-151- Kuva 11-2 Virtausnopeus luoteistuulella 5 m/s (Kainua & Vepsä 2009). Kuva 11-3 Virtausnopeus lounaistuulella 5 m/s (Kainua & Vepsä 2009).

-151- Kuva 11-2 Virtausnopeus luoteistuulella 5 m/s (Kainua & Vepsä 2009). Kuva 11-3 Virtausnopeus lounaistuulella 5 m/s (Kainua & Vepsä 2009).

-152- Kuva 11-4 Laskennalliset aallonkorkeudet Hailuoto Siikajoki alueella (Kainua & Vepsä 2009). 11.2.4 Pohja- ja rantaeroosio Pohja-aines liikkuu normaalistikin merialueella tuulen ja aallokon vaikutuksesta. Nykytilanteessa suurimmat pohjastressin arvot esiintyvät Hailuodon eteläpuolella Säärenperän - Karinkannanmatalan ja Isomatalan välisellä alueella sekä Varessäikän alueella. Aallokon aiheuttamalla pohjavirtauksella on suurempi merkitys pohjaeroosiossa kuin tuulivirtauksilla. Aallokon aiheuttama eroosiomäärä voi olla yli kolminkertainen virtauksen aiheuttamaan verrattuna. Aaltoeroosioalueet ovat Hailuodon lounaisrannalla, Siikajoen edustalla, Kotakarin alueella sekä pengertien Riutunkarin puoleisessa päässä. Maan kohoamisen ohella yksi suurimmista Perämeren rantoja muokkaavista ympäristötekijöistä on veden ja erityisesti jään aiheuttama eroosio. Maankohoamisrannikon ainutlaatuiselle kasvillisuudelle sekä myös avointa tilaa vaativalle eläimistölle on elintärkeää, että alueelle muodostuu eroosiovoimien vaikutuksesta jatkuvasti uutta kasvutilaa sekä elinympäristöä. Ilman eroosiovoimia rannat pensoittuisivat ja metsittyisivät nopeasti ja matalaa kasvillisuutta vaativa eliöstö taantuisi. Suunnittelualue on osaksi melko suojaista sisäsaaristoa, jossa jääeroosio ei ole yhtä säännönmukaista kuin rannikon uloimmassa vyöhykkeessä. Jäiden liikkeisiin vaikuttavat tekijät ovat vaikeasti ennustettavissa ja usein merkittävin jäiden aiheuttama rantojen kuluminen liittyy talvimyrskyihin, joiden seurauksena koko jääkenttä liikkuu ja painuu rantaa vasten. Myös jäiden sulamisaikaan tapahtuva jäiden liikkuminen aiheuttaa eroosioita. Hankealueen rantaeroosion selvittämiseksi alueen rannat sekä saaret, luodot ja karikot kuljettiin jalkaisin läpi ja etsittiin merkkejä veden ja jään aiheuttamasta eroosiosta (Suomen Luontotieto Oy 39/2009, liite 10). Riutunkarin ja Nenännokan välisellä alu-

-153- eella ei ollut havaittavissa merkkejä aalto- tai jääeroosiosta. Ainoastaan uloimmassa rantavyöhykkeessä näkyi hyvin vähäistä ja normaalia aallokon aiheuttamaa eroosiota, mutta muuten suurikokoiset ilmaversoiset kasvit kuten järviruoko ja sinikaisla kasvavat vesirajaan asti yhtenäisinä kasvustoina. Riutunkainalossa on hiekan päälle kertynyt orgaanista ainesta ja alueella on nähtävissä selvää liettymistä. Riutunkarin maapenger on todennäköisesti osasyynä Riutunkainalon liettymiseen ja aalto- ja jääeroosion puuttumiseen. Nenännokan pienen niemen kärjessä jääeroosiovaikutus puolestaan on hyvin selvää ja täällä kasvuston keskellä on kasvittomia laikkuja. Rantaviiva on rikkonainen ja irtonainen hiekka liikkuu alueella kasaantuen ja liikkuen jatkuvasti. Riutunkarin pohjoispuolisella ranta-alueella eroosion merkkejä on nähtävillä vain Hylkikarin lähellä. Hailuodon Huikun lauttasataman molemmilta puolin selvitettiin rantavyöhykkeen nykytilaa noin 2,5 kilometrin matkalta. Huikun lauttasataman eteläpuolella selkeitä jääeroosion aiheuttamia merkkejä oli näkyvissä. Rantapensaikko oli jäiden repimää noin hehtaarin alalta ja myös rannan uloimmassa hapsiluikka-sinikaislavyöhykkeessä oli aukkoisuutta. Lauttasataman tyvellä ja erityisesti sen eteläpuolella, noin 200 metrin matkalla, penger suojaa aluetta tehokkaasti ja ruovikko on päässyt kasvamaan esteettä alueelle. Myös lauttasataman pohjoispuolella tilanne on sama, mutta täällä rannassa on kuitenkin joitakin kasvittomia lampareita merkkinä eroosiovoimista. Santosen pohjoisreunalla jääeroosio on selkeästi säännöllistä ja ulommassa rantavyöhykkeessä on matalakasvuisia tai kasvittomia laikkuja. Hankealueella, lauttaväylän eteläpuolella ei ole vedenpinnan päälle ulottuvia luotoja tai saaria. Jääeroosio muokkaa kuitenkin myös keskiveden pinnan alla sijaitsevia matalikoita joskus jopa hyvinkin syvältä. Jääeroosion vaikutus näkyy hyvin alueen matalikkojen kasvillisuudessa, sillä lähes poikkeuksetta alueen matalikot ovat kasvittomia. Hiekkapohjaisille matalikoille, joita jäät säännöllisesti muokkaavat, on uposvesikasvien tai kelluslehtisten kasvien mahdotonta asettua pysyvästi. Lauttaväylän pohjoispuolisista saarista ja luodoista Äijänkumpele, Jussinmatala ja Kolmenkoivunkarin luodot ovat puuttomia ja jäät liikkuvat saarten yli säännöllisesti. Keväällä 2009 kaikkien edellä mainittujen luotojen päälle oli kasaantunut jääröykkiöitä. Suurempien saarten (esim. Laitakari) etelä- ja länsirannat olivat jäiden kuluttamia ja osa niistä oli lähes kasvittomia. Havaitut eroosiorannat ja uhanalaisten ns. pioneerikasvien esiintymispaikat on esitetty kuvassa 11-5.

-154- Kuva 11-5 Jääeroosiorannat ja uhanalaisten kasvien kasvupaikat (Suomen Luontotieto Oy 39/2009) ( Maanmittauslaitos, lupa nro 216/MML/09). 11.2.5 Vedenlaatu 11.2.5.1 Yleistä Pintavesien uusi ekologinen ja kemiallinen luokittelu kuvaa vesiemme tilaa käyttökelpoisuusluokituksesta poiketen. Ekologisen luokituksen pääpaino on siinä, miten vesiluonto reagoi ihmistoiminnan aiheuttamiin muutoksiin. Ekologisessa luokitukses-

-155- sa järvet, joet ja rannikkoalue luokitellaan viiteen luokkaan: erinomainen, hyvä, tyydyttävä, välttävä ja huono. Kemiallisessa luokittelussa arvioidaan haitallisten aineiden pitoisuuksia pintavesissä. Kemiallisessa luokittelussa vedet jaetaan kahteen luokkaan: hyvä tila ja hyvää huonompi tila (Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskus 2009). Vesiensuojelussa ja vesienhoidossa pyritään koko Euroopan unionin alueella yhteisiin tavoitteisiin. Yleinen tavoite on jokien, järvien, rannikkovesien ja pohjavesien vähintään hyvä tila vuoteen 2015 mennessä. Toisaalta erinomaiseksi tai hyviksi arvioitujen vesien tilaa ei saa heikentää. Oulujoen - Iijoen vesienhoitoalueelle on laadittu ehdotus vesienhoitoalueen ensimmäiseksi vesienhoitosuunnitelmaksi, joka on perusta vesienhoitoalueen vesiensuojelulle. Suunnitelma sisältää yhteisen näkemyksen koko vesienhoitoalueen vesiensuojelun ongelmista sekä niiden ratkaisukeinoista. Oulujoen - Iijoen vesienhoitoalue on jaettu luonnonolojen ja vesistökuormituksen perusteella neljään osa-alueeseen; vesienhoitoalueen eteläiset vesistöt, Oulujoen vesistö, vesienhoitoalueen pohjoiset vesistöt ja rannikkovedet. Rannikkovesissä tarkastellaan vielä erikseen Perämeren sisempiä ja ulompia rannikkovesiä (Pohjois- Pohjanmaan ympäristökeskus 2009). Oulunsalo-Hailuoto tuulipuistohanke vaikutusalueineen sijoittuu sisemmälle rannikkovesialueelle. 11.2.5.2 Ekologinen ja kemiallinen tila Perämeren rannikkovesien veden laatu vaihtelee välttävästä erinomaiseen. Alueita, joissa on rehevöitymisongelmia ja käyttökelpoisuus on tyydyttävä tai välttävä, on lähinnä rannikon läheisyydessä, jokisuistoissa, matalissa ja veden vaihtuvuudeltaan rajoittuneissa vesissä sekä suurimpien kaupunkien edustoilla (Aronsuu ja Isid 2006). Oulun edustalla on laaja tyydyttävään tilaan luokiteltu alue. Hailuodon ja Oulunsalon välinen Luodonselän alue, samoin kuin pohjoispuoliset Oulun edusta ja Santosenkarin - Kattilankallan vesimuodostumat, on luokiteltu ekologiselta tilaltaan tyydyttäviksi. Oulun edusta ja Luodonselkä on arvioitu tyydyttäväksi pääasiassa korkeista a- klorofyllipitoisuuksista ja Santosenkari - Kattilankalla korkeista talviaikaisista fosforipitoisuuksista johtuen. Merialue hankealueella on melko matalaa ja veden vaihtuvuus muita rannikkoalueita heikompaa. Tästä johtuen jokivesien vaikutus vedenlaatuun on varsin merkittävä rannikkovaikutuksen ulottuessa pidemmälle. Jokien osalta Oulujoki ja sen pohjoispuolella Perämereen laskevat joet ovat paremmassa ekologisessa tilassa kuin Oulujoen eteläpuoleiset joet. Oulun edustalla ja etenkin Liminganlahden perukassa vesi on humuspitoista ja ruskeaa. Jokivesien osuuden vähenemisen myötä vesi kirkastuu Oulusta luoteeseen kohti Haukiputaan saaristoa ja Liminganlahden perukasta lahden suulle ja Luodonselälle. Teollisuuden jätevesien aiheuttama vesistökuormitus on pienentynyt selvästi 1990 luvun alusta lähtien. Tähän ovat vaikuttaneet sekä teollisuuden prosesseissa tapahtuneet parannukset että jätevesien puhdistuksen merkittävä tehostuminen. Kaivokset ja muut suuret teollisuuslaitokset ovat kuitenkin paikallisesti merkittäviä kuormittajia, joilla on vaikutus lähialueen veden laatuun (Aronsuu & Isid 2006). Merkittäviä toimijoita Perämeren rannikolla ovat Oulussa sijaitsevat Eka Chemicals Oy Oulun tehtaat, missä valmistetaan klooria, natriumkloraattia, lipeää, polyalumiinikloridia ja suolahappoa sekä StoraEnson Oulun tehtaat. Tuotannoista kohdistuu Oulun edustan vesimuodostumaan EU:n prioriteettiainelistalla olevien metallien kuormitusta (Hg, Ni, ja Cd), mutta vesistössä esiintyvistä pitoisuuksista ei ole tietoa ja ke-

-156- miallista tilaa ei näin ollen ole luokiteltu. Luodonselän ja Santosenkarin - Kattilakallan kemiallinen tila on arvioitu hyväksi (Aronsuu & Isid 2006, Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskus 2009). 11.2.5.3 Pintavesien tilatavoitteet Vesienhoidon ympäristötavoitteena on, että vesien tilan heikentäminen estetään ja vuoteen 2015 mennessä saavutetaan vähintään hyvä tila. Erinomaisessa tilassa olevilla pintavesillä tavoitteena on erinomaisen tilan säilyttäminen ja kaikissa muissa pintavesissä tavoitteena on hyvän tilan säilyminen tai saavuttaminen. Oulujoen - Iijoen vesienhoitoalueen ulommat rannikkovedet ovat hyvässä tilassa ja sisemmät rannikkovedet hyvää huonommassa tilassa. Ehdotuksessa vesienhoitosuunnitelmaksi on arvioitu, että Luodonselän, Oulun edustan ja Santosenkari - Kattilankallan vesimuodostumien tavoitetila hyvä saavutetaan vuoteen 2015 mennessä nykykäytännön lisäksi Siikajoella, Liminganlahteen laskevilla joilla ja Oulujoella tehtävillä toimenpiteillä. Rannikkovesien tilan parantamisessa oleellista on jokien mukana valuma-alueelta tulevan kuormituksen pienentäminen. Hyvän tilan saavuttaminen edellyttää toimenpiteitä, joilla pyritään vaikuttamaan erityisesti rehevyyteen ja happamuuteen. Rehevyyteen liittyviä parantamistarpeita on erityisesti vesienhoitoalueen eteläisellä alueella, muun muassa Siikajoella ja Liminganlahteen laskevilla Peräojalla ja Temmesjoella, joiden valuma-alueilla on runsaasti maanviljelystä. Esimerkiksi Temmesjoella ihmisen aiheuttamaa fosforikuormitusta tulisi vähentää 22 tonnia vuodessa, mikä on 74 % nykyisestä fosforikuormituksesta. Typpikuormitusta olisi saatava vähennetyksi vajaalla kolmanneksella nykyisestä (Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskus 2009). Oulujoen vesistöalueen pintavedet ovat eteläistä osaa selvästi paremmassa tilassa. Välttämätöntä tarvetta alentaa fosforipitoisuutta Oulujoessa ei ole, mutta Oulun edustan rannikkovesien rehevyyden vähentämiseksi ravinnepitoisuuksia on saatava pienennetyksi. Keskeisimmät pintavesien tilaa parantavat toimenpiteet liittyvät metsätalouden kuormituksen vähentämiseen (Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskus 2009). Vesien hyvän tilan saavuttamista tai säilyttämistä koskevasta tavoitteesta voidaan tietyin edellytyksin poiketa uuden ja tärkeän hankkeen vuoksi. Samoin voidaan poiketa erinomaisen tilan säilyttämistavoitteista. Vesienhoitosuunnitelmaehdotuksessa on pyritty tunnistamaan hankkeet, jotka voivat aiheuttaa vesienhoitolain 23 :n tarkoittamia muutoksia, kuten: Hanke on yleisen edun kannalta erittäin tärkeä ja se edistää merkittävästi kestävää kehitystä, ihmisten terveyttä tai ihmisten turvallisuutta. Haittojen ehkäisemiseksi on ryhdytty kaikkiin käytettävissä oleviin toimenpiteisiin. Tavoiteltaviin hyötyihin ei päästä muilla teknisesti ja taloudellisesti kohtuullisilla ja ympäristön kannalta merkittävästi paremmilla keinoilla. 11.2.5.4 Merialueen vedenlaatu Oulun edustan merialueen vedenlaatua on tarkkailtu vuodesta 1970 lähtien velvoitetarkkailujen ja Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskuksen veden laadun seurantaan perustuen.

-157- Nykyisin Oulun edustan merialue on jaettu neljään osa-alueeseen (Kuva 11-6), jotka ovat I Oulun edustan lähialue (OE2, OE39, OE44, OE47 ja OE49) II Luodonselkä (OE85, OE90) III Välivyöhyke (OE56, OE59, OE60, OE92 ja Ouvy-5) IV Ulkoalue (OE80, OE93 ja Ouvy 10) Tämän hankkeen kannalta merkityksellisimmät alueet ovat Luodonselkä ja Välivyöhyke. Kuva 11-6 Oulun edustan merialueen vedenlaadun näytteenottopisteet (Pöyry Environment 2008). Merkittävimpiä vesistön kuormittajia ovat Oulun veden Taskilan puhdistamo (1), Lakeuden Keskuspuhdistamo (2), Nuottasaaren alue: Stora Enso Oyj, Arizona Chemical Oy, Eka Polymer Latex Oy, Eka Chemicals Oy (3), Oulun Energia (4), Oulun Satama (5), Ervastinrannan keskuspuhdistamo (6), Haukiputaan veden Leton puhdistamo (7) sekä Kemira (8) (Kuva 11-6, punaiset pisteet) (Pöyry Environment 2008). Oulun edustalle kohdistuva jätevesikuormitus on 1970- ja 1980 luvuilla pienentynyt selvästi. Oulun edustalle kohdistuva BOD 7 kuormitus (happea kuluttava) on ollut viime vuosina 2005-2007 alhaisempi kuin aikaisemmin, mikä johtuu Nuottasaaren tehdasalueen ja Taskilan jätevedenpuhdistamon pienemmistä päästöistä (Pöyry Environment 2008). Happitilanne on yleensä säilynyt sekä talvella että kesällä hyvänä koko alueella. Luodonselän alusvedessä on kuitenkin havaittu ajoittain alentuneita happipitoisuuksia kevättalvella. Vuonna 2003 kevättalvella Luodonselän pohjan läheisen vesikerroksen happitilanne (kyllästysprosentti 27-76) oli heikompi kuin yli kymmeneen vuoteen, mihin vaikutti todennäköisesti muun muassa pitkä talvi (v.2002-2003). Myös vuonna 2007 Luodonselän alusveden happitilanne oli kevättalvella heikompi (kylläs-

-158- tysprosentti 56-62) kuin muualla tarkkaillulla merialueella (kyllästysprosentti 72-90). Kempeleenlahdella, missä aikaisempi happitilanne oli usein heikko kevättalvella, happipitoisuus on viime vuosina ollut pohjan läheisyydessäkin hyvä huomattavasti vähentyneestä happea kuluttavan aineksen (BOD 7 ) kuormituksesta johtuen (Kuva 11-7). BOD 7 kuormituksen väheneminen selitti 61-63 % hapen kyllästysasteen vaihtelusta Kempeleenlahdella. Maaliskuussa 2006 happitilanne oli Kempeleenlahden pohjan läheisessä vesikerroksessa selvästi heikentynyt (kyllästysprosentti 52), mutta maaliskuun 2007 näytteissä happiongelmia ei havaittu (kyllästysprosentti 84) (Pöyry Environment 2008). Kuva 11-7 Oulusta tuleva BOD7(happea kuluttavan aineksen) kuormitus ja hapen kyllästysaste Kempeleen pintavedessä ja pohjan läheisyydessä kevättalvella v. 1969 2007 (Pöyry Environment 2008). Kevättalvella pintaveden kokonaisfosforipitoisuudet olivat vuonna 2007 jonkin verran koholla johtuen todennäköisesti sulamisvesistä. Vuonna 2005 esiintyi samasta syystä vielä suurempia fosforipitoisuuksia. Jaksolla 1995-2003 sekä vuonna 2006 maalis-huhtikuiset fosforipitoisuudet ovat olleet pienempiä ja melko tasaisia kaikilla osaalueilla. Typpipitoisuudet olivat fosforin tavoin maaliskuussa 2007 hieman ajankohdan tavallista tasoa suurempia. Kevättalvisissa kokonaistyppipitoisuuksissa on ollut etenkin välivyöhykkeellä (III) lievä nouseva suuntaus vuodesta 1995 lähtien (Kuva 11-8; Pöyry Environment 2008). Kuva 11-8 Pintaveden ravinnepitoisuuksien kehitys Oulun edustan merialueella kevättalvella v. 1990 2007. I Lähialue, II Luodonselkä, III Välivyöhyke ja IV Ulkoalue (Pöyry Environment 2008).

-159- Päällysveden elokuisissa kokonaisfosforipitoisuuksissa on ollut havaittavissa lievää laskua jaksolla 1990-2006 (Kuva 11-8). Vuoden 2007 elokuussa mitattiin kuitenkin monin paikoin epätavallisen korkeita fosforipitoisuuksia, mikä nosti myös keskiarvot korkeammiksi kuin koskaan aikaisemmin tarkastelujaksolla ja käänsi trendin nousevaksi lähialueella sekä Luodonselällä. Luodonselällä keskiarvoa nostaa etenkin Santosen eteläpuolella mitattu poikkeuksellisen korkea fosforipitoisuus 96 µg/l. Korkeat fosforipitoisuudet eivät selity Oulujoen, teollisuuden tai jätevedenpuhdistamoiden kuormituksella (Pöyry Environment 2008). Kuva 11-9 Pintaveden ravinnepitoisuuksien kehitys Oulun edustan merialueella elokuussa v. 1990-2007. (Yhtenäinen viiva = kokonaisravinteet, katkoviiva = epäorgaaniset ravinteet). I Lähialue, II Luodonselkä, III Välialue ja IV Ulkoalue (Pöyry Environment 2008). Päällysveden fosfaattifosforipitoisuuksien nouseva suuntaus näyttää taittuneen 1990-luvun puolivälissä, mistä lähtien pitoisuudet eri alueilla ovat laskeneet. Viime vuosina fosfaattifosforipitoisuuksien vaihtelu on ollut vähäistä kaikilla osa-alueilla. Elokuun 2007 suuret kokonaisfosforipitoisuudet eivät juuri näkyneet fosfaattifosforin pitoisuuksissa (Pöyry Environment 2008). Päällysveden elokuisissa kokonaistyppipitoisuuksissa on todettavissa lievää nousua jaksolla 1990-2007 (Kuva 11-9). Vuonna 2007 typpipitoisuus oli koholla pintakerroksessa etenkin Oulun edustan lähialueella johtuen todennäköisesti jokivesivaikutuksesta. Pintaveden epäorgaanisen typen pitoisuuksissa on havaittavissa laskua vuodesta 1998 alkaen kaikilla osa-alueilla (Pöyry Environment 2008). Kasviplanktonin tuotantoa kuvaavan a-klorofyllin pitoisuudet pienentyivät kaikilla osaalueilla vuoteen 1998 saakka (Kuva 11-10). Voimakkainta väheneminen oli lähialueella ja välivyöhykkeellä. Vuodesta 1998 lähtien a-klorofyllipitoisuuksissa on ollut nouseva suunta ulkovyöhykettä (IV) lukuun ottamatta. Vaihtelu eri vuosien välillä on ollut suurta kaikilla osa-alueilla, mihin on vaikuttanut osaltaan se, että kehityskuva perustuu yhden näytteenottokierroksen tuloksiin. Biologisena muuttujana a- klorofyllipitoisuus saattaa muuttua hyvinkin nopeasti esimerkiksi säätekijöistä johtuen. Viime vuosina lähialue on ollut rehevyystasoltaan pääasiassa rehevä ja Luodonselkä lievästi rehevä/rehevä, kun taas välivyöhykkeen keskimääräiset pitoisuudet ovat kuvastaneet pääasiassa lievää rehevyyttä ja ulkoalueen lievää rehevyyttä/karuutta (Pöyry Environment 2008).

-160- Kuva 11-10. Elokuisten a-klorofyllipitoisuuksien kehitys Oulun edustan merialueella v.1990-2007 (Pöyry Environment 2008.) Näkösyvyydet ovat kevättalvella vaihdelleet melko paljon eri vuosien välillä. Ulkoalueella näkösyvyyden vaihtelu on viime vuosina ollut voimakasta myös elokuussa ja päinvastaista a-klorofyllipitoisuuksien kanssa. Suurimmat näkösyvyydet (5,1 ja 5,6 m) mitattiin vuosina 2003 ja 2004, jolloin a-klorofyllipitoisuudet olivat hyvin pieniä. Muilla osa-alueilla vaihtelu on ollut vähäisempää ja viime vuosina näkösyvyys on ollut noin 2-3 m. Vuoden 2007 elokuussa näkösyvyydet olivat tavallista alhaisempia lähialueella, Luodonselällä sekä välivyöhykkeellä. Jäteveden hajua vedessä on vuoden 1990 jälkeen havaittu vain satunnaisesti (Pöyry Environment 2008). 11.2.6 Pohjaolosuhteet ja mahdolliset haitta-aineet 11.2.6.1 Pohjaolosuhteet Valtaosa Perämeren pohjukan alueesta on matalaa, pohjatyypiltään hiekkapohjaista aluetta, jolle eroosio on hyvin tyypillistä. Saarten rannat ovat yleensä kivikkoisia. Saaristovyöhyke on kapea ja yhtenäinen eikä sokkeloisia sedimentaatioalueita juurikaan ole. Syvänteiden pohjat puolestaan ovat suurelta osin erittäin paksuja, eloperäisten ja runsaasti fosforia sisältävien liejukerrosten peittämiä (Henriksson & Myllyvirta 2006). Oulunsalon ja Hailuodon välinen merialue on suurimmaksi osaksi matalaa, syvyyden vaihdellessa 1-12 metriin. Nykyisen lauttaväylän eteläpuolella olevan piiloharjun ympäristössä on matalikko, jossa syvyys vaihtelee laajalla alueella 1-3 metriin. Lauttaväylän pohjoispuolella on myös lähes koko väylän pituinen matalikko, jossa syvyys on vain 1-3 metriä. Pohjan laatu Oulunsalon Riutunkarin ja Hailuodon Huikun välisellä vuonna 2009 tutkitulla alueella on pääasiassa hienoa hiekkaa (60-70 % tutkitusta alueesta), joka on silttistä. Hiekka on ainakin osittain jäätikön tiivistämää ja rakenteeltaan pääasiassa keskitiivistä. Hiekassa ei havaittu merkittävää kivisyyttä. Hienohiekka-alueen ulkopuolella hiekkakerroksen päällä esiintyy silttikerrostumia, joiden paksuus on pääosin 1..3 metriä, paikoin jopa yli 5 metriä. Nykyisen väylän pohjoispuolella noin kahden kilometrin päässä alkavissa syvänteissä sedimentin pinta on mutaa ja liejua.

-161- Laajimmat liikkuvat särkät sijaitsevat nykyisen lauttaväylän läheisyydessä karikkojen tuntumassa ja Oulunsalon rantavyöhykkeessä, missä vallitsevana maalajina on hiekka. Lauttaväylän eteläpuolella on laaja, noin 5 kilometriä pitkä luodekaakkosuuntainen liikkuva hiekkasärkkää, missä vesisyvyys vaihtelee 0-1 metrin välillä. Riutunkarin eteläpuolella lähellä mannerta on myös noin 6,5 kilometrin pituinen lähes pohjois-eteläsuuntainen kapea liikkuva särkkä. Keskellä Luodonselkää sijaitsee myös liikkuva särkkä noin 2-4 metrin syvyydessä. Aineksen kulkeutumista on havainnoitu lauttaväylän pohjoispuolella (Alasaarela ja Virtanen 1987) ja havaintojen mukaan alueella esiintyy voimakkaita virtauksia vain eteläpuolisilla kovilla tuulilla, jolloin hiekka-aines kulkeutuu pohjavirtauksen mukana pääosin etelän suuntaan. Luodonselän etelä- ja länsiosassa merenpohjan pintasedimentti on vallitsevasti hiekkaa. Keskellä Luodonselkää olevassa syvänteessä pintasedimentti on mutaa ja liejua. 11.2.6.2 Pohjasedimenttien haitta-aineet Yleistä Perämeren rannikon teollisuus, varsinkin puunjalostus- ja metalliteollisuus ovat aiheuttaneet merkittäviä vaikutuksia pohjasedimenttiin. Huolimatta siitä, että useiden yhdisteiden päästöt ovat vähentyneet viimeisten vuosikymmenien aikana, metalleja ja orgaanisia ympäristömyrkkyjä on edelleen kerrostuneena sedimentteihin. Sedimentin haitta-aineet esiintyvät yleisesti päästölähteidensä lähellä. (Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskus 2008) Osa metalli- ja massateollisuuden päästöistä on ajalta, jolloin ympäristövaikutuksiin ei kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Elohopeaa on levinnyt runsaasti myös ilmakehän kautta ja sitoutunut Perämerta ympäröiviin maa-alueisiin. Ojitusten ja patoamisen yhteydessä sitä voi huuhtoutua vesistöihin ja edelleen mereen. Vaikka Perämeren sedimentin raskasmetallipitoisuudet ovat korkeita, viittaa koko joukko tutkimuksia siihen, että teollisuuden kuormituksen vähentyminen näkyy tuoreimman sedimentin pienempinä metallipitoisuuksina. (Kronholm ym. 2005) Perämerellä on käynnissä hidas, useiden metallien kulkeutuminen Perämeren syvimpien osien kasautumispohjille. Osa metalleista kulkeutuu etelämmäksi Itämeren allasta kohti. Kadmium kulkeutuu muihin metalleihin verrattuna suhteellisen helposti varsinkin hapekkaissa oloissa, joten se leviää laajoille alueille. Perämeri tunnetaan kauttaaltaan hyvästä happitilanteesta. Myös orgaanisten yhdisteiden määrä vaikuttaa siihen, miten paljon metalleja pohjalle sitoutuu. Perämeressä orgaanisia aineita on yleensä ottaen enemmän kuin Selkämeressä, mikä saattaa osaltaan selittää Perämeren korkeampia pohjan metallipitoisuuksia. Myös pohjaeläinten määrällä on vaikutusta. Selkämeressä on suuremmat yksilötiheydet, minkä takia pohjasta voi vapautua enemmän metalleja. Tällöin sedimentin metallipitoisuudet pienentyvät. (Kronholm ym. 2005) Ympäristöministeriön Orgaaniset tinayhdisteet ja ruoppaukset työryhmän selvityksessä kerättiin tietoa Suomessa tehdyistä tutkimuksista, joissa oli analysoitu orgaanisia tinayhdisteitä. Tutkimukset sijoittuvat pääasiassa rannikkoseudulle, erityisesti Lounais-Suomeen ja Helsingin edustalle. (Vahanne ym. 2007) Selvityksen mukaan orgaanisia tinayhdisteitä esiintyy laajoilla alueilla merenpohjan sedimenteissä, erityisesti satamien, telakoiden, pienvenesatamien ja laivaväylien läheisyydessä sekä ruoppausjätteiden meriläjitysalueilla. Tributyylitinapitoisuudet (TBT pitoisuudet) ovat merisedimenteissä olleet enimmillään useita tuhansia mikrogrammoja kilossa. Pitoisuudet pienenevät avomerta kohden. Myös pintasedimentin

tributyylitinapitoisuus vaihtelee suuresti päästölähteiden läheisyydestä ja virtausolosuhteista riippuen. (Vahanne ym. 2007) -162- Sedimenttien orgaaniset tinayhdisteet ovat pääosin peräisin laivoissa ja pienveneissä käytettävistä antifouling -maaleista. Kohonneita pitoisuuksia on todettu satamien ja telakoiden edustoilta, pienvenesatamista, väyliltä ja meriläjitysalueiden läheisyydestä. Väylillä kulkevien alusten pohjista liukenee jatkuvasti TBT:tä veteen. Tavallisen rahtilaivan pohjasta voi siis liueta TBT:tä noin 50-100 kg/v. Antifouling -maalia voi irrota alusten pohjista myös hiutaleina esimerkiksi jäiden aiheuttaman mekaanisen kulutuksen vuoksi. (Ympäristöministeriön työryhmän mietintö 2007) Tributyyli- ja trifenyylitinayhdisteet ovat erityisen haitallisia vesiympäristössä. Tributyylitina on erittäin myrkyllistä useimmille vesieliöille. Orgaaniset tinayhdisteet eivät ole ympäristössä pysyviä, vaan ne hajoavat biologisesti, kemiallisesti tai UV-säteilyn vaikutuksesta. Vedessä hajoaminen on nopeampaa kuin sedimentissä (Pitkäranta 2008). Tributyylitina hajoaa vedessä melko nopeasti, mutta sitoutuessaan hiukkasiin se kertyy pohjasedimentteihin, joissa ne ovat kohtuullisen pysyviä, mikäli sedimenttiä ei ruopata tai muutoin häiritä. Orgaanisia tinayhdisteitä on löydetty myös kaloista ja liejusimpukoista. Simpukka- ja kalatutkimuksia on Suomessa tehty pääosin samoilla alueilla kuin sedimenteistä. Tributyylitinapitoisuus on ollut kaloissa suuri samoilla alueilla, joissa myös sedimentti on ollut voimakkaimmin pilaantunutta. Orgaanisten tinayhdisteiden jakauma on kuitenkin kalanäytteissä osoittautunut hyvin erilaiseksi kuin sedimenteissä. Trifenyylitinaa on todettu olevan kaloissa yleensä enemmän kuin tributyylitinaa, vaikka tilanne sedimentissä on yleensä päinvastainen. Tutkimustulosten mukaan trifenyylitina näyttäisi siis kertyvän kaloihin tributyylitinaa voimakkaammin. Trifenyylitinan metabolointi ja erittyminen oli myös heikompaa kuin tributyylitinan. Pohjasedimenttien haitta-aineet hankealueella Hankkeen vaikutusalueella Oulunsalon ja Hailuodon väliseltä merialueelta analysoitiin sedimenttien haitta-aineita kymmenestä näytepisteestä, jotka sijaitsivat sekä syvänteillä että matalikoilla. Neljästä pisteestä otettiin myös vesinäytteet. Sedimenttitutkimuksen tulokset on esitetty erillisessä raportissa, joka on tämän selostuksen liitteenä, liite 9. Sedimenttinäytteitä otettiin nykyisen lauttaväylän pohjoispuolelta viidestä näytepisteestä Riutunkarin (näytepiste S8), Välimatalan (S5), Järjenmatalien (S6, S7) ja Santosenmatalan (S2) alueilla. Lauttaväylän eteläpuolelta sedimenttinäytteitä otettiin Riutunkarin lounaispuolelta (S9), Keskiseljänmatalan (S4, S10) ja Käykkäränmatalan (S1, S3) alueilta. Veden syvyys näytepisteillä vaihteli 3,5 m -10,6 m välillä. Sedimenttinäytteiden päämaalaji oli hieno- tai silttinen hiekka. Näytepisteiden savipitoisuudet olivat pieniä.

-163- Kuva 11-11 Näytteenottopisteiden S1-S10 sijainti Oulunsalon ja Hailuodon välisellä merialueella (Destia Oy 2009) (Pohjakartta Affecto Finland Oy, Karttakeskus, Lupa L8586/10). Näytteistä analysoitiin metallit, PAH -yhdisteet, PCB -yhdisteet, orgaaniset tinayhdisteet, rakeisuus ja maalaji, hehkutushäviö ja kuiva-aine. Lisäksi määritettiin kokonaistypen ja fosforin pitoisuudet. Haitta-ainepitoisuuksia tarkasteltiin sekä absoluuttisina, määritettyinä pitoisuuksina että standardisedimentiksi normalisoituina. Normalisoituja tuloksia verrattiin ympäristöministeriön suosittelemiin ruoppausmassojen läjityskelpoisuudelle annettuihin laatukriteereihin, taso 1 ja taso 2 ( Sedimentin ruoppaus- ja läjitysohjeen, 19.4.2004 ). Ruoppausohjeessa on esitetty kaksi haitta-ainetasoa, joiden perusteella voidaan arvioida voidaanko ruopattuja massoja läjittää mereen: Taso 1: haitta-ainepitoisuuksiltaan tason 1 alle jäävästä ruoppausmassasta aiheutuvia haittoja voidaan pitää kemiallisen laadun puolesta meriympäristölle merkityksettöminä. Ruoppausmassa on mereen läjityskelpoista. Taso 2: haitta-ainepitoisuuksiltaan tason 2 ylittävä ruoppausmassa on pilaantunutta ja se on pääsääntöisesti mereen läjityskelvotonta. Harmaa alue: haitta-ainepitoisuuksiltaan tasojen 1 ja 2 väliin jäävä ruoppausmassa on mahdollisesti pilaantunutta. Ruoppausmassan mereen läjityskelpoisuus on arvioitava tapauskohtaisesti.

Taulukko 11-1 Laatukriteeritasojen 1 ja 2 mukaiset normalisoidut pitoisuusohjearvot (Ympäristöministeriö 2004). Raskasmetallit, mg/kg kuiva-ainetta Taso 1 Taso 2 Arseeni, As 15 60 Elohopea, Hg 0,1 1 Kadmium, Cd 0,5 2,5 Kromi, Cr 65 270 Kupari, Cu 50 90 Lyijy, Pb 40 200 Nikkeli, Ni 45 60 Sinkki, Zn 170 500 PAH - yhdisteet, mg/kg kuiva-ainetta Taso 1 Taso 2 Antraseeni 0,01 0,1 Bentso(a)antraseeni 0,03 0,4 Bentso(a)pyreeni 0,3 3 Bentso(g,h,i)peryleeni 0,8 8 Bentso(k)fluoranteeni 0,2 2 Fenantreeni 0,05 0,5 Fluoranteeni 0,3 3 Indeno(123-cd)pyreeni 0,6 6 Kryseeni 1,1 11 Mineraaliöljy 50 1500 Naftaleeni 0,01 0,1 PCB -yhdisteet, µg/kg kuiva-ainetta Taso 1 Taso 2 PCB-25 1 30 PCB-28 1 30 PCB-101 4 30 PCB-118 4 30 PCB-138 4 30 PCB-153 4 30 PCB-180 4 30 Orgaaniset tinayhdisteet, mg/kg kuiva-ainetta Taso 1 Taso 2 Tributyylitina (TBT) 3 200 1) Suosituksen mukaan trifenyylitinalle (TPT) käytetään seuraavia laatu kriteerejä (Ympäristöministeriö): taso 1: 3 µg/kg kuiva-ainetta normalisoituna taso 2: 200 µg/kg kuiva-ainetta normalisoituna tributyyli (TBT) ja trifenyylitinan summapitoisuuksina -164- Raskasmetallit Sedimenttinäytteiden mitattujen raskasmetallien osalta ei havaittu määritystason 1 ylittäviä pitoisuuksia. Vesinäytteille ei ollut käytettävissä raja-arvoja. Normalisoitujen raskasmetallien pitoisuuksien perusteella kadmiumpitoisuus ylitti määritystason 1 (0,5 mg/kg) kaikissa näytepisteissä, mutta pitoisuudet jäivät kuitenkin huomattavasti pienemmiksi tason 2 raja-arvoa (2,5 mg/kg). Kadmiumpitoisuudet ylittivät määritystason 0,5 mg/kg, mutta pitoisuudet jäivät maksimissaan alle 0,76 mg/kg. Elohopean osalta Santosenmatalan (S2) normalisoitu pitoisuus (0,9 mg/kg) oli lähellä elohopealle annetun määritystason 2 raja-arvoa (1 mg/kg).

Kokonaisfosfori ja -typpi -165- Kokonaisfosforipitoisuudet havaintopisteissä vaihtelivat välillä 100-560 mg/kg ja kokonaistyppipitoisuudet välillä 80 680 mg/kg. Perämeren keskimääräinen kokonaisfosforipitoisuus on Leivuoren & Niemistön (1993) mukaan noin 1500 mg/kg ja vastaavasti kokonaistyppipitoisuus 4000 mg/kg. Näytepisteiden pitoisuusarvot jäivät huomattavasti näiden vertailuarvojen alapuolelle. PAH-pitoisuudet Sedimenttien normalisoiduista PAH -pitoisuuksista fluoranteeni ylitti tason 1 rajaarvon (0,3 mg/kg) Järjenmatalan näytepisteessä S6 (0,61 mg/kg). Bentso(k)fluoranteenin osalta normalisoidut pitoisuudet ylittivät määritystason 1 useissa pisteissä, mutta pitoisuudet jäivät selvästi tason 2 raja-arvoa matalimmiksi. Bentso(a)pyreenin pitoisuus ylitti määritystason 1 Riutunkarin näytepisteessä S8 (0,3125 mg/kg). Indenopyreenin pitoisuus ylitti tason 1 raja-arvon Käykkäränmatalan (S3), ja Järjenmatalan näytepisteissä (S6 ja S7). Vesien PAH -näytteiden pitoisuudet alittavat SAMASE -ohjearvot. PCB-pitoisuudet Sedimenttien normalisoitu PCB -summapitoisuus ylitti määritystason (1 4 µg/kg) kaikissa pisteissä. Summapitoisuudet vaihtelivat välillä 5 55 µg/kg. Määritystason 2 raja-arvo (30 µg/kg) ylittyi Riutunkarin näytepisteessä S8 (55 µg/kg). Koska kyseessä on PCB -summapitoisuus, yksittäisten IUPAC -numeroiden pitoisuudet jäävät todennäköisesti alle tason 2 raja-arvon. Orgaaniset tinayhdisteet, tributyylitina (TBT) ja trifenyylitina (TPhT) Sedimenttien normalisoidut TBT -pitoisuudet ylittivät kaikilla pisteellä määritystason 1 raja-arvon (3 g/kg), mutta pitoisuudet olivat pienempiä kuin 5 g/kg ja siten alittivat moninkertaisesti ruoppausmassojen meriläjitykselle annetun pitoisuuden ylärajan 200 g/kg. Mitatut trifenyylitinapitoisuudet (TPhT) ylittivät sen sijaan haitta-ainetason 1 määritystason kaikissa näytepisteissä. Normalisoidut TPhT -pitoisuudet olivat pääosin määritystasojen 1(3 g/kg) ja 2 (200 g/kg) välissä. Erityisen korkeita trifenyylitinapitoisuuksia havaittiin Santosenmatalan itälaidalla (530 g/kg), Käykäränmatalan (280 g/kg) ja Välimatalan (245 g/kg) alueilla. 11.2.7 Vedenalaiset luontotyypit, vesikasvillisuus ja pohjaeläimet 11.2.7.1 Meren ja rannikon luontotyypit Yleistä Suomen meri- ja rannikkoluonto on valtamerten rannikoihin verrattuna vaatimatonta ja niukka lajista, mutta on toisaalta maailmanlaajuisessakin mittakaavassa aivan ainutlaatuista. Tämä johtuu Itämeren poikkeuksellisista olosuhteista. Vesi on murtovettä, vähäsuolaista vettä, jossa monet valtamerten eliölajit eivät tule toimeen, mutta joka ei tarjoa elinympäristöä myöskään useimmille makeanveden eliöille. Lisäksi Pohjois-Itämeren alueella maa kohoaa jatkuvasti, mikä sekin on ainutlaatuinen ilmiö, niin että uutta rantaa paljastuu jatkuvasti veden alta. Vuorovesi-ilmiö ei vaikuta Itämerellä, mutta toisaalta tuulien aiheuttama vedenkorkeuden vaihtelu voi olla melkoista. Suomen merialue saa myös lähes poikkeuksetta yhtenäisen jääpeitteen. Maankohoamisen ohella yksi suurimmista Perämeren rantoja muokkaavista ympäristötekijöistä on veden ja erityisesti jään aiheuttama eroosio. Maankohoamisrannikon ainutlaatuiselle kasvillisuudelle sekä myös avointa tilaa vaativalle eläimistölle on elin-

-166- tärkeää, että alueelle muodostuu eroosiovoimien vaikutuksesta jatkuvasti uutta kasvutilaa sekä elinympäristöä. Ilman eroosiovoimia rannat pensoittuisivat ja metsittyisivät nopeasti ja matalaa kasvillisuutta vaativa eliöstö taantuisi. Useimmat Perämeren kotoperäiset tai lähes kotoperäiset lajit elävät maankohoamisrannoilla ja ekologialtaan monet niistä ovat ns. pioneerilajeja. Näitä säännöllisesti kasvupaikkaansa vaihtavia putkilokasvilajeja ovat mm. upossarpio ja perämerensilmäruoho sekä osittain myös ruijanesikko, joka viihtyy kyllä samalla kasvupaikalla pidempäänkin, mikäli rantaniitty pysyy matalakasvuisena esim. laidunnuksen vuoksi. Linnuista erityisesti lapinsirri ja tylli sekä myös lintuluotojen tiirat ja lokit hyötyvät kasvipeitettä rikkovasta jääeroosioista. Lintuluodoille matalakasvuisuus on tärkeää ja luotojen pensoittuminen karkottaa linnut vähitellen muualle. Meri- ja rannikkoluonto vaihtelee suuresti Suomen eri osissa. Tämä johtuu mm. veden suolaisuuden vähenemisestä lounaisimmasta saaristosta kohti Suomenlahden ja Perämeren pohjukkaa. Myös maa- ja kallioperän laatu vaihtelee suuresti. Saaristomerelle ovat tyypillisiä jyrkät kallioiset rannat, itäisellä Suomenlahdella vallitsevat kivikot ja Pohjanlahdella monesti avoimet, matalat hiekka- ja hiesupohjaiset rannat. Meri- ja rannikkoluonto muuttuu suuresti myös siirryttäessä tuulille ja tyrskyille avoimesta ulkosaaristosta suojaiseen sisäsaaristoon. Merenrannikon ja erityisesti vedenalaista merikasvillisuutta on Suomessa tutkittu ja luokiteltu suhteellisen vähän. Mitään yhtenäistä järjestelmää näiden alueen luonnon luokittelemiseksi ei Suomessa ole kehitelty toisin kuin esimerkiksi soilla tai metsissä. Taulukko 11-2 Suomessa esiintyvät meren ja rannikon luontotyypit Suomessa esiintyvät meren ja rannikon luontotyypit * vedealaiset hiekkasärkät * Itämeren hiekkarannat * jokisuisto * kapeat murtovesilahdet * rannikon laguunit * liikkuvat alkiovaiheen dyynit * laajat matalat lahdet * liikkuvat rantakauradyynit * riutat * kiinteät ruohokasvillisuudeen * rantavallit peittämät dyynit * kivikkorannat * variksenmarjadyynit * kasvipeitteiset merenrantakalliot * metsäiset dyynit * harjusaaret * dyynien kosteat soistuneet * ulkosaariston luodot ja saaret painanteet * merenrantaniityt * kuivat kanerva- ja variksenmarjadyynit Vedenalaiset luontotyypit Suomen luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnissa on arvioitu myös Itämeren vedenalaiset luontotyypit. Itämeren vedenalaisista luontotyypeistä on uhanalaisuusarvioinnissa otettu huomioon rantavyöhykkeeseen ja pohjaan liittyvät luontotyypit. Vedenalaisten luontotyyppien uhanalaisuusarviot perustuvat enimmäkseen asiantuntijaarvioihin, mutta tarkastelussa on hyödynnetty myös muun muassa Merentutkimuslaitoksen ja Suomen ympäristökeskuksen veden laadun seurantatietokantoja sekä vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelman arvioinnin aikana saatavissa olleita aineistoja. (Raunio ym. 2008) Vedenalaisen lajiston ja luontotyyppien esiintymistä säätelevät Itämeressä erityisesti suolapitoisuus, pohjan laatu, valon määrä ja laatu sekä ravinnepitoisuus. Valon määrään ja laatuun vaikuttaa oleellisesti valon tunkeutumissyvyys, joka on rehevöitymis-

-167- kehityksen myötä pienentynyt. Rannan avoimuus tuulille ja aallokolle on myös tärkeä säätelytekijä. Vedenalaiset luontotyypit on luokiteltu 12 luokkaan (Taulukko 11-3) luontotyypin kasvillisuuden ja eliöyhteisöjen perusteella. Näistä punaleväyhteisöt, meriajokasyhteisöt ja näkinpartaisniityt arvioitiin erittäin uhanalaisiksi, kallio- ja kivikkopohjien rakkoleväyhteisöt sekä uposkasvivaltaiset pohjat vaarantuneiksi ja sublitoraalin rihmaleväyhteisöt, sinisimpukkayhteisöt, valoisan kerroksen pohjaeläinyhteisöt ja valoisan kerroksen alapuoliset pohjaeläinyhteisöt silmälläpidettäviksi. Ainoastaan rehevöitymisestä hyötyvät hydrolitoraalin (matalan veden) rihmaleväyhteisöt arvioitiin koko rannikollamme säilyväksi luontotyypiksi. Palleroahdinpartayhteisöt ja vesisammalyhteisöt jäivät puutteellisesti tunnetuiksi. Rehevöityminen on merkittävin syy vedenalaisten luontotyyppien uhanalaistumiseen. Valtakunnallinen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma VELMU kerää tietoa rannikkovesissä esiintyvistä vedenalaisista luontotyypeistä, pohjien monimuotoisuudesta sekä kalojen lisääntymisalueista. VELMUn tavoitteena on myös antaa yleiskuva lajien esiintymisestä rannikkovesissä. Inventointiohjelmaa toteutetaan vuosien 2004 2014 aikana Saaristomerellä, Merenkurkussa, Suomenlahdella, Perämerellä ja Selkämerellä. Ohjelman mukaan Perämeren alueen kartoitus aloitettiin vuonna 2008. Inventointitietojen avulla voidaan paremmin suunnitella niin luonnonvarojen hyödyntämistä kuin luonnonsuojelua. Tietoja käytetään myös EU:n rannikkoalueiden yhdennetyn käytön ja hoidon suunnittelussa sekä ympäristövaikutusten arvioinneissa. Taulukko 11-3 Itämeren vedenalaiset luontotyypit ja niiden uhanalaisuus. Itämeren vedenalaiset luontotyypit Uhanalaisuus Hydrolitoraalin rihmaleväyhteisöt säilyvät Sublitoraalin rihmaleväyhteisöt silmällä pidettävä Kallio- ja kivikkopohjien rakkoleväyhteisöt vaarantuneet Palleroahdinpartayhteisöt puutteelliesti tunnettu Punaleväyhteisöt erittäin uhanalainen Meriajokasyhteisöt erittäin uhanalainen Uposkasvivaltaiset pohjat vaarantuneet Näkinpartaisniityt erittäin uhanalainen Vesisammalyhteisöt puutteelliesti tunnettu Sinisimpukkayhteisöt silmällä pidettävä Valoisan kerroksen pohjaeläinyhteisöt silmällä pidettävä Valoisan kerroksen alapuoliset pohjaeläinyhteisöt silmällä pidettävä Vedenalaiset luontotyypit hankkeen vaikutusalueella Suunnitellun kiinteän yhteyden linjauksen ja sen lähialueen merenpohja inventoitiin mahdollisten suojeltavien vedenalaisten luontotyyppien löytämiseksi ja rajaamiseksi. Alueen merenpohja tutkittiin neljällä eri inventointikerralla kahlaamalla, sukeltamalla ja haraamalla. Ensimmäinen selvityskierros tehtiin jo kesäkuun puolivälissä, jolloin kasvillisuus ja linnustoselvitysten yhteydessä alueen matalikkoja tutkittiin veneestä käsin kahlaamalla nykyisen lauttaväylän eteläpuolella. Inventointiajankohtana merivesi oli hyvin alhaalla, jolloin kahlaamalla oli mahdollista tutkia suurin osa alueen matalikoista. Linnustoselvityksen yhteydessä kierrettiin kumiveneellä pohjoisosan luotoja ja samassa yhteydessä alueen matalikot tarkastettiin lähinnä putkilokasvien esiintymisen varalta. Elokuun lopussa tehdyllä kolmen päivän inventointijaksolla alue tutkittiin pistemäisellä otannalla ja kuvattiin.

-168- Homogeenisestä pohjanlaadusta johtuen alueella ei esiinny suojeltavia vedenalaisia luontotyyppejä. Teoriassa näistä luontotyypeistä alueella saattaisi esiintyä vain valoisan kerroksen pohjaeläinyhteisöjä, valoisan kerroksen alapuolisia pohjaeläinyhteisöjä tai hydrolitoraalin rihmaleväyhteisöjä. Pohjaeläinselvityksessä (Suomen Luontotieto Oy 35/2009) alueen pohjaeläimistö todettiin tavanomaiseksi ja lajimäärältään niukaksi. Hydrolitoraalin rihmaleväyhteisöt ovat tyypillisiä Perämeren alueelle, mutta hiekkapohjilla rihmaleviä esiintyy runsaammin vain suojaisilla paikoilla. Alueen hiekkapohjainen merialue on sinällään geologinen erikoisuus, johon kuuluu mm. vedenalainen harju ja laajat hiekkamatalikot. Vedenpohjan eliölajisto on äärevistä ympäristöolosuhteista johtuen sen sijaan hyvin niukkalajinen. Vedenalaisten luontotyyppien selvityksestä laadittiin erillinen raportti. (Suomen Luontotieto Oy 39/2009) Kuva 11-12 Vedenalaisten luontotyyppien havaintopisteet. Vaaleanpunaisella merkityt alueet ovat Natura 2000 alueita (Destia Oy 2009) (Pohjakartta Affecto Finland Oy, Karttakeskus, Lupa L8586/10).

-169- Kuva 11-13 Vedenalaiset luontotyypit hankkeen vaikutusalueella (Destia Oy 2009) ( Maanmittauslaitos, lupa nro 216/MML/09). 11.2.7.2 Vesikasvillisuus Yleistä Merialueella pohjaan kiinnittyviä leviä ja putkilokasveja tavataan siihen syvyyteen saakka, missä veteen pääsee niin vähän auringonvaloa, ettei se riitä pohjaan kiinnittyvän kasvillisuuden muodostumiselle. Kasvien esiintymisen suurin syvyys vaihtelee alueellisten olojen mukaan. Ulkosaaristossa vesi on kirkasta ja pohjakasvillisuutta voi esiintyä 8 14 metrin syvyydessä, vaikka suurimmissa syvyyksissä vain harvakseltaan. Sisäsaaristossa pohjakasvien esiintymisen suurin syvyys on huomattavasti pienempi, koska vesi ei ole yhtä kirkasta. (Kronholm ym. 2005) Perämeren kovilla sora-, kivi-, lohkare- ja kalliopohjilla elää vain vähän lajeja. Ankarat talviolosuhteet saavat aikaan sen, että kovilla pohjilla vallitsevat yksivuotiset kasvit. Niitä ovat etenkin rihmamaiset viherlevät, kuten palleroahdinparta ja ahdinparta, mutta kivien päällä on myös piileväkasvustoja. Putkilokasvit, näkinpartaiset ja sammaleet ovat tyypillisiä lajeja sisäsaariston pehmeillä pohjilla. Koville pohjille tyypillisiä viherleviäkin esiintyy, mikäli niille löytyy sopivaa kovaa kasvualustaa. (Kronholm ym. 2005) Vesirajassa Perämeren kasvillisuutta hallitsee lähinnä hapsiluikka tai pikkuvita ja hiekkapohjaisilla alueilla näkinparrat sekä merihaura. Syvemmissä vesissä vallitsevat ahvenvita ja tuppivita, mutta näkinpartoja ei enää esiinny. Pohjalla kasvavien suurempien levien tuotanto jää Perämerellä vain puoleen siitä mitä se on Selkämerellä. Rakkolevää ei esiinny enää Merenkurkun pohjoispuolella. Sen sijaan makeanveden sammallajien ja viherlevien esiintyminen yleistyy. (Perämeri Life)

-170- Vesikasvillisuus hankeen vaikutusalueella Alueen vesikasvillisuutta selvitettiin kesällä 2009 vedenalaisten luontotyyppien selvityksen yhteydessä (Suomen Luontotieto Oy 40/2009, liite 10). Merenpohjan kasvilajisto selvitettiin haraamalla sekä sukeltamalla. Rantavyöhykkeen lajisto selvitettiin alueen ranta-alueiden sekä luontojen kasvillisuusselvityksellä, joka on tämän selostuksen liitteenä (Suomen Luontotieto Oy 36/2009, liite 11). Vedenalaisten luontotyyppien määritys perustuu pääosin kasviyhteisöihin sekä myös pohjaeläimiin. Hankealueella esiintyvä putkilokasvilajisto on äärimmäisen niukkaa. Hiekkapohjaisen alueen ainoa kelluslehtinen vesikasvi on ahvenvita (Potamogeton perfoliatus), joka kasvaa hyvin niukkana alueen matalikoilla. Alueen ahvenvitakasvustot ovat hyvin harvoja ja jää- ja tuulieroosio muokkaavat todennäköisesti kasvustoja säännöllisesti. Helposti liikkuva hiekkapohja ja alueen syvyys aiheuttavat sen, etteivät muut vesikasvit kykene asettumaan alueelle. Matalassa rantavedessä kasvava vesikasvilajisto on runsaampi ja lajistoon kuuluu mm. luontodirektiivin liitteen II lajeihin kuuluva upossarpio (Alisma wahlenbergii). Upossarpioesiintymät sijaitsevat Riutuntyven molemmin puolin sekä Hailuodon puolella lauttasataman eteläpuoleisella Huikun ranta-alueella, jossa laji esiintyy runsaana. Muita alueen ulomman rantavyöhykkeen lajeja ovat uposvesitähti (Callitriche hermaphroditica), hapsivita (P. pectinatus), merihaura (Zannichellia palustris var. repens), kalvasärviä (Myriophyllum sibiricum) ja merivita (P. filiformis). Selvityksen perusteella suurin osa alueen hiekkapohjaisista ranta-alueista oli hyvin matalia ja käytännössä kasvittomia. Esimerkiksi Huikun lauttasataman eteläpuoleisella matalalla merialueella oli useiden hehtaarien laajuisia täysin kasvittomia alueita. Alueen vesikasvillisuus on keskittynyt ilmaversoiskasvillisuuden väleihin jääneisiin laikkuihin. Puhtaasta hiekasta muodostuneiden matalikkojen vesikasvilajisto havaittiin äärimmäisen niukaksi ja suurin osa matalikoista oli käytännössä kasvitonta. Putkilokasveille alueen hiekkapohjat ovat lähes mahdoton kasvuympäristö. Vedenkorkeuden muutokset sekä jatkuva aallokon ja paikoin myös virtausten synnyttämä eroosio tekevät pohjasta epästabiilin elinympäristön, johon putkilokasvien on vaikea juurtua. Alueella havaittiin ainoastaan kolme putkilokasvilajia, joista ahvenvita oli huomattavasti hapsivitaa runsaampi. Merihauraa havaittiin vain yhdellä karikolla. Laajoja kasvustoja nämä lajit eivät missään muodostaneet. Hiekkapohjan päällä esiintyi hyvin niukasti leviä ja suurin osa havaituista levistä kuului rihmaleviin. Elokuun puolivälin käynnillä Polkankarilla havaittiin hyvin niukkana esiintyvää pinnalla kelluvaa sinilevää, joka ilmeisesti oli ajautunut alueelle Oulun edustalta. Ahdinpartoja, joista palleroahdinparta on runsain alueella esiintyvä laji, havaittiin ainoastaan alueen pohjoisosan karikkojen reunoilla kahdessa havaintopisteessä. Alueen vesikasvilajistoa tarkkailtiin myös rannoilta (Huikun puoli) tehdyllä havainnoinnilla etsimällä rantaan ajautunutta lajistoa. Alueen kasvilajiston niukkuutta kuvaa hyvin se, että parinsadan metrin havainnoinnilla löytyi vain rantavyöhykkeen lajistoa sekä niukasti myös syvempänä kasvavan ahvenvidan jäänteitä.

-171- Kuva 11-14 Upossarpiota on tavattu mm. Hailuodon Santosen ja Oulunsalon Riutunkarin alueelta (Pohjakartta Affecto Finland Oy, Karttakeskus, Lupa L8586/10). 11.2.7.3 Pohjaeläimet Yleistä Perämeressä pohjaeläinten biomassa neliömetriä kohti on vain murto-osa vastaavasta biomassasta Selkämeren puolella. Yhtenä syynä biomassan vähäisyyteen on kasviplanktonin niukkuus. Perustuotanto puutuu niiltä pohjilta, joiden valaistus ei riitä pohjaleville ja vesikasveille. Perämeren syvillä pohjilla eläimet saavat ravintonsa joko saalistamalla tai hyödyntämällä ylemmistä vesikerroksista vajonnutta kasviplanktonia tai muuta kuollutta orgaanista ainesta. Vain pieni osa kasviplanktonista sedimentoituu pohjaan, jossa pohjaeläimet pääsevät niitä syömään. (Kronholm ym. 2005) Perämeren syvien pohjien makrofauna on erittäin vähälajinen. Tähän ovat syinä pääasiassa pieni suolapitoisuus sekä koko Itämeren historian ajan vallinnut epävakaus. Matalissa vesissä pohjien eläinympäristöt ovat monipuolisemmat riittävän valaistuksen ansiosta. Lisäksi vaihteleva pohjamateriaali elinympäristönä monipuolistaa ja suosii lajirunsautta. (Kronholm ym. 2005) Hankealueen läheisyydessä, Oulun edustan vesistö- ja kalataloustarkkailun yhteydessä on tehty pohjaeläintarkkailua vuosina 2005, 2006 ja 2007. Jatkossa tarkkailua tehdään kolmen vuoden välein. (Pöyry Environment 2008) Vuonna 2007 näytteitä otettiin neljältä havaintopaikalta (OE2, OE47, LL21 ja KIE12; kuva 11-15). Kultakin havaintopaikalta otettiin pohja-aineksesta viisi näytettä. Näytteet seulottiin ja eläimet määritettiin pääsääntöisesti lajitasolle.

-172- Kuva 11-15 Oulun edustan pohjaeläintarkkailun tarkkailupisteet (Pöyry Environment 2008). Pohjaeläimistön keskimääräinen kokonaistiheys Oulun edustan näytepisteillä v. 2007 oli 1360 yks./m 2 ja vastaava biomassa 3,36 g/m 2. Biomassassa ei ole huomioitu järvisimpukkaa (Anodonta spp.). Yksilömäärä oli suurin Oulunselällä (OE2) ollen 1505 yks./m 2 ja pienin Piispanleton näytepisteellä (OE 47), missä tiheys oli 1193 yks./m 2 (kuva 11-16). Pohjaeläimistön tiheysvaihtelu näytepisteiden välillä oli kokonaisuudessaan varsin vähäistä. (Pöyry Environment 2008) Kuva 11-16 Pohjaeläimistön kokonaismäärä (yks./m²) ja biomassa (g/m²) Oulun edustan näytepisteillä v. 2007 (Pöyry Environment 2008).

-173- Kuva 11-17 Pohjaeläimistön taksonikoostumus (%) Oulun edustan merialueen näytepisteillä vuonna 2007 (Pöyry Environment 2008). Oulun edustan pohjaeläimistön taksonikoostumuksessa ei ole tapahtunut merkittäviä muutoksia viime vuosina vaan lajisto on pysynyt pääpiirteissään samankaltaisena. Vuoden 2007 tulosten suora vertailu aiempien vuosien tarkkailutuloksiin ei kokonai-

-174- suudessaan ole mielekästä uuden tarkkailuohjelman myötä muuttuneen näytteenottoasetelman takia. Pohjaeläimistön kokonaistiheydessä tai taksonikoostumuksessa ei viime vuosien tulosten perusteella kuitenkaan ole havaittavissa akuutteja jätevesiperäisiä vaikutuksia. Pohjaeläinyhteisöjen koostumus voi vaihdella vuosittain huomattavastikin johtuen luontaisesta pohjaeläinten ekologisten tekijöiden vaihtelusta. Tällaisia tekijöitä ovat mm. saatavissa olevan ravinnon määrä sekä lajien/ryhmien sisäiset ja niiden väliset biologiset vuorovaikutussuhteet. Lisäksi näytteenottoon ja rajallisiin näytemääriin liittyvät satunnaistekijät voivat heijastua tuloksissa erityisesti niissä taksoneissa, jotka luontaisestikin esiintyvät alueella vain pieninä tiheyksinä. (Pöyry Environment 2008) Pohjaeläimistö hankkeen vaikutusalueella Hankealueen pohjaeläimistöön lajikoostumusta selvitettiin syyskuussa 2009 (Suomen Luontotieto Oy 35/2009, liite 12). Tarkoituksena oli myös selvittää mitä lajisto kertoo alueen nykytilasta. Pohjaeläintutkimuksen maastotyöt ja näytteenotto toteutettiin 25.9. Tutkimuksessa pyrittiin noudattamaan Suomen standardisoimisliiton ja vesi- ja ympäristöhallinnon (Mäkelä ym. 1992) ohjeistusta pohjaeläintutkimuksia ja näytteenottoa varten. Näytteet otettiin Ekman tyyppisellä pohjanoutimella, ja kultakin pisteeltä (Kuva 11-18) otettiin kaksi näytettä, jotka tutkittiin yhteisenä. Näytteet analysoitiin seuraavana päivänä sisätiloissa. Eläimet pyrittiin määrittämään pääosin lajin tarkkuudella ja ne laskettiin. Eläinten märkäpainoa ei eläinten niukkuuden vuoksi voitu mitata. Pienikokoisia ja usein näytteen analysoinnin yhteydessä pinnalle nousseita sukkulamatoja ei huomioitu. Kuva 11-18 Pohjaeläinnäytepisteet (Suomen Luontotieto Oy 35/2009) (Pohjakartta Affecto Finland Oy, Karttakeskus, Lupa L8586/10).

-175- Näytteenottopisteiden lajisto ja tiheys neliömetrillä on esitetty taulukossa 11-3. Kartoituksessa havaittiin 13 makroskooppista pohjaeläinlajia tai ryhmää. Pohjaeläinten kokonaistiheys oli noin 500 yksilöä. Kaikilla näytepisteillä havaittiin pohjaeläimiä lukuun ottamatta kaikkein syvintä (10.6 m, S7) näytepistettä, jossa pohjaeläimiä ei havaittu. Lajisto ei alueella poikkea pisteiden välillä juurikaan eikä syvyydellä ole tulosten mukaan vaikutusta lajikoostumukseen tai tiheyksiin. Harvasukasmadot ovat alueen hiekkapohjien runsaslukuisin pohjaeläinryhmä. Vesiharvasukasmatoihin kuuluu useita ryhmiä ja Perämeren alueen tyyppilajistoa ovat mm. putkimadot, ketjukaiset ja katkomadot. Perämeren alueen harvasukasmadot ovat pääosin makeanveden lajeja ja tavallisesti ne ovat runsaimmillaan pehmeillä pohjilla. Hankealueen hiekkapohjat ovat harvasukasmadoille ei-optimaalista ympäristöä ja niiden tiheys liejupohjilla on tavallisesti huomattavasti nyt havaittua suurempi. Hiekkapohjasta huolimatta täälläkin tämä lajiryhmä on runsain pohjaeläinryhmistä. Pohjaeläinselvityksessä havaittu kohtalainen makeanveden kotiloiden määrä oli pienoinen yllätys, joka tosin havaittiin alueelle tehtyjen sukellusten aikana. Lajisto on monipuolinen ja se kuvastaa ennemminkin makeanveden lajistoa. Simpukoita ei alueella havaittu pientä hernesimpukkaa lukuun ottamatta. Surviaissääskiä on näytteenottoalueella niukasti, johtuen liejupohjien lähes täydellisestä puuttumisesta. Läheisten Liminganlahden tai Kempeleenlahden surviaissääskitiheys on todennäköisesti jopa tuhatkertainen nyt havaittuun verrattuna. Pohjanoutimella toteutettu selvitys pyytää huonosti suurikokoisia pohjan pinnalla liikkuvia eliöitä. Esim. alueella tavallisia kilkkejä (Saduria entomon) ei selvityksessä havaittu, vaikka varmasti niitä alueella elää. Taulukko 11-5 Pohjaeläinkartoituksessa havaitut lajit ja niiden keskimääräiset tiheydet (yksilöä/m²). Kaikki näytepisteet yhdistetty (Suomen Luontotieto Oy 35/2009). Tieteellinen nimi Suomenkielinen nimi Yks./m² Prostoma obcscurum viherlimamato 2 Turbellaria sp värysmadot 12 Limnodrilus sp. 184 Tubifex sp. putkimadot 36 Potamothrix hammoniensis 82 Enchytraeidae änkyrimadot 48 Pisidium sp hernesimpukka 4 Batyomphalus contortus kierrekotilo 18 Theodoxus fluviatilis leväkotilo 28 Valvata piscinalis liejukotilo 38 Chironomus plumosus 18 Cricotopus sp. 8 Tanytarsus sp 22 Monoporeia affinis valkokatka 6 11.2.8 Kalasto ja kalojen kutualueet 11.2.8.1 Kalasto Alhaisen suolapitoisuuden takia Perämeren kalastosta valtaosa on alkuperältään makean veden lajeja. Makean veden lajeja on noin kaksikymmentä, merellisiä vain kahdeksan. Perämeren kalat voidaan jaotella edelleen lämpimän ja kylmän veden lajeihin sen mukaan, millaista lämpötilaa ne suosivat. Lämpimän veden kalat esiinty-