ROMANIAIKUISTEN KERTOMUKSET TURVALLISUU- DESTA JA TURVATTOMUUDESTA

ROMANIAIKUISTEN KERTOMUKSET TURVALLISUU- DESTA JA TURVATTOMUUDESTA Inga Angersaari Pro gradu -tutkielma Sosiaalityö Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden laitos Helmikuu 2017

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO, yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Yhteiskuntatieteiden laitos, sosiaalityö ANGERSAARI, INGA: Romaniaikuisten kertomukset turvallisuudesta ja turvattomuudesta Pro gradu tutkielma, 106 sivua, 2 liitettä (6 sivua) Tutkielman ohjaajat: Professori emerita Pirjo Pölkki Professori Vilma Hänninen Helmikuu 2017 Avainsanat: Turvallisuus, turvattomuus, aikuiset, romani, hyvinvointi Tämän laadullisen tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata, mitä tekijöitä sisältyy romaniaikuisen turvallisuuteen ja turvattomuuteen. Tutkimuksen aineistona olivat suomalaiseen romaniväestöön kuuluvien aikuisten 27 kertomusta turvallisuudesta ja 26 kertomusta turvattomuudesta. Tutkimuksen aineisto tuotettiin eläytymismenetelmällä. Tutkimus perustui narratiiviseen lähestymistapaan. Aineisto analysointiin Greimasin menetelmän keinoin. Tutkimustulosten mukaan esiin nousi sekä turvallisuutta edistäviä että turvattomuutta aiheuttavia tekijöitä. Turvallisuutta edistäviksi tekijöiksi nousivat Jumala ja kristinusko sekä sosiaaliset suhteet. Turvattomuutta aiheuttavana tekijöinä tutkimuksen mukaan olivat sosiaalinen turvattomuus ja huoli arjen perusasioista sekä erilaiset sisäiset taakat. Johtopäätökseni mukaan romanit kaipaavat tietoista ja järjestelmällistä yhteisöllisyyden, elämänhallinnan ja omaa identiteettiä vahvistavia toimenpiteitä. Romanit tarvitsevat hyväksytyksi tulemisen ja itsensä arvokkaaksi tuntemisen kokemuksia. Yhteisöllisyyttä tukeva toimenpide olisi alueellisten romanikulttuurikeskuksien perustaminen, jossa romanius voisi olla myönteinen toimintaa läpäisevä tekijä. Jatkotutkimusaiheeksi nousi romanien elämänkaareen liittyvä hyvinvointitutkimus, johon sisältyisi turvallisuus ja turvattomuus. Näiden säännöllinen seuraaminen olisivat asioiden kehittämisen kannalta tärkeitä.

UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND, Faculty of Social Sciences and Business Studies Department of Social Sciences, Social Work ANGERSAARI, INGA: Stories of Adult Romani People about Security and Insecurity Master s thesis, 106 pages, 2 appendices (6 pages) Advisors: Professor emerita Pirjo Pölkki Professor Vilma Hänninen February 2017 Keywords: security, insecurity, adult, Romani, Roma, welfare, well-being The aim of this qualitative research is to describe, which factors include in the feeling of security or insecurity among Romani adults. Research data consists of 27 stories of security and 26 stories of insecurity gathered from Finnish adult Romani people by using the method of empathy based stories (role-playing method). Research approach is narrative, and Greimas method is used in analysing the data. Research results show factors that increase security and those that cause insecurity. Factors increasing security were God, Christian faith and social relations. Factors that cause insecurity were social insecurity, worries about basic things in everyday life and different inner burdens. According to the research results, it can be concluded that Romani people need conscious and systematic actions that strengthen their sense of community, life control and identity as Romani people. They need experiences of becoming accepted and feeling self-worth. One of the actions enhancing sense of community is to establish regional Romani cultural centres that would, in all their activities, introduce being a Romani as a positive thing. For further research, it is suggested welfare research on life cycle of Romani people, including the themes of security and insecurity. Regular follow-up on this theme is important for developing the welfare of Romani people.

ANGERSAARI, INGA: Romane bare komujengo rakkibi siilibosta ja bisiilata Pro garadu rootiba, 106 pasvaare, 2 tiljiba (6 pasvaare) Rootibosko naalal dikkiboskiire: Professorja Pirjo Pölkki Professorja Vilma Hänninen Miritsjako ts oon 2017 Gliisosko laave: Siiliba, bisiila, bare komuja, kaalo, tših ko aah h iba Dauva h laagavitiko rootibosko mieniba sas sikaves, savo saaki aah h ena aro bare komujengo siiliba ta bisiila. Dauva rootiba hin tšerto 27 fintiko kaalo bare komujengo rakkibonna siilibosta ta 26 rakkibonna bisiilata. Rootibosko materiaalos sas tšerto dz iivalo mekanismeha. Rootibosko resultatteha paalal aune saaki, so sasjavena siiliba ta niina saaki, katta aavela bisiila. Ajasaave tših ka saaki aprudiine Deevel ta deulikaaniba ta sosiaaliko itaah h ibi. Bisiilake aah te sosiaaliko bisiila ta omsorgi sakko diivesko saakenna ta froh laaga arruno byördi. Mango praaluno tenkiba hin, te kaale kammena tšatšes dz aanimen itaah h iba, dz ivibosko falliba ta ajasaave tšeeribi so dz oravena lengo iego identitetos. Kaale hyövyvena te pinsaven peen veeravitikaske. Itaah h ibosko fendiba aavelas dotta, te lahas ajasaave thaanengo romanokulturesko sentrumen, kai romanseeliba lelas te aah h el tših ko aah h ibosko tšeeriba. Tiljibosko rootibosko temaske aprudiilo kaalengo dz ivibosko tših ko aah h ibosko rootiba, kai aah h elas niin aarre siiliba ta bisiila. Dala saakengo tsatšo naalal dikkiba aah h elas fuortune tšeeribi.

SISÄLLYS 1 JOHDANTO... 1 2 ROMANIT SUOMESSA... 6 2.1 Romanien historiallisia vaiheita... 6 2.2 Romanikieli ja -kulttuuri... 12 2.3 Aikuisuuden määrittelemisen kulttuurisidonnaisuus... 17 3. HYVINVOINTI JA TURVALLISUUS... 21 3.1 Hyvinvointi... 21 3.2 Turvallisuus... 23 3.3 Romanien hyvinvointi ja turvallisuuskokemus... 25 4 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS... 33 4.1 Tutkimuskysymys... 33 4.2 Narratiivinen lähestymistapa... 33 4.3 Eläytymismenetelmä... 35 4.4 Aineiston kuvaus ja keruu... 37 4.5 Aineiston analysointi... 40 4.5.1 Aineiston tarkastelua... 40 4.5.2 Analyysimenetelmä... 41 4.6 Yhteenveto tutkimuksen lähtökohdista ja toteutuksesta... 45 4.7 Tutkimuksen eettisiä kysymyksiä... 46 5 TULOKSET: KERTOMUSTEN TURVALLISUUS- JA TURVATTOMUUSTEKIJÄT... 51 5.1 Kertomusten yleistä tarkastelua... 51 5.2 Ensimmäinen esimerkkikertomus... 52 5.3 Toinen esimerkkikertomus... 57 5.4 Vastustajat turvallisuuskertomuksissa... 60 5.5 Auttajat turvallisuuskertomuksissa... 62 5.6 Auttajat turvattomuuskertomuksissa... 64 5.7 Vastustajat turvattomuuskertomuksissa... 67 5.8 Tuloksien yhteenveto ja vertailua aikaisempiin tutkimustuloksiin... 72 6 TUTKIMUKSEN LUOTETTAVUUS... 76 7 JOHTOPÄÄTÖKSET JA POHDINTA... 85 LÄHTEET... 88

KUVIOT KUVIO 1. Romanien hyvinvointi (Allard 1976) mukaillen... 32 KUVIO 2. Greimasin aktanttimalli... 48 KUVIO 3. Tässä tutkimuksessa käytetty, yksinkertaistettu Greimasin aktanttimalli... 49 KUVIO 4. Tiedonmuodostuksen kuvaus tutkimuksessa mukaillen Ylä-Outinen 2012, 39... 50 KUVIO 5. Ensimmäinen esimerkki turvallisuuskertomuksen soveltamisesta kuvioon... 58 KUVIO 6. Ensimmäinen esimerkki turvattomuuskertomuksen soveltamisesta kuvioon... 60 KUVIO 7. Toinen esimerkki turvallisuuskertomuksen soveltamisesta kuvioon... 63 KUVIO 8. Toinen esimerkki turvattomuuskertomuksen soveltamisesta kuvioon... 64 TAULUKOT TAULUKKO 1. Turvallisuutta heikentävät tekijät (vastustajat) turvallisuuskertomuksissa... 65 TAULUKKO 2. Turvallisuutta vahvistavat tekijät (auttajat) turvallisuuskertomuksissa... 67 TAULUKKO 3. Turvattomuutta vähentävät tekijät (auttajat) turvattomuuskertomuksissa.... 69 TAULUKKO 4. Turvallisuutta vastustavat tekijät (vastustajat) turvattomuuskertomuksissa... 72

1 1 JOHDANTO Tämän tutkielman tavoitteena on lisätä ymmärrystä romaniväestön hyvinvoinnista sekä turvallisuuden ja turvattomuuden kokemuksista yksilöllisten narratiivien eli kertomusten kautta. Tietoa romanien kokemuksista voi saada parhaiten heidän itsensä kertomana, jolloin he saavat valita kerrottavaksi heille merkitykselliset asiat. Lähtökohtana on antaa heille oma ääni ja nähdä heidät oman elämänsä asiantuntijoina. Jokainen kulttuurin jäsen kantaa ja tuottaa omaa kulttuuriaan. Tarkastelen tuotoksista rakenteellisia ja yksilöllisiä tekijöitä, joilla he rakentavat käsitystään turvallisuudesta tai turvattomuudesta. Tutkimus auttaa sosiaalityöntekijää tunnistamaan niitä tekijöitä, jotka edistävät tai heikentävät arjen hyvinvoinnin kokemista romaniväestöön kuuluvien aikuisten keskuudessa. Tiivistetysti tutkimukseni suhde todellisuuteen on jännitteinen. Toisaalta tuotan tietoa yksilöiden kokemuksista, jotka ylläpitävät tai edistävät yksilön hyvinvointia. Toisaalta suhde muodostuu kriittiseksi tutkimuksen suuntautuessa hyvinvoinnin estoihin, pidäkkeisiin, vaaroihin, riskeihin tai uhkakuviin. (vrt. Hämäläinen 2006, 24.) Tutkimuskysymykseni kohdistuu siihen, minkälaisia turvallisuuteen ja turvattomuuteen liittyviä tekijöitä nousee esille romaniaikuisten kertomuksissa. Turvallisuuden ja turvattomuuden kokemukset yhdistävät eri sukupolvien ihmisiä toisiinsa. Romanien turvallisuuden tai turvattomuuden kokemukset eivät ole ainoastaan Suomen romanien tai suomalaisen yhteiskunnan kysymys. Tässä tutkimuksessa olen rajannut tarkastelun pelkästään Suomen rajojen sisäpuolelle. En kuitenkaan pyri tutkimuksessani koko Suomen romaneita käsittävään yleistettävyyteen. Aineistoni on liian suppea siihen tarkoitukseen. Valitsin tämän aiheen monestakin syystä. Turvallisuuskysymykset nousevat ajankohtaisiksi taloudellisten kriisien aikana (Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka 2012, 18, 21, 23, 91). Hallitusohjelman tavoitteena alleviivataan Suomea Euroopan turvallisimpana maana, jossa yksilöt ja väestöryhmät kokevat yhteiskunnan tasa-arvoisena ja oikeudenmukaisena (Turvallisempi huominen - Sisäisen turvallisuuden ohjelma 2012, 3). Huolimatta siitä, että turvattomuutta on laajasti tutkittu eri ikävaiheissa, kansallisuuksissa ja ammattiryhmissä (esim. Viljakainen 2007; Rasimus 2002; Niemelä 1997;

2 Kotakari 1996; Ylinen 1994), romaniväestöä on kuitenkin tutkittu vähän tästä näkökulmasta. Sosiaali- ja terveysministeriön (2009, 29) mukaan romaniväestön hyvinvointiin ja terveyteen liittyvistä tekijöistä tiedetään niukasti. Tämä heijastuu palvelujen kehittämisen vaikeutena (Friman-Korpela 2006, 113). Olen valinnut tässä käsiteltävän näkökulman johtuen siitä, että turvallisuuteen liittyvien tekijöiden suhde vähemmistöön, tässä tapauksessa romanivähemmistöön, kuuluminen haastaa jokaisen turvallisuuden kokemiseen liitetyn tekijän erityisellä tavalla. Näitä tekijöitä olen pyrkinyt nostamaan esille työssäni. Turvallisuuden kokeminen, tai sen puute, voidaan kytkeä suoraan yhteiskunnalliseen osallisuuteen ja hyvinvointiin. Tällä tavoin kulttuuritaustan merkitys yksilön kokemuksena on myös erityisessä kytköksessä yhteiskunnan asettamiin tavoitteisiin ja keinoihin, joilla noihin tavoitteisiin pyritään. Edelleen vaikuttaa siltä, että romaniväestöä koskevia päätöksiä tehtäessä on yhä vaikeuksia erottaa milloin ja millä tavalla kulttuurisilla tekijöillä on merkitystä ja missä asioissa taustalla vaikuttavat asiat selittyvät kulttuurista riippumattomilla tekijöillä. Kuitenkin näkökulma on harvemmin esillä sellaisessa merkityksessä, minkä pyrin työssäni esittämään. Romaniväestön turvallisuus, joka on suorassa suhteessa heidän mahdollisuuksiinsa toteuttaa itseään ja olemassaoloaan romaneina, ilman siitä kehkeytyviä ennakkoluuloja ja syrjintää, tuottaa näkökulman, jossa romanien kulttuurisen erityisyyden salliminen ja tukeminen on väline tukea heitä niin koulutukseen kuin työelämäänkin liittyvissä haasteissa sekä ryhmä- että yksilötasolla. Romanikulttuuri koetaan usein esteenä, tai ainakin jonkinlaisena haasteena jolle on tehtävä jotain, että esimerkiksi työelämään, koulutukseen ja asumiseen liittyvät tavoitteet toteutuisivat. Työssäni pyrin osoittamaan, että päinvastoin kulttuuriset tekijät itsessään ovat se väline, jonka vahvistaminen on edellytys noiden tavoitteiden saavuttamisessa. Kulttuuriset tekijät kääntyvät kuitenkin noiden tavoitteiden vastaisiksi yhteiskunnassa yhä ilmenevien ennakkoluulojen ja negatiivisen asenteellisuuden vuoksi. Surullisinta on, kun alun perin myönteiset ja käyttökelpoiset kulttuuriset välineet muuttuvat negatiivisen kohtaamisen kautta taloudellisiksi ja sosiaalisiksi ongelmiksi yksilöiden elämässä. Niitä pyritään ratkaisemaan yhä kulttuurisiin tekijöihin kohdistuvilla toimenpiteillä, vaikka päähuomio tulisi olla niissä tekijöissä, jotka estävät romaniväestöä kokemasta

3 omaa kulttuuriaan myönteisesti. Helpoimmin ymmärrettävä esimerkki on kenties romaninaisen puvun käyttö työnhakutilanteessa, kun puku itsessään ei ole este työn hakemiselle eikä työhalukkuudelle, vaan se muuntuu usein esteeksi työnantajan asenteista johtuen. Ratkaisu tilanteeseen löytyy tuskin romanien työnvalmennuskurssien, tai muidenkaan romaniväestöön suunnattujen erityistoimenpiteiden kautta, koska toimenpiteiden tulisi kohdistua niiden varsinaisesti romanikulttuurista riippumattomien asenteiden ja tekijöiden voittamiseen, jotka sulkevat oven työnhakijan edessä, ennen kuin hän on sen ovenkahvaan tarttunut. Aineiston merkittävyyttä voi tarkastella sillä, että romaniväestön turvallisuudesta on niukalti tutkimusaineistoa, jonka vähäisyys heijastuu myös palvelujen kehittämiseen. Tutkimus ei siis pelkästään heijasta todellisuutta, vaan luo sitä omalta osaltaan tuomalla sen esille tutkimuksen avulla. Tämä tutkimus ei kuitenkaan sisällä toimintamallia turvallisuuden edistämiseen tai turvattomuuden ehkäisemiseen, vaan se avaa turvallisuuden sisältöä romaniaikuisten perspektiivistä. Myös Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL 2013) mukaan Suomessa on tarve romaniväestön hyvinvointitutkimukselle. Sosiaali- ja terveysministeriön asettaman työryhmän esitys Suomen romanipoliittisesta ohjelmasta -julkaisussa Suomi on edelläkävijä romanien osallisuuden edistämisessä Euroopassa vuoteen 2017 mennessä (Sosiaali- ja terveysministeriö 2009, 28). Edelläkävijän rooli on mahdollinen ainoastaan siten, että tahdon lisäksi käytettävissä on riittävästi tutkimukseen nojautuvaa tietoa romanien hyvinvointiin liittyvistä tekijöistä. Suomesta puuttuu vieläkin kattava selvitys romanien hyvinvoinnista. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos suunnitteli Sosiaali- ja terveysministeriön tuella Suomen romanien hyvinvoinnin tilannekatsausta vuonna 2013 (Weiste- Paakkanen & Palteisto 2013). Myös aikaisemmassa pro gradu-tutkielmassani (Angersaari 2011) romanilapsiin liittyen turvallisuus ja turvattomuus nousivat osittain esille. Mielenkiintoni heräsi ja halusin tutkia, miten myös aikuiset romanit kokevat turvallisuutta tai turvattomuutta. Aikuissosiaalityössä esiintyy monimuotoisia elämäntilanteita ja lisääntyvää avuntarvetta, jotka edellyttävät asiantuntijuuden kasvattamista ja yhteyttä asiakkaiden arkipäivään.

4 Työntekijän pitäisi hahmottaa romanin mahdollisesti kokeman turvattomuuden yhteydet yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin. Työntekijän suorittama tiedonmuodostus on osa aikuissosiaalityöntekijän työprosessia. Tiedonmuodostuksen pohjalta voi kyetä vaikuttamiseen. (Nummela 2011, 150 152.) Demokratian vaatimuksen mainitseminen suomalaisten julkisten palvelujen yhteydessä voi olla ongelmallinen, ellei se ota huomioon palvelujen käyttäjien erilaisia lähtökohtia (Hammar-Suutari 2006). Sosiaalityössä sosiaalihuollon asiakkaalla on oikeus asiakaslähtöiseen palveluun, jossa huomioidaan asiakkaan toivomukset, etu, mielipide, yksilölliset tarpeet, äidinkieli ja kulttuuritausta (Laki sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista 2000/812, 1, 4 ). Sosiaalihuoltolain (1982/710) ydintarkoituksena on edistää, ylläpitää ja korjata yksilön, perheen sekä yhteisön sosiaalista turvallisuutta ja toimintakykyä. Romanien tuottamaa tietoa omasta turvallisuudestaan ja turvattomuudestaan tarvitsevat myös poliittiset päättäjät, jotta he voivat päätöksissään edistää kokonaisvaltaista hyvinvointia ja kaventaa mahdollisia eroja (Vrt. Puuronen 2011, 209; Liebkind 1994,13,15). Romanit ovat osa suomalaista yhteiskuntaa. He ovat asuneet Suomessa noin 500 vuotta (Opetushallitus 2008, 10 11). Romaniaikuisten kohtaamisessa on tärkeää tiedostaa myös yhteiskuntamme historialliset tapahtumat heidän kokeminaan, mikä heijastuu heidän tämän päivän elämäänsä. Tutkimus sijoittuu aiheensa puolesta aikuissosiaalityön ja marginaalisaatiotutkimuksen alueille. Laajemmin katsottuna se ulottuu myös sosiaali- ja hyvinvointipolitiikan tutkimukseen ja kansalaisdemokratian osaksi (vrt. Siltaniemi, Hakkarainen, Londén, Luhtanen, Perälahti & Särkelä 2011, 10). Tutkimus on laadullinen ja aineistolähtöinen. Laadullisen tutkimuksen valintaa voi perustella sillä, että se soveltuu oivallisesti, kun kohteena olevasta ilmiöstä on vähän tietoa ja se lisää ymmärrystä tutkittavasta ilmiöstä (Kylmä & Juvakka 2007, 16, 23-24, 26, 30; Lipponen 2001, 54). Tutkimuksen taustalla vaikuttaa fenomenologis-hermeneuttinen filosofinen suuntaus, jossa oleellisia ovat ilmiön sisäisen olemuksen ymmärtäminen ja kokemusten tulkitseminen (Laine 2010, 29,31; Ronkainen, Pehkonen, Lindblom-Ylänne, Paavilainen 2011, 97-98). Aluksi määrittelen yleisesti romanien historiaa, kieltä ja kulttuuria. Avaan myös aikuisuuden määrittelemisen kulttuurisidonnaisuutta. Seuraavaksi esittelen yleisesti hyvin-

5 vointia ja turvallisuutta, joita tarkennan romaniväestöön liittyen. Nostan myös esille niitä tekijöitä, joiden oletan vaikuttavan turvallisuuden tai turvattomuuden taustalla. Tämän jälkeen esittelen tutkimuskysymyksen ja lähestymistavan aineistoon sekä aineistonkeruumenetelmän, ja kuvaan aineistoa ja sen keruuta. Esittelen myös tarkemmin aineistoa sekä analyysimenetelmän. Teen lyhyen yhteenvedon tutkimuksen lähtökohdista ja toteutuksesta, ja tarkastelen tutkimuksen eettisiä kysymyksiä. Sitten tuon esille tuloksissa ensin yleistä tarkastelua kertomuksista ja esittelen kaksi esimerkkikertomusta. Seuraavaksi nostan esiin tutkimuksen tuloksia auttajien ja vastustajien avulla turvallisuus- sekä turvattomuuskertomuksista. Esittelen tutkimuksen yhteenvedon sekä vertailen tuloksien suhdetta aikaisempiin tutkimuksiin. Lopuksi tarkastelen tutkimuksen luotettavuutta, ja etenen tutkimuksen johtopäätöksiin ja pohdintaan.

6 2 ROMANIT SUOMESSA 2.1 Romanien historiallisia vaiheita Katja-Maria Miettusen (2010) ja Pohjolan (2003,55) mukaan historiankuva on oleellisen tärkeä, koska se heijastuu yksilön käsityksiin menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Historiankuvan kirjoittamiseen romaneilla on ollut vuosisatojen aikana itsellään niukasti resursseja. Sen muotoutumiseen ovat osallistuneet kielen- ja historiantutkijat, jotka ovat etsineet aineistonsa lähinnä viranomaisten teksteistä. (Friman- Korpela 2006, 111; Blomster, Rekola, Tervonen & Viljanen 2012, 13.) Vastakkaista toimintatapaa edustaa Suomen romanien historia -teos, jonka luomiseen romaniväestöön kuuluvat yksilöt osallistuivat (Pulma 2012; Friman-Korpela & Lindberg 2012, 11). Romanikulttuurissa tiedon välittäminen on tapahtunut arjessa suullisesti vanhempien ihmisten kertomilla tarinoilla, saduilla, lauluilla, runoilla ja legendoilla (Huttu 2005, 323; Ollikainen 1995, 13.) Ennen Suomeen tuloaan romanit vaelsivat Euroopassa. Siellä heitä metsästettiin kuin villieläimiä, poltinmerkittiin, ruoskittiin, vainottiin ja teloitettiin vain syntyperänsä vuoksi. He ovat olleet järjestelmällisen syrjinnän kohteita. (Pogany 2005, 45-46, 57-59, 164-166, 18; Ollikainen 1995, 25, 34-35; Grönfors 1981,22) Vainot olivat osa arkea ja heidän tappamistaan ei pidetty rikollisena vuosisatoihin (Bruchfeld & Levine 2001, 9-10, 12-13, 24-27). Tanner (2000, 23) ja Huttu (2005, 328-329) mainitsevat romanien orjuuttamisen. Lapset otettiin pois vanhemmiltaan, ja he joutuivat maksamaan veroja enemmän kuin kantaväestö (Grönfors 1981, 21). Heidän vaiheisiinsa liittyviin vainoihin eri maissa sisältyy eräs leimallinen piirre: näkymättömyys. Poikkeuksellisena voidaan pitää Veijo Baltzarin (2008) teosta Sodassa ja rakkaudessa, jossa hän kertoo keskitysleiriltä selviytyneen romanin tarinan. Esimerkiksi Natsi-Saksan juutalaisvainot ovat kaikkien tietoisuudessa, ja juutalaisten yksilöllisistä kokemuksista ja vaiheista on lukuisia elokuvia, kirjoja ja tutkimuksia, joita sitä vastoin on yhtälailla silloin vainottujen romanien osalta niukalti (Rantonen & Savolainen 2010, 28). Tämä huolimatta siitä, että murhattujen lukumääräksi arvioitiin jopa 25-50 prosenttia koko Euroopan romaneista (Bruchfeld & Levine 1998, 38).

7 Vähemmistön ajallinen paikantaminen Suomen historiaan on ongelmallinen siinä suhteessa, että se nostaa heidät esille enemmistölle toisina sekä outoina (Gröndahl 2010, 115), mitä tutkimus osaltaan saattaa vahvistaa (Huttunen 1994, 35). Toisaalta tämä valtakulttuurin tapa suhtautua romaneihin kytkeytyy niihin tekijöihin, joilla on merkitystä romanien kokemaan turvattomuuteen tai turvallisuuteen nykypäivänä. Romaneilla on Suomessa noin 500 vuotta yhteistä elämää ja erilaisia historiallisia vaiheita pääväestön kanssa. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2009, 17.) Ensimmäiset kirjalliset merkinnät romaneista Suomesta löytyvät vuodelta 1559 tilikirjoista omaisuuden takavarikoinnin yhteydessä (Ollikainen 1995, 66). Romanit tulivat Suomeen pääasiassa Ruotsin, ja jonkin verran myös Venäjän ja Baltian maiden kautta. Luultavammin on käytetty eri reittejä Suomeen tulon yhteydessä, sillä kieli on toiminut tunnistamisen välineenä erilaisille saapumisreiteille. (Granqvist 2009, 207; Åkerlund 2000, 9; Pirttilahti 2000, 9; Sosiaali- ja terveysministeriön esite 2004, 6.) Romanit saivat Suomen kansalaisuuden vuonna 1919 muiden ryhmien ohessa (Huttu 2005, 338). Pulma (2006, 195-203) erittelee Suomen valtiollisen romanipolitiikan vaiheita neljään kauteen. Ensimmäistä niistä, uteliaisuudesta repressioon, leimasi ensin avoin uteliaisuus uusia tulokkaita kohtaan, joka pian kääntyi kielteiseksi. Tämä ajanjakso kesti 1520-luvulta 1600-luvun puoleenväliin saakka. (Pulma 2006, 195.) Ruotsi-Suomessa romanit koetettiin karkottaa maasta pois, ja hirttolain ollessa voimassa vuosina 1637-1748 se antoi mahdollisuuden hirttää vastaantulevan romanin (Grönfors 1981, 31; Suonoja & Lindberg 1999, 2; Opetushallitus 2008, 10). Kirkon asenne romaneita kohtaan oli kielteinen, heitä ei saanut ottaa kirkon jäseniksi ja sen tähden heitä ei voitu myöskään hyväksyä valtakunnan laillisiksi alamaisiksi. (Pulma 2006, 195). Ruotsi- Suomessa romaneilta eliminoitiin kirkon tyypilliset palvelut, kuten kastaminen, avioliittoon vihkiminen ja hautaan siunaaminen, sekä sairaanhoito. Papin saattoi erottaa virastaan, jos hän osoitti sääliä romaneita kohtaan. (Rekola 2012, 21-22; Opetushallitus 2008, 10; Räty 2002,80.) Toista kautta nimitetään integraatiopolitiikan alun ajaksi, jolle oli tyypillistä se, että romanien kulkeminen paikasta toiseen aiheutti paheksuntaa ja heidät tunnustettiin etniseksi ryhmäksi. Tämä ajanjakso sijoittuu 1600-luvun puolestavälistä 1800-luvun puo-

8 leenväliin saakka. (Pulma 2006, 196-197; Junkala & Tawah 2009, 16.) Vuonna 1660 alkupuolella vallitsi kato aika, joka aiheutti selviytymisen haasteita myös romaneille (vrt. Rekola 2012,27). 1600-luvun lopulla Brahe käski romaneiden asuttaa Pielisjärven pitäjän autiotiloja ja puolustamaan Suomen rajaa Venäjän mahdollisia hyökkäyksiä vastaan. Autioitumisen syynä arvellaan olleen maan viljelykelvottomuus. Romanit eivät saaneet apua valtiolta työvälineiden, viljasiementen ja rakennustarvikkeiden hankintaan tasavertaisesti muiden alueelle tulleiden uudisraivaajien kanssa. Romaneille viljelykelvottomuus ja työtarvikkeiden puute aiheuttivat epäonnistumisia ja johtivat autiotilojen hylkäämiseen. (Opetushallitus 2008, 10.) Suomi oli 1800-luvulla osa Venäjän suuriruhtinaskuntaa, jolloin sulauttamisen avulla pyrittiin kodittomat kulkijat sulkemaan työlaitoksiin, ja myöhemmin vuonna 1863 romanit siirrettiin tavallisista työlaitoksista rangaistuslaitoksiin (Suonoja & Lindberg 1999, 2). Naisia puolestaan voitiin pitää kehruuhuoneissa vuodesta viiteen vuoteen saakka ja alle 15-vuotiaat pakkohuostaanotettiin ja ohjattiin vaivaishoitoon (Huttu 2005, 337). Näin kerättiin mahdollisimman suuri taloudellinen hyöty romaneista (Opetushallitus 2008, 10). Pakkotyöllä oli vaikutuksia myös romanien fyysiseen kuntoon ja kuolleisuuteen (Rekola 2012, 41). Kolmas kausi sijoittuu 1880-luvulta 1960-luvulle, ja sitä nimitettiin etnisen tietoisuuden nousuksi ja assimilaatiopyrkimysten aluksi. (Pulma 2006, 198). Kansakunnan kansallisuusaate alleviivasi Suomen kieltä, kulttuuria, historiaa sekä instituutioiden merkityksellisyyttä. Erilaisuuteen suhtauduttiin vieroksuen, jolloin vähemmistöt, romanit mukaan lukien, pyrittiin sulauttamaan osaksi Suomen kansaa. (Pulma 2005, 457; Puuronen 2011, 69.) Tämä aika sisälsi rodullisia, tieteellisiä ja sosiaalisia selitysmalleja romanien erityisyydestä (Pulma 2006, 198). 1900-luvulla komiteoiden pelote tarkoitti vastuun siirtämistä romanilasten pakkohuostaanotoista ja heidän kasvattamisestaan pääväestölle, sillä katsottiin, etteivät romanit kykene kasvattamaan lapsistaan aikuisia ja kunnon kansalaisia. (Opetushallitus 2008, 10-11; Suonoja & Lindberg 1999, 2-3.) Erityisesti romanikieli koettiin yhdistävänä yhteisöllisyyden luojana (Pulma 2006,198). ja sen takia romanilapset eristettiin vanhemmistaan siinä iässä, kun he luonnollisesti omaksuisivat romanikielen (Opetushallitus 2008, 11). Tällöin romanit nähtiin ongelmana ja passiivisena toiminnan kohteena (Friman-Korpela 2006, 111).

9 Kolmanteen kauteen sisältyy myös sota-aika, jolloin puute ja köyhyys olivat kaikille väestönosille tuttuja, mutta se oli myös aikaa, jolloin romanit kunnostautuivat sodassa hoitamalla ja lääkitsemällä hevosia (ks. esim. Suopela 1981, 123-125). Sodilla oli oleellinen merkitys romanien suomalaiselle identiteetille, jolloin he kokivat olevansa pääasiassa Suomen kansallinen vähemmistö (Sosiaali- ja terveysministeriön esite 2004, 6; Huttunen 1994, 48). Karjalan menettämisen yhteydessä myös romanit joutuivat lähtemään alueelta (Opetushallitus 2008, 11). Käytännössä romaninaiset joutuivat jättämään tutut ja turvalliset talot, joista olivat saaneet yösijan, ja osallistuneet talon töihin. Naiset joutuivat selviytymään ilman miesten apua lasten, vanhojen ihmisten ja pommituksia pelkäävien hevosten kanssa tai selviytymään ilman hevosta, sillä kaikki kynnelle kykenevät hevoset oli otettu sotaan. He joutuivat siirtymään muualle uusiin paikkoihin, missä saattoivat saada osakseen ennakkoluuloja. (vrt. Pulma 2012, 163.) Mustalaisneuvottelukunta perustettiin vuonna 1956, vaikkakaan tuolloin sinne ei kelpuutettu ainuttakaan romaniväestöön kuuluvaa ihmistä (Suonoja & Lindberg 1999, 4; Friman-Korpela 2012, 211-213). Suomalaista yhteiskuntaa kohtasi nopea maaseudun rakennemuutos, koneellistuminen ja kaupungistuminen, mikä suisti romanien perustan pois kiertävältä elämänmuodolta ja tuhosi siihen kytkeytyviä ammatteja (Suonoja & Lindberg 1999, 5; Pirttilahti 2000, 11). Kiertäminen oli vaikeuttanut koulussa käymistä ja teollistuneessa yhteiskunnassa oli vaikea saada työtä ilman muodollista koulutusta. Huolimatta siitä, että muutos oli vaikeaa myös pääväestölle, se oli erittäin haasteellista romaniväestölle, sillä pääväestö oli saanut koulutuspalveluja yli kolmensadan vuoden ajan verrattuna romanien lähes osattomuuteen koulutuksen alueella. (Huttu 2005, 339.) Romanien koulutusperinne on lyhyempi kuin pääväestön, sillä vielä 1960-luvulla romanit ohjautuivat elämään ilman vakinaisia asuntoja (Sosiaali- ja terveysministeriön esite 2004, 6-9, Åkerlund 2012, 59-60). Romanien asteittainen muutto kaupunkeihin heijastui pysyvän asunnon hankkimiseen, mutta aiheutti samalla isovanhempien ja muun perheen erottamisen erilleen. Kehitys sai aikaan sen, ettei enää ollut käytettävissä isovanhempien arjen panosta välittämään oikeata arvomaailmaan ja kielen opettamista. Taloudellinen selviytyminen alkoi vaikuttaa pelkän romaniuden ohella. (Granqvist 2009, 208.)

10 Neljättä kautta kutsutaan vähemmistöoikeuksien ja etnisen heräämisen ajaksi ja se ulottuu 1960-luvulta tähän päivään. Tämä ajanjakso alleviivaa kansainvälistä aktivoitumista vähemmistöoikeuksien turvaamisessa. (Pulma 2006, 201-203.) 1960-luvulla radikalismi, erityisesti Marraskuun liike, toi esille romanit syrjittynä kansanosana muiden sairaiden ja köyhien ryhmien kanssa (Suonoja & Lindberg 1999, 3). Söderman (2006, 11) nostaa läpimurron kuvaajaksi vuoden 1966 Katarina Taikon puheenvuoron keskustelutilanteessa, jossa hän nosti esille yhteiskunnan osuuden, toivoi epäkohtien korjaamista ja määritteli yhteiskunnan muodostuvan ihmisistä, sinusta ja minusta. Huttu (2005, 346) ja Nordström (2012, 198) mainitsevat 1960-1970-luvuilla tapahtuneen romanien muuton Ruotsiin taloudellisten syiden vuoksi. Kuulun itse 1970-luvulla koulunkäyntinsä aloittaneisiin romanilapsiin, jotka unohtivat oman kielensä, koska koululaitos toimi pikemminkin sopeuttamisinstituutiona. Kielellinen assimilaatio oli kohdallani lähes täydellinen. Tuolloin koululaitos ei nähnyt romanikieltä oppimisen arvoisena aineena, vaan lapset ja heidän vanhempansa kokivat usein pikemminkin häpeää kielestään ja historiastaan, joka on käytännössä johtanut itseni kohdalla romanikielestä luopumiseen. Puuronen osuvasti (2011, 152) esittää häpeän merkityksellisenä emotionaalisena rangaistuksena ja ulkopuolisen herruuden sisäistämisenä. Monen tyyppiset muutokset ovat kohdanneet romanikulttuuria tuoden haasteita, kuten esimerkiksi perinteisten elinkeinon muuttuminen tavalliseksi palkkatyöksi, kielen rappeutuminen, perinteiden murros sekä perheiden muuttuminen ydinperheiksi, mikä on hajottanut laajaa turvaverkkoa ja vähentänyt romanien keskinäistä yhteydenpitoa (Opetushallitus 2008, 24; Angersaari 2001, 2). Huolimatta siitä, että romanit ovat eläneet hajaantuneina vaeltajina eri maissa ja kansojen keskellä, he ovat pysyneet omaleimaisena ryhmänä, joka ei ole täysin sulautunut tai menettänyt identiteettiään. Ulkoisesta vihamielisyydestä ja syrjinnästä johtuen oman kielen ja kulttuurin säilyttäminen on tuottanut jokaisessa Suomen historian vaiheessa myös haasteita ja edellyttänyt kykyä sopeutua uusiin tilanteisiin, mikä on ollut tämän kansanosan vahvuus. (Laiti 2008, 156; Sosiaali- ja terveysministeriön esite 2004, 3, 8.) Vasta 1990-lukua voidaan romaniväestön näkökulmasta kuvata edistyksen ajaksi. Suomi hyväksyi Euroopan neuvoston alueellisten kielten ja vähemmistökielten peruskirjan (1992) ja Euroopan neuvoston kansallisten vähemmistöjen suojelua koskevan pui-

11 teyleissopimuksen (1998), jonka valvontaa varten valtio antaa neuvoa-antavalle komitealle raportin toimenpiteistä, joita on toteutettu puiteyleissopimuksen mukaisesti. (Suonoja & Lindberg 1999, 21-22.) Vuosi 1998 oli merkittävä romaniasiain neuvottelukunnan historiassa, kun ensimmäistä kertaa perinteisesti pukeutunut romaninainen Miranda Vuolasranta toimi sen pääsihteerinä (Vuolasranta 2006, 53; Tervonen 2012, 260), minkä jälkeen hän siirtyi ensimmäisenä romanina Suomen ulkoasianministeriöön asiantuntijatehtäviin ja Euroopan neuvoston tehtäviin (Friman- Korpela 2012, 232). Romaniväestön koulutusyksikkö, nykyisin Romaniväestön koulutustiimi, perustettiin Opetushallituksen alaisuuteen vuonna 1994. Sen tehtäviä sekä kotimaassa että kansainvälisellä tasolla on esimerkiksi kehittää romaniväestön koulutusta, edistää romanikieltä ja kulttuuria, sekä hoitaa tiedotus- ja valistustoimintaa (Opetushallitus 2008, 13-14.) Romanikulttuurin ohjaajan ja erityisohjaajan tutkintojen perustamisen avulla pyrittiin vahvistamaan romanikulttuuriin kytkeytyvää kokemusperäistä tietoutta ja osaamista liittyen siihen, mitä on olla erilainen suomalaisessa yhteiskunnassa (vrt. Opetushallitus 2010 ja 2013). Tätä ammattitaitoa yhteiskunta on osannut hyödyntää niukasti, sillä kunnat palkkaavat vähän tämän tutkinnon suorittaneita (Seikkula & Rantalaiho 2012, 65). Silti 1990-luvulla törmäsin vielä perusopetuksen oppikirjaan, jossa romanien pääelinkeinon kerrottiin olevan rikollisuus. Huolimatta siitä, että kirjan tekstiä myöhemmin tarkistettiin, en voinut olla ajattelematta, millainen mielikuva oli ennättänyt levitä tuon tekstin myötä valtaväestön nuorten keskuuteen. Millaisen tulevaisuuden profetian kirjan teksti määräsi romanioppilaalle? Antoiko kuvaus virallisen oikeutuksen romanien syrjimiseen ja koulun romanilasten kiusaamiseen, ja kuinka kauaskantoisia nuo seuraukset saattoivat ollakaan? (vrt. Pohjola 1993, 80.) Romaneilla on samanaikaisesti monia heihin vaikuttavia todellisuuksia, jotka heijastuvat myös heidän tarpeisiinsa (vrt. Hall 1999, 27-28; Pohjola & Heikkilä 2013, 22). Esimerkiksi romaninaiset saattavat tuntea arjessaan naisten välillä kokeman sukupuolisen syrjinnän lisäksi etniseen taustaansa liittyvää syrjintää (Suonoja & Lindberg 1999, 4; Seikkula & Rantalaiho 2012, 67). Tiiviiseen yhteisöllisyyteen kuuluu huolenpito läheisistä yli sukupolvi- ja ydinperherajojen (Räty 2002, 79), mikä voi haastaa romaninaisen urakehitystä (Seikkula & Rantalaiho 2012, 63). Taloudellisen vastuun perheessä kantaa yhä edelleen useimmin mies, jonka toimeentuloa hankaloittaa yhteiskunnan muutosten

12 seurauksena tapahtunut perinteisten elinkeinojen kaventuminen (Seikkula & Rantalaiho 2012, 64). Yksilö mahdollistaa sosiaalisen liikkuvuutensa omilla ansioillaan ja pääsee näin etenemään arvostettuun ja hyväksyttyyn ryhmään (Tajfel 1981, 244). Suomen lähihistoriassa yksittäiset romaniväestöön kuuluvat henkilöt ovat myös saattaneet haluta hyväksyntää pääväestön silmissä ja ovat tässä mielessä tavoitelleet esimerkiksi koulutuksen keinoin yhteiskunnan arvostettuihin asemiin ja ammatteihin pääsyä. Monen romanin kohdalla tämä on käytännössä usein tarkoittanut romanikulttuurin häpeämistä ja piilottamista. (vrt. Liebkind 1994, 31.) Vasta meidän päivinämme alkaa lisääntyvässä määrin nousta yksilöitä, jotka avoimesti uskaltavat näyttää taustansa ja pyrkivät osallistumaan yhteiskuntaan menettämättä identiteettiään romanina. Heille on syntynyt halu vahvistaa erityisesti suomalaista romanikulttuuria ja romanikulttuuria yleensä. He eivät näe koulutusta identiteettiä heikentävänä tekijänä, vaan päinvastoin sitä vahvistavana osana. (Vrt. esim. Tervonen 2012, 193.) Yhteiskuntaan sopeutumisen ja romaniuden säilymisen välillä on tosin edelleen jännitteitä. Koulutus ja palkkatyö nähdään elintason varmistajana, mutta se voi merkitä yhteisöllisyyden murenemista, mikäli yksilö omaksuu yhteiskunnassa ajallemme ominaiset kilpailun ja itsekkyyden arvot romanikulttuurin ylläpitämisen kustannuksella. (Huttunen 1994, 45, 46, 50; vrt. myös Seikkula & Rantalaiho 2012, 63, 68-71.) Menneisyyden ei kuitenkaan tarvitse määrittää tulevaisuutta. Romanienkaan identiteetti ei ole menneisyyden muottiin sidottu, vaikka se onkin oleellinen osa jatkuvaa kulttuurin ja identiteetin tuottamisprosessia (Huttunen 1994, 37-38). 2.2 Romanikieli ja -kulttuuri Puuronen (2011) jakaa suomalaisen yhteiskunnan vähemmistöt viiteen ryhmään. Suomi suhtautuu vähemmistöihin noudattaen erilaisia strategioita, esimerkiksi ruotsinkielisellä vähemmistöllä on poliittiset, kulttuuriset ja taloudelliset oikeudet, sekä kansallisen lainsäädännön hyväksymä erityiskohtelu mm. koulutuksessa. Ruotsi on toinen Suomen kansalliskielistä ja ruotsinkielisellä Ahvenanmaalla on itsehallinto. Saamelaisilla puolestaan

13 on täydet poliittiset oikeudet, mutta ei poliittista tai taloudellista itsehallintoa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että saamelaisilla ei ole mitään itsestään selvää määräävää asemaa päätettäessä heidän asioistaan ja asemastaan suomalaisessa yhteiskunnassa. Heillä on oikeus käyttää omaa kieltään viranomaisasioinnissa, ja heillä on myös saamelaiskäräjien toteuttama kulttuuri-itsehallinto. (Puuronen 2011, 261 262.) Kolmantena perinteisten vähemmistöjen ryhmään kuuluvilla romaneilla on kaikista heikoin asema koulutuksen, asumisen ja työmarkkinoiden suhteen. Heihin kohdistuu edelleen avointa ennakkoluuloisuutta. (Puuronen 2011, 261 262.) Esimerkiksi oikeus omaan kieleen ja kulttuuriin toteutuu osittain. Romanilapsilla on oikeus perusopetuslain mukaan opiskella romanikieltä perusopetuksessa, mutta käytännössä romanilasten oikeus omaan kieleen on kuitenkin riippuvainen siitä alueesta, jossa lapsi elää. Romaneilla ei myöskään ole oikeutta saada omalla kielellä palveluja viranomaisilta. (Friman- Korpela 2006, 112; Soininen 2014, 29,42.) Romaniopetukseen liittyvät haasteet heijastuvat romanikielen osaajien vähenemiseen ja identiteetin vaihtumiseen. Neljänteen ryhmään sijoittuvat uudet kansalaisuuden saaneet vähemmistön jäsenet. Heidän kieliään ei nimetä perustus- tai kielilaissa. Viimeiseen ryhmään kuuluvat kansalaisuutta vailla olevat uudet vähemmistöt, jotka haarautuvat alakategorioihin, kuten pakolaisaseman saaneisiin yksilöihin tai laittomiin maahanmuuttajiin ja ihmiskaupan uhreihin. Heidän asemansa on kaikista huonoin ja ilman suojaa. (Puuronen 2011, 262 263.) Romaneilla ei ole Suomessa omaa tutkimuslaitosta kuten esimerkiksi saamelaisilla. Suomessa ei ole myöskään julkaistu romaninkielistä väitöskirjaa, kaunokirjallisuutta, näytelmien käsikirjoituksia tai kuunnelmia eikä myöskään ole olemassa romanikielisiä museo-, kirjasto- ja tietopalveluja (Soininen 2014, 39; Ks. myös Sosiaali- ja terveysministeriö 2009,104.) Eri yliopistoissa tehdään tosin tutkimusta romaneista ja sitä tekevät myös romanit itse, mutta pääasiassa pääväestöön kuuluvat henkilöt (Markkanen 2003, 58; Liebkind 1994, 13, 16). Pääväestö tarkastelee heitä omien arvojensa ja normiensa valtarakenteen kehyksissä silloinkin, kun käydään poliittista keskustelua vähemmistöjen tulevaisuudesta ja asemasta nostamalla esille sellaisia kiinnostuksen kohteita ja kysymyksiä, jotka kytkeytyvät osaksi yhteiskunnan valtarakenteita. Romaniyhteisön kannal-

14 ta merkitykselliset asiat jäävät useimmiten toisarvoisiksi. Näin ollen pääväestö myös usein määrittelee, minkälainen tieto on pätevää ja oikeaa. (Vrt. Lehtola 2005; Länsman 2008, 88 96; Varto 1996,17.) 2000-luvulla romanikielen opetusta annetaan kaksi tuntia viikossa ja materiaalit ovat riittämättömiä, koska kieltä uhkaa edelleen kuoleminen (Pirttisaari 2003, 508; Hedman 2011, 70). Lasten ja nuorten kielen vahvistaminen edellyttää, että kieltä olisi mahdollista käyttää päivähoidossa, kouluissa, yliopistoissa ja uskonnollisissa tilaisuuksissa. Raamatun kääntämistä ja muun kirjallisuuden tuottamista tulisi lisätä. (Ks. myös Soininen 2014, 38-39). Kulttuurikeskuksen ja museon perustaminen vahvistaisi romanikielen ja kulttuurin asemaa. (vrt. Romanikielen kielipoliittinen ohjelma 2009, 19.) Viranomaisten kanssa asiointi omalla kielellä edellyttäisi kielilain muuttamista ja resursseja kouluttaa romaniväestöön kuuluvia ihmisiä toimimaan viranomaisina. (Lindstedt 2011, 76-77.) Peruskoulussa oman kielenopetuksessa on monia esteitä, joista merkittävin on opettajien puute (Nissilä 2011, 16; Laiti 2008, 156; Mäki 2007, 280). Romanit ovat olleet nihkeitä opettamaan kieltä muille kuin romaniväestöön kuuluville henkilöille, koska kieltä on historian aikana käytetty sorron välineenä. Helsingin yliopisto on aloittanut romanikielen 60 opintopisteen opintokokonaisuuden (Soininen 2014, 30, 36). Kielen elvyttäminen vaatisi kielen arvostuksen lisäämistä ja romaniväestön motivaation herättämisen, sillä liian usein he ovat vain tyytyneet osaansa, koska näkevät lastensa koulunkäynnin helpottuvan ilman kielen tuomaa rasitetta. Myöskään kaikki pääväestöön kuuluvat eivät ymmärrä romanikielen uhanalaista tilannetta niin paljon, että olisivat valmiita kehittämään sitä määrätietoisesti erityistoimien avulla. Käytännön ja lain kohtaamattomuutta kuvaa hyvin omakohtainen kokemukseni. Itselläni ei ollut mahdollista opetella romanikieltä koulussa, joten pyrin kahteen kertaan aikuisena lukion iltalinjalle tutustumaan omaan kieleeni. Huolimatta siitä, että Suomi on hyväksynyt lukiolain (1998/629, 6, 8 ) ja määrännyt lukiokoulutukseen opetussuunnitelman perusteet (Lukion opetussuunnitelman perusteet 2003) romanikielen opiskelua varten, kummallakin kerralla minulle annettiin sama vastaus: romanikielen opiskelu ei ole mahdollista käytännössä lukiossa, sillä säännöksiltä puuttuu velvoittavuus. (Vrt. Soininen 2014, 17).

15 Suomen romanien johtavana käyttökielenä on suomi (Granqvist 2009, 207). Romanikieli näyttäytyy identiteettikielenä (Åkerlund 2000, 126). Huolimatta siitä, että romanikielen käyttö on hiukan viime vuosina lisääntynyt, sillä ei ole samanlaista käyttöalaa kuin esimerkiksi ruotsin tai saamen kielen puhujilla puhumattakaan suomen kielen valtaasemasta. Romanikielen heikkoa tilannetta kuvaa osuvasti sen rajoittunut käyttö koulutuksessa, suullisessa ja painetussa viestissä ja viestimissä sekä yhteiskunnassa, sekä kielen hyvin osaavien puhujamäärän väheneminen Suomessa. Kielen katoamiseen myötävaikuttaa aina paikallinen ympäristö ja kieliyhteisön tausta (Crystal 2002, 88-90). Kielen häviäminen ei voi olla heijastumatta yksilöiden ja heidän kauttaan koko yhteisön hyvinvointiin ja edelleen koko romanikulttuuriin. Itse koen sen vajavaisuutena, vaikka pystyn ilmaisemaan itseäni vaivattomasti suomenkielen avulla. Olen verrannut kieltä ihoon, jota ilman yksilö ei ole kokonainen, vaan kärsii (Angersaari 2012). Romanikielen osaaminen voidaan väittää olevan osa romanien yleissivistystä samoin perustein kuin minkä muun kielen osaaminen. Suurempi kielen käyttöala saattaisi löytyä kansainvälisen romanikielen kautta, joka voisi myös edistää Eurooppalaista yhteistyötä ja vuorovaikutusta eri maiden romanien kesken. Nykyisin romanit ovat osa suomalaista yhteiskuntaa ja he ovat omaksuneet ympäröivän yhteiskunnan tapoja itselleen. Romaneilla on kaksoisidentiteetti, sillä he sukkuloivat arjessaan kahden kulttuurin välimaastossa. He ovat samanaikaisesti sekä romaneita että suomalaisia. (Suonoja & Lindberg 1999, 4.). Kahden kulttuurin välillä sukkuloiminen antaa laajemman näkökulman nähdä ongelmat ja lähestyä niitä. Heillä on samat velvollisuudet ja oikeudet kuin muillakin kansalaisilla. Oikeus kehittää ja ylläpitää omaa kieltä ja kulttuuria muiden ryhmien tavoin ja syrjinnän kielto turvataan perustuslaissa. (PL 731/1999, 6, 17 ). Romanien määrittely Suomen romaneiksi lieventää perinteistä enemmistö-vähemmistöajattelumallia, jossa romanit ovat pysyvässä vähemmistöasemassa. Tämä ajattelu antaa välineitä tavoitella kahden osan keräämistä kokonaisuudeksi, josta voisi löytää teitä ylettyä yhteiskunnallisen vaikuttamisen keskukseen ja paikkoihin, joissa laaditaan marginalisoituja ryhmiä koskevia ratkaisuja. (Huttunen 1994, 50.)

16 Suomen romaneja on noin 10 000-12 000 ja noin 3 000-3500 Suomen romania asuu Ruotsin puolella (Syrjä & Valtakari 2008, 21 23, 27). Lukumäärä perustuu arvioihin, sillä henkilötietolaki kieltää rekisteröinnin etnisin perustein (Henkilötietolaki 1999/523, 11 ). Romani viittaa romanikielen sanaan rom, joka tarkoittaa ihmistä (Opetushallitus 2008,10; Ollikainen 1995,12). Käytän tutkimuksessa tästä kansanosasta nimitystä romani, koska se on heistä käytetty virallinen nimitys (Pirttilahti 2000, 8). Eurooppalaiset kansat ovat nojautuneet näkyviin asioihin, kuten esimerkiksi kauniisiin rakennuksiin tai muistomerkkeihin, mutta romanit korvasivat ne ihmisillä ja heidän välisillään suhteilla (Nikkinen 2006, 35). Ihmiset ovat eräs oleellisimmista peruspilareista romanikulttuurissa, joten romani-nimitys kuvaa osuvasti tätä kansanosaa. Tämä nousee esille selkeästi romanien sosiaalisuutena ja vastuuna toisesta ihmisestä. (Pirttilahti 2000, 12.) Mustalainen-nimitystä käytän vain silloisen romaniasiain neuvottelukunnan nimityksen yhteydessä, koska se kuvaa omaa aikaansa. Nimitykseen liittyy haukkumista, halventamista, traumautumista, nolaamista ja kiusaamista (Laiti 2008, 156). Mustalainen-nimitys on myös harhaanjohtava siltä osin, ettei tiedossani ole olemassa olevaa tutkimusta, joka yhdistäisi romanit mustaan rotuun eikä romaneilla ole mustaa ihonväriä. Suomen kielessä musta-alkuiset yhdyssanat ovat usein negatiivisväritteisiä, josta yksilölle saattaa syntyä heti sanan kuullessaan kielteisiä mielleyhtymiä (Laiti 2008, 156). Erityisen mielenkiintoiseksi nimitys nousee siinä mielessä, että jotkut romanit käyttävät itsestään nimitystä mustalainen. He ovat omaksuneet käytön pääväestöltä ja molempia ryhmiä koskee nimityksen poisoppimisen vastuu ja virallisen nimityksen käytön omaksuminen. Romanikulttuuri on ihmissuhdekulttuuri (Laiti 2008, 157). Lapsilla ja ikäihmisillä on eritysasema romanikulttuurissa. (Opetushallitus 2008, 34.) Vanhempia ihmisiä kunnioitetaan, heitä teititellään ja he saavat osakseen arvostusta. Keskeisiä piirteitä oman kielen ja historian rinnalla ovat perheen ja suvun yhteenkuuluvuus ja perinteinen pukeutuminen. Romanikulttuuri on ollut suljettu kulttuuri ja vasta viime vuosina kulttuuria on ryhdytty tietoisesti avaamaan, koska on huomattu, että se parantaa romanien tilannetta suomalaisessa yhteiskunnassa. (Laiti 2008, 156 157.)

17 Suurin osa Suomen romaneista on kristittyjä. He kuuluvat evankelis-luterilaiseen kirkkoon ja vapaisiin suuntiin, kuten esimerkiksi vapaaseurakuntaan tai helluntailiikkeeseen. (Sosiaali- ja terveysministeriön esitteitä 2004, 3; Markkanen 2003, 86). Romanien suhtautuminen kristinuskoon eroaa siten, että usko on heille arkipäiväisempää ja se on alue, josta kyetään keskustelemaan asiallisesti samoin kuten pääväestö säätilasta. Romanit eivät koe keskustelua uskosta oman henkilökohtaisen reviirin loukkauksena, vaan pikemminkin he kunnioittavat henkilöä, jolla on aitoa vakaumus. (vrt. Åkerlund 2012,67). Maailman romaneilla on oma lippu aivan samoin kuin muillakin ryhmillä, esimerkiksi suomalaisilla, saamelaisilla tai partiolippukunnilla. Se kertoo siitä, että romanit ovat samaa ryhmää. Romanien lipussa on ylhäällä sinistä, joka kuvaa taivasta ja vapautta. Alhaalla on vihreää, joka kuvaa romanien läheistä suhdetta luontoon. Punainen kärrynpyörä kuvastaa romanien vuosisataista kulkemista eri alueiden läpi. (vrt. Markkanen 2003, 48.) Junkala ja Tawah (2009, 16) korostavat romaneille ominaisina piirteinä olevan esimerkiksi selviytymistaidon, kulkemisen, kulttuuriin mukautumisen, rikkaan kielen ja pukeutumiskulttuurin historian. Granqvist (2009, 208, 219) mainitsee tärkeiksi arvoiksi tottelevaisuuden, kohteliaisuuden, itsekurin, vanhojen kunnioittamisen sekä hyväntahtoisuuden, jolla viitataan läheisten ihmisten hyvinvointiin. Huttunen (1994, 39) nostaa esille romanit lisäksi tunteikkaina, lämpiminä ja musikaalisina ihmisinä. 2.3 Aikuisuuden määrittelemisen kulttuurisidonnaisuus Aikuisuus saa erilaisia merkityksiä johtuen lähestymistavasta. Voimme lähestyä aikuiskäsitettä juridisesta, kulttuurisesta tai moraalin ja vastuun näkökulmasta. (Koski & Moore 2001.) Aikuisuus viittaa ikään. Baars (2010, 3-14) kritisoi kronologisen iän käyttämistä ja pitää parempana sosiokulttuurista näkökulmaa. Romanin elämässä yhdistyvät sekä suomalaisen kulttuurin että romanikulttuurin aikuisuuden määrittelyt. Aikuisuuden yhteydessä voimme puhua täysi-ikäisyydestä. Täysi-ikäisyys ikä-kriteerinä on ongelmallinen, koska se voi muuttua maittain. Kulttuuriperintöön liitettynä se voi

18 myös eriytyä sukupuolittain ja yksilöittäin. Kulttuuriseen käsitykseen aikuisuudesta sisältyy ihmisen identiteettiprosessin elementtejä. (Koski & Moore 2001, 6.) Suomessa aikuisuus määritellään täysi-ikäisyydeksi (Suomen kielen perussanakirja 1990, 11), mutta romanikulttuurissa iän ohella painottuu tasa-arvoisena henkilön yksilöllinen kypsyystaso. Aikuisuus nähdään mallina, johon muita elämänvaiheita peilataan (Marin 2001, 225). Nuoruutta seuraa aikuisuus eli ajallinen siirtyminen liittyy luonnolliseen elämänkulkuun ja elämänvaiheisiin. Aikuisuus voidaan sijoittaa hierarkkisesti ensisijaiseksi nuoruuteen nähden, sillä aikuisilla on perinteisesti ollut valta päättää elämänvaiheidentiteetteihin kytketyistä sallituista toiminnoista. Valta päättää voidaan luokitella aikuisen identiteettiin ja aikuisuuteen kuuluvaksi toiminnoksi. (Forsberg, Riitala-Koskinen, Järviluoma & Roivainen 1991, 114, 118 119.) Oinonen (2001, 109 112) nostaa aikuisuuden määrittäjiksi taloudellisen riippumattomuuden sekä oman kodin ja perheen. Perheen perustaminen on myös romanikulttuurissa aikuisuuden merkki ja viestii lähiympäristölle vastuun ottamista itsenäisestä elämisestä, sekä myös mahdollisista lapsista ja puolisosta (Åkerlund 1993, 14). Romanikulttuurissa iän lisääntyminen kasvattaa myös yksilön arvostusta ja kunnioitusta. Kunnioituksessa periaate on sama valtakulttuurin kanssa, mutta painotuksessa se näkyy romanikulttuurissa selkeämmin, koska käyttäytymiseen liittyy voimakkaampi yhteisön sosiaalisten normien kontrolli. Esimerkiksi vanhempia ihmisiä puhutellaan ja heitä kohtaan käyttäydytään kunnioittavasti (Viljanen 2012, 403). Arvostus ei kohoa automaattisesti, vaan yksilön täytyy elää iän ja aseman olettamalla tavalla (Sutherland 1975, 104; Junkala & Tawah 2009, 20). Aikuisuuden kulttuuriset ominaisuudet eriytyvät sukupuolittain Suomessa sekä romaneilla että valtaväestöllä. Miehiin soveltuu paremmin arjessa esiintyvät normikansalaisuuden tunnusomaiset piirteet ja naisiin yhdistyvät helpommin ihmissuhteet ja niihin liittyvät vastuut ja vähempi itsenäisyys kuin miehillä. Tässäkään suhteessa valtakulttuuri ja romanikulttuuri eivät poikkea toisistaan. (Vrt. esim. Ronkainen 1999; 91 92; Marin 2001, 231, 251-255; Junkala & Tawah 2009, 20.)

19 Ikä kulttuurisena ilmiönä antaa yksilölle välineen, jonka avulla hän voi ennakoida tulevaa ja tiedostaa, miten tietynikäisenä tulisi käyttäytyä ja mitä häneltä voi edellyttää tai sallia. Toisin sanoen tällöin viitataan sosiaalisiin rooliodotuksiin, jotka kytkeytyvät tiettyihin ikävaiheisiin (Hoikkala 1993, 19 20; Rantamaa 2001, 72.) Romanikulttuurissa romaninaisen puku heijastaa yksilön aikuistumista (Syrjä & Valtakari 2008, 26; Huttunen 1994, 41). Suosittu ikä pukea romanikansallispuku ylleen on noin 18 vuotta (Laulajainen & Pirttilahti 2000, 35, 40.) Puku viestittää myös yksilön valmiudesta perustaa perhe (Huttunen 1994, 41; Viljanen 2012, 393). Tällöin oletetaan yksilön osaavan hyvät, romanikulttuuriin liittyvät käytöstavat (Angersaari 2001,14; Opetushallitus 2008, 21; Viljanen 2012, 394). Miehillä pysyvä pukeutuminen suoriin, tummiin housuihin ja esimerkiksi puvun- tai villatakkiin viestii lähiympäristölle aikuisuudesta (Åkerlund 1993, 15). Tässä suhteessa romanikulttuurin aikuisuus poikkeaa valtakulttuurista. Kulttuuristen mallien voi olettaa myös yhdenmukaistavan elämää ja ikävaiheita. Silti erilaisissa muutoksissa on yksilöllisiä vaihteluja ja ne heikentävät sitoutumista valmiiksi annettuihin malleihin (Vilkko 2000, 76). Oikea aikuisuus näyttäytyy yhteiskuntaan kiinnittymisenä ja täysivaltaisena kansalaisuutena, jossa perinteisenä mallina on pidetty yhden, koko elämän kestävää ammatin hankkimista, asumista omistusasunnossa ja kokoaikaista työtä. Suhteessa käsitteeseen oikea aikuisuus romanikulttuurin ja valtakulttuurin merkittävin ero liittyy perinteiseen malliin, joka romanikulttuurissa kytkeytyy pikemminkin yksilön kyvykkyyteen toteuttaa romanikulttuurin arvoja ja normeja. Esimerkiksi vaikka romaniaikuisilla olisivat nuo kaikki valtakulttuurin aikuisuuden perinteisen mallin edellyttämät tekijät hallussaan, häntä ei välttämättä sen paremmin mielletä kuin koeta oikeaksi aikuiseksi, mikäli hän toistuvasti rikkoo yhteisön aikuisuuteen liittämiä kulttuurisidonnaisia normeja ja osoittaa näin tietämättömyytensä romanikulttuurin perinteisistä arvoista. (vrt. esim. Viljanen 2012, 388 393, 398 413). Tosin nykyisin valtakulttuurissakin aikuistuminen nähdään prosesseina, jossa alleviivataan yksilöllisiä tekijöitä, kuten esimerkiksi itsenäisyyttä, vastuunkantoa ja selviämistä, oman arvomaailman seuraamista ja tasa-arvoisuutta vanhempien kanssa, joka tulee esille omien tottumuksien mukaan elämisenä ja taloudellisena riippumattomuutena. (Raitanen 2001, 202 204.)

20 1 Kehitysprosessi on tanssi, jota tanssitaan ympäristön, synnynnäisten valmiuksien, kulttuuriperinteen ja yhteisön kanssa (Perho & Korhonen 1995, 323 326; Salo & Tuunanen 1996, 171 172). Tässä tutkimuksessa olen antanut tutkittavien ratkaista sen, ketä he pitävät aikuisena, kun he nimeävät seuraavan tutkittavan. 1 Romaniväestössä on naisia, jotka eivät valitse romaninaisen perinteistä pukua. Tällöin yksilön oletetaan pukeutuvan säädyllisesti. (Majaniemi & Viljanen 2008, 23.) Perinteisen kansallispuvun valinneilta odotetaan enemmän herkkyyttä aistia ja noudattaa romanikulttuurin periaatteita kuin naisilta, jotka eivät ole pukua valinneet tai henkilöiltä, jotka eivät ole saaneet perinteistä romanikasvatusta (Granqvist 2009, 219 220). Huolimatta siitä, että Suomen romani pukee ylleen kansallispukunsa, se ei tee hänestä kokonaan aikuista, vaan lähiympäristö usein kohtelee häntä nuorena aikuisena eli ei vaadi vielä häneltä samanlaista vakautta kuin vanhemmilta ihmisiltä. Sosiokulttuurisissa säännöissä hänelle voidaan antaa myöten ja hän voi kokea osakseen sallivuutta (esim. Huttunen 1994, 43). Romaninuoret solmivat parisuhteen ja perustavat perheen nuorina, 17 25-vuotiaina, mikä ajoittuu samanaikaisesti opiskelu- ja uranluomisajan kanssa (Opetushallitus 2008, 15; ks. myös Syrjä & Valtakari 2008, 64; Syrjä 2011, 101).

21 3. HYVINVOINTI JA TURVALLISUUS 3.1 Hyvinvointi Hyvinvointitutkimuksen keskeinen kysymys on, mikä ja mitä on hyvä elämä. Jokaisella on oikeus hyvään elämään ja käsitys siitä, minkälaista on hyvä ihmiselämä, millainen tapa elää on merkityksellinen, millainen ihmisen tulisi olla ja miksi me elämme. (Salo & Tuunainen 1996, 17.) Osittain kysymyksessä on hyvän elämän määrittely, joka saattaa vaihdella kulttuurista riippuen. Bardyn (2009, 228) mukaan yhtä oikeaa hyvän elämän määrittelyä kartetaan. Toinen yhtä tärkeä näkökulma on se, miten yksilöiden näkemys hyvästä elämästä voi toteutua instituutioiden ja yhteiskunnan mahdollistamana, kuten esimerkiksi terveydenhuollon kautta (Saari 2011, 12). Von Wright (2001, 148) ilmaisee hyvinvoinnin olevan kattava käsite, joka sulkee piiriinsä kaiken sen, mitä voimme nimittää myös ihmisen hyväksi. Allardt luokittelee hyvinvoinnin elintason (Having), yhteisyyssuhteisiin (Loving) ja itsensä toteuttamisen ulottuvuuksiin (Being). Elintasolla viitataan esimerkiksi terveyteen, tuloihin, koulutukseen, asumistasoon ja työllisyyteen. Elintasotarpeet voidaan nähdä yksilön ensisijaisina tarpeina. Yhtenäisyyssuhteilla alleviivataan paikallis- ja perheen ja suvun yhteyteen sekä ystävyyssuhteisiin. Ne sisältävät rakkauteen, ystävyyteen ja solidaarisuuteen, toisen ihmisen kaipuuseen, sisältyviä tarpeita. Itsensä toteuttamisen tarpeet viittaavat arvonantoon, statukseen, korvaamattomuuteen, poliittisiin resursseihin ja erilaiseen vapaa-ajan toimintaan. (Allardt 1976, 39 50.) Allardt (1976, 33) erottaa elintason elämänlaadun käsitteestä. Elintaso sisältää aineellisia tekijöitä, kuten esimerkiksi tulot ja asumistason. Sosiaalisten suhteiden ja itsensä toteuttamisen tarpeiden tyydytys on määritelty elämänlaadulla. Hyvinvointikäsite voidaan liittää sekä yhteiskunnan rakenteeseen, makrotasolle, että ihmisen toimintaan eli mikrotasoon (Hjerppe 2011, 212; Niemelä 2006, 67). Hämäläinen (2006, 24) kritisoi jakoa tarpeettomana, koska se voi estää havainnointia hyvinvoinnin ongelmista ja kysymyksistä väljästi eri näkökulmista. Hyvinvoinnin tekijöitä voidaan erotella objektiivisiin, lähinnä numeraalisesti mitattaviin, ja subjektiivisiin, joil-

22 la tarkoitetaan ihmisten selityksiin pohjautuvia tekijöitä. Numeraalisesti mitattavat hyvinvointitutkimukset antavat aineksia hyvinvoinnin kehittymiseen, seuraamiseen ja arviointiin. Nieminen (1985, 91) tiivistää hyvinvoinnin olevan tarpeiden tyydyttämistä. Yksilö kokee hyvää ja voimavaraistumista, kun voi tyydyttää sekä henkisiä että aineellisia tarpeitaan (Niemelä 2000b, 22; Salo & Tuunainen 1996, 203). Rauhala (1983, 25 38) näkee ihmisen kehollisena, tajunnallisena ja situationaalisena olentona, jonka kaikilla osaaluilla on tarpeita ja alueet ovat aina olemassa kokonaisuudessa. Ihminen on jakamaton kokonaisuus. (Ks. myös Salo & Tuunainen 1996, 22, 24 26, 204.) Ihmisen situationaalisuus ilmenee suhteessa, joita hänellä on esimerkiksi asuin- ja työpaikkaan, ihmissuhteisiin, terveydentilaan, lakiin, normeihin ja sääntöihin (Hänninen 2003, 20 21). Yksilöillä on fysiologisia tarpeita, esimerkiksi ruoan tarve, joka viittaa terveyden ylläpitämiseen, toimintakykyisyyteen, sekä mielen kykyjä, kuten esimerkiksi ymmärtäminen ja muistaminen. Lisäksi meillä on tarve saada osaksemme rakkautta ja kokea onnellisuutta. Nämä sisältyvät elämyksellisiin tarpeisiin ja tulevat esille elämänhaluisuutena, valoisuutena sekä empatiana. Nämä taas kytkeytyvät mielenterveyteen, turvallisuuden kokemiseen ja psyykkiseen hyvinvointiin. Ihmisellä on myös luomiseen ja toiminnallisuuteen liittyviä tarpeita, joiden avulla yksilöstä tulee yhteisönsä jäsen. Nämä tarpeet tarvitsevat rakenteellisia voimavaroja täytyäkseen, kuten järjestetyn ympäristön ja oikean tiedon elementtejä (Salo & Tuunanen 1996, 203 207.) Maslow n (1943, 370 396) tarvehierarkia nimeää fysiologisia, liittymisen, turvallisuuden, arvostuksen ja itsensä toteuttamisen tarpeita. Tarpeista lähtevää näkemystä on arvosteltu vaikean mittavuuden vuoksi, ja sen tilalle on esitetty resursseihin pohjautuvaa lähestymistapaa, jossa kiinnitetään huomiota yksilön hallussa oleviin resursseihin ja niiden käyttämiseen. Hyvä elämä merkitsee käytössä olevia resursseja ja resurssit puolestaan ovat tapoja tyydyttää tarpeita. (Korhonen & Niemelä 1998, 21.) Heikkilä ja Kautto (2002, 20) esittävät määriteltävissä olevat elinolot resursseina ja välineinä, joiden avulla yksilöt voivat ohjata omaa elämänkulkuaan. Resursseja ovat valta, vapaudet, rakkaus, ystävyys, asema, status, tieto, taito, jne. (Korhonen & Niemelä 1998, 21). Niitä voivat olla myös raha ja myönteiset ihmissuhteet, joiden avulla voi ostaa ruokaa ja vaatteita tai saada osakseen rakkautta. Kaikki resurssit

23 kuten esimerkiksi varallisuus tai terveys eivät ole yksilön valittavissa ja hankittavissa (Suominen, Vahtera & Uutela 1996, 87). Tarpeista ja resursseista liikkeelle lähtevää näkemystä voi tarkastella myös toisiaan täydentävinä, kuten esimerkiksi Allardt (1976) on tehnyt. Hyvinvointia voidaan lähestyä laajentaen sitä ihmisen toimintoihin ja ihmisen kykyyn toimia. Huolimatta siitä, että kahdella henkilöllä on samat tulot, voivat he toimintakykynsä puolesta erota toisistaan. Esimerkiksi toisella heistä voi olla jokin vamma ominaisuutena ja toinen on ns. terve. Sama tulotaso ei takaa samaa hyvinvointia. Kykenemättömyyteen heijastuu myös valintamahdollisuuksien puute. Esimerkiksi köyhien valintamahdollisuudet ovat niukemmat kuin rikkaiden. Yksilön hyvinvointiin tarvittavia elementtejä ovat valinnan vapaus ja henkilökohtaiset resurssit. (Hjerppe 2011, 218, 228.) Ymmärrys hyvinvoinnista voi paljastua vastakohtien avulla. Syrjäytymistä ja siihen sisältyviä ulottuvuuksia kuten esimerkiksi osallistumattomuutta, syrjäyttämistä ja ekskluusion käsitteitä on käytetty hyvinvointia jäsentävänä tekijänä (Niemelä 2006, 67 68; ks. myös Moisio 2008, 256-257). Beck (1995, 16) käyttää käsitettä riskiyhteiskunta, jolla hän viittaa vaurauden jakaantumisen lisäksi tarpeeseen tuoda esille riskien jakaantuminen ja kohtaaminen yksilöiden kesken. Suomalaisen hyvinvoinnin perustana on universaali periaate, joka viittaa siihen, että jokainen kansalainen on elämänkaarensa aikana osa asiakaskuntaa ja hyvinvointivaltion etuuksien piirissä (Julkunen 2001, 27). Universaalia periaatetta tukee perustuslain (731/1999, 19 ) kohta, jossa julkinen valta sitoutuu turvaamaan sosiaali- ja terveyspalvelut ja edistämään yksilöiden terveyttä. 3.2 Turvallisuus Turvallisuus voidaan kokea ihmisoikeutena, arvona ja tarpeena (Niemelä 1991, 8-10; Niemelä 2000b, 21 24). Turvallisuus on jokaisen yksilön perustuslaillinen ihmisoikeus (Perustuslaki 731/1999, 6-7 ). Tämä laki edellyttää jokaisen väestönosan turvallisuuden

24 ja turvattomuuden tekijöiden tiedostamista, ja velvoittaa toimenpiteiden käynnistämiseen siten, että jokaisen yksilön turvallisuustarpeet tyydytetään lain mukaisella tavalla. Turvallisuus voidaan tulkita arvoksi, jota yksilö tavoittelee ja jonka saavuttamisesta muodostuu tyydytyksen tunne (Pentti 2003, 17 18). Vastakkaisena ajatuksena turvattomuus voidaan nähdä tarpeentyydytyksen vajeena (vrt. Niemelä 1991, 8-11). Niemelä (2000b, 22, 29) toteaa turvallisuuden arvona viittaavan luotettavuuteen, levollisuuteen, ennustettavuuteen ja sisältyvän moraalisiin sekä eettisiin koodeihin. Pentti (2003,13) alleviivaa turvallisempaa olevan silloin, kun yhteisön tai yksilön tärkeinä pitämät arvot eivät ole uhattuna. Turvallisuus ja turvattomuus kulkevat punaisena lankana kaikilla elämänalueilla ja koskettavat joka hetki jokaista ihmistä kaikkialla (Niemelä 2000b, 25). Näiden käsitteiden läsnäolo ihmisen elämässä voi olla tiedostettua tai tiedostamatonta ja voi aiheuttaa ihmisten välillä yhdistäviä, erottavia, toivottuja ja pelättyjä reaktioita (Pentti 2003, 11). Niemelän (2000b, 23) mukaan turvallisuudesta voi muodostaa kuvaa inhimillistä elämää jäsentämällä. Turvallisuuden ja turvattomuuden käsitteiden merkityksen voi jakaa objektiiviseen, ulkoiseen ja subjektiiviseen, koettuun tilaan tai näiden väliseen suhteeseen (Niemelä 2000b, 21). Turvattomuus on subjektiivinen kokemus, jonka tausta kytkeytyy yhteiskunnan prosesseihin sekä muutosten seurauksiin, jotka osoittavat yksilöihin ryhmien välityksellä. Toisin sanoen turvattomuutta ja turvallisuutta voidaan lähestyä sekä yksilön että ryhmän tasolta. (Kainulainen 2000, 28.) Turvattomuus voidaan nähdä ylivoimaisen kohtaamisena, jonka suhteen koetaan voimattomuutta ja avuttomuutta. Syynä voi olla riittämättömät kyvyt tai ulkomaailman paineet (Lahikainen 2000, 69 70.) Yksilötasolla turvattomuus tulee esille pelkoina, psykosomaattisena oireiluna, alakuloisuutena ja surullisuutena. Turvallisuus puolestaan koetaan sisäisenä tasapainona. (Niemelä 2000b, 21.) Kuopion yliopistossa tehtiin Suomalainen turvallisuus -tutkimus, johon kerättiin 6784 haastattelua 13 85-vuotiailta ympäri Suomea vuosina 1992 1995 (Niemelä 2007, 170). Niemelän teoreettinen turvallisuuskehikko perustuu tästä aineistosta johdettuihin tulok-

25 siin. Kehikko antaa mahdollisuuden tarkastella turvallisuutta ihmislähtöisesti. (Niemelä & Lahikainen 2000.) Niemelän turvallisuuskehikon kuvion (Niemelä 2000b, 27) ytimessä on terveydellinen ihmiskäsitys, jonka alakäsitteitä ovat olemassaolo, itseturvallisuus ja toimintakyky. Tätä kiertää sosiaalinen turvallisuuskäsitys, johon liittyy perheen ja läheisten turvallisuus, asumisen ja asuinympäristön turvallisuus, työ ja työyhteisön turvallisuus, sekä koulun ja harrastustoiminnan turvallisuus. Ympyrää reunustaa neljä sektoria (ulottuvuutta), joista ensimmäinen on perinteinen valtiollinen turvallisuuskäsitys, joka kytkeytyy koskemattomuuteen ja vapauteen. Tähän ulottuvuuteen lasketaan kuuluvaksi kansallinen turvallisuus, johon liittyvät esimerkiksi maailman rauha ja sodat sekä valtion sisäinen rauha, johon sisältyy poikkeava käyttäytyminen ja rikollisuus. Tämä edustaa poliittista, perinteistä siivekettä. Toinen sektori kuvaa sosiaali- ja hyvinvointivaltiollista turvallisuuskehitystä, johon yhdistyvät esimerkiksi tasa-arvo ja selviytyminen. Sen alakäsitteinä ovat taloudellinen turvallisuus, johon voi sitoa esimerkiksi köyhyyden sekä toimeentulon. Toinen alakäsite on sosiaalipoliittinen turvallisuus, johon kiinnittyy esimerkiksi sosiaaliturva, palvelut, jne. Tämä siiveke esittää taloudellista, aineellista elementtiä. Kolmas sektori ilmentää kulttuurista, humanistista turvallisuutta, johon alakäsitteinä kuuluvat kulttuuriset arvot ja aatteet, joita ovat esimerkiksi välittämien tai välinpitämättömyys, sekä toisena alakäsitteenä tiedollinen turvallisuus ja varmuus, johon kytkeytyy esimerkiksi tiedonvälitys. Tämä siiveke edustaa henkistä, eettistä ulottuvuutta. Neljäs sektori koostuu modernista ekologisesta turvallisuuskäsityksestä, josta esimerkkinä voi mainita elinkelpoisuuden. Tämä osio sisältää ekologisen turvallisuuden ja rakennetun teknologisen infrastruktuurin turvallisuuden ja varmuuden. Tästä esimerkkeinä voivat olla liikenne tai teollisuus. Tämä siiveke luonnehtii teknisiä, moderneja näköaloja. (Niemelä 2000b, 25 32.) Tässä tutkimuksessa turvallisuutta, turvattomuutta ja näistä seuraavaa hyvinvointia tai pahoinvointia lähestytään romaniaikuisen subjektiivisesta näkökulmasta katsottuna. Saatuja tuloksia vertaan lopuksi aikaisempiin tutkimustuloksiin. 3.3 Romanien hyvinvointi ja turvallisuuskokemus

26 Romaniväestön kulttuurisilla tekijöillä on merkitystä ja vaikutus Von Wrightin (2001, 148) esille tuomaan ihmisen hyvään hyvinvoinnin kuvaajana (ks. sivu 27), kuten myös kaikkiin Allardtin (1976) esille ottamiin ulottuvuuksiin (kuvio 1). Yhteisyyssuhteet: olemalla romani ne säilyvät, mutta valtaväestön haasteet ovat läsnä. Luopumalla romanien yhtenäisyyssuhteista paineet valtaväestön keskuudessa lievenevät, mutta kasvavat oman yhteisön parissa. Elintaso: Romaneja kohtaan tunnetut stereotypiat ovat läsnä mm. asunnon- ja työnhaku- sekä koulutukseen pääsytilanteissa (vrt esim. Syrjä & Valtakari 2008, 81 83; Markkanen 2003, 239; Vähemmistövaltuutettu 2014, 32). Itsensä toteuttaminen: Romanien mahdollisuudet harrastaa ja toteuttaa itseään ovat rajattuja ja myös osittain riippuvaisia niistä asenteista ja oikeuksista, joita valtaväestö ylläpitää. Esimerkiksi ihmiseltä vaatii aivan erilaista jaksamista ja vahvuutta osallistua valtaväestön harrastustoimintaan, koska lisätaakkana hänen on aina ensin luotava luottamus ja uskottavuus ihmisenä, ennen kuin hän voi olla tasavertainen mukanaolija. Eli romanilta vaaditaan ihan tavalliseen harrastustoimintaankin osallistuttaessa KUVIO 1. Romanien hyvinvointi (Allard 1976) mukaillen. Romaniaikuisen arjen turvallisuus on vahvasti kytköksissä edellä mainittuihin hyvinvoinnin elementteihin, jotka puolestaan liittyvät yksilön mahdollisuuksiin toteuttaa omaa kulttuuriaan, tässä tapauksessa romanikulttuuria, yhteisönsä hyväksyttynä jäsenenä. Yksilön tulisi näin voida toteuttaa kulttuurista elämäntapaansa ollessaan samanaikaisesti osallisena myös ympäröivästä yhteiskunnasta, ilman kulttuuritaustasta johtuvia erityisiä haasteita. Tällä tavoin kaikkien niiden tekijöiden, jotka yhteiskunnassa luovat yksilölle vähemmistöön kuulumisen vuoksi erityisiä haasteita, voidaan katsoa heikentävän ja haastavan hänen yksilöllistä turvallisuuden tunnettaan ja sitä kautta hänen kokonaisvaltaista hyvinvointiaan. Freire (2005, 70, 80, 75 76, 91 97) esittää, että yksilö itse kykenee ajattelemaan ja ilmaisemaan dialogissa, minkälaisista asioista hänen elämänsä mielekkyys koostuu. Mielekkäiksi koettujen asioiden valinnanvapaus toteutuu täysipainoisesti silloin, kun yksilön on turvallista tuoda oma identiteettinsä näkyville. Romani joutuu identiteettiprosessinsa kannalta epäedullisen usein tekemään valintojaan suhteessa yhteiskunnan hyväksyntään pikemmin kuin itse kokemaansa asioiden mielekkyyteen. Statukseltaan heikomman vähemmistökulttuuriin kuuluvan yksilön mahdollisuus valita on tässä suhtees-

27 sa heikompi verrattuna valtaväestöön (vrt. Kiilakoski 2007, 71). Tästä näkökulmasta voidaan ajatella, että yksilön elämässä jo lähtökohtaisesti kuuluminen heikossa statusasemassa olevaan vähemmistökulttuuriin alkaa vaikuttaa jo syntymästä hänen kokemukseensa turvallisuudesta enemmän kuin ne yksilölliset elämänvalinnat, joihin hänellä on mahdollisuus henkilökohtaisesti vaikuttaa. Näitä etnisesti määräytyviä haasteita yksilö voi tosin omien valintojensa kautta pyrkiä vähentämään tai kasvattamaan, mutta niitä yksilö ei mitenkään saa kokonaan eliminoiduiksi. (vrt. Viljanen 1996, 146 147, 149.) Räikeimmillään tällaiset usein tietämättömyyteen perustuvat asenteet voivat esiintyä tilanteissa, joissa merkittävänä vallankäyttäjänä ovat valtaväestön edustajat ja toimenpiteiden kohteena vähemmistökulttuuriin kuuluvat. Esimerkiksi lastensuojelupalaverissa romanivanhempi tuo esille huolensa siitä, että pääväestön pariin sijoitettu lapsi menettää kulttuuriin kuuluvan sosiaalisen osaamisensa ja näin myös luonnollisen yhteyden lähisukulaisiinsa. Romaniyhteisöön ja -kulttuuriin kuulumaton sijaiskasvattaja toteaa, että hän kyllä ymmärtää asian merkityksen ja opettaa romanikulttuuria kyseessä olevalle romanilapselle. Paikalla olevan sosiaalityöntekijän näkökulmasta tämä on riittävä ja lastensuojelulain sisällön mukainen, koska hänen (sekä sijaisvanhemman) koulutukseen ja kokemukseen ei välttämättä kuulu tähän erityiskysymykseen liittyvää osaamista (esimerkki viittaa todelliseen tapahtumaan). Kulttuuriantropologiaan tai sosiaalipsykologiaan perehtymättömillä syntymävanhemmillakaan ei luonnollisesti tuossa tilanteessa ole minkäänlaisia mahdollisuuksia selittää vakuuttavasti, ettei kulttuuri ole vain älyllinen ja teoreettinen kokonaisuus, joka voidaan koulu- tai kasvatuspedagogisin keinoin siirtää lapsen omaksuttavaksi. (vrt. Liebkind 1998, 106-115; Liebkind 1994, 30). Turvallisuus tai turvattomuus on ihmisen ensimmäisiä kokemuksia vauvana (Giddens 1991, 36 42). Turvallisuus kehittyy vuorovaikutuksen tuloksena, kun taas riittämätön hoito tuottaa turvattomuutta. Kieli on läsnä molemmissa ulottuvuuksissa. Aikuisuudessa koettu turvattomuus selitetään usein kehitysnäkemyksen mukaisesti riittämättömän hoidon seuraukseksi. (Lahikainen 2000, 63 65, 74.) Väisänen (1994, 73) toteaa, että lapsuudessa esiintyvät perusturvallisuuteen kytkeytyvät asiat voivat olla turvattomuuden pohjana, ja Niemelä (2000a, 374 376) löytää yhteyden myös elämänvaiheiden ja sosioekonomisen aseman välillä.

28 Romanilapsen varhaislapsuuden kokemuksiin kuuluu vahvasti myös ympäröivän yhteiskunnan viestittämä asenne sekä hänen vanhempiaan ja läheisiään että häntä itseään kohtaan. Junkala ja Tawah (2009, 4) toteavat, että romanilasten säännöllisesti kokema syrjintä muodostuu normaaliksi arkipäivän vuorovaikutukseksi. Tästä näkökulmasta katsoen esimerkiksi, kun valtaväestöön kuuluva äiti käy lapsensa kanssa kaupassa ostoksilla, hän voi lähtökohtaisesti asennoitua tapahtumaan arkisena yllätyksettömänä aktina. Romanin tilanne on toinen: hänen on aina joko tietoisesti tai alitajuisesti hyväksyttävä se, että arkisessa kaupassakäyntitilanteessakin on mahdollista kohdata negatiivisia asenteita ja ennakkoluuloja jossain ilmenemismuodossa (vrt. Markkanen 2003, 172; Vähemmistövaltuutettu 2014, 18). Tällä tavoin romanilapsi on äitinsä mukana osallinen tästä ilmiöstä varhaislapsuudesta alkaen. Koska lasten kokemusmaailma on vahvasti kytköksissä heidän vanhempiensa ja kasvattajiensa kokemusmaailman kanssa, romanilapsen kaupassakäyntiinkin alkaa jo varhain liittyä ilmiöitä, joilla on merkitystä myös turvallisuuden tai turvattomuuden kokemukselle, joka puolestaan on kytköksissä minäkuvan ja maailmankuvan rakentumisprosessiin. Romanilapsi elää yhteisössään usein suojeltua lapsuutta, siksi päiväkotiin tai kouluun siirtyminen voidaan kokea kulttuurisokkina (Opetushallitus 2008, 34). Tänäkin päivänä turvattomuus voi näyttäytyä jo varhain romanilapsen arjessa päiväkoti- ja koulukiusaamisena (Markkanen 2003,116 117). Romanilapsen on vaikea kokea oma kulttuuritaustansa normaaliksi ja hyväksyttäväksi, sillä kouluinstituutio rakentuu valtakulttuurin arvojen ja normien perustalle. Romanilapsen identiteettiprosessi muuttuu haasteelliseksi, koska kaikki romaniuteen liittyvät ulottuvuudet kyseenalaistuvat ja myönteisen minäkuvan saavuttaminen vaikeutuu. Kun oman kulttuuriyhteisön tuoma turvallisuus pirstaloituu toistuvasti kosketuksissa valtakulttuurin instituutioihin siten, että lapsi omaksuu sen normaaliksi vuorovaikutukseksi, saattaa se nivoutua hallitsevaksi tekijäksi lapsen kokonaisvaltaiseen kasvamisprosessiin. (Junkala & Tawah 2009, 28-29, 32-33, 37.) Kun romanilapsi kasvaessaan saa enimmäkseen kielteistä palautetta omasta kulttuuristaan, seurauksena on, että romanilapsi saa niukasti myönteisiä aineksia oman identiteettiprosessinsa ravinnoksi. Vastuu myönteisen kulttuurisen rakennusaineksen tuottamisesta siirtyy kokonaan vanhemmille. Vanhemmat eivät ole useinkaan psykologeja tai terapeutteja vaan tavallisia, vähän koulutettuja vanhempia, jotka eivät ehkä aina ymmärrä sitä, miten lasta voisi tukea (Laiti 2011, 36).

29 Kielteisten asenteiden ja vuosisatojen syrjinnän kohteena eläminen on jättänyt koko romaniyhteisöön pysyvän jäljen. Tästä johtuen romani tarvitsee myönteisiä kokemuksia hyväksynnästä ja kulttuurinsa normaaliudesta, jotta hänen mielenterveytensä ja itsetuntonsa pysyisivät ehjinä. (Opetushallitus 2008, 14 15.) Negatiivisten, etniseen taustaansa liittyvien ilmiöiden kautta aikuisen romanin turvallisuuskokemuksessa on usein kulttuuritaustasta aiheutuva särö, jolla on merkitystä hänen kokemukselleen yhteiskunnallisesta osallisuudesta. Romaniaikuisten turvattomuus on julkisessa puheessa suurelta osin sivuutettu ja korvattu syrjäytyneisyyden käsitteellä, joka viittaa huonoon sosiaaliseen ja taloudelliseen asemaan, sekä yhteiskunnalliseen osaamattomuuteen, pikemminkin kuin syrjintään ja vähemmistökulttuurin asemaan liittyviin tekijöihin (Friman-Korpela 2011, 92 93). Turvallisuuden ja turvattomuuden kokemukset liittyvät identiteetin muotoutumiseen ja sen ylläpitämiseen yhtenä olemisen muotona ja kuvaavat yksilön maailmansuhdetta (Lahikainen 2000, 62, 86). Romanien näkökulmasta yhteiskunnassa vallitsee syrjäytymistä edistäviä tekijöitä, jotka vahvistavat ja ylläpitävät pelkoa siitä, että yhteiskunnan eri toimintoihin osallistuminen edellyttää oman identiteetin hylkäämistä romaneihin kohdistuvien ennakkoluulojen vuoksi. Edelleenkin realiteetti on se, että esimerkiksi perinteinen romaninaisen pukeutuminen voidaan kokea ja esittää esteeksi työelämään sijoittumiselle (Opetushallitus 2008, 15). Omakohtainen kokemukseni tästä liittyy päiväkotityöskentelyyn. Johtaja kertoi minulle, etten saisi pitää perinteistä pukuani, koska se vie liikaa tilaa. Luonnollisestikin annetulla perustelulla ei ollut mitään tekemistä tilan puutteen kanssa, vaan se oli kyseisen ihmisen henkilökohtainen uskomus, jonka asenteellisuus paljastui viimeistään siinä vaiheessa, kun päiväkotiryhmän vaihtamisen jälkeen toimintatilojen koolla tai käyttämälläni asusteella ei ollut mitään merkitystä, ja painopiste siirtyi osaamiseen ja ammattitaitoon, kuten muidenkin samassa asemassa olevien opiskelijoiden kanssa. Romaniväestön turvattomuus on sidoksissa siis sekä historiallisiin juuriin että yhteiskunnan aktuelleihin nykypäivän tilanteisiin, arvoihin, sekä annettuihin ja omaksuttuihin rooleihin. Tätä prosessia ylläpidetään ja tuotetaan jatkuvasti esimerkiksi mielikuvilla ja

30 puhetavoilla 2. Vainoamisen, syrjimisen ja kiusaamisen tuloksena romaneille on rakentunut uhrin sosiaalinen perimä ja kulttuurinen trauma. Uhrin rooli tuli esille myös romanilasten saduttamisessa (esim. Angersaari 2011). Yksilö luo tosin myös oman henkilökohtaisen elämäntarinansa, mutta romanien aseman ontologia kehittyy yhteiskunnallisten elämänkokemusten ja oman yksilöllisen tarinan välisestä dialogista (ks. Hänninen 2003, 24; Angersaari 2001, 2). Tässä mielessä yksilö ei siis synny ja tuota identiteettiään tyhjiössä, vaan on aina samanaikaisesti kaksisuuntaisessa prosessissa, eli hän on kulttuurinsa tuote ja tuottaja samanaikaisesti (Lehtonen 2000, 18; ks. myös Hall 1990, 225 226). Hännisen (2003, 11) mukaan tarinan tuottaminen tapahtuu tietyssä sosiaalisessa raamissa, ja tuotokseen otetaan aineksia aiemmasta perinteestä, eli näin tarinan tuottamisen ja kulttuurin välillä vallitsee yhteys. Tuote sisältää ajatuksen stereotypioista, joissa käytetään romanikulttuuria yhdenmukaistavana selityksenä kaikkiin yksilötasolla ilmeneviin negatiivisiksi koettuihin ilmiöihin, kuten esimerkiksi väittämiin, että romanit eivät käy töissä, ovat älykkyydeltään heikkoja ja heidän perhe-elämänsä on sekamelskainen. (Viljanen 2001, 132.) Yksilölliset ongelmat kulttuuristetaan todellisuuden kuviksi ja niiden avulla saatetaan luoda kollektiivinen identiteetti, jonka kautta yksilö nähdään ainoastaan tämän kuvitellun ryhmän edustajana (Pohjola 1993, 65). Romaniväestöön kuuluva yksilö ei välttämättä tunnista ollenkaan itseään näistä yleistyksistä. Kulttuuristen kysymysten rinnalle ja osittain niiden tilalle on saatettava kysymykset sosiaalisesta ja taloudellisesta eriarvoisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta suhteessa romanien asemaan sekä yksilö- että ryhmätasolla (vrt. Keskinen & Vuori 2012, 16). Työttömyyden ja köyhyyden selittäminen yksilön omaksi syyksi siten, että ne leimataan kulttuuritaustasta aiheutuviksi, piilottaa alleen ne rakenteelliset ja yhteiskunnalliset ongelmat, jotka vaikuttavat yksilön arjessa (vrt. Kiilakoski 2007, 63). 2 Kulttuurilla ei kuitenkaan selitetä romanikulttuurin myönteisiä ulottuvuuksia. Toisaalta pääväestön psyykkisiä tai sosiaalisia ongelmia ei selitetä kulttuurisilla tekijöillä. Esimerkiksi ei ole hyväksyttävä selitys väittää, että korkeat perheväkivaltatilastot johtuisivat suoraan suomalaisesta kulttuurista. Pääväestön kulttuuri heijastuu myös normina, johon vähemmistökulttuuria peilataan. Vertaamisen kautta muodostuu kuva pääväestön normista, normaalista, ja vähemmistön poikkeavuudesta. (Viljanen 2001, 136 137.) Pääväestöstä erot ilmaistaan yksilöllisesti, vähemmistöryhmästä kollektiivisesti (Lappalainen 2006, 12).

31 Suomen romaniväestön turvallisuuden ja turvattomuuden kokemukset ilmenevät sekä suhteessa suomalaiseen yhteiskuntaan, sen kaikkiin sosiaalisiin kategorioihin ja sosiaalisiin ryhmiin, että suhteessa yksilöiden omaan kulttuuriyhteisöön (Tajfel 1981, 256; Trus 2001, 183). Syrjintä ja rasismi eivät ole vain vähemmistöjen ongelma, mikä vaikuttaa ainoastaan niiden kohteena oleviin ryhmiin, vaan ne heijastuvat myös pääväestöön vääristämällä heidän käsityksiään olemassaolosta ja maailmankuvasta (Rantonen & Savolainen 2010, 27). Tällä on vääjäämättä merkitystä myös silloin, kun havaittuja ongelmia ja haasteita pyritään ratkaisemaan. Omaan kulttuuritaustaansa identifioituneet romaniyksilöt ovat helposti tunnistettavissa ulkoisen olemuksensa perusteella, halusivatpa he sitä tai eivät. Suku ja kulttuuri ovat edustaneet romaneille turvallisuutta, ja monia asioita käsitellään vieläkin suvun kesken. Tilanne on yksilön turvallisuuden tarpeen kannalta ristiriitainen. Samat tekijät, jotka alistavat hänet turvattomuutta tuottaville kokemuksille, ovat toisaalta samanaikaisesti myös ne tekijät, jotka vahvistavat hänen turvallisuuden tunnettaan, koska kielellisten ja kulttuuristen perinteiden kautta turvallisuutta ja turvattomuutta myös käsitellään ja työstetään. Tällaisen kulttuurisen tulkinnan avulla vähennetään yksilön ahdistusta ja muovataan se hallittavammaksi. (Lahikainen 2000, 73). Voidaan ajatella, että romanikulttuuriin kuuluva yhteisöllisyys saattaa olla läsnä juuri tähän tekijään liittyen voimakkaammin kuin pääväestön arjessa (vrt. Koivisto 2013,9,11). Esimerkiksi rakkaan ihmisen menetys ja suru koetaan vahvasti myös koko yhteisöä koskevana menetyksenä, koska tähän tapahtumaan sisältyy myös olemassa olevien sosiaalisten suhteiden arvo- ja asemarakenteiden menetys. Romaniyhteisössä on tyypillistä hyväksyä esimerkiksi tietty vanhempi luotettava ja kunnioitettu henkilö eräänlaiseksi neuvonantajaksi, jonka puoleen voi kääntyä koko yhteisöä koskevissa kysymyksissä. Huolimatta siitä, ettei tällä henkilöllä ole suoraa allekirjoitettua määräysvaltaa, niin asema kunnioitettuna ja luotettavana, yhteisön pidemmän ajan historiaa tuntevana henkilönä on ollut merkittävä neuvoineen ja ohjeistuksineen yhteisissä kysymyksissä. Tällaisen yksilön menetys aiheuttaa muutoksia yhteisöön ja selittää romanien tarvetta kokoontua yhteen sekä kuoleman lähestyessä, sen ajankohtana että jälkeen. Yhteydenpito ja avoin keskustelu luo turvallisuutta vaikean elämäntilanteen edessä. Tästä sosiaalisesta tarpeesta selittyy osittain myös pääväestöä usein kummastuttava ja toisaalta ihailtukin idea siitä, että romanin ollessa sairaalassa sinne pyyhältää useimmiten koko

32 laaja suku. Varsinkin kuolevan ihmisen lähellä on melkein koko ajan joku sukulaisista. Luonnollisen suremisen ja huolen lisäksi tiivis vuorovaikutus näissä tilanteissa perustuu myös tarpeeseen prosessoida sosiaalinen suhdeverkosto uudelleen. (Angersaari & Ruuskanen 2013.) Eli yhteenkuuluvaisuus omaan ryhmään antaa turvaa edellä kuvatussa tilanteessa, mutta samanaikaisesti joudutaan hyväksymään ja varautumaan myös niihin negatiivisiin ilmiöihin ja uhkiin, jotka kohdistuvat kaikkiin ryhmään kuuluviin yksilöihin, tässä tapauksessa esimerkiksi sairaalan henkilökunnan närkästykseen väenpaljoudesta. Toisena esimerkkinä todettakoon, että minun otsassani ei lue akateemisesti opiskellut, vaan minut kohdataan aina ensin romanina. Tällöin huomio kohdistuu etniseen erityislaatuisuuteeni. Tästä johtuen minun on ensin työstettävä tavalla tai toisella ne olettamukset, joita toisilla on koskien koko romaniväestöä. Position käsite alleviivaa diskurssien valtaa sanella ihmiselle tietty paikka (Jokinen & Juhila 1999, 68). Omaksuessani tietyn position, alan myös tarkastella tilannetta tämän position kautta, eli lähtökohtaisesti vuorovaikutukseeni romaniyhteisöön kuulumattomien kanssa liittyy sekä alitajuinen että usein myös tietoinen asenne eräänlaisesta puolustautumisen tarpeesta, jota on vaikea analysoida sinä hetkenä. Olemassa olevia stereotypioita ironisoidakseni koen, että romanina minulla on oltava eräänlainen henkinen puukko mukanani kohtaamisissa valtaväestön edustajien kanssa (vrt. Davies & Harré 1999, 34 35; Harré & Langenhove 1999, 1-2; Markkanen 2003, 182, 184).

33 4 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS 4.1 Tutkimuskysymys Tutkimuskysymyksenäni on, mitä turvallisuuteen ja turvattomuuteen liittyviä tekijöitä sisältyy romaniaikuisten kertomuksiin. Pyrin vastaamaan kysymykseen keräämällä narratiivista aineistoa eläytymismenetelmällä ja analysoimalla sitä Greimasin aktanttimallin avulla. 4.2 Narratiivinen lähestymistapa Englanninkielessä sana narrative viittaa tarinaan, joka voidaan johtaa verbistä narrate, mikä viittaa kertomiseen, selostamiseen ja paljastamiseen. Narratiivisuuden käsite on lähtöisin latinasta, jossa substantiivi narratio viittaa kertomukseen ja verbi narrare kertomiseen (Heikkinen 2001, 116.) Latinaan sana tuli sanskriitinkielen sanasta gna, joka tarkoittaa, että joku asiasta tietävä kertoo tietonsa (Heikkinen 2003, 185). Ihmiset ovat aikojen alusta asti kertoneet toisilleen tarinoita. Hänninen (2003, 37) lainaa osuvasti Rickhard Leakeyn ja Roger Lewinin (1978) arviota, että tarinoita on kerrottu metsästäjä-keräilijä yhteisöjen leirinuotioilla ja niiden avulla on jaettu tietoa, joka on auttanut selviytymään sen aikaisista haasteista. Narratiiviseksi tutkimukseksi voi nimittää kaikkea sellaista laadullista tutkimusta, jossa narratiivin, tarinan ja kertomuksen käsitteitä käytetään ymmärryksen ja jäsentämisen välineenä. Aineistona voivat olla puhutut ja kirjoitetut tarinat, ja niiden juonelliseen tuotokseen sisältyy alku, keskikohta ja loppu. (Hänninen 2003, 14 20; Heikkinen 2001, 121.) Ne sisältävät muun muassa jännitteitä, päämääriä, sosiaalisia suhteita ja esiintymisympäristöjä sekä toimijoiden positioita (Edwards 1997, 270). Yksilö luo identiteettiään ja kuvaa maailmasta, sekä löytää paikan omassa kulttuurissaan kertomisen avulla (Bruner 1996, 39 42). Nimenomaan romanikulttuuri on pitkään ollut kerrottua. Kertomisen voidaankin olettaa olevan helppo ja luonnollinen tapa tuottaa aineistoa. (Majaniemi & Viljanen 2008, 9.)

34 Heikkinen (2001, 116) erottaa kirjallisuustieteen piirtämän merkityksen mukaisesti kertomuksen yläkäsitteeksi ja tarinan alakäsitteeksi. Käytän tässä tutkimuksessa tarinaa, narratiivia ja kertomusta avarasti toistensa synonyymeinä. Narratiivisuus viittaa tutkimuksessani tutkimusaineiston luonteeseen, tietämisen prosessiin ja analyysitapaan (vrt. Heikkinen 2001, 121; Heikkinen 2003, 186 193). Tutkimusaineisto on tuotettu suullisesti tai kirjallisesti kerronnan muodossa. Aineisto edustaa ihmisten henkilökohtaisia näkemyksiä. Yhdessä aineiston tarkastelun kanssa on nostettava esiin myös puhujien positiot, sillä ne heijastuvat siihen, millaisen legitimiteetin, painoarvon, vaikuttavuuden ja vallan kielelliset panostukset saavat aikaan. Tutkittavillani ei ollut rakenteellisia valtasuhteita eikä aseman tuomaa vaikutusta, mikä olisi saattanut heijastua heidän tuotokseensa tietyllä sosiaalisella kentällä (vrt. Ilmonen 2015, 141). Romaniväestöön kuuluvan aikuisen toimijuutta määrittelee hänen asemansa suomalaisessa yhteiskunnassa ja romaniyhteisössä, ja yksilö määrittelee itseään suhteessa siihen, millaisia määrittelyjä hän ulkopuolelta saa osakseen. Lähestyn romaniaikuisten turvallisuutta ja turvattomuutta heidän kokemusmaailmastaan käsin. Tutkimuksen ontologinen luonne kohdentuu romaniväestöön kuuluvien yksilöiden kokemuksiin. Narratiivinen lähestymistapa viittaa siihen, että romaniväestöön kuuluvat aikuiset saavat kertoa ja kuvata ajatuksiaan sekä kokemuksiaan turvallisuudesta ja turvattomuudesta (ks. esim. Heikkinen 2001, 116). Tietämisen prosessi nojautuu kertomusten tuottamiseen ja välittyy niiden kautta. (Lahikainen 2000, 73) Tällöin kertomusten tietämyksellä on kytkös aikaan, paikkaan ja sosiaaliseen kenttään. (Heikkinen 2003, 186 188.) Eläytymismenetelmä oli luonnollinen valinta narratiivisen tutkimuksen toteuttamiseen yleisinhimillisesti tutusta aiheesta. Menetelmä antaa mahdollisuuden nähdä ihminen aktiivisena ja tietoisena toimijana, joka tuottaa oman elämänsä tapahtumia (Korhonen 1999, 59). Kehyskertomus tarjoaa tutkittaville mahdollisuuden kertoa omilla sanoillaan ja käsitteillään sekä valitsemallaan tavalla joko kirjoittaen tai kertoen (vrt. Kylmä & Juvakka 2007, 101). Minulla oli myös aiempaa kokemusta eläytymismenetelmän käyttökelpoisuudesta (vrt. Angersaari 2011).

35 4.3 Eläytymismenetelmä Eläytymismenetelmän lähtökohtana voidaan pitää Milgramin (1984) tottelevaiskokeiden herättämää pyrkimystä löytää menetelmä, joka olisi eettisesti suhteellisen ongelmaton, mutta jossa kyettäisiin säilyttämään kokeen logiikka ja ihmisarvo (Eskola 1991, 8-9, 10). Eläytymismenetelmän perusta on angloamerikkalaisessa alan kirjallisuudessa. Suomessa eläytymismenetelmää on käytetty vuodesta 1982 eteenpäin monissa tutkimuksissa. (Eskola 2001, 71.) Eläytymismenetelmää voidaan soveltaa kahdella tavalla: aktiivisella ja passiivisella. Ensimmäisessä edetään roolileikin tavoin, jossa henkilöille kerrotaan jonkin tilanteen perustekijät ja roolihahmot. Tämän kuvauksen perusteella tutkittavat eläytyvät tilanteeseen ja esittävät oman tulkintansa roolileikin avulla, jossa he itse tuottavat vuorosanansa, tilanteen kulun, jne. Toisessa tutkittavalle kerrotaan jokin tilanne, ja eläytyminen tapahtuu kirjoittamalla lyhyt tarina. Eläytymismenetelmässä aineistoa kerätään lyhyiden tarinoiden muodossa, joihin vastaajille on annettu valmiina lyhyt kehyskertomus eli orientaatio, jonka antamien mielikuvien pohjalta heidän tulee jatkaa tilannetta eteenpäin tai kuvata, mitä on tapahtunut ennen esitettyä tilannetta. (Eskola 1991, 5, 14; Eskola 1989, 416.) Tässä tutkimuksessa käytin eläytymismenetelmän passiivista soveltamistapaa, jossa vastaajat kertoivat, mitä oli tapahtunut ennen väitettyä tunnetta turvallisuudesta tai turvattomuudesta. Eläytymismenetelmä on nopea ja halpa tapa kerätä aineistoa. Se soveltuu monenlaisille ikäryhmille, eikä aineiston koon tarvitse olla suuri. Eläytymismenetelmällä tuotetut tarinat eivät ole varsinaisesti kuvauksia todellisuudesta, vaan mahdollisia tarinoita siitä, mitä eri asiat merkitsevät ja mikä saattaa toteutua. Keskeistä kehyskertomuksissa on variointi ja sen vaikutuksen selvittäminen. Yleensä kehyskertomuksia on kahdesta neljään. Kertomukset eroavat toisistaan yhden seikan perusteella muun osan pysyessä muuttumattomana. (Eskola 2001, 69 70, 72 73, 78; Eskola & Suoranta 1998, 111 113, 117; Eskola 1991, 11, 15, 16.) Tällöin käytetään hyödyksi kokeellisen ajattelun logiikkaa muuttamalla yhden tekijän osalta kokonaisuutta, kun muut kehyskertomuksen osat pysyvät vakiona (Eskola 1989, 416).

36 Eläytymismenetelmä haastaa tutkijan aktiiviseen teoreettiseen työhön, sillä se ei tarjoa valmiita ratkaisuja tai kaavoja, mutta se soveltuu myös käytännönläheisiin tutkimuksiin (Eskola 2001, 78). Eläytymismenetelmä tarjoaa vastaajalle myös tilaisuuden harkintaan ja vastaamiseen laajemmin kuin perinteisissä kyselylomakkeissa (Eskola 1997, 5, 28 29), jolloin ihmisen aktiivinen ajattelu, kieli sekä pohdinta pääsevät nousemaan selkeästi esille (Eskola 1991, 8). Samalla se vähentää tutkijan omien käsitysten vaikutusta aineistoon. Eläytymismenetelmässä tutkija toisaalta luo kehyskertomuksen rajat, mutta rajat eivät ole yhtä sitovia kuin strukturoidussa kyselylomakkeessa. Kyselylomakkeessa tutkija keksii kysymykset ja vastausvaihtoehdot, mikä antaa hänelle suuremman osuuden vaikuttaa tutkittavien vastauksiin. (vrt. Eskola 1989, 418 419.) Eläytymismenetelmän kehyskertomus saattaa olla fiktiivinen tai todellisuuteen pohjautuva, mutta tutkittavat eivät ole sen luomiseen osallistuneet (Korhonen 1999, 69). Käytin tässä tutkimuksessa seuraavaa kahta versiota kehyskertomuksista: A "Eräänä iltana nukkumaan mennessä, hän mietti päivän tapahtumia ja hänelle syntyi tunne, että hänen elämänsä on hyvin turvallista. Mitä sellaista päivän mittaan oli tapahtunut, josta tämä tunne syntyi?" B. "Eräänä iltana nukkumaan mennessä, hän mietti päivän tapahtumia ja hänelle syntyi tunne, että hänen elämänsä on hyvin turvatonta. Mitä sellaista päivän mittaan oli tapahtunut, josta tämä tunne syntyi?" Kehyskertomuksissa käytin yksilön kolmatta persoonaa, joka antoi vastaajalle vapauden samaistua naisen tai miehen sukupuolirooliin. Tarina mahdollisti oman roolin oton ohella eläytymisen toisen henkilön rooliin. Kehyskertomus sijoittuu yksilön elämässä yhteen päivään, mutta yhden päivän voi ajatella olevan läpileikkaus ihmisen elämässä. Eläytymismenetelmä tarjoaa vastaajalle mahdollisuuden käyttää mielikuvitustaan ja ajatteluaan. Se ei tuota niinkään tosiasioita, vaan merkkejä, vihjeitä, käsityksiä ja tunteita. (Eskola 1989, 419, 421.) Eläytymismenetelmää onkin verrattu unien tulkintaan (Eskola 1991, 9; Korhonen 1999, 60).

37 Eskola (2001, 74) mainitsee yhtä kehyskertomusversiota kohden 15 20 vastauksen olevan sopiva määrä, mistä eteenpäin vastaukset alkavat toistaa itseään saturaation eli kyllääntymisen ajatuksen mukaan. Kyllääntymiseen vetoaminen ei käy kaikkeen laadulliseen tutkimukseen, vaan kysymys on siitä, etsiikö aineistosta samanlaisuutta, teemojen toistoa vai erilaisuutta. Erilaisuutta etsittäessä kyllääntymiseen eli saturaatioon vetoaminen olisi ongelmallista. (Tuomi & Sarajärvi 2002, 90 92.) Tutkimuksissa vastausten määrä suhteessa kyllääntymiseen on arvioitava tapauskohtaisesti (Kylmä & Juvakka 2007, 27). Tämän kokoisesta aineistosta (27 vastausta) on kyllääntymisen kautta mahdollista löytää samankaltaisia teemoja, mutta myös erilaisuutta (Ks. luku 5). Tutkimusaineiston avulla kykenen vastaamaan tutkimuskysymykseen, joka taas heijastuu aineiston riittävyyteen (Ronkainen, Pehkonen, Lindblom- Ylänne, Paavilainen 2011, 117). Eskola (1989, 420) mainitsee eläytymismenetelmän poikkeavan muista, perinteisemmistä menetelmistä liittyen aineiston edustavuuteen ja yleistettävyyteen: eläytymismenetelmässä jopa 10 15 kertomusta kykenee nostamaan esille teoreettisen kuvion. Hirsjärvi, Remes ja Sajavaara (2001, 169) alleviivaavat kriittisesti tutkijan oppineisuutta kriteerinä sille, kuinka hän kykenee löytämään uusia näkökulmia. Uusia käsityksiä ei saada nostettua esiin aineiston määrää kasvattamalla, vaan erilaisilla kehyskertomuksilla (Tuorila & Koistinen 2010, 17). Tuotokset voidaan tutkittavan oman valinnan mukaisesti joko tuottaa kirjallisesti tai suullisesti itse kertoen, jolloin tutkija kirjaa vastauksen ylös. Kirjallisen aineiston pituus tai suullisesti tuotetun aineiston määrä on tutkittavan itsensä päätettävissä. Ne voidaan tuottaa kasvokkain samassa tilassa tai sähköpostin tai puhelimen avulla tutkittavan itse valitsemana ajankohtana. Toisin sanoen hyödynsin aineistonkeruussa luovasti tutkittavan toivomuksia valita hänelle luontevin tapa osallistua. 4.4 Aineiston kuvaus ja keruu Keräsin aineiston eläytymismenetelmällä syksystä 2013 tammikuuhun 2014. Keräsin jokaiselta tutkittavalta (yhtä lukuun ottamatta) kaksi aineistoa, joissa hän käsittelee sekä turvattomuutta että turvallisuutta. Pyrin etsimään eroavaisuuksia ja samanlaisuuksia näiden kahden aineiston väliltä. Eläytymismenetelmässä tutkija kirjoittaa tarinan alun ja tutkittava täydentää sen loppuun saakka (Saaranen-Kauppinen, Rovio, Wallin & Eskola

38 2011, 19). Tutkittava voi valita, kertooko tarinan ja minä kirjaan sen ylös, vai haluaako hän kirjoittaa sen itse. Analysoin aineistoa narratiivisella työotteella Greimasin aktanttimallia hyödyntäen. Tutkimusjoukon valinnassa noudatan lumipallo-otantaa (snowball sampling), jonka ideana on se, että ensimmäinen henkilö johdattaa tutkijan toisen tutkittavan luokse. Etenen tutkittavasta toiseen sitä mukaa, kun tutkittava esittelee minulle uuden ehdokkaan. (vrt. Tuomi & Sarajärvi 2002, 88; Hirsjärvi & Hurme 2001, 58-60.) Satunnaiset tekijät heijastuivat etenemisessä tutkittavasta toiseen. Eräs tutkittavista ehdotti kahta henkilöä seuraaviksi tutkittaviksi ja nämä kaksi lupautuivat eli käytännössä vähän aikaa oli kaksi erillistä etenemisjonoa, jotka yhdistyivät tutkimuksen eräässä vaiheessa, kun yksi ehdotetuista henkilöistä kieltäytyi työkiireisiinsä vedoten tutkimukseen osallistumisesta ja jäljelle jäi toinen etenemistapa. Kerättyäni 14 tutkittavan aineiston minulle ehdotettiin yhden henkilön sijasta kokonaista ryhmää, jossa 13 henkilöä oli kokoontunut yhteen paikkaan. Yksi heistä valitsi mahdollisuuden tuottaa tarinansa kertomalla, ja kaksi halusi tuottaa oman tuotoksensa yhdessä. Kaksi ryhmässä kirjoittavaa tuotti yhtenäisen tarinan, joka kuvasi heidän mukaansa kokonaisuutena sekä turvallisuutta että turvattomuutta. Yhtä vaille kaikki ovat kertoneet sekä turvallisuus- että turvattomuuskertomuksen. Toisin sanoen yksi vastaajista tuotti pelkästään turvallisuuskertomuksen ja turvattomuuskertomus jäi tuottamatta, joten turvattomuuskertomuksia on 26. Eskolan (1991, 17) mukaan suotuisin tilanne vastaamiselle onkin jonkin ryhmän kokoontuminen. Tutkimusaineistoni muodostuu ympäri Suomea asuvien romaniväestöön kuuluvien ihmisten kertomuksista Oulusta Helsinkiin lukuun ottamatta Länsi-Suomea. Puhelimen ja sähköpostin käyttö mahdollisti tutkimuksen ulottamisen oman asuinkuntani ulkopuolelle. Oma asuinkuntani tai matkustuksen kustannukset eivät siis muodostuneet varsinaisiksi kriteereiksi tutkimukseen osallistumiselle. Tutkin suomalaista romaniväestöä. Olen siis ennakkoon rajannut pois muut suomalaiset väestönosat ja ulkomaalaiset romanit. Hylkäsin tietoisesti alusta lähtien myös vertailevan lähestymistavan eri väestöryhmien välillä, koska katson, että romanien tuotokset ovat hyviä sellaisenaan. Vaarana voisi olla se, että vertailu asettaisi pääväestön asemaan, johon vähemmistön tuotoksia peilat-

39 taisiin. Tällöin myös vallan elementti olisi läsnä. Huolimatta tästä, vertaan tutkimustuloksia aikaisempaan tutkimukseen tutkimukseni loppupuolella. Tutkimusaineistoani rajaa tutkittavien tekemä valinta siitä, kenen he olettavat olevan aikuinen. Toisin sanoen, kun pyydän tutkittavan ehdottamaan seuraavaa aikuista henkilöä tutkimukseen, hän tekee valintansa tuloksena näkyväksi myös sen, ketä hän pitää ns. aikuisena. Valitsin aineistonkeruumenetelmäksi eläytymismenetelmän, koska merkityksiä tutkittaessa, miten yksilöt hahmottavat erityyppisiä asioita, tulee aineistona olla heidän itsensä omin sanoin tuottamaa tekstiä tai puhetta. Strukturoitu kysely- ja haastatteluaineisto ei voi tarjota vastausta sille, mitä merkityksiä yksilöt antavat esimerkiksi turvallisuudesta ja turvattomuudesta. (Alasuutari 1999, 83.) Keräsin yhteensä 27 henkilön tuottamat kertomukset elokuusta 2013 tammikuuhun 2014. Yksi tutkittava tuotti kaksi tarinaa, joiden aloituksessa varioidaan yhtä tekijää. Yhteensä aineistosta muodostui noin 8 liuskaa tekstiä, rivivälillä 1 Tutkittavien ikäjakautuma oli 19 50 vuotta, ja naisia oli 21 ja miehiä 6. He tulivat hyvin erilaisista elämäntilanteista. Tutkittavat suhtautuivat myönteisesti tutkimukseen. Kerroin heille aluksi siitä, mistä tutkimuksessa on kyse ja millainen heidän asemansa oli siinä eli toisin sanoen heidän nimensä eivät tulisi julkiseen tietoon. Tutkimusta varten kysyin heidän suostumustaan siihen suullisesti. Muutamat innostuivat tutkimuksesta niin, että olisivat halunneet toimia aineiston kerääjinä. Halusin kuitenkin pitää itse yhteyden jokaiseen tarinan kirjoittajaan, joten tästä avunannosta kieltäydyin. Itselläni ei ollut tietoista ennakko-oletusta tarinoiden sisällöstä. Eskolan ja Suorannan (2005, 19 20) mukaan laadullisessa tutkimuksessa on mahdollista lähteä liikkeelle ilman runsaita ennakkomääritelmiä. Tutkijan etiikkaani koeteltiin tutkimusaineiston keruuprosessissa, kun tutkittava pyysi varmennusta sille, oliko tuotettu tarina hyvä ja sellainen kuin tutkijana olisin halunnut. Pyrin vakuuttamaan jokaiselle, että heidän tuotoksensa olivat hyviä, enkä arvioi kirjoituksista kirjoitusvirheitä. Tietoisesti pyrin ohjaamaan mahdollisimman niukkasanaisesti tarinan tuottamista, jotten olisi omilla äänenpainoillani, ilmeilläni tai muulla tavalla vaikuttanut tuotokseen. Eskolan ja Suorannan

40 (1996, 11) mukaan laadulliselle tutkimukselle tavallista on se, että vastaajat ovat saaneet tuottaa aineistonsa tutkijan suuremmalti estämättä aineistonkeräystilannetta. Tutkittavat saivat tuottaa tuotoksensa itsevalitsemallaan tavalla, vaikkakin elämän realiteetit vaikuttivat tuottamisen tapaan. Muutamilla tutkittavilla sidos kiireiseen arkeen vaikutti tuotoksen tuottamisen valintaan. Joillekin luonnollinen tapa oli kertoa ja he halusivat minun kirjaavan sen ylös paperille puhelimen välityksellä tai kasvokkain. Toiset halusivat kirjoittaa itse ja lähettää sen minulle sähköpostitse. Tutkittavista kaksi ja suuremman ryhmän 13 henkilöä kirjoittivat tuotoksensa minun läsnä ollessani paperille, jolloin pystyin havainnoimaan tutkittavien ilmeitä ja asentoa kirjoituksen aikana. Näitä havaintoja käytin avukseni kontrolloidakseni omaa vaikutustani tutkittaviin mahdollisilla äänenpainoilla ja sanavalinnoilla ohjaustilanteessa. Aikaa vastaamiseen kului keskimäärin 10 25 minuuttia. Tutkimustuotos herätti usein varsinaisen kirjoittamisen jälkeen keskustelua minun ja tutkittavan välille. Monet halusivat keskustella kanssani tutkimuksen herättämistä tunteista ja ajatuksista. Olin pikemminkin kuuntelijan roolissa, eivätkä he odottaneet minun olevan terapeutin roolissa. Itselleni jäi kohtaamisista myönteinen tunne. Eräs tutkittavista totesi, että olipa hyödyllistä pohtia näitä kysymyksiä oman elämänsä kannalta. Usein myös tutkittavat totesivat oikeasti elämänsä olevan juuri niin kuin oli kertonut. 4.5 Aineiston analysointi 4.5.1 Aineiston tarkastelua Heikkinen (2001, 122) esittää, että kerrontana tuotetun aineiston jatkoanalysointi edellyttää aina tulkintaa. Narratiivinen aineistoa voidaan käsitellä muun muassa narratiiveja analysoimalla. Siinä painopiste kiinnittyy kertomusten jaotteluun erillisiin luokkiin esimerkiksi tapaustyyppien kautta. (Heikkinen 2003, 191.) Tutkimuksessani analysoin kertomuksia ja etsin niistä suhdeluokkia.

41 Silmäillen aineiston saattoi jakaa rakenteellisesti kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa olivat tekstit, jotka oli tuotettu kertomuksen muotoon. Näille ominaista oli se, että ne sisälsivät useampia juonellisia virkkeitä. Toisessa osassa olivat tekstit, joissa vastaaja oli luetellut tärkeimpinä kokemansa asiat listana, muutamalla virkkeellä. Päädyin kuitenkin olemaan jaottelematta aineistoa tällä perusteella, koska se ei olisi tuonut esiin oleellista tietoa tutkimuskysymyksen kannalta. Kehyskertomusten variointi tarjosi ensimmäisen luonnollisen luokittelukeinon tarkastella kertomuksia tutkimuskysymyksen teeman eli turvallisuuden ja turvattomuuden mukaan (ks. liitteet 1 ja 2). Tämän jaottelun lisäksi tarvitsin lisää luokitteluperusteita, jotta rikas aineisto tulisi parhaiten hyödynnetyksi. Tähän analyysimenetelmä tarjosi toisen luontevan tavan. 4.5.2 Analyysimenetelmä Eläytymismenetelmällä kerättyä aineistoa voi analysoida monin tavoin (Eskola 1998, 82, 130 144; Eskola 1991). Sosiaalista todellisuutta voidaan ilmentää kulttuurisia aineistoja analysoiden, mutta tähän vaaditaan käsitteellisiä välineitä. Algirdas Julien Greimasin muokkaama semioottinen käsitteistö asettaa helposti hahmottuvia tulkinnan välineitä, kun kohteena oleva todellisuus sisältää kielellisiä ilmaisuja. (Sulkunen 1997, 6, 35.) Hän loi aktanttimallin, jota pidetään narratiivisen kieliopin peruskaavana (Korhonen & Oksanen 1997, 56 57; vrt. myös Sulkunen 1998, 163). Se nostaa esille kaikissa kertomuksissa toistuvasti esiintyviä suhdeluokkia (Greimas 1980, 205 206). Toisaalta Alasuutari (1994, 118) arvostelee Greimasin aktanttimallia raamiksi, johon kirjoitettu tai puhuttu aineistokokonaisuus pannaan väkisin. Päätin kuitenkin valita analyysimenetelmäksi Greimasin mallin, koska se antaa selkeät välineet poimia kertomuksista ydinasiat. Juuri kielellisesti ilmaistun todellisuuden, kuten kertomusten, tulkintaan Greimasin aktanttimalli tarjoaa havainnollisia ja selkeitä välineitä jopa niin, että sen on sanottu selkiinnyttävän muun muassa narratiivisia kertomuksia paremmin kuin muut lähestymistavat. Aktanttimallia kuvataan myös loogisena tulkinnan välineenä. (Sulkunen 1997, 35; ks. myös Ronkainen, Pehkonen, Lindbom- Ylänne & Paavilainen 2011, 26-27.) Lisäksi aktanttimallia on menestyksellisesti sovel-

42 lettu eri tieteenalojen tutkimuksissa, kuten liiketaloudessa (esim. Cooren & Fairhurst 2003), yhteiskuntatieteissä (esim. Aro 1999; Loikkanen 2010) ja terveystieteissä (esim. Löyttyniemi 2004) sekä kasvatustieteessä (esim. Pikkarainen 2004). Greimasia on myös sovellettu Tarastin (esim. 1994) musiikkia ja Salosaaren (esim.1989) teatterin semiotiikkaa havainnoivissa tutkimuksissa. Aktanttimalli rakentuu lähettäjän ja vastaanottajan, vastakohtaparien subjektin ja objektin sekä auttajan ja vastustajan välisille suhteille. Keskuksessa on subjektin ja objektin suhde, jota ympäröimässä ovat muut aktantit. Subjekti on joku, joka suorittaa toiminnan ja objekti puolestaan joku tai jokin, joka on toiminnan kohteena. Tälle suhteelle ominaista on halu. (Greimas 1980, 197, 200 206.) eli myös niiden toiminta suhteessa toisiinsa kohoaa esille. Mallissa lähettäjä toimii subjektin tavoittelun motivoijana ja kertoo toiminnan arvopäämäärät. Auttaja vahvistaa, tukee ja helpottaa tavoitteen saavuttamista, kun taas vastasubjekti pyrkii asettumaan vastahankaan ja estää saavuttamasta tavoitetilaan pääsyä. Toiminnan lopussa vastaanottaja antaa toiminnan onnistumisesta palkinnon tai rankaisun osallisille. Aktanttina voivat olla elollisten lisäksi elottomat objektit tai abstraktit kuten terveys, liikeyritys, luonnonvoima tai kone. Niille on ominaista, että niiden väliset suhteet kehittyvät ja elävät kertomuksen edetessä. (Korhonen & Oksanen 1997, 57, 61 62; Pikkarainen 2004, 113.) Greimas loi modaliteetteja, jotka viittaavat niihin tapoihin, joiden avulla kertoja voi värittää puhettaan erilaisilla peloillaan, toiveillaan jne. Perusmodaliteetteja ovat oleminen ja tekeminen ja muita tahtominen, tietäminen, voiminen, täytyminen ja uskominen. (Tarasti 1996, 33.) Mykkänen (2010, 44) esittää modalisuudessa viitattavan asiantilan todenmukaisuuteen tai toteuttamismahdollisuuksien koskeviin arvioihin, joita yksilö kielellisesti tuo esille. Modaliteetit voidaan jakaa kahteen ryhmään. Ensimmäinen on enonsiatiivinen, ja sen avulla voidaan tarkastella lausumien uskottavuutta. Toista nimitetään toiminnalliseksi eli pragmaattiseksi modaliteetiksi, jolloin subjekti tulee esille haluavana, tahtovana ja osaavana. (Sulkunen & Törrönen 1997, 72 89; Mykkänen 2010,44 45.)

43 KUVIO 2. Greimasin aktanttimalli (Korhonen & Oksanen 1997, 57). Yksinkertaistin mallia etsimällä kertomuksista ainoastaan subjektin, objektin, auttajan ja vastustajan (kuvio 2). Tein tämän siksi, koska kaikista kertomuksista ei löytynyt yhtä selkeää vasta-subjektia, lähettäjää tai vastaanottajaa. En myöskään halunnut väkisin mahduttaa yllä mainittuja aktantteja kertomusten tulkintaan (vrt. Alasuutari 1994, 118). Se olisi kasvattanut virhetulkinnan mahdollisuutta. Keskittyminen yksinkertaistettuun malliin auttoi minua myös kohdistamaan huomioni olennaiseen ainekseen kertomuksissa. Käytän mukailtua mallia turvallisuuskertomuksissa sellaisenaan, kun taas turvattomuuskertomuksissa Greimasin teoriassa mainittu halu ei ohjaa subjektin toimintaa suhteessa objektiin, vaan eläytymiskertomuksen alku. Huomasin tutkimukseni loppupuolella, ettei Greimasin yksinkertaistettu mallini toimi rajoitetusti tilanteessa, jossa halu ei ohjannut yksilön aktiivista toimintaa, vaan ulkopuolelta annettu tavoite. Esimerkiksi yksilöt eivät aktiivisesti tavoittele ensisijaisesti turvattomuutta, vaan kertomuksissa he pyrkivät saavuttamaan turvallisuutta, joka jää toteutumatta. Sain tutkimuskysymykseeni vastauksia analysoimalla aineistoa yksinkertaistetun Greimasin aktanttimallin avulla (kuvio 3).

KUVIO 3. Tässä tutkimuksessa käytetty, yksinkertaistettu Greimasin aktanttimalli. 44

45 4.6 Yhteenveto tutkimuksen lähtökohdista ja toteutuksesta KUVIO 4. Tiedonmuodostuksen kuvaus tutkimuksessa mukaillen Ylä-Outinen 2012, 39. Tavoittelen tietoa romaniaikuisten turvallisuudesta ja turvattomuudesta, jota jokainen voi hyödyntää käytännössä räätälöiden sen omia tiedon tarpeita vastaavaksi. Tietoa saadaan suoraan arjen asiantuntijoilta eli romaniaikuisilta itseltään. Käytän apuna aikaisempaa tietoa käsitteitä ja teorioita. Ajatusmallina minulla on fenologis-hermeneuttinen ajatusmalli, jonka avulla pyrin ymmärtämään ilmiön sisäistä olemusta ja suhdetta ympäröivään alueeseen. Tutkimus on laadullista tutkimusta ja tutkimusotteena on narratiivinen lähestymistapa. Aineiston keruumenetelmä on eläytymismenetelmä, johon liittyy kaksi erilaista kehyskertomusta, joita tutkittava vapaasti jatkaa omien halujensa ja ko-

46 kemuksiensa mukaisesti. Tutkimus on aineistolähtöinen. Analyysimenetelmänä käytän Greimasin aktanttimallia, jonka avulla saatu tietoa on kuvausta romaniaikuisten turvallisuutta ja turvattomuutta edistävistä ja haittaavista tekijöistä. Saadulla tiedolla pyrin hahmottamaan romaniaikuisten turvallisuus ja turvattomuuden kokonaisuutta. Tiedonmuodostumiseni eteni (kuvio 4) mukaan. Tutkimusprosessissani voi nähdä viitteitä romaniaikuisten turvallisuuden ja turvattomuuden kokemuksista elettynä (fenologishermeneuttinen), kerrottuna (narratiivinen) ja tulkittuna (kuvaus) (vrt. Pohjola 1994, 25). 4.7 Tutkimuksen eettisiä kysymyksiä Eettiset periaatteet koskettavat tutkimuksen jokaista vaihetta, alusta julkaisuun saakka (Pölkki 2008, 174). Tutkimusprosessin lisäksi etiikan tarkastelu ulottuu tutkijaan itseensä ja tutkittaviin (Tuomi & Sarajärvi 2002, 128 130; ks. myös Kuula 2013, 21). Narratiivisessa lähestymistavassa se edellyttää jatkuvaa eettisten kysymysten reflektiota käytännön ratkaisujen ja valintojen suhteen (Hänninen 2003, 34). Eettistä päätöksentekoa voi kutsua prosessiksi, jossa on neljä vaihetta. Näitä vaiheita ovat eettisten kysymysten olemassaolon tunnistaminen, havaittuihin kysymyksiin vastaaminen, sekä ratkaisu, johon tutkija sitoutuu, ja ratkaisun eettisen lujuuden pohdinta. (Clarkeburn & Mustajoki 2007, 26 28.) Jo tutkimusaiheen valinta on eettinen päätös eli kysymykset, miksi tutkimukseen lähdetään ja kenen ehdoilla tutkimusaihe otetaan käyttöön. Valinnassa tulisi ottaa huomioon yhteiskunnallinen merkittävyys. (Hirsjärvi, Remes & Saravaara 2009, 24-25.) Tutkimustiedon niukkuus romaniväestön osalta tämän aihepiirin tiimoilta oli eräs oleellinen syy, joka heijastui tutkimusaihepiirin valintaan. Aikaisemman tutkimustiedon vähäisyys vaikuttaa lisäävästi myös tutkimukseni merkittävyyteen. Aihe on lisäksi ajankohtainen, sillä romanien hyvinvointiin on alettu kiinnittämään lisääntyvää huomiota (ks. esim. Weiste-Paakkanen, Martelin, Koponen, Koskinen & Linnanmäki 2014). Aihe soveltuu myös tiedekuntani tutkimusprofiiliin (vrt. Clarkeburn & Mustajoki 2007, 53), sillä 1990-luvulla tehty laaja Suomalainen turvattomuus -tutkimus toteutettiin Kuopion yliopistossa (Niemelä 2007, 170; Niemelä, Kainulainen, Laitinen, Pääkkönen, Rusanen, Ryynänen, Widgren, Vornanen, Väisänen & Ylinen 1997). Tutkimusaiheen valintaa voi

47 lähestyä pitämällä tarkastelun kriteerinä vaikuttavuutta (Clarkeburn & Mustajoki 2007, 54). Tutkimukseni tulosten pohjalta yhteiskunta saa palvelujen ja yhdenvertaisuuden kehittämiseen aineksia. Aiheen valintaa voi lähestyä myös globaalin oikeudenmukaisuuden näkökulmasta (Clarkeburn & Mustajoki 2007, 54), jolloin aihevalinnat usein saattavat määräytyä pääväestön tarpeiden mukaisesti, ja vähemmistön omat tutkimustarpeet ja näkökulmat jäävät niukemmalle huomiolle. Tässä tutkimuksessa olen pyrkinyt huomioimaan vähemmistön näkökulmia. Tutkimusetiikkaan vaikuttaa myös vaatimus, ettei tutkittavia tunnisteta (vrt. Alasuutari 2005, 20). En käytä tutkimuksessa tutkittavien nimiä tai kerro heidän mainitsemiaan paikkakuntia, vaan korvasin paikannimet XXX-merkinnällä, jotta he eivät olisi tunnistettavissa tutkimuksen tekstistä. Anonymiteetin suojaamiseksi merkitsin tunnisteiden eli numeroinnin ja kirjaimien avulla koko aineistosta (ks. liite 1 ja 2). Huolimatta tutkittavien nimien ja paikkojen poistamisesta, yksittäinen tutkittava saattaa silti olla tunnistettavissa pienessä yhteisössä kirjoituksen lainauksien perusteella. Pyrin olemaan lainauksissa varovainen, jotta ne eivät ilmaisisi tutkittavien identiteettiä. Annoin tutkittaville lupauksen aineiston käyttämisestä ainoastaan omaan tutkimukseeni, ja säilyttämisestä sovimme, että tuhoan sen tutkimuksen jälkeen koneeltani ja papereina. Ihmisiin suuntautuvassa tutkimuksessa tulee tuoda esille, miten henkilöiden suostumus hankitaan, millaista tietoa heille tarjotaan ja millaisia riskejä heidän osallistumiseensa liittyy (Hirsjärvi ym. 2009, 25). Tutkimukseen osallistuminen oli vapaaehtoista. Kysyin tutkittavilta suullisen luvan tutkimukseen käytettävästä aineistosta. Lupa ei ole paikallaan pysyvä vaan pikemminkin jatkuva prosessi, jolloin tutkittavat voivat kieltäytyä tutkimuksesta kokonaan niin halutessaan tai itse tuottamansa aineiston osalta kieltää sen käyttämisen tutkimusprosessin missä vaiheessa tahansa (Vehviläinen-Julkunen 1997, 30; Rauhala & Virokangas 2011, 251). Tällä tavalla varmistin heidän itsemääräämisoikeutensa. Kerroin heille osallistumisen vapaaehtoisuuden lisäksi tutkimuksen tavoitteesta, aineistonkeruumenetelmästä ja käyttötarkoituksesta (vrt. Kuula 2013, 99, 102 105). Hirsjärvi ym. (2001, 27) sekä Denzin ja Giardina (2007, 22) mainitsevat, että suostumus viittaa siihen, että tutkittava ymmärtää hänelle tarjotun informaation ja on pätevä tekemään arviointeja. Tutkittavina oli aikuisia, joten heidän voisi olettaa ymmärtävän saatu informaatio. Olin aineistonkeruutilanteessa ryhmän kanssa itse paikan päällä, jolloin he

48 pystyivät tekemään minulle tarkentavia kysymyksiä. Myös sähköpostitse sekä puhelimitse saatujen aineistojen keräystilanteissa ja niiden jälkeen tutkittavilla oli vapaus ottaa minuun yhteyttä halutessaan. Oleellista on, että tutkittavat saavat myöntyä tai kieltäytyä tutkimuksesta tarpeeksi informoituina (Kannasoja & Svenlin 2011, 278; Denzin & Giardina 2007, 22). Eettisiin ulottuvuuksiin kuuluu myös pohtia, mitä tutkittaville merkitsee tutkimuksessa käytetyt käsitteet. Leimaamisen vaikutus on tiedostettava ja reflektoitava, voisiko niitä ehkäistä. (vrt. Pohjola 2003, 60-65.) Käytän yhteiskunnassa yleisesti hyväksyttyjä käsitteitä, jotka ovat pääväestön luomia, mutta eivät itsessään arvovapaita. Romaneille ratkaiseva kriteeri käsitteiden kohdalla on, miten niitä käytetään. Samaa sanaa, kuten mustalainen, voidaan käyttää eri arvolatauksilla, mikä ratkaisee, koetaanko ilmaisu loukkaavaksi vai ei. Käsitteet, kuten vähemmistö, romani ja syrjäytynyt, saattavat kuitenkin yhteiskunnassa laajemmin edesauttaa leimautumista ja kytkeä tutkittavat osaksi niitä, eritoten, jos käsitteitä käytetään samassa asiayhteydessä keskenään. Näin olisi esimerkiksi, jos sijoitettaisiin yhtäläisyysmerkit käsitteiden romani ja syrjäytynyt väliin. Kielen todellisuutta tuottavan ominaisuuden lisäksi huomioon otettavaksi piirteeksi tulee nostaa ulkonainen konteksti, institutionaaliset ja taloudelliset piirteet, joita pelkkien kielellisten käsitteiden muuttaminen ei kokonaan poista. Itse pyrin reflektoimaan käsitteiden vaikutuksia ja tuomaan niitä esille, jotta ne selkiytyisivät. (vrt. Puuronen 2006, 48 50, 52.) Hirsjärvi ym. (2009, 26) esittävät rehellisyyden, ja Vilkka (2005, 30) lisäksi tarkkuuden ja huolellisuuden, tärkeinä eettisinä periaatteina tutkimusprosessissa. Näitä olen pyrkinyt noudattamaan asianmukaisilla lähdemerkinnöillä ja selostamalla tutkimuksen vaiheet huolellisesti. Rehellisyys edellyttää avoimuutta ja läpinäkyvyyttä tutkimuksen toteutuksessa ja raportoinnissa (vrt. Hirsjärvi ym. 2009, 26 27.) Pohjola (2003, 59) lisää, että tutkija on vastuussa tutkimushenkilöiden lisäksi myös tieteen periaatteille. Eläytymismenetelmän käyttö tarjoaa vastaajalle vapaan ilmaisun näkemyksilleen, ja siten vähentää tutkijan vaikutusta muuntaa tietoja oman etunsa mukaisesti, mikä supistaa edelleen tutkimuksen eettisiä ongelmia (ks. Tuorila & Koistinen 2010, 21). Narratiivisen tutkimuksen vahvuudeksi voi laskea sen, että tieto muodostuu vähemmistön luo-

49 mina omina pieninä kertomuksina, eikä pelkisty yhteen hallitsevaan, suureen kertomukseen, joka esiintyy usein vallan ilmentymänä (Heikkinen 2003, 189). Äänen antaminen on silti verrannollista, sillä tutkimuksessa tutkija aina valikoi, pelkistää ja tulkitsee aineistoa (Hänninen 2003, 34). Kehyskertomuksen rajat luo tutkija. Tässäkin tulee esille tutkijan valinnat ja subjektiivisuus. Eläytymismenetelmässä tutkija ei ole objektiivinen, ulkopuolinen tarkkailija, vaan subjektiivinen näkijä. Oleellista on tiedostaa oma subjektiivisuutensa. (Ks. Eskola 1991, 41, 45; Eskola 1989, 421; vrt. myös Hänninen 2003, 34.) Tällöin on myönnettävä, että tutkimus on siis subjektiivinen näkemys ja osa totuutta, mutta ei koko totuus. Eskola ja Suoranta (1998, 117) nostavat esille eettisen ongelman: eläytymismenetelmässä vastaaminen vaikuttaa ihmiseen. Tiedostan myös oman tutkimukseni tiimoilta, että turvattomuudesta kertominen voi nostaa yksilölle ahdistavia tunteita, mutta ne voivat tarjota myös tiedostamista ja voimaantumisen kokemuksia (vrt. Eskola 1991, 19). Tutkimusetiikan näkökulmasta oleellista on se, ettei tutkimus vahingoita tutkittavaa sosiaalisesti, fyysisesti tai psyykkisesti. Tutkimuksesta välittyvän tiedon eli edun tulisi olla runsaampaa kuin haitan. (Denzin & Giardina 2007, 21 22; Vehviläinen-Julkunen 1997, 27; ks. myös Tuomi & Suojajärvi 2002, 128.) Tutkittavien kunnioittaminen on heidän asemansa huomioimista ja heidän kohtelemistaan arvostaen (Denzin & Giardina 2007, 24; Alasuutari 2005, 18). Se on tärkeää erityisesti silloin, kun kyseessä on herkästi haavoittuva ryhmä kuten vähemmistöryhmä (vrt. Rastas 2008, 151). Ihmisoikeuksien huomiotta jättö saattaa aiheuttaa haittaa ryhmälle, jolla ei ole samankaltaisia resursseja puolustautua, kuin ns. akateemisen koulutuksen saaneilla ihmisillä (vrt. Alasuutari 2005, 18). Vaikutukset saattavat ulottua pitkälle, ja kyseinen ihminen joutuu arjessaan elämään haittavaikutuksien kanssa. Eettisten kysymyksien tunnistamista on miettiä, kenen etuja tutkija tutkimuksellaan ajaa ja voisiko kaikkien edun ottaa huomioon. Jokaisen asianosaisen ei tarvitse olla tasaarvoinen, vaan ilmiötä voi tarkastella sen mukaan, vaikuttaako eettisten kysymysten pohjalta tehty päätös heihin välillisesti vai suoraan. (Clarkeburn & Mustajoki 2007, 30.) Tiedeyhteisölle, kuten lähinnä omalle yhteiskuntatieteiden laitokselle, on hyötyä siitä, että tutkimukseni valmistuu ja opiskelijana valmistun ajoissa. Tämä on luonnollisesti

50 tärkeää myös työmahdollisuuksiani ajatellen. Pyrkimys tutkimuksen valmistumiseen ei kuitenkaan voi voittaa vastuuta tutkittaville ja heidän ihmisoikeuksiensa kunnioittamista (vrt. Alasuutari 2005, 18). Eettisiin ulottuvuuksiin tutkimustiedon hyödyn ja haitan puntarointiin liittyy oleellisesti se, miten saatua tietoa hyödynnetään (vrt. Clarkeburn & Mustajoki 2007, 38 39). Sitä voidaan mahdollisesti hyödyntää kielteisesti siten, että poimitaan vain ne tekijät, jotka heijastuvat romaniaikuisten turvallisuuden tunteeseen sitä heikentävästi aiheuttaen lisäturvattomuutta, ja vähennetään niitä tekijöitä, jotka tuottavat turvallisuutta. Tämä näkökulma on yksi niistä syistä, miksi romaniväestö on voinut suhtautua tutkimuksiin osallistumisiin varauksellisesti. Taas myönteisesti tuloksia voidaan hyödyntää siten, että pyritään ehkäisemään ja poistamaan turvattomuutta aiheuttavia tekijöitä ja vahvistamaan tekijöitä, jotka lisäävät heille turvallisuutta. Kolmas tapa lähestyä tutkimustuloksia on jättää ne kokonaan huomioimatta, jolloin hyödynnettävyys jää toteutumatta. Vastuu tutkimustulosten kertomisesta on tutkijalla, mutta tutkimustulosten hyödyntäminen myönteisellä tai kielteisellä tavalla jää jokaisen tiedonkäyttäjän eettiseen puntarointiin.

51 5 TULOKSET: KERTOMUSTEN TURVALLISUUS- JA TURVATTOMUUS- TEKIJÄT 5.1 Kertomusten yleistä tarkastelua Analysoin kahden tutkittavan kertomuksen Greimasin mallilla ja kirjasin kertomuksista nousevia asioita mallista liitetaulukoihin 1 ja 2. Luin kertomuksia useita kertoja läpi, ja muodostin myös kirjoitettua analyysia jokaisesta kertomuksesta. Valitsin esimerkeiksi eri sukupuolten tuottamat turvallisuus- ja turvattomuuskertomukset. Ensimmäinen romanimiehen tuottama turvallisuus- ja turvattomuus aineisto sisältää tekijöitä, jotka ovat saattaneet näkyä ja esiintyä monissa muissakin romaniaikuisten kertomuksissa yhdesti tai useammin mainittuna. Vaikkakin se eroaa myös muista esimerkiksi pituutensa perusteella. Toisen tutkittavan kertomus eroaa muista kertomuksista auttajan perusteella. Romaninaisen tuotos sisältää tekijöitä, joita ei ole mainittu muissa kertomuksissa. Tutkimuksen romaniaikuisten oleellisimmiksi kokemista asioista nousi esille yhteneväisiä turvallisuuteen ja turvattomuuteen yhdistettyjä tekijöitä. Nämä voidaan kytkeä turvallisuutta ja turvattomuutta kuvaaviin laajempiin käsitteisiin, kuten sosiaaliseen ja taloudelliseen turvallisuuteen tai turvattomuuteen, joita esittelen myöhemmin. Turvallisuus- ja turvattomuuskertomuksissa turvallisuus näyttäytyy tavoiteltavana ja tärkeänä asiana. Turvallisuus nousi esille eri näkökulmista, kuten huolena omasta ja läheisten turvallisuudesta sekä arjen turvallisuuden kaipuuna. Minä-muoto esiintyy keskeisenä subjektina kertomuksissa. Turvallisuuskertomuksissa esiintyy objektina turvallisuus ja turvattomuuskertomuksissa turvallisuus, jota ei saavuteta. Kertomukset sulkevat piiriinsä identiteetin muutoksia hylätystä osittain hyväksytyksi ja työntekijästä työttömäksi (vrt. Loikkanen 2010, 35). 27 kertomuksen joukosta löytyi selkeitä juonellisia kertomuksia viisi kappaletta, joista yksi oli abstrakti. Näistä kertomuksista oli löydettävissä alku, keskikohta ja lopputulos tai ongelma, muutos ja ratkaisu. Kertomuksia esitettiin sekä lineaarisessa aikajärjestyksessä että regressiivisesti.

52 Käytin lopullisena turvallisuus- ja turvattomuuskertomusten ryhmittelyperusteena vastustajia ja auttajia (ks. Liite 1, liite 2), joita tutkittava on voinut mainita useampia tekijöitä kertomuksessaan. Ne tuovat esille keskeisiä turvallisuutta ja turvattomuutta heikentäviä ja vahvistavia tekijöitä. 5.2 Ensimmäinen esimerkkikertomus A) Eräänä iltana nukkumaan mennessä, hän mietti päivän tapahtumia ja hänelle syntyi tunne, että hänen elämänsä oli turvallista. Mitä sellaista päivän mittaan oli tapahtunut, josta tämä tunne syntyi? Aamulla mies heräsi poikansa tönäisyyn ja vaatimukseen tulla hänen mukaansa olohuoneeseen katselemaan aamun piirrettyjä lastenelokuvia. Oli sunnuntaiaamu ja työviikon edellä mies olisi kyllä halunnut nukkua hieman pitempään, mutta pojan vaatimus oli tiukka eikä sen edessä voinut kieltäytyä. Niinpä aamu kuluikin lastenelokuvia katsellen ja samalla valmistautuen helluntaiseurakunnan Jumalanpalvelukseen. Kello ollessa 11.00 mies osallistuu perheensä kanssa paikallisen helluntaiseurakunnan Jumalanpalvelukseen. Pojan leikkiessä pyhäkoulussa, mies kuuntelee vaimonsa kanssa tarkasti saarnaajan puheen sisältöä. Puhuja puhui elämän katoavaisuudesta. Mies oli itsekin pohtinut usein samaa ajatusta. Hänelle elämän perusajatukseen kuuluu tietää se mistä tulemme, miksi olemme täällä ja minne olemme menossa. Ilman tätä tietoisuutta hän ei voisi kokea turvallisuutta elämän eri tilanteiden keskellä. Seurakunnan tilaisuudet ovat tärkeä osa perheen arkea ja mies kokeekin elämänsä sisällön perustuvan juuri kristillisiin arvoihin ja siihen sanomaan, joka raamatusta välittyy. Iltapäivällä heidän kotiinsa saapui tuttuja vieraita. Sukulaisia saapui yllättäen käymään. ja olikin erittäin mukava tavata heitä pitkästä aikaa. Päivä kuluikin vieraiden kanssa jutellen, lasten pihalla leikkien ja hyvää ruokaa yhdessä syöden. Illalla vieraiden lähdön jälkeen, olikin sitten hyvää aikaa rauhoittua, lämmittää sauna ja rentoutua vielä ennen arkiviikon alkua. Sittenpä iltaohjelmien jälkeen olikin jo aika käydä nukkumaan, mutta vielä ennen nukkumaanmenoa hän hiljentyi rukoukseen ja kiitti Jumalaa kaikesta siitä hyvästä mitä hänen elämässään oli. Olihan elämässä usein myös vastoinkäymisiä, mutta kaiken keskellä hän koki ihmeellistä turvallisuutta. Sen hän koki johtuvan siitä, että hänen elämässään oli perusta kunnossa. Hänen elämänsä lepäsi raamatun vahvan ja tukevan sanoman

53 perustalla ja siksi hän tunsi, että hänen ja hänen perheensä elämä oli elämän luojan käsissä. Siksi tämän kaiken keskellä elämä tuntui niin turvalliselta. KUVIO 5. Ensimmäinen esimerkki turvallisuuskertomuksen soveltamisesta kuvioon. Kertomuksen subjekti on kertomuksen päähenkilö. Objekti, jota hän tavoittelee, on turvallinen elämä. Auttajia ovat tietoisuus siitä, mistä tulee ja minne on menossa ja miksi on täällä eli olemassaolon perusta on selvillä. Auttajia ovat myös kristilliset, raamatulliset arvot, hyvät ihmissuhteet ja ajan vietto heidän kanssaan, luottamus Jumalaan, elävä, toimiva yhteys rukouksessa Jumalan kanssa. Vastustajana esiintyvät vastoinkäymiset (kuvio 5). Miehen kertomus esitetään lineaarisessa aikajärjestyksessä, mikä on yleinen tapa kertoa. Kertomusta voi myös nimittää pysyvyyskertomukseksi, koska siinä toisiinsa kytkeytyvät tapahtumat etenevät ilman suurempia muutoksia, nousuja tai laskuja. (Gergen & Gergen 1986, 27-28). Elämän perustan vahvuus heijastui kaikkeen luoden tasapainon. Hyvä elämä ja elämän perusta kytkeytyvät kiinni tietoisuuteen Luojan läsnäolosta. Onnellinen arjen kuvaus kerrotaan perheen isän, aviomiehen, sukulaisen ja kirkon jäsenen näkökulmasta. Koti toimi osana elämänkulkua. Kodissa katsotaan lasten filmejä yhdessä lapsen kanssa, nukutaan, vieraiden, sukulaisten yhdessäolon ja ruokailun, lasten yhdessä leikkimisen paikkana, rauhoittumisen ja rentoutumisen sekä rukouksen paikkana. Koti, lapsi, vaimo ja sukulaissuhteen, sosiaalisuus ja arvot (suhde Jumalaan) toimivat voimavaroina.

54 Miehellä oli aktiivinen toiminnallinen ote. Hän heräsi, reagoi lapsen vaatimuksiin, valmistautui seurakunnan tilaisuuteen ja osallistui siihen aktiivisesti ajatustyön kautta, keskusteli sukulaisten kanssa ja osoitti vieraanvaraisuutta, sekä huolehti itsensä hyvinvoinnista rentoutumisen kautta. Helluntaiseurakunnan jumalanpalvelus toimi yhteisönä, jossa mies voi pohdiskella omaan identiteettiin liittyviä kysymyksiä ja kokea tunneyhteyttä puhujan kanssa (vrt. Bauman 2002, 203 205). ja sitoutua yhteisiin arvoihin hänen kanssaan, sekä saada vahvistusta omalle uskonnolliselle identiteetilleen. Kertoja hoiti sosiaalisia suhteitaan sukulaisten tapaamisen yhteydessä, joka oli mielekästä toimintaa. Yhteisöllisyys näkyy vieraanvaraisuutena. Kiintymystä osoitettiin lapselle, joka viittaa hyvään yhteyteen lapsen kanssa. Perheen ja sukulaisten mukanaolo kuuluu arkielämään. Kertomuksen pohjalta voi todeta, että omaiset ovat kertojalle hyvinvoinnin tuottajia ja suuri voimavara. Sukulaisten vierailut tuottavat yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja syöminen, sekä ajan viettäminen ja juttelu ovat yhdessä tekemistä samoin kuin lapsen kanssa ajan vietto kuin myös vaimon kanssa hengellisessä tilaisuudessa istuminen. Markkanen (2003,219) toteaakin, että romanit arvostavat yhteisöllisyyttä. Vastoinkäymiset vaikuttavat erilaiselta sellaisesta henkilöstä, jolla on intuitiivinen kokemus siitä, että koko olemassaoloa ohjaa rakastava kaikkitietävä persoona suhteessa sellaiseen ihmiseen, jonka mukaan olemassaolo on sattumanvarainen ja tarkoitukseton (Puolimatka 2004, 31). Tämä on esimerkki kertomus tasapainoisesta turvallisuuden kokemuksesta, joka nivoutuu läheisiin jumala- ja ihmissuhteisiin, yhteisöllisyyteen. Erittäin vahvaksi tekijäksi niin hyväksymisen kokemukselle, kuin myös turvallisuutta tuottavana elementtinä nousee suhde Jumalaan elämän perustana ja yhteisöllisyys Nämä kaksi tekijää nousivat kahdeksi turvallisuutta edistäväksi tekijöiksi turvallisuuskertomuksissa. B) Eräänä iltana nukkumaan mennessä, hän mietti päivän tapahtumia ja hänelle syntyi tunne, että hänen elämänsä oli turvatonta. Mitä sellaista päivän mittaan oli tapahtunut, josta tämä tunne syntyi? Koko päivän miehen mielessä oli tulevaisuuden näkymät. Muut aloittavat viikkonsa työn teolla, mutta minulla ei edes työpaikkaa, johon maanantaisin suunnistaisin, mies ajatteli itsekseen. Oli syksy ja oli kulunut puoli vuotta viimeisestä työpäivästä. Hänet oli irtisanottu työpaikan yt-neuvotteluiden tuloksena ja samalle firmalle uhratut vuodet olivat nyt historiaa. Eläkeikäänkin olisi vielä lähes kymmenen vuotta, mutta kukapa se

55 palkkasi tai kouluttaisi enää tämän ikäistä miestä, hän pohti. Sairauttakin oli tullut. Sokeritauti vaivasi ja korkea verenpaine oli jatkuvana huolenaiheena. Kaikki se, mille hän oli nuoruutensa uhrannut, oli takanapäin, eikä mitään näkyvää ollut jäänyt käteen. Mikä on kaiken tarkoitus? hän ajatteli itsekseen. Ikää tulee lisää ja samalla suurin osa elämää on jo takanapäin. Elämä tuntuu turvattomalta, mistä saisi elämään kestävän turvallisuuden, Mies ajattelee. Objekti, turvallisuus, joka jää saavuttamatta eli turvattomuus Auttajat, ei ole Subjekti, kertomuksen päähenkilö Vastustajat, irtisanominen, työpaikan puute, hukkaan menneet työvuodet, terveyden huonontuminen, elämän tarkoituksen puuttuminen, elämän rajallisuus KUVIO 6. Ensimmäisen esimerkki turvattomuuskertomuksen soveltamisesta kuvioon. Subjekti on kertomuksen päähenkilö. Objekti on turvallisuus, jota henkilö ei saavuta. Joten kehyskertomukseen nojaten henkilön todellinen toteutuma turvallisuuden sijasta on turvattomuus, vaikkakaan kukaan ei turvattomuutta vapaaehtoisesti tavoittele tai halua. Turvallisuuden vastustajia ovat irtisanominen ja työpaikan puute, työnantajalle uhratut vuodet menivät (hukkaan), oma terveyden huononeminen, elämän tarkoituksen puuttuminen ja elämän rajallisuus. Turvallisuuden auttajia (kuvio 6) mukaisesti ei ole. Tässä on esimerkki regressiivisestä kertomustyypistä, jossa edetään alaspäin, epäonnistumisien avulla ja myös tulevaa ennakoidaan kielteisesti. (Saastamoinen 1999,175; Juhila 2004, 173 174; Jokinen 2000, 132 133). Kertoja on kokenut identiteetin muutokset työntekijästä työttömäksi, hyväksytystä hylätyksi ja terveestä sairaaksi. Työ on määritellyt merkittävästi kertojan elämää ja turvallisuuden kokemista, kun se otetaan häneltä pois, hän päätyy työttömäksi työnhakijaksi. Työtön kokee ulkopuolisuuden tunnetta havaitessaan, ettei pääse osallistumaan työelämään. Vertaaminen ja toiseuden kokeminen suhteessa palkkatyössä oleviin ilmentää henkilön tapaa arvostaa itseään työn kautta. Romanin on vaikeampi työllistyä verrattaessa pääväestöön, joten työ ihmisarvon vaaka-

56 kuppina on hänelle erittäin piinallinen (Vrt. Sosiaali- ja terveysministeriö 2009, 30, 93 94). Työ henkilön arvostuksen keskipisteessä heikentää koettua hyvinvointia työttömyyden kuluessa (Ervasti 2004, 300). Hän kokee olevansa liian vanha ja käyttää ikäänsä perusteluna. kukapa se palkkasi tai kouluttaisi enää tämän ikäistä miestä,. Sairauden myötä hän koki terveytensä huonoksi. Sairaus heijastuu fyysiseen, sosiaaliseen, psyykkiseen ja taloudelliseen tilanteeseen, jolloin se vaikuttaa vähentävästi hyvinvointiin (Mikkonen 2009,15). Hänellä tapahtuu luopumista hyvinvointia tuottavista asioista, kuten työntekoon osallistumisesta ja entisestä työkeskeisestä elämäntavasta. Toisin sanoen häneltä puuttui mielekäs tekeminen. Kelpaamattomuus töihin ja työttömyys vaikuttavat myös sosiaaliseen kanssakäymiseen, yksilölliseen pätevyyden tunteeseen ja itsearvostukseen. Arvostuksen puute ja syrjään joutumisen tunne viittaavat eriarvostamiseen, joka tuottaa sosiaalista turvattomuutta. Työttömyys voidaan kokea uhkana kokonaisvaltaiselle elämänhallinnalle, (Niemelä, Kainulainen, Laitinen, Pääkkönen, Rusanen, Ryynänen, Widgren, Vornanen, Väisänen & Ylinen 1997, 49) johon niveltyy toimeentulon niukkuus, ajankäytön hallinta, työyhteisön jäsenyys ja tavoitteellinen toiminta. Työttömyyden ja hyvinvoinnin kielteinen yhteys on todettu kansallisissa ja kansainvälisissä tutkimuksissa. (Airio & Niemelä 2013, 44 45.) Kertomuksen henkilö kertoo tietyssä elämänvaiheessa kelaten elämäänsä taaksepäin ja eteenpäin. Hän valikoi kertomuksessa tapahtumia esimerkiksi työpaikan menetys, jonka turvin hän päätyy pohtimaan elämän kestävää perustaa. Kertomuksessa syntyy syyseuraus suhteita, koska irtisanomisen seurauksena hän joutuu työttömäksi, työntekijä oli iäkäs ja sairaalloinen, jotka vaikuttivat kertomuksen lopputulokseen (vrt. Juhila 2004, 173 174). Kertomuksen alussa hänelle muodostuu hänen identiteettiään hallitseva työttömyys, jonka seurauksena on uuden minuuden etsintää. (vrt. Hänninen & Valkonen 2005, 9). Henkilö kokee ei- moraalista häpeää, jolla viitataan siihen, että on epäonnistunut, arvoton tai mitätön (Puolimatka 2004,274). Mies joutuu sopeutumaan tilanteeseen, jossa hän ei koe voivansa vaikuttaa tilanteeseen, jonka työttömyys on aikaan saanut. Henkilön vastoinkäymiset eivät ole vain mahdollisuuksia rajoittava, vaan se on pysäh-

57 dys, joka voi olla mahdollisuus merkittäviin elämänreflektioon, arvosidonnaisiin valintoihin ja muutoksiin. (vrt. Jokinen 2000, 133; Kärkkäinen 2004,28). Hän saa myös kertomuksen avulla suopeutta ja myötätuntoa itselleen, sekä väylän käsitellä lannistavia tunteita. (Jokinen 2000, 133). Hän työstää kertomuksen avulla ei- toivottavaa ja toivottavaa, sekä käyttää kertomusta tulevaisuuden kertomuksen työhansikkaana. (Jokinen 2000, 133) Pysähdys voi toimia elämän tarkoituksen pohdinnoille ja sitä kautta ehkä myönteisempään tulevaisuuden kertomukseen. Tarpeiden tavoitteleminen viittaa haluttuihin tavoitearvoihin, joka tässä kertomuksessa näyttäytyy kestävänä turvallisuutena. Tutkittavan kertomuksesta tulee esille, ettei hän tiedä, miten saisi hankittua itselleen kestävän turvallisuuden. (vrt. Mikkonen 2009,118) Mistä saisin? kysymys viittaa Greimasin aktanttimallin perustuviin modaalisuuksiin tahto ja voiminen. Voimiseen kytkeytyvät ne mahdollisuudet, joita tilanteessa voi avautua ja tahtomiseen liittyy halu, joka suuntautuu kestävään turvallisuuteen. (Korhonen & Oksanen 1997, 64; Sulkunen & Törrönen 1997, 90; Mykkänen 2010, 45 46.) 5.3 Toinen esimerkkikertomus A) Eräänä iltana nukkumaan mennessä, hän mietti päivän tapahtumia ja hänelle syntyi tunne, että hänen elämänsä oli turvallista. Mitä sellaista päivän mittaan oli tapahtunut, josta tämä tunne syntyi? Hän ajatteli, että Suomessa on turvallista, koska on poliisi. Näin kadulla ihmistä hakattavan. Turvallisuutta lisäsi poliisin tulo paikalle. Heitä ei rahalla voi lahjoa. Heidän työ perustuu rehellisyyteen. Myös Jumala tuo hänelle turvallisuutta. Kun on taakkoja, Hän keventää ne. Rukoillessa tulee hyvä olo ja turvallinen tunne. Jumala on turvallisuuteni lähde.

58 KUVIO 7. Toinen esimerkki turvallisuuskertomuksen soveltamisesta kuvioon. Subjekti on kertoja itse. Objekti on turvallisuus. Auttajina ovat rehelliset poliisit ja Jumala, rukous. Vastustajat ovat katuväkivalta ja sisäiset taakat (kuvio 7). Kertoja koki poliisin julkiseksi palveluksi, jonka tehtävänä auttaa rikosten kohteeksi joutuneita, ylläpitää järjestystä ja turvallisuutta. Poliisit toimivat asiallisesti, puolueettomasti ja vannovat eettisen valan kunnioittaa jokaisen ihmisarvoa ja oikeuksia (Opetushallitus 2007, 6). Poliisiin luottamus ja heidän suhtautumisella on vaikutusta turvallisuuden tunteen muodostumiseen (Korander 2000,183). Yhteiskunnan näkövinkkelistä on myös merkittävää se, että vähemmistöryhmään kuuluvat henkilöt luottavat esimerkiksi poliisiin ja heidän toimintakykyynsä (vrt. Kotkavirta 2001, 56). Erityisesti poliisin rehellisyys kasvatti kertojan luottamusta heitä kohtaan. Kertojalla on henkilökohtainen yhteys Jumalaan. Hän jakaa rukoillessaan taakkoja Jumalan kanssa, jolloin hän kokee saavansa apua ja turvallisuutta, joka taas lisää hänelle hallinnan tunnetta. Suhde Jumalaan ja rukoileminen ovat kertojan selviytymisen keino. B) Eräänä iltana nukkumaan mennessä, hän mietti päivän tapahtumia ja hänelle syntyi tunne, että hänen elämänsä oli turvatonta. Mitä sellaista päivän mittaan oli tapahtunut, josta tämä tunne syntyi? En uskaltaisi romaninaisena kävellä XXX:n kaduilla, koska olen nähnyt niin usein siellä väkivaltaisia tilanteita. Se luo turvattomuutta. Pelkoa herättää uutiset, maailmantapahtumat esimerkiksi sodan lietsonta. Turvattomuutta tuo myös se, että näen XXX:n kaduilla noin 9-10 -vuotiaita, joilla on kalja tai