Rami Nylund, Maija Itälä-Remes, Tommi Kauko, Marjut Kauppila, Mervi Putkonen, Urpu Salmenniemi, Tommi Salmi ja Kari Remes 20 vuoden hoitotulokset TYKS:ssa 714 Aikuisten akuuttia lymfaattista leukemiaa (ALL) ilmenee Suomessa noin 30 tapausta vuosittain, ja kirjallisuuden mukaan 35 40 % alle 60-vuotiaista paranee taudistaan. Vuosina 1990 2010 TYKS:ssa on hoidettu 67 aikuista ALL-potilasta. Valtaosa hoidettiin Suomen Leukemiaryhmän hoitoprotokollien mukaan, ja remission saavutti 96 % potilaista. Viiden vuoden elossaololuku oli 53 %. Remission jälkeen allogeeninen kantasolujensiirto tehtiin 22 potilaalle (37 %) ja solunsalpaajilla jatkoi 38 potilasta (63 %). Eloonjäämisessä ei ollut eroa hoitomuotojen tai riskiryhmien välillä. Allogeeninen kantasolujensiirto ei parantanut eloonjäämistä alle 40-vuotiailla eikä standardiriskisillä toisin kuin vanhemmilla ja suuren riskin potilailla. Suomessa aikuisten ALL:n hoito tuottaa kansainvälisesti vertailukelpoisen paranemisennusteen. Riskinmukainen hoitostrategia näyttää perustellulta: nuoret ja standardiriskiset saavat ensihoidokseen pelkästään solunsalpaajia, ja muut etenevät allogeeniseen siirtoon. Suomessa ilmenee vuosittain noin 200 uutta akuuttia leukemiaa, joista 150 aikuisilla. Aikuisten akuuteista leukemioista 20 % on lymfaattisia (ALL), joten vuosittain ilmaantuu 30 uutta ALL:aa (1). Hoitoa koordinoi Suomen Leukemiaryhmä (SLR), joka kehittää ja uusii hoito-ohjelmia. Akuutti lymfaattinen leukemia Akuutissa leukemiassa leukeeminen soluklooni on lähtöisin yhdestä varhaisesta valkosolulinjan kantasolusta. Sen kehitys pysähtyy primitiivisen blastisolun tasolle ja lisääntyessään se valloittaa vähitellen koko luuytimen. Nykykäsityksen mukaan varhaisessa hematopoieesin kantasolussa on tapahtunut useita geneettisiä vaurioita, jotka johtavat taudin ilmenemiseen. Suurin osa geenimuutoksista on hankinnaisia mutta myös tietyt perinnölliset ja synnynnäiset tilat, kuten Downin oireyhtymä, altistavat leukemian synnylle. Tunnettuja ulkoisia riskitekijöitä ovat ionisoiva säteily, tietyt solunsalpaajat ja tupakointi. Useimmiten etiologia jää tuntemattomaksi. Kliininen kuva ja diagnostiikka. ALL:aan liittyy lähes aina oireita, kuten heikentynyt yleistila, anemia sekä infektio- ja verenvuototaipumus. Statuslöydöksiä voivat olla lymfadenopatia sekä hepato- ja splenomegalia. Verenkuvassa voi esiintyä kaikkien solulinjojen sytopeniat tai myös leukosytoosi, ja valkosolujen erittelylaskennassa löytyy blastisoluja. Diagnoosin perustana ovat veren ja luuytimen mikroskopointi: blastisoluja on 20 % tai enemmän luuytimen tai veren tumallisista soluista. Immunofenotyypityksessä määritetään blastisolujen pinta-antigeeniprofiili, jonka avulla erotetaan paitsi myelooinen ja lymfaattinen solulinja myös B- ja T-soluinen tauti toisistaan. Sytogeneettiset (perinteinen raitavärjäys ja FISH) ja molekyylibiologiset (PCR) tutkimukset kuuluvat rutiinitutkimuksiin. Tutkimukset varmistavat diagnoosin, ja niitä voidaan käyttää myöhemmin jäännöstaudin (minimal residual disease, MRD) seurannassa. Niillä on myös ennusteellista arvoa: Philadelphia-kromosomin (Ph) suhteen negatiivinen, CD10-positiivinen tauti, jossa leukosyyttien määrä on pienempi kuin 30 x 10 9 /l, on ennusteeltaan parempi kuin CD10-negatiivinen, usein suuren riskin tauti. Suuren riskin B-soluisen ALL:n kromosomilöydöksiä Duodecim 2014;130:714 20
ovat t(9;22) eli Ph-kromosomi, t(4;11) tai poikkeava 11q23, monosomia 7 ja hypodiploidinen tai kompleksinen kromosomisto. T-soluisessa ALL:ssa voidaan erottaa niin sanottu kortikaalinen tai tyyminen fenotyyppi (CD1a-positiivinen), joka on ennusteeltaan suotuisa. Hoitoperiaatteet. Hoidossa käytetään voimakkaita, parantamiseen tähtääviä toistuvia solunsalpaajakuureja. Yliopistosairaalat ovat 1980-luvulta lähtien noudattaneet SLR:n hoitoprotokollia. Työikäiset hyväkuntoiset potilaat saavat paranemiseen tähtäävää intensiivistä solunsalpaajahoitoa, kun taas iäkkäät tai huonokuntoiset potilaat hoidetaan ke vyemmin. Oleellinen kysymys on hoitostrategian valinta perinteisen solunsalpaajahoidon ja allogeenisen kantasolujensiirron välillä. Ensihoidon tavoitteena on remissio, jossa blastisolujen osuus luuytimessä on normaali (alle 5 %). Virtaussytometrisilla, sytogeneettisillä ja molekyylibiologisilla menetelmillä (herkkyys 10-4 10-6 ) remission laadukkuus voidaan arvioida paljon morfologiaa tarkemmin, ja nykyisin immunofenotyyppinen tai molekulaarinen remissio onkin parantamiseen tähtäävien hoitojen päämääränä. Induktiohoidon jälkeisessä morfologisessa remissiossa elimistössä voi vielä olla jopa 10 10 leukemiasolua. Remission jälkeinen konsolidaatio- eli vakautushoito onkin välttämätön taudin uusimisen estämiseksi. SLR:n viimeisin hoitoprotokolla sisältää viisi vakautushoitoa, joihin sisältyvät suuriannoksiset metotreksaatti- ja sytarabiinihoidot sekä asparaginaasi. Voimakkain vakautushoito on allogeeninen kantasolujensiirto: se parantaa 30 50 % potilaista, mutta uhkana ovat käänteishyljintäreaktiot ja infektiot, joista aiheutuva kuolleisuus on 20 30 %. Ylläpitohoito (merkaptopuriini, metotreksaatti suun kautta) parantaa ALL:ssa elinajan ennustetta, ja sitä nykyään jatketaan kolme vuotta diagnoosista. Keskushermostotaudin estoksi annetaan intratekaalista solunsalpaajahoitoa kaikissa hoitovaiheissa. Tukihoitoihin kuuluvat infektioiden torjunta ja hoito, punasolujen ja trombosyyttien siirrot, ravitsemushoito sekä henkinen tuki. TAULUKKO 1. Potilasaineisto. Aineisto ja menetelmät n % Ikä (v) Alle 40 35 52 40 60 17 26 Yli 60 15 22 Yli 70 7 10 Sukupuoli Mies 41 61 Nainen 26 39 Alatyyppi B-soluinen ALL 39 58 T-soluinen ALL 6 9 Burkitt/Burkitt-like 9 13 Muut 13 19 Kromosomilöydös Kyllä 40 60 Normaali 15 22 t(9;22) 11 16 t(4;11) 2 3 t(12;21) 2 3 t(8;14) 4 6 Muut 21 31 Ei tutkittu 12 18 Ekstramedullaarinen ilmentymä Kyllä* 26 39 Ei 41 61 *Keskushermostoleukemia kolmella Potilaat. Takautuva tutkimusaineistomme muodostaa vuosina 1990 2010 Turun yliopistollisessa keskussairaalassa aikuisten ALLhoidon saaneet yli 16-vuotiaat (poikkeuksena yksi 15-vuotias) potilaat (n = 67), jotka etsittiin arkistosta diagnoosinumeron mukaan. Leukemian alatyyppi, kliiniset piirteet, laboratoriotutkimukset, annetut hoidot ja hoidon tulokset sekä kuolinsyyt selvitettiin potilaskertomuksista. Seuranta-aika päättyi 31.12.2011. Potilasaineisto kuvataan TAULUKOSSA 1. Riskiluokittelussa (TAULUKKO 2) standardiriskiin luokittui 57 % (n = 38) potilaista ja suuren riskin ryhmään 43 % (n = 29). Hoidot. Valtaosaa potilaista hoidettiin SLR:n kulloinkin voimassa olleen ALL-protokollan mukaisesti. Jos ikä tai oheissairaudet eivät sallineet voimakkaita solunsalpaajia, käy- 715
716 TAULUKKO 2. ALL-potilaiden riskiluokittelu. Suuri riski Diagnoosivaiheen veren leukosyyttimäärä yli 30 x 10 9 /l (B-soluinen ALL), yli 100 x 10 9 /l (T-soluinen ALL) Karyotyyppilöydös translokaatiot t(9;22), t(8;14), t(8;14) tai kompleksinen karyotyyppi (vähintään 5 poikkeavuutta) Standardiriski Kaikki muut tettiin kevennettyä hoitoa, johon kuului tavallisesti syklofosfamidia, vinkristiiniä ja kortikosteroidia. Uusineessa taudissa pääperiaate on ollut käyttää samaa induktiohoitoa, jolla edeltävä remissio saavutettiin. Allogeeninen kantasolujensiirto pyrittiin 1990-luvulla tekemään kaikille, jos vain luovuttaja (sisarus- tai rekisteriluovuttaja) löytyi. Kaikki sillä hoidetut saivat suuriannoksisen myeloablatiivisen esihoidon (syklofosfamidi ja koko kehon sädehoito). Alle 30 40-vuotiaita standardiriskin potilaita ei 2000-luvulla ole enää pääsääntöisesti ensiremissiossa hoidettu kantasolujensiirrolla. Tilastolliset menetelmät. Tutkimuksen päätetapahtumat olivat täydellisten hoitovasteiden ja uusiutumisten osuus sekä kokonaiselinaika diagnoosipäivästä. Jatkuvien ja luokittelevien muuttujien kuvailevaan tarkasteluun käytettiin mediaania ja frekvenssijakaumaa. Elinajat kuvattiin Kaplan Meierin menetelmällä, josta saatiin 50 % elinajanodote sekä viiden ja 10 vuoden elinajan odotteet. Luok kien välisiä eroja tarkasteltiin Coxin regressiolla ja riskitiheyksien suhteella (HR) sekä uni variaatti- ja monimuuttujamalleilla. Tilastollinen merkitsevyys todettiin 95 %:n luottamustasolla. Tilastolliset analyysit tehtiin SAS System for Windows, version 9.3 ohjelmistolla. Tulokset SLR:n protokollien mukaisen intensiivisen solunsalpaajahoidon sai induktiohoidokseen 56 potilasta (84 %), neljä potilasta (6 %) hoidettiin muulla intensiivisellä solunsalpaajahoidolla, ja seitsemän (10 %) hoidettiin kevennetyllä induktiohoidolla. Morfologisen remission saavutti 96 % potilaista, valtaosa (72 %) jo ensimmäisellä hoitokuurilla. Yhdellä tauti reagoi huonosti hoitoon, ja yksi menehtyi induktiohoitoon. Remission jälkeiseksi hoidoksi valittiin 63 %:lle (n = 38) solunsalpaajat ja allogeeninen kantasolujensiirto 37 %:lle (n = 22). Täysimittaisen ylläpitohoidon sai 39 % (n = 26), vajaamittaisen 10 % (n = 7), ja ilman ylläpitohoitoa jäi 51 % (n = 34, 25 allogeenisen siirron saanutta ja yhdeksän potilasta muista syistä). Standardiriskin potilaista allogeenisen kantasolujensiirron sai ensiremissiossa kuusi (19 % intensiivisesti hoidetuista) ja suuren riskin potilaista 16 (55 %). Tauti uusiutui 20 potilaalla (30 %): SLRprotokollalla hoidetusta (n = 34) 13:lla (38 %), muun intensiivisen solunsalpaajahoidon saaneista (n = 4) kahdella, kantasolujensiirrolla hoidetuista (n = 22) kahdella (9 %) ja kevennetyn hoidon saaneista (n = 7) kolmella potilaalla (43 %). Uusiutumisia tapahtui standardiriskin potilaista 29 %:lla ja suuren riskin potilaista 31 %:lla. Uusiutuneista taudeista kahdeksan (40 %) sai uudelleen intensiivisen solunsalpaajahoidon, kuusi (30 %) hoidettiin allogeenisella kantasolujensiirrolla, 4 (20 %) sai kevyen solunsalpaajahoidon ja kaksi (10 %) menehtyi taudin uusiutumiseen ennen hoitoja. Taudin uusiutumisen jälkeisessä hoidossa 45 % saavutti morfologisen remission (n = 9), 20 %:lla (n = 4) tauti reagoi huonosti hoitoon ja 35 % (n = 7) kuoli. Allogeeninen kantasolujensiirto tehtiin koko aineistossa 28 potilaalle (42 %). Siirtoon tullessa 75 % potilaista oli ensiremis siossa, 14 % toisessa remissiossa ja kahdella oli huonosti hoitoon reagoiva tauti. Kantasolujen luovuttajana toimi potilaan sisarus (43 %) tai rekisteriluovuttaja (57 %). Siirtokuolleisuus oli 25 % (n = 7), ja krooninen käänteishyljintäreaktio kehittyi 25 %:lle. Seuranta-ajan päättyessä potilaista oli elossa 32 (48 %); viiden vuoden elossaoloprosentti oli 53 (KUVA 1A). Kuolinsyyt olivat ALL (n = 19, 54 %), allogeeninen kantasolujensiirto (n = 8, 23 %) ja solunsalpaajahoito (n = 7, 20 %) sekä muu syy yhdellä potilaalla. Eri ALL:n alatyyppejä vertailtaessa B- ja T-soluisten tautien elinajoissa ei ollut merkitsevää eroa- R. Nylund ym.
vuutta. Iän suhteen tarkasteltuna viiden vuoden elossaolo-osuus oli alle 40-vuotiailla 68 % ja yli 40-vuotiailla 35 % (p = 0,020, HR = 2,40, KUVA 1A). Koko aineistossa suuren riskin ja standardiriskin potilaiden elinajat eivät eronneet (KUVA 1B). Yli 60-vuotiaita potilaita oli 16, ja heistä parani seitsemän (44 %). Muut menehtyivät taudin uusiutumiseen tai hoitokomplikaatioihin. Yhtään yli 60-vuo tiaista ei hoidettu allogeenisella kantasolujensiirrolla. Allogeenisella kantasolujensiirrolla hoidetuista viiden vuoden kuluttua elossa oli 63 % ja solunsalpaajia saaneista 45 % (p = 31). Viiden vuoden jälkeen elinaikakäyrät lähenivät toisiaan (KUVA 2A). Alle 40-vuotiailla allogeeninen kantasolujensiirto ei parantanut eloonjäämistä, mutta yli 40-vuotiailla se näytti hyödylliseltä (KUVA 2B). Pelkästään solunsalpaajilla hoidetuilla alle 40-vuotiailla elinaika on pidempi kuin sitä vanhemmilla (p = 0,036, HR = 2,967), mutta allogeenisen kantasolujensiirron saaneilla alle ja yli 40-vuotiaiden elinajoissa ei ole merkitsevää eroa. Standardiriskin potilaiden henkiinjääminen oli samaa luokkaa solunsalpaajilla ja kantasolujensiirrolla hoidetuilla, kun taas suuren riskin potilaat näyttivät hyötyvän kantasolujensiirrosta. Pohdinta A < 40 v Kaikki 40 v 0,0 0 5 10 15 20 B 0,0 0 5 10 15 Standardiriski Suuri riski 20 Elinaika (v) KUVA 1. ALL-potilaiden elinaika diagnoosista. A) Iän vaikutus. B) Riskiryhmän vaikutus. Aikuisten ALL:n hoitotulokset ovat pysyneet huomattavasti huonompina kuin lasten, joilla ALL on parannettavissa nykyään yli 80 %:ssa (2, 3). Eron syynä on pidetty aikuisten ALL:n epäedullisia biologisia ominaisuuksia sekä aikuisten huonompaa sytostaattihoidon sietokykyä. Vaikkakin myös aikuisten ALL:n hoidossa on edistytty, viiden vuoden kuluttua diagnoosista 18 60-vuotiaista elossa on vain 35 40 % (2, 3, 4). Remissioon, erityisesti MRD-negatiiviseen remissioon, pääseminen on ensiedellytys taudin paranemiselle. Remission induktiohoito sisältää tyypillisesti kortikosteroidin, vinkristiinin, syklofosfamidin ja antrasykliinin yhdistelmän. Remissioon pääsy on lähes poikkeuksetonta standardiriskin taudissa noin 90 %:lla ja suuren riskin taudissakin remissioluku on noin 75 % (3). Suomalainen ALL-hoito on oman aineistomme valossa kansainvälisesti hyvin vertailukelpoista: remissioon pääsy on huippuluokkaa (96 %), ja puolet potilaista paranee. Hoidon ongelma ei olekaan remission saavuttaminen, vaan sen säilyttäminen. Perinteisistä ennustekijöistä ikä on edelleen käyttökelpoinen: iän lisääntyessä hoitotulokset huononevat, ja yli 55-vuotiaat ovat erityisesti huono ryhmä (kolmen vuoden kuluttua elossa 20 %), kun taas alle 25 30-vuotiaat menestyvät huomattavan hyvin. Omassa aineistossamme alle 40-vuotiaat paranivat merkitsevästi paremmin kuin yli 40-vuotiaat (KUVA 1A). Yli 60-vuotiaiden hoitotuloksemme olivat yllättävän hyvät, joskin potilasmäärä oli pieni. Ph-kromosomi on perinteisesti ollut huonoin ennusmerkki ALL:ssa. Aikuisilla se löytyy 25 %:lta, ja vain 10 20 % on elänyt 717
A Ei allogeenista Allogeeninen kantasolujensiirtoa kantasolujensiirto 0,0 0 5 10 15 20 B 0,0 0 5 10 15 20 Elinaika (v) KUVA 2. Solunsalpaajien ja allogeenisen kantasolujensiirron vertailua. A) Elinaika diagnoosista pelkästään solunsalpaajia ja allogeenisen kantasolujensiirron saaneilla. B) Iän vaikutus. 718 40 v, allogeeninen kantasolujensiirto < 40 v, allogeeninen kantasolujensiirto < 40 v, ei allogeenista kantasolujensiirtoa 40 v, ei allogeenista kantasolujensiirtoa kolmesta viiteen vuotta (1, 5). Nykyisin tyrosiinikinaasinestäjät parantavat kuitenkin hoitotuloksia (6). Ph-kromosomin löytyminen, samoin kuin t(4;11), on edelleen allogeenisen kantasolujensiirron aihe heti ensihoitovaiheessa, koska noin 30 % potilaista on voitu parantaa sillä (3). Omassa aineistossamme Ph-kromosomi löytyi 11 potilaalta, joista kahdeksan hoidettiin allogeenisella kantasolujensiirrolla. Neljä parani taudistaan. Kolmesta solunsalpaajilla hoidetusta potilaasta yksi on elossa. Suuren riskin ALL:ssa allogeeninen kantasolujensiirto on edelleen todennäköisin parantava hoitomuoto. Sen tulokset ovat parhaat, kun siirto tehdään ensiremission aikaan (7). Vaikkakin allogeenisen siirteen immunologinen tautia parantava vaikutus (GvL, graft-versus-leukemia) on kuvattu, se ei ole yhtä voimakas kuin monissa muissa hematologisissa syövissä. Tulevaisuus näyttää, minkä aseman GvL:ään perustuva allogeeninen kantasolujensiirto tulee saamaan erityisesti iäkkäiden ja oheissairauksia potevien potilaiden hoidossa (7, 8). Vapaaehtoinen rekisteriluovuttaja sopii sisarusluovuttajien ohella hyvin kantasolujen luovuttajaksi (9). Riskinmukaisessa hoidossa hoitostrategiassa pyritään välttämään ylihoitoa (kantasolujensiirtoa) niillä, jotka riittävällä todennäköisyydellä voivat parantua pelkällä solunsalpaajahoidolla. Toisaalta suuren riskin taudeissa pyritään välttämään liian kevyttä hoitoa. Käyttämämme riskiluokitus vahvisti modernia hoitostrategiaa: nuorehkoilla standardiriskin potilailla solunsalpaajahoito on ensihoitona riittävä, kun taas suuren riskin potilaat hyötyvät vakautushoitona allogenisesta kantasolujensiirrosta. Aineistossamme alle 40-vuotiailla potilailla tai standardiriskin potilailla pitkä aikaishoitotulokset olivat yhtä hyvät pelkillä solunsalpaajilla kuin kantasolujensiirron saaneilla, mutta yli 40-vuotiailla ja suuren riskin potilailla kantasolujensiirto lisäsi henkiinjäämistä pelkkään solunsalpaajahoitoon nähden. Erot eivät ilmenneet koko aineiston elinaikakäyrissä: riskiryhmien henkiinjäämisessä ei näy eroa, eikä eroa myöskään näy solunsalpaajilla tai allogeenisella kantasolujensiirrolla hoidetuilla (KUVA 2A). Riskinmukainen hoitovalinta nojautuu entistä enemmän hoitojen jälkeisen MRD:n monitorointiin, ja ajankohtainen kysymys onkin se, voiko MRD korvata muut riskitekijät (3). Jos MRD:n taso induktiohoidon tai varhaisen vakautushoidon jälkeen ylittää 10-4, taudin uusiutumisen todennäköisyys on suuri. Omassa aineistossamme ei MRD:n mukaista riskiä voitu analysoida riittävällä potilasjoukolla. Tällä hetkellä noudatamme rutiinityössä riskin mukaista hoitostrategiaa sitten, että allogeeninen kantasolujensiirto tehdään alle 40-vuotiaiden standardiriskin ALL:ssa niille potilaille, jotka jäävät induktion ja varhaisen vakautushoidon jälkeen MRD-positiivisiksi. Muutoin hoito nojautuu solunsalpaajiin. MRD-positiivisissa taudeissa kantasolujensiirto parantaa merkittävästi hoitotuloksia (35 60 % paranee), jotka jälleen oleellisesti riippuvat siirron jälkeisestä MRD-tilasta (3). R. Nylund ym.
Siirtotulokset ovat paremmat, jos hoidot aloitetaan jo molekulaarisessa relapsissa odottamatta kliinistä relapsia (10). Jos ALL uusiutuu ensiremission jälkeen, ennuste on hyvin huono: uuteen remissioon päätyy vajaa 50 % potilaista (omassa aineistossamme 45 %) ja pysyvä paraneminen on hyvin harvinaista (alle 10 %). Uusiutuneen taudin jälkeen keskimääräinen elinaika on alle puoli vuotta (11). Allogeeninen kantasolujensiirto on tässä tilanteessa paras hoito: keskimäärin 25 % potilaista on parannettavissa (3). Analyysimme tulosten arvioinnissa on otettava huomioon takautuvan analyysin tunnetut heikkoudet: eri hoitoryhmien potilasvalinta on vinoutunut, ja pitkään ajanjaksoon sisältyy hoitotuloksiin mahdollisesti vaikuttavia ajan mittaan muuttuneita tekijöitä. Rajallisella potilasjoukolla tehtävä takautuva tilastoanalyysi ei osoita muuta kuin sen eron hoitotuloksissa, joka käytetyin potilas- ja hoitovalinnoin on saatu. Eri hoitomuotojen todellisen eroavuuden osoittaminen edellyttää eteneviä, satunnaistettuja tutkimuksia. YDINASIAT 88 on harvinainen tauti. Suomessa tapauksia esiintyy 30 vuodessa. 88Potilaista paranee 35 40 %. 88Suomen Leukemiaryhmän hoitoprotokollat ovat linjanneet taudin hoidon Suomessa. 88Remissioon pääsy on huippuluokkaa Suomessa, ja taudistaan paranee puolet potilaista. 88Alle 40-vuotias standardiriskin potilas ei tarvitse ensihoidossaan rutiiniluonteista allogeenista kantasolujensiirtoa, mutta suuren riskin potilailla se lisää paranemisen mahdollisuutta. tumomabi, joka kohdistaa sytotoksiset T-solut leukeemisiin B-soluihin. Immunologisten soluterapioiden kehitys voi hyödyttää tulevaisuudessa ALL:n hoitoa. Lopuksi Tulevaisuudessa ALL:n molekulaarinen patogeneesi tunnetaan entistä paremmin, ja sen myötä kehitetään patofysiologisiin avainkohtiin vaikuttavia täsmälääkkeitä (12). Tätä odoteltaessa hoitotulokset voivat parantua aiempaa tehokkaampien ja paremmin siedettyjen solunsalpaajajohdosten käytöllä (2). Niitä ovat pegyloitu asparaginaasi, liposomaaliset sytostaatit ja uudet nukleosidianalogit kuten nelarabiini T-soluisen ALL:n hoidossa. Uusi lupaava tulokas ALL:n hoitoon on bispesifinen monoklonaalinen vasta-aine blino- RAMI NYLUND, LK Turun yliopisto, lääketieteellinen tiedekunta MAIJA ITÄLÄ-REMES, dosentti TYKS, medisiininen toimialue, kliinisen hematologian vastuualue TOMMI KAUKO, VTM, biostatistikko Turun yliopisto, lääketieteellinen tiedekunta, kliininen laitos MARJUT KAUPPILA, dosentti MERVI PUTKONEN, LT URPU SALMENNIEMI, LT TOMMI SALMI, LL KARI REMES, LKT, professori TYKS, medisiininen toimialue, kliinisen hematologian vastuualue SIDONNAISUUDET Kirjoittajilla ei ole sidonnaisuuksia Summary Adult acute lymphoblastic leukemia 20-year treatment results at TYKS Approximately 30 cases of adult acute lymphoblastic leukemia (ALL) emerge in Finland yearly. In literature 35 to 40% of those under the age of 60 are reported to recover from their illness. Of the 67 adult ALL patients treated at the Turku University Hospital from 1990 to 2010, 96% achieved remission. The five-year survival rate was 53%. After remission, an allogeneic stem cell transplant was performed for 22 patients (37%), with 38 patients (63%) continuing on cytotoxic drugs. There was no difference in survival between modes of treatment or risk groups.
KIRJALLISUUTTA 1. Elonen E. Akuutit leukemiat. Kirjassa: Ruutu T, Rajamäki A, Lassila R, Porkka K, toim. Veritaudit. Jyväskylä: Kustannus Oy Duodecim 2007, s. 285 309. 2. Pui CH, Evans WE. Treatment of acute lymphoblastic leukemia. N Engl J Med 2006;354:166 78. 3. Bassan R, Hoelzer D. Modern therapy of acute lymphoblastic leukemia. J Clin Oncol 2011;29:532 43. 4. Marks DI. Treating the older adult with acute lymphoblastic leukemia. Hematology (ASH Education Book) 2010:13 20. 5. Fielding AK, Goldstone AH. Allogeneic haematopoietic stem cell transplant in Philadelphia-positive acute lymphoblastic leukaemia. Bone Marrow Transplant 2008;41:447 53. 6. Fielding AK. Current treatment of Philadelphia chromosome-positive acute lymphoblastic leukemia. Hematology (ASH Education Book) 2011:231 7. 7. Stein A, Forman SJ. Allogeneic transplantation for ALL in adults. Bone Marrow Transplant 2008;41:439 46. 8. Mohty M, Labopin M, Volin L, ym. Reduced-intensity versus conventional myeloablative conditioning allogeneic stem cell transplantation for patients with acute lymphoblastic leukemia: a retrospective study from the European Group for Blood and Marrow Transplantation. Blood 2010;116:4439 43. 9. Bachanova V, Weisdorf D. Unrelated donor allogeneic transplantation for adult acute lymphoblastic leukemia: a review. Bone Marrow Transplant 2008;41:455 64. 10. Gökbuget N, Stanze D, Beck J, ym. Outcome of relapsed adult lymphoblastic leukemia depends on response to salvage chemotherapy, prognostic factors, and performance of stem cell transplantation. Blood 2012;120:2032-41. 11. Oriol A, Vives S, Hermandez-Rivas JM, ym. Outcome after relapse of acute lymphoblastic leukemia in adult patients included in four consecutive risk-adapted trials by the PETHEMA Study Goup. Haematologica 2010;95:589 96. 12. Lohi O, Harila-Saari A, Taskinen M. Lasten akuutin lymfoblastileukemian hoito tulevaisuudessa. Suom Lääkäril 2013;68:2358 63. 720