JÄLKIPUINTIYÖN HENKINEN KUORMITTAVUUS

Kerttu Ahokas, Anne-Marita Kuutti, Anja Suoninen JÄLKIPUINTIYÖN HENKINEN KUORMITTAVUUS Opinnäytetyö Hoitotyön koulutusohjelma H254SAS Maaliskuu 2007

Omistamme tämän opinnäytetyömme Anjan ja Timon vielä syntymättömälle esikoiselle. Syntymän ihme... Tekijät

KUVAILULEHTI Opinnäytetyön päivämäärä 22.3.2007 Tekijä(t) Kerttu Ahokas, Anne-Marita Kuutti, Anja Suoninen Koulutusohjelma ja suuntautuminen Hoitotyön koulutusohjelma, Sairaanhoitaja AMK Nimeke Jälkipuintityön henkinen kuormittavuus Tiivistelmä Opinnäytetyömme aihe tuli tilauksena Savonlinnan kriisikeskukselta. Tutkimuksen kohteena olivat kriisityöntekijät, jotka työssään tekevät psykologista jälkipuintityötä. Tutkimuksessa etsimme tekijöitä, jotka aiheuttivat työn henkistä kuormittavuutta. Lisäksi selvitimme, minkälaisia keinoja työntekijöillä on työn kuormittavuuden ehkäisemiseksi. Kirjallisuuden mukaan henkistä kuormittavuutta aiheuttavia tekijöitä on koulutuksen riittämättömyys, esimiehen ja/tai työyhteisön tuen puute, liiallinen työmäärä, työtehtävien epäselvyys ja työn luonne. Henkiseltä kuormittavuudelta suojaavia tekijöitä olivat mm. työnohjaus ja hyvä työilmapiiri. Tutkimuksemme on kvalitatiivinen eli laadullinen. Menetelmänä käytimme kyselylomaketta, jossa on strukturoituja ja avoimia kysymyksiä. Otoskoko oli 16, vastauksia palautui 13. Vastausprosentti 81 %. Vastaukset on analysoitu perustietojen osalta Excel-ohjelmalla, ja avoimet kysymykset käsiteltiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä. Tutkimuksemme tulosten mukaan henkistä kuormittavuutta aiheutti työparin vaihtuvuus, tehtävien ohjeistuksen epäselvyydet sekä oman perustyön hoitaminen jälkipuintityön rinnalla. Työntekijän jaksamista työssään edesauttoi pitkä työkokemus, hyvä valmistautuminen työtehtävään ja istuntojen purku. Jatkotutkimuksissa ehdotamme selvitettäväksi, miten työntekijöiden elämäntilanne vaikuttaa henkiseen kuormittavuuteen ja miten jälkipuintityön pakollisuus tai vapaaehtoisuus vaikuttaa työn kuormittavuuteen. Mielenkiintoinen tutkimuskohde olisi myös koulutuksen merkitys jälkipuintityössä. Opinnäytetyöstä on hyötyä heille, jotka kouluttavat jälkipuintityötä, sekä heille, jotka päättävät työn resursseihin, palkkaukseen ja toimintatavan laajenemiseen liittyvistä asioista. Lisäksi toivomme työn tuovan tunnettavuutta jälkipuintityöhön. Asiasanat (avainsanat) työn kuormittavuus, psyykkinen kuormittavuus, henkinen tuki, kriisit, työntekijät, työnohjaus Sivumäärä Kieli URN 53 s. + liitt. 14 s. Suomi Huomautus (huomautukset liitteistä) NBN:fi:mamk-opinn200779762 Ohjaavan opettajan nimi Leena Uosukainen Opinnäytetyön toimeksiantaja Savonlinnan kriisikeskus

DESCRIPTION Date of the bachelor's thesis 22.3.2007 Author(s) Kerttu Ahokas, Anne-Marita Kuutti, Anja Suoninen Degree programme and option Nursing training programme Registered nurse Name of the bachelor's thesis Mental stress of debriefing Abstract The subject of our study was commissioned by Savonlinnan kriisikeskus (the Crisis Centre of Savonlinna). The emphasis of the study is on the crisis centre employees dealing with debriefing. In our research we are looking for factors that increase the emotional burden of the work. In addition, we found out which means employees have to reduce the work stress. According to the literature, factors causing psychological stress include the inadequacy of education, the lack of support from other employees / managers, excessive amount of work, an unclear definition of the job tasks and the overall nature of the work. Factors protecting from the stress, instead, include for instance sufficient guidance in the tasks and a good working atmosphere. The nature of the research is qualitative and a questionnaire was used with both structured and open questions. The size of the sample was 16. and in total 13 questionnaires were returned. Thus, the rate of reply was 81%. The structured answers were analysed with an Excel programme and the open answers with content analysis based on the data. According to the results of the empirical research, psychological stress was increased when the turnover of working partners is high and when the instructions are unclear. Also, taking care of the everyday tasks along with the debriefing process can contribute to stress. Instead, a long work experience, good preparation for the tasks and defusing of the sessions helped the employees in their work. Further research could look at the effects of the employees personal life on the emotional burden experienced at work, and at the impact of voluntary versus obligatory debriefing on work stress. It would also be interesting to study the importance of education in debriefing. This study will prove useful to people who do training in debriefing and for those who decide on resources and recruiting in this line of work. In addition we hope to have succeeded in making the debriefing process more widely known. Subject headings, (keywords) mental stress, psychological support, crisis, employees, counselling Pages Language URN 53 p. + att. 14 p. Finnish NBN:fi:mamk-opinn200779762 Remarks, notes on appendices Tutor Leena Uosukainen Bachelor s thesis assigned by Crisis Centre of Savonlinna

SISÄLTÖ 1 JOHDANTO... 1 2 KRIISITYÖN HISTORIA... 2 3 TRAUMAATTISTEN TILANTEIDEN PSYKOSOSIAALINEN TUKI JA... PALVELUT SUOMESSA... 3 4 TRAUMAATTISEN TAPAHTUMAN TUNNUSMERKIT... 6 4.1 Uhrin määritelmä... 7 4.2 Kriisit... 8 4.3 Traumaattisen tapahtuman käsittelyprosessin vaiheet... 8 4.4 Traumaperäinen stressihäiriö... 10 5 PSYKOLOGINEN JÄLKIPUINTI, DEBRIEFING... 12 5.1 Kriisityöntekijöihin liittyvät vaatimukset... 14 5.2 Psykologisen jälkipuinti-istunnon tarkoitus ja menetelmä... 15 5.3 Psykologisen jälkipuinti-istunnon vaiheet... 16 6 KRIISITYÖNTEKIJÄN HENKINEN KUORMITTAVUUS... 17 6.1 Auttajaa kuormittavia tekijöitä... 17 6.1.1 Jälkipuinti-istunnossa käsiteltävät tapahtumat... 17 6.1.2 Työyhteisön vaikutus henkiseen kuormittavuuteen... 18 6.1.3 Työolosuhteet... 19 6.2 Auttajan kuormittavuutta ehkäiseviä tekijöitä... 21 6.2.1 Koulutus... 21 6.2.2 Auttajaa suojaavia tekijöitä... 22 6.3 Kuormittavuutta vähentäviä keinoja... 23 6.3.1 Työnohjaus... 23 6.3.2 Purkukokous, defusing... 24

6.4 Kuormittavuudesta aiheutuvia oireita... 25 6.4.1 Sijaistraumatisoituminen... 25 6.4.2 Myötätuntouupumus... 26 6.4.3 Työuupumus eli burn out... 26 7 TUTKIMUKSEN TARKOITUS JA TUTKIMUSONGELMAT... 27 8 TUTKIMUSMENETELMÄT... 28 8.1 Tutkimuksen kohdejoukko... 28 8.2 Aineiston keruu... 28 8.3 Aineiston analyysi... 29 9 EETTISYYS JA LUOTETTAVUUS... 30 10 TUTKIMUKSEN TULOKSET... 31 10.1 Kriisityöntekijöiden odotuksia ennen istuntoa... 33 10.2 Työntekijöiden tunteita ja ajatuksia jälkipuintiprosessin aikana... 33 10.3 Työntekijöitä kuormittavia asioita... 36 10.4 Kuormittavuutta ehkäiseviä ja vähentäviä tekijöitä... 38 11 POHDINTA... 41 LÄHTEET... 45 LIITTEET

1 1 JOHDANTO. Pystyykö kukaan tämän päivän maailmassa välttymään luonnonkatastrofien, onnettomuuksien, sotien ja muiden järkyttävien tapahtumien kohtaamiselta? Arjen elämässä emme pysty välttämään näiden asioiden tiedottamiselta, koska tietotulva kaikenlaisista järkyttävistä ja traumaattisista tapahtumista on loputonta ja jo liian arkista. Vaikka omalta osalta, itseä turvaten, koettaisi välttää näitä tapahtumia, näyttää se mielestämme olevan nykypäivänä vaikeaa. Opinnäytetyön aiheen kiinnostavuus pohjautuu omaan työskentelyymme erityyppisten kriisiauttamistahojen puitteissa ja niistä mieleen jäänneistä asioista ja mietinnöistä kumpusi halu tutkia, mitkä kaikki asiat meitä painavat tämäntyyppisessä työssä. Ryhmämme nuorimmaisen aiempi opinnäytetyö, auttajan traumaattisesta kriisistä, oli hyvä askel tähän seuraavaan työhön, lisäksi hoitoalalla työskentelymme on tuonut meille erilaisen näköalapaikan näihin asioihin. Hoitoalalla kohtaa lähes päivittäin arkielämän järkyttäviä asioita ja kriisissä olevia asiakkaita. Näissä tapauksissa hoitotyöntekijät tuntevat avuttomuutta, ja joskus taakka tuntuu olevan liikaa. Näistä asioista syntyi ajatus, että kuka lohduttaisi nyytiä eli kuka auttaisi auttajaa. Opinnäytetyössämme rajasimme auttajat käsittämään kriisikeskuksen kriisityöntekijöitä, jotka lisäksi työskentelevät psykologisen jälkipuintityön parissa. Aihetta tutkiessamme löysimme muun tyyppisistä kriisityön auttajatahoista tehtyjä tutkimuksia. Käytimme esimerkiksi Moision (2003) tutkimusta kirkon työntekijöistä. Psykologisen jälkipuintityöntekijöiden työn henkisestä kuormittavuudesta emme löytäneet tutkimuksia, siksi rajasimme heidät tämän työmme kohteeksi. Tutkimuksessa etsimme vastauksia siihen, kuinka paljon jälkipuinti-istunnot jättävät tuntemuksia ja ajatuksia tekijöilleen, ja sitä kautta etsimme vastauksia työn aiheuttamaan henkiseen kuormittavuuteen. Tutkimuksessa kartoitimme niitä odotuksia, joita työntekijät asettavat itselleen aloittaessaan jälkipuinti-istunnon vetämisen. Lisäksi selvittelimme eri jälkipuinti-istunnon työvaiheiden aikana ilmaantuneita tunteita ja ajatuksia. Minkälaiset tapaukset tuntuvat

2 vaikeimmilta ja jäävät mieleen? Mitä keinoja ja mahdollisuuksia työntekijöillä on vahvistaa jaksamistaan sekä minkälaisia toiveita kuormittavuuden vähentämiseksi heillä olisi? Kartoitimme työnohjauksen tarjonnan ja riittävyyden sekä työpaikan ilmapiirin vaikuttamisen jaksamiseen sekä työtyytyväisyyteen. Tarkastelemme sitä, kuinka työntekijät tuntevat työnohjauksen tarpeen ja tarjonnan kohtaavan. Kiinnostuksemme kohteena ovat lisäksi työntekijöiden omat keinot ja ajatukset sekä kehittämisideat henkisen kuormittavuuden vähentämiseksi. Tutkimuksemme on tilaus Savonlinnan kriisikeskukselta, emmekä usko kyselyn aiheuttavan haitallista psyykkistä kuormitusta vastaajilleen. Toivomme, että tämän tutkimuksen avulla kriisikeskukset löytäisivät käytäntöön ja työhönsä uusia keinoja ja jaksaminen parantuisi. Lisäksi toivomme tällä tutkimuksella olevan myös merkitystä psykologisen jälkipuintityön arvostukseen, resurssien hankintaan sekä palkkaukseen liittyvissä asioissa. Toivomme tämän tutkimuksen antavan myös lisätietoa heille, jotka kouluttavat työntekijöitä psykologista jälkipuintityötä tekemään. 2 KRIISITYÖN HISTORIA Kriisityö on saanut alkunsa 1800-luvun puolivälissä armeijan piirissä järkyttäviin tapahtumiin liittyvien psyykkisten reaktioiden ja häiriöiden tutkimuksella. Laajimmin aiheesta on kiinnostuttu toisen maailmansodan jälkeen. Ensimmäiset stressireaktioita käsittelevät tutkimukset koskivat keskitysleirivankeja ja internoituja (internoida / pidättää, eristää asumaan erossa muista, etenkin sodan aikana tapahtuvasta vihollismaan kansalaisten, muiden kuin sotilaiden, pidättämisestä ja sijoittamisesta eristysleiriin). Kriisireaktio sisältyi kansainväliseen tautiluokitukseen jo vuonna 1976, mutta suomalaiseen tautiluokitukseen traumaperäinen stressihäiriö otettiin vasta vuonna 1987 ja äkillinen stressireaktio vuonna 1996. (Murtomaa ym. 1998, 11.) Lapuan patruunatehtaan räjähdys 1970-luvulla oli ensimmäinen suuronnettomuus Suomessa, jonka yhteydessä kiinnitettiin huomiota uhrien psyykkisiin reaktioihin ja psyykkiseen selviämiseen (Saari 2001, 18). Vasta 1990-luvulle tultaessa tiedostettiin yleisesti traumaattisen stressin haitallinen vaikutus ihmisten terveydelle. Muutama

3 vapaaehtoisjärjestö ja jotkut terveyskeskuksista tarjosivat traumaattisten tapahtumien uhreille psyykkistä hoitoa fyysisen hoidon lisäksi, mutta psyykkisen tuen antaminen yleistyi vasta 1990-luvulla. (Murtomaa ym. 1998, 9.) Psykologisen jälkipuinnin historia ja kehitys Suomeen perustettiin ensimmäinen valtakunnallinen psykologien suuronnettomuuksien valmiusryhmä vuonna 1993 (Saari 2001, 18). Vuonna 1989 perustettiin ensimmäinen psykologinen kriisiryhmä Pietarsaaren terveyskeskukseen. Uraauurtavaa työtä psykososiaalisen tuen ja palveluiden järjestämisessä ovat tehneet vapaaehtoisjärjestöjen henkinen tuki -projekti, Suomen Psykologiliiton ja Suomen Punaisen Ristin psykologien valtakunnallinen valmiusryhmä, poliisiorganisaatio ja kirkko. Seurakunnat ovat aina olleet aktiivisia toimijoita henkisen ja psykososiaalisen avun tarjoamisessa onnettomuus- ja kriisitilanteissa. (Murtomaa ym. 1998, 12.) 3 TRAUMAATTISTEN TILANTEIDEN PSYKOSOSIAALINEN TUKI JA PALVELUT SUOMESSA Tuen ja palveluiden järjestäminen Suomessa kuuluu Sosiaali- ja terveysministeriölle. Toiminnan tavoitteena on stressitapahtuman terveydellisten haittojen vähentäminen yksilölle ja yhteiskunnalle. Tuen ja palvelujen kohteena voi olla yksilö, perhe, yhteisö ja yhteiskunta. Sosiaali- ja terveysministeriön työryhmä antaa suositukset psykososiaalisten palvelujen järjestämisestä. Se määrittelee valmiussuositukset arkielämän traumaattisten tapahtumien varalle sekä suuronnettomuuksien ja erityistilanteiden varalle. Sosiaali- ja terveysministeriö antaa myös suositukset hälytysjärjestelyistä, kansalaisten oikeuksista palveluihin ja psykososiaaliseen tukeen. Se määrittää palveluja koskevaa koulutusta ja rahoitusta. (Murtomaa ym. 1998, 58 61.) Toimijat ja tehtävät Oma apu ja sosiaalinen verkosto, perhe, omaiset, ystävät, työtoverit ja naapurit, ovat lähimmät ja luonnollisimmat auttajat hädän hetkellä. Heidän antamansa psyykkinen ja fyysinen tuki on ensiarvoisen tärkeää, ja tätä verkostoa olisi tuettava toiminnassaan. Työntekijöiden, jotka joutuvat työtehtävissään ensimmäisenä tapahtumapaikalle, tulee olla tietoisia psyykkisestä tuesta, jonka he voivat antaa. (Murtomaa ym. 1998, 36.)

4 Vapaaehtoiset organisaatiot täydentävät usein virallista psykososiaalisentuen toimintaorganisaatioita. Suomen Punainen risti koordinoi vapaaehtoisen pelastuspalvelujen toimintaa. On olemassa koulutettuja ensihuollon ryhmiä, jotka antavat aineellista apua ja henkistä tukea. Vapaaehtoisjärjestöt huolehtivat mm. väestön omatoimisen selviämisen tukemisesta, onnettomuuden uhrien ja traumaattisen kriisin kokeneiden auttamisesta yhteistyössä viranomaisten kanssa sekä tekevät henkisen tuen merkitystä ja palvelusta tunnetuksi. (Murtomaa ym. 1998, 36.) Ensisijaisia toimintayksiköitä suuronnettomuus- tai muissa erityistilanteissa ovat terveyskeskusten kriisiryhmät, jotka ovat moniammatillisia ja toimivat yli organisaatioja hallintokuntarajojen. Ryhmissä toimii terveydenhuoltohenkilökunnan edustajia, psykologeja, jotka usein johtavat ryhmää, sosiaalityöntekijöitä, poliiseja, palo- ja pelastusviranomaisia ja useimmissa ryhmissä myös kirkon edustajia. (Murtomaa ym. 1998, 37.) Kriisiryhmän tehtäviä erityistilanteissa ja suuronnettomuuksissa on mm. arvioida ja järjestää psykososiaalisen tuen ja palvelujen tarve, osallistua onnettomuuspaikalla psykososiaalisiin ensiapu- ja ensihoitotehtäviin, jaotella välittömän psykososiaalisen ammattiavun tarvitsijat ja huomioida myös ne, jotka voivat tarvita apua myöhemmin. (Murtomaa ym. 1998, 37 38.) Kriisiryhmä toimii yhteistyössä muiden kriisikeskusten kanssa, jotta uhrien omaisten psykososiaalisen avun tarve saadaan selville. Se järjestää onnettomuuden jälkihoitoa ensi- ja toissijaisille uhreille sekä pelastus-, terveydenhuolto - ja muulle tilanteen hoitoon osallistuneelle henkilökunnalle (purkukokous, psykologinen jälkipuinti, kriisineuvontatilaisuudet). Kriisiryhmä ylläpitää terveyskeskuksissa riittävän pitkään valmiutta psykososiaalisiin palveluihin. Tehtäviin kuuluu myös paikallisten vapaaehtoisjärjestöjen koordinointi. Kriisiryhmä huolehtii onnettomuustilanteissa tiedotus- ja tukikeskuksen, joka tarjoaa väestölle psykososiaalista tukea ja palveluja. (Murtomaa ym. 1998, 37 38.) Terveyskeskusten kriisiryhmien toimintaan kuuluu arkielämän tilanteiden hoidon toimintasuunnitelman lisäksi onnettomuus- ja erityistilanteita varten tehty valmiussuun-

nitelma, joka on yhteen sovitettu sosiaali- ja terveydenhuollon ja muiden onnettomuustilanteiden osallistuvien toimialojen kanssa. (Murtomaa ym. 1998, 38.) 5 Erikoistasolla eli sairaanhoitopiirissä on nimetty katastrofipsykiatrinen työryhmä, joka huolehtii sairaalassa olevien uhrien kriisipsykiatrisesta hoidosta ja tarvittaessa järjestää perustason psykososiaalisia ryhmäistuntoja edellä mainituille sairaalan potilaille ja heidän omaisilleen sekä sairaalan henkilökunnalle. Työryhmän tulee osallistua sairaalan tiedotus- ja tukikeskus toimintaan, konsultoida ja ohjata perustason psykososiaalista palvelutoimintaa ja alueensa katastrofipsykiatrista tutkimus- ja kehitystoimintaa. Sairaanhoitopiireihin ja psykiatrisiin sairaaloihin on nimettävä vastaava työryhmä, jonka tehtäviin kuuluu sairaalan katastrofipsykiatrisen toimintavalmiuden tehostaminen, sairaanhoitopiirin yleissairaalapsykiatristen toimintavalmiuksien täydentäminen ja jälkihoitoa tehostavien palvelujen järjestäminen (mm. hoito- ja kuntoutustarvearviot sekä haitta-aste- ja työkykyarviot). (Murtomaa ym. 1998, 39.) Erityistason (yliopistosairaalat) tehtävänä on järjestää yksilölliset tutkimus- ja hoitopalvelut vaikeista ja poikkeavista stressihäiriöistä kärsiville. Tehtävänä on myös soveltaa uusia, vielä kokeellisia hoitomuotoja. Yliopistosairaalat antavat ohjeistusta ja neuvontaa erikoistason toiminnalle. Lisäksi niiden tehtävänä on täydennyskoulutuksen sekä tutkimus- ja kehittämistoiminnan järjestäminen ja ohjaus. (Murtomaa ym. 1998, 39.) Kriisikeskuksen toiminta Kriisikeskukset vastaavat kuntalaisten välittömästä avuntarpeesta kun jokin ennakoimaton sosiaalinen, psyykkinen, fyysinen taikka jokin muu äkillinen tilanne vaatii ulkopuolisia auttajia auttamaan kriisivaiheen yli sekä mahdollisten jatkotoimien järjestämisessä. (Kriisikeskuksien verkkosiv. 2005 ja 2007.) Kriisikeskusten toiminnan painopiste sijoittuu akuuttiin kriisityöhön sekä ennaltaehkäisevään mielenterveystyöhön. Virka-ajan ulkopuolella osa kriisikeskuksista huolehtii myös viranomaistehtävistä jotka liittyvät lastensuojeluilmoitusten tutkimiseen, kiireellisiin huostaanottoihin ja joissain tapauksissa toimeentulotuen myöntämiseen. Kriisikeskukset ehkäisevät toiminnallaan kriisitilanteiden syntymistä, edistävät kriisistä selviytymistä sekä pyrkivät kriisitilanteiden kielteisten seurausten vähentämiseen.

Keskukset toimivat kriisityön asiantuntijoina suhteessa muihin auttajatahoihin ja antavat konsultointi- ja yhteistyöapua. (Kriisikeskuksien verkkosiv. 2005 ja 2007.) 6 Toimintamuotoina on puhelintyö, kotikäynnit, asiakastyö kriisikeskuksessa, asiakastapaamiset poliisilaitoksella sekä muissa sosiaali- ja terveydenhuoltopisteissä ja auttamistyö onnettomuus- ja katastrofitilanteissa. Joissakin kriisikeskuksissa toimintamuotona on lisäksi jälkipuintitarpeen arviointi, välitys sekä jälkipuintityön toteutus. Kriisikeskuksen aukiolot vaihtelevat suuresti pelkästään virka-ajan aukiolosta ympärivuorokautiseen päivystykseen. Useissa kriisikeskuksissa on virka-ajan lisäksi puhelinpäivystys iltaisin sekä viikonloppuisin. (Kriisikeskuksien verkkosiv. 2005 ja 2007.) Kriisityöntekijän työn osa-alueiden kuvaus Kriisikeskuksien työntekijät ovat koulutustaustaltaan sairaanhoitajia (psykiatrinen hoitotyö), sosionomeja, psykologeja jne. Lisäksi heillä on useasti monia erilaisia kriisityöskentelyn lisäkoulutuksia, jotka antavat valmiuksia työtehtäviin. Työn toimenkuva on laaja, sillä tehtävät vaativat monenlaista erikoisosaamista, mm. työtä traumaattisissa tilanteissa, lastensuojelutyötä, perhekriisityötä, psykososiaalista kriisityötä, kriiseihin liittyvää sosiaalityötä sekä erityiskriisityötä, joka tarkoittaa, että on valmiudessa suuronnettomuuteen tai päivittäisonnettomuuksiin. Lisäksi toimenkuvaan kuuluu asiantuntijatyö, tiedotus- ja valistustoiminta, velka- ja talousneuvontatyö ja tukiasuntotoimintapalveluita sekä työnohjausta. Kriisikeskuksen työntekijät tekevät yhteistyötä monien viranomaisten kanssa. (Kriisikeskuksien verkkosiv. 2005 ja 2007.) Kriisikeskukset ovat määritelleet omat työtehtävänsä ja alueet, joihin työntekijät ovat käyneet lisäkoulutuksen ja näin kykenevät auttamaan asiakkaita. Vakituisten työntekijöiden lisäksi eri kriisikeskuksissa työskentelee laaja vapaaehtoistyöntekijöiden joukko, jota ilman kriisikeskukset eivät voisi toimia niin laaja-alaisesti. (Kriisikeskuksien verkkosiv. 2005 ja 2007.) 4 TRAUMAATTISEN TAPAHTUMAN TUNNUSMERKIT Ennen kuin kohtaamme onnettomuuden, pidämme maailmaa suhteellisen tarkoituksenmukaisena, oikeudenmukaisena ja turvallisena paikkana, jossa tuleva on ennakoitavissa (Saari 2003, 22).

7 Katastrofit tapahtuvat yhtäkkiä, arvaamatta ja odottamatta, emmekä voi hallita niitä (Dyregrov 1994, 14, 31). Saari (2003, 22-27) lisää, että yksilö tulee tietoiseksi omasta haavoittuvuudestaan ja elämänarvot muuttuvat. Myös elämänkatsomus ja maailmankuva muuttuvat. Yhtälailla suuronnettomuuksien ja luonnonkatastrofien rinnalla arkielämän traumaattiset tapahtumat koskettavat vuosittain useita ihmisiä. Tällaisia tapahtumia voivat olla liikenneonnettomuuksien kuolonuhrit tai loukkaantuneet, väkivaltarikokset tai itsemurhat. 4.1 Uhrin määritelmä Usein katastrofit mielletään tapahtumiksi, jotka koskettavat useita ihmisiä Saari (2003, 39-40), mutta täytyy muistaa, että tapahtuma, joka koskettaa vain yhtä ihmistä, on hänelle aina katastrofi. Harvoin traumaattinen tapahtuma koskettaa vain yhtä ihmistä, koska yhtälailla sen uhrin omaiset, tapahtuman silminnäkijät, jopa tapahtuman aiheuttajat ovat uhrin asemassa. Henkilön joutuessa psyykkisen, fyysisen tai seksuaalisen väkivallan kohteeksi puhutaan myös uhrista. Rikoksen kohteeksi joutuessaan ihmisestä tulee uhri. Rikoksen uhreina voivat olla yksilön lisäksi yhteisöt, valtio tai ihmisten elinympäristöt. (Kjällman ym. 1996, 22-56.) Suppea uhrikäsitys on lääketieteellis-tekninen, jolla tarkoitetaan onnettomuudessa kuolleita ja loukkaantuneita henkilöitä. Samoin onnettomuudessa loukkaantuneita taikka kuolleita sekä muita tapahtumassa välittömästi mukana olleita kutsutaan myös onnettomuuden välittömiksi eli primääriuhreiksi. Laaja uhrikäsitys taas on psykologinen ja emotionaalis-fyysinen termi, jolloin uhreina pidetään kaikkia niitä, joita tapahtuma järkyttää. Primaariuhrien perheenjäsenet, läheiset, ystävät sekä tuttavat ovat sekundaarisia uhreja eli toisen sektorin uhreja. Tertiääriuhreja eli kolmannen sektorin uhreja ovat yhteisöt, jota tapahtuma koskettaa, pelastus- ja hoitohenkilökunta, tapahtumapaikalla muussa yhteydessä auttamistehtäviin osallistuneet sekä ne, jotka muuten kärsivät tapahtumasta mutta eivät ole varsinaisesti tapahtumassa mukana, ja ne, jotka olisivat voineet olla primaareja uhreja mutta jostakin syystä eivät olleetkaan sillä hetkellä paikalla (Moisio 2003). Saari (2001, 38-39) käyttää termiä piilouhrit, jotka yleensä reagoivat osittain samalla tavalla kuin paikalla olleet. Salli Saaren (2003, 33) sanoin me emme reagoi pelkästään siihen mitä todella tapahtui vaan myös siihen

mielikuvaan mitä olisi voinut tapahtua. Saari (2003, 38-39) lisää myös uhrityyppeihin traumaattisen tapahtuman aiheuttajat ja heidän läheisensä. 8 4.2 Kriisit Traumaattinen tapahtuma aiheuttaa siis psyykkisen vamman ja laukaisee myös traumaattisen kriisin. Ihminen on kriisissä, jos hän joutuu elämäntilanteeseen, jossa hän ei selviydy aikaisemmalla elämänkokemuksella tai tiedoilla ja aikaisemmin opitut reaktiotavat eivät riitä tilanteen ymmärtämiseen. Kriisit voivat olla ikäkausiin liittyviä kehityskriisejä tai jonkun traumaattisten tapahtumien laukaisevia traumaattisia kriisejä. (Cullberg 1996, 17.) Kriisi on sekä riski, että mahdollisuus. Se suistaa totutun elämän kulun raiteiltaan, mutta sen kautta ihminen voi löytää uusia selviytymiskeinoja ja vahvistua itsensä tuntemisessa. (Harjumäki 2000, 10.) 4.3 Traumaattisen tapahtuman käsittelyprosessin vaiheet Traumaattisten tapahtumien jälkeen ihmisten reaktioissa on havaittavissa selvää lainomaisuutta. Saari (2003, 41) käyttää kirjassaan Cullbergin (1991) käyttämää akuuttien traumaattisen kokemusten käsittelyprosessin neljää eri vaihetta. Ensimmäinen reaktio on psyykkinen sokki, jossa mieli ottaa aikalisän, kun ei pysty vastaanottamaan eikä käsittelemään traumaattisen tapahtuman aiheuttamaa tietoa ja kokemusta. Aivot kuitenkin toimivat suuremmalla kapasiteetilla kuin normaalioloissa ja aistit ovat herkempiä vastaanottamaan vaikutteita. Siksi syntyy voimakkaita ja yksityiskohtaisia aistivaikutelmia, jotka voivat palautua mieleen takautumina, ns. flashbackeja. Flashbackit voivat ilmaantua millä tahansa aistialueella. Psyykkinen sokki tähtää henkiinjäämiseen. Osalla ihmisistä toiminta muuttuu äärimmäisen tarkoituksenmukaiseksi esim. sotatilanteissa, mutta toisaalta toiminta voi saada huvittaviakin piirteitä, koska sokkitilanteessa ihminen pyrkii viemään päätökseen sen, mitä oli parasta aikaa tekemässä. Kuitenkin noin 20 % ihmisistä joutuu joko paniikkiin, tulee hysteerisiksi tai lamaantuu, jopa muuttuu apaattiseksi. Dissosiaatio on hyvin tyypillinen ilmiö traumaattisissa tapahtumissa. Siinä traumaattisen tapahtuman uhri siirtää itsensä tapahtuman ulkopuolelle. Kauhistuttava tilanne on helpompi kestää, jos uhrilla

on tunne, että se ei tapahdu hänelle itselleen vaan vain esim. ruumiille. Sokki kestää muutamista hetkistä muutamaan vuorokauteen. (Saari 2003, 42 52.) 9 Reaktiovaiheessa psyykkisen sokin järjestäytymätön kaaos pyrkii pintaan. Tietoisuuden myötä tulevat myös tunteet. Tulemme tietoiseksi tapahtumasta ja sen merkityksestä omalle elämälle. Tyypillisiä tunteita ovat suru, epätoivo, tyhjyyden tunne, ahdistus, itsesyytökset ja syyllisyydentunto. Jotkut voivat etsiä tapahtuneelle syyllistä, jolloin keskeinen tunne on viha ja aggressio. Syyllisten etsiminen ja syyttely estää itsessä tapahtuvaa asian käsittelyä ja suojaa omilta vaikeilta tunteilta. Vihan, aggression ja raivon tunteminen voi olla myös osa tunnemyllerrystä. Usein ihmiset itkevät paljon, osaamatta kertoa syytä, miksi itkevät. Myös pelko on aina läsnä traumaattisessa kokemuksessa. Pelko voi kohdistua itseen tai pelkää lähimmäisten puolesta. Joskus traumaattisen tapahtuman kokemukseen liittyy voimakasta häpeää, jolloin ihminen voi eristäytyä. (Saari 2003, 52 59.) Reaktiovaiheelle on ominaista voimakkaat somaattiset reaktiot. Fyysinen reagointi alkaa usein vapinalla. Muita tyypillisiä vaivoja ovat pahoinvointi, kuvotus, sydänvaivat, lihassäryt, huimaus, painostava väsymys ja univaikeudet. Reaktiovaiheen tunteilla on tarkoituksena tuntea kokemus ulos itsestämme. Reaktiovaiheen kesto on yleensä 2-4 päivää. (Saari 2003, 52 59.) Työstämis- ja käsittelyvaihe seuraa reaktiovaihetta. Käsittelyprosessi muuttaa luonnettaan. Tässä vaiheessa ihmiset eivät halua puhua tapahtuneesta, kun sokki- ja reaktiovaiheessa he ovat olleet halukkaita puhumaan tapahtuneesta. Kolmen ensimmäisen päivän jälkeen traumaattisesta tapahtumasta ihmisen mieli alkaa sulkeutua ja kokemuksen käsittely siirtyy sisälle päin. Se tapahtuu tietoisesti ja tiedostamatta. (Saari 2003, 60 66.) Jos traumaattiseen tapahtumaan liittyy menetys, työstämis- ja käsittelyvaiheessa on läpikäytävä myös suru. Käsittelyprosessi hidastuu. Alussa tapahtumat ja asiat pyörivät mielessä usein, ja prosessin edetessä huomaa hetkiä, jolloin on mielessä ollut muitakin tapahtumaan liittymättömiä asioita. Vähitellen nuo hetket lisääntyvät. Voimakkaita tunteita tulee edelleen, ja joku asia tai muisto saa ne voimakkaana pintaan. Tavallista on myös muisti- ja keskittymisvaikeudet, koska osa tarkkaavaisuudesta keskittyy traumaattisen kokemuksen käsittelyyn. Joustokyky voi myös vähentyä, mikä näkyy

10 pinnan kiristymisenä ja raivonpurkauksina ihmissuhteissa. Raivon kohteena voi olla myös täysin ulkopuolinenkin henkilö. Ominaista on halu olla yksin ja eristäytyä muusta maailmasta, ja se voi johtaa jopa masennukseen. (Saari 2003, 60 66.) Toipumisprosessissa on tärkeää luoda tulevaisuuden perspektiivi. Traumaattisen tapahtuman läpikäynyt elää vain menneisyydessä ja tässä hetkessä. Seuraava päivä voi tuntua mahdottomalta ajatukselta. Tulevaisuuden näkeminen tuo toivoa ja lohdutusta. (Saari 2003, 60 66.) Uudelleen orientoitumisen vaihe mahdollistuu työstämis- ja käsittelyvaiheen lopulla, jolloin tapahtuma on hyväksytty ja sopeutuminen tapahtuman tuomiin muutoksiin on alkanut. Traumaattinen kokemus on läpityöstetty, se on hyväksytty osana omaa elämänhistoriaa. Sitä voi ajatella ahdistumatta tai olla ajattelematta. Kokemus ei täytä ajatuksia, vaan elämässä on tilaa uusille kokemuksille. (Saari 2003, 67 68.) 4.4 Traumaperäinen stressihäiriö Traumaattinen kriisi etenee, kun jokainen vaihe tulee käsiteltyä läpi. Joskus käsittelyprosessi voi juuttua reaktiovaiheeseen. Tällöin voimakkaat reaktiot ja oireet eivät vähenekään ajan myötä, vaan ne jäävät päälle. On kyse posttraumaattisesta stressihäiriöstä (PTSD), jolle on kansainvälinen diagnoosiluokitus DSM III. Määrittelyssä on neljä kriteeriluokkaa: A, B, C ja D. A. Epätavallisen voimakas tapahtuma vakava uhka henkeä tai fyysistä koskemattomuutta kohtaan lapsiin, puolisoon tai muihin sukulaisiin tai ystäviin kohdistuva vakava uhka tai onnettomuus kodin tai asuinyhteisön yhtäkkinen tuhoutuminen vakavasti loukkaantuneen tai kuolleen henkilön näkeminen onnettomuuden tai väkivallan seurauksena B. Tapahtuma koetaan jatkuvasti uudelleen vähintään yhdellä seuraavista tavoista mieleen tunkeutuvat muistot toistuvat painajaiset tapahtuman jälleenkokeminen

voimakas levottomuus tapahtumaa symboloivien tai siitä muistuttavien asioiden takia (muun muassa vuosipäivät) 11 C. Jatkuva katastrofiin assosioituvien ärsykkeiden välttäminen tai yleinen tunneherkkyyteen turtuminen (vähintään kolme seuraavista) tapahtumaan assosioituvien ajatusten ja tuntemusten välttäminen traumasta muistuttavien toimintojen ja tilanteiden välttäminen trauman osia koskevan muistin heikentyminen huomattavasti lieventynyt kiinnostus tärkeitä toimintoja kohtaan (pienillä lapsilla esim. jo opittujen taitojen unohtaminen, kuten wc:n käyttötaidot tai puhekyvyn menetys) ulkopuolisuuden tai toisista ihmisistä vieraantumisen tunne tunneilmaisujen rajoittuneisuus, esimerkiksi kyvyttömyys tuntea rakkautta tunne kaventuneista tai puutteellisista tulevaisuuden mahdollisuuksista, lapsi ei esimerkiksi usko valmistuvansa ammattiin, menevänsä naimisiin, saavansa lapsia tai elävänsä vanhaksi D. Itsepintaisia lisääntyneen vireystason oireita, ruumiintoiminnot ovat aktiivisia ja ruumis on valmis pakenemaan tai taistelemaan (vähintään kaksi seuraavista) univaikeuksia (nukahtamis- ja heräämisongelmat) ärtyisyys ja vihanpuuskat keskittymisvaikeudet liiallinen valppaus (ainainen valmius kohdata katastrofi tai etsiä merkkejä siitä) voimakas äkkireaktiokyky, pelokkuus herkistyneet ruumiilliset reaktiot traumaattista tapahtumaa muistuttavissa tilanteissa, esimerkiksi perheensä tulipalossa menettänyt lapsi reagoi intensiivisen pelokkaasti ja kauhulla (itku, kirkuminen, lamaantuminen) savukkeen sytyttämiseen tai palohälytykseen E. Kriteerien B, C ja D oireet ovat esiintyneet vähintään kuukauden ajan. Traumaperäinen stressihäiriö voi ilmetä akuuttina, jolloin oireet jatkuvat voimakkaina tai voimistuvina yli kuukauden, tai viivästyneenä, jolloin oireet tulevat esiin vasta

12 noin puolen vuoden kuluttua traumaattisesta tapahtumasta. PTSD pystytään yleensä helposti tunnistamaan ja liittämään alkuperäiseen traumaattiseen tapahtumaan. Jos PTSD tulee usean kuukauden viiveellä, voi hoito keskittyä pelkästään oireisiin ja itse häiriön aiheuttaja jää tavoittamatta. Yleensä tällainen hoito on tuloksetonta ja onnistunut hoitotulos vaatiikin, että itse traumaattinen kokemus tavoitetaan ja saadaan purettua siihen liittyvät tunteet ja ajatukset. Hoitamattomana PTSD voi johtaa tilapäiseen tai pysyvään työkyvyttömyyteen ja jopa alan vaihtoon. (Saari 2003, 77 81.) 5 PSYKOLOGINEN JÄLKIPUINTI, DEBRIEFING Sosiaali- ja terveysministeriö (2002, 71) ohjeistaa terveyskeskuksien valmiussuunnitelmassa psykososiaalisen tuen antamisesta seuraavasti: Psykososiaalinen tuki sisältää henkistä ensiapua uhreille, uhrien omaisille ja lähiyhteisöille sekä henkilökunnalle järjestettyjä purkutilaisuuksia (defusing) ja onnettomuuden osapuolille järjestettyä jälkipuintia (debriefing). Psykososiaalinen tuki järjestetään eri viranomaisten yhteistyönä. Toiminnassa ovat mukana terveydenhuollon lisäksi sosiaalitoimi ja mahdollisesti myös muut tahot kuten seurakunta ja vapaaehtoiset järjestöt. Terveyskeskus selvittää riskiarvioon perustuvan psykososiaalisen tuen tarpeen ja antaa hätäkeskukselle kriisiryhmien yhteistiedot ja hälytysohjeet Psykologisen jälkipuintipalvelun tuottavat kunnat ja palveluiden tuottajat huolehtivat siitä, että organisaatiossa on osaava ja riittävä henkilökunta. Henkilökunnalla on riittävä koulutus, ja se osallistuu ammattitaitoa ylläpitävään täydennyskoulutukseen. Psykologinen jälkipuinti-istunto, debriefing, on sosiaali- ja terveyshuollon suosituksen mukaan asiakkaan ja ammattilaisen välille syntynyttä aitoa, tasa-arvoista, kahdensuuntaista vaikuttamista sekä vuoropuhelua. Palvelu räätälöidään asiakkaan tarpeisiin ja lähiyhteisön sekä ympäristön tarpeisiin. Toiminta vastaa ennen kaikkea ihmisten, asiakkaiden tarpeita heidän omasta näkökulmastaan. (Sosiaali- ja terveyshuollon laadunhallinta 2000-luvulle.) Murtomaa ym. (1998, 49) mainitsee, että Psykologinen jälkipuinti on suunniteltua, jäsennettyä ryhmätyötä, joka on suunniteltu kriittisen tapahtuman jälkeisten tosiasioiden, ajatusten, tunteiden, vaikutelmien ja reaktioiden yksityiskohtaiseksi läpikäymiseksi. Tähän määrittelyyn Lönnqvist (2005, 4) lisää, että psykologinen jälkipuinti

13 tulee olla ammatillisesti ohjattu, edistää normaalin surutyön käynnistymistä, auttaa ymmärtämään ja tukemaan omia sekä toisten erilaisia reaktioita. Lisäksi se vahvistaa istunnossa olevien keskinäistä tukea poikkeuksellisen tapahtuman läpikäymisessä. Traumaattiset tapahtumat aiheuttavat myös auttajille tavallista enemmän psyykkistä stressiä. Näissä tilanteissa jälkipuinti-istunnon järjestäjinä sekä vetäjinä auttajille voi toimia työterveyshuolto tai vaihtoehtoisesti terveyskeskuksen kriisiryhmä. (Murtomaa ym. 1998, 11.) Traumaattisissa tapauksissa psykologisen jälkipuinti-istunnon vetäjältä edellytetään sosiaalihuollon, terveydenhuollon tai seurakunnan koulutusta ja lisäksi jälkipuintityön koulutusta. Sosiaali- ja terveysministeriö suosittaa monisteessaan jälkipuinti-istunnon vetäjäksi mielenterveystyön ammattihenkilöä (Murtomaa ym. 1998, 49). Saari (2003, 155) toteaa kirjassaan, että Suomessa psykologisen debriefingin käyttö edellyttää ihmissuhdeammatin peruskoulutusta, koulutusta kriisi- ja katastrofityöhön ja debriefing - menetelmän käyttöön. Arkielämän traumaattisten tilanteiden työntekijöistä ja psykologisen jälkipuintiistunnon työntekijöistä käytetään nimitystä kriisityöntekijä. Kriisityöntekijä- nimikettä käyttävät hyvin erilaisen koulutuspohjan saaneet kriisityössä ja jälkipuintityössä työskentelevät henkilöt mm. sairaanhoitajat, psykiatriset erikoissairaanhoitajat, perheterapeutit, kriisi- ja traumapsykoterapeutit, sosiaalityöntekijät, teologit, papit, psykologit, psykoterapeutit, sekä yleislääkärit, joilla on lisäksi kriisi- ja traumapsykoterapeutin koulutus. Psykiatrit, NLP- ja hypnoterapeutit ja kriisi- ja traumapsykoterapeutit. (Kriisikeskuksien verkkosiv. 2005 ja 2007.) Kirkko kutsuu omaa katastrofiapuaan (katastrofeissa tehtävää sielunhoito- ja henkisen tuen työtä) nimellä henkinen huolto, HEHU. Moisio (2003, 5-6) käyttää tutkimuksessaan Hehun työntekijöistä nimitystä katastrofityöntekijät. Suuronnettomuuksista sekä päivittäisistä onnettomuuksista hän käyttää yhteisnimeä katastrofi. Päivittäisiin onnettomuuksiin (itsemurhat ja muut äkilliset kuolemantapaukset) hälytetään auttaja tai auttajapari ja suuronnettomuuksiin useampi seurakunnan työntekijä. Katastrofityöntekijät tarjoavat psyykkistä ensiapua, jonka perustarkoituksena on rauhoittaa ja lohduttaa katastrofin kohdannutta ihmistä.

5.1 Kriisityöntekijöihin liittyvät vaatimukset 14 Kriisityö on aivan erityinen auttamistyön metodi ja näkökulma, jolla on hallussaan kokemusta ja tietoa siitä, kuinka ihmiset reagoivat kriisitilanteissa ja miten tukea kriisissä olevaa ihmistä (Harjumäki 2000, 2). Vetäjältä edellytetään hyvää tilannetajua, idearikkautta ja joustavuutta, etenkin suurten ryhmien vetämisessä nämä ominaisuudet ja kyky pitää ryhmä koossa korostuvat. Vaikka istunnot tapahtuisivat ihmisten omissa kodeissa, on vetäjällä oltava istunnosta vastuu. Vetäjät myös määräävät istunnon aikana, mitä tapahtuu, ei asunnon omistaja. Yleensä istunnoissa on kaksi vetäjää, mikäli istuntoon osallistuu lapsia, on vetäjiä oltava kolme. Vetäjien tehtävänä on myös istunnon aikana havainnoida merkityksellisiä asioita ryhmästä. Useamman vetäjän ollessa kyseessä he voivat täydentää ja tukea toisiaan istunnon aikana. Istunnoissa käsiteltävät asiat ovat usein hyvin järkyttäviä sekä ahdistavia, voimakkaita tunteita ja ajatuksia aiheuttavia, jolloin useamman vetäjän ollessa kyseessä, välitön istunnon jälkeinen purkaminen mahdollistuu, mikä on myös välttämätöntä, jotta työntekijä ei itse traumatisoituisi. (Dyregrov 1994, 264-265; Saari 2003, 197 205, 244-248; Lönnqvist 2005, 4.) Mikäli vetäjä tuntee uhrin taikka jonkun istuntoon osallistujan, tulee hänestä itsestäänkin uhri. Hänen on lähes mahdotonta pitää omia tunteita erossa osanottajien tunteista. Psykologisen jälkipuinnin vetäminen on niin vaativaa, että siihen ei pysty, jos itse on myös uhri. Näiden asioiden puitteissa olisi optimaalista, jos vetäjä olisi täysin ulkopuolinen, mikä pienillä paikkakunnilla aiheuttaa hankaluuksia. Olennaista on, että istunnon vetäjät tuntisivat toisensa ja olisivat työskennelleet jo toistensa kanssa, näin he tuntisivat toistensa työskentelytavat. Mikäli vetäjät eivät entuudestaan tunne toisiaan, sitä tarkemmin heidän tulee tehdä etukäteistyötä ennen istuntoa sekä sopia viestittämistavoista toisilleen. (Dyregrov 1994, 264-265; Saari 2003, 197-205; Lönnqvist 2005, 4.) Vetäjien on tärkeä huomioida, että kaikki istunnossa osallistuvat saavat riittävästi huomiota sekä tilaa vetäjien taholta. Heidän tulee hallita koko istunnon prosessi ilman, että he pitävät esillä papereita tai ohjeita, sillä se voi osaltaan heikentää vetäjien auktoriteettia. Se, miten vetäjät asettuvat ryhmään istumaan, on ryhmän kannalta tärkeää,. Paras malli on, että vetäjät istuvat joko vastakkain ryhmässä, taikka kolmion muodossa, jolloin he näkevät toisensa suoraan sekä kaikki osallistujat. Näin isompi osa ryh-

15 mäläisistä pääsee vetäjien viereen, joka tuo turvallisuuden tunnetta ryhmän jäsenille. Keskeisin asia vetäjien toiminnassa on luottamuksen rakentaminen sekä säilyttäminen osanottajissa koko istunnon ajan. (Dyregrov 1994, 264-265; Saari 2003, 199-205; Lönnqvist 2005, 4.) 5.2 Psykologisen jälkipuinti-istunnon tarkoitus ja menetelmä Psykologisen jälkipuinti-istunnon tarkoituksena on todellisuuden kohtaaminen, tapahtuman perusteellinen ja todellisuuteen pohjautuva läpikäynti, psyykkisten reaktioiden työstäminen sekä sosiaalisen tuen syventäminen ja tehostaminen. Myös reaktioiden normalisointi ja tuleviin reaktioihin valmistautuminen on keskeisiä istunnon tarkoituksia sekä lisäksi vainajan hyvästeleminen. (Dyregrov 1994, 264-267; Saari 2003, 156-184 ) Kriisityötä on tehty jo useamman vuoden ajan, ja se on osoittautunut tärkeäksi ja tulokselliseksi. On kertynyt kokemusta, että tällainen yhteinen traumaattisen tapahtuman käsittely auttaa. Tapahtumasta saa paremmin otetta ja pystyy ymmärtämään omia reaktioita. Se auttaa jaksamaan sekä palaamaan arjen elämään, se yhdistää ja edistää tuen saamista yhteisössä sekä helpottaa tapahtumasta puhumista. Lisäksi se myös ehkäisee myöhempien ongelmien syntymistä, kun mieleen ei jää käsittelemättömiä ajatuksia ja asioita. (Dyregrov 1994, 264-267; Saari 2003, 156-184.) Psykologinen jälkipuinti-istunto on ainoastaan ryhmämenetelmä, jossa ryhmän koko olisi Lönnqvist (2005, 4) mukaan 5-15 osallistujaa. Saari (2003) mainitsee, että optimaalinen ryhmäkoko olisi 5-8 henkeä ryhmädynamiikan toteutumisen kannalta. Isommat ryhmät tulisi jakaa pienryhmiin, mikä ei aina ole käytännössä mahdollista. Esimerkiksi yllättäen ryhmäkoko voi suurentua ilman, että vetäjät ovat siitä tietoisia. Istunnon ajoittuminen sijoittuu 24-72 tuntia tapahtumasta. Paikan tulee olla rauhallinen. Ehdottoman tärkeää on, että istuntoa ei häiritä. Ennen istuntoa tulee myös kartoittaa homogeeninen (tasakoosteinen esim. perhe ja perheystävät / työtoverit / luokkakaverit/ ensiauttajat jne.) ryhmä. Saari (2003) painottaa, että yksi keskeinen periaate on luonnollisten ryhmien muodostuminen. Niille, jotka ovat kokeneet traumaattisen tapahtuman yhdessä, tarjotaan myös mahdollisuus läpikäydä se yhdessä. Istuntojen aika on tapahtuman ja ryhmän koosta riippuen keskimääräisesti 2 4 tuntia, joskus enemmänkin. Istunnon oleellisia seikkoja ovat myös, ettei istunnon aikana pidetä taukoja ja

16 istunnossa olevien toivotaan olevan paikalla koko istunnon ajan. Istunto ei ole vain kertaluontoinen, sen uudesta tarpeellisuudesta neuvotellaan aina istunnon loppuvaiheessa, jolloin kartoitetaan muutkin tukitarpeet. Mikäli tarvetta uudelle istunnolle ei ilmaannu, vetäjien tulee ottaa ryhmän jäseniin yhteyttä sovitun ajan kuluttua. Tällä menetelmällä kartoitetaan heidän eteenpäin kulkunsa. (Dyregrov 1994, 264-267; Saari 2003, 185-198; Lönnqvist 2005, 4.) 5.3 Psykologisen jälkipuinti-istunnon vaiheet Aloitusvaihe Päätösvaihe Faktavaihe Normalisointivaihe Ajatusvaihe Oirevaihe Tunnevaihe KUVIO 1. Psykologisen jälkipuinti-istunnon vaiheet Istunnon kulku alkaa aloitusvaiheesta (kuvio 1), jossa myönteisen ilmapiirin luominen, ahdistuksen vähentäminen ja luottamuksen luominen ovat keskeisiä asioita, sillä tässä vaiheessa luodaan pohja sekä puitteet istunnolle. Faktavaihe edistää totuuden kohtaamista, vähentää mielikuvituksen tilaa, ja siinä luodaan kokonaisnäkemys tapahtuneesta sekä luodaan yhteistä ymmärrystä tapahtumasta. Ajatusvaiheessa on tarkoitus saada ajatukset kognitiiviseen (tiedolliseen) hallintaan, sekä käsitellään syyttämis- ja syyllisyysajatuksia. Tunnevaiheessa pyritään ahdistuksen vähenemiseen ja ehkäistään välttämiskäyttäytymistä. Selviytymiskeinojen edistäminen ja tunteiden jakaminen ja läpikäyminen sekä sosiaalisen tuen syventyminen ovat tämän vaiheen asioita. Oirevaiheessa työstetään somaattisten oireiden ja reaktioiden ymmärtämistä ja työstetään valmiuksia ihmisten kohtaamiseen. Lisäksi valmistaudutaan tiedotusvälineiden edustajien kohtaamiseen. Tässä vaiheessa myös kehitetään valmiuksia rituaalien suunnitteluun sekä niihin osallistumiseen (esim. vainajan katsomiseen). Normalisointivaiheessa työstetään omien reaktioiden, ajatusten ja tunteiden hyväksymistä sekä pelkoa synnyttävien prosessien välttämistä ja selviytymiskeinojen vahvistamista. Päätösvaihe on

tulevan selviytymisen varmistaminen ja tarvittaessa jatkohoitoon ohjaaminen. (Lönnqvist 2005, 4-5; Saari 2003, 189, 192). 17 6 KRIISITYÖNTEKIJÄN HENKINEN KUORMITTAVUUS On tärkeää huolehtia niistä, jotka kohtaavat niin monien elämän Jeffrey T. Mitchell 6.1 Auttajaa kuormittavia tekijöitä Moisio (2003) tutki seurakunnan työntekijöiden kriisityötä, josta hän käyttää nimitystä katastrofityö. Työntekijöiden jaksamiseen vaikuttavia seikkoja löytyi mm. koulutuksen riittävyydestä, monen eri organisaation yhteystyöstä ja työntekijöiden omasta tunteesta työn tarpeellisuudesta. Lisäksi jaksamiseen vaikutti se, oliko työtehtävät tarkasti määrätty ennen katastrofia. 6.1.1 Jälkipuinti-istunnossa käsiteltävät tapahtumat Traumaattisen tapahtuman kohdistuminen työyhteisöön, esimerkiksi työtoverin äkillinen kuolema tai pysyvä vammautuminen, on erityisen kuormittava tilanne. Se, kun työntekijä itse joutuu työtehtävää suorittaessaan hengenvaaraan, sekä tilanteet, joissa on tavallista enemmän kuolleita, ovat auttajaa kuormittavia ja traumatisoivia tekijöitä. (Dyregrov 1994, 201, 216 217.) Tilanteet jotka kohdentuvat lapsiasiakkaisiin ovat erityisen traumaattisia. Lapsen kuolema on auttajille yksi suurinta stressiä aiheuttava tilanne, koska lapsen kuolema koskettaa ihmisen syvimpiä tuntoja. Uhreja auttaessaan auttaja yleensä kykenee henkisesti etääntymään emotionaalisista tilanteista, mutta lapsiuhrien kohdalla auttajat työskentelevät ylitse omien voimavarojensa uupumiseen asti. Lapsen kohtaamat onnettomuudet tai kuolema voivat laukaista auttajassa ajatukset olemassaolon tarkoituksettomuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta. (Dyregrov 1994, 201, 216 217.)

18 Dyregrov (1994, 201, 216 217) luettelee lisäksi seitsemän asiaa, jotka aiheuttavat stressiä auttajille: epätietoisuus työn alkamisesta, ajanpuute, odotusaika, yleisön ja lehdistön kertyminen paikalle, voimakkaat aistivaikutelmat, kuolleiden ja loukkaantuneiden kanssa tekemisissä oleminen, onnettomuuden laajuus, kesto ja voimakkuus, puutteelliset apuvälineet, vaara, yhteistyö-, komennus-, koordinointi- ja johtoongelmat sekä viimeiseksi tehtävien sekoittumisen aiheuttamat vaikeudet. Saari (2003, 279) puolestaan korostaa, että onnettomuudet, joissa on useita uhreja, kuolleita, palaneita ja vakavasti loukkaantuneita ja selkeästi pysyvän vamman saaneita, aiheuttavat työyhteisölle ja työntekijöille henkistä kuormittavuutta. Mikäli työtehtävää suorittaessa työntekijä (poliisi) joutuu ampumaan kohti, haavoittamaan tai tappamaan ihmisen, se voi olla erittäin traumatisoiva tapahtuma. Myös jos työtehtävä jatkuu pitkään ja on erityisen rasittava ja johtaa epäonnistumiseen, aiheuttavat nämä tekijälleen henkistä kuormittavuutta. Naiseen kohdistuvan väkivallan tiedetään herättävän auttajassaan tunteita ja pelkotiloja esim. raiskaustapauksessa. Nainen auttajana saattaa itse alkaa pelätä joutuvansa raiskauksen kohteeksi, ja taas miesauttaja tuntee tarvetta vakuuttaa, että hän ei ole tekijän kaltainen mies. Parisuhteessa miespuolisen puolison tekemän seksuaalisen tai fyysisen väkivallan kohteeksi vuosittain joutuu 112 000 naista, heistä 90 000 on fyysisen väkivallan kokeneita. Yksi nainen kuolee lähisuhdeväkivallan aiheuttamana Suomessa joka toinen viikko. (Perttu ym. 1999, 7 13.) 6.1.2 Työyhteisön vaikutus henkiseen kuormittavuuteen Voimakas hierarkia, tiukka työjako, hyvin eriytyneet tehtävät, rajoittavat säännöt ja ohjeet sekä ennen kaikkea mahdottomuus osallistua päätöksentekoon altistavat työuupumukselle. Työntekijälle jää vain rajoituksia, eikä hän näin ollen pääse näkemään kapeutuneiden työtehtävien vuoksi työn kokonaisuuksia. (Sihvonen 1996, 89.) Kaipiaisen (2001, 26) mukaan tärkein asia kriisiryhmien toiminnan ja henkisen tuen kehittämisessä on kuntien ja organisaatioiden johdon sitoutuminen tähän työhön. Ryhmässä toimiville jäsenille työnantajan tuki, arvostus ja kannustus ovat erittäin merkittäviä. Myös eri organisaatioiden työpaikan kulttuuri, johdon suhtautuminen ja henkilöstön käytännöt vaikuttavat henkisen tuen kehittämiseen. Käytännön tasolla on havaittu tärkeäksi, että organisaatioissa olisi mielellään useampia henkilöitä, jotka

uskovat henkisen tuen tärkeyteen ja jaksavat sitkeästi tuoda asiaa esille kaikissa mahdollisissa tilanteissa. 19 Stressireaktiot ovat auttajilla samoja kuin onnettomuuksien uhreillakin. Tällaisen traumaattisen kokemuksen jälkeen työhön paluu voi olla vaikeaa, usein myös työstä poissaolot lisääntyvät. Nämä seikat saattavat lisätä työpaikan epäsopua, katkeruutta ja jopa syyttelyä. Tutkimuksien mukaan on todettu, että työntekijöiden esimiehet eivät näe ongelmaa riittävän selkeästi ja näin ollen, eivät myöskään huolehdi riittävästä työntekijöiden psykososiaalisesta auttamisesta. (Murtomaa ym. 1998, 46.) Työn liiasta stressistä kertoo muun muassa se, että työntekijöillä on liiallista alkoholinkäyttöä, kotielämän vaikeuksia, työpaikassa huono ilmapiiri ja työstä poissaoloja. Liiallinen stressi aiheuttaa myös varhaista työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymistä ja itsemurhat ovat myös merkki siitä. Psykososiaalisen tuen avulla voidaan vähentää työstä poissaoloja ja irtisanoutumista. (Murtomaa ym. 1998, 46.) Saari (2003, 282) toteaa, että aina kun jollekin työntekijälle taikka työntekijäryhmälle on tapahtunut traumaattinen tapahtuma, tulisi työntekijöille automaattisesti toteuttaa psykologinen jälkipuinti-istunto. Tämä kuuluisi jokapäiväiseen ja arkiseen osaan organisaation työssä, ja on esimiesten tehtävä huolehtia ja järjestää istunnon saatavuus. Lisäksi Saari mainitse, että myös työntekijöiden perheenjäsenet tulisi huomioida ja myös heille tulisi tarjota apua silloin, kun se on tarpeen. Myös auttajien ja uhrien psykososiaalisesta tuesta ja palveluista vastaavat henkilöt tarvitsevat omat purkutilaisuutensa ja jälkipuinti-istuntonsa. Samoin on huolehdittava heidän työnohjauksestaan ja täydennyskoulutuksestaan. (Murtomaa ym. 1998, 46-47.) Roti (2001, 199) mainitsee, että työroolin, oman itsensä ja organisaatiokokonaisuuden välillä onnistunut tasapaino on ratkaiseva, mikäli haluaa jaksaa työssä. 6.1.3. Työolosuhteet Mia Moision (2003) tutkimuksessa seurakunnan työntekijöistä, yksi merkittävä haaste auttajan selviytymistä ajatellen oli ennen katastrofia tehtävä katastrofityö ja päivystäminen. Myös sillä oli selkeä merkitys, kuuluivatko auttajat katastrofityöhön organisaation määrääminä eli auttajina, joiden yhtenä työvelvollisuutenaan on toimia Hehussa

20 (kirkon käyttämä termi antamastaan henkisestä huollosta) muiden seurakunnassa tehtävien töiden lomassa tai olivatko he itse hakeutuneet Hehun toimintaan. Aineiston perusteella voidaan vetää selkeä johtopäätös: niiden, joille päivystävä-katastrofityö määräytyi pakollisena työn osana, sitoutuminen oli huomattavasti heikompaa, kuin niillä, jotka olivat itse hakeutuneet näihin tehtäviin. Tuloksena ilmenee se, että päivystystehtävään sitoutuminen ja sitä kautta katastrofityöntekijän rooliin sitoutuminen vaikuttavat auttajan jaksamiseen päivystystehtävässä. Tämä on oleellista katastrofityön ensimmäisestä vaiheesta selviytymiseen. Aineisto osoittaa selvästi, että sisäisen motivaation omaaville auttajille päivystystehtävästään selviytyminen ei ollut ongelma. Aikapula on auttajien sitoutumiseen ja selviytymiseen heikentävästi vaikuttava seikka ennen katastrofia tehtävässä työssä. Oman työn sekä katastrofityön yhteen sovittaminen tuotti selkeästi auttajille ongelmia. Usein auttajat joutuivat arvottamaan, kumpi työ on kiireellisempää ja tärkeämpää. (Moisio 2003, 26 34.) Jatkuva valmiudessa olo päivystysaikana koettiin haittana sitoutumisen ja selviytymisen kannalta. Valmiudessa olo väsyttää, ja sitä pidettiin vastenmielisenä. Päivystys ajankohtana (päivystykset viikon mittaisia) päivystäjä on koko ajan töissä, jolloin auttaja luonnollisesti väsyy. Myös monien roolien hallinta samanaikaisesti koettiin häiritsevänä, esimerkiksi seurakuntatyöntekijän rooli, vanhemman rooli ja päivystäjän roolin yhtäaikainen omaksuminen täysipainoisesti koettiin mahdottomana, lisäksi roolien välillä vallitsi ristiriita. (Moisio 2003, 26 34.) Päivystystehtävään liittyy olennaisesti ajatusten suuntautuminen mahdolliseen katastrofitilanteeseen, suurella osalla Hehulaisista on ainoastaan yksi tai kaksi katastrofikokemusta takanaan. Tällöin katastrofityöntekijän roolin omaksumiseen ei ole monta mahdollisuutta, eli katastrofityöhön ei ole ehtinyt tulla rutiinia, joka helpottaa työskentelyä, vaan ajatus katastrofista herättää pelon, jännittämisen ja epävarmuuden tunteita. (Moisio 2003, 26 34.)