Politiikka ja päämäärät yhteiskuntatieteissä

Politiikka ja päämäärät yhteiskuntatieteissä Author : admin Politiikka ja tiedettä ei saa sekoittaa, sanotaan. Vaan mitä se sellainen yhteiskuntatiede on, joka ei pyri vaikuttamaan? Onko se tieteellisen rationaliteetin huipentuma vaiko tosiasioihin itsensä kätkevä ideologia? Entä jos politiikka ja tiede jo lähtökohdiltaan ovat toisiinsa sekoittuneita? Onko politiikka aina ja välttämättä pidettävä erossa tieteellisestä tutkimuksesta? Näihin, ja moneen muuhun kysymykseen, pyrin tekstissäni löytämään alustavia lähtökohtia. Kokonaista argumenttia tekstistä lukija ei varmaankaan löydä, mutta ainakin joitakin suuntaviivoja yhteiskuntatieteen ja politiikan välistä suhdetta tarkkailevien ajattelulle se antaa. Teksti päätyy kysymykseen utopiasta, siihen, kuinka utopia on aina oletettava kriittisen yhteiskuntatieteen peruskäsitteistöön. Väitän, että yhteiskuntatieteitä voidaan verrata asianajajaan, joka ideaalitilanteessa argumentoinnissaan ja aineistossaan pitäytyy vain objektiivisessa, kaikille yhteisissä faktoissa, mutta kuitenkin viime kädessä kieltäytyy neutraalisuudesta asiakkaansa hyväksi. Asianajaja pyrkii tarkastelemaan faktoja niin, että ne tavalla tai toisella hyödyttäisivät asiakasta. Sama pätee yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen: yhteiskunnallisista prosesseista saadut faktat ovat kaikille osapuolille yhteisiä, mutta eturistiriitojen riivaamassa yhteiskunnassa on rehellisyyden nimissä luovuttava neutraalisuudesta. 1 / 10

Selittävät interventiot Asioihin puuttuminen päämäärien saavuttamiseksi ei ole häirintää, se on keino hankkia tietoa. -John Dewey, "Pyrkimys varmuuteen", s. 186. Aluksi on kuitenkin tärkeää selventää käyttämiäni käsitteitä. Keskeisimmistä käsitteistä utopia määritellään myöhemmin tekstissä tarkemmin, joten sitä en tässä yhteydessä analysoi. Ensimmäinen käsitteellinen lähtökohtani koskee tieteen käsitettä. Tieteellä tarkoitan tässä yhteydessä ensisijaisesti yhteiskuntatieteitä (sosiologiaa, taloustiedettä, valtio-oppia, jne.), vaikka luulen että jotain yleistettävyyttä ajatuksillani on myös muiden tieteiden alueella. Toinen käsitteellisesti tärkeä huomio kohdistuu erityisesti termien neutraalisuus ja objektiivisuus väliseen erotteluun. Neutraalisuus tarkoittaa terminologiassani karkeistaen puolueetonta tai "intressitöntä". Objektiivisuus puolestaan viittaa yleisesti ottaen jonkinlaiseen realismiin: ajatukseen, että todellisuuksia on viime kädessä vain yksi ja että tästä todellisuudesta on mahdollista saada tietoa. Objektiivisuus tarkoittaa siis tietoa, joka on kaikille yhteistä ja vaikutuksiltaan reaalista arvoista ja intresseistä riippumattomalla tavalla. Arvot ja/tai intressit voivat kuitenkin määritellä sitä, kuinka ja mihin hankittua tietoa käytetään. Asioiden muuttaminen onnistuu parhaiten nimenomaan objektiivisen tiedon avulla, minkä vuoksi arvoja/tai intressisidonnaiselle toiminnalle objektiivinen tieto on ensiarvoisen tärkeää. Tässä yhteydessä en voi lähteä eksplikoimaan epistemologista positiotani sen tarkemmin, mutta huomautan kuitenkin tiedostavani realistisen tietoteorian ongelmat ja heikkoudet. Jonkinlaisen realismin (kenties pragmatismin?) olettaminen tuntuu kuitenkin tarkoituksenmukaiselta. Käytän termiä "vaikuttavuus" osoittaakseni tätä alustavaa kantaani. Jonkinasteisesta realismista on kyse silloin kun hankitut faktat auttavat meitä tekemään interventioita, so. vaikuttamaan ympäröivään todellisuuteen. On hyvä huomata, että on täysin eri asia tuottaa puhtaasti deskriptiivistä tietoa kuin tuottaa 2 / 10

tietoa, joka mahdollistaa interventiot. (Huomautettakoon kuitenkin, että deskriptioissa sinänsä ei ole mitään huonoa tai virheellistä - se ei vain riitä selitykseksi. Pikemminkin päinvastoin: ilmiön kuvaus tarvitaan tutkimuksen perustaksi.) Jälkimmäinen tiedon laji on monessakin mielessä konkreettisempaa ja vaikutuksiltaan reaalisempaa. James Woodwardin (2003, 11) teoria kausaalisesta selittämistä lähteekin siitä, että "one ought to be able to associate with any succesful explanation a hypothetical or counterfactual experiment that shows us... how manipulation of the factors mentioned in the explanation.. would be a way of manipulating or altering the phenomenon explained...". Woodwardin perusajatus on hieman toisin sanankääntein muotoiltuna se, että jotta jotain asiaa voi kutsua selitykseksi, siihen täytyy sisältyä ymmärrys siitä, millä tavoin selitettävään ilmiöön voidaan (vähintään hypoteettisesti) vaikuttaa. Woodwardin mielestä esim. teoriaan kuun vaikutuksesta vuorovesi-ilmiöön sisältyy tieto siitä, miten vuorovesi-ilmiö muuttuisi, jos kuuta ei olisi olemassa. Käytännön tasollahan voimme tehdä asian suhteen intervention ainoastaan räjäyttämällä kuun. Tällaista interventiota ei tietenkään kukaan lähde tekemään, mutta selitykseen vuorovesi-ilmiön synnystä kuitenkin sisältyy tieto (hypoteettisen) intervention vaikutuksesta. Woodwardin ajatuksen mukaisesti jos yritämme selittää jonkin yhteiskunnallisen ilmiön, meidän tulee kyetä erittelemään sen aiheuttavat syytekijät. Syytekijät voivat olla sellaisia, että emme kenties käytännössä kykene suorittamaan niille interventioita. Olemme kuitenkin muodostaneet selityksen ilmiölle, jos kykenemme tekemään arvostelman siitä, että jos kyseisiä syytekijöitä ei olisi olemassa tai ne olisivat toisenlaisia, selitettävä ilmiö muuttuisi tai sitä ei olisi olemassa lainkaan. (Takalo 2010.) Myös yhteiskuntatieteelliseen selittämiseen tulisi aina sisältyä tieto interventioiden mahdollisista joskaan ei välttämättä kunnolla ennustettavista vaikutuksista. Yhteiskunnallisten prosessien selittämiseen liittyy aina tieto siitä, mitä muuttujia olisi manipuloitava, jotta ilmiön muuttaminen (yhteiskunta) olisi ainakin potentiaalisesti mahdollista; ilmiön synnyttäviin syihin voi joissain tapauksissa olla käytännössä vaikeaa tai mahdotonta kohdistaa konkreettista interventioita. Pelkkä tieto potentiaalisen intervention vaikutuksesta on yksinään usein riittämätön ("jos asia X olisi toisin, selitettävä ilmiö muuttuisi tavalla Y"), jos haluamme muuttaa asioita. Tarvitsemme lisäksi riittävän yksityiskohtaista tietoa ilmiön synnyttävästä mekanismista, jotta voimme vaikuttaa ilmiöön käytännön tasolla haluamallamme tavalla. Selitys, johon ei sisälly tarkempaa tietoa ilmiön synnyttävästä mekanismista, on kuitenkin jo itsessään arvokas siinä mielessä, että kykenemme sen avulla suuntamaan huomiomme mekanismien etsimiseen ja niiden toiminnan tutkimiseen. (Takalo 2010.) Totuus ei ole neutraali Yhteiskuntatieteiden asema ja sen mahdollisuus yhteiskunnalliseen kritiikkiin on askarruttanut niin filosofeja kuin yhteiskuntatieteilijöitäkin. Onko yhteiskuntatieteen tehtävä pitäytyä erossa ideologisista ja poliittisista sitoumuksista? Onko yhteiskuntatieteen tyydyttävä pelkkään neutraaliin ja objektiiviseen tutkimukseen? Ainakin naistutkimukseen tällaista kritiikkiä on kohdistettu. Myös marxilaista yhteiskuntatiedettä on kritisoitu tästä näkökulmasta. Kritiikki ei kuitenkaan useinkaan tiedosta tarpeeksi täsmällisellä tavalla objektiivisuuden ja neutraalisuuden välistä eroa. Väitän, että nämä käsitteet erottamalla voidaan poliittisesti 3 / 10

sitoutuneelle yhteiskuntatieteelle taata objektiivisuus, vaikka neutraalisuutta ei olisikaan. Tieteensosiologinen ja tieteenfilosofinen lähtökohtani on käsitteellinen jako tieteeseen objektiivisena instituutiona (tiede osana objektiivisia yhteiskunnallisia rakenteita) ja tieteeseen ideologiana. Tieteen ideologinen puoli kattaa tiedeinstituution (joka on tässä ymmärrettävä kollektiivisena subjektina) subjektiiviset intressit, arvot ja päämäärät. Esimerkiksi tieteenfilosofinen puhe tieteen itsekorjautuvuudesta ja tieteellisen tiedon intressittömyydestä ovat molemmat vain subjektiivisia arvoja ja päämääriä, ideaaleja, joiden toteutuminen objektiivisessa reaalitodellisuudessa ei ole itsestään selvää. Näyttäisi pikemminkin siltä, että tiedeinstituution ja tiedeyhteisön toiminta on monellakin tavalla kytkeytynyt reaalitodellisuuden objektiivisiin prosesseihin ja tapahtumiin. Fysiikankin tulokset vaikuttavat tavalla tai toisella ympäröivään yhteiskuntaan (esimerkiksi atomifysiikan tutkimustulosten vaikutus sodankäyntiin). John Dewey korosti aikoinaan jopa kokeellisen luonnontieteen merkittävää roolia länsimaisen yhteiskunnan teollistumisessa ja totesi, että teollistuminen "ilmentää periaatteessa vain sitä, että ajattelun tulokset eivät jää sivuun ja erilleen käytännöstä vaan vaikuttavat toimintaan ja kokemukseen" (Dewey 1999, 75). Tieteellä objektiivisena prosessina (olivatpa sen subjektiiviset intentiot ja motiivit mitkä hyvänsä) on aina reaalisia vaikutuksia ja sitoumuksia ympäröivään todellisuuteen. Erityisesti yhteiskuntatieteilijöiden olisi tämä tajuttava ja reflektoitava oma asemansa yhteiskunnallisessa todellisuudessa. Lisäksi tämä olisi ehdottomasti eksplikoitava myös julkisessa keskustelussa. Kenen etuja tutkimukseni mahdollisesti ajaa? Kuka tutkimuksistani saattaisi hyötyä? Millaisia vaikutuksia tutkimuksellani ympäröivään todellisuuteen mahdollisesti on? Jotta yhteiskuntatieteellinen tutkimus olisi rehellistä, on yhteiskuntatieteen oltava avoimesti sitoutunutta myös poliittisiin päämääriin. Koska yhteiskuntatiede on jo objektiivisesti poliittista yhteiskuntatieteellistä tietoa voidaan hyödyntää vaikkapa ihmisten manipulointiin ja kontrollointiin on sen tultava myös tietoiseksi poliittisuudestaan. Poliittinen sitoutuneisuus ei tässä yhteydessä kuitenkaan tarkoita tosiseikkojen mielivaltaista konstruoimista. Objektiivinen ja neutraali eivät ole synonyymeja. Hyvässä yhteiskuntatieteessä, myös kriittisessä sellaisessa, on validiteetin ja reliabiliteetin oltava kohdallansa. Tutkimuksen on myös niin paljon kuin mahdollista tukeuduttava parhaisiin käytössä oleviin empiirisiin menetelmiin. Tarkalleen tässä mielessä on yhteiskuntatiede objektiivista. Poliittisuus kuitenkin tulee esiin siinä, mihin hankittua tietoa käytetään ja miten hankittu tieto tulkitaan. Kriittisessä yhteiskuntatieteessä hankitun faktuaalisen aineiston tulkinta kohdistuu kysymykseen Faktojen ollessa nämä, mitä tulisi tehdä, jotta haluttuun päämäärään päästäisiin? Mitä emansipatorisia mahdollisuuksia faktat tarjoavat?. Tutkimus ei ole neutraalia politiikan suhteen, mutta pyrkimys objektiivisuuteen ei tästä vaarannu. Poliittisesti sitoutuneen yhteiskuntatieteen kritiikki onkin usein perustunut neutraalisuuden ja objektiivisuuden virheelliseen samaistamiseen. On katsottu, ettei yhteiskuntatiede voi olla uskottavaa alkuunsakaan jos se on poliittisesti sitoutunutta. On myös katsottu, että tästä neutraalisuuden puutteesta johtuen ei ole mahdollista, että yhteiskuntatiede voisi myöskään olla objektiivista. Empiristinen epistemologia ei tätä erottelua objektiivisuuden ja neutraalisuuden välillä tee, minkä vuoksi sitä on vaikea nähdä käyttökelpoiseksi ainakaan kriittisen yhteiskuntatieteen näkökulmasta. Tutkimus voi olla objektiivista olematta neutraalia. Yhteiskuntatiede voi varsin hyvin ajaa erinäisiä (poliittisiakin) päämääriä, kunhan se tuo nämä päämäärät rohkeasti esille ja kaikkien arvioitavaksi. Kun kulutussosiologian luennoitsija 4 / 10

yliopiston luentosarjalla ihmettelee vasemmistolaisten hinkua tuoda politiikka mukaan tutkimukseen, todistaa hän samalla oman naiiviutensa yhteiskuntatieteen asemaa kohtaan. Haluttiin sitä tai ei, on myös kulutussosiologialla objektiivisia vaikutuksia ympäröivään yhteiskuntaan. Ja mikäli tutkimuksen tuloksia ei reflektoida ja tulkita emansipatorisen politiikan näkökulmasta, ajautuu yhteiskuntatiede vain tukemaan sortavia yhteiskunnallisia rakenteita. Vaikka politiikkaa ei tuoda tietoisesti mukaan tutkimukseen, se on silti siinä mukana alusta lähtien haluttiin sitä tai ei. Yhteiskuntatieteen aseman kannalta voidaan väittää seuraavaa: yhteiskuntatiede ei ole vain asioiden selittämistä vaan yhtälailla myös asioiden muuttamista. Asioiden muuttaminen ei kuitenkaan tapahdu mielivaltaisesti tai konstruktivistisesti vaan yhteiskunnallisen todellisuuden objektiivisten tendenssien konkreetille tutkimukselle. Vaikka esimerkiksi evoluutiopsykologian tuottamat faktat pätisivät, ei niillä olisi kriittisen yhteiskuntatieteen kannalta suurtakaan merkitystä. Merkitystä niillä olisi vain silloin, jos ne edesauttaisivat emansipatorista politiikkaa. Evoluutiopsykologiankin tuloksista on voitava kysyä: Mitä tämä tarkoittaa kritiikin, vastarinnan ja sosialismin kannalta?. Poliittisesti neutraaliin, tosiseikoissa pidättyvään yhteiskuntatieteeseen liittyy vaara, ettei todellisuutta kyetä kritisoimaan. Positivismilta peritty ajatus, että tieteen tulee pysyttäytyä vain annettujen havaintojen alueella, johtaa pahimmassa tapauksessa todellisuutta ylläpitäväksi vaihtoehdottomuuden koneistoksi, jossa kaikki asiat vain ovat niin kuin ne ovat. Jo Marx kiinnitti tähän huomiota. Lähtiessään annetusta konkretiasta, päätyi klassinen kansantaloustiede vain luomaan idealisoidun kuvan todellisuudesta. Tehdessään näin, muuttuivat ne väistämättä todellisuuden ikuistaviksi hallitsevan luokan ideologioiksi. Porvarillisten kansantaloustieteilijöiden teoriat todistelevat olemassa olevien yhteiskunnallisten olosuhteiden ikuisuutta ja sopusointua (Marx 1975, 11). Porvarillis-positivistinen epistemologia ei kykene yhteiskuntateoriassaan huomioimaan sellaisia yhteiskunnallisten rakenteiden kehitykseen vaikuttavia tekijöitä kuten luokkajako ja antagonismi. Marxilainen yhteiskuntateoria pitää näitä seikkoja kuitenkin lisä-arvoteorian nojalla selviönä, mikä voidaan helposti lukea sen ansioksi. Yhteiskunnallisten ristiriitojen paljastaminen ei ole mahdollista porvarillisen yhteiskuntateoretisoinnin puitteissa. Puhdas empirismi ei yhteiskuntatieteissä yksinkertaisesti riitä. Yhteiskuntatiede tarvitsee myös näkemyksiä siitä, mihin suuntaan yhteiskunnan tulisi tai kannattaisi kehittyä. Kriittisen yhteiskuntatieteen on kyettävä tarjoamaan vallitsevalle todellisuudelle vaihtoehtoja. Kriittisellä yhteiskuntatieteellä on oltava päämääränsä, utopiansa. Mielessäni on tässä tietenkin muunnelma Marxin Feuerbach-teesien loppukaneetista, jonka mukaan yhteiskuntatieteiden tehtävä ei ole vain yhteiskunnallisen todellisuuden kuvaaminen ja selittäminen, vaan yhtä lailla sen muuttaminen. Tutkimuksen on kietouduttava kysymykseen siitä, kuinka todellisuutta olisi mahdollista muuttaa. 1 Päämääränä todellisia utopioita Utopialla on käsitteenä kaksi perusulottuvuutta, jotka on pidettävä mielessä, ja jotka kumpuavat 5 / 10

sanan etymologiasta. Sanan utopia otti käyttöön englantilainen Thomas More ja se tarkoittaa toisaalta ou-toposta eli paikkaa, jota ei ole, sekä toisaalta eu-toposta, onnellista paikkaa (ks. Lahtinen 2002, 169; Rahkonen 1996, 37). Käsitteellä on siis, viitatessaan onnellisuuteen, fantasioivan fiktion ohella myös eettinen merkitys. Se onkin olemassa olevan tuolle puolen viittaava (Lahtinen 2002, 171) eettinen ideaali. Utopiaan sisältyy siis aina myös olemassa olevan kritiikki. Utooppinen ajattelu ja kirjallisuus käyttää mielikuvituksen voimaansa laatiakseen esityksen hyvästä tai kelvottomasta paikasta tai ajasta (emt.). Utopia ylittää aina välittömästi havaitun todellisuuden. Thomas Moren alkuperäinen Utopia (1998) onkin osoitus kritiikistä, ja se viittaa koko ajan Moren ajan Englannin yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Vasta teoksensa jälkimmäisellä puolella More kuvaa onnellisten kansoittamaa Utopian saarta. Ensimmäinen osa keskittyy kuvailemaan Englannin vallitsevia oloja. Moren Utopiasta lukijalle syntyy väistämättä eräänlainen kontrastivaikutus: kun tekstissä verrataan vallitsevaa, kurjaa yhteiskuntaa onnellisten fiktiiviseen saareen, tulee lukija väistämättä kyseenalaistaneeksi vallitsevan todellisuuden. Utopia negatoi vallitsevan todellisuuden. Utopia on kriittinen käsite juuri sen vuoksi, että se on omiaan asettamaan vallitsevan todellisuuden kyseenalaiseksi. Kriittisten yhteiskuntatieteiden esittämään yhteiskuntakritiikkiin on vähintään implisiittisesti sisällyttävä utooppinen vihje. Kritiikin on kiinnityttävä johonkin, ja se mihin kritiikki kiinnittyy on käsitys utopiasta, päämäärästä. Niin utopiaa kuin kritiikkiäkin voidaan käsitteellisesti avata moneen suuntaan. Keskityn seuraavassa kuitenkin analysoimaan utopian käsitteen kahta keskeistä ulottuvuutta: abstraktisuutta ja konkreettisuutta. Käsitteet ovat peräisin kuuluisan utopistin ja marxistin Ernst Blochin ajattelusta. Abstraktilla utopialla Bloch tarkoittaa jonkinlaista yleistä, utuista kuvaa ihanteellisesta todellisuudesta. Abstrakti utopia on haave ja unelma, jonka toteutumisen ehtoja ei ole reflektoitu tai tutkittu. Varsinkin taiteella on Blochin mukaan kyky viestiä abstraktia utopiaa paremmasta, kivusta ja puutteesta vapaasta elämästä. Esimerkiksi Brueghelin maalaus laiskureitten maasta tai Manet n kuva aamiaisesta ruohikolla ovat molemmat toivon ilmaisuja. Ne ovat kuvia, jotka estottomasti suuntaavat kohti parempaa maailmaa (Bloch 1985b, 34). Kuten Simeoni Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä asian ilmaisee: Tuossa on se tervaskanto, jonka juurella kerran karjassa käydessäni nukuin ihmeelliseen unennäköön, vaikka naukuilikin vatsassani nälkä. Olinhan olevanani taivaassa, istuin pehmeällä, helluvalla sohvallani ja edessäni höyrysi harjallinen ruokapöytä. Maittavia, kovin maittavia olivatkin ne ruuat ja niin rasvaisia. Minä söin ja join, ja pienet keruupi-pojat passasivat minua kuin mahtavaa persoonaa. Kaikki oli verrattoman kaunista ja juhlallista: siinä lähellä, kultaisessa salissa, kaikui enkelien kuori, ja minä kuulin veisattavan sen uuden ja suuren virren. Niin uneksuin, ja silloinpa sain tämän kipinän rintaani, joka älköön siitä enää koskaan sammuko! (Kivi 1969, 39). Puute, naukuileva nälkä, on tuottanut Simeonille utuisen ei-vielä-tiedostetun. Simeonin päiväuni on vain lupaus abstraktista utopiasta, mutta kuitenkin se on vain intuitiivinen mielikuva se ei ole vielä reflektoitu ajatus siitä, miten unen kuvaamaan parempaan todellisuuteen päästäisiin. Konkreetti utopia sitä vastoin tarkoittaa Blochille reflektoitua ja todellisuuden objektiivisten tendenssien tutkimukselle pohjautuvia vaihtoehtoja vallitsevalle yhteiskunnalle. Yhteiskuntatieteen tehtäväksi tässä kontekstissa jää toisaalta tutkia yhteiskunnan objektiivisia tendenssejä sekä toisaalta pyrkiä näiden paljastamaan ja edistämään todellisuuden latentteja mahdollisuuksia. Olen käyttänyt konkreetista utopiasta yleensä esimerkkinä 6 / 10

perustulojärjestelmää, jota on pyritty toisaalta pohjaamaan konkreettiin ja objektiiviseen yhteiskuntatutkimukseen, sekä toisaalta asettamaan vaihtoehdoksi vallitsevalle todellisuudelle. Konkreettiin utopiaan liittyy näin ollen paitsi kritiikki (vallitsevan todellisuuden kielto), niin myös positiivinen ja kouriintuntuva vaihtoehto. Abstraktin utopian vastakohdaksi asetettu konkreetin utopian idea pyrkii käsitteellistämään tämän päiväunen kaltaisen intuitiivisen mielikuvan, muotoilemaan konkreetin päämäärän, ja etsimään konkreettisen yhteiskuntatutkimuksen avulla mahdollisuuksia saavuttaa näitä päämääriä. Konkreetit utopiat perustuvatkin todellisuuden objektiivisten tendenssien reflektointiin ja tiedostamiseen. Esimerkkinä abstraktista utopismista voidaan Blochia seuraten käyttää Thomas Münzeriä, jonka yritys luoda utooppinen yhteisö pyrittiin toteuttamaan liian aikaisin, ilman että sillä olisi ollut objektiivisia (taloudellisia, sosiaalisia, jne.) edellytyksiä. Tietoisuus objektiivisen todellisuuden tendensseistä voi tuoda subjektin tietoiseksi ei-vielätulleesta, ja antaa poliittista voimaa todellisuuden muuttamiseen. Ellei näin käy, jäävät kaikki päiväunet ja utooppiset toiveet vain yksityisiksi unelmiksi, eikä niillä ole konkreettia merkitystä. Myös science fiction-tyyppiset kuvaukset kaukaisen tulevaisuuden avaruusutopioista ovat paitsi subjektiivis-kokemuksellisesti etäisiä (niitä ei voida välittömästi kokea), niin myös materiaalisesti mahdottomia toteuttaa, mikä tekee niistä abstraktin utopian arkkityyppejä. Niiden ainoaksi funktioksi näyttäisi jäävän yleisinhimillisen toivon ylläpitäminen, sekä vallitsevan todellisuuden abstrakti kieltäminen, mutta mitään uutta ja rakentavaa ne eivät kykene tarjoamaan. Konkreetit utopiat sitä vastoin kykenevät esittämään paitsi materiaalisesti ja kokemuksellisesti validin utopian, niin myös strategian (Blochin termein matkasuunnitelman ), joka antaa konkreetin mahdollisuuden toteuttaa utopia. Konkreetista utopiasta esimerkkinä käykööt vaikkapa viimeaikainen keskustelu perustulosta: sille on olemassa taloudellis-materiaalinen pohja ja se on kokemuksellisesti tavoitettavissa: meidän on luultavasti helppo tavoittaa mielikuva, jossa sosiaaliturva rahoitetaan perustulojärjestelmän kautta ilman byrokraattisia ja nöyryyttäviä sosiaalitoimistokäyntejä. Pelkkä abstrakti kauko-ennakointiin perustuva utopia, ilman konkreettisia välietappeja, onkin vaarassa sortua ylihistoriallisia päämääriä painottavaksi hirmuhallinnoksi Neuvostoliiton tapaan. Jokainen utooppinen totum tuo heti mukanaan uhratuksi tulemisen vaaran, mikä on totumin irvikuva, vielä toistaiseksi poistamattoman epäinhimillisyyden mahdollisuus, jossa ei enää ajatella ihmistä (Bloch 1985a, 31). Kritiikin käsitteeseen suhteuttaen abstrakti utopia näyttäisi asettuvan kritiikin abstraktin viitepisteen rooliin. Utopismi onkin äärimmäisen köyhää pitäytyessään vain tässä. Pelkkä kritiikki ei yksinään ole kiinnostavaa, vaan yhdistettynä konkreetteihin ehdotuksiin saa abstrakti utopia pontta. Pelkkä kritiikki, joka asettaa utopian pelkästään vallitsevan negaationa, jättää parhaimmillaankin todellisuuden sellaiseksi kuin se jo on - ei muuta sitä. Ollakseen uskottavaa on yhteiskuntatieteellisen kritiikin myös pystyttävä tarjoamaan positiivinen vaihtoehto vallitsevalle todellisuudelle. Asetelma pätee myös toisin päin. Konkreetti utopia ei voi olla kovin kiinnostava yksinään. Tai ainakin on äärimmäisen vaikea hahmottaa utopia, jota ei motivoi mikään. Abstrakti utopia on käsitettävä paitsi kritiikin viitepisteeksi, niin myös poliittisen toiminnan affektuaaliseksi motivaattoriksi. Abstrakti utopia tulee mielestäni käsittää myös affektiiviseksi utukuvaksi; projektioksi, jonka introjisoiminen tuottaa uudenlaista subjektiviteettia ja uudenlaista valmiutta osallistua poliittiseen toimintaan. Tämän vuoksi myös yhteiskuntatieteellisessä kirjoittamisessa voidaan tyylikin nähdä tärkeäksi. Tyylin tulisi olla paitsi selkiytettävää ja tutkimustuloksia kommunikoivaa, niin myös toimintaan inspiroivaa. Samaan 7 / 10

hengenvetoon on kuitenkin todettava, ettei inspiroiminen ole (eikä saa olla) kriittisessä yhteiskuntatieteessä se olennaisin puoli. Affektuaalinen vaikuttaminen tapahtuu pääsääntöisesti aivan muilla areenoilla. Utopiasta vastarintaan Konkreetti ja abstrakti utopia eivät siis toimi erillään. Siinä missä abstraktin utopian utuinen visio todellisuudesta, jonka on tultava, perustelee ja motivoi poliittisen vastarinnan, toimii konkreetti utopia lähitulevaisuuden päivänpoliittisena vaatimuksena. Nämä molemmat olettavat ja vaativat toisensa ollakseen uskottavia. Yksinään konkreetti utopia on puhtaasti mielivaltainen, ja ilman abstraktia visiota se jääkin sellaiseksi. Toisaalta pelkkä abstrakti utopia jää pelkkään romanttiseen ja passivoivaan haaveiluun. Abstrakti ja konkreetti utopia onkin liitettävä yhteen niin, että näiden dialektisten vastinparien välittäväksi termiksi voidaan sijoittaa vastarinnan, radikaalin poliittisen praksiksen käsite. Poliittisella praksiksella nimittäin on aina oltava paitsi visio ja utopia paremmasta todellisuudesta, niin myös konkreettinen, yhteiskunnalliselle tutkimukselle perustuva aito vaihtoehto vallitsevalle todellisuudelle. Vastarinta, vaikka voikin toimia myös ilman tieteen tukea, toimii varmasti paremmin, jos se pyrkii reflektoimaan keinojaan ja päämääriään tieteellisesti. Mitä enemmän objektiivisia mahdollisuuksia on olemassa, sitä enemmän utooppisia suuntia voidaan todellisuudesta löytää. Blochin (1986, 196-210) mukaan konkreettisten utooppisten mahdollisuuksien toteutumiseen vaaditaankin kaksi keskeistä elementtiä; ne vaativat sekä kylmän tieteellisen järkeilyn että kuuman innostuneen aatteen palon. Uuden todellisuuden tavoittelu, mahdollisuuksien avaaminen vaatii Blochin mukaan kylmän ja kuuman virran yhdistämistä. Kylmä virta on tieteellis-kriittistä tutkimusta, joka analysoi historiallis-situationaalista kokonaisyhteyttä paljastaakseen ja tuhotakseen vallitsevien ideologioiden metafyysiset illuusiot. Lämmin virta puolestaan innostaa ja asettaa intention yleisestä inhimillisestä vapautumisesta. Näiden kahden virran liike on, Blochin termein, läsnä militantin optimismin eturintamassa (Front). Tämä tarkoittaa paitsi kriittisen ja mahdollisimman objektiivisen yhteiskuntatieteen sekä poliittisesti kiihottavan propagandan ja taiteen yhteispeliä. Radikaali politiikka rakentuu yhtä paljon sekä jaettua kokemusta ja tunnetilaa kokoavista yhteislauluista että kriittisestä ja kylmän kuivasta yhteiskuntatieteestä. Koska utopia saa abstraktin ja konkreetin muotonsa yhteispelillä vastarinnan muodon, ei utopiaa voida määritellä pelkäksi transsendentiksi kritiikin viitepisteeksi, vaan yhtä paljon se merkitsee myös immanenttia aktiivisuutta. Kuten Gilles Deleuze & Félix Guattari teoksessaan Mitä filosofia on? (1993, 105) ehdottivat, ei Samuel Butlerin Erehwonia tule käsittää ensisijassa No-Whereksi (kritiikin transsendentiksi viitepisteeksi ja kaiken toiminnan viimekätiseksi päämääräksi), vaan myös Now-Hereksi (tässä ja nyt tapahtuvaksi poliittiseksi toiminnaksi). Vastarinnalla on oltava transsendentti suunta, mutta myös historiallisesti ja paikallisesti muuttuva immanentti toiminnan muoto. Paitsi että utopiaan on voitava viitata kritiikillä abstraktisti, on se myös voitava toteuttaa aktiivisesti tässä ja nyt. Ilman uskoa toiseen, parempaan maailmaan, ei minkäänlainen vastarinta tunnu perustellulta. Utopian tässä ja nyt tuottava idealistinen kommuunikin perustelee toimintaansa itselleen uskomalla, että kenties 8 / 10

joskus kaikki muutkin toimisivat kuten se. Utopian on oltava mukana vähintääkin implisiittisesti. Keijo Lakkala Viitteet: 1. Toki oikeistolaisittain suuntautuneessa yhteiskuntatieteessäkin pyritään jatkuvasti tekemään interventioita - tästä hyvänä esimerkkinä toimii taloustieteilijä Milton Friedmanin taloustieteellinen työ, jonka vaikutus esimerkiksi Etelä-Amerikan talouteen ja historiaan on ollut valtava. Lisäksi myös käynnissä jo pitkään ollut yhteiskunnallinen muutosprosessi on pakottanut vanhakantaisen positivismin luopumaan puhtaasti kuvailevasta yhteiskuntatieteestä kohti interventionistisempaa tutkimusta. Muuttuva yhteiskunta näyttää asettavan aiemmin ylistetylle yhteiskunnallisten olojen sopusoinnulle "haasteita", joita vastaan porvarillinen yhteiskuntatiede asettuu. Luokkataistelu kiinnittyy yhteiskuntatieteisiin yhä syvemmin. Vasemmiston on asetettava avoimemmin ja julkeammin omat päämääränsä yhteiskuntatutkimuksen utopioiksi. Näihin teemoihin olisi palattava tavalla tai toisella jatkossa. Tässä tekstissä mielenkiintoni on kuitenkin sen ajatuksen kritisoiminen, että tiede ei voisi olla muutakin kuin pyyteetöntä totuuden etsintää, että tiede ei voisi objektiivisuudestaan luopumatta tukea poliittista toimintaa. Lähteet: Adorno, T. W. (1991). Sosiologia ja empiirinen tutkimus. Suom. Jussi Kotkavirta. Teoksessa Theodor W. Adorno, Max Horkheimer & Herbert Marcuse. Järjen kritiikki. Toim. Jussi Kotkavirta. Tampere: Vastapaino. 147-167. Bloch, E. (1985). Ennakoitu todellisuus mitä on utooppinen ajattelu ja mitä se saa aikaan. Suom. Raija Sironen. Teoksessa Utopia, Luonto, Uskonto. Toim. Keijo Rahkonen & Esa Sironen. Helsinki: Kansan Sivistystyön Liitto. 22-33. Bloch, E. (1985). Paremman maailman maalareita. Teoksessa Utopia, Luonto, Uskonto. Toim. Keijo Rahkonen & Esa Sironen. Helsinki: Kansan Sivistystyön Liitto. 34-40. Bloch, E. (1986). The Principle of Hope. Volume one. Engl. Neville Plaice, Stephen Plaice & Paul Knight. Massachusetts: The MIT Press. Deleuze, G. & Guattari, F. (1993) Mitä filosofia on? Suom. Leevi Lehto. Helsinki: Gaudeamus. Dewey, J. (1999) Pyrkimys varmuuteen. Tutkimus tiedon ja toiminnan suhteesta. Suom. Pentti Määttänen. Helsinki: Gaudeamus. Habermas, J. (1976). Tieto ja intressi. Teoksessa Yhteiskuntatieteiden filosofiset perusteet. Osa I. Toim. Raimo Tuomela & Ilkka Patoluoto. Helsinki: Gaudeamus. 118-141. Horkheimer, M. (1991). Traditionaalinen ja kriittinen teoria. Teoksessa Theodor W. Adorno, Max 9 / 10

Powered by TCPDF (www.tcpdf.org) Revalvaatio.org Horkheimer & Herbert Marcuse. Järjen kritiikki. Toim. Jussi Kotkavirta. Tampere: Vastapaino. 5-58. Kivi, A. (1969). Seitsemän veljestä. WSOY. Knuuttila, S. (1991). Tieteen etiikka ja tieteen konseptiot. Teoksessa Tiede ja etiikka. Toim. Paavo Löppönen, Pirjo H. Mäkelä & Keijo Paunio. Porvoo Helsinki Juva: WSOY. 53-64. Lahtinen, M. (2002). Matkoja mahdolliseen. Teoksessa Matkoja Utopiaan. Toim. Mikko Lahtinen. Helsinki: Gaudeamus. 169-247. Marcuse, H. (1969). Yksiulotteinen ihminen: Teollisen yhteiskunnan tarkastelua. Suomentanut Markku Lahtela. Helsinki: Weilin+Göös. Marcuse, H. (1971). Ihmisen vapautuksesta. Suomennos ja kriittinen jälkipuhe: Markku Lahtela. Ärrä 6. Helsinki: Weilin+Göös. Marx, K. (1970). Teesejä Feuerbachista. Teoksessa Karl Marx & Friedrich Engels. Valitut teokset 1. Moskova: Kustannusliike Edistys. Marx, K. (1975). Grundrissen johdanto. Helsinki: Kansankulttuuri. More, T. (1998). Utopia. Porvoo Helsinki Juva: WSOY. Niinluoto, I. (1991). Tiedeinstituutio ja tutkijan eettiset valinnat. Teoksessa Tiede ja etiikka. Toim. Paavo Löppönen, Pirjo H. Mäkelä & Keijo Paunio. Porvoo Helsinki Juva: WSOY. 38-52. Rahkonen, K. (1996). Utopiat ja anti-utopiat Kirjoituksia vuosituhannen päättyessä. Tampere: Gaudeamus. Riihimäki, A. (2006). Eros ja talous. Kohti historian loppuselvitystä. Jyväskylä: Atena. Takalo, A. (2010). Henkilökohtainen tiedonanto 26.5.2010. Woodward, J. (2003): Making Things Happen: A Theory of Causal Explanation. Oxford: Oxford University Press. 10 / 10