POROPÄIVÄT 2011 Kaamanen 28. 29.4. Kooste Poropäivien esitelmätiivistelmistä ja tauluesitykset

POROPÄIVÄT 2011 Kaamanen 28. 29.4. Kooste Poropäivien esitelmätiivistelmistä ja tauluesitykset

Poronhoidon merkitys Lapin maankäytön historiassa Matti Enbuske, Oulun yliopisto, Historiatieteet Ensimmäiset kirjalliset viittaukset porotalouteen löytyvät Haalogalannin talonpojan Ottarin kertomuksesta Englannin kuningas Alfredille noin vuoden 890 tienoilla. Ottar kuvasi Jäämeren alueen finnien eli saamelaisten verottamista, mutta totesi samalla kuinka rikas talonpoika saattoi ostaa tai myydä jopa 600 poroa. Poro ymmärrettiin jo tuolloin vaurautena. Varsinainen poronhoito kehittyi keskiajalla Norjan alueen rannikkokalastusta harjoittaneen väestön keskuudessa ja keskittyi Keski-Skandinavian tunturiseudulle. Poronhoito ei siis ole ollut primitiivinen alkuelinkeino, kuten se pitkään tutkimuksissa ymmärrettiin. Lammastalous antoi mallin ja osoitti kesyporon hoitamisen elinkeinolliset mahdollisuudet. Tähän viittaa myös ruotsalaisen oppineen Olaus Magnuksen 1500-luvun alkuvuosiin ajoittuva kuvaus, jonka mukaan poroja paimennettiin lampaiden tavoin ja tuotiin aina yöksi karjapihan tapaiselle paikalle suojaan. Poronhoito muuntui elinkeinona tunturiseutujen suurporonhoidoksi varsin nopeasti 1500-luvun loppupuolella ja 1600-luvun alkupuolella, joskin jo 1500-luvulla porot olivat olleet veronmaksuyksikkönä birkarlien kantamassa lapinverossa. Kuningas Kaarle IX:n verouudistuksissa 1600-luvun alkuvuosina porot yritettiin ottaa myös mukaan kymmenysveron piiriin, sillä Lapissa ei maaveropohjainen metodi ollut mahdollista. Uudistus epäonnistui, eikä 1600-luvun alussa toteutettu esimerkiksi poronhoidon suojelua yksinomaiseksi lappalaiselinkeinoksi, kuten joissakin yhteyksissä on haluttu esittää. Pienimuotoinen kesyporojen hyödyntäminen oli keskittynyt Pohjois-Fennoskandian ja Kuolan metsäseuduille. Myös muutamilla pohjoisen Pohjanmaan talonpojilla oli jo 1600-luvulla käytössään poroja, vaikkakin ilmeisesti vain vetojuhtina, mutta Kuusamon seudulle muuttaneet talonpojat omaksuivat 1700-luvun alkuvuosiin mennessä nopeasti myös poronhoidon taloutensa keskeiseksi elinkeinoksi. Nimenomaan Kuusamo oli ensimmäinen varsinainen poronhoitoalue Kemin Lapissa. Maankäytön kannalta Kuusamon poronhoito oli osana tilataloutta, mutta porojen paimennus oli silti vapaata koko pitäjän alueella. Täysnomadinen poronhoito levisi 1600-luvulla nykyisen Enontekiön alueelle, edelleen Koutokeinoon ja 1700-luvulla Utsjoelle ja Kuolan niemimaalle. Poromäärien voimakas kasvu 1700-luvulla johti poronomadien yksityisen veromaainstituution murtumiseen, sillä laidunnusalueet laajentuivat pois yksityisiltä nautintamailta. Pääelinkeinona ollutta suurporonhoitoa ei myöskään sidottu tilajärjestelmään. Sen sijaan metsä-lapin alueella, siis myös Kemin Lapissa, aiemmin lappalaisiksi kirjattu väestö siirtyi 1760-luvulla tilatalouteen, jossa poronhoidosta tuli sivuelinkeino. Poronhoitoa ei kuitenkaan rajoitettu missään vaiheessa yksinomaan lappalaiselinkeinoksi ja pelkästään saamelaiseksi maankäyttömuodoksi, mutta suurporonhoito nähtiin 1700-luvulta lähtien ainoana hyväksyttävänä lappalaiselinkeinona. Valtiovallan näkemyksen mukaan sitä sopi harjoittaa laajamittaisesti niillä seuduilla, joissa maataloudella ei ollut mahdollisuuksia. Porotalous sopi kuitenkin erinomaisesti myös havumetsävyöhykkeen pohjoisosiin. Niinpä huolimatta kruunun tavoitteista levisi laajamittainen poronhoito Kuusamon lisäksi 1700-luvulla Kittilään ja Sodankylään. Varsinkin Kittilän pohjoisosaan muodostui jo 1700-luvulla vahva, lähinnä Jukkasjärveltä muuttaneiden saamelaisperhekuntien poronhoitoon perustunut asutuspohja, joka muuntui nopeasti talonpoikaiseksi. Poromäärät nousivat myös suuriksi 1700-luvulla erityisesti juuri Kittilässä, jossa laskettiin vuonna 1774 olevan jo noin 1 500 eloporoa. Muualla Kemin Lapissa luvut olivat vaatimattomia vaikkakin hiljalleen kasvavia. 1800-luvun puolivälissä poronhoito oli merkittävänä elinkeinona muutamilla yksittäisillä Kittilän pitäjän isännillä, Enontekiöllä, Sodankylän Kemikylässä ja Sompiossa sekä Inarin kalastajasaamelaisilla. Poromäärien kehitys oli kuitenkin aaltoliikettä läpi 1800-luvun. Enontekiöllä oli 1880-luvulla noin 4 000 5 000 poroa, Kittilässä alle 3 000. Sen sijaan poronhoito kasvoi erittäin vauhdikkaasti Lapinmaan ulkopuolella Pohjois-Suomessa. Vuosisadan loppupuolella suu- 3

rimmat poropitäjät olivat aluksi Inari ja sittemmin Kuusamo, Kuolajärvi ja Rovaniemi. Sodankylässä poromäärät lähtivät erittäin nopeaan kasvuun 1800-luvun loppuvuosina. Ratkaisevan tärkeä tekijä suomalaiselle poronhoidolle oli paliskuntajärjestelmän luominen. Sen esiasteet syntyivät jo 1770-luvulla Kittilään poronhakuyhtyminä. Niiden muodostumiseen johtivat paitsi työlään paimennuksen helpottaminen myös osakkaiden muodostamat yhteiset laidunmaat. Myös kruunun yleismaat olivat laidunalueita. Poronhoidon yhteistoiminnallisesta osuuskunnasta eli paliskuntajärjestelmästä tuli käytännössä pakollinen vuonna 1898, kun senaatti määräsi, että ainoastaan paliskuntaan kuuluvilla tuli oikeus laiduntaa porojaan valtionmailla. Näin poronhoidolle toisaalta myös taattiin vapaa laidunnusoikeus mutta määriteltiin perusta nykyaikaan saakka kantaneille poronhoidon säädöksille vuosien 1932 ja 1990 lakien kautta. Paliskuntajärjestelmä aiheutti ristiriitoja varsinkin Enontekiöllä, kun taas Sodankylän paliskunnissa poronhoito kasvoi monilla tiloilla käytännössä pääelinkeinoksi. Osaltaan suotuisaa kehitystä edesauttoi 1800-luvun loppuvuosina metsähallituksen tuki poronhoidolle. Ratkaisevaa oli maankäytön kannalta, että poronhoidosta tuli sellainen kompensoiva elinkeino, joka pystyi korvaamaan menetetyn peuranpyynnin ja maatalouden ongelmat sekä turvasi yksittäisten perheiden toimeentulon. Sodankylässä todettiinkin vuonna 1900: Sillä jolla poroja on, on hänellä myös täydellinen syrjäelinkeino. Poronhoidosta tuli myös saamelaista kulttuuria ylläpitävä voimatekijä, joskin se oli jossain määrin myös sitä yksipuolistava. Paliskuntajärjestelmän ansiosta poronhoitoa pystyttiin myös harjoittamaan suurimuotoisena elinkeinona lähes koko Pohjois-Suomessa. Nopean kasvun ongelmat olivat kuitenkin nähtävissä jo 1910-luvulla. Ylisuuret poromäärät laskivat elinkeinon kannattavuutta ja porojen ravinnonsaanti heikentyi laidunmaiden kulumisen vuoksi. Niistä tulikin pysyviä poronhoidon ongelmatekijöitä. Poro- ja metsäsopimukset valtion metsissä saamelaisten kotiseutualueella Pertti Heikkuri, Metsähallitus Poro- ja metsäsopimukset saamelaisten kotiseutualueen valtion talousmetsissä tehtiin kolmessa eri vaiheessa vuosina 2009-2010. Ns. Nellimin sopimuksen jälkeen kiistoista sovittiin Metsä-Lapin alueella keskisessä Lapissa ja viimeiseksi neljän paliskunnan alueella Ylä-Lapissa. Kesällä 2009 kolme nellimiläistä poromiestä ja Metsähallitus sopivat eri oikeusasteisiin ja YK:n ihmisoikeuskomiteaan asti edenneen kiistansa. Sopimuksessa määriteltiin Nellimin seudulta alueet, missä Metsähallitus voi harjoittaa metsätaloutta ja toisaalta alueet, missä hakkuita ei suoriteta seuraavan 10 tai 20 vuoden aikana. Samalla sopimuksella osapuolet päättivät kaikki oikeustoimet toisiaan kohtaan. Kiista Keski-Lapin vanhoista metsistä saatiin sovittua syksyllä 2009 alueen eri toimijoiden kesken. Mukana neuvotteluissa olivat alueen kunnat, paliskunnat, Metsähallitus, paikalliset sahat ja Greenpeace. Neuvottelun tuloksena luonnontilaisimmat osat tarkastelluista alueista siirrettiin Metsähallituksen omalla päätöksellä metsätalouskäytön ulkopuolelle. Sopimus koskee saamelaisten kotiseutualuetta Lapin paliskunnan osalta. Syksyllä 2010 saatiin päätökseen neuvottelut tärkeiden porolaidunalueiden metsien käytöstä Muotkatunturin, Muddusjärven, Hammastunturin ja Paatsjoen paliskuntien valtion metsätalousalueilla Ylä-Lapissa. Sopimukset ovat jatkoa ns. Nellimin sopimukselle. Neuvotteluissa olivat mukana paliskuntien hallitukset ja Metsähallitus. Neuvottelujen tuloksena merkittävät osat tärkeistä laidunalueista rajattiin metsätaloustoiminnan ulkopuolelle 20 vuodeksi. Osalle alueita sovittiin erilaisia 4

metsänkäyttörajoituksia. Erikseen sovittiin rajoituksia muun muassa jäkälämaiden maanmuokkauksille ja tienrakennukselle paliskuntien käytössä oleville valtion maille. Metsätalous poronhoitoalueella Mikko Hyppönen, Metsäntutkimuslaitos Suomen poronhoitoalueella on 56 paliskuntaa. Poronomistajat ovat paliskuntien osakkaita. Poronomistajia on runsaat 5000 ja poroja noin 200 000. Poronhoito on mahdollista poronhoitoalueella maanomistusoikeudesta riippumatta. Poronhoitoa säätelevät poronhoitolaki ja asetus, joiden noudattamista valvovat Lapin ja Oulun lääninhallitukset. Poronhoitolain 2. pykälässä todetaan, että erityisesti poronhoitoa varten varatulla alueella, jonka eteläraja kulkee Muoniosta Pohjois-Sallaan, valtion maata ei saa käyttää siten, että siitä koituu poronhoidolle huomattavaa haittaa. Suuri osa poronomistajista on myös metsänomistajia. Mitä poro syö? Kesällä poro syö enimmäkseen puiden ja pensaiden lehtiä, heiniä, saroja, ruohoja ja jäkäliä. Syksyllä se kerää vararavintoa talvea varten syömällä sieniä jäkälien ja heinien lisäksi. Alkutalvesta se syö jäkälän ohella heiniä, erityisesti metsälauhaa. Keskitalvella poro syö ensisijaisesti tärkeimpiä talviravintokasvejaan jäkäliä. Erityisen haluttuja ovat maassa kasvavat poronjäkälät. Jäkäliä poro kaivaa metsässä ja tuntureilla niin kauan kuin lumen paksuus ja kovuus eivät ole esteenä. Muutkin kasvit kuten varvut, heinät, sarat ja pensaiden oksat kelpaavat ravinnoksi. Kevättalvella kaivamisen vaikeuduttua poro alkaa syödä puiden rungolla ja oksilla kasvavia jäkäliä, luppoja. Osan luposta poro ylettyy syömään puun rungolta ja oksilta. Valtaosan syömästään luposta se saa kuitenkin hangelta, jolle luppoa varisee puista lumen ja tuulen mukana pitkin talvea. Tunturiseuduilla poro syö tunturikoivun rungolla kasvavia luppo- ja karvelajeja. Nykyisin poroja ruokitaan talvisin lähes koko poronhoitoalueella joko maastossa tai tarhassa, jolloin poroille annetaan kuivaa heinää, jäkälää sekä säilö- ja täysrehua. Metsät poron talvilaitumina Poronhoitoalueen eteläosissa jäkälää kasvaa runsaasti kuivilla ja karukkokankailla. Ylä-Lapissa myös kuivahkot kankaat ovat tärkeitä jäkälälaitumia. Jäkälän määrä lisääntyy muutenkin etelästä pohjoiseen. Luppoa esiintyy sekä kuusi- että mäntymetsissä. Parhaat luppometsät ovat yleensä iäkkäitä, uudistuskypsiä metsiä tai vähintään varttuneita kasvatusmetsiä. Luppoa voi joskus esiintyä myös nuoremmissa, tiheissä metsiköissä. Valosta hyötyvä metsälauha on tuoreiden ja kuivahkojenkin kankaiden uudistusalojen ravintokasvi. Poron vaikutus metsiin Poro voi vaikeuttaa männyn luontaista uudistamista vahingoittaessaan taimia jäkälää kaivaessaan. Toisaalta taimettuminen voi myös helpottua ja nopeutua poron ohentaessa jäkäläpeitettä ja jopa muokatessa kevyesti maata. Metsätalouden kannalta olisikin toivottavaa, että uudistamisen alkuvaiheessa porot kaivaisivat uudistusalalla ja taimettumisen jälkeen taas pysyisivät muutaman vuoden sieltä poissa. Näin syntyneet männyntaimet saisivat rauhassa kehittyä taimikoksi. Kesälaidunalueilla lehtipuiden kehittyminen saattaa poron syönnin vuoksi pysähtyä tai estyä kokonaan. Siksi koivun viljely edellyttää yleensä uudistusalan aitaamista. Koivua ei kuitenkaan yleensä 5

viljellä poronhoitoalueella. Runsaasti lehtipuustoa kasvavilla uudistusaloilla porojen syönnistä on hyötyä vesakontorjuntatarpeen vähentyessä. Metsätalouden vaikutus porolaitumiin Metsäntutkimuslaitos (Metla) ja Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos (RKTL) ovat jo kauan seuranneet poron talviravintokasvien määriä suurimman kestävän poromäärän arvioimiseksi. Metlan valtakunnan metsien inventointien (VMI) yhteydessä 1970-luvulla aloittamien porolaiduninventointien tulosten mukaan jäkälien ja metsälauhan määrät ovat 1970-luvulta lähtien jatkuvasti vähentyneet poronhoitoalueen etelä- ja keskiosissa. Myös Inarissa metsälauhan ja jäkälän määrä oli vielä 1970-luvulla selvästi suurempi kuin 2000-luvun alussa. Luppo on sen sijaan jopa hienokseltaan lisääntynyt niin sanotulla luppoisuusindeksillä mitaten lähes koko poronhoitoalueella. Inventointeja on tehty vain poronhoitoalueella, missä metsätaloutta ja poronhoitoa harjoitetaan rinnan. Siksi ei ole pystytty kiistatta osoittamaan, mistä ravintokasvien biomassan väheneminen tarkkaan ottaen johtuu ja mitkä ovat poronhoidon ja metsätalouden osuudet vähenemisessä. Erityisesti maajäkälien vähenemisen syistä on kiistelty, mutta syitä lienee useita. Metsätalous vaikuttaa porolaitumiin erityisesti metsien uudistamisvaiheessa. Metsää uudistettaessa luppo yleensä häviää alueelta pitkiksi ajoiksi vanhan puuston mukana. Toisaalta aiemmin uudistetut ja nyt kasvatusvaiheessa olevat metsiköt alkavat saada luppoa niiden latvustojen sulkeutuessa. Jäkälikköjen kunto kärsii tilapäisesti koneiden liikkumisen, hakkuutähteiden ja mahdollisen maanmuokkauksen seurauksena. Uudistusaloille ilmestyy sen sijaan metsälauhaa, jolla on merkitystä porojen syys- ja keskitalvenkin ravinnossa. Muut metsätalouden aiheuttamat haitat liittyvät puunkorjuun häiriötekijöihin ja metsän pirstoutumiseen, mitkä lisäävät porojen liikkumiseen käyttämää energiaa ja poronhoidon kustannuksia. Metla on aivan viime aikoina selvittänyt laajan inventoinnin avulla poronhoidon ja metsätalouden erillis- ja yhteisvaikutuksia maajäkälien peittävyyteen ja biomassaan sekä männyn taimien esiintymiseen. Tämän inventoinnin tuloksia esitellään näillä poropäivillä kahdessa muussa esitelmässä. Kainuussa poronhoitoalueen rajalla tehdyn vertailututkimuksen tulosten mukaan poronjäkäläbiomassa oli laiduntamattomalla alueella moninkertainen laidunnettuun alueeseen verrattuna. Metsikön kehitysluokalla ei ollut merkitsevää vaikutusta biomassaan. Suurena syynä vähenemiseen oli siten porojen laidunnus. Vuosikymmenien aikana on todettu kasvupaikkojen yleisesti rehevöityneen koko maassa, minkä seurauksena poronjäkälät ovat vähentyneet hävittyään kilpailussa muun muassa sammalille ja varvuille. Rehevöitymisen syitä ei ole vielä selvitetty. Ylä-Lapissa erimielisyydet metsien hakkuista ovat aika ajoin johtaneet vakaviin ristiriitoihin joidenkin poronhoidon harjoittajien ja valtion metsätalouden välillä. Onneksi riidat on saatu ratkaistua. On tärkeää, että ristiriitojen välttämiseksi elinkeinojen välistä vuoropuhelua sekä niiden välisten suhteiden tutkimusta jatketaan, lisätään ja monipuolistetaan. Riitely vain haittaa kummankin paikallistalouden kannalta tärkeän elinkeinon harjoittamista ja imagoa. Luonnon käyttöön perustuvien elinkeinojen yhteensovittaminen ja sopuisa rinnakkaiselo on paikallistalouden ja -yhteisön hyvinvoinnin kannalta ensiarvoisen tärkeää niin Ylä-Lapissa kuin muuallakin. 6

Poron laidunnuksen vaikutus männyn luontaiseen uudistumiseen Pohjois-Suomessa Ville Hallikainen, Mikko Hyppönen ja Matti Lappalainen, Metsäntutkimuslaitos Poron laidunnuksen vaikutusta männyn taimien syntyyn Pohjois-suomen kuiville ja kuivahkoille kankaille on tutkittu jo noin sadan vuoden ajan. Laidunnuksella on sekä myönteisiä että kielteisiä vaikutuksia taimettumiseen. Toisaalta maa muokkaantuu laidunnuksen yhteydessä, mutta laidunnus muuttaa myös ekologisia olosuhteita (esim. lämpötalous ja lumipeite) ja tuhoaa taimia mekaanisesti. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää poron laidunnuksen vaikutus männyn luontaiseen uudistumiseen poronhoitoalueella. Metsiköiden kehitysvaihe vaihteli siemenpuustoisista uudistusaloista uudistuskypsiin metsiin. Taimimäärien eroja tarkastellaan laidunnetulla ja laiduntamattomalla alueella. Tutkimuksen perustana on poronhoitoalueelta mitatut 50 vertailuparia, jotka koostuvat laidunnetuista ja laiduntamattomista koealoista. Viisikymmentä vertailuparia pidetään toisistaan riippumattomina satunnaisina havaintoina malleissa. Kussakin vertailuparissa on yhteensä kymmenen 50 m 2 koealaa, 5 laidunnetulla ja 5 laiduntamattomalla alueella. Vertailuparit ovat metsien kehitysvaiheen ja maaston korkeuden ym. suhteen toisiaan vastaavia. Männyn taimista mitattiin lukumäärät, pituus sekä ikä. Yleistetty lineaarinen malli, jolla männyn taimimääriä selitettiin, oli kaksitasoinen, jossa riippumattomat 50 vertailuparia (aluetta) muodostivat ylemmän tason ja koealat alemman tason. Malli muodostettiin GEE-estimointia (Generalized Estimation Equations) käyttäen. Selitettävät männyntaimet oletettiin jakautuneen negatiivisen binomijakauman mukaisesti. Analyysissä käytetyllä mallilla ennustettu taimimäärä on laidunnetulla alueella 2,5 taimea 50 m 2 :n alueella. Vastaavasti laiduntamattomalla alueella malli ennusti 3,9 taimea 50 m 2 :n alueella. Hehtaarikohtaiset tamimäärät ovat laidunnetulla alueella 1250 kpl ja laiduntamattomalla alueella 1950 kpl. Kovariaatteina mallissa olivat männyn pohjapinta-ala (negatiivinen vaikutus), männyn taimien mediaanipituus koealalla (negatiivinen vaikutus) ja jäkälien peittävyys (positiivinen vaikutus). Metsien vaihtelevat kehitysvaiheet selittävät keskimäärin alhaisia taimimääriä. Tulokset viittaavat poron kielteiseen vaikutukseen mäntymetsien luontaiseen uudistumiseen. Sillä voi olla ratkaiseva merkitys erityisesti alueilla, missä luontainen uudistuminen on karujen luonnonolojen vuoksi ongelmallista. Poronhoidon ja metsätalouden vaikutukset maajäkälien määrään Anu Akujärvi, Helsingin yliopisto Poronjäkälät ovat poron tärkeintä talviravintoa ja niiden määrä on romahtanut viimeisten 30 vuoden aikana koko poronhoitoalueella. Jäkälien vähenemisen syistä on kiistelty jo pitkään. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, kuinka poron laidunnus ja metsätalous vaikuttavat maajäkälien peittävyyteen ja biomassaan. Aineisto kerättiin kesällä 2009 aidatulta rajavyöhykkeeltä ja sisämaan aidatuilta alueilta Lapissa. Aineisto koostui yhteensä 50 alueesta, joilla laiduntamattomat ja laidunnetut alueet muodostivat vertailuparit. Maajäkälien peittävyyttä ja biomassaa mallinnettiin lineaarisilla sekamalleilla. Peittävyysmallissa merkitsevimmät selittävät muuttujat olivat laiduntaminen ja puuston kehitysluokka. Laidunnetuilla alueilla maajäkälien peittävyys oli 7,5 % ja laiduntamattomilla alueilla 38 %. Nuorissa ja varttuneissa kasvatusmetsissä jäkälien peittävyys oli noin 80 % uudistuskypsien metsien jäkäläpeittävyydestä. Laidunnuksen ja kehitysluokan yhdysvaikutus oli merkitsevä selittäjä lähes 95 % todennäköisyydellä. Laidunnetuilla alueilla peittävyys oli uudistusvaiheen metsissä ja nuorissa kasvatusmetsissä noin puolet uudistuskypsien metsien jäkäläpeittävyydestä. Laidunnus 7

siis voimisti kehitysluokan vaikutusta maajäkälien peittävyyteen. Puuston varjostusta kuvaava runkoluvun ja latvuspeittävyyden tulo vaikutti myös negatiivisesti maajäkälien peittävyyteen. Biomassamallissa laiduntaminen ja vuotuinen lämpösumma olivat merkitsevimmät selittäjät. Laidunnetuilla alueilla maajäkälien biomassa oli 190 kg ha -1 ja laiduntamattomilla alueilla 3 600 kg ha - 1. Lämpösumma ja puuston varjostusta kuvaava runkoluvun ja latvuspeittävyyden tulo vaikuttivat negatiivisesti maajäkälien biomassaan. Puuston kehitysluokka sekä laidunnuksen ja kehitysluokan yhdysvaikutus olivat myös merkitseviä selittäjiä mallissa. Laiduntamattomilla alueilla kehitysluokka ei vaikuttanut merkitsevästi jäkälien biomassaan. Laidunnetuilla alueilla biomassa oli suurin uudistuskypsissä metsissä. Uudistusvaiheen metsissä, nuorissa kasvatusmetsissä ja varttuneissa kasvatusmetsissä biomassa oli 30 40 % uudistuskypsien metsien jäkäläbiomassasta. Sekä jäkälien peittävyys että biomassa olivat suuremmat lajittuneilla mailla kuin moreenimailla. Tutkimuksen mukaan puuston kehitysluokka vaikuttaa maajäkälien peittävyyteen sekä laiduntamattomilla että laidunnetuilla alueilla. Laidunnus vahvistaa kehitysluokan vaikutusta. Kehitysluokan vaikutus biomassaan on merkitsevä ainoastaan laidunnetuilla alueilla. Kehitysluokka ja puuston varjostus kuvaavat metsätalouden välillisiä vaikutuksia maajäkälien määrään. Maatalous maan käyttäjänä Lapissa Antti Hannukkala, MTT Lapin maataloudella on pitkät perinteet. Uudisasukkaat tulivat satoja vuosia sitten pääasiassa jokivarsia pitkin ja asettuivat mikroilmastollisesti edullisille paikoille. Nykyinen maatalouden rakenne ja sijainti on muotoutunut vuosisatojen saatossa, jota ovat muovanneet mm. isojako, Lapissa päätökseen 1880-luvulla, sekä sotien jälkeinen asutustoiminta. Viimeiset asutustilat muodostettiin vasta 1960-luvulla. Nykyinen maaseudun rakennemuutos on myös muovaamassa maatalouden maankäyttöä tilojen koon kasvun, tilaluvun pienenemisen ja tuotannon keskittymisen myötä. Vuonna 2008 Lapin n. 1 750:llä peltotukea saaneella tilalla oli käytössään 45 000 hehtaaria peltoa sekä metsämaata hieman alle 200 000 ha ja muuta maata reilut 125 000 hehtaaria. Päätuotantosuunta oli lypsykarjatalous 550 tilalla, josta tähän vuoteen mennessä on tullut vähennystä noin 70 tilaa. Paikkasidonnaisia kotieläintiloja oli lihanautatiloja n. 150 sekä lammastiloja noin 100 kappaletta. Erikoiskasvien, kuten peruna, marjat, tuotantoa harjoitti noin 80 tilaa. Tilastoinnissa käytettyä muuta kasvintuotantoa oli lähes 800 tilalla. Lisäksi tilat ovat perinteisesti monialaisia, siis toimeentuloa saadaan monesta lähteestä, kuten porotaloudesta. Tilojen lukumäärä ja sijainti ovat alueellisesti kuitenkin hajaantuneet hyvin epätasaisesti. Tilojen lukumäärän perusteella Kemi-Tornion, Itä-Lapin ja Rovaniemen seutukunnat ovat alueellisia keskittymiä. Pohjoiseen mentäessä tilojen lukumäärä vähenee ja esimerkiksi Enontekiöllä oli 2008 20 peltotukea hakenutta tilaa. Samoin peltopinta-alalla mitattu tilojen keskikoko on eri Lapin osissa erilainen. Kemi-Tornio alueella se on suurin, yksittäisistä kunnista korkein keskipeltopinta-ala on Torniossa, 38 hehtaaria ja pienin Utsjoella, 8,8 hehtaaria. Samoin tuotantomuodon mukaan tilat sijoittuvat eri tavalla, Kemi-Tornio alueella on Lapin lypsykarjatiloista neljännes. Porotalouden kannalta on huomioitava, että Lapin peltoalasta on merkittävä osa, yli 6000 ha, poronhoitoalueen ulkopuolella, nimittäin Keminmaalla ja Torniossa. Arvioni on, että Lapin maatalouden ja poronhoidon välit tulevat lähenemään. Pelloilla laiduntavat porot voivat aiheuttaa ongelmia maanomistajan ja paliskunnan välillä, mutta meillä on menossa poronhoidossakin rakenne- ja kulttuurimuutos. Eläimet tarvitsevat rehua, joka on helpoimmin tuotettavissa pelloilla ja perinteisen maatalouden keskittyminen ja tilakoon kasvu johtaa pakosta uusien tuotantovaihtoehtojen ja yhdistelmien hakemiseen. Tämä on välttämätöntä, jos aiomme pitää koko Lapin maaseudun asuttuna. 8

Porotalous ja maankäytön suunnittelu Timo Jokelainen, Lapin ELY-keskus Porotalous on maankäytön suunnittelussa mielenkiintoinen asia. Muista maankäyttömuodoista poiketen se varaa käyttöönsä liki koko Lapin maa-alueen. Siis melkein missä tahansa ja mitä tahansa suunnitellaan, yksi yhteen sovitettavista maankäyttömuodoista on porotalous. Tässä esityksessä tarkastellaan kaavoituksen ja ympäristövaikutusten arvioinnin mukaisia menettelyjä ja niiden kehittämismahdollisuuksia ja -tarpeita porotalouden huomioon ottamisessa. Näkökulma on kuntakaavoitusta ohjaavan viranomaisen näkökulma. Alueidenkäytön paineet ovat myös harvaan asutuilla alueilla murroksessa erityisesti Itä- ja Pohjois- Suomessa. Mineraalialan voimakas nousu ja uusiutuvan energian tuottamiseen liittyvät tuulipuistohankkeet kohdistuvat usein alueille, jotka aiemmin ovat olleet poronhoidon käytössä. Minkä tahansa teollisen toiminnan tuominen harvaan asutulle alueelle merkitsee yhteiskunnan toiminnan kannalta välttämättömien rakenteiden luomista: tarvitaan rautateiden, tieväylien, sähkölinjojen ja muiden infrastruktuurien rakentamista ja ylläpitoa. Jotta eri maankäyttömuotojen tarpeita ja toimintaedellytyksiä - porotalous mukaan lukien - voidaan sovittaa yhteen, tarvitaan tietoa näiden maankäyttömuotojen, elinkeinojen ja toiminnan vaatimuksista, niiden nykytilasta, kehityksestä ja sekä tämänhetkisistä että tulevaisuuden tarpeista. Kaavoitus on yhteensovittamista Valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden (VAT) mukaan poronhoitoalueella poronhoidon alueidenkäytölliset edellytykset tulee turvata. Maankäyttö- ja rakennuslain (MRL) mukaan alueidenkäytön suunnittelussa on VAT:eet otettava huomioon ja niiden toteuttamista edistettävä. Käytännössä tämä tapahtuu kaavoituksen kautta. MRL:n mukainen alueiden käytön suunnittelujärjestelmä koostuu kolmesta kaavatasosta: maakunta-, yleis- ja asemakaavoista. Maakuntakaavassa esitetään alueiden käytön ja yhdyskuntarakenteen periaatteet ja osoitetaan maakunnan kehittämisen kannalta tarpeellisia alueita. Yleiskaavan tarkoituksena on maankäytön yleispiirteinen ohjaaminen sekä toimintojen yhteen sovittaminen. Asemakaava taas laaditaan alueiden käytön yksityiskohtaista järjestämistä, rakentamista ja kehittämistä varten. Kaavoituksen erityispiirre on, että kaavaprosessissa eri intressit pyritään sovittamaan yhteen. On syytä huomata, että kaikkea alueidenkäyttöä ohjaavat valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet koostuvat useista, keskenään jopa ristiriitaisista tavoitteista. Kaavaratkaisun tulee edistää osaltaan kaikkia kaavan suunnitteluun liittyviä valtakunnallisia alueidenkäyttötavoitteita ja sovittaa ne yhteen. Porotalouden toimintaedellytysten turvaamisen lisäksi kaavaratkaisussa voi tulla turvattavaksi muiden elinkeinojen, esimerkiksi kaivostoiminnan ja myös esimerkiksi asumisen edellytysten säilyminen. Lappilaisissa suunnittelukäytännöissä porotalous on huomioitu eriasteisesti eri suunnittelun tasoilla ja eri alueilla. Poronhoidon ja muiden maankäyttömuotojen yhteensovittamistarpeita on kaikilla kaavatasoilla, joskin suurimmillaan se on maakunta- ja yleiskaavoissa. Maakunnan liitto on maakuntakaavoituksessa käyttänyt jo pitkään porotalouteen liittyviä suunnittelumääräyksiä ja maakuntakaavoissa käytettäviä "poromerkintöjä ja -määräyksiä" kehitetään edelleen informatiivisempaan ja poronhoidon tarpeet paremmin huomioon ottavampaan suuntaan. Länsi-Lapin maakuntakaavatyön yhteydessä mietitään tällä hetkellä, miten porotalouteen koskevia merkintöjä voitaisiin kehittää. Tätä kehittämistä tehdään tiiviissä yhteistyössä maakunnan liiton, ELY:n, ympäristöministeriön ja alueen paliskuntien kanssa. Kuntakaavoissa, yleis- ja asemakaavoissa poronhoidon huomioon ottamista koskevat merkinnät ja määräykset vaihtelevat. Kaavoitusta ohjaavan viranomaisen 9

haasteena onkin saada yhtenäisyyttä ja yhteistyötä myös kuntakaavoitukseen. Asemakaavoissa, joita laaditaan rakennetun ympäristön kehitystä ohjaamaan kuntataajamiin ja matkailukeskusten alueille, yhteensovittamisen tarve ei ole useinkaan kovin suuri, silti yhtenäiset käytännöt myös asemakaavoissa olisivat hyväksi. Poronhoidon maankäytöllinen erityispiirre johtaa konkreettisessa kaava-asiakirjassa siihen, että koko kaava-alueelle kohdistuvat yleismääräykset ovat tärkeässä roolissa. Jotta poronhoidon tarpeet saadaan riittävällä tavalla turvattua, tarvitaan yleismääräysten ohella myös kaavamerkintöjä ja kaavamääräyksiä, jotka kohdistuvat tiettyihin poronhoidon kannalta erityisen tärkeisiin alueisiin ja paikkoihin. Tällaisia voivat olla esimerkiksi tärkeät vasomisalueet, erotusaitojen lähialueet tai tärkeät kulkureitit. Lapissa suuria hankkeita Lapissa on käynnissä lukuisia suuria hankkeita, joilla on vaikutusta porotalouden edellytyksille. Tärkeimpiä näistä ovat tuulivoimahankkeet, kaivokset ja sähkönsiirtolinjat sekä erilaiset liikenneväylähankkeet. Myös matkailuhankkeilla ja porotalouden edellytyksillä on suora ja usein voimakas kytkentä. Suuret hankkeet osoitetaan ensisijassa maakuntakaavassa, esimerkiksi Soklin kaivoksen ja siihen liittyvien rata- ja sähkönsiirtolinjausten tavoin. Suurten kaivoshankkeiden yhteydessä laaditaan myös yleiskaava alueen maankäyttöä yleispiirteisesti, mutta maakuntakaavaa tarkemmin ohjaamaan, sekä asemakaava tärkeimmän rakentamisen alueen maankäyttöä ohjaamaan. Usein näihin hankkeisiin liittyy myös YVA-menettely (ympäristövaikutusten arviointimenettely). Toisena esimerkkinä voi nostaa Kuolavaara-Keulakkopään tuulipuistohankkeen, joka on osoitettu Pohjois-Lapin ja Tunturi-Lapin maakuntakaavoissa. Alueella on käynnissä YVA-menettely, joka on selostusvaiheessa, eli yhteysviranomainen on eri osallisten kannanottojen pohjalta laatimassa lausuntoa YVA-selostuksesta. Lisäksi alueelle laaditaan tuulivoimayleiskaavaa, joka 1.4.2011 voimaan tulleen MRL:n muutoksen mukaan mahdollistaa rakennuslupien myöntämisen suoraan yleiskaavan perusteella. Kaavoitus- ja YVA-asioissa on paljon tietotarpeita, jotka monien muiden asioiden ohella koskettavat porotaloutta. Kaavoituksessa tehtävät ratkaisut perustuvat vaikutusten arviointiin muun muassa ympäristöllisten, sosiaalisten ja taloudellisten seikkojen näkökulmista. Jotta suunnitelmia ja vaikutusarviointeja voidaan tehdä, tulee asioista (mm. poronhoidosta) olla riittävästi tietoa. Suunnittelun yhteydessä tietoa kerätään tarvittaessa vaikka haastattelumenetelmällä. Olisi kuitenkin tärkeää, että tietoa olisi mahdollisimman kattavasti olemassa kirjallisessa ja sähköisessä paikkatietomuodossa. Porotalouteen liittyvä paikkatietoaineisto on vielä kehittymätön ja sitä tulisi parantaa, jotta porotalouteen liittyvät seikat tulisivat paremmin suunnittelussa huomioiduiksi. Suomen ympäristökeskuksen (SYKE), Riista- ja kalatalouden tutkimuskeskuksen (RKTL), Paliskuntainyhdistyksen, ympäristöministeriön, Lapin liiton, RAMK.n / SAKK:n ja Lapin ELY-keskuksen kesken on suunniteltu POROT-hanketta (Porotalouden paikkatietokanta ja sen hyödyntäminen maankäytön suunnittelussa). Hankkeen toteuttajina olisivat SYKE ja RKTL ja sen tavoitteena on tuottaa porotalouteen, porolaitumiin ja porolaidunympäristöön liittyvät paikkatietoinformaatio sähköisen käyttöjärjestelmän kautta eri käyttäjäryhmiä palvelevassa muodossa. Osallistaminen ja osallistuminen tärkeää Suunnitteluprosesseihin liittyy myös osallistamista. Osallistamisen tarkoitus on kerätä tietoa ja näkemyksiä hankkeeseen liittyen. Kaavoitusprosessi eri kaavalajeissa etenee pääsääntöisesti kahden nähtävillä pidon -menettelyä noudattaen: ensin osallisilta halutaan kommentteja, mielipiteitä ja muistutuksia kaavaluonnoksesta ja sitten kaavaehdotuksesta. Olisi hyvä, että kaavoittaja olisi vuo- 10

rovaikutuksessa ja saisi riittävät tiedot suunnittelua varten paliskunnilta jo kaavan valmisteluvaiheessa (luonnosvaihe). Kaavahankkeisiin liittyen pidetään myös usein yleisötilaisuuksia. Useissa kaavahankkeissa järjestetään myös neuvotteluja paliskuntien kanssa (esim. poronhoitolain 53 :n mukaiset neuvottelut), jotta riittävä tieto kaavaratkaisun tekemiseksi saadaan kerätyksi. Lopuksi on vielä todettava, että porotalouteen liittyvä erityispiirre, liki koko Lapin maa-alueen kattavuus, tulisi ottaa huomioon maankäyttöä suunniteltaessa. Tarvitaan eri maankäyttömuotojen ennakoivaa yhteensovittamista tavalla, joka on kaikille osapuolille hyväksyttävässä muodossa. Tässä asiassa tarvitaan muun muassa ajantasaista ja laajasti hyödynnettävää paikkatietoaineistoa. Aluksi totesin, että kaavoitus on pitkälti eri maankäyttömuotojen yhteensovittamista. Sen lisäksi kaavoitus on myös kompromissien tekemistä. Kukaan ei välttämättä pelkästään voita, mutta kenenkään ei myöskään pitäisi kovin paljon hävitä. Matkailu, paikalliset elinkeinot ja aluekehitys: esimerkkinä Inarin kunta Pekka Kauppila, Oulun yliopisto Valtakunnantasolla matkailun kehittämisessä korostetaan matkailukeskusvetoisuutta. Suomen matkailustrategiassa todetaan, että matkailusektorin sisäisen kehityksen yhtenä keskeisenä tavoitteena on matkailukeskittymien ja -verkostojen vahvistaminen. Strategiassa esitetään matkailukeskuksille ja muille maantieteellisille keskuspaikoille, kuten kaupungeille, veturiroolia matkailun myynnissä, mihin muut toimijat ovat verkostoituneet. Ympäristöministeriön Suomen aluerakenteen kehityskuvatarkastelussa puolestaan painotetaan, että varsinkin Pohjois- ja Itä-Suomelle aluerakenteellisesti tärkeitä, palveluiltaan monipuolisia luontomatkailukeskittymiä tulee vahvistaa kestävän kehityksen mukaisesti. Lisäksi Lapissa matkailukeskittymillä katsotaan olevan merkittävä rooli sekä toimeentulonlähteenä että palvelujen turvaajana. Valtaosa maamme matkailukeskuksista sijaitsee Pohjois-Suomessa, jossa ne ovat harvaan asuttujen seutujen matkailun edistämisen solmukohtia. Pohjois-Suomen suurissa matkailukeskuksissa matkailukeskusvetoinen kehittäminen on ollut aluekehityksen mittareilla tarkasteltuna myönteistä. Tilastokeskuksen mukaan vuosina 1993 2009 neljään suureen keskukseen Leville, Rukalle, Saariselälle ja Ylläkselle syntyi uusia yritystoimipaikkoja noin 250, vuosina 1980 2006 uusia työpaikkoja yli 1 400 ja vuosina 1970 2007 vakituisen väestön määrä kasvoi reilulla 1 300 asukkaalla. Matkailukeskusten positiivisen kehitysprosessin tuloksena ne ovat enklavisoituneet, erillisalueellistuneet, ympäröivästä sosiaalis-taloudellisesta rakenteesta paikallistasolla. Esimerkiksi Inarin kunnan tapauksessa tämä tarkoittaa sitä, että Saariselkä muodostaa Ivalon kuntakeskuksen ja Inarin kirkonkylän kanssa klassista aluekehityksen keskus periferia-mallia tulkiten ytimen kunnan muiden osa-alueiden ja kylien ollessa periferiaa. Aluekehityksen näkökulmasta matkailukeskusvetoisuuden haasteena on se, kuinka levittää myönteisiä sosiaalis-taloudellisia vaikutuksia kehittyvistä keskuksista, ytimistä, ympäröivään aluerakenteeseen, periferiaan, paikallistasolla. Tässä tarvitaan tiivistä alueellis-toiminnallista yhteistyötä sekä matkailuelinkeinon sisällä että matkailuelinkeinon ja muiden elinkeinojen välillä. Edellisellä tarkoitetaan matkailukeskusten ja ympäröivän alueen yhteistyötä matkailusta välittömästi hyötyvien elinkeinojen kesken esimerkiksi alueellisten matkailutuotepakettien avulla. Tässä näkökulmassa paikalliset elinkeinot, porotalous mukaan lukien, ovat oleellinen osa paikallista luonto- ja kulttuurivetovoimaa erilaisine ohjelmapalveluineen. Jälkimmäisessä on kyse matkailukeskusten ja ympäröivän alueen yhteistyöstä matkailusta välillisesti hyötyvien paikallisten elinkeinojen kesken. Tässä tapauksessa ympäröivän alueen paikalliset elinkeinot toimittavat tavaroita ja palveluita matkailukeskusten yrityksille. Lisäksi matkailukeskusvetoisuus tarjoaa syrjäseutujen paikallisille elinkeinoille mahdollisuuden suoramyyntiin matkailijoille keskuksissa. Inarin kunnan tapauksessa matkailun myönteisten aluekehitysvaikutusten lisääminen, alueellistoiminnallinen yhteistyö, voidaan jäsentää spatio-funktionaaliseksi malliksi. Kyseisessä mallissa 11

ytimen, Saariselkä Ivalo Inari-kehityskäytävän, ja periferian, kunnan muiden osa-alueiden ja kylien, alueellista ja toiminnallista yhteistyötä tiivistetään matkailuelinkeinon sisällä sekä matkailuelinkeinon ja muiden paikallisten elinkeinojen välillä. Edellinen on esillä myös Saariselän matkailustrategiassa. Käytännössä haasteita yhteistyölle asettavat paikallisten matkailutuotteiden ja välillisten tuotteiden saatavuuteen ja määrään, laatuun sekä hintaan liittyvät tekijät. Matkailuelinkeinon näkökulmasta porotalous on mielenkiintoinen yhteistyökumppani, sillä matkailun ja porotalouden kytkentöjä voidaan hyödyntää sekä matkailuelinkeinon sisällä että matkailuelinkeinon ja muiden elinkeinojen välillä. Porotalous tarjoaa yhtymäkohtia alkutuotantoon (esim. lihantuotanto), jalostukseen (esim. elintarvikkeet, matkamuistot) ja palveluihin (esim. porosafarit). Samoin käsityöala (esim. nahka- ja luutyöt) on kytköksissä porotalouteen. Porokilpailut ovat myös merkittäviä matkailutapahtumia matkailukeskusten ulkopuolella. Lisäksi poroa ja porotaloutta hyödynnetään runsaasti matkailualueiden ja -keskusten imagontuottamisessa ja matkailumarkkinoinnissa. Lopputuloksena matkailuelinkeinon ja porotalouden yhteistyö aikaansaa myönteisiä sosiaalis-taloudellisia vaikutuksia laajemmin kohdealueella kuin pelkästään matkailukeskuksissa. Vallitseva valtakunnantason matkailukeskusvetoinen kehittämispolitiikka on otettava huomioon sekä matkailukeskusten että niitä ympäröivien alueiden strategioissa paikallistasolla. Alueellis-toiminnallisesta yhteistyöstä hyötyvät matkailukeskukset, ytimet, ja ympäröivä alue, periferia. Näin ne täydentävät toisiaan muodostaen monipuolisen alueellisen matkailutuotteen, joka houkuttelee erilaisia matkailijasegmenttejä ja lisää matkailijoiden viipymää. Lisäksi välillisten vaikutusten kautta paikalliset elinkeinot tarjoavat työllistymis- ja toimeentulomahdollisuuksia kädentaitajille muillekin aloille kuin pelkästään (matkailu)palveluihin. On syytä muistaa, että matkailu voi olla hyvä renki mutta huono isäntä ; syrjäseutujen elinkeinorakenteen muutos yksipuolisesti maa- ja metsätaloudesta matkailuun on siirtymistä monokulttuurista toiseen. Yksipuolisuus, tässä tapauksessa matkailuvetoisuus, sisältää aina omat riskinsä, mutta matkailuelinkeinokytkennän kautta on mahdollista kehittää myös paikallisia elinkeinoja kuten porotaloutta. Porot ja liikenne Mauri Nieminen, Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, Porontutkimus Vuosina 1980-2002 Suomessa liikenteessä kuoli vuosittain keskimäärin noin 3 580 poroa. Poroista 89 % jäi autojen alle, 11 % kuoli rautateillä. Eniten porojen liikennekuolemia oli kuitenkin 1980-90- lukujen taitteessa, jolloin vuosittain kuoli liikenteessä jopa yli 5 000 poroa. Tuolloin paliskuntien eloporomäärät olivat myös korkeimmillaan. Vuonna 2002 liikenteessä kuoli vain 2 776 poroa (Kemppainen ym. 2003). Vuosina 2003-08 jäi autojen alle vuosittain keskimäärin noin 3 900 poroa. Vuonna 2009 kuoli maanteillä enää 3 300 poroa, mutta vuonna 2010 jäi auton alle taas 3 750 poroa (92,4 % liikennekuolemista) ja junan allekin 308 poroa (7,6 %). Paliskunnille porokorvaukset maksetaan autoilijoiden liikennevakuutusmaksuina, vuosittain noin 1,5 milj.. Ajoneuvojen korjauskulut ovat vuosittain jo yli 10 milj. (Kinnunen & Simonen 2010), ja poronlihaakin menetetään liikennevahingoissa yli 100 000 kg/vuosi. Liikennevahinkojen kokonaismenetykset vastaavat jo vuosittaista teurastuoton arvoa (noin 13 milj. ). Lapin ELY -keskuksen johdolla pyrittiin vuosina 2008-10 vähentämään porojen liikennekuolemia alustavien kokeilujen avulla, ja julkaistiin tarpeellisia suosituksia eri osapuolille, myös porotaloudelle (Kinnunen & Simonen 2010). RKTL:n Porontutkimuksessa on jatkettu edelleen porokolareiden määrän ja syiden selvittämistä. Tutkimusaineistossa vuosilta 2005-09 on yhteensä 14 700 porokolaria Liikennevakuutuskeskuksen (LVK) aineistosta ja 1 050 porokolaria Ajoneuvohallintokeskuksen (AKE) aineistoista. Aineistojen avulla selvitetään eri tekijöiden vaikutuksia porojen liikennekuolemiin. Tarkemmin tutkitaan auton alle jääneitä poroja 14 pahimmassa kolaripaliskunnassa (Ivalo, Näkkälä, Käsivarsi, Muonio, Alakylä, Oraniemi, Syväjärvi, Lappi, Pyhä-Kallio, Poikajärvi, Palojärvi, Oivanki, Pudasjärvi ja Pintamo). 12

Näissä paliskunnissa oli vuosina 2005-09 yli 500 porokolaria. Tutkimuksessa on jo kartoitettu pahimmat tieosuudet ja porokolaripaikat paliskunnissa. Maastokäyntien ja paliskuntien haastatteluiden avulla selvitetään porokolareiden tärkeimmät syyt ja mahdolliset toimenpiteet eri paliskunnassa ja varsinkin pahimmilla tieosuuksilla. Pyritään löytämään kestävät poronhoidolliset ratkaisut porojen liikennekuolemiin tutkimuspaliskunnissa. Vuosina 2009-10 tehtiin tutkimusta poronhoitoalueen pahimmassa kolaripaliskunnassa, Muonion paliskunnassa, jossa poronhoitovuonna 2010 jäi edelleen autojen alle 330 poroa. Muoniossa eloporoja on noin 6 000. Poroja ei juuri paimenneta, ja ne hakeutuvat myös teille. Muiden paliskuntien tapaan poroja myös ruokitaan, ja kesyyntyneet porot liikkuvat entistä enemmän taajamien (Muonio ja Ylläs), pihojen ja teiden läheisyydessä. Muoniossa on varsin tiheä tieverkko. Lähinnä eri teiden ja taajamien aiheuttaman infrastruktuurin peittoala on 2,6 % paliskunnan kokonaispinta-alasta. Infrastruktuurin vaikutusalueen on laskettu olevan jopa 25,5 %, kun valtatien vaikutusalueen leveytenä käytettiin 400, kantatien 100, paikallistien 50 ja metsätien 30 metriä (Kumpula ym. 2006). Nykyinen teknistynyt ja motorisoitunut poronhoito tarvitsee ja käyttää kuitenkin apuna poronhoidossa paljon myös tiestöä. Paliskunnan käsityksen mukaan eri teiden vaikutusalueiden leveydet ovatkin käytännössä huomattavasti pienempiä. Muonion paliskunnan ruokintaan tottuneet porot laiduntavat myös eri teiden välittömässä läheisyydessä, jopa tieluiskilla. Tämä lisää suuresti porojen kolaririskiä. Muoniossa maanteitä on yhteensä 373 km, ja poroja on noin16/maantiekilometri. Eniten liikennöityjä teitä ovat valtatie 21 välillä Kolari-Sonkamuotka, kantatie 79 välillä Muonio-Rauhala, kantatie 80 Ylläsjärven alueella sekä maantiet välillä Kolari-Muotkavaara, välillä Tiurajärvi-Kittilä ja välillä Ylläsjärvi-Hannukainen. Matkailu kesällä ja ruskaturismi syksyllä on Muoniossa varsin runsasta. Lämpimät säät kesällä ja varsinkin syyskesällä houkuttelevat myös poroja teille. Syksyllä poroja on paljon valtatie 21:n ja Torniojoen välisellä syyslaidunalueella, Muonion taajaman eteläpuolella. Valtatiellä 21 on tuolloin paljon liikennettä ja matkailijoita. Myöhemmin syksyllä myös pimeys, sateet, liukkaus ja huono näkyvyys lisäävät porokolareita. Eniten porokolareita aiheuttavat ruotsalaiset ja norjalaiset autoilijat, taksit, vuokra-autot ja rekat. Raskaan liikenteen osuus kaikista porokolareista on ollut viime vuosina 7 % (Kinnunen & Simonen 2010). Muonion paliskunnan kaksi pahinta porokolaripaikkaa sijaitsevat valtatie 21:llä Muonion taajaman eteläpuolella. Valtatie 21:llä on nykyään varoitustaulut, jotka varoittavat suuresta porokolaririskistä 50 kilometrin matkalla Kolari-Muonion välillä. Suurin sallittu nopeus valtatiellä on 100 km tunnissa. Varoitustauluilla ei näytä vielä olleen vähentävää vaikutusta porokolareihin. Ensimmäinen ja pahin viiden kilometrin pituinen tieosuus alkaa pohjoiseen ajettaessa noin 17 km ennen Muoniota. Vuosina 2005-09 jäi tällä tieosuudella autojen alle 100 poroa. Eniten poroja kuoli liikenteessä talvella joulu-huhtikuun aikana, ja kesällä kesä-heinäkuussa. Tämän tieosuuden itäpuolella, vain 300 metriä valtatieltä, on porotarha. Tarha-alueella on noin 200 poroa (myös härkiä ja hirvaita), joita ruokitaan lähes ympäri vuoden. Porot liikkuvat laajasti tarha-alueella, valtatiellä ja Tornionjoen välisellä alueella, joka on Muonion paliskunnan syyslaidunta. Suurin osa poroista otetaan alueen tarhaan joulukuussa, mutta poroja liikkuu ja kuolee myös liikenteessä runsaasti seuraavina talvikuukausina. Valtatie 21:n länsipuolella on lähellä myös suuria soramonttuja. Kesä-heinäkuussa niissä on räkkää paossa tarha-alueen härkiä ja hirvaita, jotka tulevat myös valtatielle ja kuolevat liikenteessä. Nykyisten suositusten mukaan poroja tulisi paimentaa ja ruokkia aina riittävän kaukana, vähintään kilometrin päässä liikennöidyistä teistä. Vastuu tästä on elinkeinolla. Muonion paliskunta ei ruoki poroja teiden läheisyydessä, ja pyrkii lopettamaan runsaasti porokuolemia aiheuttavan porotarhan toiminnan valtatien välittömässä läheisyydessä. Vaihtoehtona on myös porotarhan siirtäminen valtatie 21:n länsipuolelle kauemmaksi tiestä. Toiseksi pahin, myös viiden kilometrin tieosuus, alkaa Valtatie 21:llä noin 27 kilometriä ennen Muoniota. Vuosina 2005-09 oli tällä tieosuudella 90 porokolaria. Poroja jäi autojen alle lähinnä vain marras-joulukuulla. Valtatien länsipuolella on Tornionjokeen rajoittuva tärkeä porojen syyslaidunalue. Syksyllä porot nousevat paliskunnan eteläosasta luontaisesti pohjoiseen syyslaitumille. Kan- 13

gosjärven kohdalla autojen testirata ohjaa kuitenkin poroja voimakkaasti valtatie 21:n ja Torniojoen väliselle syyslaidunalueelle. Poroja liikkuu myös valtatiellä ja niitä jää autojen alle. Myöhemmin paliskunnan porot viedään yleensä takaisin etelään, mutta pohjoisempana tarha-alueen porot jäävät pahimmalle tieosuudelle. Osa paliskunnan poroista on jäänyt aikaisempina syksyinä laiduntamaan pitempään myös tällä tieosuudelle. Kaksi isoa peltoaluetta on houkutellut poroja. Paliskunta on aidannut peltoalueet syksyllä 2010. Viljelysaitojen uskotaan vähentävän jatkossa porojen liikkumista valtatiellä ja myös porokuolemia tällä toiseksi pahimmalla tieosuudella. Valtatie 21 on kuitenkin melko kapea, mutkainen ja mäkinen. Sillä on vaikea ohittaa ja väistää muita autoja sekä estää porokolareita. Varotustaulut eivät näytä vaikuttavan, sillä autoilla on edelleen kova nopeus, rekoillakin 100 km tunnissa. Nopeusrajoitukset oikeana aikana näillä pahimmilla ja muillakin tieosuuksille vähentäisivät suuresti porokolarien riskiä Muonion paliskunnassa. Porojen paimennus pitäisi porot poissa teiltä. Liikennevakuutuskeskuksen tulisi myös enemmän osallistua porojen liikennekuolemien vähentämiseen, ja poronomistajilla voisi olla autoilijoiden tapaan omavastuu porokolareissa. Saamelaisporonhoidon kehityssuunnat Norjassa. Miten Suomessa? Jan Åge Riseth, Pohjoinen Tutkimuslaitos, Tromssa, Norja Suomen ja Norjan poronhoidoilla on ekologisia ja kulttuurillisia eroja, mutta niillä on siitä huolimatta sekä yhteisiä piirteitä että kosketuskohtia, mikä tekee vertailut ja kokemusten vaihdon mielenkiintoiseksi. Modernisaatio prosessit ja ulkoiset paineet ovat aiheuttaneet molempien maiden, ja myös Ruotsin, poronhoidolle samanlaisia muutoksia. Historia ja kansallinen politiikka on maissa eri, mutta ei ilman yhteyksiä. 1970-luvun lopulla Norjassa toteutettiin suhteellisen laaja hallinnon muutos perustuen sektoriasetukseen ja Yleissopimukseen valtion ja poronhoitajien järjestön NRL:n eli Norjan Saamelaisten Poronhoitajien Yhdistyksen välillä. Tästä tuli perusta yhteiselle kansalliselle sektorihallinnolle. Kuitenkin, kokemukset tästä hallinnosta ovat alueellisesti erilaiset. Kautokeinon ja Karasjoen alueella Finnmarkissa tuet stimuloivat porokarjan kasvua 1980-luvulla ja historian korkein poromäärä saavutettiin vuoden 1990 tienoilla. Tämä tapahtui suotuisina talvina ja lisäten liikkumista ja porojen kontrollointia teknologian muutoksesta johtuen (moottorikelkat, maastomoottoripyörät). Poronhoitajien haastattelut todistavat heikentyneet normit kunnioittaa toisten laitumia samana ajanjaksona. Poromäärän kasvun seurauksena jäkälälaitumet olivat suuresti vähentyneet 1970 lähtien vuosituhannen vaihteeseen. 1990-luvulla poromäärä väheni vaikeista talvista johtuen ja laitumet paranivat vuosina 2000-2006 poromäärän pienenemisen ja kesän sateiden takia. Poromäärän uuden kasvun seurauksena viimeisellä vuosikymmenenä on saavutettu sama taso kuin kaksi vuosikymmentä sitten. Etelä-Saamen alueilla (pääasiassa Tröndelagissa ja Varangerissa (itäisimmässä Finnmarkissa) poronhoitajat ovat tavoitelleet muita strategioita porokarjan tuottavuuteen ja taloudelliseen tuottoon. Tämä johti positiiviseen kehitykseen, mutta kahden viimeisen vuosikymmenen aikana petopaine on ollut suuri, erityisesti Pohjois-Tröndelagissa, tuotosta on otettu paljon pois. Norja ja Suomi ovat ottaneet erilaiset kannat alkuperäiskansojen politiikkaan, sillä Norja oli vuonna 1990 ensimmäinen maa, joka ratifioi alkuperäiskansojen ILO -sopimuksen, Suomi ei ole sitä vielä tehnyt. Tuleva neuvottelu Pohjoismaisesta Saamelaissopimuksesta voi tuoda tämän keskustelun esille uudessa yhteydessä. 14

ALTA VITA -tietoteoksen kieltä ja kulttuuria säilyttävä funktio Lapissa eläminen sen kulttuurin merkitystä tiedostamatta on kuin vaeltaisi suuressa kirjastossa kirjoihin koskematta. Martti Anneberg Kaikki kulttuurit toimivat ympäristönsä ehdoilla. Ympäristösuhde näkyy selvimmin siinä kuinka kulttuurit ovat ottaneet haltuun itselleen tärkeät asiat ja ilmiöt nimeämälle ne. Parhaina esimerkkeinä pohjoisen Euraasian alkuperäiskansat, jotka ovat nimenneet elämänmuodolleen olennaisen lumen, peuran, poron ja lohen eri ilmenemismuodot. Lähin esimerkki löytyy Suomen Lapista. Alta vita. Porokulttuurin ja Lapin luonnon tietosanakirja - teokseen, jossa on liki 4 000 hakusanaa, on koottu pääosin saamelaisten poromiesten antamia poroa kuvailevia nimiä 570 kpl. Niitä on annettu iän ja sukupuolen, sarvien, karvan värin, karvan laadun, ruumiinrakenteen, luonneominaisuuden ja käyttötarkoituksen perusteella. Lunta ja jäätä kuvaavia sanoja ja nimiä teoksessa on 262 kpl. Ne kertovat mm. lumen koostumuksesta, rakenteesta, määrästä, tasosta ja pinnasta sekä jään, lumen ja hangen kantavuudesta. Voiko porotaloudessa tarvittavat välineet, menetelmät, poronhoitotyöt ja -työtavat, luonnonmateriaaleja hyödyntävä käsityötaito, asusteet ja elämäntavat olla kulttuuria? Kyllä voi, sillä kaikkein käytännöllisimpiinkin esineisiin liittyy henkisiä arvoja. Käsitys omasta roolista ja asemasta ajan jatkumolla kiinnittää ihmisen ympäristöönsä ja kulttuuriinsa sekä luo hänelle identiteetin jonkin kokonaisuuden osana. Identiteetti ja henkiset vahvuudet löytyvät omasta kulttuurista. Alta vita -teoksella on siten merkitystä kulttuuriperinnön säilyttäjänä ja identiteetin vahvistajana. Kirjan julkistamistilaisuuden jälkeen ovat monet kysyneet, että mitä se kirjan otsikossa mainittu porokulttuuri on? Olen vastannut seuraavalla tavalla: Se tarkoittaa poronhoitoa harjoittavien saamelaisten ja suomalaisten, miesten ja naisten, tapojen, menetelmien ja suoritusten sekä kielen ja henkisten saavutusten kokonaisuutta. Sitä ovat poronhoidon ohella kulttuuriin kuuluva pukeutumistapa, traditionaalisista tavoista syntyneet monimuotoiset käsityöt, joiden aitouden ja laadun takaa nykyisin yhteispohjoismainen Sámi Duodji -tuotemerkki sekä käytännön taide ja luonnollisesti myös perinteiset pororuoat. Suurin vaikutin sille, että rohkenin ryhtyä tallentamaan porokulttuurin termejä ja niihin kytkeytyvää historiaa ja henkistä perintöä oli se, kun tajusin, mitä on tapahtumassa. Elämme aikaa, jolloin tämän ainutlaatuisen ja vanhimman luontaiselinkeinon perinteiset työtavat, käsitteet ja termit unohtuvat nopeasti kielen eläessä kehityksen mukana. Syy löytyy poronhoidon teknistymisestä, mikä on edellyttänyt runsaasti uutta ammattisanastoa. Käsitin, että tallennustyö on tehtävä nyt, ennen kuin se on myöhäistä. Moottorikelkan, maastomoottoripyörän, mönkijän, pienhelikopterin ja erilaisten hitech -välineiden tultua mukaan poronhoitotyöhön myös luontotuntemuksen merkitys on vähentynyt. Siten myös luontoon liittyvä terminologia yksipuolistuu elinkeinon harjoittamistapojen muuttuessa. Lähtökohtatilanteessa antoi työlle potkua se, että vaikka porotaloudesta oli kirjoitettu monta erinomaista teosta, elinkeinoa koskeva tietosanakirja puuttui. Sama tilanne vallitsee myös Norjassa ja Ruotsissa. Teos on uniikki myös toisesta näkökulmasta tarkasteltuna, sillä aiheittain koostettuja Lapin sanakirjoja ei ole suomeksi toistaiseksi julkaistu. Lyhyitä sanastoja Lapin sanoista on ilmestynyt ainoastaan useiden teosten liiteosioissa, mutta niiden tehtävä tekstiä selittävänä on ollut liian suppea laajentuakseen sanakirjaksi. Porotaloustermeillä on käytännöllistä merkitystä. Elinkeinoa koskevien termien, sanojen, asioiden ja luontoon liittyvien nimien tunteminen on ollut, ja on edelleen, poromiehille välttämätöntä, jotta he onnistuisivat käytännön poronhoitotöissään. Suomenkielinen porotaloussanasto on havaittu myös tarpeelliseksi poromiesten edunvalvonnassa ja neuvotteluissa viranomaistahojen kanssa. Porotalouden termeistä ei tarvitse luopua, koska ne ovat suomen kielessä virallisia sanoja. Alta vita palvelee tietokirjana useita kohderyhmiä: poronhoitajia, porotilamatkailuyrittäjiä, luontomatkailuyrittä- 15

jiä, poronhoitoalueen oppilaitoksia, toimittajia, tutkijoita, Lapin luonnosta, poronhoidosta ja sen historiasta kiinnostuneita, Lapissa lomailijoita, matkailijoita, vaeltajia ja ehkä kielitieteilijöitäkin. Monien sanaselitysten yhteyteen on laitettu vastaava saamenkielinen termi. Se ei tarkoita sitä, että sanat tai termit olisivat välttämättä lainautuneet saamesta tai olisivat edes samasta sanasta johtuvia. Tarkoituksena on antaa lukijalle mahdollisuus vertailla Lapin ja Peräpohjolan murteen sanaa tai termiä vastaavaan saamen kielen sanaan tai termiin. Samalla tavalla on menetelty Lapin luontoa kuvaavien sanojen ja termien kanssa. Systemaattiseen sanakirjatarkkuuteen en ole pyrkinyt. Sanastoissa on myös runsaasti vanhakantaisia ilmaisuja ja sellaisia Lapin ja Peräpohjolan murteeseen pohjautuvia termejä, jotka saamen kielessä on sanottu eri tavalla tai niitä ei ole tarvinnut selittää lainkaan. Muun muassa tästä johtuen saamenkielinen vastine puuttuu monen termin ja sanan perästä. Lapin luontosanasto on rajattu käsittämään maaston ja vesistön, lumen ja jään, sekä sään, koska luonnon tuntemus näiltä osin on poromiesten merkittävä ammattitaitovaatimus. Maastosta ja vesistöstä kertovia sanoja ja nimiä teoksessa on 724 kpl. Monet Lapin luonnosta kertovat sanat sisältävät enemmän informaatiota kuin referenssi eli viittaus siihen asiaan, josta puhutaan. Suomen yleiskieli ei tavoita vastaavia vivahteita useammallakaan sanalla, mihin yksi saamenkielinen tai Lapin ja Peräpohjolan murresana pystyy. Lumi-, jää- ja sääsanoista voidaan todeta, että ne ovat luonnontuntemuksen peili. Aikana, jolloin Lapin karussa, jopa hengenvaarallisen kylmässä luonnossa liikuttiin vielä jalan, suksilla tai poroilla ajaen, selviytyminen talvesta oli toisenlainen haaste kuin nykyisin. Olennaista oli tuntea kulloisetkin olosuhteet, jotta pystyi optimoimaan toimintansa tehokkaasti. Nämä taidot opittiin jo hyvin nuorena, koska kulttuuriin kuului voimakas ja läheinen luontosuhde, jota kieli oli sopeutunut ilmaisemaan. Tulevan sään osasi poromies lukea luontokirjasta, jossa oli sivut taivaan merkeille, tuulille, talven kululle, pakkasille, lumelle, tuiskuille, metsälle, metsän puille, maalle, maan kasveille, poroille, linnuille ja muille eläville. Säästä ja kelistä kertovia sanoja ja nimiä kirjassa on 270, joista 113 talvisäistä, ja vanhoja poromiesten sääenteitä löytyy 146 kpl. Porot ovat satoja vuosia ruokkineet tuhannet perheet Lapissa, sekä pitäneet ihmiset terveinä ja lämpiminä. Poronhoidon arvo on siten mittaamattoman arvokas. Sen ovat viime aikoina monet valitettavasti unohtaneet. Tästä syystä olen päättänyt monet teoksen esittelyt, kuten nytkin, kahteen lauseeseen: Tieto poronhoidosta ja koko kulttuurista on kuin entisajan kiertolatu porotokan ympärillä, koska ahmoja ja susia on runsaasti liikkeellä. Sanat ovat kuin jäljet. Niitä seuraamalla Alta vitan valistuneet lukijat, niin uskon ja toivon, ymmärtävät Suomen vanhinta luontaiselinkeinoa paremmin. Tukipolitiikan vaihtoehdot ja porotalous Kaija Saarni, Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, Elinkeino- ja yhteiskuntatutkimus Porotaloutta ohjataan EU:n maatalouspoliittisin periaattein ja toimenpitein. Politiikan keskeisenä tavoitteena on ollut toimeentulon turvaaminen. Tukipoliittisilla toimenpiteillä on pyritty alentamaan tuotantokustannuksia ja edistämään kilpailukykyistä tuotantoa. Politiikka on realisoitunut karjatalouspuolella yhä suurempiin tuotantoyksiköihin keskittyneenä tuotantona. Porotaloudessa politiikka on edistänyt suurimpien porotalousyritysten kannattavuutta, mutta sillä ei ole pystytty estämään poronhoitoalueen kannattavuuserojen kasvua. Termistä monivaikutteinen maatalous on viimeisen vuosikymmen aikana muodostunut yksi Suomen ja Euroopan Unionin uusista perustunnuksista. Maatalouspolitiikassa se merkitsee mittavaa uudelleensuuntausta, jonka tavoitteena on koko yhteiskunnan hyvinvoinnin parantaminen. Politiikan lähtökohtana on, että maatalous tuottaa peruselintarviketuotannon ohessa myös muita yhteiskunnan hyvinvointiin vaikuttavia maaseutu- ja ympäristöhyödykkeitä: maaseutumaisemaa, luonnon monimuotoisuutta, maaseudun elinvoimaisuutta tai elintarvikkeiden turvallisuutta ja laatua. 16

EU:n maatalouspolitiikkaa on tällä hetkellä uudistamistyön alla, jonka lopputulokset on tarkoitus saattaa käytäntöön vuoden 2013 jälkeen. Neuvotteluja käydään asteittain ja komission on antanut ensimmäisen ehdotuksen uudeksi maatalouspolitiikaksi. Mahdollisesti politiikan keskeisenä tavoitteena on edelleen taata edellytykset kestävään ruuan tuotantoon koko EU:n alueella. Samaan aikaan yhä voimakkaammin painotetaan monivaikutteista maatalouspolitiikkaa. Tukitoimenpiteillä halutaan edistää maaseudun elinvoimaisuutta ja ympäristön kestävää käyttöä. Maatalouspoliittinen valmistelutyö on keskeneräinen ja erilaiset vaihtoehdot ja poliittiset linjaukset ovat vielä auki. Tämän esitelmän tavoitteena on tuoda esiin mahdollisia vaihtoehtoisia maatalouspoliittisia linjauksia ja arvioida karkealla tasolla niiden vaikutuksia porotalouselinkeinoon. Tarkasteluun sisältyy kolme hypoteettista vaihtoehtoa, joilla on erilaiset tavoitteet ja toimenpidevaikutukset. Yhtenä vaihtoehtona EU:n tukitoimenpiteisiin perustuva maatalouspolitiikka purettaisiin asteittain kokonaan. Muutoksen tuloksena porotaloutta harjoitettaisiin lähinnä suurimmissa porotalousyrityksissä ja tuotanto keskittyisin parhaimpiin laidunalueisiin. Toisessa vaihtoehdossa maatalouspoliittisilla toimenpiteillä painotettaisiin työllisyyttä ja maaseudun elinvoimaisuutta. Porataloutta ohjattaisiin kohti karjanhoito tyyppistä elinkeinotoimintaa. Politiikan tuloksena porokarjan koko kasvaisi, laidunten ja porokarjan koon välinen yhteys heikkenisi ja porotalousyrittäjien toimeentulomahdollisuus vahvistuisi tukitoimenpiteiden kasvun ansiosta. Kolmannessa vaihtoehdossa punnitaan politiikkaa, jossa painotetaan sekä ympäristö- että työllisyysnäkökohtia. Porojen jalostusvalinta käytännössä Kirsi Muuttoranta ja Asko Mäki-Tanila, MTT Porojen jalostusvalinta on työkalu porotalouden taloudellisen tuloksen kehittämiseen ja aihe, jota ei ole näin perusteellisesti tutkittu aikaisemmin. Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksella, MTT:llä, on käynnissä tutkimushanke Jalostuksen integrointi porotalouden kehittämiseen. Hankkeen perimmäisenä tavoitteena on selvittää mahdollisuudet porotalouden kokonaisuuteen sopivalle valintajalostusohjelmalle. Tutkimuksen taustaksi kartoitetaan käytännön siitoseläinvalinnan nykytila ja eläinvalinnassa olevat kehittämismahdollisuudet. Jalostusvalinnan nykytilan tarkastelua varten selvitimme poronhoitajien käyttämiä siitoseläinten valintakriteereitä haastattelemalla poroisännät. Poroisännillä on pitkä kokemus porotaloudesta ja vastuu paliskunnan käytänteistä, joten heidän tietojensa perusteella saadaan kattava kuva koko poronhoitoalueesta ja kokonaisuudesta poronhoitoalueella. Poroisäntien lisäksi kaikilla poronomistajilla on ollut mahdollista tuoda oma mielipiteensä esiin verkkokyselyssä keväällä 2010. Tavoitteenamme oli selvittää, millainen on hyvä siitosporo ja mitä valinta käytännössä on. Kysymyksillämme halusimme kartoittaa ennen kaikkea, millaisilla perusteilla vasoja jätetään siitokseen ja miten paljon emä tai emälinja vaikuttaa valinnassa. Lisäksi arvioitiin erilaisten ympäristötekijöiden vaikutusta siitosporojen valinnassa, sukupolvien kiertoa ja sukusiitoksen merkitystä. Kevään 2010 aikana yksi haastattelija sai haastateltua 43 Suomen 56 poroisännästä. Lisättynä seuraavan talven kahdella haastattelulla saimme vastausprosentiksi yli 80. Teimme haastattelut puhelimitse, vastaajille etukäteen lähetetyn lomakkeen mukaisesti, täydennettynä tilanteenmukaisilla lisäkysymyksillä. Haastatteluissa oli kysymyksiä koskien haastateltavien taustatietoja, poronhoitomenetelmiä, paliskunnan ympäristötekijöitä sekä porojen jalostusvalintaan vaikuttavia seikkoja. Yksittäisistä siitosvalintaan vaikuttavista tekijöistä tärkeimpiä ovat vasan terveys, elinvoima, lihaksikkuus, emä, vasan koko sekä emän hoitokyky. Kohtalaisen tärkeitä tekijöitä olivat karvan pituus ja laatu, kelosarvisuus, haarasarvisuus sekä sarvien kärkien terävyys. Sen sijaan vasan värillä, luonteella, ajokkaaksi sopivuudella tai sarven juuren paksuudella ei ole yleensä suurta painoarvoa siitoseläinten valinnassa. 17

Ulkomuoto-ominaisuudet ovat merkittäviä, koska eläimistä ei ole yleensä sukulaisuus- tai muita tietoja. Jos poron sukua on tiedossa, sitä tunnetaan yleensä vain emän puolelta, normaalisti vasojen isiä ei voida tietää varmuudella. Yksilöiden ja niiden emien tunnistaminen riippuu poromiehen poromäärästä, ammattitaidosta, poronhoitomenetelmistä ja mahdollisesta eläinten yksilöllisestä merkinnästä ja seurannasta. Noin 75 % isännistä tunnistaa suurimman osan (tai kaikki) poroistaan yksilöinä ja yli puolet poroisännistä merkitsee kaikki siitosporonsa yksilöllisesti. Noin 40 % pitää yksilöllisesti kirjaa poroistaan sekä tunnistaa porojensa emistäkin ainakin puolet. Muistiinpanot eri yksilöistä helpottavat emien ja vasojen seurantaa, joskin seurannan toteuttaminen voi olla käytännössä hyvin vaikeaa. Perinteisessä jalostusvalinnassa yksilöiden tunnistaminen ja eläinten painojen seuranta on yksi jalostusvalinnan edellytyksistä. Jalostusteorian yhdistäminen porotalouteen on mahdollista vain sillä ehdolla että tiedostetaan koko ajan elinkeinon erikoinen luonne. Siitosvasojen valintaan vaikuttaa paitsi niiden ulkonäkö, myös suku eli käytännössä enimmäkseen vasan emä. Vasan emän vaikutuksen arviointi on kentällä haasteellista, mutta emien merkitys ja valinnan keskittyminen emiin tuli haastatteluissa esiin hyvin vahvasti. Sukupolvien kierto vaikuttaa valinnan tehoon. Oikealla eläinvalinnalla uusi sukupolvi on aina vanhempiensa ikäluokkaa parempi, mutta luonto asettaa sukupolvien kiertonopeudelle tiukat raamit. Vuonelon vasominen koetaan kentällä kaksipiippuisena juttuna: toisaalta on hyvä saada vasa jo vuoneloltakin, toisaalta vuonelon oma kasvu kärsii varhain vasomisesta ja se voi pitää välivuoden vasomisessa myöhemmin. Lisäruokinta auttaa vuonelon ja vaatimen kuntoutumisessa. Siitosvaatimen maksimi-ikänä pidetään noin 10 12 vuotta, kun taas hirvaat poistetaan 4 7 -vuotiaina. Kovin nuorilla hirvailla on pienet haaremit, joten nuori hirvaskanta voi vaikeuttaa porojen kokoamista kun porot ovat pienemmissä ryhmissä kuin vanhemmilla hirvailla. Toisaalta hirvaiden karsiminen riittävän varhain estää sukusiitosta. Sukusiitoksen riskiä osataan pienentää myös vaihtamalla siitoseläimiä paliskuntien sisällä ja välillä. Sukusiitoksen merkitys tiedostetaan selkeästi. On alueita, joilla porojen hävikki on niin suurta, ettei siitosvalintaa voi enää tehdä. Vasoja ei ole riittävästi, vaan pahimmillaan pitää jopa tuoda vasoja muista paliskunnista poroluvun ennallaan pitämiseksi. Tällaisesta tilanteesta huolimatta siitoseläinten valinta kiinnostaa yleensä poroisäntiä hyvin paljon ja se koetaan tärkeänä sekä eläinten laadun että lihantuotannon kannalta. Lämpimät kiitokset vielä kerran kaikille tutkimukseen osallistuneille arvokkaasta panoksesta, sekä Raisio Oyj:n Tutkimussäätiölle tutkimuksen taloudellisesta mahdollistamisesta. Ajankohtaista porotaudeista Sauli Laaksonen, Helsingin yliopisto Taudit ja loiset ovat luonnollinen osa tervettä ekosysteemiä ja ne kiertävät luonnonvaraisten eläinten keskuudessa ilman että ihmisellä on tarvetta puuttua asiaan. Ekosysteemeihin kohdistuu yhä enenevässä määrin stressiä; ilmaston muutos, ympäristön kemikalisoituminen, ihmisen rakennustoiminnan aiheuttama pirstaloituminen, maa- ja metsätalous, turismi, petomäärien lisääntyminen jne. Stressiä aiheuttaa myös eläinkantojen ylitiheys ja sen aiheuttama tartuntapaineen kasvu joka usein liittyy luonnonvaraisten eläinten tarhaukseen ja lisäruokintaan ravinnolla johon eläin ei kehitysbiologisesti sopeutunut. Nämä muutokset voivat lisätä sairauksien merkitystä kokonaisille ekosysteemeille, niiden monimuotoisuudelle ja eläinpopulaatioille arktisilla alueilla ja sitä kautta 18

vaikuttaa monien niiden väestöryhmien ja kansojen elämään ja toimeentuloon, jotka vielä ovat riippuvaisia niistä. Porojen kohdalla kehitys voi merkitä uusien loisten ja tautien tai jo Suomesta kadonneiden sairauksien aiheuttamien taudinpurkauksien yleistymistä. Tuoreimpana esimerkkinä on hyönteisvälitteisen sukkulamadon, Setaria tundran aiheuttama vatsakalvontulehdusepidemia 2003 05 noin 30 vuoden tauon jälkeen. Hyönteisvälitteiset sairaudet ja loiset sekä hyönteisloiset ovat juuri niitä sairauksia joiden uskotaan eniten hyötyvän ilmaston lämpenemisestä. Uusi, aikaisemmin koko Euroopassa tuntematon hyönteisvälitteinen sukkulamato, Rumenfilaria andersoni, levisi samaan aikaan kulovalkean tavoin Suomen poropopulaatioon. Loinen tuottaa kymmeniä tuhansia toukkia poron verenkiertoon, mutta sen vaikutukset poron terveyteen ovat vielä tuntemattomat. Mäkäräisten levittämän Onchocerca loisen aiheuttamien muutosten on raportoitu lisääntyneen. Polttiaiset levittävät sinikielitautia ja hyttyset Länsi-Niilin virusta. Molemmat taudit ovat edenneet kohti pohjoista ja molempien tiedetään olevan sairautta aiheuttavia hirvieläimille. Besnoitia loinen, porollakin tuttu ja joka on todennäköisesti myös, ainakin osin, hyönteisvälitteinen, on aiheuttanut huolestuttavia epidemioita naudoille Euroopassa. Kaikkien näiden sairauksien uskotaan hyötyneen ilmaston lämpenemisestä. Sama lienee koskee hirvikärpäsen invaasiota joka täikärpänen on jo arkipäivää eteläisimmällä poronhoitoalueella. Arkisempia tuttuja ja jokavuotisia vitsauksia porojen keskuudessa ovat rokkovirusten, kuolio-, kolisekä listeria-bakteereiden aiheuttamat taudinpurkaukset sekä ruoansulatushäiriöt. Useimmin nämä ovat kytköksissä talvitarhaukseen ja lisäruokintaan. Kesän jälkeen teurastuskaudella porot ovat pääosin terveitä. Porojen suutautia aiheuttavat virukset Maria Hautaniemi, Evira, Eläintautivirologian tutkimusyksikkö Suomalaisissa poroissa on esiintynyt jo parinkymmenen vuoden ajan erityisesti talvisin suutautia, joka voi pahimmillaan johtaa poron kuolemaan. Taudin oireita ovat ruokahalun heikkeneminen, kuume, haavat ja myöhemmin syylämäiset muodostumat huulissa ja suun limakalvoilla. Tauti leviää epidemia-alueilla helposti ja aiheuttaa porotaloudelle merkittäviä taloudellisia tappioita. Tähän asti pahin suutautiepidemia on ollut talvella 1992 1993, jolloin n. 400 eläintä kuoli ja lähes 3000 eläintä tarvitsi eläinlääkärin hoitoa. Samaan aikaan taudin oireita todettiin sairaita poroja käsitelleillä ihmisillä sekä muutamalla lampaalla. Tuolloin porojen suutautinäytteistä sekä tartunnan saaneiden ihmisten käsien ihomuutoksista löydettiin elektronimikroskooppisessa tutkimuksessa parapoxvirus. Parapoxvirukset kuuluvat rokko- eli poxvirusten heimoon, jossa on yli 80 sekä eläimiä että hyönteisiä infektoivaa suurikokoista DNA-virusta. Märehtijöitä pääasiallisesti infektoivien parapoxvirusten sukuun kuuluu neljä lajia: lampaiden orf-virus (ORFV), naudan papulaarinen stomatiitti (BPSV), naudan valelehmärokkovirus (PCPV) sekä Uuden Seelannin saksanhirven parapoxvirus (PVNZ). Ensimmäistä epidemiatalvea seuranneina talvina tautia on esiintynyt tasaisesti, mutta talvella 1999 2000 tilanne paheni jälleen epidemiaksi. Aikaisemmassa tutkimuksessamme olemme osoittaneet, että 1993 1994 tautia aiheutti lampaiden ORFV-kaltainen virus, mutta 1999 2000 epidemian aiheuttajaksi paljastui naudan valelehmärokkoviruksen kaltainen virus. Naudan valelehmärokkoviruksen on aiemmin todettu aiheuttavan tautia vain naudassa ja ihmisessä. Edes infektiokokeissa virusta ei ole saatu siirrettyä esim. lampaaseen. Koska aikaisemmat tutkimukset osoittivat, että talven 1999 2000 taudinaiheuttajavirus on PCPV-kaltainen virus, jonka 19

alkuperää ei voitu tarkemmin määritellä, olemme selvittäneet 2000-luvulla poroja sairastuttaneen poron parapoxviruksen koko genomin. Poron parapoxviruksen genomi on rakenteellisesti samankaltainen kuin muut tunnetut poxvirukset. Poron viruksella on useimmat parapoxviruksilla kuvatut taudinaiheuttamiskykyyn vaikuttavat geenit sekä lisäksi uusia, muissa viruksissa tuntemattomia geenejä. Genomivertailujen perusteella poron virus on valelehmärokkovirus ja se on siirtynyt poroon naudasta. Yksittäisiä suutautitapauksia on diagnostisoitu 1999 2000 epidemian jälkeen lähes vuosittain. Kevättalvella 2007 tautia todettiin ja vahvistettiin jälleen useampia tapauksia. Näistä tapauksista osalla todettiin ORFV ja osalla PCPV. Porojen ruoansulatuksen erityispiirteet Timo Soveri, Helsingin yliopisto Poro kuuluu siihen ryhmään märehtijöitä, jotka valitsevat ravintonsa melko tarkasti. Tärkeänä valintaperusteena on ravinnon sulavuus. Poro pystyykin sulattamaan huonosti paljon rakennehiilihydraatteja, esimerkiksi selluloosaa, sisältäviä kasveja. Pötsi on vähän lokeroitunut, mutta sen epiteeli on erittäin hyvin kehittynyt: suurikokoiset tiheässä olevat pötsinystyt lisäävät ravintoaineiden imeytymispinta-alaa huomattavasti. Usein vielä nälkiintyneilläkin poroilla pötsinukka on hyvin kehittynyttä. Ravinnon laadusta, ja ruoansulatuskanavan rakenteesta ja toiminnasta johtuen ravinnon viipymäaika ruoansulatuskanavassa on melko lyhyt ja ravinnon hyväksikäyttö tehokasta. Jäkälää, poron tärkeää talviravintoa, pystyy vain harva nisäkäs syömään, vaikka se sisältääkin paljon energiaa. Tärkeänä syynä tähän on sen sisältämät myrkylliset, ruoansulatusta estävät ja mikrobeja tuhoavat aineet. Poro on sopeutunut tähän kahdella tavalla: mikrobiston avulla ja tehokkaalla maksalla. Poron pötsin mikrobisto on sopeutunut hajottamaan jäkälän haitta-aineita. Sieltä on löytynyt mm. myrkyllistä usniinihappoa hyvin kestävä ja sitä tehokkaasti hajottava bakteeri. Vaikka merkittävä osa ravinnon haitta-aineista hajotetaan jo pötsissä siihen erikoistuneen mikrobiston avulla, osa niistä pääsee imeytymään verenkiertoon. Kaikki ruoansulatuskanavasta tuleva veri kulkeutuu porttilaskimon kautta maksaan, missä veren mukana tulevat myrkylliset aineet pyritään ottamaan maksasoluihin ja tekemään vaarattomiksi. Porolla tämä maksan ns. detoksikaatiokapasiteetti onkin hyvä. Märehtijöitä pidetään tärkeinä ilmaston lämpenemisen kiihdyttäjinä, koska ne muodostavat pötsikäymisen tuloksena runsaasti metaania. Se on yksi merkittävä kasvihuonekaasu. Poroa pidetään kuitenkin selvästi esim. nautaa vähäisempänä metaanin tuottajana, koska helposti sulavan ravinnon pötsikäymisessä muodostuu vähemmän metaania kuin selluloosapitoisten kasvien pötsikäymisessä. Poron etumahoissa on lisäksi melko vähän metaania tuottavia (metanogeenisia) mikrobeja. Vähäinen metaanin tuotto liittyy myös ravinnon tehokkaaseen hyväksikäyttöön. Haitalliset mikrosienet porojen heinäravinnossa - esimerkkinä torajyvä Pauliina Wäli ja Piippa Wäli, Oulun yliopisto, Biologian laitos, Kasviekologia Kasvimateriaalissa elävät mikrosienet voivat olla joko kasvien loisia tai taudinaiheuttajia (kasvaessaan elävissä kasveissa), tai kuolleen kasviaineksen hajottajia (homeet). Osa näistä mikrosienistä voi tuottaa aineenvaihduntansa seurauksena myrkyllisiä yhdisteitä, mykotoksiineja, jotka voivat olla haitallisia niiden saastuttamia kasveja syöville ihmisille ja eläimille. Heinäkasveissa elävien mikrosienten myrkkyjä voi päätyä eläinten ravintoon laidunheinästä, kuivatusta heinästä tai säilörehusta sekä rehuvalmisteista. Tuotantoeläimille myrkytyksiä aiheuttavia heinäkasvien mikrosieniä ovat loissienistä mm. Epichloë-endofyytit, torajyvä (Claviceps purpurea) 20