LIIKUNTA OPISKELIJOIDEN AMMATILLISUUDEN KEHITTYMISEN JA OPINTOJEN OSANA DIAKONIA-AMMATTIKORKEAKOULUN ALPPIKADUN YKSIKÖSSÄ

LIIKUNTA OPISKELIJOIDEN AMMATILLISUUDEN KEHITTYMISEN JA OPINTOJEN OSANA DIAKONIA-AMMATTIKORKEAKOULUN ALPPIKADUN YKSIKÖSSÄ Merja Miettinen - Sina Pasanen Opinnäytetyö Syksy 2001 Diakonia-ammattikorkeakoulu Alppikadun yksikkö

OPINNÄYTETYÖN TIIVISTELMÄ DIAKONIA-AMMATTIKORKEAKOULU / Helsingin Alppikadun yksikkö Miettinen Merja - Pasanen Sina Liikunta opiskelijoiden ammatillisuuden kehittymisen ja opintojen osana Diakonia-ammattikorkeakoulun Alppikadun yksikössä Helsinki, syksy 2001 Sivumäärä: 53 Liitteet: 3 Opinnäytetyömme päämääränä oli selvittää liikuntakyselyn avulla, mitä mieltä Diakonia-ammattikorkeakoulun Alppikadun yksikön opiskelijat olivat liikunnan sijoittamisesta opintokokonaisuuksiin, mitä mieltä he olivat opinnoissa tarjotusta liikuntaopetuksesta ja minkälaista liikuntaopetusta he toivoisivat lisää. Tutkimuksemme on kvantitatiivinen. Teoriaosuudessa tarkastelimme liikunnan merkitystä sosiaali- ja terveysalan ammateissa, ja siten olennaiseksi tarkastelunkohteeksi muodostui myös liikunta osana ammattikorkeakouluopintoja. Opinnoista saadut valmiudet käyttää liikuntaa työvälineenä vaikuttavat siihen, kuinka tulevaisuuden ammattilaiset käyttävät liikuntaa hyödykseen sosiaali- ja terveysalan työkentillä. Liikuntakyselymme sisältöä ja rakennetta aloimme suunnitella keväällä 2001. Keräsimme tutkimusmateriaalin Työ, työyhteisöt ja johtaminen -jakson luennolta syyslukukauden 2001 alussa. Luotettavuuden ja mahdollisimman korkean vastausprosentin turvaamiseksi päätimme teettää kyselymme luentojen alussa, sillä kun vastaukset keräisi luennon aikana pois, saisi helpoiten kaikki lomakkeet takaisin. Jaoimme luennolla 50 kyselylomaketta, joista palautuivat kaikki analysoitaviksi. Analyysimenetelmänä käytimme ryhmittelyanalyysia. Loimme tutkimusjoukosta kolme ryhmää siten, että kunkin ryhmän jäsenillä oli yhteneväisiä asenteita. Tutkimuksemme osoittaa, että suurin osa Diakonia-ammattikorkeakoulun Alppikadun yksikön opiskelijoista haluaisi enemmän liikuntaa sisällytettävän opintoihinsa. Opiskelijat toivovat sekä oman kunnon ylläpitämiseksi liikuntaa että ammatillista osaamista tukevaa liikuntaopetusta. Kuitenkin tutkimusjoukosta löytyi myös opiskelijoita, jotka eivät halua lisää liikuntaa opintoihinsa. Tällöin he joko liikkuvat mielestään paljon tai riittävästi jo vapaaajallaan tai eivät harrasta liikuntaa lainkaan. Saimme kyselystä positiivista palautetta, sillä monien vastaajien mielestä liikuntatarjonnan laatuun sekä määrään pitäisi koulussamme kiinnittää enemmän huomiota. Asiasanat: opiskelijat, opinnot, liikunta, koululiikunta, ammattikorkeakoulut Säilytyspaikka: Diakonia-ammattikorkeakoulu / Helsingin Alppikadun yksikön kirjasto

ABSTRACT The Diaconia Polytechnic in Finland / Alppikatu Training Unit Authors: Miettinen, Merja & Pasanen, Sina Title: Physical Exercise in Studies and Student Professional Growth at Diaconia Polytechnic In Finland Date: Autumn 2001 Pages: 53 Appendices: 3 The purpose of this study was to create methods of developing physical exercise as a part of the Diaconia Polytechnic educational program. To achieve our goal, we made a questionnaire for students who have been studying at the Diaconia Polytechnic for a minimum of two years. Our study is quantitative. 50 questionnaires were given to students at the beginning of a class, which were returned at the end of the same lecture. The results were analysed by dividing the answers into three categories on the basis of common attitudes towards physical exercise. The theoretical part explores the effects of physical exercise on welfare and the use of physical exercise in the field of social and health occupations. Also examined were the use of physical exercise in studies at polytechnics and general interest of students in physical exercise. The results suggested that students want to have more teaching related to ergonomics and the use of physical exercise in different kinds of groups. Many students also wanted more physical exercise to support their own everyday life and personal welfare. Albeit, there were also students who did not want more physical exercise included in their studies. The result of this study found that indicate that the majority of the students questioned thought that more attention should be paid to both the quality and quantity of physical exercise. Keywords: student, education, physical exercise Filed and stored at: The Diaconia Institute Library, Alppikatu Training Unit, Helsinki

SISÄLTÖ 1 JOHDANTO...1 2 LIIKUNTA JA HYVINVOINTI...3 2.1 Liikunnan fyysinen merkitys...6 2.2 Liikunnan psyykkinen merkitys...8 2.3 Liikunnan sosiaalinen merkitys...10 2.4 Sopivasti liikuntaa...11 3 LIIKUNNAN HYÖDYNTÄMINEN SOSIAALI- JA TERVEYSALAN AMMATEISSA...12 4 OPISKELIJAT JA LIIKUNTA...16 4.1 Opiskelijaliikuntakulttuurin muutos...18 4.2 Liikunta osana ammattikorkeakouluopintoja...20 5 TUTKIMUSTEHTÄVÄ JA TUTKIMUKSEN KULKU...22 6 TULOKSET JA NIIDEN ANALYYSI...24 7 POHDINTA...37 7.1 Johtopäätökset...37 7.2 Arviointia ja jatkotutkimusmahdollisuuksia...40 LÄHTEET...42 LIITTEET...46 Liite 1: Kysely...46 Liite 2: Diakonia-ammattikorkeakoulun koulutusohjelma...51 Liite 3: Kannanotto...52

1 JOHDANTO Opintojemme aikana olemme molemmat toimineet opiskelijayhdistyksemme liikuntavastaavina. Näin olemme luonnollisesti pohtineet liikunnan osuutta Diakonia-ammattikorkeakoulun Alppikadun yksikön opiskelijoiden opinnoissa sekä vapaa-aikana. Sosiaali- ja terveysalan työtehtävissä liikuntaa voi hyödyntää sekä itsensä että asiakkaiden hyväksi. Tämän takia halusimmekin selvittää, kuinka oma koulutuksemme antaa valmiuksia tähän. Vuosina 2000-2001 on tehty kaksi laajaa tutkimusta, jotka liittyvät opiskelijoiden liikunta- ja terveystottumuksiin. Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö (YTHS) toteutti vuoden 2000 aikana laajan valtakunnallisen opiskelijaterveystutkimuksen, ja Jyväskylän yliopiston liikuntasuunnittelun professori Kimmo Suomi on tehnyt tutkimuksen opiskelijoiden liikuntaharrastuneisuudesta. Yleisestikin liikunnan merkitystä ihmisille on tiedotusvälineissä käsitelty viimeaikoina paljon: kansalaisten huonontuva yleiskunto on yleinen huolenaihe. "Liikunnan puute on yksinkertainen ja jokapäiväinen ilmiö, mutta se on kasvava kansanterveyttä jäytävä ongelma", UKK-instituutin johtaja professori Ilkka Vuori linjaa (2001). Olemme toimineet yhteensä kolme vuotta yksikkömme opiskelijayhdistyksen liikuntavastaavina. Tänä aikana olemme saaneet kuvan opiskelijoiden liikuntamieltymyksistä siltä osin, mitä opiskelijayhdistyksen palveluja opiskelijat käyttävät ja mitä mieltä he niistä ovat. Selvästi on huomattavissa, että miesten ja naisten välillä liikuntasuuntautuneisuudessa on eroja. Miehet osallistuvat mieluiten vapaamuotoisempaan ryhmäliikuntaan, esimerkiksi tarjolla oleville palloiluvuoroille. Naiset taas mieluiten käyvät joko kuntosalilla tai ohjatussa liikunnassa kuten aerobicissa. Yksikkömme liikuntatarjonta rajoittuu paljolti siihen, mitä opiskelijayhdistys pystyy tarjoamaan. Koska resurssit ovat pienet, ei opiskelijayhdistys pysty tarjoamaan

2 kovin monipuolisia liikuntamahdollisuuksia. Tutkitustikin liikunnalla on suuri merkitys ihmisten hyvinvointiin, joten mielestämme sen merkitystä tulisi painottaa opinnoissamme enemmän. Näin voitaisiin taata se, että jokaisella olisi ainakin jonkinlainen valmius tulevaisuudessa käyttää liikuntaa yhtenä työvälineenään. Opiskelijoille tulisi tarjota erilaisia välineitä selviytyäkseen tulevan ammattinsa vaatimuksista ja haasteista. Liikunta ja siihen liittyvät asiat eivät varmaankaan ole työvälineistä vähäpätöisimpiä. Parhaimpaan tulokseen oppimisessa päästään, kun opiskelijat pääsevät itse oman kokemuksensa kautta perehtymään asioihin. Tämän takia opintoihin olisi hyvä sisällyttää myös käytännön liikuntaa. Opinnäytetyössämme pyrimme selvittämään, mitä mieltä opiskelijat itse ovat liikunnan sijoittamisesta opintokokonaisuuksiin, mitä mieltä he ovat olleet opinnoissa tarjotusta liikuntaopetuksesta ja mitä he toivoisivat lisää. Teimme kirjallisen liikuntakyselyn opintojensa loppuvaiheessa oleville Alppikadun opiskelijoille. Päämääränämme oli selvittää, kuinka opiskelijat ovat kokeneet opintojensa aikana oppilaitoksen liikuntatarjonnan ja miten he ovat saaneet tukea opiskeluunsa oppilaitoksen tarjoamasta liikunnasta Diakonia-ammattikorkeakoulun Alppikadun yksikössä. Tutkimuksessamme käsite opiskelijaliikunta sisältää oppilaitosten liikuntatarjonnan eri opintokokonaisuuksissa, opiskelijayhdistyksien tarjoamat liikuntamahdollisuudet ja opiskelijoiden vapaa-aikanaan harrastaman liikunnan. Kun tämän tutkimuksen tulosten purussa ja analysoinnissa käsittelemme Diakonia-ammattikorkeakoulun Alppikadun yksikön liikuntatarjontaa eri opintokokonaisuuksissa, käytämme käsitettä liikuntatarjonta laajemman opiskelijaliikuntakäsitteen sijasta.

3 2 LIIKUNTA JA HYVINVOINTI Ihmiskehon normaali kehittyminen ja toimintakyky vaativat liikettä. Liikuntaelimistö ja sitä huoltavat elinjärjestelmät muodostavat suurimman osan ihmisruumiin massasta. Se on osoitus siitä, että ihminen on kehittynyt liikkuvaksi olennoksi, biologisen perimämme vaikutuksia emme voi välttää. Liikkuminen on tiukasti ankkuroitunut hyvinvointimme ja toimintakykymme perustaksi. (Litmanen & Ojanen & Ryhänen, 2000, 14.) Elämäntapojen ja elinympäristön muutosten vuoksi nykyihminen ei välttämättä saa paljonkaan rasitusta arkielämässään. Liikunnan puutteesta on tullut hyvin yleinen terveyttä ja toimintakykyä rajoittava tekijä. (Mertaniemi & Miettinen, 1998, 29.) UKK-instituutin johtaja Mikael Fogelholm toteaa lehtihaastattelussa, että liikunnan puute on terveysriski; tutkimusta ja kansalaisten motivoimista liikkumaan tarvitaan, sillä lihavuudesta ja liikkumattomuudesta johtuvat sairaudet lisääntyvät jatkuvasti. Esimerkiksi aikuistyypin diabetes ja tietyt syövät, kuten rintasyöpä liittyvät selvästi lihavuuteen ja liikkumattomuuteen, Fogelholm toteaa. Liikunta vaikuttaa monin tavoin myönteisesti terveyteen: se muun muassa helpottaa painonhallintaa, ehkäisee verenpainetta, diabetesta, osteoporoosia (luukatoa) sekä tuki- ja liikuntaelinsairauksia. (Hietaniemi 2001.) Yhdysvalloissa Researchers against Physical Inactivity Related Diseasesyhdistyksen tekemän tutkimuksen mukaan fyysinen inaktiivisuus aiheuttaa kansanterveydelle valtavia ja vuosi vuodelta kasvavia menetyksiä, esimerkiksi 250 000 ennenaikaista kuolemaa eli noin 23 prosenttia kaikista ehkäistävissä olevista kuolemista. Maailman terveysjärjestön (WHO) asiantuntijat ovat todenneet joitakin vuosia sitten, että liikunnan puute on yleisin muutettavissa oleva sairauksien vaaratekijä teollistuneissa maissa. (Vuori 2001.)

4 Sekä keväällä 1995 toteutetun laajan 17-74-vuotiaiden elämäntyyliä ja sen piirteitä selvittävän kyselytutkimuksen että Kansanterveyslaitoksella tehdyn 15-64-vuotiaan väestön terveyskäyttäytymistä koskevan tutkimuksen tulosten mukaan voidaan todeta, että kaikesta huolimatta suomalaiset ovat onneksemme liikkujakansaa. Nyky-yhteiskunnan alati lisääntyvät työtehokkuusvaatimukset ovat kuitenkin osaltaan vähentämässä liikkumista. Harrastuksista selkeänä ykkösenä on liikunta ja urheilu, joita lähes 60 prosenttia aikuisista pitää itselleen tärkeänä elämänpiirinä. Vain 14 prosentille liikunta on yhdentekevää tai vähämerkityksellistä. (Vuolle 2000, 26-27.) Kohtuuliikunta on vapaa-ajan liikuntaa, joka toistuu vähintään kaksi kertaa viikossa ja joka kestää vähintään puoli tuntia kerrallaan aiheuttaen ainakin lievää hengästymistä ja hikoilua. Kohtuuliikunta on erityisen yleistä alle 20 -vuotiailla. Tutkimukset osoittavat sen, että liikuntaharrastuneisuus vaihtelee eri ikäkausina. Miehillä kohtuuliikunnan taso on matalin 35-44-vuotiaiden työikäisten keskuudessa ja naisilla 25-34-vuotiaina, jolloin pienet lapset rajoittavat selvästi naisten omakohtaista liikuntaharrastusta. (Vuolle 2000, 26-27.) Tutkimuksemme - ja ylipäänsä opiskelijaliikunnan kannalta - mielenkiintoista onkin juuri vaihe 20. ikävuoden jälkeen, jolloin liikuntaharrastuneisuus alkaa vähentyä. Millaiset mahdollisuudet esimerkiksi ammattikorkeakouluilla (tarkoittaen sekä oppilaitoksen että opiskelijakunnan liikuntatarjontaa), olisi estää liikuntaharrastuneisuuden hiipuminen juuri tuossa usein kriittisessä vaiheessa opiskeluiden alkaessa? Hyvinvointi on muutakin kuin sairauteen puuttumista. Hyvinvointi syntyy fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin yhteistuloksena (Ojanen 2001, 42). Liikunnan terveyttä, toimintakykyä ja hyvinvointia koskevat tutkimustulokset on huomioitu useissa maissa (Sosiaali- ja terveysministeriö 2000, 9).

5 Kuten useat tutkimukset ovat osoittaneet, liikunnalla on suuri merkitys ihmisen hyvinvoinnille. Liikunnan lääketieteelliset vaikutukset ovat jo pitkään olleet tunnettuja. Liikunta ehkäisee sekä fyysisiä että psyykkisiä sairauksia ja parantaa fyysistä toimintakykyä. Emme lähesty asiaa niinkään lääketieteelliseltä kannalta vaan aiomme tulevina sosionomeina tarkastella liikunnan vaikutuksia ihmisten arjessa jaksamiseen. Liikunnan avulla voimme tulevaisuuden sosiaali- ja terveysalan ammattilaisina tukea eri elämäntilanteissa olevien ihmisten toimintakykyä. Liikkumisella on ihmiselle hänen elämänkaaren eri vaiheissa erilaisia merkityksiä. Tietyt taidolliset valmiudet, kuten esimerkiksi liikkuminen pystyasennossa, uiminen tai polkupyörällä ajaminen säilyvät kerran opittuina läpi elämän. Joidenkin liikkumisen muotojen merkitys taas vaihtelee tai muuttuu ikäkaudesta toiseen. Esimerkiksi monet työtoiminnot tai liikuntaharrastuksen muodot ovat luonteeltaan tällaisia. (Kirjonen 1980, 73-74.) Kasvuympäristö, koulutus, työ ja osittain myös arvomaailma vaikuttavat yksilön liikuntavalintoihin. Liikkumista ei siten voi tarkastella irrallaan ihmisen elämän kokonaisuudesta. (Kirjonen 1980, 73-74.) Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, minkä takia kuntoutuksessa ja ennaltaehkäisevässä työssä on kiinnitettävä huomiota ihmisen sosiaalisiin, psyykkisiin ja fyysisiin ulottuvuuksiin (Ojanen 1995, 21). Vaikka seuraavassa käsittelemme lyhyesti näitä kolmea ulottuvuutta erillisinä, täytyy kuitenkin muistaa, että kaikki ne vaikuttavat toisiinsa. Liikunnassa painottuu yhä enemmän mielen ja kehon välinen yhteys (Hiltunen 1997, 48).

6 2.1 Liikunnan fyysinen merkitys Liikunta on välttämätöntä ihmiskehon normaalille kehittymiselle ja toimintakyvylle. Liikunta edistää terveyttä kaikkina ikäkausina. Kohtuullisen, säännöllisen liikunnan myönteisistä terveysvaikutuksista saadaan jatkuvasti vahvempaa tutkimusnäyttöä. (Miettinen 2001.) Terve elimistö toimii hyvin sekä levossa että rasituksessa. Monipuolinen liikunta asettaa elimistölle vaatimuksia, joiden täyttämiseksi koko keho mukautuu toimimaan samalla sekä taloudellisesti että kuitenkin tehokkaasti. Moitteettomasti toimiva elimistö tarvitsee hyvää hapensaantia, kaikkialle ulottuvaa veren ja hapen kierrätystä, taloudellista energiantuotantoa, tehokkaan kuona-aineiden poistojärjestelmän sekä toimivan lämmönsäätelyjärjestelmän. (Rehunen 1997, 11-12.) Viime vuosina on ymmärretty, että liikunta ei ole vain harrastus vaan se on työkyvyn ja hyvinvoinnin kulmakivi. Se koskee kaikkia. Liikunta on työkyvyn perusta olipa kyse henkisestä tai ruumiillisesta työstä. Jaksamisen ja väsymisen ilmiöt liittyvät aina fyysisiin voimavaroihin. (Hiltunen 1997, 137.) Liikunnalla voidaan hidastaa ikääntymisen vaikutuksia fyysiseen toimintakykyyn. Kuntoa ei voi säilöä, mutta terveellisillä ja järkevillä liikuntatottumuksilla, jotka opitaan jo nuorella iällä ja jotka pysyvät läpi elämän, voi pitää itsensä terveempänä ja toimintakykyisempänä kuin mitä liikkumattomat ikätoverit ovat. (Hiltunen 1997, 132.) Kaikissa liikuntaan liittyvissä lähdekirjoissamme käsiteltiin tutkittua tietoa siitä, miten liikunta vaikuttaa ihmisen fyysiseen toimintakykyyn ja terveyteen. Yleisesti ihmisillä on aika hyvä peruskäsitys liikuntaan liittyvistä positiivisista vaikutuksista. Tosin vaikuttaa siltä, että liian usein mielletään liikunnan positiivisten vaikutusten alkavan näkyä vasta, kun liikuntaa harrastetaan suuremmissa määrin. Suurimpana

7 ongelmana lieneekin se, kuinka saada ihmiset oivaltamaan myös pienempimuotoisen liikunnan hyöty, esimerkiksi portaiden kävely. Liikunnan vaikutukset elimistön fysiologiaan ovat kiistattomia. Liikunta vaikuttaa tuki- ja liikuntaelimistöön vahvistaen luustoa, niveliä ja lihaksia sekä vähentäen mahdollisia tuki- ja liikuntaelinten vaivoja. Liikunnalla on myös suuri merkitys verenkiertoelimistön sairauksien ehkäisyssä. Liikunta vaikuttaa alentavasti verenpaineeseen ja vähentää sepelvaltimotaudista johtuvaa kuolleisuutta. Vähän liikkuvilla on 1,5-2,0 kertaa suurempi riski sairastua sepelvaltimotautiin kuin säännöllisesti liikkuvilla. (Mertaniemi & Miettinen 1998, 29-30.) Liikunta vähentää aineenvaihduntasairauksia ja auttaa niiden hoidossa. Esimerkiksi astmapotilailla kestävyysliikunta on tärkeää yleiskunnon kohottamiseksi ja hengitys- ja verenkiertoelimistön toimintakyvyn lisäämiseksi (hapenottokyvyn parantaminen). Liikunta auttaa myös painonhallinnassa. Tutkimustuloksiin perustuen voidaan todeta, että liikunta vähentää riskiä sairastua aikuisiän diabetekseen. Sekä aikuis- että nuoruusiän diabeteksen hoidossa liikunnalla on suuri rooli. (Vuori 1994, 37-43.) Liikunta vahvistaa elimistön puolustusjärjestelmien toimintaa, millä on suora vaikutus esimerkiksi infektioherkkyyteen. Liikunnan vaikutusta syöpien ehkäisyssä tutkitaan laajasti. On todettu, että moniin syöpiin liikunta vaikuttaa vähentävästi. Liikunnan yhteydet syövän ehkäisyyn voivat olla myös epäsuoria: liikuntaa harrastavilla on yleensä terveemmät elintavat kuten vähäisempi tupakan ja alkoholin käyttö ja terveellisemmät ravintotottumukset liikuntaa harrastamattomiin verrattuna. (Vuori 1994, 45 ja Mertaniemi & Miettinen 1998, 31.) Perinteisissä kestävyysliikunnan muodoissa terveyshaittojen vaara on varsin pieni, tapaturmariski kasvaa kun liikunnan teho ja kesto kasvavat. Riskejä voidaan pienentää säilyttämällä liikunnan määrä ja rasitustaso kohtuullisena ja suhteuttamalla liikunta kunkin liikkujan omaan terveyteen, kuntoon ja taitoihin.

8 Liikunnan terveysriskit ovat pieniä verrattuna saavutettaviin hyötyihin. (Mertaniemi & Miettinen 1998, 32-33.) Elämäntapojen ja elinympäristön muutosten vuoksi nykyihminen ei välttämättä saa paljoakaan fyysistä rasitusta arkielämässään, joten liikunnan puutteesta on tullut hyvin yleinen terveyttä ja toimintakykyä rajoittava tekijä. Suomalaisista aikuisista vain kolmasosa liikkuu terveytensä kannalta riittävästi, joten tarve koko väestön liikunnan edistämiseen on huomattava. Liikunnan säännöllisyys on tärkeää. Tutkimukset osoittavat, että liikunnalla saavutetut myönteiset terveysvaikutukset alkavat heiketä jo kahden viikon kuluessa ja katoavat muutamassa kuukaudessa, jos liikunta lopetetaan, toteaa Miettinen artikkelissaan Liikunta on elintärkeää terveydelle (2001). 2.2 Liikunnan psyykkinen merkitys Liikunnalla on suuri merkitys ihmisen fyysisen kunnon lisäksi myös psyykkiseen kuntoon ja hyvinvointiin. Säännöllinen liikunnan harrastaminen vähentää jännitystiloja, masennusta ja neuroottisuutta. Liikunnan avulla voidaan purkaa ylimääräinen energia luonnollisella tavalla. (Rouvinen-Kemppinen & Kemppinen 1999, 258.) Mielenhallinnalla, suorituskyvyllä ja fyysisellä kunnolla on yhteys toisiinsa. Hyvässä fyysisessä kunnossa olevilla on usein myönteisempi minäkuva. Liikunta parantaa itseluottamusta ja -varmuutta sekä sosiaalisia suhteita, oman kehon arvostamista ja auttaa jaksamaan. (Rouvinen-Kemppinen & Kemppinen 1999, 258.) Useissa tutkimuksissa onkin todettu että hyvässä fyysisessä kunnossa oleva ihminen kestää paremmin henkistä painetta kuin vastaavassa tilanteessa heikommassa fyysisessä kunnossa oleva (Haskell 1987, 38).

9 Liikunnan vaikutus henkiseen hyvinvointiin on hyvin yksilöllistä. Moni saa liikunnan aikana tai sen jälkeen palkitsevan hyvänolontunteen ja kokee arkielämässään, miten liikunta lisää henkistä vireyttä ja antaa voimavaroja työssä jaksamiseen. (Miettinen 2001.) Ihmisen elämänkaaren eri kehitystapahtumat vaikuttavat myös liikuntatottumuksiin. Eri ikäkausina liikunnan motiivit vaihtelevat, esimerkiksi lapsille liikunta on leikkiä kun taas vanhemmat hakevat liikunnasta ensisijaisesti virkistystä ja terveyttä. (Mertaniemi & Miettinen 1998, 11.) Myös normaalista elämänkulusta poikkeavat kriisit, kuten avioero, työttömyys ja vammautuminen, voivat näkyä liikuntaharrastuksen vähenemisenä tai lisääntymisenä. Liikunta ei toki poista kriisien aiheuttamia ongelmia, mutta se voi auttaa selviytymään vaikeista elämäntilanteista. Esimerkiksi työttömille liikunta voi antaa elämänsisältöä ja äkillisesti vammautuneille liikunta voi olla paitsi kuntoutusta, myös sopeutumiskeino uudenlaisen elämän alkuun. (Mertaniemi & Miettinen 1998, 11.) Aktiivisen liikunnan ei tarvitse olla harrastus siinä mielessä, että se edellyttäisi tiettyä sille varattua aikaa tai paikkaa, vaan liikuntaa voi harrastaa päivittäisen työn ja tekemisen osana. Työmatkoja voi kävellä tai pyöräillä ja muutaman kerroksen voi hyvin kulkea rappusia pitkin hissillä kulkemisen sijaan. Mikä tahansa liikunta sinänsä ei suinkaan edistä psyykkistä hyvinvointia. Hyvinvointi ei lisäänny, jos liikuntasuoritus tehdään vastentahtoisesti. Vaikka fyysinen kunto nousisikin, ei tällainen tilanne ole omiaan edistämään psyykkistä hyvinvointia. (Ojanen 1995, 25.) On myös muistettava että, vaikka itse vannoisikin liikunnan nimeen osa ihmisistä on kuitenkin valinnut sellaisen elämäntavan, jossa liikunnalle ei ole sijaa tai se ei heitä perinteisissä muodoissaan kiinnosta (Mertaniemi & Miettinen 1998, 10).

10 Liikunta ei ole sinänsä itseisarvo. Liikunta saa merkityksensä muiden elämänsisältöjen kautta. Näin ollen liikuntaan eri tavalla suhtautuvien kansalaisten näkemyksiä on kunnioitettava olipa sitten kyseessä ns. himoliikkuja tai sellainen henkilö, joka ei voisi kuvitellakaan harrastavansa minkäänlaista liikuntaa. (Mertaniemi & Miettinen 1998, 10.) 2.3 Liikunnan sosiaalinen merkitys Liikunta tukee henkistä hyvinvointia tarjoamalla mahdollisuuden sosiaalisten suhteiden luomiseen ja ylläpitoon, liikkumiseen ryhmässä (Miettinen 2001). Liikuntatieteiden tohtori Kimmo Suomi toteaakin tutkimuksessaan, että omassa viiteryhmässä liikkuminen tulee lisääntymään tulevaisuudessa koko väestön keskuudessa (2001). Liikunnan sosiaalisilla taidolla tarkoitetaan kykyä ja halua olla tehokkaasti vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa sekä fyysisesti että sosiaalisesti. Sosialisaatio liikunnan yhteydessä voi tarkoittaa myös sosiaalistumista liikuntaan eli omakohtaisen liikuntaharrastuksen omaksumista ja sisäisen liikuntamotivaation syntymistä. (Nissinen 2001, 11.) Liikunnan sosiaalisia vaikutuksia koskevista tutkimuksista voidaan yleistäen todeta, että liikunnalla tai urheilulla ei sinänsä ole selviä myönteisiä tai kielteisiä sosiaalisia vaikutuksia. Liikunta on ennen kaikkea nähtävä sosialisaation välineenä ja ympäristönä, tulosten riippuessa siitä, miten se on organisoitu. Pelkkä yhdessäolo ei siis välttämättä riitä, mikä korostaa järjestelyjen laatuun panostamista. (Nissinen 2001, 11.) Nissisen kirjoitus osoittaa myös sen, että oppilaitoksen tarjoaman liikunnan tulisi olla hyvin suunniteltua ja organisoitua, jotta se olisi opiskelijoille mielekästä. Tällä

11 tavoin osaltaan edistettäisiin myönteistä suhtautumista liikuntaan ja sen käyttöön tulevana työvälineenä. 2.4 Sopivasti liikuntaa Tieto liikunnan terveyshyödyistä on tavoittanut suhteellisen hyvin tavallisen ihmisen; yli 90 % suomalaisista suhtautuu liikunnan harrastamiseen myönteisesti (Litmanen ym., 2000, 52). Liian usein kuitenkin arkisen liikunnan arvostus unohtuu. Arvostamme sitä, joka lähtee juoksemaan maratonin, mutta sitä pidetään omituisena, joka nousee linja-autosta pari pysäkinväliä ennen työpaikkaansa tai kulkee portaita eikä tule muun porukan mukana hissiin. Arkiliikuntaa ei tule vähätellä, sillä kaikki arkinen liikkuminen ja oman lihasvoiman käyttö on terveydelle hyväksi. Näistä esimerkkejä ovat koti- ja pihatyöt, asiointi kävellen tai pyöräillen tai lasten kanssa leikkiminen. (Hietaniemi 2001.) Kaiken lisäksi näitä voi harrastaa helposti, ei tarvitse varsinaisesti erikseen lähteä mihinkään. Terveysliikunnan suosituksen mukaan terveys paranee, jos ihminen liikkuu puoli tuntia päivässä, vaikka kymmenen minuutin pätkissä. Puoli tuntia päivässä vaikuttaa aika vähäiseltä. UKK instituutin johtaja Mikael Fogelholm painottaakin, että se on minimisuositus. Koko väestön terveydelle olisi parempi, että kaikki harrastaisivat liikuntaa vähän verrattuna nykyiseen tilanteeseen, jossa osa harrastaa paljon ja osa ei yhtään. (Hietaniemi 2001.) Väestöstä 20-30 prosenttia liikkuu alle minimin, Fogelholm jatkaa. Ihanteellisinta olisi, jos ihminen puolen tunnin päivittäisen aktiivisuuden lisäksi harrastaisi muutaman kerran viikossa tehokasta liikuntaa. Kyseisessä liikunnassa pitäisi hengästyä, hikoilla ja harjoittaa lihaskuntoa. (Hietaniemi 2001.)

12 Jotta liikkuminen olisi mielekästä, kannattaa jokaisen etsiä itselleen sopiva ja mielekäs liikuntamuoto. Ei pidä laittaa itseään muottiin sen perusteella, mitä muut tekevät tai mikä liikuntatyyli on muodissa, vaan sitä vastoin kannattaa harkita ja kokeilla eri lajeja. Ei pidä myöskään asettaa tavoitteitaan liian korkealle, tai toisaalta miksi ei? Jos joku ei pääse liikkeelle asettamatta tavoitteeksi maratonia, niin sekin on ymmärrettävää. Ihmiset ovat yksilöitä, niin myös heidän harrastuksensa ja motiivit niihin. 3 LIIKUNNAN HYÖDYNTÄMINEN SOSIAALI- JA TERVEYSALAN AMMATEISSA Liikunta antaa yhteiskunnalle ja yksittäisille kansalaisille voimavaroja kohdata muutoksia ja tulevaisuuden haasteita. Liikunta edistää ihmisen fyysistä ja psyykkistä terveyttä, hidastaa huomattavasti vanhenemiseen liittyvää toimintakyvyn heikkenemistä sekä antaa mahdollisuuden mielekkääseen toimintaan joko yksin tai yhdessä muiden kanssa. Yksittäisen ihmisen näkökulmasta liikunta merkitsee elämänlaatua, jota ei voi eikä tarvitse mitata rahassa. (Mertaniemi & Miettinen 1998, 45.) Vaikkakin aiemmin mainitun suomalaisten terveyskäyttäytymistä koskevan tutkimuksen mukaan (ks. sivu 4) suomalaisten liikuntatottumukset eivät ole olleet 1990 -luvun puolessa välissä huolestuttavia, on viime vuosina tapahtunut muutosta huolestuttavampaan suuntaan. Tästä esimerkkeinä ovat koululaisille- ja varusmiehille tehdyt liikuntatottumustutkimukset. Valitettavasti liikunnan puute koskee kaikkia väestöryhmiä, joten liikunnan edistämisen toimenpiteiden on ulotuttava koko väestöön. Liikunnan puute johtuu syvällä koko yhteiskunnassa olevista rakenteista ja toimintatavoista, jotka tekevät

13 fyysisen aktiivisuuden päivittäisessä elämässä tarpeettomaksi ja erityisesti suurkaupungeissa käytännössä lähes mahdottomaksi. (Vuori 2001.) Liikunnan puutteen torjunnassa tarvitaan syvällisiä ja laajoja yhteiskunnan rakenteiden ja toimintatapojen muutoksia. Tällaisten muutosten aikaan saaminen on luonnollisesti erittäin vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Yhteiskunta voi madaltaa liikunnan kynnyksiä erityisesti poistamalla liikkumisen esteitä ja lisäämällä liikkumisen mahdollisuuksia sekä houkuttelevuutta varsinkin ihmisten päivittäisessä ympäristössä. (Vuori 2001.) Edellä mainittuun pyrkiikin helmikuussa 2000 julkaistu Terveysliikunnan paikalliset suositukset teos, missä painotetaan kuntien eri tahojen yhteistoimintaa ja terveysliikunnan kuntapalveluiden suunnittelua ja toteutusta. Seppo Miilunpalo UKK-instituutista viittaakin tähän juuri perusterveydenhuollon osalta: Tiedot säännöllisen liikunnan ja fyysisen aktiivisuuden merkityksestä terveyden, kunnon ja toimintakyvyn kannalta ovat vakuuttavia. Näin ollen perusterveydenhuollon tehtäviin tulisi kuulua sekä väestön liikunnan edistäminen yleensä että potilaiden terveysliikunnan ja kuntouttavan liikunnan neuvonta ja ohjaus. (Miilunpalo 2000.) Väestön terveyttä ei edistetä pysymällä tiukasti entisissä toimintatavoissa ja vastaanottohuoneissa. Ne asiat, jotka vaikuttavat eniten ihmisten terveyteen, elämäntapoihin ja elämäniloon tapahtuvat jossain muualla, ihmisten jokapäiväisessä elämässä. Näiden toimintatapojen muutoksissa myös tulevaisuuden sosiaali- ja terveysalan ammattilaisilla on merkittävä rooli. Kansalaisten terveyden ja hyvinvoinnin tila heijastuu vahvasti esimerkiksi sosiaalija terveyspalveluiden tarpeeseen. Tieto liikunnan terveydellisestä merkityksestä vahvistuu jatkuvasti. Liikuntaa voidaan suositella monien sairauksien, sekä fyysisten että psyykkisten, ehkäisy- ja hoitokeinoiksi. Liikunnan terveysvaikutuksista tulee säästöjä sosiaali- ja terveydenhuollossa muun muassa

14 sairauskustannusten ja laitoshoidon tarpeen vähenemisenä. (Vuori & Miettinen 2000, 91.) Jotta yhteiskunta voisi saavuttaa edellä mainitut hyödyt, on sen panostettava kansalaisten terveellisten liikuntatottumusten omaksumiseen koko ajan. Kouluissa tarvitaan riittävää liikuntakasvatusta liikuntataitojen opettamiseksi ja pysyvän liikuntaharrastuksen virittämiseksi. Aikuisväestölle olisi suunnattava liikunnan ja terveydenhuollon ammattilaisten aktiivista tiedotustyötä liikunnan terveysvaikutuksista. Yhteiskunnan tulisi myös tukea hyviä harrastusmahdollisuuksia turvallisissa liikuntaympäristöissä, etenkin lähellä kotia sijaitsevissa lähiliikuntapaikoissa. (Vuori & Miettinen 2000, 91.) Liikunta & Tiede- lehden haastattelussa kulttuuriministeri Suvi Linden vastaa kysymykseen, kuinka parhaiten voitaisiin lisätä liikuntaneuvontaa terveydenhuollossa: Mielestäni keskeisin kysymys liikuntaneuvonnan lisäämisessä ovat terveydenhuoltohenkilökunnan koulutus ja asenteet; koulutuksessa tulisi liikunnan terveyttä edistävää merkitystä korostaa entistä enemmän. Tiedon lisääntyessä uskon myös asenteiden muuttuvan liikuntamyönteisimmiksi. (Krouvila 1999.) Kulttuuriministeri Linden jatkaa: Lisäksi niin valtakunnallisella kuin paikallisella tasolla liikunta- ja sosiaalitoimen yhteistyötä tulisi edelleen kehittää, jotta väylä kuntoutuksesta kuntoliikuntaan saataisiin toimimaan entistä paremmin. Hyvä esimerkki tästä on valtakunnallinen Kunnossa Kaiken Ikää ohjelma, jonka piirissä on useita paikallisia sosiaali- ja liikuntatoimen yhteisiä hankkeita. (Krouvila 1999.) Erityisen paljon liikunnalla voi olla merkitystä erilaisille erityisryhmille kuten työttömille, ikääntyville, pitkäaikaissairaille sekä muihin erityisryhmiin kuuluville henkilöille (Mertaniemi & Miettinen 1998, 45). Esimerkiksi työttömille liikunta voi antaa elämän sisältöä. Vammaisilla liikunnan on todettu vähentävän kielteisiä tunteita sekä lisäävän myönteistä identiteettiä. (Miettinen 2001.)

15 Tulevien sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten tulee kuitenkin muistaa, että liikunta edistää fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista terveyttä ja toimintakykyä elämänkaaren kaikissa vaiheissa. Lapsuudessa liikunta tukee kasvua ja kehitystä antaen parhaimmillaan myönteisiä fyysisiä kokemuksia sekä mahdollisuuksia tunneilmaisun ja sosiaalisten taitojen oppimiseen. Lapsuuden positiiviset liikuntatottumukset edistävät osaltaan terveellisen elämäntavan kehittymistä. Nuoruusiän liikunta voi ehkäistä useita myöhemmällä iällä kehittyviä kansansairauksia tai niiden riskitekijöiden kehittymistä. Aikuisena liikunta ehkäisee useita sairauksia ja parantaa työkuntoisuutta. Ikääntyvillä liikunta auttaa säilyttämään toimintakykyä ja se tuo elämänsisältöä. Vanhuksilla liikunta voi myös edistää itsenäistä selviytymistä ja sen merkitys henkisen toimintakyvyn ja sosiaalisten suhteiden säilyttäjänä on erityisen tärkeä. Kaikissa ikävaiheissa liikunnan merkitys ilon ja elämysten lähteenä voi olla hyvinkin merkittävä. Sosiaali- ja terveysalalla liikunta on luonnostaan yksi työväline erilaisissa hoitotavoissa (Nissinen 2000). Esimerkiksi lasten kanssa työskentelevillä on vanhempien lisäksi suuri vaikutus positiivisten liikuntakokemuksien luomisessa. Liikunta on yksi työväline terapiassa sekä merkittävä tekijä ihmisten kunnossa pysymiselle. Liikunta omalta osaltaan ehkäisee rappeutumista, kunhan muistaa liikkua oikein ja oikeilla tavoilla. Tämän takia liikunnan oikeanlainen käyttö työvälineenä on tärkeää ja oppilaitosten tulisikin tarjota ammattitaitoista osaamista ja ohjeistusta. (Nissinen 2000.) Jatkossa liikunnalla saatetaankin hoitaa enemmän mielenterveyttä ja sosiaalista toimintakykyä kuin fyysistä kuntoa (Louhevaara & Smolander 1995, 8). Tämän takia olisikin tärkeää, että sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset saisivat koulutuksessaan valmiudet ja välineet hyödyntää liikuntaa yhtenä työvälineenään myös tukiessaan asiakkaiden mielenterveyttä ja sosiaalista toimintakykyä.

16 4 OpisKELIJAT JA LIIKUNTA Monelle nuorelle opiskelujen aloittaminen merkitsee uudenlaista itsenäistymistä ja vastuunottoa elämästä. Opiskelut voivat viedä uudelle paikkakunnalle, jolloin vanhojen harrastusten jatkaminen saattaa olla hankalaa ja vapaa-aikaan jää helposti tyhjiö. Opiskelijajärjestöjen tutkimussäätiön yliopisto-opiskelijoille vuonna 2000 tekemän tutkimuksen mukaan kolmasosalla uusista opiskelijoista oli yksi tai useampi vanhoista harrastuksista jäänyt pois opintojen aloittamisen jälkeen. Toisaalta opintojen alkaessa kolmasosa kertoi aloittaneensa jonkin uuden harrastuksen. (Tiilikainen 2000, 38.) Tyhjiötä täyttämään saattaakin löytyä useita virikkeitä, joista liikunta on varmastikin yksi; korkeakouluopiskelijoiden liikuntakäyttäytymistä koskeva tutkimus osoittaa, että suurin osa opiskelijoista harrastaa jonkinlaista vapaa-ajan kuntoliikuntaa. Liikunnan aloittamisen kynnyksenä saattavat olla henkilön aikaisemmat kokemukset liikunnasta. Tutkimukset osoittavatkin, että myöhempään liikunnan harrastamiseen vaikuttavia seikkoja ovat muun muassa aivan varhaislapsuudessa saadut liikuntakokemukset, mahdollisuudet harrastaa eri liikuntalajeja lapsuudessa ja nuoruudessa, osallistuminen urheiluseuratoimintaan, mahdollinen kilpaurheiluharrastus ja siinä koettu menestys tai tappiot ja kokemukset koululiikunnasta. Tärkeiksi on myös todettu vanhemmilta saadut liikuntakäyttäytymisen mallit ja niiden vahvistuminen. (Vuolle & Telama & Laakso, 1986, 23.) Opiskelijaliikunnan yksi tärkeimmistä tehtävistä onkin saada mukaan se ryhmä, jolla kokemukset liikunnasta ovat olleet negatiivisia. Heille tulisi tarjota mahdollisuuksia huomata, että liikkua voi jokainen omalla tavallaan ja omalla tyylillään. Liikunta on paljon muutakin kuin tyylikkäitä huipputason kilpailusuorituksia.

17 Opiskelijoiden Liikuntaliiton opiskelijaliikunnan strategiassa vuosille 2000-2005 on otettu huomioon kolme erilaista opiskelijaliikkujaryhmää. Yhtenä ryhmistä on sportit, joita on opiskelijoista vajaa kolmannes. He ovat elämäntapaliikkujia, jotka harrastavat liikuntaa säännöllisesti ja paljon. Potentiaaliset liikkujat muodostavat suurimman ryhmän. Heitä on noin 60 prosenttia opiskelijoista. Ryhmään kuuluvat suhtautuvat liikuntaan ja liikunnan harrastamiseen monin eri tavoin. Potentiaalisia liikkujia yhdistää kohtuullisen positiivinen asenne liikuntaan ja liikunnan harrastaminen satunnaisen säännöllisesti. (Opiskelijoiden Liikuntaliitto 1999.) Vajaa kymmenes opiskelijoista muodostaa niin sanotun passiivisten ryhmän. Passiivisten liikunnan harrastaminen on erittäin vähäistä, ja osa liikunnan suhteen passiivisista on passiivisia myös muiden aktiviteettien suhteen. Oppilaitosten liikuntatarjontaa suunniteltaessa tulisikin ottaa huomioon nämä erilaiset liikkujatyyppiryhmät. (Opiskelijoiden Liikuntaliitto 1999.) Tässä on mielestämme haastetta myöskin sosiaali- ja terveydenhuollon koulutukselle. Oppilaitokset voisivat tarjota opiskelijoille mielekästä liikuntaa. Samalla voitaisiin pyrkiä vaikuttamaan opiskelijoiden asenteisiin liikuntaa kohtaan kehittämällä niitä monipuolisemmiksi. Tällä tarkoitamme sitä että, vaikka opiskelijaliikkujatyyppiryhmiä on erilaisia, eivät omat asenteet liikuntaa kohtaan ja liikuntatottumukset saisi vaikuttaa työskenneltäessä asiakkaiden parissa. Korkeakouluopiskelijoiden korkeakoulututkimus 2000 osoittaa, että 86 prosenttia opiskelijoista kokee terveydentilansa hyväksi, mutta silti he oireilevat runsaasti. Miehistä noin 15 prosenttia ja naisista lähes kolmannes kärsii väsymyksestä ja niska- hartiaseudun vaivoista viikoittain. (Saarnivaara, 14/2001.) Vapaa-ajan kuntoliikuntaa harrasti ainakin kerran viikossa miehistä 76 % ja naisista 79 %. Viidennes opiskelijoista kuntoili neljä kertaa viikossa tai sitäkin useammin. Miehistä 40 % vastasi liikunnan harrastamisen tärkeimmäksi syyksi kunnon ja

18 terveyden ylläpidon tai lisäämisen ja yhtä suuri osa oman ilon ja mielenvirkistyksen. Naisilla samat kaksi syytä olivat kärjessä, kunnon ja terveyden osuus oli 46 %. Toiseksi tärkeimpinä syinä nousivat esiin arjesta irtautuminen ja paineiden purkaminen. (Kunttu & Huttunen 2001, 32.) Perusliikuntamuodoiksi opiskelijat laskevat muun muassa uinnin, jumpan, omatoimisen kuntosaliharjoittelun ja kävelylenkkeilyn. Suurimmat liikunnan harrastamisen esteet opiskelijoilla ovat opiskelu, yleinen ajan puute, rahan puute, sosiaaliset esteet (esimerkiksi perhe ja ystävät) sekä välimatkat. (Saarnivaara 3/2001.) Osaan edellä mainituista ongelmista voisikin olla ratkaisuna juuri se, että hyödynnettäisiin paikkoja ja aikaa, missä opiskelijat muutenkin ovat eli oppilaitoksia. Oppilaitosten tiloissa opiskelupäivän jälkeen voisi toimia erilaisia liikuntavuoroja. Itse opintoihin voisi sisällyttää edes jonkin verran liikuntaa, sillä saatavuus tuo osallistumista. Saatavuuteen ei pelkkä tilojen olemassaolo riitä. Liikuntavuorojen tulee olla varattuina ja toiminnan organisoituna. 4.1. Opiskelijaliikuntakulttuurin muutos Opiskelijat liikkuvat yhä enemmän omatoimisesti yksin tai oman pienemmän kaveripiirin kesken, suuret massaliikuntavuorot eivät enää ole samalla tavalla suosiossa kuin aiemmin. Opiskelijat valitsevat itselleen ja omalle vertaisryhmälleen sopivat liikuntamuodot, joita harrastavat jopa karttaen muita ryhmiä. 1990 -luvun nuoret ovatkin riippuvaisempia vertaisryhmistään, alakulttuureista ja kulttuuriteollisuuden tuotteista kuin edeltäjänsä. (Koukku & Nolvi 1993, 29.) Väitöskirjassaan (1992) Tapio Aittola pohti uuden opiskelijatyypin syntyä siirryttäessä 1980 -luvulta 1990 -luvulle. Haluamme viitata kyseiseen väitöskirjaan,

19 koska uuden opiskelijatyypin synty on luonnollisesti vaikuttanut myös opiskelijaliikuntakulttuuriin. 1980-luvun yliopisto-opiskelijoita on kutsuttu sählysukupolveksi. Nimitys viittasi alunperin enemmänkin pieneen kriittiseen yhteiskuntatieteilijöiden joukkoon, joka oli kehittänyt oman pienen osakulttuurisen ilmiön, mihin sähly vain pienenä osana kuului. Itseasiassa kaikki eivät koskaan edes sählyä pelanneet. Nykyisin sählysukupolvi käsite on yleistynyt 1980 -luvun yliopisto-opiskelijoita kuvaavaksi yleiskäsitteeksi, ja se on menettänyt alkuperäisen merkityksensä. Sählysukupolvi kuvasi hyvin 1980 -luvun opiskelijaliikuntaa ja opiskelijakulttuuria. Se viittasi sekä opiskelun, ruumiinkulttuurin ja sukupuolijärjestelmän uudenlaiseen yhdistämiseen, että kyseisen opiskelijasukupolven yhteiskunnalliseen passiivisuuteen. (Aittola 1992, 12-13.) Sählysukupolven aikana opiskelijaliikunta oli pitkälle muutakin kuin vain liikuntaa, se oli elämäntapa. Liikunnan kautta päästiin osaksi jotain suurempaa ryhmää, ja isoista liikuntaporukoista muodostui laajempia kaveripiirejä. Liikunnalla ei ollut sinänsä kilpailullisia tavoitteita vaan sen tarkoitus oli lähinnä mukava yhdessäolo. Liikunta olikin osa muuta yhdessäoloa, ei niinkään itsetarkoitus. Kun 1990 -luvulla yleinen opiskelijakulttuuri alkoi muuttua ja opiskelijat hajaantuivat enemmän erilaisiin pieniin osakulttuureihin, myös opiskelijaliikunnan luonne muuttui. Opiskelijaliikunnan muutokseen on ollut paljolti vaikuttamassa myös se, että opiskeluaika ei enää muodosta niin selvästi rakentunutta elämänvaihetta kuin ennen; opiskelijoiden työssäkäynti sekä perheellisten aikuisopiskelijoiden määrä on lisääntynyt. (Aittola 1992, 100.) Ajankäytön on joutunut jakamaan uudella tavalla. Enää ei ole niin paljoa aikaa esimerkiksi opiskelupäivän jälkeen viettää kaikkea aikaa opiskelijatovereiden seurassa. Näin liikunnan harrastamisestakin on tehty tehokkaampaa ja

20 mahdollisuudet liikuntaan on luotu sellaisiksi, että liikuntaa voi harrastaa silloin kun itselle sopii. Korkeakouluopiskelijoille tehdyn tutkimuksen luvutkin osoittavat, että nykyisessä opiskelijakulttuurissa on selvästi havaittavissa yksilöitymistä aiempaan verrattuna. Opiskelijat haluavat liikkua mieluummin silloin, kun heille sopii. He eivät halua olla sidottuja aikaan ja paikkaan. Korkeakouluopiskelijoille tehdyn terveystutkimuksen mukaan suosituinta oli liikkuminen omatoimisesti yksikseen (59 % opiskelijoista), tai ystävien kanssa (53 % opiskelijoista). Yliopistoliikuntaan osallistui reilu viidennes vastaajista. Kaupallisia liikuntapalveluja käytti 17 % opiskelijoista. (Kunttu & Huttunen 2001, 31-32.) 4.2 Liikunta osana ammattikorkeakouluopintoja Ammattikorkeakouluissa opetus ei lähtökohtaisesti sisällä liikuntaa. Liikuntaa esiintyy kuitenkin joissain koulutusohjelmissa (esimerkiksi liikunnanohjaaja, fysioterapeutti) perus- ja ammattiopinnoissa. Monissa ammattikorkeakouluissa vapaasti valittavissa opinnoissa on tarjolla liikuntaa tai sitä sisältäviä kursseja. Usein kuitenkin on niin, että liikuntakurssien tarjonta on riippuvainen siitä, onko ammattikorkeakoulussa palkattua kokopäivätoimista liikunnanopettajaa. (Nissinen 2001, 13.) Opetussuunnitelman joustavuuden vaatimus lähtee myös opiskelijoiden yksilöllisyyden huomioon ottamisesta. Opiskelijat tulevat ammattikorkeakouluun kokemustaustaltaan erilaisina. Koulutuksen alkuvaiheessa on joustavasti kyettävä täydentämään jokaisen yksilön jatko-opintokelpoisuutta tarjoamalla opiskelijoille sekä ammatillisia kokemuksia että teoreettisen ajattelun harjoitusta. Opiskelijoilla on myös yksilöllisiä ammatillisia tavoitteita. He ovat valinneet alan, mutta haluavat alan sisällä erityispätevyyksiä kiinnostuksensa mukaan. (Ekola 1992, 97.) Tämän

21 perusteella oppilaitosten tulisi pystyä tarjoamaan opiskelijoilleen myös mahdollisuuksia tutustua liikuntaan yhtenä työvälineenä. Opiskelijat voivat usealla tavalla olla mukana liikunnan ja vapaa-ajan toiminnoissa ja samalla he voivat hyödyntää liikuntaosaamistaan työelämässä ja opinnoissa. Esimerkiksi opinnäytetyö ja työharjoittelut ovat opiskelijoiden mahdollisuuksia nähdä liikunta ja muut harrastukset opintoja tukevina toimintoina. Sosiaali- ja terveysalan opinnoissa liikuntaa ei pidä käsitellä itsestään selvyytenä itseisarvopohjaisesti, vaan liikunnan ulottuvuuksia tulisi tarkastella yhteydessä muihin yhteiskunnallisiin toimintoihin. Ammattikorkeakoululiikuntaa perustellaankin usein siksi, että se lisää opiskelijoiden ja heidän asiakkaidensa työ- ja toimintakuntoisuutta. (Nissinen 2000.) Ammattikorkeakoulujen liikuntatarjonta voi sisältää niitä liikunta- ja kuntoilumuotoja, joilla on merkitystä ennen kaikkea työkykyisyyden kannalta. Sinällään sopivia liikuntamuotoja ovat kaikki liikuntamuodot, ne vain on kohdennettava liikkujaryhmän mukaan oikein. Toisaalta myös koulutusohjelmittain voidaan tarkastella liikuntaa sen mukaan, mikä olisi oleellisinta ammatin kannalta. (Nissinen 2000, 15.) Tämän takia opintokokonaisuudet tulisi kehittää mielekkäiksi ja ammatin kannalta tarkoituksenmukaisiksi. Tarkoituksena ei saa olla pakkoliikuntatarjonta, vaan mielekäs toiminta. Aiemmin opiskelijaliikuntaan liittyvät tutkimukset ovat enemmänkin keskittyneet tutkimaan opiskelijoiden vapaa-ajan liikuntaharrastuneisuutta; millaista liikuntaa opiskelijat vapaa-ajallaan harrastavat, kuinka paljon, missä, kenen järjestämänä ja keiden kanssa. Näitä kysymyksiä on muun muassa käsitelty korkeakouluopiskelijoille vuonna 2000 tehdyssä terveystutkimuksessa sekä vielä kirjamuodossa julkaisemattomassa Kimmo Suomen tutkimuksessa opiskelijoiden liikuntaharrastuneisuudesta.

22 Opinnäytetyössämme halusimme ottaa esiin uuden näkökannan opiskelijaliikuntaan, joten lähestyimme sitä eri suunnasta kuin aiemmat tutkimukset. Halusimme tutkia muun muassa, millaista on opiskelijaliikunta oppilaitoksen sisällä opintokokonaisuuksien osana ja millaiseksi tämänkaltainen liikunta mielletään ja mitä siltä haluttaisiin? 5 TUTKIMUSTEHTÄVÄ JA TUTKIMUKSEN KULKU Päämääränämme oli selvittää, kuinka opiskelijat ovat kokeneet opintojen aikaisen liikuntatarjonnan, ja miten he ovat saaneet tukea opiskeluunsa ja ammatillisuuden kehittymiseensä oppilaitoksen tarjoamasta liikunnasta Diakoniaammattikorkeakoulun Alppikadun yksikössä. Oppilaitosten liikuntaopetukseen kohdistuvista opiskelijoiden mielipiteistä ei ole niinkään tutkimuksia vaan enemmänkin aikaisemmin on tutkittu opiskelijoiden liikuntatottumuksia vapaaajalla. Tutkimustehtävämme on siis uudenlainen ja toivomme, että tutkimuksemme tuloksista olisi hyötyä Diakonia-ammattikorkeakoulun opintokokonaisuuksien sisältöjä suunniteltaessa. Liikuntakyselykaavakettamme aloimme muotoilla keväällä 2001. Kun syksyllä 2001 opiskelut alkoivat, muokkasimme kyselyn lopulliseen muotoonsa. Halusimme kerätä materiaalia jo kyseisen syksyn alussa päästäksemme opinnäytetyössämme eteenpäin. Kyselystä tuli viisisivuinen, ja se on opinnäytetyössämme liitteenä 1. Keräsimme liikuntakyselyymme vastaukset 29.8.2001 Työ, työyhteisöt ja johtaminen -jakson luennolta. Valitsimme kohderyhmäksemme Työ, työyhteisöt ja johtaminen-jakson opiskelijat, koska ennen tätä opintokokonaisuutta opiskelijat ovat yleensä suorittaneet jo paljon opintoja. Keskimäärin opiskelijat tässä opintokokonaisuudessa ovat kolmannen lukuvuoden opiskelijoita, sillä

23 opiskelijoiden on ennen tähän opintokokonaisuuteen osallistumista suoritettava perusopinnot (40 opintoviikkoa) sekä ammatillisuuden perusteet opintokokonaisuudet (40 opintoviikkoa). Näiden opintojen suorittamiseen kuluu noin kaksi vuotta. Kyseiset opinnot ovat tutustuttaneet opiskelijat oppilaitoksen opintokokonaisuuksien tarjontaan, mikä puolestaan tukee meidän liikuntakyselymme täyttämistä. Otoksen tulee olla pienoiskuva perusjoukosta, jotta otantatutkimuksen tulokset olisivat luotettavia (Heikkilä 2001, 33). Tutkimuksemme perusjoukko koostuu Sosiaalieettinen ammatillinen vaikuttaminen - opintokokonaisuudessa syyslukukaudella 2001 opiskelevista opiskelijoista. Sosiaalieettinen ammatillinen vaikuttaminen on yläkäsite siihen kuuluville erikokoisille opintokokonaisuuksille. Työ, työyhteisöt ja johtaminen on yksi näistä opintokokonaisuuksista, mutta siihen osallistuu suurin osa opiskelijoista. Tutkimuksemme otos koostuu kyseisen opintokokonaisuuden syksyn 2001 opiskelijoista. Syyskuussa 2001 päiväopiskelijoina Työ, työyhteisöt ja johtaminen - opintokokonaisuudessa oli 79 opiskelijaa kirjoilla. Vähimmäistavoitteenamme oli saada 40 kyselylomaketta täytettyinä takaisin. Luotettavuuden ja mahdollisimman korkean vastausprosentin turvaamiseksi päätimme teettää kyselymme luentojen osana ja kerätä vastaukset luennon aikana pois. Jaoimme 50 kyselylomaketta, joista saimme takaisin kaikki täytettyinä. Kyseiselle luennolle osallistui noin 50 opiskelijaa, sillä kukaan ei lopulta näyttänyt jäävän ilman kyselylomaketta. Suuressa auditoriossa oli kuitenkin vaikea arvioida, ottivatko kaikki paikallaolijat lomakkeemme. Jos opiskelijoita olisi ollut enemmän paikalla, olisimme monistaneet kyselylomakkeita lisää. Todennäköinen kato oli 36,7 prosenttia, sillä 79:stä opintokokonaisuudessa kirjoilla olevista opiskelijoista kyselyymme vastasi 50. 36,7 prosentin kato johtui osaksi siitä, että vastaukset kerättiin yhdeltä luennolta eivätkä kaikki kirjoilla olevat olleet

24 paikalla. Kuitenkin luennolta puuttuu usein opiskelijoita, joten vastausprosentti oli hyvä. Jos olisimme lähettäneet kyselyn opiskelijoille postitse, olisi katoprosentti todennäköisesti ollut suurempi. Koska kyselyyn vastattiin luennon aikana, vastaamisaika oli rajattu. Saimme käyttöömme noin 15 minuuttia kyseisen luennon alusta. Olisimme kuitenkin toivoneet aikaa vähän lisää, jotta kysymyksiin olisi pystytty keskittymään vielä tarkemmin. Kerättyämme vastaukset, joita siis saimme takaisin 50 huomasimme, että kaikkiin lomakkeisiin oli vastattu ainakin kohtuullisesti, joten olimme tyytyväisiä saamiimme vastausmääriin. 6 TULOKSET JA NIIDEN ANALYYSI Purkaessamme vastauksia huomasimme, että ikä vaikuttaa huomattavasti ammattikorkeakoululiikuntaa kohtaan esiin tulleisiin asenteisiin. Väestön ajankäyttötavat muuttuvat hitaasti. Perinteiset taustamuuttujat, sukupuoli ja ikä, kuvaavat edelleen selkeimmin väestön liikuntaharrastuneisuudessa havaittavia eroja. (Herva & Vuolle 1991, 60.) 50:stä vastaajasta nuorten koulutuksen puolelta oli yhteensä 41 opiskelijaa. Koska tutkimusjoukkio oli niin suuri, jaoimme sen kahtia nuorten koulutuksen puolelta vastaajien iän perusteella. Saimme 21 vastaajan joukon, jotka olivat 24-vuotiaita tai nuorempia (ryhmä 1) ja 20 vastaajan joukon, jotka olivat 25-vuotiaita tai vanhempia (ryhmä 2). Aikuiskoulutuksen puolelta vastaajia oli yhdeksän (ryhmä 3), joista kaikki olivat yli 30-vuotiaita. Näin tuloksia purkaessamme käsittelimme kolmea eri vastaajaryhmää, mikä teki työstämme selkeämpää ja osoitti myös eri ikäryhmien välillä olevia selkeitä eroja.

25 Tavallisesti analyysi tehdään sen jälkeen, kun aineisto on kerätty ja järjestetty (Hirsjärvi, Remes, Sajavaara 2000, 208). Näin myös me etenimme, mutta tekstissämme olemme lopulta liittäneet tulokset ja niiden analyysin yhteen, koska ne kulkevat loogisesti lomittain samalla lukijaa helpottaen. Analyysimenetelmänä käytimme ryhmittelyanalyysia. Kyseisessä analyysimenetelmässä asenteiltaan samankaltaiset vastaajatyypit jaetaan omiin ryhmiinsä ja nämä ryhmät otetaan erikseen käsittelyyn. Loimme tutkimusjoukosta kolme ryhmää siten, että kunkin ryhmän jäsenillä oli yhteneväisiä asenteita useassa kohdassa. Purkuvaiheessa jaetut ryhmät osoittautuivat analyysin kannalta hedelmällisiksi erotessaan toisistaan näkyvästi. Tämä osoittaa sen, että sekä ikä että kuuluminen joko nuorten tai aikuiskoulutukseen vaikuttavat oppilaitoksen liikuntatarjontaan suhtautumiseen. Olemme nimenneet tulosten purkua ja analysointia varten ryhmät niistä saamiemme vastausten yleiskuvan perusteella. Esimerkiksi ryhmä liikkujat on saanut nimensä heidän aktiivisesta osallistumisestaan ja asennoitumisestaan oppilaitos- sekä vapaa-ajan liikuntaa kohtaan. Käytämme seuraavia nimityksiä ryhmä 1 eli liikkujat, ryhmä 2 eli negatiiviset ja ryhmä 3 eli empijät. Aiemmin mainitsemamme opiskelijaliikunnan strategian 2000-2005 (ks. sivu 17) mukaan opiskelijat jakautuvat kolmeen kohderyhmään: sportteihin, potentiaalisiin liikkujiin ja passiivisiin. Nämä ryhmät löytyivät myös meidän tutkimustuloksistamme. Alun perin iän, nuorten ja aikuiskoulutuksen mukaan jaetut tutkimusryhmät osoittautuivatkin nopeasti tuloksia purkaessamme kyseisen strategian kohderyhmiä muistuttaviksi asenteissaan oppilaitosten liikuntatarjontaa kohtaan. Liikkujat olivat verrattavissa sportteihin, empijät potentiaalisiin liikkujiin sekä negatiiviset passiivisiin.