POHJOISKARJALAISTEN S2-PUHUJIEN MURREHAVAINNOT JA KÄSITYKSET ALUEMURTEEN OPETUKSESTA

POHJOISKARJALAISTEN S2-PUHUJIEN MURREHAVAINNOT JA KÄSITYKSET ALUEMURTEEN OPETUKSESTA Itä-Suomen yliopisto Filosofinen tiedekunta Suomen kieli Pro gradu -tutkielma Sallamaari Kyllönen-Sara-aho Lokakuu 2017

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND Tiedekunta Faculty Osasto School Filosofinen tiedekunta Humanistinen osasto Tekijä Author Sallamaari Kyllönen-Sara-aho Työn nimi Title Pohjoiskarjalaisten S2-puhujien murrehavainnot ja käsitykset aluemurteen opettamisesta Pääaine Main subject Työn laji Level Päivämäärä Date Sivumäärä Number of pages Pro gradu -tutkielma x 12.10.2017 109+liitteet Suomen kieli Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Tiivistelmä Abstract Aineopintojen tutkielma Tutkielman aiheena ovat suomea toisena kielenä puhuvat aikuiset pohjoiskarjalaiset ja heidän havaintonsa Pohjois- Karjalan murteesta sekä aluemurteen opetuksesta ja puhutun kielen taitojen tarpeesta. Tutkielma liittyy ensisijaisesti suomi toisena kielenä -tutkimukseen, mutta aineiston käsittelyssä hyödynnetään myös kansanlingvistiikkaa. Kansanlingvistinen ote korostuu luvuissa, joissa tarkastellaan sitä, millaisena informantit näkevät normitetun yleiskielen ja puhuttujen kielimuotojen eron ja millaisia havaintoja heillä on kotimaakunnassaan puhuttavasta murteesta sekä muualla maassa puhuttavista aluemurteista tai aluepuhekielistä. Tutkimukseen haastateltiin 26:a Pohjois-Karjalassa asuvaa tai maakunnassa asunutta vastaajaa. Valtaosa informanteista on Joensuun seutukunnasta, kuusi Pielisen Karjalan ja yksi Keski-Karjalan seutukunnasta. Informanteista 14 on naisia ja 12 miehiä, ja he ovat syntyneet 1955 1995. Informantit ovat äidinkieliltään sekä koulutus- ja ammatilliselta taustaltaan heterogeeninen ryhmä. Aineisto osoittaa S2-puhujan äidinkielisten kontaktien vaikuttavan havaintojen määrään ja tarkkuuteen. Vaikka lähes jokainen haastateltu osasi luonnehtia puhuttua kieltä jollain tavalla, tarkimmat ja runsaimmat havainnot kielestä kasautuvat selvästi niille informanteille, joilla on kiinteimmät kontaktit äidinkielisiin suomenpuhujiin. Informantit kuvasivat useita normitetun yleiskielen ja puhuttujen eroja, kuten sanastoa ja persoonapronomineja, mutta merkittävimpänä erona pidettiin ymmärrettävyyttä. Ymmärtämisvaikeudet koskivat erityisesti puhuttuja kielimuotoja. Syyksi vaikeuksiin ymmärtää puhekieltä epäiltiin koulutuksen yleiskielen painotusta. Äidinkielisten kontaktien merkitys korostui Pohjois-Karjalan murretta koskevissa havainnoissa. Aluemurretta havainnoivat tarkimmin ne informantit, joilla oli kiinteitä suomenkielisiä kontakteja. Murretietoisimmat informantit havaitsivat useita Pohjois-Karjalan murteille ominaisia piirteitä. Jos murrepiirteestä oltiin tietoisia, sitä myös todennäköisesti käytettiin itse. Tällaisia piirteitä olivat esimerkiksi yleisgeminaatio sekä itämurteiden erikoisgeminaatio, d:n kato ja svaavokaali. Persoonapronominia mie pidettiin Pohjois-Karjalan murteelle tunnusomaisena, ja joillekin informanteille se symboloi omaa alueellista suomenpuhujuutta. Muita suomen aluemurteita tai aluepuhekieliä kuvailtaessa äidinkielisten kontaktien merkitys havaintojen tarkkuuteen tai määrään ei ollut yhtä suuri. Näissä havainnoissa sen sijaan korostui vastaajan matkustaneisuus maassa. Opettaja-aineistojen (Sillankorva 2015, Takala & Väisänen 2014) perusteella murreopetus ja annetun opetuksen laajuus ovat opettajakohtaisia. Vaikka opettajat tiedostavat puhutun kielen taitojen tarpeen, opetuksessa painotetaan usein yleiskielen hallintaa. Pohjoiskarjalaisten S2-puhujien raportoimat kokemukset vahvistavat opettaja-aineistossa esille tulevia seikkoja. Liki puolet kertoo saaneensa ainakin jonkinlaista opetusta puhekielestä, puhutun kielen huomioiminen opetuksessa on vaihdellut opettajasta toiseen. Noin 57 prosenttia vastaajista piti puhutun kielen opetusta tärkeänä ja 70 prosenttia vastaajista puhutun kielen osaamista S2-puhujalle tarpeellisena. Tutkimus osoittaa alueellisen variaation olevan osa S2-puhujan suomen kielen taitoa. Koska alueellisen kielen hallintaan vaikuttaa kuitenkin selvästi äidinkielisten kontaktien määrä, olisi murreopetuksella mahdollista tasata eroja resursseissa eri taustoista tulevien S2-puhujien välillä. Avainsanat Keywords suomi toisena kielenä, S2, toisen kielen omaksuminen, murteen opettaminen, Pohjois-Karjalan murteet, kansanlingvistiikka

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND Tiedekunta Faculty Osasto School Philosophical Faculty School of Humanities Tekijä Author Sallamaari Kyllönen-Sara-aho Työn nimi Title Non-native Finnish speakers Observations of the North Karelian Dialect and Their Perceptions of Dialect Education Pääaine Main subject Työn laji Level Päivämäärä Date Sivumäärä Number of pages Finnish language Pro gradu -tutkielma x 12 Oct 2017 109+appendices Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä Abstract This master s thesis examines non-native Finnish speakers perceptions of the North Karelian dialect and discusses on their experiences in dialect education and usefulness of dialect skills. The study primarily connects to the theoretical context of Finnish as a second language, but it also uses folk linguistics as a secondary theoretical framework. Folk linguistics is used specifically in the chapters that discuss how non-native speakers of Finnish perceive the difference between standard and the spoken varieties of Finnish, and what observations have they made of the North Karelian dialect and other Finnish dialects or regional ways of speech. The data were collected from 26 interviewees who reside or have earlier resided in North Karelia. Majority of the informants are from the Joensuu subregion, six of them are from the Pielinen Karelia subregion, and one is from Central Karelia. 14 of the interviewees are women and 12 are men, they have been born between 1955 and 1995, and they come from diverse linguistic, educational and occupational backgrounds. The interview data suggests that the quantity and accuracy of dialect perceptions are affected by whether he or she has native-speaking contacts. Although practically every informant was able to describe spoken Finnish in some way, the most accurate and detailed observations were made by informants, who have solid connections with native Finnish speakers. Informants pointed out several differences between standard Finnish and spoken varieties, such as vocabulary and the use of personal pronouns. However, according to them, the most noticeable difference is understandability. Comprehension issues arose from spoken varieties. It was suggested that the problems understanding the various spokenvarieties of Finnish may be caused by Finnish language courses, which primarily focus on teaching the standard variety. The significance of native-speaking contacts became further emphasized in the analysis of the nonnative speakers observations of North Karelian dialect. Those informants who had regular interaction with native Finns gave the most detailed descriptions of the dialect. In addition, if the informant was aware of a certain feature, they were also likely use it themselves. The most skilled informants identified several actual features of the regional dialect, such as primary gemination, secondary germination of the Eastern dialects, omission of d, and the epenthetic vowel. Informants also saw the personal pronoun variant mie as a characteristic feature of the regional dialect. Some interviewees held mie also as a symbol of their individual regional form of Finnish they speak. When the informants described other Finnish dialects of regional ways of speech, personal native-speaking contacts appeared to bear less significance. In contrast, what appeared to have an effect, was how much informants had traveled in Finland. According to teacher data from Sillankorva 2015 and Takala & Väisänen 2014 it depends on the teacher whether they teach their students about regional dialects and, if they do, to what extent they teach about them. Although teachers appear to be aware of their students need for skills in the spoken varieties, Finnish courses tend to emphasize the standard variety. North Karelian non-native speakers experiences confirm this. While nearly half of the interviewed have received some education on spoken Finnish, including it in the curriculum has varied from teacher to another. Approximately 57 percent of the informants thought that teaching spoken varieties is important and nearly 70 percent of them stated that skills in spoken Finnish are essential for a non-native speaker. This study shows that knowledge and skills in regional varieties are part of non-native speakers competence of Finnish language. However, because native Finnish-speaking contacts appear to be a key factor in acquiring regional dialect, dialect education could level the difference between language learners with dissimilar linguistic resources. Avainsanat Keywords Finnish as a second language, second language acquisition, dialect education, North Karelian dialects, folk linguistics

SISÄLLYS 1. JOHDANTO 1 1.1 S2-puhujien murrekäsityksiä kartoittamassa 1 1.2 Informantit ja tutkimushaastattelut 3 2. TEOREETTINEN TAUSTA 7 2.1 Suomi toisena kielenä -tutkimus 7 2.2 Kansanlingvistiikka 10 2.3 Tutkimus Pohjois-Karjalan murteista ja niiden puhujista 13 3. INFORMANTTIEN KÄSITYKSET NORMITETUN YLEISKIELEN 14 JA PUHUTTUJEN KIELIMUOTOJEN EROISTA 3.1 Suomen kielimuodot 14 3.2 Informanttien käyttämät kielimuodot itseraportoituna 18 3.3 Havaitut erot 19 3.2.1 Ymmärrettävyys 22 3.2.2 Sanasto, sanojen lyheneminen sekä persoonapronominit 22 3.2.3 Yleiskielen normit ja niistä poikkeaminen 25 3.4 Sosiaalinen ja tilanteinen vaihtelu 27 3.4.1 Kielimuotojen käyttökontekstit 27 3.4.2 Erot nuorten ja vanhojen kielessä 29 4. HAVAINNOT POHJOIS-KARJALAN MURTEESTA 31 4.1 Pohjois-Karjalan murre osana savolaismurteita 31 4.1.1 Murrepiirteet ja alueelliset erot 32 4.1.2 Väistyvät ja säilyvät murrepiirteet 33 4.2 Informanttien havaitsemat ja käyttämät Pohjois-Karjalan murteen 35 piirteet 4.3 Konsonantti-ilmiöt 38 4.3.1 Yleisgeminaatio 38 4.3.2 Itämurteiden erikoisgeminaatio 40 4.3.3 d:n kato 42 4.4 Vokaali-ilmiöt 43 4.4.1 Svaavokaali 43 4.4.2 Diftongiutuminen ja labiaalistuminen 46 4.5 Morfologiset piirteet 47 4.5.1 Yksikön 3. persoonan pi-pääte 47

4.5.2 Essiivimuotoinen NUT-partisiippi 49 4.6 Leksikaaliset piirteet 50 4.6.1 Persoonapronominit 50 4.6.2 Pohjois-Karjalan murteelle ominaiset sanat 53 4.7 Pohjois-Karjalan murteen puhujat ja puhuma-alueet 56 4.7.1 Havainnot eri-ikäisistä murteenpuhujista 56 4.7.2 Murre maaseudun kielenä 59 5. INFORMANTTIEN HAVAINNOT MUISTA SUOMEN ALUE- 61 MURTEISTA 6. MURTEEN ASEMA SUOMI TOISENA KIELENÄ 67 -OPETUKSESSA 6.1 Muuttuvat traditiot, muuttuvat oppijaryhmät 67 6.2 Opettajien käsitykset murteen opettamisesta 71 6.2.1 Opetuksen tarpeen tunnistaminen 71 6.2.2 Murteen opettamisen esteet opettajien raportoimina 74 6.2.3 Opettajien käsityksiä kielestä, kulttuurista ja integraatiosta 78 7. INFORMANTTIEN KÄSITYKSIÄ PUHEKIELEN OPETUKSESTA 80 7.1 Kokemukset murreopetuksesta 80 7.2 Pitäisikö puhuttuja kielimuotoja opettaa? 85 7.3 Murretaitojen tarpeellisuus S2-puhujan näkökulmasta 7.4 Alueellisuus S2-puhujan kielellisenä resurssina 88 95 8. LOPUKSI 97 LÄHTEET LIITTEET

1. JOHDANTO 1.1. S2-puhujien murrekäsityksiä kartoittamassa Pro gradu -tutkielmassani selvitän ei-äidinkielisten pohjoiskarjalaisten suomenpuhujien käsityksiä nykypuhekielestä sekä heidän kotimaakunnassaan puhuttavasta murteesta ja suomen kielen murteista ylipäänsä. Murrehavaintojen lisäksi selvitän Pohjois-Karjalassa asuvien kakkoskielisten kokemuksia puhekielen ja erityisesti murteen opetuksesta ja murretaitojen tarpeesta. Tutkielmani tavoitteet ovat siis kahtalaiset: pyrin tarjoamaan ajantasaisen silmäyksen suomi toisena kielenä -puhujien käsityksiin suomen kielestä ja alueellisesta variaatiosta sekä kartoittamaan puhekielen ja erityisesti S2-puhujille annettavan murteen opetuksen nykytilaa ja sen potentiaalisia kehityssuuntia. Aihe pro gradua varten kehittyi vähitellen, ja sen syntyyn ovat vaikuttaneet kiinnostus suomen kieleen ja murteisiin, työskentely suomen kielen parissa sekä kansainväliset ystävyyssuhteet. Kaksi viimeksi mainittua ovat tarjonneet syntyperäiselle suomalaiselle ja suomenopettajaopiskelijalle arvokkaan näköalapaikan S2-opetuksen ja suomenopiskelijan arkipäivään ja sen haasteisiin. Keväällä 2014 suoritin S2-harjoittelua ja työskentelin suomenopettajan sijaisena Lappeenrannassa Saimaan ammattiopisto Sampossa. Siellä sain oivan tilaisuuden havainnoida opiskelijoita ja keskustella heidän kanssaan niin kieliopista kuin vapaa-ajan harrastuksistakin. Opiskelijoiden kurssilla sekä arjessa kohtaamat kielelliset haasteet saivat minut pohtimaan erityisesti murteen mahdollisuuksia ja roolia suomen opetuksessa. Viimeistään ajatustenvaihto toisena kielenä suomea puhuvan ystäväni kanssa on saanut minut pohtimaan murteen merkitystä ja merkityksiä kakkoskieliselle. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, ettei vastaavaa murreorientoitunutta tutkimusta suomea toisena kielenään puhuvista ole tehty. Suomi toisena kielenä- eli S2-tutkimuksessa murteita ja puhekieltä on tutkittu muun muassa opettajien näkökulmasta (Takala & Väisänen 2014, Sillankorva 2015), puhekielen oppimisen tai omaksumisen näkökulmasta (Mikkonen 2008) tai murteesta on työstetty opinnäytteenä oppimateriaalia (Nurminen & Toivonen 2007). Nämä esimerkit kuvaavat hyvin vallitsevaa suhtautumista suomen kieleen, S2-opetukseen ja esimerkiksi kielen omistajuuteen: lähtökohtana on natiivipuhuja, joka määrittelee kakkoskielisen henkilön kielelliset tarpeet. Ei-äidinkielisten suomenpuhujien näkemykset heidän oppimastaan kakkoskielestä ja sen puhutuista kielimuodoista ovat jääneet vähälle huomiolle, mikä 1

osoittaa pro gradu -tutkielmani tarpeellisuuden. Esimerkiksi Niina Sillankorvan (2015) pro gradussa juuri suomenopettajat kuvaavat S2-puhujan murretarpeita ja referoivat S2- opiskelijoidensa näkemyksiä murteen opiskelusta ainakin sitä, mitä pitävät heidän näkemyksinään. Tässä tutkielmassa kuuluu S2-puhujien itsensä ääni. Ei-äidinkielisten suomenpuhujien käsitykset voivat tarjota arvokasta ja sovellettavaa tietoa niin tutkimuksen, opetuksen kuin kotoutuspolitiikankin käyttöön. Tutkimuskysymykseni ovat seuraavat: 1. Mitä käsityksiä ei-syntyperäisillä suomenpuhujilla on murteesta ja miten he näkevät sen suhteessa yleiskieleen tai nykypuhekieleen? 2. Millaisia havaintoja S2-puhujat ovat tehneet kotimaakunnassaan puhuttavasta murteesta ja mitkä tekijät vaikuttavat heidän havaintoihinsa? 3. Millaisia havaintoja S2-puhujat ovat tehneet muista suomen aluemurteista? 4. Millaisia kokemuksia S2-puhujilla on puhuttujen kielimuotojen opetuksesta? 5. Pitävätkö S2-puhujat murretaitoja tarpeellisina? Olen myös muodostanut aiempien tutkimusten pohjalta suomen opetukseen ja kotoutumiseen liittyviä hypoteeseja, joiden paikkansapitävyyteen perehdyn tutkielmassani. Hypoteesini ovat seuraavat: a. Murretta ei opeteta suomen kursseilla, ja vain harva opettaja käyttää opetuspuheessaan murretta. Murteen sijaan opetetaan yleispuhekieltä, ja enemmistö opettajista opettaa yleiskielisesti. b. S2-puhujan mielestä on tärkeää osata puhekieltä tai murretta, sillä se helpottaa kotoutumista ja kanssakäymistä suomalaisten kanssa. Tutkimuskysymysteni 1 3 avulla selvitän sitä, miten suomea toisena kielenä puhuvat maallikot käsittävät puhutun suomen ja erityisesti aluemurteet ja millainen on kakkoskielisen henkilön suhde paikallismurteeseen. Kysymyksin 4 ja 5 sekä hahmottelemillani hypoteeseilla taas lähestyn aiempien tutkimusten esille tuomia opettamisen ja oppimisen näkökulmia, murteen merkitystä arjen vuorovaikutuksessa sekä paikoin sivuttuja kotoutumisen kysymyksiä. Ennakko-oletukseni mukaan kakkoskieliset maallikot suhtautuvat myönteisesti aluemurteeseen ja nykypuhekieleen ja pitävät ainakin jommankumman osaamista tärkeänä suomalaisten kanssa käytävän vuorovaikutuksen kannalta. Murretta tuntevien tai sitä puhuvien S2-puhujien oletan kuitenkin omaksuneen murretta enemmän ympäristöstä kuin opetuksesta, sillä keräämieni haastattelujen sekä aiempien tutkimusten mukaan murteita opetetaan vähän. 2

1.2 Informantit ja tutkimushaastattelut Tutkimukseni perustuu haastatteluin koottuun aineistoon, joka on kerätty kahdeltakymmeneltäkuudelta täysi-ikäiseltä informantilta. Hain informanteiksi henkilöitä, jotka ovat asuneet Pohjois-Karjalassa vähintään kaksi vuotta ja joiden kielitaito mahdollistaa näinkin abstraktista asiasta keskustelemisen, mikä sulkee pois aivan alkeistason suomenoppijat. Haastateltavien soveltuvuutta määritellessä en ole huomioinut sitä kuinka kauan informantit ovat asuneet Suomessa. Tämä johtuu siitä, että maahanmuuttajien taustat ovat hyvin heterogeeniset ja Suomeen on voitu tulla esimerkiksi opiskelemaan, puolison vuoksi tai pakoon kotimaan vaarallisia elinoloja. Tutkimuksen näkökulman osalta oleellista on vain riittävän pitkä oleskelu Pohjois-Karjalassa sekä keskustelun mahdollistava kielitaito. Olen myös pyrkinyt saavuttamaan mahdollisimman heterogeenisen ryhmän informanttien taustojen kannalta: etsin siis haastateltavaksi vaihtelevan pitkään maakunnassa oleskelleita, eri- ikäisiä, eri aloilla työskenteleviä tai opiskelevia sekä äidinkieleltään erikielisiä henkilöitä. Olennaista aineiston monipuolisuudelle on myös se, että informantit ovat eri puolilta maakuntaa. Tämän tutkielman informantit ovat pääasiassa Joensuun seutukunnasta, kuusi heistä on Pielisen Karjalan ja yksi Keski-Karjalan seutukunnasta. Yksi haastatelluista asui haastatteluhetkellä Kainuussa. Haastattelut on toteutettu teemahaastatteluina. Haastatteluissa käytössäni on haastattelurunko (ks. liite 1), jonka kysymyksiä olen seurannut tai jättänyt kysymättä sen mukaan, miten keskustelu on edennyt ja mitä informantti on kertonut käsityksistään ja kokemuksistaan. Mikäli keskustelu on saanut informantin aloitteesta mielenkiintoisia sivujuonia, olen kysynyt siihen liittyviä tarkentavia kysymyksiä. Tässä mielessä tekemäni haastattelut eroavat perinteisestä murrehaastattelusta, jossa haastateltava itse on pitkälle vastuussa informaation riittävyydestä tai perillemenosta (Karhu 1995: 102). Toisin kuin keskustelussa, murrehaastattelussa haastattelija ei yleensä täsmennä haastateltavan kertomaa eikä vaadi selvennyksiä (mts. 102 103). Nähdäkseni nämä ovat S2-puhujilla tehtävissä murrehaastatteluissa kuitenkin tärkeitä ellei välttämättömiä keinoja tarkistaa, että haastateltava on saanut sanottua haluamansa asian tai että haastattelija on ymmärtänyt sanotun oikein. Tarkentavien kysymysten kanssa on kuitenkin oltava tarkkana, ettei päädy johdattelemaan haasteltavaa. Haastattelussa on tärkeää ottaa huomioon jokaisen informantin yksilöllinen kielitaito, mistä saattaa saada ensikäsityksen kysymällä kuulumisia ennen haastattelua mutta joka voi selvitä vasta haastattelun aikana. Pitkä oleskelu Suomessa tai Pohjois-Karjalassa ei ole välttämättä tae sujuvalle kielitaidolle tai kyvylle keskustella abstrakteista käsitteistä, kuten mur- 3

teesta. On myös mahdollista, että vaikka informantti puhuisi suomea erinomaisesti, kielestä itsestään puhuminen voi olla haastavaa. Tämä asettaa omat haasteensa myös tutkijan omalle analyysille: kakkoskielisen metakieli voi olla haparoivampaa kuin äidinkielisen maallikon. Tämän vuoksi ennen haastattelua kerron informantille yleisellä tasolla millaisista asioista haluan häneltä kysyä, jotta hänellä on aikaa valmistautua ja herätellä itseään aihepiirin äärelle. Haastattelujen pituuteen ja sujuvuuteen vaikuttaa muun muassa haastateltavan kielitaito, mutta jopa kielitaitoa enemmän informantin matkustelu tai oleskelu muualla Suomessa ja tämän kieli- sekä murretietoisuus. Murretietoinen S2-maallikko voi olla hyvinkin tarkka analyysissään. Tutkielmaan olen haastatellut neljätoistaa naista ja kahtatoista miestä, joille olen antanut haastattelujärjestyksen mukaan yksilöivät tunnukset N1, N2 sekä M1 M2 ja niin edelleen. Ennen haastattelua olen selostanut haastatteluun liittyvät käyttöoikeudet, ja jokainen haa stateltava on allekirjoittanut suostumuksen tutkimukseen. Yksilöiviä tunnuksia käyttämällä takaan informanttieni anonymiteetin eli sen, ettei heidän nimiään tai tarkkaa asuinkuntaansa tai ammattinimikettä mainita. Toisin kuin syntyperäisten suomenkielisten pohjoiskarjalaisten tapauksessa, sekä äidinkielen että asuinkunnan mainitseminen tunnuksen yhteydessä saattaisi vaarantaa informanttien yksityisyyden suojan, etenkin jos kyseessä on Itä-Suomessa harvemmin puhuttu kieli ja pienempi paikkakunta. Mikäli on tarpeen, saatan mainita tunnuksen yhteydessä esimerkiksi informantin ammatillisen taustan, äidinkielen tai hänen asuinalueensa maakunnassa seutukunnan tarkkuudella. Enemmistö informanteista on Joensuun seutukunnasta, ja heistäkin valtaosa on Joensuusta tai naapurikunnista. Seitsemän vastaajaa on maaseutumaisemmilta alueilta Pielisen Karjalan ja Keski-Karjalan seutukunnista. Asuinalue on olennaista tietoa analyysissa, sillä Joensuu ja sen lähiseutu muodostaa muusta maakunnasta erottuvan kaupunkimaisen alueen, jossa väestön liikkuvuus ja vaihtuvuus on suurempaa kuin pienemmissä kunnissa. Informantit ovat syntyneet vuosina 1955 1995, ja he puhuvat äidinkielenään arabiaa, englantia, kreikkaa, kurdi kurmandžia, malajalamia, oromoa, saksaa, somalia, thaita ja venäjää. Informantit M2, M3 M4, M7, M8, M9, N2, N4, N6, N9, N10, N12 ovat asuneet Pohjois-Karjalassa alle 5 vuotta, M1, M10, M11, N3, N5, N7, N8, N11 ovat asuneet maakunnassa alle 10 vuotta, M6, M12, N13 ja N14 yli 10 vuotta ja N1 yli kaksikymmentä vuotta. Haastateltujen henkilöiden koulutus- ja ammatillinen tausta on monipuolinen: mukana on esimerkiksi myyjiä, opettajia, sairaanhoitajia, kirjanpitäjä, lvi-asentaja, insinöörejä, yrittäjä, tutkija ja eri alojen opiskelijoita. Kahden ammattitaustaa en tarkistanut. Haastateltavat löytyivät henkilökohtaisten yhteyksien, 4

oppilaitosyhteistyön sekä Joensuu English Speakers -Facebook-ryhmässä julkaistun ilmoituksen kautta. Tyypillisestä kansanlingvistisestä tutkimuksesta poiketen informanttien joukossa on viisi kielitieteellisen koulutuksen saanutta henkilöä, joista kahdella on tutkinto suomen kielestä ulkomaalaisesta yliopistosta. Päädyin ottamaan nämä viisi haastattelua osaksi aineistoani soveltuvin osin kahdesta syystä. Ensinnäkin kielitieteellisen koulutuksen saaneet eivät olleet havaintojensa erittelyssä yhtään sen tarkempia kuin muutkaan. Aivan kuten ei-lingvisteille, myös kielitieteellisen koulutuksen saaneille suomen kieli on vieras kieli ja Pohjois-Karjalan murre niin ikään vieras kielimuoto. Kielitieteellisen koulutuksen saaneiden informanttien vastaukset eivät siis erottuneet muista. Toiseksi, viidestä kielitieteellisen koulutuksen saaneesta henkilöstä neljä työskenteli haastatteluhetkellä opetustehtävissä. Minun oli siis mahdollista saada samalta informantilta havaintoja sekä omakohtaisesta kielen oppimisesta että näkemyksiä kielen opettamisesta ja opetuksen järjestämisestä. Tältä osin tutkielmani pystyy siis luontevaan vuoropuheluun esimerkiksi Sillankorvan (2015) pro gradun kanssa. Kielitieteellisen koulutuksen saaneiden informanttieni N1, N9, N11, N13 ja M5 haastatteluista olen jättänyt huomiotta tarkemmat kielitieteelliset kommentit, joita ei tosin ollut paljon alun perinkään. Myös Sillankorva (2015: 25) on havainnut, etteivät opettajat eroa havaintojaan raportoidessaan ei-lingvisteistä. Haastattelut olen kerännyt huhti-, marras- ja joulukuussa 2016 sekä tammi helmikuussa 2017. Ne on nauhoitettu kannettavalla tietokoneella Reaper-äänitysohjelmalla, ja ne ovat pituudeltaan 12 59 minuuttia. Vaikka kielitaidon voisi olettaa vaikuttavan haastateltavan metakieleen ja huomioiden runsauteen kielestä, haastattelujen pituus ja keskustelun sujuminen ei vaikuta täysin korreloivan informantin kielitaidon kanssa. Pisimpään Suomessa asunut ja suomen opettajanakin työskennellyt N1:n haastattelu jäi kestoltaan pariinkymmeneen minuuttiin, ja esimerkiksi haastatteluhetkellä 2,5 vuotta maakunnassa asuneella N2:lla riitti tarkkoja huomioita lähes 45:n minuutin verran. Omalta osaltani yritin luoda informanteille mahdollisimman luontevan keskustelutilanteen, joka ei tuntuisi suulliselta kielikokeelta. Jotkut haastateltavista olivat selvästi jännittyneitä. Yritin korostaa tilanteen vapaamuotoisuutta ja sitä, että kyseessä ei todella ole testi. Olen rohkaissut informantteja esimerkiksi kertomaan englanniksi, jos sanoja ei ole suomeksi löytynyt. Moni informantti käytti tätä mahdollisuutta. N2 halusi haastattelun päätteeksi tiivistää omia ajatuksiaan suomen oppimisesta ja kanssakäymisestä suomenkielisten kanssa, ja M8 5

käytti englantia kritisoidakseen kielikoulutusta ja työllistymiseen liittyviä kielitaitomääräyksiä. Jotkin informantit käyttivät haastattelussa tukenaan sanakirjaa. Oman puheeni osalta olen pyrkinyt olemaan mahdollisimma n avoin ja selkeä ja olemaan johdattelematta haastateltavaa, mikä osoittautui joidenkin informanttien osalta haastavaksi. Esimerkiksi informanteille M4, N7 ja N12 jouduin tarjoamaan vastausvaihtoehtoja, mikä vaikuttaa heidän vastaustensa luotettavuuteen. S yynä tähän voi olla itse haastattelutilanne ja sen aiheuttama jännitys, keskustelun vaatimuksiin nähden riittämätön kielitaito tai riittämättömät vuorovaikutusstrategiat, eli informantti ei ole esimerkiksi keksinyt muuta tapaa ilmaista sanottavansa. Puheeni yleiskielisyyden tai murteellisuuden vaihteluun en ole kiinnittänyt tietoisesti huomiota, mutta tarvittaessa olen mukauttanut muun muassa puheen nopeutta haastateltavalle sopivammaksi. Haastateltavien sitaatit olen litteroinut hyvin karkeaa litterointitapaa käyttäen. Litteroiduissa esimerkeissä pilkut merkitsevät taukoa kesken ilmaisun, piste taas lausutun virkkeen lopetusta, jota nauhoitteella on viestinyt laskeva intonaatio. Hakasulkeisiin olen merkinnyt mahdollisia selvennyksiä tai nauhoitteella kuuluvia kysymyksiäni. Kaksi ajatusviivaa viittaavat, että olen poistanut välistä vastaukseen liittymättömiä seikkoja, yleensä haastateltavan takeltelua, välikommentteja tai esittämiäni tukikysymyksiä. Olen joutunut ottamaan myös huomioon S2-puhujien ääntämiseen liittyviä seikkoja ja pyrkinyt litteroimaan puheen juuri sellaisena kuin kuulen. Tästä johtuen litteroiduissa esimerkeissä ei ole aina merkitty assimilaatiota, sillä sitä ei välttämättä ole ollut. Niin yleis- kuin erikoisgeminaatiotapaukset olen kirjannut kahdella konsonantilla enkä ole eritellyt geminaattojen todellista pituutta sen enempää. Litteroiduista sitaateista käy myös ilmi S2-puhujien vokaaliharmonian häilyminen, minkä olen parhaani mukaan pyrkinyt toistamaan mitään oikomatta. Niissä tapauksissa, joissa informantti on päätynyt käyttämään apukielenään englantia, olen kirjannut englanninkieliset puheenvuorot tavanomaisten kirjoitetun kielen konventioiden mukaisesti. Olen tässäkin tapauksessa pyrkinyt tavoittamaan kirjoituksella nauhoitteella kuullun puhekielen ja merkinnyt muotoja, kuten you're ja it's niiden kirjoitetun kielen normin mukaisten vastineidensa you are ja it is sijaan. 6

2. TEOREETTINEN TAUSTA Tutkielmani liittyy ensisijaisesti suomi toisena kielenä -tutkimukseen, mutta hyödynnän tutkimuksessani myös kansanlingvistiikkaa sekä kansandialektologiaa. Työni fokus on aikuisissa S2-puhujissa ja aluemurteessa. Kansanlingvistinen ote korostuu erityisesti luvuissa 3, 4 ja 5, joissa tarkastelen sitä, miten ei-äidinkieliset suomenpuhujat hahmottavat normitetun yleiskielen ja puhuttujen kielimuotojen suhteen, tilanteisen, sosiaalisen ja alueellisen vaihtelun. Suomi toisena kielenä -teemaan siirryn luvussa 6, josta eteenpäin selvitän, millaista suomalaisen puhekielen opetus on ja millaista sen pitäisi informanttieni mielestä olla. Suomi toisena kielenä -tutkimus sekä kansanlingvistiikka tarjoavat yhdessä työlleni monipuolisen teoreettisen tuen, sillä murteeseen liittyvä tutkimusaiheeni ja -kysymykseni ovat syntyneet suomen opetusta ja opiskelijoita havainnoimalla. Havaintojeni mukaan murre herättää opiskelijoissa kysymyksiä ja kummastusta, johon opettajat eivät aina vaikuta kykenevän vastaamaan. Aineistoni osoittaa kuitenkin, että useat S2-puhujat tekevät jo varhaisessa vaiheessa huomioita suomen kielestä ja sen kielimuotojen eroista. Monilla on havaintoja persoonapronomineista ja sosiolekteistä, enimmäkseen siitä, että nuoret ja vanhat puhuvat eri tavalla, sekä siitä, että eri puolilla maata puhutaan erilaista suomea. Kansanlingvistisen teorian ja tutkimuksen avulla pystyn tulkitsemaan ja erittelemään informanttieni havaintoja suomen murteista sekä tulkitsemaan sitä, miten yhteneviä heidän huomionsa ovat natiivien tekemiin havaintoihin ja mitä havaintojen välinen ero kertoo paitsi murteesta myös kakkoskielisen suhteesta alueellisesti leimallisiin kielimuotoihin. Tätä tietoa taas on mielekästä tarkastella suomi toisena kielenä -tutkimuksen valossa, sillä informanttien havainnot murteesta ja käsitykset suomen opetuksesta kertovat esimerkiksi suomen opetuksen nykytilasta ja voivat tarjota uusia näkökulmia suomen kielikoulutukseen ja erityisesti puhuttujen kielimuotojen opetukseen. Näiden lisäksi on myös mahdollista pohtia suomenkielisessä yhteisössä vallitsevia kieli- ideologioita ja esimerkiksi sitä, missä määrin S2-puhuja pitää murretta riittävän paljon omanaan voidakseen arvioida sitä. 2.1 Suomi toisena kielenä -tutkimus Ennen 1970- luvulla voimakkaasti alkanutta kansainvälistymistä suomea on opetettu maassamme pääasiassa ruotsinkielisille. Ruotsinkielisten opetus alkoi 1840-luvulla, jolloin aine 7

otettiin virallisiin opetusohjelmiin, ja ensimmäiset suomen oppikirjat laadittiin muutama vuosikymmen myöhemmin. Ensimmäisistä oppikirjoista sata vuotta tulevaisuuteen alkoi suomen opiskelijoiden määrä kasvaa muun muassa ulkomaalaisten opiskelijoiden, työperäisen maahanmuuton ja pakolaisuuden myötä. Suomen opetuksen fokus siirtyi pelkän finskan, ruotsinkielisten toisen kotimaisen opetuksesta sellaiseen suomen kielen opetukseen, joka tarjoaisi nopeasti alkeistaitoja maahan saapuneille aikuisryhmille. (Nuutinen 1996: 12-13.) Oppikirjat kuvaavat hyvin muutosta suomen opiskelijoiden taustoissa: kun 1970-luvulla oppimateriaalit suunniteltiin suomea vieraana kielenä yliopistossa opiskeleville, nykyään niitä tehdään maahan asumaan muuttaville (Tanner 2012: 30). Jyrki Kalliokosken (2015) mukaan suomen kielen tutkimus on 1980- luvulta lähtien suuntautunut yhä enemmän kieliopin ja kontekstin suhteeseen, muodon ja merkityksen suhteeseen sekä kielenkäyttöön ihmisten välisenä toimintana, mikä on ollut luonteva lähtökohta myös S2-tutkimukselle. Muutoksen voi havaita myös tehdystä S2-tutkimuksesta. Martinin mukaan suomi toisena kielenä -tutkimuksen alku on ollut haparoiva: "työtä on tehty siellä, missä on ollut kipein tarve tai sopivin tilaisuus" (1999: 175-176). Vuosituhannen taitteessa Martin kritisoi opetusta niin ikään sattumanvaraiseksi ja hapuilevaksi (1999: 167). S2-tutkimus on tyypillisesti valinnut aiheensa sen mukaan, mikä on suomenoppijoille vaikeaa (mts. 170). Nuutinen (1996: 16) kuitenkin huomauttaa, että adjektiivilla vaikea kuvataan usein sitä, mikä ei ole jäsentynyttä. Hänen mukaansa vaikeina pidetyissä kokonaisuuksissa on niin paljon yksityiskohtia, että suuria linjoja voi olla vaikea hahmottaa. (Mts. 16.) Kuvaavaa on se, että 1970 80- luvuilla S2-tutkimuksessa kieltä on tarkasteltu muun muassa vaikeuksien, virheiden ja interferenssin kautta, ja päänäkökulmana ovat olleet joko ruotsinkieliset suomenoppijat tai kaksikielisyys (S2-bibliografia). Suomi toisena kielenä -tutkimus on ollut kasvavan mielenkiinnon kohteena varsinkin 1990-luvulta lähtien, mutta erityisesti 2000- luvulla, mikä näkyy myös lisääntyneessä tutkimuksessa ja erityisesti pro gradujen määrässä. Vaikka esimerkiksi sijataivutus ja erilaiset oppijoiden tuottamat virheet vaikuttavat olleen edelleen suosittuja tutkimuskohteita, ovat tutkimusaiheet selvästi monipuolistuneet parin vuosikymmenen takaisesta tilanteesta. Suomenoppijoiden kirjallisten tuotosten tarkastelun sijaan on siirrytty yhä enemmän selvittämään oppijoiden puhesuomen ja kakkoskielisen vuorovaikutuksen piirteitä. On tutkittu esimerkiksi kuuden oululaisen S2-puhujan kielen variaatiota ja puhekielen oppimista Oulun puhekielen näkökulmasta (Mikkonen 2007), suomen kielen ka ytto tilanteiden ma a ra n ja laadun vaikutusta S2-puhujan puheeseen (Maijanen 2008), alkuvaiheen käsityksiä suomen kie- 8

lestä (Kyllönen 2015) sekä ymmärtämisvaikeuksista ja niiden kompensaatiostrategioista (Laakso 2015). Vuorovaikutusta tarkastelevassa tutkimuksessa on myös usein päädytty yhteiskunnallisesti merkittävän teeman, työperäisen maahanmuuton erityiskysymyksiin kuten kielitaidon riittävyyteen työn vaatimuksiin nähden. Kielitaidon ja työelämän vaatimusten näkökulmasta on selvitetty työnantajien ja maahanmuuttajataustaisten henkilöiden käsityksiä palvelualalla tarvittavasta kielitaidosta (Hartikainen & Heinonen 2009), filippiiniläishoitajien ammatillisen kielitaidon riittävyyttä hoitotyössä (Virtanen 2010) sekä esimerkiksi korkeakoulutettujen S2-puhujien kielitaidon riittävyyttä työelämässä ja heidän kielitaitonsa riittävyyttä työharjoittelussa (Jäppinen 2010, Haikala 2015). Perustutkimusta tarkasteltaessa on hyvä kiinnittää huomiota myös metodeihin, sillä esimerkiksi Virtasen (2010) filippiiniläishoitajien kielitaitoa tarkastelevassa työssä ääneen pääsevät lehti- ja internetkirjoitukset sekä ammatillinen suomen opettaja, mutta eivät hoitajat itse. Millaista on S2-puhujan käyttämästä kielestä käyty dialogi, jos syntyperäiset puhujat sulkevat asianosaiset sen ulkopuolelle? Keskusteltaessa suomesta toisena kielenä sekä sen puhujista on hyvä tiedostaa kieliideologian vaikutus. Kieli- ideologiat käyvät ilmi kieleen liittyvistä käsitteistyksistä, vakiintuneista käytänteistä sekä kieleen ja sen käyttäjiin liittyvistä diskursseista (Mäntynen et al 2012: 328) ja ne siis peilaavat yhteisössä vallitsevia kieltä koskevia arvoja ja uskomuksia. Helsingin ylipistossa järjestetyssä tutkimushankkeessa selvitettiin asiantuntijatehtävissä työskentele vien ei-syntyperäisten suomenpuhujien näkemyksiä suomen kielen käytöstä, normeista ja omasta kielitaidostaan. Tutkimuksen yhtenä lähtökohtana oli syntyperäisen puhujan käsitteen ongelmallisuus ja siinä tarkasteltiin muun muassa, miten valta ja toimijuus ilmenevät kielenkäyttöä sekä kielellistä ja kulttuurista moninaisuutta koskevassa puheessa (Kalliokoski 2015). Keskustelussa ei tule unohtaa myöskään suomenopettajia, sillä he saattavat välittää ideologiansa opetuksessa oppijoille (Hänninen 2014). Suullisen kielitaidon näkökulma on noussut pinnalle myös opettajia ja S2-opetusta tarkastelevassa tutkimuksessa. Viimeaikaisissa tutkielmissa on selvitetty esimerkiksi opettajien suhtautumista S2-puhujien aksenttiin (Kuisma 2016) sekä opettajien kokemuksia suullisen kielitaidon opettamisesta ja arvioinnista (Laitala 2017). Puhutun suomen kysymyksiin on haettu vastauksia myös kehittämällä ja tutkimalla oppimateriaaleja (Nurminen & Toivonen 2007; Moisander 2014; Tuikka 2016). Oppikirjojen ja autenttisen vuorovaikutuksen suhdetta pyyntöjen näkökulmasta on taas tarkastellut väitöskirjassaan Tanner (2010). Opettajien, kielenopetuksen ja opetusmateriaalin näkökulma on voimakkaasti esillä varsinkin pro graduissa, mihin vaikuttanee se, että monet graduntekijät valmistuvat juuri opettajiksi. Muutos S2-9

tutkimuksen fokuksessa heijastelee käytännön työssä tapahtunutta muutosta: tämän päivän opetusta ohjaavat muuttuneet tarpeet ja lähestymistavat (Heikkilä 2014). Opettajien näkökulma on myös ainoa, josta käsin on tarkasteltu murte iden roolia S2- opetuksessa. Suomen opettajien käsityksiä murteen ja puhekielen opettamisesta on tutkinut esimerkiksi Sillankorva (2015) pro gradussaan S2-opettajien ka sityksia puhekielen ja murteen opettamisesta. Takalan ja Väisäsen (2014) kurssityönä Helsingin yliopistossa tekemän pienoistutkimuksen havainnot ovat linjassa Sillankorvan tulosten kanssa. Tiettävästi murreoppimateriaalia S2-opetukseen on pro gradu -työnä kehitetty vain Kaustisen murteelle (Myllymäki 2012). Huomattavaa on se, ettei suomea toisena kielenä puhuvien käsityksiä tai suhdetta aluemurteisiin ole syksyyn 2017 mennessä tutkittu ilmeisesti lainkaan. Suomi toisena kielenä -opetusta ohjaava Eurooppalainen viitekehys ja siihen kuuluva kehittyvän kielitaidon asteikko mainitsee murteet vasta edistyneen kielenkäyttäjän tasolla C1 ja tällöinkin murteet huomioidaan vain ongelmana: vieras aksentti tai hyvin murteellinen puhekieli voivat tuottaa vaikeuksia (EVK 2003). Tämä herättää pohtimaan onko murre vain suullisen kielitaidon opettamista koskeva ongelma vai pidetäänkö aluemurteita todella S2-puhujien arjesta ja kielitaidosta erillisenä osa-alueena. 2.2 Kansanlingvistiikka Nancy A. Niedzielski ja Dennis R. Preston toteavat, että jos kansa puhuu kielestä, sen on tiedettävä tai ainakin oletettava tietävänsä siitä jotakin (2000: 10). Tämän huomaa monenlaisista kahvipöytäkeskusteluista ja lehtikirjoituksista, joissa pohditaan, eritellään ja ihmetellään suomen kieltä, sen eri muotoja ja etenkin sen muutosta. Maallikkohavainnot voivat olla tarkko jakin, sillä erilaisten puhetapojen vertailu ei vaadi kielitieteellistä tuntemusta tai erityistä analyysiä (Mielikäinen & Palander 2014: 14). Kansanlingvistiikka (engl. folk linguistics) on kiinnostunut maallikoiden eli ei-kielitieteilijöiden käsityksistä kielestä, heidän kielellisistä asenteistaan sekä esimerkiksi siitä, millaisia käsityksiä heillä on kielenopetuksen vaikutuksesta kielenkäyttöön. Kansandialektologia tai havaintodialektologia (engl. perceptual dialectology) taas keskittyy variaatioon ja tarkastelee maallikoiden murrehavaintoja. (Mielikäinen & Palander 2002). Vaikka kansanlingvistista tutkimusta on tehty jo 1940-luvulla Hollannissa ja vuosikymmen sen jälkeen Japanissa (Preston 1999), sen vakiinnuttajana pidetään kuitenkin yhdysvaltalaista Dennis R. Prestonia, jonka ensimmäiset kansandialektologiset tutkimukset 10

käsittelivät yhdysvaltalaisten käsityksiä aluemurteista ja niiden eroista (Mielikäinen & Palander 2014: 17). Kansanlingvistiikka on 1980 90-luvulla syntynyt sosiolingvistiikasta ja dialektologiasta ammentava tutkimussuunta (Mielikäinen & Palander 2002: 90). Sosiolingvistiikasta kansanlingvistiikka on omaksunut kiinnostuksen asenteita kohtaan, sillä asenne voi olla selittävänä tekijänä muutoksessa (Nupponen 2012: 2; Mielikäinen & Palander 2014: 16). Asenteilla on keskeinen asema esimerkiksi labovilaisessa sosiolingvistiikassa, sillä ne selittävät varianttien kilpailua ja muutosta (Mielikäinen & Palander 2002: 99). Perinteisellä dialektologialla on taas ollut lähinnä kielihistoriallinen tavoite tutkia vanhimpien kielenpuhujien kieltä ja tallentaa näin tietoa paikallismurteista, joiden uskottiin katoavan ajan kuluessa (Nuolijärvi & Sorjonen 2005: 11). Asenteiden tutkiminen voi siis kertoa lisää murteiden muutoksesta ja esimerkiksi siitä, miksi jotkin murrepiirteet väistyvät toisia todennäköisemmin. Maallikoiden murrekäsitykset ja havainnot kertovat heidän kielitietoisuudestaan (Mielikäinen & Palander 2014: 18). Ei-lingvistien havaintoja voidaan Prestonin mukaan tarkastella neljästä eri näkökulmasta, availability, accuracy, detail ja control, jotka muodostavat yhtenäisen jatkumon. Availability viittaa piirteisiin, jotka ovat tai eivät ole maallikon havaittavissa ja näin ollen kommentoitavissa. (Niedzielski & Preston 2000: 22 23.) Kielenpiirteiden havaitseminen on yksilökohtaista, sillä Mielikäinen ja Palander huomauttavat, että "joistakin murteista on helpompaa puhua kuin toisista, ja jotkut pystyvät huomaamaan pieniäkin foneettisia eroja ääntämyksessä" (2014: 18). Toisena näkökulmana Preston luonnehtii maallikkohavaintojen paikkansapitävyyttä (accuracy) eli maallikon tekemä havainto voi olla todenmukainen mutta myös virheellinen. Kolmas näkökulma, detail kuvaa maallikon tekemien havaintojen yksityiskohtaisuutta: vaikka ei-lingvisti ei osaisi selostaa puhetavan fonologisia piirteitä, tämä saattaa osata kuvata hyvinkin tarkasti jotain tutumpaa ja taajemmin esiintyvää ominaisuutta. Olennaista on myös kiinnittää huomiota siihen, miten hyvin maallikko hallitsee analysoimaansa murretta. Neljäs näkökulma, control, viittaakin maallikon kykyyn tuottaa tai imitoida tiettyä murretta. Maallikko ei välttämättä osaa antaa kovinkaan yksityiskohtaista kuvausta murteesta, mutta osaa imitoida murretta sitäkin tarkemmin. (Preston 1996; Niedzielski & Preston 2000: 22-23.) Maallikkohavaintoja tarkastellessa ei tulisi takertua käsitykseen siitä, millainen tai miten tarkka havainnon tulisi olla. Niedzielski ja Preston (2000: 24) painottavat, että yleisluontoiset ja epätarkatkin maallikkohavainnot sekä imitaatiot vailla tarkentavia kommentteja ovat havaintoja sinänsä ja osoittavat puhujan olevan tietoinen kielestä. 11

Kansanlingvistisiä tutkimusmenetelmiä ovat muun muassa kielenpuhujien piirtämät murrealueita ja eri murteiden miellyttävyyttä kuvaavat murremielikuvakartat, kyselylomaketutkimukset, teemahaastattelut, sosiolingvistiikassakin hyödynnetyt testit ja arviointiasteikot, niin sanotut matched guise -testit, joissa testihenkilö kuulee saman henkilön puhumana useampaa eri kielimuotoa, sekä itseraportointitestit, jotka paljastavat onko kielenpuhujan käsitys omasta puheestaan yhtenevä tämän haastattelussa esittämiin näkemyksiin (Mielikäinen & Palander 2014: 21-25). Esimerkiksi Prestonin ensimmäisten tutkimusten keskeisenä metodina oli juuri ensin mainittu mentaalikarttamenetelmä. Tuolloin havaijilaisopiskelijat saivat tehtäväkseen merkitä Yhdysvaltojen karttaan alueet, joilla ajattelivat puhuttavan omanlaistaan murretta. (Niedzielski & Preston 2000: 46.) Vaikka kirjallisilla kyselyillä voidaan koota aineistoja haastatteluja nopeammin, saadaan nauhoitetuilla teemahaastatteluilla informanttien havainnot sanatarkasti talteen (Mielikäinen & Palander 2014: 21-22). Suomessa kansanlingvistinen tutkimus alkoi Joensuun ja Jyväskylän yliopistoissa 1990- luvulla murreasenne- ja murretietoisuustutkimuksilla. Tutkimusta on toteutettu enimmäkseen opinnäytteinä sekä kurssitöitä, mistä johtuen onkin selvitetty erityisesti nuorten suomalaisten käsityksiä aluemurteiden nykytilasta sekä kartoitettu heidän suhtautumistaan murteisiin. (Mielikäinen & Palander 2014: 19.) Tätä ennen kotimaisessa murteentutkimuksessa tarkasteltiin erityisesti aluemurteiden muutosta. 1970-luvulla toteutetussa laajassa tutkimushankkeessa Nykysuomalaisen puhekielen murros ei vielä varsinaisesti tarkasteltu yksilöiden asenteiden vaikutusta (Mielikäinen & Palander 2002: 86; Mielikäinen & Palander 2014: 16). 1980- luvulta eteenpäin ja erityisesti 2000- luvulla tutkimus on suuntaunut voimakkaammin yksilöiden ja näiden kielellisten asenteiden tarkasteluun (ks. Mielikäinen & Palander 2014: 16-17, 24-25). Kaksituhattakymmenluvun kynnyksellä Paunonen totesi asenteisiin liittyvän myös identiteettitutkimuksen, millä hän viittasi muuttuneen identiteettikäsityksen vaikutukseen kielellisiin asenteisiin: entisten essentiaalisten identiteettien sijaan identiteetit ovat dynaamisia, päällekkäisiä ja samanaikaisia (Paunonen 2009: 561). Näen identiteettikysymyksen sivuavan myös oman tutkielmani aihetta ja aineistoa. Murre voi olla olennainen osa pohjoiskarjalaista identiteettiä, mutta millainen on S2-puhujan kielellinen identiteetti? Miten ei-syntyperäisen suomenpuhujan erilaiset identiteetit vaikuttavat tämän käsityksiin suomen kielestä, Pohjois- Karjalan murteesta sekä itsestään kielten puhujana? Vaikka en tässä tutkielmassa pysty näihin kysymyksiin kovin syvällisiä vastauksia antamaan, on identiteetin tai identiteettien läsnäolo aiheellista tiedostaa. 12

Kansandialektologisesta näkökulmasta oman haasteensa aineiston analysoimiselle ja selittämiselle luovat ei-syntyperäiset informantit, sillä käsittääkseni vastaavaa tutkimusta ei ole vielä tehty Suomessa. Joudun analyysissä tukeutumaan syntyperäisiltä suomenkielisiltä koottuihin aineistoihin, mikä on haasteellista sen vuoksi, ettei syntyperäistä ja ei-äidinkielistä suomenpuhujaa ole välttämättä mielekästä verrata keskenään murteen asiantuntijoina. 2.3 Tutkimus Pohjois-Karjalan murteista ja niiden puhujista Pohjois-Karjalan murteita ja murteenpuhujia on tarkasteltu 2000- luvulla muun muassa murteentuntemuksen ja murteen muutoksen näkökulmasta, suhteessa toiseen murteeseen sekä osana institutionaalista vuorovaikutusta. Työt ovat olleet pääasiassa Joensuussa valmistuneita pro gradu -tutkielmia, joista useissa on tutkittu juuri nuorten kieltä. Tutkielmia on tehty joensuulaislukiolaisten kotimurteentuntemuksesta (Alpia 2003), juukalaisnuorten puhekielen muuttumisesta (Tanskanen 2005), lieksalaisten koululaisten puhekielen piirteistä (Jämsä 2007) sekä ilomantsilaislukiolaisten murretietoisuudesta (Kontkanen 2009; ks. myös Palander & Kontkanen 2012). Mainittujen lisäksi on tarkasteltu reaaliaikaisia muutoksia liperiläisten idiolekteissa (Ikäheimonen 2012) ja pohjoiskarjalaisten käsityksiä muodonsisäisistä murrepiirteistä (Räsänen 2013). Yleiskielistymistä on aiemmin tarkastellut Marjatta Palander (2008) sekä sittemmin Palander ja Räsänen (2015) yhdessä artikkelissaan murrepiirteiden keskinäistä murteellisuusjärjestystä selvittävästä kansandialektologisesta testistä. Tutkimuksissa on ollut myös vertaileva ote: niissä vertailtu pohjoiskarjalaista ja pohjoissavolaista murretta toisiinsa sekä imitaatioiden näkökulmasta (Kokkonen 2010) että oletettua murrerajaa tarkastellen, kuten Rautavaaran ja Nurmeksen tapauksessa (Toivanen 2014). Pohjois-Karjalan murretta on selvitetty lisäksi institutionaalisen vuorovaikutuksen näkökulmasta, kuten Piia Väisäsen (2016) pro gradussa murrepiirteiden funktioista pohjoiskarjalaisissa institutionaalisissa tilanteissa aikuisneuvolassa ja Kelassa. Väisäsen tutkielma kuvaa alueen murteen käyttötilanteita ja -paikkoja, mitä olen tiedustellut haastatteluissa myös oman aineistoni vastaajilta. 13

3. INFORMANTTIEN KÄSITYKSET YLEISKIELEN JA PUHUTTUJEN KIELI- MUOTOJEN EROISTA Tässä luvussa käsittelen informanttieni käsityksiä normitetun yleiskielen ja puhutun suomen eroista. Aloitan käsittelyn luomalla katsauksen suomen erilaisiin kielimuotoihin siinä määrin kuin ne ovat käsittelylle olennaisia. Tämän jälkeen siirryn esittelemään ja analysoimaan informanttien havaintoja, jotka ovat yleisyysjärjestyksessä eniten havaitusta vähiten huomioituun kielimuodon ymmärrettävyys, sanastoerot, erot persoonapronomineissa, sanojen lyheneminen puhekielessä sekä yleiskielen normit ja niistä poikkeaminen. 3.1 Suomen kielimuodot Suomen kieli on suuri joukko toisistaan eri tavoin poikkeavia kielimuotoja eli yhden kielen piirissä esiintyviä osakieliä (Ikola 1985; Räsänen 2010). Suomen kielimuodoista puhuttaessa vastakkain ovat yksinkertaisimmillaan normitettu yleiskieli ja standardista poikkeava puhekieli, mutta tämän yleistyksen myötä sivuutetaan se seikka, että erilaisia puhekieliä on todellisuudessa huomattava määrä. Niitä erottavat muun muassa erilaiset alueelliset ja sosiaaliset tekijät mutta yhdistävät selvät erot normitettuun yleiskieleen. Suomi toisena kielenä - näkökulmasta kielen käyttöä tarkasteleva Kristiina Kuparinen (1996: 19) huomauttaa kuitenkin, että puhutullakin kielellä on omat norminsa ja että kieliyhteisöllä on käsityksensä siitä, millainen kieli on missäkin tilanteessa sopivaa. Kuparisen mukaan normit ovat tällöin "empiirisiä sosiaalisia tosiasioita", jotka kuitenkin usein tunnistetaan vasta sitten kun joku rikkoo niitä. (Mts. 19, 21.) Aila Mielikäinen (1986) luokittelee suomesta neljä kielimuotoa: yleiskielen, yleispuhekielen, aluepuhekielen ja paikallismurteen. Yleiskieli on äänne- ja muotorakenteeltaan normitettu suomen kielen muoto, jota vain harva käyttää yksilömurteenaan. Mielikäisen mukaan kirjakieli on selvästi puhutusta kielestä erillinen kielimuoto, eikä siis yleisty puhekieleksi murteiden tasoittumisesta huolimatta. (Mielikäinen 1986). Yleiskieli on julkisen elämän ja valtamedian käyttämä neutraali, asiatyyliin sopiva kielimuoto, joka on keskeisiltä osiltaan normitettu ja jonka käyttöä ohjaillaan sen toimivuuden varmistamiseksi. Vaikka erikoisalojen kuten tekniikan, lääketieteen ja lain kieli on periaatteessa yleiskieltä, niiden oma erikoissanasto tekee niistä vaativia ymmärtää eivätkä ne siten saavuta yleiskielen ideaalia neutraalista tyylistä. (Kotus 2017.) 14

Puhekielellä tarkoitetaan kaikkia puhuttuja kielimuotoja. Yleiskieltä on ollut tapana pitää enemmän kirjoitettuna kuin puhuttuna kielenä, ja sen rinnalla onkin puhuttu yleispuhekielestä tarkoittamassa normitettua kieltä myötäilevää puhuttua kieltä (Hiidenmaa 2005). Yleispuhekielessä on Mielikäisen (1986) mukaan normittamatonta puhuttua kieltä, joka sisältää murteiden laajalevikkisimpiä äänne- ja muotoasuja. Yleispuhekielen voi käsittää Pirjo Hiidenmaan kuvaamaksi televisiosta tutuksi monologimaiseksi puheeksi tai yleisemmällä tasolla laajalevikkiseksi kielimuodoksi, joka ei ole täysin normien mukaista mutta siinä ei ole leimallisia alueellisia piirteitäkään (Hiidenmaa 2005; Mielikäinen 1986). Hiidenmaa (2005) huomauttaa kuitenkin, ettei yleispuhekieli ole nimityksenä täysin kiistaton, sillä se jättää huomiotta sosiaalisen ja alueellisen variaation. Suomen kielihän on erilaista eri puolilla maata, eivätkä samallakaan alueella asuvat eri-ikäiset puhujat käytä sitä täysin samalla tavalla. Verrattuna yleispuhekieleen aluepuhekieli taas on alueellisesti leimallista ja sitä voidaan käyttää viittaamaan tasoittuneeseen murteeseen. Siinä missä alue- tai paikallismurteen voi tunnistaa tietyn alueen vanhaksi murteelliseksi kieleksi, aluepuhekieli sopii kuvaamaan jollekin laajemmalle alueelle ominaista tapaa tai tyyliä puhua, mutta siitä ei ehkä voi täysin päätellä puhujan kotipaikkaa. Tällöin voidaan puhua yleissavolaisesta tai vaikkapa yleisitäsuomalaisesta kielestä. Huomionarvoista onkin, että yleispuhekielen ja aluepuhekielen väliin jää runsaasti laajalevikkisiä äänne- ja muotoasuja, jotka sopivat useisiin murteisiin. (Mielikäinen 1986.) Murteista erotetaan vielä omaksi ryhmäkseen muun muassa sosiaalimurteet (Mielikäinen & Palander 2014: 45). Mainitut kielimuodot ovat tietenkin vain karkea yleistys suomen kielen moninaisuudesta, sillä näiden oheen mahtuu lukematon määrä erilaisia kielimuotoja, joista monet ovat käyttökontekstiltaan melko tarkkarajaisia, kuten kapulakieleksi kutsuttu virkakieli tai vaikkapa lääkärien tai poliisien ammattislangi. Kielimuotojen ohessa on olennaista kiinnittää huomiota myös rekisteriin ja tyyliin, jotka niin ikään vaikuttavat kielen käyttöön, kielelliseen ilmaisuun sekä S2-puhujan kielellisiin valintoihin. Rekisteri viittaa eri tilannekonteksteissa käytettäviin rajattuihin kielimuotoihin, joihin vaikuttavat tilanteen muodollisuus, keskusteluun osallistujat sekä puheeaihe (Shore & Mäntynen 2006: 19 ja siinä mainitut lähteet; Mielikäinen & Palander 2014: 45). Susanna Shoren ja Anne Mäntysen (2006) mukaan tietynlaiset muodot ja rakenteet niihin liittyvine merkityksineen ovat odotuksenmukaisia tietyssä tilanteessa (mts. 19). Marketin palvelutiskillä on luontevaa kuulla esimerkiksi mitäs sais olla ja myymälän kassalla viiskytkaks euroo nelkyt senttii. Eri kielenkäyttötilanteet saattavat realisoitua S2-puhujalle vasta työelämässä, eikä kielikoulutuksessa pystytä aina vastaamaan työpaikoilla vaadittavan ammattikielen osaamisvaa- 15