LAPSEN JA NUOREN TUKEMINEN SURUTILANTEESSA

LAPSEN JA NUOREN TUKEMINEN SURUTILANTEESSA Opas lasten ja nuorten kanssa työskenteleville Anni Ekroos, Maria Mäenpää ja Katariina Vepsäläinen Opinnäytetyö, kevät 2009 Diakonia-ammattikorkeakoulu, Diak Itä, Pieksämäki Sosiaalialan koulutusohjelma Sosionomi (AMK) + Lastentarhanopettajan kelpoisuus

Vaikka en sinua näkisi, et ole kaukana. Olethan luonani kuitenkin, kaikessa mukana. Vaikka en sinua kuulisi, et ole etäällä. Kuuntelen puissa ja tuulessa laulusi säveltä. Vaikka en sinua kohtaisi maan päällä milloinkaan, olethan jäänyt kuitenkin sydämeen asumaan. (Anna-Mari Kaskinen)

TIIVISTELMÄ Ekroos Anni, Mäenpää Maria & Vepsäläinen Katariina. Lapsen ja nuoren tukeminen surutilanteessa. Opas lasten ja nuorten kanssa työskenteleville. Pieksämäki, kevät 2009, 87 s., 2 liitettä. Diakonia-ammattikorkeakoulu, Diak Itä, Pieksämäki. Sosiaalialan koulutusohjelma, sosionomi (AMK) + Lastentarhanopettajan kelpoisuus. Opinnäytetyön tavoitteena oli luoda tiivis tietopaketti lasten ja nuorten kanssa työskenteleville lapsen ja nuoren surusta sekä surussa tukemisesta. Opinnäytetyön tuotoksena syntyi opasvihko lapsen ja nuoren tukemiseen surutilanteessa. Opas suunnattiin kaikille lasten ja nuorten kanssa työskenteleville. Opasvihkon tavoitteena oli auttaa työntekijöitä ymmärtämään paremmin lapsen ja nuoren surua sekä lisätä työntekijöiden valmiuksia tukea lasta ja nuorta surutilanteessa. Lisäksi toteutettiin työelämän yhteistyökumppaneille palautekysely, jonka tarkoituksena oli arvioida opasvihkon sisältöä, käyttökelpoisuutta ja tarpeellisuutta työelämässä. Opinnäytetyö käsitti koko lasten ja nuorten ikäryhmän, eli 0 17-vuotiaat. Työ sisälsi tietoa lapsen ja nuoren kuolemankäsityksestä ja surureaktioista. Lisäksi työssä esiteltiin keinoja tukea lasta ja nuorta surutilanteessa sekä ohjata vanhempia tukemaan lapsen surutyötä. Työssä käsiteltiin myös läheisen itsemurhaa lapsen elämässä sekä työyhteisön varautumista kuoleman aiheuttamaan kriisitilanteeseen. Työssä kerrottiin myös, milloin tulisi hakea apua kriisityön ammattilaiselta. Lisäksi opinnäytetyön raportissa käytiin läpi ja arvioitiin työskentelyprosessia sekä vihkosta tullutta palautetta. Opinnäytetyön tekeminen alkoi aiheen valinnalla sekä keskusteluilla työelämän yhteistyökumppaneiden kanssa. Tämän jälkeen tutustuttiin teoriatietoon lapsen ja nuoren kuolemankäsityksestä, surureaktioista sekä surutilanteessa tukemisesta ja kuoleman käsittelystä lapsen ja nuoren kanssa. Teoriatiedon pohjalta alettiin koota opasvihkoa. Opasvihkon sisältöön ja toteutukseen saatiin neuvoja ja tukea Jyväskylän Kriisikeskus Mobilen kriisityöntekijöitä sekä Nokian perhekeskuksessa työskentelevältä kriisi- ja traumapsykoterapeutilta. Opasvihko tehtiin itse. Valmiit vihkot jaettiin työelämän etukäteen sovituille kohderyhmille. Heiltä myös kerättiin palautetta vihkon sisällöstä ja käyttökelpoisuudesta. Vihkon arviointi suoritettiin kvalitatiivisia menetelmiä käyttäen ja aineisto käsiteltiin sisällön analyysi menetelmällä. Opasvihkon arvioinnin tulokset olivat hyvin myönteisiä. Tuloksista ilmeni, että opas koettiin selkeäksi ja tiiviiksi. Opasta pidettiin hyvin käyttökelpoisena ja helppolukuisena. Sen koettiin olevan hyödyllinen lasten ja nuorten kanssa työskenteleville ja tulevan tarpeeseen. Tuloksien pohjalta todettiin, että opasvihkolle asetetut tavoitteet täyttyivät ja vihko vastasi työelämän tarpeita. Asiasanat: lapset, nuoret, kuolema, suru, produktio

ABSTRACT Ekroos Anni, Mäenpää Maria and Vepsäläinen Katariina. Supporting Children and Young People in their Grief. Guide Booklet for Workers Dealing with Children and Young People. 87 p., 2 appendices. Language:Finnish. Pieksämäki, Spring 2009. Diaconia University of Applied Sciences. Degree Programme in Social Services. Degree: Bachelor of Social Services, Kindergarten Teacher Qualification. The aim of this thesis was to compile a compact guide for those who work with children and young people, to help them support children and young people in their grief. The practical result of this thesis project was a guide booklet to support grieving children and young people, with a set of instructions for all workers dealing with children and young people. The guide booklet s objective is to help employees more clearly understand the grief of children and young people, and to increase their preparedness to support children and young people in situations of grief and sorrow. In addition, a worklife-oriented questionnaire survey was conducted among our cooperation partners to evaluate the guide booklet s applicability and functionality. The thesis target group consisted of the entire age group from those under one year of age to seventeen-year-olds. The thesis theoretical background focused on children s and young people s understanding of death and their grief reactions. In addition, the booklet provides advice for workers on how to support children and young people in their periods of grief, and how to guide parents towards supporting their children in grief. Our thesis also deals with children s life situations where a next of kin has committed suicide, and describes how work communities could prepare for post-death crisis situations. The work also describes situations where adults should seek professional assistance for grieving children. The report section also describes the work process and the feedback that we received on our guide booklet. The thesis production process started by deciding upon the subject, which was followed by discussions with our work life partners. After that, we began to study the theory of children s and young people s understanding of death, their grief reactions and the means to support them in grief. The guide booklet was written with this theoretical background as the basis. Advice and support for the guide book s content and was provided by crisis workers of the Crisis Centre Mobile in Jyväskylä, and by a crisis and trauma psychotherapist working for the Nokia Municipal Family Centre. We produced the guide booklet by ourselves. Once the guide booklet was complete, copies were distributed to the previously agreed target groups in our worklife partner organisations. They were also requested to provide feedback concerning the guide booklet. The guide booklet s evaluation was carried out using qualitative research methods and the acquired material was processed through content analysis. The guide booklet evaluation results were very positive and indicated that the booklet gives a clear and compact impression. People regarded it as very applicable, easy to read and useful. Based on the results, it may be stated that the guide booklet fulfils its objectives and complies with the work life requirements. Keywords: children, young people, death, grief, production

SISÄLLYS 1 OPINNÄYTETYÖMME LÄHTÖKOHTIA... 7 2 KUKA AUTTAISI SURUSSA?... 9 3 LAPSEN JA NUOREN SURU... 10 4 ALLE KOULUIKÄISEN KUOLEMANKÄSITYS JA SURUREAKTIOT... 12 4.1 Alle kaksivuotias... 12 4.2 Leikki-ikäinen... 13 4.3 Esikouluikäinen... 14 5 KOULUIKÄISEN KUOLEMANKÄSITYS JA SURUREAKTIOT... 15 5.1 Alakouluikäinen... 15 5.2 Nuori... 16 6 LAPSEN JA NUOREN TUKEMINEN SURUTILANTEESSA... 17 6.1 Huomioitavaa lapsen ja nuoren tukemisessa... 17 6.2 Alle kouluikäinen... 19 6.3 Kouluikäinen... 20 7 KÄYTÄNNÖNTOIMIA LAPSEN JA NUOREN TUKEMISEEN SURUTILAN- TEESSA... 22 7.1 Alle kouluikäinen... 22 7.2 Kouluikäinen... 23 8 LÄHEISEN ITSEMURHA LAPSEN ELÄMÄSSÄ... 24 8.1 Suhtautuminen itsemurhaan... 24 8.2 Kuinka kertoa lapselle itsemurhasta?... 26 9 VANHEMPIEN OHJAAMINEN LAPSEN TUKEMISEEN SURUTYÖSSÄ... 27 10 LAPSI JA JÄÄHYVÄISET... 28 10.1 Ruumiinkatsominen... 28 10.2 Hautajaiset... 29 11 TYÖYHTEISÖN VARAUTUMINEN KUOLEMAN AIHEUTTAMAAN KRIISI- TILANTEESEEN... 31 12 MILLOIN TULEE HAKEA AMMATTIAPUA?... 32 13 TYÖSKENTELYPROSESSIMME... 34 14 OPASVIHKON TAVOITTEET JA TOTEUTUS... 36

15 OPASVIHKON ARVIOINTI... 38 15.1 Arvioinnin metodit... 38 15.2 Opasvihkosta saatu palaute... 39 16 MITÄ OPINNÄYTETYÖPROSESSISTA OPIMME?... 42 16.1 Pohdintaa opinnäytetyöprosessista... 42 16.2 Pohdintaa opasvihkosta saadusta palautteesta... 44 17 KOHTI SOSIAALIALAN AMMATILLISUUTTA... 46 LÄHTEET... 48 LIITE 1: Kysely lapsen ja nuoren suruoppaasta... 51 LIITE 2: Lapsen ja nuoren tukeminen surutilanteessa. Opas lasten ja nuorten kanssa työskenteleville.... 52

1 OPINNÄYTETYÖMME LÄHTÖKOHTIA Olimme työharjoittelussa syksyllä 2007, kun Jokelan kouluampumiset tapahtuivat. Yksi tiimimme jäsenistä oli harjoittelussa kriisikeskuksessa, johon tuli puheluita vanhemmilta, jotka kysyivät, tarvitseeko tapahtunutta käsitellä kotona lasten kanssa. Epäselvää oli myös, kuinka tapahtuneesta tulisi puhua lapsille. Toinen tiimimme jäsenistä oli harjoittelussa päiväkodissa, jossa etenkin esikoululaiset puhuivat ja kyselivät tapahtuneesta. Keskusteltuaan asiasta päiväkodin työntekijät totesivat, etteivät he osaa kertoa tapahtuneesta lapsille. Asian käsittely loppui päiväkodissa siihen. Vanhempien kanssa tapahtuneesta tai sen käsittelystä lasten kanssa ei puhuttu lainkaan. Aloimme pohtia, olisiko tässä aihetta opinnäytetyöhön, sillä muissakaan työharjoittelupaikoissa ei ollut tullut esille ohjeita tai suunnitelmia, kuinka surua ja kuolemaa käsiteltäisiin lasten ja nuorten kanssa. Jos työntekijöiden on vaikea puhua suurista, yleisessä tiedossa olevista tragedioista, jotka eivät välttämättä kosketa ketään henkilökohtaisesti, on heidän varmasti vaikea tukea lasta tai nuorta myös henkilökohtaisessa surussa. Päiväkodeilla, kouluilla, nuorisokodeilla sekä kaikilla muillakin lasten ja nuorten parissa toimivilla on yhdessä vanhempien kanssa vastuu lapsen ja nuoren kasvusta ja kehityksestä. Ammattilaisten tulisi toimia vanhempien kasvatuskumppaneina ja olla valmiina tarvittaessa neuvomaan ja ohjaamaan ongelmatilanteissa. Kuitenkin surun hetkellä, jolloin avun tarve voi olla todella suuri, eivät vanhemmat välttämättä osaa kysyä apua. Tällöin ammattilaisetkin saattavat vältellä keskustelua tilanteesta ja hiljentyä. Näin voi käydä ehkä siksi, että suru ja kuolema ovat todella raskaita ja haastavia aiheita. Työntekijä voi kokea, ettei hänellä ole riittävästi tietoa ja taitoja, jotta osaisi olla tukena surevalle perheelle. Keskustelimme ajatuksistamme muutamien työyhteisöjen kanssa ja he kokivat aiheemme hyödylliseksi. Etenkin vastavalmistuneet työntekijät kokivat aiheen tärkeäksi, koska heiltä puuttuu kokemuksen tuoma varmuus kohdata kuolema ja surevat omaiset. Koemme myös itse tarvitsevamme syvempää tietoa aiheesta, jotta valmistuttuamme pystyisimme kohtamaan surevat lapset ja heidän omaisensa. Suruun liittyvää opasvihkoa pidettiin työyhteisöissä käytännöllisenä muotona, koska siitä on nopeaa katsoa ja kerrata pääasiat surusta, surureaktioista ja surussa tukemisesta. Koska aihe oli hyvinkin ajan-

8 kohtainen ja herätti kiinnostusta myös työelämässä, päätimme toteuttaa ajatuksemme opasvihkosta, joka käsittelee lapsen ja nuoren surua sekä surussa tukemista työntekijöiden näkökulmasta. Opasvihko kattaa lapset ja nuoret nollasta 17-vuotiaisiin. Päädyimme laajaan ikäryhmään, koska siten pystymme suuntaamaan oppaan kaikille lasten ja nuorten kanssa toimiville tahoille. Ikäjaotteluun vaikutti myös omat kiinnostuksemme kohteet. Yhdelle meistä tulee lastentarhanopettajan kelpoisuus ja yksi on erityisesti kiinnostunut nuorten kanssa työskentelystä. Opinnäytetyömme raportissa käsittelemme teoriatietoa lapsen ja nuoren kuolemankäsityksistä ja surureaktioista ikäkausittain. Tämän jälkeen käsittelemme lapsen ja nuoren tukemista surutilanteessa. Lisäksi tuomme esiin käytännön toimia, joilla lasta ja nuorta voi tukea. Tuomme esiin myös läheisen itsemurhan vaikutukset lapsen elämään, koska työyhteisöiltä tuli selkeä pyyntö käsitellä kyseistä aihetta. Kerromme myös vanhempien ohjaamisesta lapsen tukemiseen surutilanteessa sekä siitä, kuinka aikuiset voivat huomioida lapsen jäähyväisiä jättäessä. Olemme myös koonneet ohjeita siitä, kuinka työyhteisö voi varautua kuoleman aiheuttamaan kriisitilanteeseen. Teoriaosion lopuksi käymme läpi, millaisissa tilanteissa tarvitaan ulkopuolista apua sekä mistä apua löytää. Raportin lopuksi kuvaamme työskentelyprosessiamme sekä esittelemme produktiomme tavoitteet ja toteutuksen. Tämän jälkeen käymme läpi opasvihkosta tulleen palautteen, jota käytämme myös opasvihkon onnistumisen arvioinnin apuna. Lopuksi pohdimme omaa oppimistamme sekä ammatillista kasvuamme opinnäytetyöprosessin aikana. Opinnäytetyömme produktion tuotos, eli opasvihko Lapsen ja nuoren tukeminen surutilanteessa, löytyy liitteenä raporttimme lopusta (LIITE 2).

9 2 KUKA AUTTAISI SURUSSA? Vuonna 2007 Suomessa kuoli 314 alle 16-vuotiasta lasta tai nuorta (Tilastokeskus 2008). Heillä oli siskoja tai veljiä sekä ystäviä ja sukulaisia, jotka jäivät heitä suremaan. Vuonna 2005 menetti toisen vanhempansa 2600 lasta. Täysorpoja lapsia samana vuonna oli 286. (Pitkänen Irma, sähköpostiviesti 14.1.2009.) Lisäksi lapset voivat menettää isovanhempiaan, isä- tai äitipuolia, kummeja, tätejä, hoitajia, opettajia sekä muita ihmisiä elämästään. Tieto lapsen tai nuoren menetyksistä ei kulje useinkaan tarpeeksi hyvin kodin ja päivähoidon, koulun tai harrastusten välillä. Lapsen tai nuoren kokemat menetykset vaikuttavat kuitenkin hänen käyttäytymiseensä myös kodin ulkopuolella. Mynttinen-Suonpään vuonna 2007 tekemä opinnäytetyö leskiperheiden saamasta tuesta Jyväskylän seudulla vahvisti käsitystä siitä, ettei työntekijöillä ole tarpeeksi tietoa lapsen surusta. Hän haastatteli opinnäytetyössään leskiperheitä ja vastauksista nousi esille vanhempien kokemus ammattilaisten heikoista valmiuksista lapsen surun kohtaamiseen sekä lapsen tukemiseen. Tutkimuksen mukaan ammattilaiset kokevat epävarmuutta surun edessä, eivätkä huomioi riittävästi lapsen surun vaikutusta lapsen elämään. Vastaajat toivoivat lasten kanssa työskenteleville lisää koulutusta lapsen surusta, jotta työntekijät tietäisivät enemmän lapsen surun erityispiirteistä ja olisivat näin valmiimpia surun kohtaamiseen. (Mynttinen-Suonpää 2007, 41 45.) Itsellämme on sama kokemus työntekijöiden vähäisistä valmiuksista kohdata surevia lapsia ja perheitä. Myös vanhemmat ovat surun hetkellä usein voimattomia tukemaan lastaan. Kenen tehtävä sitten on tukea surevia lapsia ja perheitä? Lasten ja nuorten parissa työskenteleviltä ammattilaisilta tietoa löytyy hyvin vähän tai ei ollenkaan. Kuitenkin osa heidän työnkuvaansa on tukea lapsia ja vanhempia myös haastavissa elämäntilanteissa. Lapsen kyky kestää tuskaa on paljon rajallisempi kuin aikuisen. Lapsi ei sure jatkuvasti, mutta suru aiheuttaa muutoksia lapsen käyttäytymisessä. Aikuisten tulisi tunnistaa nämä muutokset surusta johtuviksi ja tukea lasta tilanteen mukaisesti.

10 3 LAPSEN JA NUOREN SURU Kuoleman ymmärtäminen edellyttää Soili Poijulan mukaan viiden kuolemaan liittyvän käsitteen ymmärtämistä. Niitä ovat kuoleman universaalisuus, peruuttamattomuus, ruumiin toimimattomuus, kausaalisuus sekä jonkinlainen elämän jatkumisen muoto kuoleman jälkeen. (Poijula 2002, 143.) Ajattelun kehityksen keskeneräisyys sekä tiedon ja elämänkokemuksen puute rajoittavat lapsen kykyä ymmärtää kuolemaa. Noin 11 12- vuotiaana lapsi saavuttaa abstraktin ajattelukyvyn ja pystyy ymmärtämään kuoleman samalla tavalla kuin aikuinen. Vaikeinta lapselle on yleensä ymmärtää kuoleman lopullisuus ja universaalisuus eli se, että kaikki kuolevat. (Poijula 2007, 94 98.) Lapsen surureaktioihin vaikuttavat lapsen ominaisuudet kuten ikä, sukupuoli, terveydentila, temperamentti ja selviytymistyyli. Kun lapsi tai nuori saa tiedon kuolemasta, tavallinen reaktio on sokki eli apatia, puhumattomuus, epäusko, protesti tai toiminnan jatkaminen. Saattaa näyttää siltä, että lapsi ei ymmärrä, mitä hänelle sanotaan. Mahdollisia surureaktioita lapsella ja nuorella ovat suru, ikävä, viha, levottomuus, huomionhakuisuus, univaikeudet, rangaistushakuisuus, itseä vahingoittava käyttäytyminen sekä takaumat. (Poijula 2007, 109 116.) Koska lapsen kyky ymmärtää kuolemaa on puutteellinen, on mahdollista, että surureaktioiden ja kysymysten tuleminen vie aikaa (Dyregrov 1994, 13 31). Yleistä on se, että lapsi tai nuori taantuu kehityksessään surun johdosta. Itsensä syyllistäminen, kouluvaikeudet sekä psykosomaattiset oireet ovat myös yleisiä reaktioita lapsen ja nuoren surussa. (Poijula 2007, 109 116.) Ei myöskään ole epätavallista, että lapset reagoivat täysin päinvastaisesti kuin oletetaan. Lapsi voi pyrkiä torjumaan mielestään kohtaamansa tragedian olemalla erityisen aktiivinen ja reipas. Tällainen lapsi pyrkii usein piristämään muita surevia, mikä tekee lapsen lohduttamisesta hankalaa. (Cleve 2005, 203.) Aikaisemmat menetyskokemukset vaikuttavat oleellisesti lapsen surureaktioihin. Hyvin pienetkin lapset voivat ymmärtää kuoleman lopullisuuden, jos ovat kokeneet elämässään menetyksen. (Poijula 2002, 144.) Kehitysvauhti kuoleman ymmärtämiseen voikin vaihdella, mutta ymmärtämisen vaiheet etenevät kaikilla samassa järjestyksessä. (Dyregrov 1994, 13 31).

11 Jos perheessä on läheiset välit ja lapsen on sallittu ilmaista tunteitaan ja ajatuksiaan vapaasti, helpottaa se myös surussa selviytymistä. Myös tilannetekijöillä on vaikutusta lapsen tai nuoren suruun ja siitä selviytymiseen. Lapsen on erityisen vaikea selviytyä surusta, jos lapsi on nähnyt kuoleman tai jos lapsen suhde kuolleeseen on ollut ristiriitainen. Selviytymistä hankaloittaa myös se, jos lapsi ei saa selvää käsitystä siitä, mitä tapahtui, jos lapsella ei ole ketään, jonka kanssa voi puhua tapahtuneesta tai jos monet asiat muuttuvat lapsen elämässä samanaikaisesti. Jos kuolema on ollut äkillinen ja traumaattinen, vaikuttaa se suuresti lapsen ja nuoren suremiseen ja jopa koko kehitykseen. Mitä läheisempi menetetty ihminen on, sen vaikeampi lapsen tai nuoren on hyväksyä tilanne ja selviytyä siitä. Perheenjäsenen kuolema vaikuttaa lapsen elämään voimakkaimmin, mutta myös hyvän ystävän menetys aiheuttaa pitkäaikaisen suruprosessin. Lapsi tai nuori saattaa reagoida myös ystävän perheessä sattuneeseen menetykseen ja pohtia, voisiko myös omalle perheelle käydä samoin. (Poijula 2002, 148 149.) Tyttöjen ja poikien väliset erot kuoleman ja surun käsittelyssä alkavat näkyä noin 8- vuotiaasta alkaen. Pojat yleensä torjuvat tapahtumaan liittyviä tunteita ja heillä on enemmän aggressiivista käyttäytymistä. Usein pojat tarvitsevat enemmän konkreettista tekemistä surusta selviytymiseen. Tytöt puolestaan haluavat puhua asioista esimerkiksi ystävien kanssa. Tytöille on luontevampaa käsitellä surua ja muita tunteita myös kirjoittaen. (Dyregrov 1994, 52 53.) Vaikka lapsi olisikin menettänyt läheisen ihmisen, hänen luontoonsa ei sovi jatkuva sureminen. Lapsella on oltava oikeus myös hauskoihin hetkiin. Lapsen suru voi kestää kauan, mutta se voi välillä hävitä ja palata takaisin. Aikuisen ei tulisi tästä hämääntyä ja luulla, ettei lapsi sure enää lainkaan. (Poijula 2007, 109 116.) Seuraavassa on erään yhdeksän vuotiaan oppilaan tokaisu viikko Jokelan kouluampumisien jälkeen. Se kertoo osuvasti siitä, että lapsi ei jaksa surra jatkuvasti. Opettaja kyllä me tiedetään, että siellä kuoli ihmisiä. Ei jaksaisi enää itkeä ja surra koko päivää. Voidaanko laskea vähän matematiikkaa välillä? (Särkelä 2008, 240.)

12 4 ALLE KOULUIKÄISEN KUOLEMANKÄSITYS JA SURUREAKTIOT Työssämme määrittelemme alle kouluikäiset lapset kolmeen alaluokkaan: alle 2- vuotiaisiin, leikki-ikäisiin ja esikouluikäisiin. Leikki-ikäisillä lapsilla tarkoitamme 2 5- vuotiaita- ja esikouluikäisillä 5 7-vuotiaita lapsia. Lapsen kasvaessa hänen ajattelunsa kehittyy ja sen myötä myös lapsen kuolemankäsitys ja surureaktiot muuttuvat oleellisesti. Siksi, tarkasteltaessa lapsen kuolemankäsitystä ja surureaktioita, on mielestämme aiheellista jakaa alle kouluikäiset lapset vielä kolmeen pienempään alaluokkaan. 4.1 Alle kaksivuotias Vauva tunnistaa ja tottuu läheistensä tuoksuun, käsittelytapaan, rytmiin ja läheisyyteen hyvin varhain. Jos läheinen katoaa vauvan elämästä, vauva tietää sen ruumiissaan. Alle puolivuotiaan käsitys kuolemasta on, että se mitä ei voi nähdä, ei ole olemassa. Puolivuotiaasta alkaen, kun lapsen muisti alkaa kehittyä, hän tajuaa kohteiden pysyvyyden, vaikkei hän näekään niitä. Tästä on merkkinä etsimiskäyttäytyminen, eli se, että lapsi etsii kadonnutta läheistään. (Poijula 2007, 95.) Alle kaksivuotiaalle lapselle lyhytkin ero vanhemmasta tai muusta hänelle tärkeästä ihmisestä merkitsee samanlaista hylkäämistä kuin kuolema. Alle kaksivuotias ei ymmärrä kuolemaa, mutta hän tuntee ikävää menetettyä henkilöä kohtaan. (Suomen Mielenterveysseura 2004, 11.) Lapsi voi surussaan muuttua apaattiseksi. Hän saattaa myös menettää kiinnostuksen ruokaan, leluihin ja liikkumiseen. Aikaperspektiivi on pienellä lapsella lyhyt ja hän pystyy säilyttämään mielikuvan kuolleesta henkilöstä vain lyhyen ajan. Jo hyvin pieni lapsi ikävöi ja kaipaa menetettyä läheistään. Jos vauva joutuu eroon läheisestä, hoitavasta aikuisestaan reaktioina ovat ärtyisyys sekä syömisen, nukkumisen ja itkemisen säännöllisen rutiinin rikkoutuminen. Puolivuotiaasta alkaen lapsi alkaa etsiä menetettyä läheistään. (Poijula 2007, 95.)

13 4.2 Leikki-ikäinen Soili Poijulan mukaan 2 5-vuotiaan lapsen käsitys kuolemasta on minäkeskeinen, maaginen ja kausaalinen. Lapsen mielestä kuolema on väliaikainen ja osittainen. Siksi lapsi saattaakin odottaa milloin kuollut palaa takaisin. (Poijula 2007, 95 96.) Tämä heijastuu myös lapsen kuolemaan liittyvissä kysymyksissä. Lapsi voi kysyä esimerkiksi milloin kuollut palaa tai viedäänkö kuolleelle ruokaa. (Dyregrov 1994, 13 31.) Koska 2 5- vuotias lapsi ei vielä ymmärrä eron pysyvyyttä, hänen käyttäytymisensä tähtää yhteen pääsemiseen menetetyn vanhemman kanssa. Lapsi hakee huomiota itkemällä, takertumalla ja osoittamalla vihaisuuttaan esimerkiksi kiukkukohtauksilla ja tuhoavalla käyttäytymisellä. 2 5-vuotiaana lapsi ymmärtää eron sekä liikkumattomuuden, mutta kieltää kuoleman peruuttamattomuuden ja universaalisuuden. (Poijula 2007, 95 96.) Pieni lapsi ei ymmärrä kuoleman käsitettä eikä sitä, että elintoiminnot loppuvat kuolemaan. Lapsi hämääntyy helposti erilaisista selityksistä kuten siitä, kuinka kuollut voi olla sekä haudassa että taivaassa yhtä aikaa. (Dyregrov 1994, 13 31.) Lapsi uskoo olevansa maailman keskus. Tämän sekä lapsen maagisen ajattelun vuoksi lapsi saattaa kokea, että on itse vastuussa kuolemasta, jos on tehnyt jotain väärää tai joskus vihaisena toivonut jonkun kuolevan. (Poijula 2007, 95 96.) Lapsi voi myös syyttää jotain muuta tapahtumaa kuolemaan johtaneena kuten, että isä kuoli, koska meni sairaalaan (Dyregrov 1994, 49 51). Maagisesta ajattelusta johtuen lapsi voi ajatella kuoleman myös jonakin henkilöhahmona, kuten viikatemiehenä, joka voi tulla hakemaan lasta. Lapsi kuitenkin uskoo, että hän itse voi välttää kuoleman. (Poijula 2007, 96.) Leikki-ikäisen lapsen on vaikeaa kestää surun tunteita ja siksi reaktioina saattaa olla painajaisia, lisääntyvää pelkoa, ahdistusta sekä aggressiivisuutta. Jotkut tunteet voivat olla liian kipeitä, suuria ja pelottavia, ja siksi lapsi saattaa kätkeä ne. Tämä voi näyttää siltä, ettei lapsi surisi lainkaan. (Suomen Mielenterveysseura 2004, 17.) Koska leikkiikäiselle lapselle tunteiden ilmaisu sanallisesti voi olla vielä vaikeaa, lapsen suru saattaa näkyä ainoastaan leikeissä, piirustuksissa tai askartelutöissä. Lapsen voi olla vaikeaa ottaa asia esille aikuisen kanssa, vaikka hän haluaisi ja tarvitsisikin sitä. (Holmberg 2003, 73.) Pienten lasten kuoleman ymmärtämättömyys, avomielisyys, suoruus sekä konkreettisuus suojaavat lapsia sekä auttavat heitä surunkäsittelyssä (Dyregrov 1994, 46 48).

14 4.3 Esikouluikäinen Viisivuotiaasta alkaen lapsen ajatukset kehittyvät strukturoidummiksi ja aikakäsitys muuttuu aikuismaisemmaksi. Lapsi alkaa ymmärtää menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden jatkumon. (Poijula 2007, 96.) Hän myös vähitellen ymmärtää kuoleman peruuttamattomuuden sekä elintoimintojen loppumisen. Esikouluikäinen pystyy ymmärtämään jo enemmän kielellisiä selityksiä kuin pienempi lapsi. Esikouluikäisellä tunteiden sanallinen ilmaisu on vielä hankalaa, joten hänen voi olla vaikea nimetä omia tunteitaan. (Dyregrov 1994, 13 31.) Hän pystyy kuitenkin käsittelemään omia kokemuksiaan aikaista paremmin symbolisen leikin avulla. Symbolinen leikki kuvaa lapsen sisäisiä tunteita ja mielikuvia. Symbolisessa leikissä lapsi käyttää mielikuvitustaan esimerkiksi korvaamaan puuttuvia esineitä tai ihmisiä toisilla. (Holmberg 2003, 81.) Lapsen leikeissä kuolema saattaa toistua vielä pitkään tapahtuneen jälkeenkin, koska se on lapselle luonnollisin tapa käsitellä tapahtunutta (Dyregrov 1994, 46 48). Maaginen ajattelu on vielä esikouluiässä yleistä ja siksi syyllisyyden tunteet ovat mahdollisia (Dyregrov 1994, 13 31). Myös fantasia ja todellisuus voivat sekoittua lapsen puheissa ja leikeissä keskenään (Poijula 2008). Esikouluikäinen lapsi kokee erot erityisen raskaina, joten läheisen kuolema vaikuttaa voimakkaasti lapsen elämään (Dyregrov 1994, 46 48). Mahdollisia surureaktioita esikouluikäisellä ovat muun muassa avuttomuus, passiivisuus, sulkeutuneisuus, vetäytyminen ympäristöstä, tuskaisuus, lyhytjänteisyys, levottomuus, keskittymiskyvyttömyys, aggressiivisuus, tuntemattoman pelko sekä itku. Myös voimakas takertuminen, unihäiriöt ja taantuminen ovat mahdollisia reaktioita. Kuolema aiheuttaa usein monenlaisia pelkoja lapsen elämään. Pelkoja voi lisätä muun muassa kuolleen näkeminen unissa. Lapsi saattaa tuntea voimakasta eroahdistusta, jolloin yksin oleminen ja varsinkin nukahtaminen voi olla vaikeaa. Erityisesti iltaisin pelot tulevat helposti mieleen, kun muu tekeminen loppuu. (Dyregrov 1994, 13 31.)

15 5 KOULUIKÄISEN KUOLEMANKÄSITYS JA SURUREAKTIOT Kouluikäiset lapset ja nuoret jaottelemme työssämme alakouluikäisiin ja nuoriin. Alakouluikäisillä tarkoitamme 7 12-vuotiaita ja nuorilla yli 12-vuotiaita. Mielestämme on aiheellista tarkastella nuoruusikäisiä omana ryhmänään, koska nuorten ajattelu on kehittynyt jo hyvin aikuisenkaltaiseksi. Nuorten reaktioissa ja tunteiden käsittelyssä on kuitenkin omat erityispiirteensä, jotka nuorten kanssa työskentelevien tulisi ottaa huomioon. 5.1 Alakouluikäinen Alakouluikäinen lapsi alkaa ymmärtää kuoleman peruuttamattomuuden, ruumiin toimimattomuuden, kuoleman universaalisuuden ja kuoleman vaikutukset ulkonäköön. Noin 10-vuotiaasta eteenpäin lapsen ajattelu muuttuu jo hieman aiempaa abstraktimmaksi. Lapsi myös ymmärtää selkeämmin kuoleman seurauksia. Kuoleman peruuttamattomuuden ymmärtäminen lisää usein lapsen pelkoja. Maaginen ajattelu on yleistä vielä kouluiässäkin. Alakouluikäinen uskoo kuitenkin itse olevansa kuolematon. (Dyregrov 1994, 13 31.) Alakouluikäisellä on suurempi keinovalikoima tapahtuneen käsittelyä varten. Hän osaa luoda sisäisiä toimintamalleja, joiden avulla hänestä tulee vahvempi. Alakouluikäinen lapsi keksii erilaisia ajatuksia, joiden avulla hän pyrkii estämään tapahtuneen uusiutumisen ja joiden avulla hän myös saattaa toistaa tapahtunutta. Syyllisille kostaminen omissa ajatuksissa on yksi alakouluikäisen lapsen tapa suojautua avuttomuudentunnetta vastaan. (Dyregrov 1994, 46.) Tässä ikävaiheessa oikeudenmukaisuuteen liittyvät kysymykset heräävät ja lapsi saattaa pohtia sitä, miksi hyville ihmisille voi tapahtua pahoja asioita. Alakouluikäinen lapsi tuntee myös empatiaa niitä tuttaviaan kohtaan, jotka ovat menettäneet läheisensä. (Dyregrov 1994, 15.) Kouluikäiselle lapselle ympäristö luo enemmän vaatimuksia kuin pienelle lapselle. Lapsen esimerkiksi odotetaan olevan vahva, koska hän on jo niin iso. Nämä lapseen kohdistuvat odotukset voivat vaikeuttaa lapsen surun käsittelyä. Alakouluikäisen mahdollisia

16 surureaktioita ovat muisti- ja oppimisvaikeudet, keskittymiskyvyttömyys, yliaktiivisuus, käyttäytymisongelmat, väsymys, vetäytyminen, häpeän tunteet sekä asian peittely. (Dyregrov 1994, 13 31.) 5.2 Nuori Nuoruusikä on nopean fyysisen ja emotionaalisen kehityksen aikaa. Nuoren tärkeimpinä kehitystehtävinä on itsenäistyminen vanhemmistaan ja löytää oma itsenäinen identiteetti. Erityisesti läheisen ihmisen kuolema vaikuttaa nuoren identiteetin muodostumiseen. Kuoleman kohtaaminen on uhka nuoren pyrkimyksille päästää irti turvaverkostostaan sillä kuten lapselle, myös nuorelle aikuisen tuki surutilanteessa on erittäin tärkeää. Kyky selvitä tapahtuneesta ei kuitenkaan ole vielä rinnastettavissa aikuisen selviytymiskykyyn. Vilkkaasta kehitystasosta johtuen nuori kokee menetykset erityisen raskaasti. (Holmberg 2003, 88.) Yli 12-vuotias on jo saavuttanut abstraktin ajattelun myötä aikuiselle ominaisen kuoleman ymmärtämisen ja pystyy ymmärtämään kuoleman luonnollisena prosessina (Poijula 2007, 97). Nuori käsittää jo kuoleman lopullisuuden ja sen, että kuolema koskettaa kaikkia, myös nuorta itseään. 10 12-vuotiailla tytöillä ja 12 14-vuotiailla pojilla suru voi ilmetä epäoikeudenmukaisuuden aiheuttamana vihana. Tapahtumat voivat saada symbolisia merkityksiä ja tapahtumissa nähdään enteitä. (Poijula 2007, 114.) Lapsuudesta tuttu maaginen ajattelu saattaa palata ja saada nuorella suuren kuormituksen yhteydessä jopa neuroottisia piirteitä (Holmberg 2003, 88). Tulevaisuuteen liittyvät pelot ja kuoleman vaikutus omaan elämään voivatkin muodostaa nuorelle suuren taakan ja saada hänet kyseenalaistamaan koko elämän tarkoituksen (Dyregrov 1994, 30 31). Nuori voi reagoida surussa monella eri tavalla. Kaikki oireet eivät näy kaikissa, sillä oireet ovat hyvin yksilöllisiä ja tapauskohtaisia. Nuorten mahdollisia surureaktioita ovat esimerkiksi turvattomuus, taantuminen, seksuaalinen aktiivisuus tai lamaantuminen, itsensä tuomitseminen ja syyllisyyden tuntemukset. Suruun voi liittyä koulufobian kehittyminen tai kiusatuksi joutuminen. Muistivaikeudet voivat heikentää keskittymistä ja johtaa muiden häiriköintiin sekä koulusuoritusten heikentymiseen. Yleistä on myös rangaistushakuisuus sekä itse vahingoittava käyttäytyminen. (Poijula 2007, 114 115.)

17 Nuorelle on tyypillistä omien tunteiden piilottelu ja sisäänpäin kääntyminen. Läheisen kuollessa nuori tiedostaa tapahtuman seuraukset ja vaikutukset lähiympäristöönsä. Hän ei kuitenkaan mielellään jaa menetyksestään aiheutuvia tunteita omalle perheelleen. Ystäväpiirissäkin nuori saattaa salata tunteitaan, koska kokee poikkeavansa muista nuorista. Koska tunteita on vaikea pitää sisällään, ne voivat purkautua ongelmallisesti muissa asiayhteyksissä. (Laimio 2007.) Vaikka nuori näyttäisi ulkoisesti vahvalta, sisällä tunne ei välttämättä ole lainkaan sama. Tätä kuvaa hyvin seuraava ajatelma. Haluan käpertyä itseeni. Mennä sillä tavalla suppuun, ettei kukaan satuta minua tässä asiassa. Se haava on siellä, mutta en halua sitä esitellä. Vaikka kaikki tietävät. Ihmiset katsovat minua. Lukitsen muistoni sinusta itseeni ja pidän siellä. Kaikki kauniit ja iloiset asiat. (Hauhio, Paakkala & Sadinmäki 2008, 69.) 6 LAPSEN JA NUOREN TUKEMINEN SURUTILANTEESSA 6.1 Huomioitavaa lapsen ja nuoren tukemisessa Aikuiset haluavat suojella lasta ja ajatella, etteivät tuska ja suru kuulu lapsuuteen. Oman kuolevaisuuden kohtaaminen on vaikeaa myös aikuisille. Kuolemaan liitetään usein häpeän tunne ja siksi surevat saatetaan jättää täysin huomiotta, mikä eristää heitä vielä entisestään. Samasta syystä aikuiset myös välttelevät kuolemasta puhumista lasten ja nuorten kanssa. Usein ajatellaan, että kuolemasta puhuminen voi vahingoittaa lasta ja että voidakseen puhua asiasta, aikuisella tulisi olla joitakin erityistaitoja. Kuoleman käsittelyä lapsen ja nuoren kanssa ei tulisi kuitenkaan vältellä, sillä lapset tarvitsevat tietoa kuolemasta oppiakseen suhtautumaan siihen luonnollisesti. (Poijula 2007, 100.) Kun lapselle tai nuorelle kerrotaan läheisen kuolemasta, tulee aikuisen miettiä, miten se on parasta tehdä. On todettu, että se miten suru-uutiset kerrotaan vaikuttaa siihen, miten surun kohdannut ihminen selviytyy kriisistään (Peterson, Servaty-Seib & Spang 2003,

18 171). Paikan, jossa asia kerrotaan, tulee olla rauhallinen, tuttu ja turvallinen. Kertomistilanteeseen on syytä myös varata reilusti aikaa. (Poijula 2007, 120 125.) Lapselle tulee kertoa asiasta suoraan ja rehellisesti. Lapselle pitää antaa tarkka, kuitenkin ikätasoon sopiva selitys tapahtuneesta. (Suomen Mielenterveysseura 2009.) Huonot uutiset tulee kertoa kerralla eikä asioita kannata kierrellä tai vääristellä, koska lapsi saa mitä luultavimmin totuuden selville jossakin elämänsä vaiheessa. Tämä voi johtaa siihen, että lapsen luottamus vanhempia kohtaan horjuu. (Poijula 2007, 120 125). Lapsen kanssa keskusteltaessa tulee käyttää sellaisia sanoja, jotka lapsi ymmärtää. Abstrakteja ilmaisuja, kuten matka tai uni, tulee välttää, koska konkreettisen ajattelutapansa vuoksi lapsi voi ymmärtää ne väärin. Lasta tuettaessa tulee välttää liiallista teknisyyttä, teoreettisuutta ja menetelmäkeskeisyyttä. Tukemisessa on tärkeintä läsnä oleminen sekä avoin ja rehellinen kommunikaatio. (Poijula 2008.) Suru-uutisten kertomisen jälkeen lapsen kanssa tulee olla yhdessä, jotta hän voi halutessaan kysellä mieltään askarruttavista asioista. Lapselle on tärkeää tehdä selväksi, ettei mikään lapsen sanominen, ajatus tai teko aiheuttanut tapahtunutta. Lapselle tulee antaa myös fyysistä läheisyyttä turvallisuuden takaamiseksi. Kosketus aktivoi parasympaattisen hermoston ja rauhoittaa lasta. (Poijula 2008.) Jos lapsi menettää molemmat vanhempansa, hänen tulee saada nopeasti lähelleen turvallinen aikuinen, joka huolehtii lapsen perustarpeista ja tarjoaa mahdollisuuden läheisyyteen sekä vastaanottaa lapsen surureaktiot (Poijula 2007, 120). Jos lapsi on menettänyt toisen tai molemmat vanhempansa, tulee aikuisen aina lähtiessään kertoa, milloin hän tulee takaisin, ettei lapsesta tunnu, että kaikki aikuiset katoavat hänen ympäriltään. (Laimio 2007.) Kun lapsella on lähellään huolehtiva ja turvallinen aikuinen, lapsen ei tarvitse murehtia käytännön asioiden hoitumisesta. Edes surun hetkellä lapsen ei pidä huolehtia aikuisten asioista. Arkirutiinien jatkaminen auttaa lasta ja nuorta selviytymisessä. Surun käsittelyyn tulee kuitenkin varata aikaa toistuvasti eikä aikuisella saa olla kiire asioista puhuttaessa. Aikuisen on autettava lasta kertomaan ikävästä sekä lohdutettava häntä tarvittaessa. Lapselle tulee tehdä selväksi, että lähellä on aikuisia, jotka jaksavat ja haluavat kuunnella häntä. On tärkeää, että aikuinen on keskusteltaessa rehellinen ja sanoo, ettei tiedä, jos ei

19 osaa vastata lapsen kysymyksiin. Lapsen tulee antaa itse valita, milloin hän haluaa puhua surustaan. Lasta ei saa painostaa mihinkään. (Poijula 2007, 120 125.) Aikuinen voi tukea lasta surussa monin keinoin. Oleellista on auttaa lasta omien tunteidensa ilmaisussa. Aikuisen tulee normalisoida tilanne kertomalla, että lapsen tunteet ja ajatukset ovat normaaleja ja kuuluvat suremiseen. Lapsen tunteet on hyväksyttävä ja lapsen on annettava purkaa suruaan omin keinoin. Hänen tunteitaan ei tule missään tapauksessa vähätellä, vaikka ne aikuisesta joskus tuntuisivat liioitelluilta. Lasta tulee kuitenkin ohjata purkamaan suruaan siten, että se auttaa selviytymisessä. Jos lapsen suru ilmenee aggressiivisuutena tai muuna vahingoittavana toimintana, tulee aikuisen yrittää löytää lapsen surulle muita purkautumiskanavia. (Poijula 2007, 120 125.) Työntekijän on hyvä käsitellä omia tunteitaan liittyen kuolemaan ja suremiseen, jos hän joutuu työssään kohtaamaan surevia lapsia, nuoria tai perheitä. Työntekijältä vaaditaan erityistä hienotunteisuutta, kun ryhmässä on sureva lapsi tai nuori. Lapselle on suuri merkitys sillä, ettei aikuinen mene lukkoon tai sivuuta lapsen tunteita. (Poijula 2007, 121.) Ilman vanhempien ja lapsen/nuoren lupaa asiaa ei saa käsitellä ryhmässä paitsi, jos tapahtunut on yleisessä tiedossa ja järkyttää kaikkia. Tällöin kaikki lapset sekä heidän perheensä tarvitsevat asianmukaista tietoa tapahtuneesta. Asianosaiselle perheelle on kuitenkin kerrottava, että asiaa käsitellään. (Pajamäki Paula, henkilökohtainen tiedonanto 30.1.2009.) Perheen kanssa on hyvä sopia, kuinka he haluavat asiaa käsiteltävän. Myös lapsen toive asian käsittelystä tulee huomioida. (Poijula 2007, 121.) 6.2 Alle kouluikäinen Usein ajatellaan, että mitä nuorempana lapsi on kokenut läheisen menetyksen, sitä nopeammin se unohtuu. Psykologi ja psykoterapeutti Elisabeth Cleven mukaan asia on kuitenkin päinvastoin. Hänen kokemuksensa on osoittanut, että jos lapsi on liian pieni muistamaan aivoillaan, traumaattiset muistot saattavat asettua muhimaan lapsen ruumiiseen. Nämä muistot voivat aiheuttaa oireita erilaisista fyysisistä ja psyykkisistä sairauksista. (Cleve 2005, 22 23.) Tämän vuoksi surun käsittelyä ei tule unohtaa pienenkään lapsen kanssa.

20 Perheen kohdatessa menetyksen on erityisen tärkeää, että yhteinen linja päivähoidon ja kodin välillä säilyy. Surun hetkellä kasvatuskumppanuuden merkitys korostuu. Kasvatuskumppanuus tarkoittaa sellaista suhdetta, jossa varhaiskasvatushenkilöstö ja vanhemmat tietoisesti sitoutuvat lapsen kasvun, kehityksen ja oppimisen tukemiseen. Kasvatuskumppanuudessa vanhemmat ja työntekijät ovat tasavertaisia, mutta erilaisia lapsen tuntijoita. Lapselle läheisten aikuisten toimiva yhteistyösuhde tukee lapsen elämistä sekä kodissa että päivähoidossa. Kasvatuskumppanuudessa oleellista on keskinäinen kunnioitus, dialogi sekä luottamus. Päivähoidon henkilöstön erityisenä haasteena on luoda toimiva kasvatuskumppanuussuhde silloin, kun lapsella on erityisen tuen tarvetta. (Varttua 2006.) Selkeän tukiverkoston avulla lapsen itseluottamus ja turvallisuudentunne vahvistuvat ja hän oppii tunnistamaan paremmin omat voimavaransa. (Poijula 2007, 129). On tärkeää, että päiväkodin henkilökunta tietää mitä lapsen elämässä on tapahtunut ja mistä lapsen mahdolliset reaktiot johtuvat. Päiväkodin henkilökunta pystyy myös tukemaan vanhemmuudessa esimerkiksi kertomalla, kuinka lapsi ymmärtää kuoleman ja miten asiaa voidaan kotona käsitellä. Lapselle tulee aina antaa riittävän tarkka ja rehellinen kuvaus siitä mitä on tapahtunut. Kun tapahtunutta käsitellään lapsen kanssa, on kuitenkin hyvä muistaa lapsen ikätaso ja muokata kuvaus siihen sopivaksi. (Suomen Mielenterveysseura 2009.) Lasta on kuunneltava aktiivisesti ja kaikki hänen kysymyksensä tulee huomioida. Aikuisen ei kuitenkaan tarvitse osata antaa vastauksia kaikkeen. Lapselle voi sanoa, ettei tiedä vastausta. Mahdolliset väärinkäsitykset on korjattava sen jälkeen, kun lapsi on kertonut oman näkemyksensä tapahtuneesta. Tärkeää on käsitellä asiaa rehellisesti ja avoimesti. Lapsi ei välttämättä osaa nimetä tunteitaan ja sen vuoksi on hyvä, että aikuinen auttaa lasta tunnistamaan erilaisia tuntemuksia esimerkiksi kertomalla, millainen olo itsellä on sekä nimeämällä lapsen tunteita. (Punainen Risti i.a.) Lapsen tulee voida tuntea olonsa niin turvalliseksi, että hän uskaltaa näyttää surunsa. Aikuisten tehtävä on tunnistaa ja hyväksyä lapsen surureaktiot sekä huolehtia lapsesta. 6.3 Kouluikäinen Alakouluikäinen lapsi tarvitsee vielä konkreettisia asioita surun käsittelyyn. Esimerkiksi rituaalit, kuvat ja haudat ovat lapsen suremisen kannalta tärkeitä. (Lastensuojelun Kes-

21 kusliitto i.a.) Ikätason mukainen tieto sekä oikeanlainen tukeminen auttavat lasta käsittelemään tapahtunutta paremmin. Lapsen kuolemaan liittyvä leikki tulee hyväksyä sillä leikki on lapsen tapa käsitellä surua. Tapahtuma saattaa toistua lapsen leikeissä pitkäänkin tapahtuneen jälkeen. (Holmberg 2003, 76 77.) Lapsen tai nuoren mielikuvitusta tulee kunnioittaa, mutta sitä ei saa vahvistaa, sillä lapsen kuoleman ajattelu muuttuu kehitysvaiheiden mukaan. On hyvä kuunnella kuinka lapsi on käsittänyt tilanteen ja korjata mahdolliset väärinymmärrykset. (Dyregrov & Raundalen 1997, 80 83.) Lapsille ja nuorille on annettava aikaa surun käsittelemiseen. Aikuisen tulee hyväksyä lyhyet keskustelut ja antaa lapsen tai nuoren puhua kuolemasta silloin, kun hän on siihen valmis. Keskusteluissa tulee aina edetä lapsen tai nuoren ehdoilla. (Poijula 2007, 121 123.) Lapselle tai nuorelle on hyvä kertoa, että kaikki mahdollinen pelastamiseksi tehtiin eikä kukaan olisi voinut estää kuolemaa. Lapsi tai nuori ei ole vastuussa tapahtuneesta. (Dyregrov & Raundalen 1997, 73 76.) Aikuisen tulee vastata lapsen kysymyksiin. Jos aikuinen ei tiedä vastausta, hän voi sanoa sen lapselle. (Dyregrov 1994, 66.) Tilanne kannattaa pyrkiä normalisoimaan kertomalla, että suruun reagointi on asiaankuuluvaa. On täysin normaalia tuntea erilaisia tuntemuksia ja pohtia tapahtunutta sekä tulevaisuutta. (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2008.) Myös arkirutiineja kannattaa pyrkiä jatkamaan mahdollisimman pian. Ne luovat lapselle tai nuorelle turvallisuudentunnetta ja viestittävät, että elämä jatkuu. (Suomen Mielenterveysseura 2009.) Kuolemaan liittyvien asioiden lisäksi tulevaisuuden tapahtumista on myös hyvä puhua lapsen tai nuoren kanssa, jotta lapsen tai nuoren olisi helpompi hahmottaa tulevaa ja varautua siihen.

22 7 KÄYTÄNNÖNTOIMIA LAPSEN JA NUOREN TUKEMISEEN SURUTILAN- TEESSA 7.1 Alle kouluikäinen Pienelle lapselle turvallisuuden takaaminen on surutilanteessa ensisijaista. Turvan ja läheisyyden antaminen lievittää eroahdistusta. Myös säännöllinen arkirutiinien jatkaminen lisää turvallisuudentunnetta. (Suomen Mielenterveysseura 2004, 17 18.) Sylissä pitäminen, silittely ja hierominen ovat hyviä läheisyyden keinoja. Myös rauhalliset, yhteiset hetket ovat tärkeitä. (Holmberg 2003, 76 77.) Leikki on lapselle luontainen tapa käsitellä asioita. Siksi se on oleellinen selviytymiskeino myös surussa. Aivan pienen lapsen kanssa läheisyyteen perustuva leikit ovat hyviä, koska ne edesauttavat turvallisuudentunteen palautumista ja uuden läheisyyssuhteen muodostamista menetetyn tilalle sekä herättävät lapsen kiinnostusta elämään. Erityisen sopivia leikkejä pienen lapsen kanssa ovat fyysiseen kontaktiin, katsekontaktiin ja vastavuoroisuuteen perustuvat leikit. Lasta voi keinutella sylissä, heilutella hänen jalkojaan ja käsiään sekä pyrkiä katsekontaktiin esimerkiksi ilmeilemällä ja hassuttelemalla. Oleellista on pyrkiä herättämään lapsen kiinnostus aikuiseen, omaan kehoonsa sekä leluihin. (Holmberg 2003, 76 77.) Leikki-ikäinen lapsi osaa käsitellä tunteitaan yhä etenevissä määrin leikin avulla. Aikuinen voi tukea lapsen leikkiä surun käsittelyssä. Pienemmän lapsen vierellä on hyvä istua, vaikka hän leikkisi yksin. Tärkeintä on, että aikuinen on läsnä. Aikuinen voi leikkiä itse malliksi sekä nimetä tilanteita ja tunteita. Leikki-ikäiselle lapselle voi laittaa esille sopivia leikkikaluja suruleikkeihin. Näitä ovat esimerkiksi muovailuvaha, isä, äiti- ja lapsinuket, peitot, tuttipullot, puhelin, nukensänky, eläinhahmot, ambulanssit ja poliisiautot. Yhdessä lapsen kanssa voi piirtää, kirjoittaa tai tehdä turvalelun, jonka kanssa on turvallista surra. Kun lapsen kanssa halutaan keskustella menetyksestä tai surusta, voi apuna käyttää esimerkiksi käsinukkeja, joille voi keksiä samankaltaisen taustan kuin lapsella itsellään on. Lapsen on helpompi kertoa ajatuksiaan käsinukelle kuin aikuiselle ja näin hän huomaamattaan pystyy lähestymään vaikeaa ja torjuttua asiaa. (Holmberg

23 2003, 79 83.) Lapsella voi olla myös mielikuvitusystäviä. Niiden olemassaolo tulee sallia, mutta aikuisen ei pidä niitä vahvistaa. (Poijula 2008.) Satukirjat helpottavat surun ja kuoleman käsittelyä leikki-ikäisen lapsen kanssa. Saduissa kerrotaan sanoin ja kuvin todellisuuden tapahtumia. Satujen tehtävänä on lohduttaa ja antaa toivoa surusta selviytymisestä. Luettaessa surua käsitteleviä satukirjoja tulee lapsen kanssa keskustella sadusta lukemisen jälkeen. On tärkeää tietää, miten lapsi ymmärtää sadun, ettei hänelle jää vääriä käsityksiä. Myös muut kuin surua ja kuolemaa käsittelevät satukirjat ovat hyviä luettavia lapsen suruaikana. (Ylönen 2003, 135.) 7.2 Kouluikäinen Lasta tai nuorta tukiessa tulee muistaa hienotunteisuus ja edetä lapsen tahdissa. Lapsen tai nuoren kanssa on tärkeää muistella menehtynyttä ja näin antaa lapselle aikaa hyväksyä asia. Lasta tai nuorta on hyvä ohjata käsittelemään surua toiminnan kautta, esimerkiksi katsoa kuvia ja videoita, piirtää tai kirjoittaa. Lapsen tai nuoren kanssa voi myös tehdä muistoalbumin johon voi laittaa kuvia, runoja, tarinoita ja muita muistoja. (Dyregrov 1994, 70 73.) Myös kirjeen kirjoittaminen voi selkiyttää ajatuksia ja tunteita. Kirje antaa mahdollisuuden sanoa sanomatta jääneet asiat ja jättää hyvästit. (Dyregrov & Raundalen 1997, 110 112.) Varsinkin nuorempien kouluikäisten kohdalla voi tehdä turvalelun, jonka kanssa voi surra ja itkeä (Holmberg 2003, 77). Muisteluun on hyvä varata aikaa. Esimerkiksi hiljainen hetki ja kynttilä juhlapäivinä ensimmäisenä vuonna tuovat luontevia muisteluhetkiä. Koulussa piirustusten ja pulpetin säilyttäminen luokassa lukukauden loppuun antaa myös mahdollisuuden muisteluun. Lukukauden lopussa luokka voi yhdessä kantaa pulpetin pois luokasta. (Dyregrov & Raundalen 1997, 90.) Vaikka muisteleminen ja menehtyneen sureminen on tärkeää, täytyy kuitenkin muistaa, ettei suru saisi täyttää koko elämää. Onnettomuustilanteissa onnettomuuspaikalla käyminen auttaa lasta ja nuorta ymmärtämään, mitä oikeasti tapahtui. Tällöin tilanteesta tulee konkreettisempi ja helpommin hahmotettava. Onnettomuuspaikalle voi myös viedä kynttilän, kukan tai kirjeen. (Dyregrov 1994, 96 97.) Lasta tai nuorta saattaa auttaa myös onnettomuuspaikalla olleen

24 auttajan (esimerkiksi palomies, poliisi, ambulanssityöntekijä) tapaaminen, jolloin voi kysellä tilanteesta ja kuulla, mitä auttamiseksi tehtiin (Dyregrov & Raundalen 1997, 76 77). Jos menetys koskettaa useampaa lasta luokassa, on tärkeää, että he voivat käsitellä tapahtunutta ja tunteita yhdessä ryhmän tai luokan kanssa (esimerkiksi debriefing). Surevien oppilaiden vaatimustasoa koulumenestyksen suhteen voi alentaa hetkellisesti. Menehtyneen luokkakaverin ystävät voivat myös tehdä sureville omaisille esimerkiksi taulun, kirjeen tai leipoa jotakin. (Dyregrov & Raundalen 1997, 78 91.) Lapsen tai nuoren kanssa voi täyttää surukirjaa. Kirjaan voi piirtää kuvan omasta surusta tai menetetystä henkilöstä. Kirjaan voi myös piirtää oman kehon kuvan ja värittää siitä alueet, joissa suru tuntuu. Säännöllisesti kirjaa täyttämällä voidaan seurata kuinka lapsen suru muuttuu: väheneekö vai lisääntyykö se. Lapsi voi myös kirjoittaa tarinoita menehtyneestä ihmisestä. Kirjaan on kuitenkin tärkeää varata oma paikkansa myös lapsen kysymyksille ja tulevaisuuden toiveille. (Holmberg 2003, 85 88.) Lapsen kanssa voi lukea kirjoja, jotka käsittelevät kuolemaa ja surusta selviytymistä. Satukirjoista kannattaa valita sellaisia, joissa kuolemasta kerrotaan konkreettisesti ja joissa on onnellinen loppu, kuten surusta selviytyminen. (Ylönen 2003, 135.) Kirjoja valitessa kannattaa huomioida lapsen ikä ja saduista tulee keskustella aina lukemisen jälkeen, ettei lapsi ymmärrä asioita väärin. Surusta ja kuolemasta kertovia satukirjoja ei kuitenkaan pitäisi lukea lapsen kanssa iltaisin. Myös tavallisia satuja voi ja kannattaa lukea. Nuorille on myös suunnattu kirjallisuutta surusta ja siitä selviytymisestä. 8 LÄHEISEN ITSEMURHA LAPSEN ELÄMÄSSÄ 8.1 Suhtautuminen itsemurhaan Vuosittain noin miljoona ihmistä maailmassa tekee itsemurhan. Kansainvälisessä vertailussa suomalaiset ovat itsemurhalukujen kärkipäässä hieman yli tuhannella itsemurhalla

25 vuodessa. Kaksi kolmasosaa tekijöistä on miehiä, nuoria ja keski-ikäisiä, ehkä joidenkin veljiä tai isiä. Kun kyseessä on itse aiheutettu kuolema, läheisten suru kestää usein pitempään ja on voimakkaampaa kuin muiden menetysten aiheuttama suru. (Laimio 2007.) Itsetuhoisuus on useimmiten huipentuma stressaavista ja traumaattisista elämäntapahtumista ja itsemurha umpikuja, johon ajaudutaan vähitellen. Itsetuhoisuutta on kaikki sellainen käyttäytyminen, joka vaarantaa terveyttä tai uhkaa henkeä. Suora itsetuhoisuus tarkoittaa itseä vahingoittavia tekoja, joihin liittyy halu kuolla. Epäsuora itsetuhoisuus tarkoittaa tekoja, joihin liittyy kuolemanvaara, mutta ei tietoista aikomusta kuolla, esimerkkinä riskinotto liikenteessä. Itsemurhan ymmärtäminen kytkeytyy kuoleman ymmärtämisen kehittymiseen. Lapsi oppii ymmärtämään kuoleman asteittain ja ymmärtäminen muuttuu ajan kuluessa. Ymmärtämisen kehittymiseen vaikuttavat myös lapsen aiemmat kuolemaan liittyvät kokemukset. (Poijula 2007, 132.) Lasten asenne itsemurhaan on useimmiten hyvin kielteinen. Yleensä lapset ovat nähneet itsemurhan televisiossa. Lähes 80 prosenttia itsemurha-sanan merkityksen tietävistä lapsista on oppinut sen mediasta, mutta osa lapsista on joutunut kokemaan ystävän tai perheenjäsenen itsemurhan. (Poijula 2007, 133.) Luonnostaan lapset eivät kuitenkaan osaa ajatella, että itsemurhassa olisi jotain salattavaa ja hävettävää. Tämä ajattelumalli opitaan vasta myöhemmin muiden ihmisten käyttäytymisen perusteella. (Kriisityöntekijä, henkilökohtainen tiedonanto 10.1.2009.) Läheisen itsemurhan jälkeen lapsen riski masentua lisääntyy. Mikäli itsemurhasta ei puhuta, lapsi tuntee helposti syyllisyyttä ja hämmennystä ja hän saattaa tuntea itsensä hylätyksi. Kertomatta jättäminen horjuttaa myös lapsen luottamusta aikuisiin. Luottamus voi särkyä vuosienkin jälkeen tapahtumasta, mikäli lapsi saa vasta silloin tietää totuuden. Lapsen vilkas mielikuvitus saattaa muuttaa asiat pahemmiksi, mitä ne todellisuudessa ovat. Vaikeneminen voi myös muodostaa perheeseen salaisuuden, joka heijastuu sukupolvesta toiseen ja lisää alttiutta itsemurhaan. Vaikenemisesta saattaa myös kehittyä haitallinen toimintamalli ratkaista elämän kipeät ongelmat. (Laimio 2007.)

26 8.2 Kuinka kertoa lapselle itsemurhasta? Aikuiset tuntevat usein epävarmuutta siitä, miten lasta voisi parhaiten tukea läheisen kuoleman jälkeen erityisesti, jos kuolema on ollut traaginen. Koska jo pieni lapsi reagoi läheisen menettämiseen, kuoleman käsittely on lapsen kanssa tärkeää. Vaikka puhuminen aiheesta voi tuntua aikuisesta vaikealta ja helposti erehdytään luulemaan, ettei menetys vaikuta lapsiin ja nuoriin samalla tavalla kuin aikuisiin, puhuminen kuitenkin auttaa lasta etenemään oman surunsa käsittelyssä. (Laimio 2007.) Asian avoin käsittely vaikuttaa myös lapsen myöhempään henkiseen hyvinvointiin (Dyregrov 1994, 43). Kun lapselle kerrotaan itsemurhasta, tärkeintä on esittää asia rehellisesti ja mahdollisimman yksinkertaisesti lapsen iän ja kehitystason mukaisesti. Lapsen on hyvä saada tietää kuinka itsemurha tehtiin ja mitä se tarkoittaa, olipa tekotapa mikä tahansa. Totuuden kertomisen avulla vältetään perhesalaisuuksien kehittyminen. (Poijula 2007, 263.) Liian tarkkoja yksityiskohtia tulee kuitenkin välttää, esimerkiksi itsemurhan tehneen ulkonäöstä tapahtuneen jälkeen. Sen vaikutus voi olla lapselle pelottava. Lapselle onkin tärkeää kertoa, ettei kuolemassa ole pelättävää. (Laimio 2007.) Usein lapsen vanhemmat tietävät itse parhaiten, millaisia ilmauksia heidän lapsensa ymmärtää ja siksi onkin suositeltavaa, että vanhemmat kertovat itse lapsilleen tapahtuneesta. Itsemurhasta kertomista ei kannata pitkittää sillä pitkittyessään asiat mutkistuvat ja juorujen aiheuttamat väärinkäsitykset lisääntyvät. Kertomistilanteeseen voi pyytää mukaan myös jonkun toisen lapselle turvallisen aikuisen, esimerkiksi opettajan, ohjaajan tai kriisityöntekijän. Ensivaiheen sokki suojaa lasta ja hän käsittelee asiaa pala kerrallaan, siihen tahtiin kun mieli siihen kykenee. Mikäli lapsi kuulee itsemurhasta myöhemmin kuin muut, asian työstäminen alkaa alusta ja suruprosessi voi pitkittyä entisestään. (Laimio 2007.) Vaikeista aiheista keskusteltaessa lapsen kanssa aloitteen tekeminen kuuluu aina aikuiselle. Lasta tulee rohkaista kysymään häntä mietityttäviä asioita ja vastaukset tulee antaa selkeästi. Lapselle voi näyttää myös hallitusti omia tunteitaan, esimerkiksi itkeä, jos siltä tuntuu. Lapselle on hyvä kertoa, että myös aikuisten on vaikea puhua kipeistä aiheista, mutta puhuminen ja asian käsittely auttavat selviytymisessä. (Poijula 2008.)