavat tasapainotella taloudellisten ja inhimillisten tekijöiden välillä. Usein nämä näkökohdat ovat ristiaallokossa. Aina ei ole taloudellisesti järkevää ottaa tiettyjä siirtolaisia tai maahanmuuttajia. Mutta onko sitten parempi toimia talousmittareita vastaan inhimillisin perustein? Saavutetaanko ihmisten muuttoliikkeiden rajoittamisella sittenkään toivottu lopputulos? 8 Hansen 2003, Whelan 1988, MORAALI LÄHDE NRO

21 Arkistolähteet Australian National Archives (NAA), Canberra Australian Department of External Affairs File, Series no. A1838 (A1838/1), Control Symbol 153/ 1 PART 1, Immigration Policy. The Department of External Affairs memo on 22nd November 1950 Kirjallisuus Carens, Joseph H. 1987: Aliens and Citizens: The Case for Open Borders. The Review of Politics, no. 49/1987, Carens, Joseph H. 1988: Nationalism and the Exclusion of Immigrants: Lessons from Australian Immigration Policy. Teoksessa Gibney, Mark (toim.): Open Borders? Closed Societies? The Ethical and Political Issues Greenwood Press: London. Hansen, Randall 2003: Migration to Europe since 1945: Its History and Lessons. Teoksessa Spencer, Sarah (toim.): The Politics of Migration: Managing Opportunity, Conflict and Change, Blackwell Publishing: Carlton. Lévi-Strauss, Claude 1966: The Savage Mind. University of Chicago Press: Chicago. Whelan, Frederick G. 1988: Citizenship and Freedom of Movement: An Open Admission Policy? Teoksessa Gibney, Mark (toim.): Open Borders? Closed Societies? The Ethical and Political Issues, Greenwood Press: Westport. MORAALI LÄHDE NRO

22

23 Tutkija historian tuomarina

24

25 Tiina Kinnunen Lottatutkijan valinnat Artikkelissa pohditaan jännitettä, joka syntyy lottien isänmaallisen sitoutumisen ja tutkijan tulkinnan välillä, jonka mukaan juuri kansallisuusajatteluun sisään rakentunut sukupuoli- ja seksuaalipolitiikka edesauttoi sotien jälkeistä, lottia syvästi loukannutta seksualisointia. Historiantutkija kollektiivisten identiteettien rakentajana ja purkajana Kansakunta on ollut se kehys, jonka puitteissa historiaa on meillä ja muualla aina 1800-luvulta lähtien kirjoitettu. Tämän hetken akateeminen yhteisö lienee yksimielinen siitä, että tutkimuksen tehtävä on purkaa kansallisia myyttejä ja yksiäänistä kansallista kertomusta. Toisaalta ei voida paeta sitäkään, että ihmiset tarvitsevat identiteettityölleen koordinaatteja, ja että historiantutkimus on mukana rakentamassa kollektiivisia identiteettejä, liittyivätpä ne kansallisuuteen, etnisyyteen, sukupuoleen tai seksuaaliseen suuntautumiseen. Markku Sipilä pohtii historiantutkijoiden vastuuta kansallisten mytologioiden tuottajina ja purkajina vastikään ilmestyneessä artikkelissaan Suomalainen historiallinen myytti. Hän ehdottaa, että ammattihistorioitsijoiden tulee purkaa kansallisia myyttejä, mutta toisaalta osallistua kollektiivisen identiteetin muodostamiseen tuottamalla yhteisön rehellistä itseymmärrystä edistävää totuudenmukaista tietoa. 1 Sipilän näkemys on helppo allekirjoittaa, mutta itse 1 Jokisipilä 2005, 21. MORAALI LÄHDE NRO

26 esitän, että tehtävä voi joissain tilanteissa osoittautua vähintään haasteelliseksi. Tutkijan totuuden tavoittelu ja velvollisuus tarkastella tutkimaansa ilmiötä aikalaisymmärryksen ylittävissä teoreettisissa kehyksissä saattavat johtaa hänet törmäyskurssille kollektiivista identiteettiä rakentavan yhteisön kanssa. Joudun itse pohtimaan kansallisen, sukupuolitetun kertomuksen rakentamisen ja purkamisen välistä jännitettä ja tutkijan vastuutani suhteessa kollektiivisiin identiteetteihin oman Lotta Svärdiä koskevan tutkimukseni yhteydessä. Tutkimukseni käsittelee Lotta Svärdiä ja lottia järjestön lakkautusvaiheessa vuonna ja lakkautuksen jälkeen. Tutkimuksellani on tilausta: varsin monet järjestön jäsenistä joita lakkautushetkellä pikkulotat mukaan lukien oli yli ovat vielä hengissä ja haluavat lukea omaa historiaansa. 3 Tästä kiinnostuksesta voi kuitenkin muodostua myös ongelma, jos lukijat odottavat minun tutkijana rakentavan heidän omaa tulkintaansa toistavan kertomuksen Lotta Svärdistä. Kollektiivinen lottaidentiteetti ja valtaosa Lotta Svärdiä käsittelevistä, erityisesti 1980-luvun jälkipuoliskolta lähtien ilmestyneistä historian esityksistä, perustuvat tulkintani mukaan kolmelle elementille: lottien siveellisyydelle, työteliäisyydelle ja epäpoliittisuudelle. Tämän tarinan voi tulkita varioivan kertomusta vahvasta suomalaisesta naisesta. Toinen elementti, jolle lottien itseymmärrys rakentuu ja joka kytkeytyy edelliseen, on kokemus häpäisystä ja joutumisesta unohdukseen sotien jälkeisessä Suomessa, ennen kuin lottien työn arvo taas tunnustettiin 1990-luvulla. Häpäisyssä on kyse lottien politisoinnista, heidän esittämisestään fasisteina, mutta ennen muuta seksualisoimisesta. Erityisesti Väinö Linnan ja Paavo Rintalan romaaneissa Tuntematon sotilas (1954) ja Sissiluutnantti (1963) kuvatut lotat olivat lottaihanteensa hylänneitä naisia, jotka etsivät rintamalta seksuaalista tyydytystä. Minua on pohdinnoissani puhutellut Pirjo Markkolan artikkeli Vahva nainen ja kansallinen historia (2002), jossa hän pohtii suomalaisten naisten menneisyyttä (ja nykyisyyttä) koskevan tutkimuksen usein julkilausumattomia sitoumuksia. Markkola kysyy itsekriittisesti: Onko naistutkija, joka tutkii Suomen historiaa tai nykypäivää, tuomittu toistamaan myyttistä kuvaa 2 Lotta Svärd lakkautettiin valtioneuvoston päätöksellä Moskovassa solmitun välirauhansopimuksen 21. artiklan mukaan suomalaisten oli lakkautettava kaikki hitleriläismieliset (fascisminluontoiset) järjestöt ja Lotta Svärd luettiin kuuluvaksi näihin järjestöihin. Neuvostotulkinnan mukaan kyse oli naissuojelukunnasta. Järjestöjen lakkauttamisesta, ks. Uola Tutkimukseni on osa Suomen Lottaperinneliiton käynnistämää Lottien Suomi -historiahanketta, jossa tavoitteena on kirjoittaa Lotta Svärdin ja lottien historia perustamisesta vuonna luvulle. Projektista ovat ilmestyneet Annika Latva-Äijön tutkimus Lotta Svärdin synty. Järjestö, armeija, naiseus (2004) ja Pia Olssonin tutkimus Myytti ja kokemus. Lotta Svärd sodassa (2005). 26 MORAALI LÄHDE NRO

27 vahvasta suomalaisesta naisesta? 4 Jaan Markkolan näkemyksen kansallisen näkökulman tarpeellisuudesta naishistoriallisessa tutkimuksessa: aiemmin pääsääntöisesti sivuutetut naiset, tutkimassani tapauksessa lotat, ansaitsevat paikkansa kansallisessa kertomuksessa. Sukupuolitettu kansallinen kertomus muuttuu kuitenkin ongelmalliseksi, jos se jää kaksiääniseksi siten, että naisten tai vastaavasti miesten keskinäiset erot vaimennetaan ja luodaan yhtenäistä kertomusta suomalaisesta naiseudesta ja mieheydestä. Voi myös kysyä, mitä erilaisista konstruktioista ja niihin perustuvista identiteeteistä kuten kansakunnasta, luokasta ja sukupuolesta jää jäljelle, jos menneisyyttä lähestytään erojen näkökulmasta ja konstruktioiden purkamisen kautta?5 Jorma Kalela on esittänyt, että historiantutkijan on kyettävä toimimaan eräänlaisessa jännitekentässä, toisin sanoen toimimaan tutkimassaan tapauksessa samanaikaisesti sekä syyttäjänä että puolustusasianajajana.6 Omassa tutkimuksessani olen painiskellut seuraavanlaisen dilemman kanssa. Tulkintani mukaan en voi itseäni tyydyttävällä tavalla voimauttaa lottia, jotka ovat kokeneet tulleensa loukatuksi ja unohdetuksi sotien jälkeisessä Suomessa, ilman että pureudun kansakunnan rakentumiseen sukupuolitettuna ja sukupuolittavana sekä seksualisoituna ja seksualisoivana yhteisönä. Tämä lähestymistapani, kansakunnan purkaminen, saattaa puolestaan loukata lottia, joille isänmaa on edelleen heidän maailmankuvansa vankkumattomia perusarvoja ja jopa pyhä asia 7. Kysymys on myös siitä, että Lotta Svärdin kriittinen tarkastelu tällaisesta sukupuolijärjestelmän8 näkökulmasta purkaa myyttiä kollektiivista, Lotta Svärdistä, jossa yksilöiden väliset erot katosivat. Seuraavassa erittelen tulkintaani sotien jälkeisestä lottakeskustelusta ja hahmotan jännitekenttää, jossa liikun. Lotat sotien jälkeisessä suomalaisessa historiakulttuurissa 9 Kun tutkimuskohteena on Lotta Svärd ja lotat vuodesta 1944 aina luvun alkuun, jolloin järjestöä ei enää ollut, keskeiseksi tutkimuskohteeksi10 4 Markkola 2002, Vrt. Rosenhaft 1997, Ks. myös Ollila 2001, Kalela 2000, Lottien kristillisestä isänmaallisuudesta, ks. Sulamaa 1999, 117: Lottalaisuuden... edustamassa uskonnollisuudessa isänmaallisuus oli Jumalan antama pyhä tunne. 8 Sukupuolijärjestelmällä viittaan kulttuurin eri tasoihin, joissa määritellään naiseutta ja mieheyttä ja joissa ihmiset elävät naisina ja miehinä. 9 Historiakulttuurilla tarkoitan historian esittämisen eri muotoja ja käytön foorumeita. Ks. esim. Kalela 2001, En tarkoita tällä, että missään tutkimuksessa olisi luonnollisia tai itsestään selviä kysymyksiä, vaan MORAALI LÄHDE NRO

28 muotoutuvat luontevasti ne käsitykset, esitykset ja mielikuvat, joita järjestöön ja sen jäsenistöön on liitetty. Erittelen siis tällöin esityksiä, joista osa on syvästi loukannut järjestöön kuuluneita naisia. Tulkintani mukaan 1990-luvun esityksiä, joissa lotat esitetään myönteisessä valossa, on tarkasteltava nimenomaan vastauksina sotien jälkeisiin häpäiseviksi koettuihin representaatioihin. 11 Jokisipilän artikkelissaan Suomalainen historiallinen myytti (2005) tarkasteleman Risto Rytin asema suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa ja historiatietoisuudessa vertautuu mielenkiintoisella tavalla Lotta Svärdiin. Sotien jälkeisessä, ulkopoliittisesti uudelleenorientoituvassa Suomessa ei sopinut julkisesti muistella sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomittua Rytiä, mutta ei myöskään neuvostovastaisena lakkautettua Lotta Svärdiä. Rytin tavoin Lotta Svärd rehabilitoitiin Neuvostoliiton romahdettua ja kylmän sodan päätyttyä. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomituille poliitikoille esitettiin virallinen anteeksipyyntö vuonna Lottien rehabilitointi tapahtui syyskuussa 1991 Finlandia-talossa järjestetyssä järjestön perustamisen 70-vuotismuistojuhlassa. Puolustusministeri Elisabeth Rehn määritteli tilaisuuden tarkoituksen seuraavasti: Nyt vietettävän juhlan tarkoituksena on nostaa lotat siihen arvoon, jolle he historiallisesti kuuluvat toimiessaan pyyteettömästi itsenäisen Suomemme hyväksi. 13 Pääministeri Esko Aho toi tilaisuuteen valtiovallan tervehdyksen ja kiitoksen lottien tekemästä työstä ja vakuutti, että hänen sukupolvensa ymmärsi tämän työn arvon. Puheessaan hän totesi, että Lotta Svärd lakkautettiin pakon edessä eikä lakkauttaminen vastannut kansan oikeustajua.14 Finlandia-talon juhlaa on seurannut eräänlainen lottarenessanssi, jossa lottien lähinnä sotien aikaista historiaa on valotettu näytelmin, tv-sarjoin, romaanein, muistelmin, näyttelyin ja akateemisin opinnäyttein. Eri puolille maata on perustettu Lotta Svärdin muiston vaalimiseksi perinneyhdistyksiä. Näissä yhdistyksissä lotille on tarjoutunut tilaisuus usein tukahdutettujen muistojen ja kokemusten läpikäymiseen ja jakamiseen, mutta yhdistysten tavoitteena on myös estää uusi kansallinen unohdus. Tämän vuoksi ne jakavat Lotta Svärdistä tietoa esimerkiksi koululaisille. kysymykset ja näkökulmat ovat tutkijan tulkintaa tutkimastaan ilmiöstä. Tarkastelen tutkimuksessani myös lakkauttamisprosessia käytännössä ja lottien reaktioita lakkauttamiseen. Jäljitän myös lottien elämää lakkauttamisen jälkeen sosiaalihistoriallisesta näkökulmasta. 11 Analysoin pääasiassa historian julkisia esityksiä, kuten romaaneja ja muistelmia, en muistamisen tai unohtamisen varioimista lähiyhteisöissä. 12 Jokisipilä 2005, Rehn , Syvärannan lotta-arkisto. 14 Aho , Syvärannan lotta-arkisto. 28 MORAALI LÄHDE NRO

29 Rytin ja Lotta Svärdin tämän hetkiset julkisuuskuvat eroavat kuitenkin ratkaisevalla tavalla toisistaan siinä suhteessa, että Rytin poliittisuutta ei voida kiistää. Lotta Svärd sen sijaan mielletään epäpoliittiseksi toimijaksi, naisten sotien aikaisen isänmaallisen palvelutehtävän kiteytymäksi. Käsitys epäpoliittisuudesta muodostuu toisaalta lottien itseymmärryksen toistosta, toisaalta huomion keskittymisestä sotavuosiin, jolloin kansallinen selviytymistaistelu kiistämättä tasoitti tai peitti alleen poliittisia intohimoja. Lottien itseymmärrys puolestaan rakentuu 1920-luvulle palautuville lottaihanteille, jotka kiteytyvät Lottien kultaisissa säännöissä. Poliittisuus ja epäpoliittisuus, isänmaallisuus ja epäisänmaallisuus eivät ole absoluuttisia määreitä vaan riippuvaisia siitä, kenellä on valta määritellä ne. Lotta Svärd -järjestö perustettiin vuonna 1921 suojeluskunnan tukijärjestöksi puolustamaan uskontoa, kotia ja isänmaata. Sisällissodassa tappion kärsineet elivät ja 1930-lukujen Suomessa poliittisessa ja kulttuurisessa marginaalissa, kun taas Lotta Svärd edusti voittaneen valkoisen Suomen arvoja, jotka voi tiivistää kristillis-siveelliseksi isänmaallisuudeksi.15 Poliittisten voimasuhteiden muututtua jatkosodan jälkeen lotat edustivat edelleenkin valkoista Suomea, mutta nyt isänmaallisuutta määriteltiin osin toisin. Toimintavapauden saanut äärivasemmisto leimasi lotat, tai ainakin järjestön ydinjoukon, fasisteiksi ja sitä kautta epäisänmaallisiksi. 16 Lottaideologiassa korostui kristillis-siveellisyys, naisten erityinen velvollisuus vaalia yhteiskunnan siveellistä ryhtiä. 17 Sotien jälkeen tapahtunut poliittinen leimaaminen ei varsinaisesti järkyttänyt lottia, koska he eivät koskaan mieltäneet itseään poliittisiksi toimijoiksi. Lottaideologiassa isänmaallisuus, joka implikoi kansan yhtenäisyyttä, sulki pois poliittisuuden, joka miellettiin uhkaksi kansalliselle yhtenäisyydelle. Lakkauttaminen katkeroitti ja vihastuttikin, mutta se ymmärrettiin seuraukseksi Neuvostoliiton ja suomalaisen äärivasemmiston sanelupolitiikasta, johon oli sopeuduttava. Todellinen loukkaus lottaidentiteettiä kohtaan on sen sijaan ollut lottien seksualisoiminen. Jo jatkosodan aikana huhuttiin lottien siveellisyyden murtumisesta, mutta varsinaisesti kuva seksuaalisesti aktiivisesta lotasta rakentui sotien jälkeisissä kirjasodiksi nimetyissä debateissa. Lottien näkökulmasta kysymys oli häpäisystä, symbolisesta raiskauksesta, jossa heidän uhrautumisen- 15 Lotta Svärdin arvomaailmasta ks. esim. Sulamaa Ks. esim. Onko Lotta fascisti? Vapaa sana Ks. esim. Sulamaa 1999, Naisten velvollisuus toimia yhteiskunnan siveellisenä voimana oli naisten eri puolilla läntistä maailmaa yli luokkarajojen jakama ajatus. Tämä siivitti erityyppisiä naisjärjestöjä kampanjointiin alkoholia, kaksinaismoraalia, naiskauppaa, lasten heitteillejättöä jne. vastaan ja toimimaan sosiaalireformien hyväksi. MORAALI LÄHDE NRO

30 sa isänmaan puolesta vedettiin lokaan. Yksi haastattelemistani lotista kertoi halunneensa hangata itsensä yhä uudelleen puhtaaksi luettuaan Sissiluutnantin. Tämä sama tunnehan on naisilla, jotka on konkreettisesti raiskattu.18 Lottien politisointi ja seksualisoiminen eivät tulkintani mukaan kuitenkaan olleet toisistaan irrallisia tekoja, vaan seksualisoiminen oli poliittinen teko. Lottien häpäisijöistä keskeisimmät, Linna ja Rintala, eivät olleet kiinnostuneita yksittäisten lottien häpäisystä tai kotirintamalla ja sotatoimialueella tehdyn työn arvon kyseenalaistamisesta vaan tähtäimessä olivat Lotta Svärdin symboloimat arvot. Lotta Svärdiin kiteytyi valkoisen Suomen perusarvo: maanpuolustukseen perustunut kristillis-siveellinen isänmaallisuus. Lotta Svärdin yksittäiset jäsenet olivat sitoutuneita edustamaan näitä arvoja19, ja siten yksittäisen lotan esittäminen seksuaalisena, ihanteensa pettäneenä, implikoi hyökkäystä koko valkoista arvojärjestelmää kohtaan. Kirjasodissa käytettiin puheenvuoroja, joista käy hyvin ilmi, että myös aikalaiset tunnistivat tämän hyökkäyksen.20 Tuntemattoman sotilaan Raili Kotilaisessa, joka kuvataan siveellisen ryhtinsä menettäneenä naisena, ruumiillistuu Linnan tulkinta valkoisen Suomen moraalisesta ja poliittisesta rappiosta. Sissiluutnantin nuoressa seksuaalisesti hyökkäävässä lotassa Rintala halusi tuoda esiin sodan mielettömyyden ja militaristisen isänmaallisuuden moraalittomuuden. Ei ole mitenkään ainutlaatuista, että Linna ja Rintala esittivät seksuaalisen ja poliittisen degeneraation toisiinsa kytkeytyneinä, ja että tämä kytkös paikannettiin nimenomaan naisen ruumiiseen. Esimerkiksi Lynn Hunt on tulkinnut Ranskan kuningattaresta Marie Antoinettesta levitettyjä pornografisia esityksiä juuri tästä näkökulmasta: kuningattaren väitettyihin seksuaalisiin perversioihin paikannettiin poliittisen järjestelmän mädännäisyys.21 Kriittinen näkökulma naisten ja kansakunnan suhteeseen Seksualisointi haavoittaa lottia vieläkin. Feministinä tunnen myötätuntoa heitä kohtaan, mutta tutkijana minun pitää pyrkiä ymmärtämään kirjasotien molempia osapuolia, niin lottia ja heidän puolustajiaan kuin lotta-arvojen haastajiakin. Tehtäväni on paikantaa puheenvuorot osaksi suomalaisessa yh- 18 Ks. esim. Kinnunen 2001, Lottien Kultaisten sanojen 12. kohta kuului: Lotta, muista edustavasi suurta, isänmaallista järjestöä! Varo tekemästä mitään, mikä vahingoittaa tahi sen mainetta loukkaa. 20 Kinnunen 2001, Hunt 1991, MORAALI LÄHDE NRO

31 teiskunnassa sotien jälkeen tehtyä uudelleenarviointia poliittisista ja kulttuurisista arvoista. Koen, että tutkijana ensisijainen tehtäväni on eritellä sitä, miksi oli tarpeen seksualisoida lotat. Tulkintani mukaan, niin järkyttävältä kuin se lotista varmasti kuulostaakin, yksi tehokkaimmista tavoista haastaa valkoisen Suomen arvot oli lottaruumiin häpäisy, symbolinen raiskaus. Olen päätynyt tarkastelemaan kirjasotia tästä näkökulmasta perehdyttyäni suomalaiseen ja kansainväliseen tutkimukseen, jossa on vakuuttavasti purettu kansakunnan, sukupuolen ja seksuaalisuuden kytköksiä. Tutkimuksissa on osoitettu, että kansakunnat kansallisuusaatteena ja -liikkeinä sekä valtiollisina toimijoina ovat rakentuneet polarisoivalle ja hierarkisoivalle sukupuolijärjestykselle. Tässä järjestyksessä mieheys on määrittynyt aktiiviseksi yhteiskunnalliseksi toimijuudeksi ja isänmaan puolustamiseksi22, kun taas naiseuteen on liitetty kansakunnan uusintaminen synnyttäjinä ja kulttuuriperinnön siirtäjinä. Lisäksi naisille on sälytetty vastuu kansakunnan siveellisyyden vaalimisesta ja koskemattomuuden symboloimisesta.23 Suomessa tämän hierarkisoivan sukupuolidikotomian vaikutusvaltaisimpia edustajia 1800-luvulla oli Johan Wilhelm Snellman, joka luennoissaan määritteli miehen kulttuuria uudistavaksi tekijäksi ja naisen tradition jatkajaksi. Hän halusi ehdottomasti rajata naiset perheeseen, mutta oli vastineeksi valmis tunnustamaan naisen moraalisen ylemmyyden mieheen nähden, kuten Anne Ollila on todennut. Nainen oli snellmanilaisessa ajattelussa siveellisyyden ylläpitäjä niin perheessä kuin perheen kautta valtiossa.24 Myös lotta-aate palautui tähän snellmanilaiseen ideologiaan, joskin naisen toiminta-aluetta ei enää haluttu rajata kotiin. Kansakunnan, sukupuolen ja seksuaalisuuden kytkös konkretisoitui toisen maailmansodan aikana ja sodan jälkiselvittelyissä, kun kansakunnan tilasta keskusteltiin naisten seksuaalisuuden kautta. Eri puolilla Eurooppaa naiset joutuivat vastaamaan syytöksiin heille sälytetyn vastuun, kansakunnan koskemattomuuden vaalimisen, laiminlyönnistä. Suomessa saksalaissotilaiden läsnäolo loi seksuaalipoliittisen jännitteen ja kirvoitti keskustelun naisten hallitseman kotirintaman isänmaallisuudesta.25 Saksan miehittämillä alueilla läntisessä Euroopassa naiset saivat miehityksen päätyttyä nöyryyttävällä tavalla maksaa suhteistaan miehittäjiin. Oireellista on, että suhteet määriteltiin varsin yksioikoisesti seksuaalisiksi, horisontaaliseksi kollaboraatiok- 22 Ks. esim. Hagemann 2004, Ks. esim. Anthias & Yuval-Davis 1989, Ollila 1990, 27, 31, Junila MORAALI LÄHDE NRO

32 si 26. Naisia rangaistiin kansallisen tehtävänsä laiminlyönnistä ajelemalla heidän päänsä paljaiksi. Saksan läntisellä miehitysvyöhykkeellä naisia syytettiin kansakunnan häpäisemisestä heidän antautuessaan amerikkalaissotilaille savukkeista, niin kuin uskottiin tapahtuneen.27 Yksittäisen naisen näkökulmasta katsottuna suhteessa saksalaiseen sotilaaseen oli kyse halusta hyötyä, ihastumisesta tai rakastumisesta. Sukupuolijärjestelmän näkökulmasta tarkasteltuna suhde näyttäytyy toisin: naiset laiminlöivät kansallisen tehtävänsä päästämällä (vapaaehtoisesti) vieraat sotilaat sisäänsä, toisin sanoen kansakunnan sisään. Venäläissotilaiden toimeenpanemat saksalaisnaisten raiskaukset taas ilmentävät väkivaltaista kansakunnan häpäisemistä. Lottia ei raiskattu konkreettisesti, eivätkä kirjalliset häpäisijät olleet vieraan kansakunnan edustajia, mutta tilanne vertautuu mielestäni poliittisiin raiskauksiin siinä mielessä, että tavoitteena oli lottien symboloiman valkoisen Suomen arvomaailman romuttaminen. Johanna Valenius on vakuuttavalla tavalla analysoinut suomalaista kansallista symboliikkaa ja osoittaa, kuinka Suomi-neidon hahmoon ruumiillistettiin kansallisen eliitin johdolla konstruoitu kansakunta. Hänen mukaansa feminiinisiksi kuvatut kansakunnat olivat maskuliinisia hankkeita.28 Lotta Svärdin kohdalla ei voida kuitenkaan väittää, että järjestö ja sen jäsenet olisi asetettu valkoisen Suomen symboleiksi ilman heidän omaa aktiivista panostaan. Lotat itse korostivat naisten vastuuta kansakunnan kohtaloista ja juuri naisten siveellistä kutsumusta. Kysymys ei ollut kuitenkaan siitä, että koko jäsenistö olisi ollut neuvottelemassa lottaihanteista. Lottaideologiassa korostettiin sisaruutta, mutta käytännössä järjestössä vallitsi selkeä hierarkia, ja esimerkiksi lottaihanteet olivat johtavien lottien konstruoimia. Lopuksi palaan Jorma Kalelan metaforaan tutkijasta syyttäjänä ja puolustusasianajajana. Tiivistän rikostutkintani tämän hetkiset tulokset seuraavasti: lottien häpäisyyn ja heidän äänensä vaimentamiseen olen kylläkin identifioinut syyllisiksi sotien jälkeisten vuosikymmenten radikaalit, mutta vähintään avunannosta rikokseen voitaisiin tuomita porvarilliset ja nationalistiset kansakunnan rakentajat, mukaan lukien ja 1930-lukujen lottaeliitti. Määritellessään naiset, erityisesti lotat, kansakunnan siveellisyyden vaalijoiksi ja koskemattomuuden symboleiksi, he toimittivat aseet sotien jälkeisille radikaaleille loukata lottia ja herättää heissä tunteen tehdyn työn arvottomuudesta. Kansakunnan, sukupuolen ja seksuaalisuuden kytköksen 26 Tätä käsitettä käytettiin ainakin Ranskassa, ks. Virgili 2002, Ks. esim. zur Nieden 2002, Valenius MORAALI LÄHDE NRO

33 erittely on herättänyt minussa kysymyksen, joutuivatko yksittäiset lotat ikään kuin aatteensa vangeiksi. Toisaalta tällaisen kysymyksen esittäminen tuntuu kohtuuttomalta jälkiviisaudelta. Lotat toimivat aatteensa innoittamina, ja lottatoiminta mahdollisti heille paikan kansakunnassa. He eivät kokeneet olevansa sukupuolensa vuoksi kansallisuusaatteen vankeja. Tämän päivän lotat saattavatkin oikeutetusti reagoida torjuvasti tutkijaan, joka norsunluutornistaan tulee heille tällaista esittämään. MORAALI LÄHDE NRO

34 Arkistolähteet Syvärannan lotta-arkisto, Tuusula Kopio puolustusministeri Elisabeth Rehnin puheesta Finlandia-talossa Kopio pääministeri Esko Ahon esittämästä valtioneuvoston tervehdyksestä Finlandia-talossa Painetut lähteet Onko Lotta fascisti? Vapaa sana Kirjallisuus Anthias, Floya & Yuval-Davis, Nira 1987: Introduction. Teoksessa Anthias, Floya & Yuval-Davis, Nira (toim.): Woman Nation State, MacMillan: Basingstoke, London. Hagemann, Karen 2004: German Heroes: the cult of the death for the fatherland in nineteenth-century Germany. Teoksessa Dudink, Stefan & Hagemann, Karen & Tosh, John (toim.): Masculinities in Politics and War. Gendering Modern History, Manchester University Press: Manchester. Hunt, Lynn 1991: The Many Bodies of Marie Antoinette: Political Pornography and the Problem of the Feminine in the French Revolution. Teoksessa Hunt, Lynn (toim.): Eroticism and the Body Politic, The Johns Hopkins University Press: Baltimore, London. Jokisipilä, Markku 2005: Suomalainen historiallinen myytti. Tieteessä tapahtuu 2/2005, Junila, Marianne 2000: Kotirintaman aseveljeyttä: suomalaisen siviiliväestön ja saksalaisen sotaväen rinnakkainelo Pohjois-Suomessa Bibliotheca Historica 61. SKS: Helsinki. Kalela, Jorma 2000: Historiantutkimus ja historia. Gaudeamus: Helsinki. 34 MORAALI LÄHDE NRO

35 Kalela, Jorma 2001: Historiantutkimus ja jokapäiväinen historia. Teoksessa Kalela, Jorma & Lindroos, Ilari (toim.): Jokapäiväinen historia. Tietolipas 177, SKS: Helsinki. Kinnunen, Tiina 2001: Kun lottaharmaata häväistään Näkökulmia Sissiluutnantti-debattiin. Historiallinen Aikakauskirja 1/2001, Markkola, Pirjo 2002: Vahva nainen ja kansallinen historia. Teoksessa Gordon, Tuula & Komulainen, Katri & Lempiäinen, Kirsti (toim.): Suomineitonen hei! Kansallisuuden sukupuoli, Vastapaino: Tampere. zur Nieden, Susanne 2002: Erotic Fraternization. The Legend of German Women s Quick Surrender. Teoksessa Hagemann, Karen (toim.): Home/Front. The Military, War and Gender in Twentieth-Century Germany, Berg Publishers: Oxford. Ollila, Anne 1990: Politikoiva vaimo on miehelle kauhistus. J. V. Snellmanin perhekäsitys. Naistutkimus/Kvinnoforskning 4/1990, Ollila, Anne 2001: Naishistoria ja sukupuolijärjestelmä. Teoksessa Immonen, Kari & Leskelä-Kärki, Maarit (toim.): Kulttuurihistoria. Johdatus tutkimukseen, SKS: Helsinki. Rosenhaft, Eva 1997: Kaksi sukupuolta yksi historia? Naishistoria, mieshistoria, sukupuolten historia ja niiden merkitys historiakäsityksellemme. Naistutkimus/ Kvinnoforskning 2/1997, Sulamaa, Kaarle 1999: Lotta Svärd uskonto ja isänmaa. Yliopistopaino: Helsinki. Uola, Mikko 1999: Suomi sitoutuu hajottamaan... Järjestöjen lakkauttaminen vuoden 1944 välirauhansopimuksen 21. artiklan perusteella. Historiallisia tutkimuksia 205. SKS: Helsinki Valenius, Johanna 2004: Undressing the Maid. Gender, Sexuality and the Body in the Construction of the Finnish Nation. Bibliotheca Historica 85. SKS: Helsinki. Virgili, Fabrice 2002: Shorn Women. Gender and Punishment in Liberation France. Berg: Oxford, New York. MORAALI LÄHDE NRO

36

37 Janne Majaniemi Matti Koskenniemen apologiat näkökulmia moraalihistoriaan Mitä seuraa, jos historia ymmärretään ennen kaikkea ihmisten moraalisten valintojen arvioinniksi? Entä mikä on historiantutkimuksen ja moraalikysymysten keskinäinen suhde? Näitä kysymyksiä tarkastellaan seuraavassa artikkelissa, joka käsittelee professori Matti Koskenniemen käsitystä pedagogi Peter Petersenin toiminnasta kansallissosialistisessa Saksassa. Moraalinäkökulma historiantutkimuksen lähtökohtana Historiantutkimuksen yksi keskeinen lähtökohta voidaan esittää kärjistetysti seuraavalla tavalla: historiantutkimus on menneisyyden ihmisten moraalisten valintojen arviointia. Tätä voidaan kutsua myös historiantutkimuksen moraalinäkökulmaksi tai moraalihistoriaksi. Tällä tarkoitan sitä, että historiantutkimuksen kohde tulee ymmärtää aktiiviseksi toimijaksi oli sitten kyse joukosta ihmisiä, tietystä ammattiryhmästä tai yksilöstä jolla on ollut aitoja valintoja ja joka on itse päättänyt niistä. Aktiivisuus ja aito valinta eivät ole kuitenkaan mitään pysyviä ominaisuuksia, vaan ne riippuvat kulloisestakin historiallisesta todellisuudesta ja ne tulee määritellä sen vuoksi aina uudelleen. Tämä ei kuitenkaan vielä riitä historiantutkimuksen lähtökohdaksi. Jorma Kalela käsittelee historiantutkimuksen tehtävää ansiokkaassa historian metodologiaa käsittelevässä kirjassaan Historiantutkimus ja historia. Hän korostaa teoksessaan ensinnäkin sitä, että historiantutkimus on muuttuvan MORAALI LÄHDE NRO

38 inhimillisen maailman ymmärtämistä ja tämän prosessin ymmärrettäväksi tekemistä. Tällä hän tarkoittaa sitä vuoropuhelua, jota historiantutkija käy lähteidensä, omien motiiviensa ja oman tiede- ja kulttuuriympäristönsä kanssa.1 Kalelan keskeisenä pyrkimyksenä on lisäksi sijoittaa historiantutkimus siihen yhteiskunnalliseen viitekehykseen, johon se hänen mukaansa kuuluu, toisin sanoen laajemmalle kuin pelkästään tieteen kenttään.2 Moraalin ja historiantutkimuksen yhteyden kannalta Kalelan teoksessa on merkittävää ajatus totuuden eettisestä ulottuvuudesta, jolla hän tarkoittaa oikeuden tekemistä tutkimuskohteelle.3 Kalelan mukaan historiantutkijan tulisi toimia samaan aikaan sekä syyttäjänä että puolustusasianajajana. Tilanteen ristiriidan olemassaolon tunnistaminen,4 kuten Kalela esittää, ei mielestäni kuitenkaan riitä historiantutkijalle. Ongelmana on tämän jälkeenkin vielä se, millä tavalla käsittely toteutetaan ja perustellaan. Toinen keskeinen ongelma liittyy tutkittavan kohteen kulttuuriin ja sen ymmärtämiseen: miten pitkälti me voimme ylipäätään ymmärtää menneisyyden ajattelua? Kolmantena ongelmana on esitystapa ja käytetty kieli, joka määrittää tutkijan moraalisen sijainnin. Ratkaisevaa on, käytämmekö historianesityksessämme kieltä, joka tekee oikeutta tutkimuksen kohteelle, ja tiedostammeko ne kielelliset valinnat, joita tutkimuksessa teemme. Tässä artikkelissa tarkastelen moraalin ja historiantutkimuksen suhdetta Kalelan syyttäjä puolustusasianajaja -näkökulman valossa. Esimerkkitapauksena käytän Helsingin yliopiston edesmenneen professori Matti Koskenniemen ( ) kirjoituksia Peter Petersenistä ( ). Petersen toimi Jenan yliopistossa kasvatustieteen professorina vuosina Koskenniemi kirjoitti vuonna 1939 kaksi artikkelia tekemistään opintomatkoista Petersenin yliopistokouluun ja Petersenin oppien mukaan toimineisiin kouluihin. Tämän lisäksi hän kirjoitti vuosina 1970 ja 1988 kaksi lyhyttä tutkimusta Petersenin toiminnasta kansallissosialismin aikana. Artikkelien aineistot ovat kuitenkin erilaisia: matkakertomuksissaan Koskenniemi on aikalaishavainnoitsija, kun taas hänen myöhemmät kirjoituksensa liikkuvat muistelmien ja tieteellisen kirjallisuuden välimaastossa. Tutkimuskohteeni kannalta on tärkeää, että tietoa Koskenniemen matkakohteesta, Petersenin koulusta, on tarjolla runsaasti. Etsin artikkelissani vastausta ennen kaikkea seuraaviin kysymyksiin: Mitä 1 Kalela 2000, 26, Kalela 2000, Kalela 2000, 55, Kalela 2000, 68. Vihavainen tuo artikkelissaan esille, miten myös menneisyydessä saatavilla ollut tieto on voinut olla ristiriitaista. Vihavainen 2004, MORAALI LÄHDE NRO