Siikajoen vesistöalueen tulvariskin hallinta

SUOMEN YMPÄRISTÖKESKUS Siikajoen vesistöalueen tulvariskin hallinta Ekologisten tarkastelujen tulokset Jaana Rääpysjärvi, Seppo Hellsten 7.4.2014

Sisällys 1 Johdanto... 2 2 Menetelmät... 4 2.1 Uljuan allas... 4 2.2 Siikajoki... 5 3 Tulokset... 6 3.1 Uljuan allas... 6 3.1.1 Rantavyöhykkeen kasvillisuus... 6 3.1.2 Kalasto... 7 3.1.3 Linnut... 8 3.1.4 Virkistyskäyttö... 8 3.2 Siikajoki... 9 4 Yhteenveto ja johtopäätökset... 10 1

1 Johdanto Siikajoen vesistön alueella sijaitsevan Uljuan tekojärven säännöstely on aloitettu vuonna 1970 (kuva 1). Säännöstelyn ensisijainen tarkoitus on tulvasuojelu, mutta Uljuan allas on myös virkistys- ja voimatalouskäytössä. Allas on rakennettu Siikajoen pääuoman eteläpuolelle. Siikajoen vesi johdetaan järveen täyttökanavaa pitkin ja vanhan uoman vesimäärän säännöstely hoidetaan Lämsänkosken säännöstelypadon avulla. Uljuan tekojärvessä Tulisaaren padon yhteydessä on Uljuan voimalaitos, jonka rakennusvirtaama on noin 30 m3/s. Voimalaitokselta vedet virtaavat alakanavan kautta Lamujokeen ja edelleen takaisin Siikajokeen. Viime vuosien aikana on havaittu tarve kehittää Siikajoen tulvariskien hallintaa ja Uljuan tekoaltaan käyttöä Siikajoen tulvien hallinnassa. Siikajoen vesistöalueen tulvariskien hallinnan ja säännöstelyn kehittämisessä yhtenä tarkasteltavana tekijänä ovat Uljuan eri säännöstelyvaihtoehtojen vaikutukset alapuolisen Siikajoen sekä Uljuan tekoaltaan ekologiseen tilaan sekä virkistyskäyttöön. Nykyisten säännöstelyehtojen mukaan Uljuan tekojärven säännöstely on hoidettava niin, että säännöstelyn ylärajana on N43 + 79,00 m lukuun ottamatta maaliskuun 15. päivän ja huhtikuun 15. päivän välistä aikaa, jona aikana altaan vedenpinnan on käytävä tason N43 + 73,50 m alapuolella, ja alarajana on murtoviiva, jonka taitepisteet ovat: N43 1.1. + 76,50 m 1.4. + 72,00 m 30.4. + 72,00 m 31.5. + 77,00 m 30.11. + 77,00 m 31.12. + 76,50 m Aiemmin harjoitettu lyhytaikaissäännöstely on kokonaan kielletty. Tässä työssä tarkastellaan kolmen eri säännöstelyvaihtoehdon vaikutuksia Siikajoen ja Uljuan altaan ekologiseen tilaan sekä Uljuan virkistyskäyttöön. Tarkasteltavina ovat säännöstelyvaihtoehdot (kuva 2): Nykyinen säännöstely, jossa allas pyritään pitämään tasolla 78,20m (N43) toukokuu-joulukuu välisenä aikana (malli 78,20) Alempi taso, jossa allas pyritään pitämään tasolla 77,40m toukokuu-joulukuu välisenä aikana (malli 77,40) Mukautuva taso, jossa allasta pidetään pääsääntöisesti tasolla 78,20m, muuta allas lasketaan tasolle 77,40 kun maavesivarasto on riittävän täynnä, eli maankosteus on suuri (mukautuva malli) Vaihtoehdot on esitelty tarkemmin hydrologisten tarkastelujen yhteydessä (Uusikivi & Vehviläinen 2014). Vaihtoehdoissa on huomioitu ilmastonmuutoksen vaikutus ja mallien tarkastelujakso kuvaa vuosien 2011 2040 virtaamia muuttuneessa ilmastossa. 2

Kuva 1. Uljuan tekoaltaan, Lämsänkosken säännöstelypadon, Mankilan tulva-alueen ja Harjunnivan vesistöennustepisteen sijainti Siikajoen valuma-alueella. 3

Kuva 1. Vedenkorkeuden keskimääräinen vaihtelu eri säännöstelymalleilla. Säännöstely aiheuttaa voimakkaita vedenkorkeuden ja virtaaman muutoksia. Säännöstelyn ekologiset vaikutukset kohdistuvatkin voimakkaimmin säännösteltyjen järvien rantavyöhykkeeseen (esim. Sutela ym. 2013). Muutokset vesiluontoon voivat olla suoria, kuten rantavyöhykkeen pohjaeläinten jäätyminen tai kuivuminen tai epäsuoria, kuten sopivien elinympäristöjen ja ravinnon väheneminen (Palomäki & Koskenniemi 1993, Hellsten 1997, Sutela ym. 2013). Säännöstelyn aiheuttamat matalat ja vaihtelevat vedenkorkeudet vaikeuttavat myös virkistyskäyttöä sekä säännöstellyillä järvillä että järvien alapuolisilla joilla. 2 Menetelmät 2.1 Uljuan allas Eri säännöstelyvaihtoehtojen vaikutuksia Uljuan altaan ekologiseen tilaan ja virkistyskäyttöön arvioitiin Vesimittari-menetelmällä, joka laskee vedenkorkeuden muutoksia ja säännöstelyn voimakkuutta kuvaavia tunnuslukuja. Siihen tarvittavia lähtötietoja ovat: laskentajakson päivittäiset vedenkorkeustiedot, jäänlähtö- ja jäätymispäivät, ja jään keskimääräinen paksuus (m) sekä veden keskimääräinen väriarvo (mg Pt/l), joka määrää tuottavan kerroksen syvyyden. Menetelmällä voidaan arvioida vedenkorkeuden vaihtelun vaikutuksia viiteen muuttujaryhmään: vesi- ja rantakasvillisuus, pohjaeläimet, kalat, linnut ja virkistyskäyttö (Hellsten ym. 2002, Martinmäki ym. 2008). Mittareiden perustana on tutkimus vedenkorkeuden vaihtelun vaikutuksista rantavyöhykkeen kasvillisuuteen, kalastoon, linnustoon ja virkistyskäyttöön. Seuraavassa kuvataan yleisimpien mittareiden taustaa: Rantavyöhykkeen kasvillisuus: - Kevättulvan suuruus (m): Jäänlähtöpäivää edeltävän kahden viikon ja jäänlähtöpäivän jälkeisen kuukauden maksimivedenkorkeuden ja avovesikauden mediaanivedenkorkeuden välinen erotus. 4

Kevättulvan suuruus ja sen ajoittuminen ovat rantakasvillisuuden luontaisen vyöhykkeisyyden ja umpeenkasvun vähenemisen kannalta keskeisen tärkeitä (Hellsten 2000, Hellsten 2003). Mitä suuremmasta kevättulvasta on kysymys, sitä laajempia kasvillisuusvyöhykkeet ovat. - Saraikon laskennallinen laajuus (m): Avovesikauden vedenkorkeuden 75 % pysyvyyden ja 10 % pysyvyyden erotus. Saraikon laajuus riippuu hyvin keskeisesti kevättulvan suuruudesta (Hellsten 2000). Saraikon merkitys kevätkutuisten kalojen lisääntymisalueena ja syyskutuisten kalojen poikasten kasvualueen on erittäin merkittävä (Korhonen ym. 1999, Keto & Marttunen 2003). Kalat: - Veden minimisyvyys saraikossa hauen kutuaikana (m): Laskennallisen saraikkovyöhykkeen alarajan ja minimivedenkorkeuden erotus ajanjaksolla jäiden lähdöstä 4 viikkoa eteenpäin. - Tulvan lasku hauen kutuaikana (m): Vedenpinnan lasku hauen lisääntymisen aikana jäiden lähdön tulvahuipusta 6 viikkoa eteenpäin ts. lisääntymisajan korkeimman ja alimman vedenkorkeuden erotus. Mittarit kuvaavat tilannetta hauen poikastuotannon kannalta: riittävä tulvinta saraikossa keväällä hauen kutuaikana tarjoaa kutualueita ja on edellytyksenä hyvälle poikastuotannolle (Korhonen 1999). Linnusto: - Vedenpinnan maksiminousu lintujen pesintäkaudella (m): Vedenpinnan nousu 4 viikkoa jäiden lähdöstä. Lähelle rantavyöhykettä pesivien lintujen (kuikka, sotkat ja eräät lokit) pesimisen onnistuminen on sitä parempi mitä vähemmän vedenpinta nousee jäiden lähdön jälkeen (Ahola ym. 2003). Virkistyskäyttö: - Kesän virkistyskäyttö: Vedenkorkeuden vaihtelu (m) suosituimmalla virkistyskäyttökaudella: (21.6.-15.8.). Vesistön tyypillinen virkistyskäyttäjä arvostaa tasaista veden pintaa kesäkaudella, koska se helpottaa rantavyöhykkeen ja rannan rakenteiden käyttöä. Mitä pienempää vedenkorkeuden vaihtelu on kesäaikana sitä parempi tilanne on virkistyskäyttäjän kannalta (Saari & Marttunen 2003). 2.2 Siikajoki Eri säännöstelyvaihtoehtojen vaikutuksia Siikajoen ekologiseen tilaan arvioitiin skotlantilaisella DHRAMmenetelmällä (Black ym. 2000). Menetelmässä virtaama-aineistosta lasketaan 32 erilaista tunnuslukua. Ne jaotellaan viiteen ryhmään: virtaama kuukausittain, virtaaman ääriarvot, ääriarvojen ajoittuminen, suurten ja pienten virtaamapulssien yleisyys ja kesto sekä virtaaman muutosten suuruus ja yleisyys. Virtaaman muutos pisteytetään tunnuslukujen perusteella ja muutoksen suuruutta arvioidaan jaottelemalla pisteet viiteen eri vaikutusluokkaan (taulukko 1). Muutoksen suuruutta arvioitiin tässä työssä vertaamalla Harjunnivan virtaamapisteen simuloitua luonnontilaa (palautuslaskelmat) eri säännöstelyvaihtoehtojen mallinnettuihin virtaamiin. 5

Taulukko 1. DHRAM-menetelmän virtaamamuutoksen arvioinnin vaikutusluokat ja pisterajat. Luokka Pisterajat Kuvaus 1 0 Ei vaikutuksia 2 1-4 Vähäisiä vaikutuksia 3 5-10 Kohtalaisia vaikutuksia 4 11-20 Suuria vaikutuksia 5 21-30 Erittäin suuria vaikutuksia 3 Tulokset 3.1 Uljuan allas 3.1.1 Rantavyöhykkeen kasvillisuus Kevättulvan suuruus ja saraikon laskennallinen laajuus on kaikissa säännöstelyvaihtoehdoissa tyydyttävä tai hyvä (kuva 3 ja 4). Käytännössä kesän laskeva vedenkorkeus laajentaa sekä tulva-aluetta että siitä riippuvaista saraikkoa. Kuva 3. Kevättulvan suuruus eri säännöstelyvaihtoehdoissa (m). 6

Kuva 4. Saraikon laskennallinen laajuus (m) arvioituna avovesikauden vedenkorkeuden 75 % ja 10 % pysyvyyden erotuksena. 3.1.2 Kalasto Kalaston osalta mittarit antavat eri säännöstelyvaihtoehdoille tyydyttävän tai huonon arvosanan. Tulva myöhästyy hieman enemmän 77,40 vaihtoehdossa, jolloin myös hauen kutu onnistuu huonommin kuin muissa. Toisaalta vaihtoehdossa 77,40 saraikkovyöhyke on hieman lähempänä kuin muissa, johtuen alemmasta vedenkorkeuden vaihtelutasosta. Siten minimisyvyys jää hieman pienemmäksi. Kuva 5. Tulvan lasku hauen kutuaikana (m) kuusi viikkoa jäänlähtöpäivästä. 7

Kuva 6. Minimisyvyys saraikossa hauen kutuaikana. 3.1.3 Linnut Vedenpinnan nousu lintujen pesintäaikana lasketaan vedenpinnan nousuna 4 viikkoa jäiden lähdöstä (Martinmäki 2008). Pesinnän onnistuminen rantavyöhykkeen lähellä riippuu olennaisesti siitä, ettei vedenpinta nousee liikaa jäiden lähdön jälkeen. Mallissa 77,40 vedenpinta nousee muita malleja vähemmän. Kuva 7. Vedenkorkeuden nousu lintujen pesintäaikana (m) mallinetuilla säännöstelyvaihtoehdoilla ja nykyisellä säännöstelyllä. 3.1.4 Virkistyskäyttö Virkistyskäytön kannalta kesän tasainen vedenpinta on toivottava, sillä se helpottaa rannan käyttöä ja pitkällä aikavälillä vakiinnuttaa kasvillisuuden niin, ettei paljasta mutarantaa ole näkyvissä. Vedenkorkeuden vaihtelua kuvaavan mittarin arvosana kaikille mallinnetuille säännöstelyvaihtoehdoille on hyvä, eli vedenkorkeuden vaihtelu malleissa on varsin vähäistä. Tämä kuitenkin on mallin ominaisuus, eli mallissa vedenkorkeuden vaihtelua voidaan hallita täysin, kun taas todellisuudessa tulviin ja kuiviin kausiin ei aina osata varautua ennakolta. Kuitenkin on ilmeistä, ettei mallien välillä ole kesän vedenkorkeuden vaihtelun suhteen suuria eroja. 8

Uljuan rannat ovat loivia maapatoja lukuun ottamatta. Mikäli Uljuan altaan säännöstelyssä päädyttäisiin kesätasoon 77,40 m nykyisestä 78,20 tasosta, 15 20 metriä turve- tai mutapohjaista rantaa paljastuisi ennen rantakasvillisuuden sopeutumista uuteen säännöstelytasoon (kuva 9). Paljastuvan rannan pinta-ala olisi kokonaisuudessaan suuruusluokkaa 100 130 hehtaaria. Rantakasvillisuuden sopeutumiseen ja ns. mutarantojen kasvittumiseen menisi arviolta viidestä kymmeneen vuotta. Siten taso 77,40 m aiheuttaisi väliaikaista haittaa virkistyskäytölle rantaviivan siirtyessä alemmas. Kuva 8. Vedenkorkeuden vaihtelu (m) kesällä suosituimmalla virkistyskaudella (21.6 15.8). Kuva 9. Rantaprofiileja Uljuan eri osissa. 3.2 Siikajoki Uljuan alapuolisen Siikajoen virtaamissa ei tutkittujen säännöstelyvaihtoehtojen välillä ole merkittävää eroa (kuva 10). Suurin eri oli mallin 77,40 keskimääräistä hieman suurempi ja myöhäisempi kevättulva. Nykyvirtaamaan verrattuna kaikkissa säännöstelyvaihtoehdoissa talvivirtaamat ovat suurempia ja kevättulva pienempi. Tämä johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että ilmastonmuutoksen seurauksena talvista tulee nykyistä leudompia ja talvisateiden ennustetaan tulevan suurimmaksi osaksi vetenä. 9

DHRAM-analyysissä malli 77,40 ja 78,20 saivat 2 vaikutuspistettä, mikä ilmentää vähäisiä säännöstelyn aiheuttamia muutoksia Siikajoen virtaamaan, kun taas mukautuvan mallin tarkastelussa muutoksia ei havaittu. Kuva 10. Keskimääräinen Uljuan alapuolisen Siikajoen virtaama Harjunnivassa eri säännöstelyvaihtoehdoilla. 4 Yhteenveto ja johtopäätökset Säännöstelymalli 77,40 antaa Uljuan virkistyskäytön mittareille parempia arvosanoja kuin muut mallit (kuva 11), kun taas mukautuva säännöstelymalli malli antaa enemmän hyviä arvosanoja ekologisen tilan mittareille (kuva 12). Vaikka mukautuva malli antaa enemmän hyviä arvosanoja ekologisen tilan mittareille, ei se välttämättä ole paras säännöstely Uljuan ekologisen tilan kannalta. Mukautuvan mallin vedenkorkeuden vaihtelu lisää säännöstelyn aiheuttaman häiriön vaikutuksia ja rantojen vakiintumisen kannalta tasaisempi vedenkorkeus avovesikaudella olisi suotavampi. Uljuan kesäinen vedenpinnan taso 77,40 olisi tarkastelun perusteella ekologisten vaikutusten ja virkistyskäytön kannalta hyväksyttävä. Mikäli vedenpinnan tasoa alennetaan nykyisestä kesän tasosta (78,20), turverantaa paljastuu ennen vesikasvillisuuden sopeutumista uuteen vedenkorkeuteen. Uljuan ekologisen tilan ja virkistyskäytön kannalta mallit 77,40 ja 78,20 olisivat suositeltavimpia. Eri säännöstelyvaihtoehtojen vaikutusta Uljuan happitilanteeseen oli alun perin tarkoitus selvittää yksinkertaisella Granbergin happimallilla (esim. Hellsten 2000). Ähtärinjärven säännöstelyn kehittämisselvityksessä kuitenkin todettiin Granbergin happimallin perusteella, että alusveden tilavuuden pieneneminen vähentää miltei samassa suhteessa happea kuluttavan pohjasedimentin pinta-alaa, ja että happitilanteessa ei ollut oleellisia eroja eri säännöstelyvaihtoehtojen välillä (Hellsten ym. 2000). Vaihtoehdot olivat tilanteet, jossa alusvesi vähentynyt metrillä, kahdella metrillä tai ei vähentynyt ollenkaan. Uljuan tilanteessa siis säännöstelyvaihtoehdon 77,40 pienempää veden tilavuutta kompensoisi veden suurempi vaihtuvuus suhteessa tilavuuteen eli pienempi viipymä. Uljualla selvityksiä eri säännöstelymallien vaikutuksesta happitilanteeseen on tehty useita. Niistä on yhteenveto lupaehtojen muuttamiseksi tehdyssä selvityksessä 90-luvulta (Forsius ja Pohjonen 1994). Säännöstelyvaihtoehtojen vertailuissa päädyttiin siihen, että happitilanne kehittyy huonoksi, mikäli vedenpinta 10

laskee keväällä alle tason 74 m ja etteivät korkeat vedenkorkeudet alkutalvella ratkaisevasti paranna altaan happitilannetta loppukeväällä (Wahlgren & Lappalainen 1986, Lappalainen 1984, Maksimainen & Lappalainen 1990, Forsius ja Pohjonen 1994). Vedenpinnan laskemisen ajoituksella ei myöskään havaittu olevan suurta merkitystä. Keväinen vedenpinnan laskun pysäyttäminen tasoon 74 m voisi siis helpottaa happitilannetta, vaikkakin myös em. happitarkasteluissa eri säännöstelyvaihtoehtojen vaikutukset happivajauksen kestoon ja suuruuteen olivat vähäiset. On toki huomioitava se, että ko. selvityksissä tarkastellut säännöstelyvaihtoehdot olivat erilaiset kuin tässä tarkasteltavana olevat vaihtoehdot. Nykyisessä tarkastelussa talven juoksutukset eroavat merkittävästi vain lähtötilanteen osalta. Uljuan alapuolisen Siikajoen virtaamissa ei tutkittujen säännöstelyvaihtoehtojen välillä ole merkittävää eroa. Virtaamat eri vuodenaikoina ovat hyvin samanlaisia keskenään ja säännöstelymallit mallit eroavat lähinnä kevättulvan osalta. Mallissa 77,40 kevättulva on hieman suurempi kuin muissa tutkituissa säännöstelymalleissa. Ilmastonmuutoksen seurauksena kevättulvan arvioidaan pienenevän ja tulvahuipun ajankohdan muuttuvan sekä sadannan ja talvivirtaamien kasvavan. Sadannan ja virtaamien kasvaessa myös eroosio lisääntyy, jonka seurauksena kiintoaineksen ja ravinteiden kulkeutuminen vesistöihin lisääntyy, millä voi olla voimakas vaikutus vesikkosysteemeihin (Kuusisto ym. 1996). Ilmastonmuutoksen seurauksena myös vesistöjen lämpötilat nousevat, jolloin kylmään sopeutuneet lajit voivat harvinaistua tai hävitä olosuhteiden muututtua epäedullisiksi (Heino ym. 2009). Siikajoen virtaamien muutosten arviointiin käytetyllä DHRAM-menetelmällä voidaan laskea vain hyvin yleisiä virtausta kuvaavia tunnuslukuja. Sen perusteella on siksi vaikea ennustaa eri virtaamamallien vaikutuksia eri eliöryhmiin (kaloihin, vesikasveihin jne.). DHRAM-menetelmän antamia tuloksia voidaankin pitää karkeina ja osin vaikeasti tulkittavina. DHRAM-analyysin perusteella ei voi suositella yksittäistä säännöstelymallia. Kuva 11. Virkistyskäyttömittarien arvosanojen jakautuminen eri säännöstelyvaihtoehdoilla. 11

Kuva 12. Ekologisten mittareiden arvosanojen jakautuminen eri säännöstelyvaihtoehdoilla. Kirjallisuus Ahola, M., Kerätär, K., Visuri, M. & Hellsten, S. 2003. Vedenpinnan vaihtelun vaikutukset vesi- ja rantalintujen pesintään. Kirjallisuusselvitys. Suomen ympäristö 633. 45 s. Black, A.R., Bragg, O.M., Duck, R.W., Jones, A.M., Rowan, J.S. & Werritty, A. 2000. Anthropogenic Impacts upon the Hydrology of Rivers and Lochs: Phase I A User Manual Introducing the Dundee Hydrological Regime Assessment Method. SNIFFER Report No SR(00)01/2F. 32 s. Forsius, J. & Pohjonen M. 1994. Selvitys Uljuan altaan ja alapuolisen vesistön hapenvajauksesta. Imatran Voima Oy, Ympäristönsuojeluyksikkö, selvitys. Heino, J.,, Virkkala, R. & Toivonen H. 2009. Climate change and freshwater biodiversity: detected patterns, future trends and adaptations in northern regions. Biological Reviews 84: 39 54. Hellsten, S. 1997. Environmental factors related to water level regulation a comparative study in northern Finland. Boreal Environment Research 2, 345-367. Hellsten, S. (toim.) 2000. Päijänteen säännöstelyn kehittäminen. Rantavyöhykkeen tila ja siihen vaikuttavat tekijät. Suomen ympäristö 394. 168 s. Hellsten, S. 2003. Tulvat hyötytekijänä riesasta rikkaudeksi. Vesitalous 2/2003: 19-23. Hellsten, S., Huttu, H., Visuri, M., Kerätär, K., Sinisalmi, T., Riihimäki J., Juntura E., Väisänen, T. & Savolainen M. 2000. Ähtärinjärven säännöstelyn kehittämisselvitys nykytila ja siihen vaikuttavat tekijät sekä mahdollisuuden säännöstelyn kehittämiseen. Alueelliset ympäristöjulkaisut 148. Länsi-Suomen ympäristökeskus. Hellsten, S., Marttunen, M., Visuri, M., Keto, A., Partanen, S. & Järvinen, E.A. 2002. Indicators of sustainable water level regulation in northern river basins: a case study from the River Paatsjoki water system in northern Lapland. Large Rivers Vol. 13, No. 3-4. Archiv für Hydrobiologie Supplementbände 141/3-4, 353-370. Keto, A., Marttunen, M. & Verta, O.-.M. 2005. Lapin läänin säännöstellyt järvet. Esiselvitys vesistösäännöstelyjen vaikutuksista ja kehittämistarpeista. Suomen ympäristökeskus. Julkaisematon raportti. 12

Korhonen, P. 1999. Päijänteen ja Konnivesi-Ruotsalaisen säännöstelyjen kehittäminen. Osa 1: Päijänteen säännöstelyn vaikutukset haukikantaan. Osa 2: Konnivesi-Ruotsalaisen säännöstelyn vaikutukset kalakantoihin ja kalastukseen. Suomen ympäristö 321. 108 s. Kuusisto, E., Kauppi, L. & Heikinheimo, P. (toim.), 1996: Ilmastonmuutos ja Suomi, Suomalainen ilmakehänmuutosten tutkimusohjelma (SILMU), Yliopistopaino, Helsinki, 265 s. Lappalainen. K. 1984. Uljuan tekoaltaan hapettamiskokeilu talvella 1984. Vesi-Eko Ky, raportti. Maksimainen, I. & Lappalainen, K. 1990. Alkutalven vedenkorkeuden vaikutuksista Uljuan tekoaltaan lopputalvisiin happiptoisuuksiin. Vesi-Eko Ky, raportti. Martinmäki, K., Hellsten, S., Visuri, M., Ulvi, T. & Aronsuu, K. 2008. Ekologisen tilan ja virkistyskäytön parantamismahdollisuudet Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskuksen säännöstelemissä järvissä. Suomen ympäristökeskuksen raportteja 11/2008. Palomäki, R. & Koskenniemi, E. 1993. Effects of bottom freezing on macrozoobenthos in the regulated Lake Pyhäjärvi. Archiv für Hydrobiologie 128: 73 90. Saari, T. & Marttunen, M. 2003. Ranta-asukkaiden ja virkistyskäyttäjien suhtautuminen järvisäännöstelyihin. Yhteenveto kyselytutkimuksista. Suomen ympäristö 648. 71 s. Sutela, T., Aroviita, J. & Keto A. Assessing ecological status of regulated lakes with littoral macrophyte, macroinvertebrate and fish assemblages. 2013. Ecological Indicators 24: 185 192. Uusikivi, J & Vehviläinen, B. 2014. Siikajoen Uljuan altaan säännöstelyn kehittäminen, Hydrologiset selvitykset. Julkaisematon. Wahlgren, A. & Lappalainen, K. 1986. Uljuan tekoaltaan juoksutusvaihtoehtoja ja niiden vaikutuksia happipitoisuuksiin. Vesi-Eko Ky, raportti. 13