VESI- JA YMPÄRISTÖHALLINNON JULKAISUJA

VESI- JA YMPÄRISTÖHALLINNON JULKAISUJA sarja A 142 LEA KAUPPI (toim.) ITÄISEN SUOMENLAHDEN LINTUKUOLEMAT KEVAALLÄ 1992 VESI- JA YMPÄRISTÖHALLITUS Helsinki 1993

VESI- JA YMPÄRISTÖHALLINNON JULKAISUJA sarja A 142 LEA KAUPPI (toim.) ITÄISEN SUOMENLAHDEN LINTUKUOLEMAT KEVÄÄLLÄ 1992 VESI- JA YIVIPARISTOHALLITUS Helsinki 1993

Etukannen kuva: NOAA 11 sääsatelliittikuva 25.5.1992. Vastaanotto Ilmatieteenlaitos, prosessointi vesi- ja ympäristöhallitus, ympäristötietokeskus. Suursaaren itäpuolella vaaleana kiehkurana erottuva muodostelma (valkoinen nuoli) on mahdollisesti laaja leväesiintymä. Pienet kuvat: Itäisen Suomenlahden Pitkäluodolta kesällä 1992 löytyneitä kuolleita tiiroja. Keväinen vesinäytteenotto Ulkoluodon intensiiviasemalla. Kuvat: Seppo Knuuttila ja Karri Eloheimo Tekijä on vastuussa julkaisun sisällöstä, eikä siihen voida vedota vesi- ja ympäristöhallituksen virallisena kannanottona. VESI- JA YMPÄRISTÖHALLINNON JULKAISUJA koskevat tilaukset: Painatuskeskus Oy, PL 516, 00101 Helsinki puh. (90) 56 601/julkaisutilaukset ISBN 951-47-7410-8 ISSN 0786-9592 HELSINKI 1993

3 KU VAILLILEHTI Julkaisija Julkaisun päivämäärä Vesi ja ympäristöhallitus 1.5.1993 Tekijä(t) (toimielimestä: nimi, puheenjohtaja, sihteeri) Lea Kauppi (toim.) Julkaisun nimi (myös ruotsinkielinen) Itäisen Suomenlahden lintukuolemat keväällä 1992 (Fågeldöden i östra Finska viken under våren 1992) Julkaisun laji Toimeksiantaja Toimielimen ase#tamispvm Tutkimusraportti Julkaisun osat Tiivistelmä Huhti heinäkuussa 1992 löytyi itäiseltä Suomenlahdelta noin 1000 kuollutta merilintua, joista lähes puolet oli ruokkeja ja etelänkiisloja ja kolmasosa lapintiiroja. Itäisen Suomenlahden kansallispuiston ruokkien yksilömäärä oli vuonna 1992 vain noin 30 % edellisvuotisesta, pesämäärä 20 %. Ruokkeja löytyi kuolleena 7 % aikuislaskentojen osoittamasta vähenemästä. Ruokeissa ja etelänkiisloissa ei havaittu mitään patologisia muutoksia. Välitön kuolinsyy oli ollut tukehtuminen. Sen sijaan lapintiirat vaikuttivat ruumiinavausten perusteella voimakkaasti aliravituilta. Poikkeuksen muodostivat Söderskäriltä löydetyt lapintiirat, jotka olivat hyväkuntoisia. Muutamista kuolleista linnuista löytyi tutkimuksissa parationin hajoamistuotetta paranitrofenolia. Parationia ei linnuista löydetty. Jos parationi olisi aiheuttanut lintujen kuoleman, olisi sitä pitänyt olla alueella suuria määriä. Kaikissa tutkituissa planktonnäytteissä oli kuitenkin runsaasti eläinplanktonia, jolle parationi on erityisen myrkyllistä. Todennäköisempää onkin, että paranitrofenolin alkuperä on muu kuin parationi, koska sitä käytetään teollisuuskemikaalina. Paranitrofenoli itsessään on vain lievästi myrkyllistä linnuille eikä se voi olla syynä kuolemiin. Tutkituista linnuista ei löytynyt mitään muutakaan kemiallista yhdistettä, joka olisi voinut aiheuttaa niiden kuoleman. Sekä ruokit että lapintiirat käyttävät yleisesti ravintonaan silakkaa. Lintukuolema alueen silakoista analysoitiin mahdollisimman monipuolisesti ympäristömyrkkyjen pitoisuudet. Normaalia korkeampia pitoisuuksia ei havaittu. Haapasaaren alueelta pyydetyistä silakoissa esiintyi triasetoniamiini nimistä yhdistettä, jota käytetään yleisesti muovien pehmenninaineena. Sen myrkyllisyys on kuitenkin erittäin vähäinen, joten se ei ole voinut aiheuttaa lintukuolemia. Itäisen Suomenlahden lintukuolemilla on selviä yhtymäkohtia ulkomaisiin kuvauksiin levämyrkkyjen aiheuttamista merilintukuolemista. Eri lintulajit altistuvat levämyrkyille hyvin eri tavoin, johtuen mm. erilaisesta ravinnosta. Itäisellä Suomenlahdella kuolleet lintulajit ovat kaikki silakan syöjiä. Jos lintukuolemien syynä on ollut levämyrkky, se on ilmeisesti siirtynyt ravintoketjussa lintuihin juuri silakan välityksellä. Keväällä 1992 leväkukinta alkoi poikkeuksellisen aikaisin, huhtikuun alussa, ja jatkui aina toukokuun loppuun. Normaalisti kukintahuippu on hyvin lyhytaikainen. Monissa Suomenlahdella esiintyvissä piilevä ja panssarisiimaleväsuvuissa tunnetaan myrkyllisiä lajeja. Ympäristöolosuhteiden muuttuessa useatkin lajit voivat kehittyä myrkyllisiksi. On esitetty arveluja, että typpi/fosfori suhteen kasvu edistäisi myrkyllisiä kukintoja. Itäisellä Suomenlahdella typpipitoisuudet ovat jatkuvasti kasvaneet. Levämyrkkyjen osuutta Suomenlahden lintukuolemiin ei jälkikäteen pystytä suoranaisesti osoittamaan. Jatkossa leväkukintojen mahdollista myrkyllisyyttä seurataan intensiivisesti. Asiasanat (avainsanat) Itämeri, lintukuolemat, leväkukinnat, levämyrkyt Muut tiedot Sarjan nimija numero ISBN ISSN Vesi ja ympäristöhallinnon julkaisuja sarja A 142 951-47-7410-8 0786-9592 Kokonaissivumäärä Kieli Hinta Luottamuksellisuus 43 suomi julkinen Jakaja Painatuskeskus Oy PL 516, 00101 HELSINKI Kustantaja Vesi ja ympäristöhallitus PL 250, 00101 HELSINKI

M Utgivare Utgivningsdatum Vatten- och miljöstyrelsen 1.5.1993 Författare (uppgifter om organet: namn, ordförande, sekreterare) Lea Kauppi (red.) PRESENTATIONSBLAD Publikation (även den finska titeln) Fågeldöden i östra Finska viken under våren 1992 (Itäisen Suomenlahden lintukuolemat keväällä 1992) Typ av publikation Uppdragsgivare Datum för tillsättandet av organet Forskningsrapport Referat Under april juli 1992 hittades ungefär 1000 döda sjöfåglar i de östra delarna av Finska viken. Av de döda fåglarna var ungefär hälften tordmule och sillgrissla och en tredjedel silvertärna. Tordmulepopulationen i östra Finska vikens nationalpark år 1992 var endast ca. 30 % och boantalet 20 % jämfört med motsvarande uppgifterna ett år tidigare. De tordmular som påträffades döda utgjorde ca. 7 % av minskningen som påvisades i räkningen av de fullvuxna individerna. Inga patologiska förändringar kunde påträffas hos tordmularna och sillgrisslorna. Den direkta dödsorsaken var kvävning. Däremot var de obducerade silvertärnorna starkt undernärda, dock med undantag av silvertärnorna från Söderskär vilka var i god kondition. I endel av de undersökta döda fåglarna påträffade man paranitrofenol, som är en nedbrytningsprodukt av paration. Paration påträffades inte. Om parationet skulle ha orsakat fågeldöden borde man ha påträffat stora mängder av ämnet på området. Man kunde dock finna zooplankton i alla de analyserade planktonproven, och zooplankton är speciellt känsliga för paration. Det är därför mera sannolikt, att paranitrofenolet inte är en nedbrytningsprodukt av paration, eftersom paranitrofenol är en industrikemikalie. Paranitrofenol är endast svagt toxiskt för fåglar och kan således inte vara dödsorsaken. Man påträffade inte heller spår av några andra kemiska föreningar i de undersökta fåglarna, som kunde ha orsakat deras död. Både tordmularna och silvertärnorna använder strömming som föda. Man utförde också omfattande undersökningar av halterna av olika miljögifter i strömming från det berörda området, men ingenting onormalt kunde påvisas. I strömming fångad vid Haapasaari påträffades triasetoniamin, som allmänt används som mjukgörare vid tillverkning av plast. Föreningen har emellertid en låg toxicitet och kan därför inte ha orsakat fågeldöden. Fågeldöden i östra Finska viken har många gemensamma drag med motsvarande utländska fall av massdöd av havsfågel, där orsaken har varit inverkan av algtoxiner. Alggifterna kan påverka fågelarterna på olika sätt, beroende bl.a. på valet av föda. Alla de fågelarter som dött i östra Finska viken har varit strömmingsätare. Ifall fågeldöden orsakats av algtoxiner, har dessa kommit i fåglarna via näringskedjan genom strömmingen. Algblomningen började ovanligt tidigt under våren 1992, redan i april och den fortsatte ända till slutet av maj. Normalt är den maximala blomningen mycket kortvarig. Man känner till flera giftiga arter bland de kiselalger och pansarflagellater som förekommer i Finska viken. Då miljöförhållandena förändras kan flere arter bli toxiska. Man har antagit att en ökning i kväve/fosfor förhållandet skulle ha en gynnsam inverkan på förekomsten av giftiga algblomningar. Kvävehalterna har kontinuerligt ökat i östra Finska viken. Det är inte möjligt att i efterhand direkt påvisa inverkan av algtoxiner på fågeldöden i Finska viken. I fortsättningen kommer förekomsten av toxiska algblomningar att undersökas mycket intensivt. Sakord (nyckelord) fågeldöd, dödsorsaker, miljögifter, alggifter, algblomning, Östersjön Övriga uppgifter Seriens namn och nummer ISBN ISSN Vatten och miljöförvaltningens publikationer 951-47-7410-8 0786-9592 serie A 142 Sidantal Språk Pris Sekretessgrad 43 finska Distribution Tryckericentralen Ab PB 516, 00101 HELSINGFORS Förlag Vatten och miljöstyrelsen PB 250, 00101 HELSINGFORS

5 DOCUMENTATION PAGE Published by The National Board of Waters and Environment, Finland Date of publication 1.5.1993 Author(s) Lea Kauppi (ed.) Title of publication Mass mortalities of seabirds in the eastern Gulf of Finland in spring 1992 Type of publication Research report Commissioned by Parts of publication Abstract In April July 1992 about one thousand dead seabirds, mainly razorbills (Alca torda) and Arctic terns (Sterna paradisaea), were found in the Gulf of Finland east of 26 E. On the basis of the comparison of the population size in 1991 and 1992 the losses were even bigger: in the national park of the eastern Gulf of Finland the number of razorbills reduced from 2300 in 1991 to 700 in 1992. There can, however, be several reasons for the reduction. No pathological changes were found in the razorbills. The direct cause of death had been suffocation. By contrast, most of the Arctic terns had suffered from malnutrition. In some dead birds paranitrophenol, a decay product of the pesticide parathion, was found. If parathion had killed the birds, it should have affected other organisms as well. However, there was, for example, plenty of zooplankton in all the water samples, although parathion is highly toxic to it. Paranitrophenol itself is used in the industry, and this industrial use is a more likely source than parathion. Paranitrophenol is only weakly toxic to birds. No other chemical compounds explaining the death were found in the birds. Both razorbills and Arctic terns feed on Baltic herring. Therefore, Baltic herrings caught from the area of bird kills were analyzed for a wide range of toxic compounds, but nothing exceptional was found. A compound named triacetoneamide was identified, but due to its low toxicity, it cannot be the cause of the bird kills. The phenomenon observed in the eastern Gulf of Finland has strong similarities with mass.mortalities reported abroad having resulted from algal toxins. The exposure of different bird species to algal toxins depends, for example, on the nutrition. If an algal toxin killed the birds, then Baltic herring has to be the transfering agent. The algal bloom in spring 1992 was exceptional in at least two aspects: it started about one month earlier (beginning of April) than in normal years and lasted for almost two months, much longer than normally. Several diatom and dinoflagellate species occurring also in the Gulf of Finland have produced toxins elsewhere, but there are no observations on their toxicity in the Baltic. Environmental changes may induce toxin production, e.g. increasing N/P ratio is assumed to enhance toxic blooms. In the eastern Gulf of Finland the nitrogen load has in recent years steadily increased in relation to phosphorus. The lifetime of the most common neurotoxins produced by algae is very short. Therefore, it is impossible to find direct evidence for algal toxins as cause of the death of the birds afterwards. However, in spring 1993 intensive monitoring of algal blooms and their toxicity will be started. Keywords marine birds, mortality, mortality causes, toxicity, algal blooms, Baltic Sea Other information Series (key title and no.) ISBN ISSN Publications of the Water and Environment 951-47-7410-8 0786-9592 Administration Serie A 142 Pages Language Price Confidentiality 43 Finnish public Distributed by Painatuskeskus Oy P.O. Box 516, SF-00101 Helsinki, Finland Publisher National Board of Waters and the Environment P.O. Box 250, SF-00101 Helsinki, Finland

7 ALKUSANAT Tutkimusten kuluessa lukuisat eri ihmiset lintuharrastajat, kesämökkiläiset, eri alojen tutkijat, meriv54tijat ym. ovat auttaneet meitä monin tavoin. Kymen vesi ja ympäristöpiirin panos kenttätöiden toteutuksessa ja laivakuljetusten selvittämisessä oli erittäin keskeinen. Lisäksi monet vesi ja ympäristöntutkimustoimiston tutkijat, erityisesti MMK Seppo Knuuttila, MMK 011i Pekka Pietiläinen ja MMK Vesa Gran, osallistuivat merkittävällä tavalla alkuvaiheen kenttätöiden järjestelyihin. Jari Venemiehen (Kymenlaakson Lintutieteellinen Yhdistys) paikallistuntemus oli suureksi avuksi ilmiön laajuuden ja ajoittumisen selvittelyssä. Prof. Jaakko Paasivirran asiantuntemus oli erittäin tärkeä kartoitettaessa myrkkypäästöjen mahdollista osuutta lintukuolemiin. FK Markku Porkka laitesukelsi toksisuustesteissä käytetyt simpukkanäytteet. Vesi ja ympäristöhallituksen kemikaalivalvontayksikkö toimitti useissa vaiheissa tietoja eri kemikaalien ominaisuuksista ja vaikutuksista. Näytteet analysoitiin pääosin Jyväskylän Yliopiston Ympäristöntutkimuskeskuksessa, taistelukaasujäämiä lisäksi Puolustusvoimien tutkimuskeskuksessa, hiiritestejä levämyrkkyjen toteamiseksi tehtiin sekä Valtion eläinlääketieteellisessä laitoksessa (nyk. EELA) että Helsingin Yliopiston soveltavan kemian ja mikrobiologian laitoksella. Vesi ja ympäristöhallituksen ympäristötietokeskus toimitti satelliittikuvat tutkimusalueelta. FT Kaisa Konosen, dos Guy Hällforsin ja dos. Tore Lindholmin asiantuntemus on auttanut meitä suuntaamaan jatkotutkimuksia erityisesti levämyrkkyjen esiintymiseen. Raportin kirjoittamiseen ovat osallistuneet: Martti Hario, Tatu Hokkanen ja Harri Malkio: luku 2. Bengt Westerling: luku 3.1. Matti Verta ja Timo Hirvi: luku 3.2 Jorma Koponen, Markku Virtanen ja Juha Sarkkula: luku 3.3.1. Heikki Pitkänen ja Karri Eloheimo: luku 3.3.2. Liisa Lepistö ja Pertti Heinonen: luku 3.3.3. Arto Kultamaa: luku 3.4.1. Juha Pekka Hirvi: luku 4.

9 SISALLYS ALKUSANAT 7 1 JOHDANTO 11 2 LINTUKUOLEMIEN AJOITTUMINEN JA LAAJUUS 11 ITÄISELLÄ SUOMENLAHDELLA 2.1 Yleistä 11 2.2 Tutkimusalueet ja menetelmät 12 2.2.1 Lapintiiran tuotantoselvitykset 13 ' 2.2.2 Tilastollinen käsittely 13 2.3 Tulokset 13 2.3.1 Aikuiskuolemien ajoittuminen 13 2.3.2 Tappioiden osuus kokonaiskannoissa 16 2.3.3 Lentopoikastuotto 18 2.4 Kuolemien vaikutukset populaatioihin 20 2.4.1 Kuolemat ruokkicn pesivässä ja pesimättömässä kannanosassa 20 2.4.2 Vaikutukset tiirakantoihin 21 2.5 Vertailu ulkomaisiin lintukuolematapauksiin 22 2.5.1 Yhtymäkohdat levämyrkkykuolemiin 22 2.5.2 Lintukantojen elpyminen 23 3 LINTUKUOLEMIEN SYYN (SYIDEN) SELVITTÄMINEN 25 3.1 Patologiset tutkimukset linnuista 25 3.1.1 Ruokkilinnut 25 3.1.2 Lapintiirat ja muut linnut 25 3.2 Ympäristömyrkkytutkimukset 26 3.2.1 Linnut 26 3.2.2 Kalat 27 3.2.3 Muut näytteet 28 3.2.4 Löydösten merkitys 28 3.3 Virtaukset, veden laatu ja kasviplankton 29 3.3.1 Virtaukset ja kulkeutumislaskelmat 29 3.3.2 Veden laatu 30 3.3.3 Levätutkimukset 36 3.3.4 Päätelmät 37 3.4 Muut taustaselvitykset 38 3.4.1 Laivakuljetukset 38 3.4.2 Tiedot naapurimaista 39 4 TIEDONKULKU JA TUTKIMUSVALMIUDET 40 4.1 Nykyiset ohjeet ympäristövahinkojen varalle 40 4.2 Tutkimusvalmiuksien parantaminen 40 5 JOHTOPÄÄTÖKSET 41 KIRJALLISUUS 42

11 1 JOHDANTO Lintujen kevätmuuton tarkkailijat löysivät ensimmäiset kuolleet ruokit Aspskäriltä huhtikuun toisella viikolla 1992. Kuolleita ruokkeja toimitettiin Valtion eläinlääketieteelliseen laitokseen (YELL) kuolinsyyn selvittämiseksi. Lintuja toimitettiin laitokselle kuitenkin varsin vähän, eikä ilmiön laajuus tullut ilmi ennen kuin toukokuun lopussa, jolloin myös kuolleita lapintiiroja alettiin lähettää tutkittaviksi. Tässä vaiheessa oli myös saatu selville, että ruokit eivät olleet kuolleet mihinkään bakteerien tai virusten aiheuttamaan tautiin, vaan että kysymyksessä täytyi olla jokin niiden elinympäristöön liittyvä tekijä. Kesäkuun 5. päivänä ympäristöministeriö pyysikin vesi ja ympäristöhallitusta koordinoimaan lintukuolemien syiden selvitystyötä. Akuutti tilanne alkoi siinä vaiheessa jo olla ohi, ts. vasta kuolleita lintuja löytyi enää vain vähän. Mahdollisina syinä käsiteltiin bakteerien ja virusten aiheuttamat taudit, erilaiset lintujen elinympäristössä esiintyvät ympäristömyrkyt, suorat myrkkypäästöt (ml. laivaliikenne), radioaktiivisuus, myrkylliset leväkukinnat ja meren pohjaan mahdollisesti upotetut taistelukaasut. Aikaisemmat Suomessa havaitut laajemmat lintukuolemat ovat olleet tautiepidemioita tai tahallisia myrkyttämisiä (eräät lokkikuolemat). Niinpä nämä mahdollisuudet tutkittiin ensiksi. Tässä yhteydessä tulikin ilmi, että eräs virolahtelainen kalankasvatuslaitos oli laittomasti myrkyttänyt lokkeja alfakloraloosilla. Asialla ei kuitenkaan ollut yhteyttä ruokki ja lapintiirakuolemiin. Itäisen Suomenlahden ollessa kyseessä myös suora myrkkypäästö on täysin mahdollinen, koska sen rannikoilla sijaitsee paljon erilaisia teollisuuslaitoksia. Lisäksi laivaliikenne itäisellä Suomenlahdella on vilkasta. Erityisesti erilaisten kemikaalien transito liikenne Kotkan ja Haminan satamien kautta muodostaa merkittävän ympäristöriskin. On myös esitetty, että Suomenlahteenkin olisi upotettu taistelukaasuja ja muita kemiallisessa sodankäynnissä käytettäviä aineita. Aikaa myöten riski, että nämä säiliöt alkavat vuotaa, kasvaa. Levätutkijat ovat puolestaan esittäneet, että myrkyllisten leväkukintojen ilmaantuminen on erittäin todennäköistä. Kevään 1992 lintukuolemia ei sen sijaan kukaan osannut ennakoida. Yhdessä talven ja kevään aikana havaittujen poikkeuksellisen runsaiden norppakuolemien sekä jatkuvasti etenevän rehevöitymisen kanssa ne ilmentävät Suomenlahden tilan olevan huolestuttava. Tässä raportissa esitetään lyhyesti tulokset tehdyistä tutkimuksista ja selvityksistä. Norppakuolemista on tehty erillinen selvitys, joten niitä ei käsitellä tässä raportissa. 2 LINTUKUOLEMIEN AJOITTUMINEN JA LAAJUUS ITÄISELLÄ SUOMENLAHDELLA Luvun 2 kirjoittajat: Martti Hario, Tatu Hokkanen & Harri Malkio 2.1 Yleistä Itäisellä Suomenlahdella pesivästä monilajisesta ja runsaasta merilinnustosta ruokkilintujen sekä selkälokin ja tiirojen suurkoloniat ovat valtakunnallisesti merkittäviä ja arvokkaita (Rassi ym. 1992). Itäisen Suomenlahden kansallispuiston alueella on useita yli sadan parin ruokkiyhdyskuntia. Läheisellä Aspskärin suojelualueella pesii maamme vanhin vakituinen etelänkiislayhdyskunta (70 paria) ja Suomenlahden suurin

12 räyskäyhdyskunta (120 paria). Kansallispuiston lapintiirakannan kokonaisvahvuus ylitti 1980 luvun loppupuolella 1200 paria ja kalatiirakannan 350 paria (S. Grönlund, kirj. ilm.). Uhanalaisen selkälokin yhdyskunnat ovat vielä taantuessaankin maamme suurimpia, edelleenkin enimmillään 150-200 paria (Hario 1989). Tältä alueelta länteen Pellingin saaristossa ja Porvoon mlk:n Söderskärillä lajisto vähitellen muuttuu. Ruokkilinnuista pesii vain riskilä, lapintiira on edelleenkin runsas, ja Itä Suomenlahdella vähälukuinen haahka runsastuu tuntuvasti. Söderskärillä on Suomenlahden tihein haahkakanta. Tältä noin 100 km:n pituiselta ulkosaaristoalueelta löytyi kevään ja kesän 1992 mittaan tuhatkunta kuollutta merilintua (taulukko 1, kuva 1). Näistä lähes puolet oli ruokkeja ja etelänkiisloja ja kolmasosa lapintiiroja. Kuolleitten lintujen etsinnät ja linnuston laskennat tehtiin kolmella osa alueella, joiden tulokset esitellään seuraavassa. Menetelmät ja seurannan tavoitteet vaihtelevat jossain määrin alueellisesti; tähän raporttiin on koottu tiedot niiltä osin kuin ne liittyvät lintukuolemien ajoittumiseen ja laajuuteen sekä arviointiin tappioiden merkityksestä kantojen kehitykselle. Yksityiskohtaisemmat raportit julkaistaan toisaalla (Hario 1992, Hokkanen ja Ruhkanen 1992, Malkio 1992). l,. "... o öv"j ~~ lili.v,, qn o ~ fla:. - l. d 0:. c4 Sköldvikt/ ~I o 4jvs-,..f. ' 6 S rengrund, @$fem`. d' y I in i ~ r a 7 on 4;, n~~. p.,y.. r: i Suursaari Tuh<imusalueet --- Suomen aluevesien utkoroja Suomen aluemeren ulkoraja 0 IOhm Kuva 1. Tutkimusalueiden sijainti. 1. Söderskär, 2. Långörn, 3. Pellinki, 4. Gåsören, 5. Tiiskeri, 6. Aspskär, 7. Itäisen Suomenlahden kansallispuisto, 8. Ulkoluodon intensiivinäytteenottoasema 2.2 Tutkimusalueet ja menetelmät Itäisen Suomenlahden kansallispuiston alueella systemaattiset lintulaskennat tehtiin pääosin 20.6.-12.8. (Hokkanen ja Ruhkanen 1992). Haapasaarten alueen tiiraluotojen tarkkailu aloitettiin kuitenkin jo 31.5. (J. Venemies), ja siitä länteen Ruotsinpyhtään Söderskärin ensimmäiset havainnot lintukuolemista tehtiin 25.5. (A. Vuorio). Kaikkien kolmen alueen tulokset on yhdistetty yhdeksi raportiksi (Hokkanen ja Ruhkanen 1992). Yhteensä alueella tutkittiin 79 luotoa, joista 62 sijaitsee varsinaisen kansallispuistorajauksen sisäpuolella. Laskentatulokset ovat ns. maksimilukuja aikuiskannasta, eli tutkimusjakson korkeinta yhdellä kertaa havaittua aikuislintujen lukumäärää on verrattu

13 edellisen vuoden vastaavaan ja siten arvioitu muutoksen suuruus. Laskennat tehtiin pääosin aamuisin ja aamupäivisin molempina vuosina. Käytettävissä on ollut myös rengastukseen liittyviä arvioita pesäpoikastuotoksesta, jotka on esitetty erikseen. Selvitys painottui kuolleitten lintujen etsintään ja arviointiin lintukuolemien osuudesta ruokkikantojen muutoksessa. Kuolleet linnut löytyivät lähes kokonaisuudessaan 20.6.-12.7., jolloin maastossa oltiin päivittäin aamusta iltaan. Pernajan Aspskärillä tilannetta seurattiin päivittäin 11.4. lähtien, joskin käynnit Haverörenin ruokkiluodolla ja kuolleitten lintujen kerääminen olivat ajoittumiseltaan epäsäännöllisiä (H. Malkio ym.). Ruokkikannan koko arvioitiin aikuislaskennoin, muu pesimälinnusto etupäässä pesälaskennoin. Ruokkikannan muutoksesta oli käytettävissä lisäksi rengastettujen poikasten lukumääriin perustuva otanta yhdyskunnan tarkimmin seuratuissa osissa (H. Koskinen). Porvoon mlk:n Söderskärin ja Pernajan Tiiskerin välisellä ulkoluotovyöhykkeellä tutkittiin 34 luodon linnusto (M. Hario, P. Hario ja G. Nordenswan). Tiedot parimääristä perustuvat pesälaskentoihin. Söderskärin tiirakannat inventoitiin koko kesän kestävissä tutkimusaseman kenttätöissä vakiintunein menetelmin (ks. Hario ym. 1986). Samassa yhteydessä inventoitiin myös alueen riskilät, joiden kannankehityksessä, poikastuotannossa ja aikuisten menestymisessä ei havaittu mitään hälyttävää (R. Komu). Jatkossa keskityttiin pelkästään tiiroihin Söderskärin erillisselvityksessä ja Söderskäriltä itään sijaitsevien riistantutkimusosaston vanhojen seuranta alueiden pesä ja lentopoikaslaskennoissa (Långörn, Pellingin eteläpuoleiset lintuluodot, Gåsören ja Tiiskeri). Laskennat tehtiin kolmessa vaiheessa etupäässä kesäkuussa. 2.2.1 Lapintiiran tuotantoselvityksel Erillinen pesimäbiologinen tuotantoselvitys Söderskärillä tehtiin tiirayhdyskunnassa, jolta oli vertailutietoja pesimämenestyksestä ja poikasten kasvusta vuodelta 1986 (M. Hario, K. Selin ja J. Apunen). Pesät merkittiin maastoon, kuoriutumisen ajoittuminen selvitettiin päivittäisillä käynneillä ja muninnan ajoittuminenjoko päivittäisillä käynneillä (myöhäiset pesyeet) taikka laskemalla ajoittuminen kuoriutumisesta (haudonta aika 22 vrk + 1 munintavuorokausi). Poikaset punnittiin jokaisella käyntikerralla 1-3 päivän välein. Pesätapahtumat ja poikastappiot kirjattiin muistiin. Yhdyskunnan lopulliset tuotantoluvut määritettiin Mayfieldin (1961, 1975) menetelmällä lasketuista pesyeiden selviytyvyystodennäköisyyksistä. 2.2.2 Tilastollinen käsittely Raportin aineistojen luonteen vuoksi käytetään pelkästään ei parametrisiä testejä (eivät edellytä normaalijakaumia). Suhdelukujen vertailu on tehty G testillä, riippuvuuksien kuvaus Spearmanin järjestyskorrelaatiolla. Testisuureita ei ole erikseen ilmoitettu; tilastollisen merkitsevyyden raja arvona on 5 %:n riskitaso (2 suuntainen P < 0.05). 2.3 Tulokset 2.3.1 Aikuiskuolemien ajoittuminen Ruokkilinnut Ensimmäiset havainnot lintukuolemista tehtiin 11.4., jolloin Aspskäriltä löytyi merestä 15 kuollutta ruokkia. Lintukuolemat olivat alkaneet huhtikuun ensimmäisellä viikolla, koska 27.-29.3. kuolleita lintuja ei vielä havaittu ja pesimäkanta oli itse asiassa vasta

14 palaamassa pesimäluodolleen (27.3. paikalla ensimmäiset 4 ruokkia, 29.3. jo useita kymmeniä ja vähintään 7 etelänkiislaa). Aspskär oli miehittämätön 1.-10.4., joten kuolemien tarkka alku jäi toteamatta. Useimmat 11.4. löytyneistä raadoista olivat kuitenkin melko tuoreita. Tämän jälkeen meressä ajelehtivia kuolleita ruokkeja nähtiin lähes päivittäin, ja ensimmäiset maihin kuolleet ruokit kerättiin Haverörenin yhdyskunnan pesäonkaloista 1.5. Haverören on kiikarinkantaman päässä Aspskärin luonnonsuojelualueen vartijoiden majapaikasta, joten luodon edustalla meressä ajelehtivat raadot tulivat päivittäin melko tarkoin kirjatuiksi. Tyynellä säällä raadot oli helppo havaita muutenkin, aallokossa niiden sijainti paikallistui raatoa syömässä olevien lokkien parvista. Pohjoisen puoleisilla tuulilla raadot ajautuivat merelle, ja tuntematon osa jäi ilmeisesti havaitsematta. Aspskärin ruokkilintukuolemien ajoittuminen on esitetty kuvassa 2. Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa ruokkikuolemat päättyivät jo kesäkuun lopulla. Koska systemaattinen seuranta siellä alkoi verrattain myöhään eikä yhdenkään yhdyskunnan alueella oleskeltu päivittäin, jäi kuolemien alkamisajankohdan määrittäminen puutteelliseksi. Suurin osa löydetyistä raadoista olikin joko pahasti mädäntyneitä tai lokkien osittain syömiä. Viimeksi mainitut ovat mahdollisesti löytyneet varmemmin, koska osittain syödyt raadot eivät painu väliveteen, vaan kelluvat meren pinnalla ja päätyvät rannoille. Viimeiset tuoreet kuolleet ruokit ja etelänkiislat löytyivät heinäkuun lopulla Aspskäriltä. yks. 50 r- M ruokit 7 tiirat 40 20 10 If] 10.4, 20. 5. 15, 25. 1.6. 5. 15. 25. 1.7. 5. 15. 25. 15. 25. 1.5, 10. 20. 10. 20. 10. 20. Pvm Kuva 2. Ruokki ja etelänkiislakuolemien ajoittuminen Aspskärillä ja lapintiirakuolemien ajoittuminen Söderskärin Tiiskerin alueella sekä Kotkan saaristossa vuonna 1992 (yhdistetty aineisto, ks. teksti). Pylväät ilmaisevat löydettyjen yksilöiden lukumäärän eri päivinä.

15 Tiirat Toisin kuin ruokki ja etelänkiislakuolemat, tiirakuolemat ajoittuivat muutamiin päiviin touko kesäkuun vaihteessa kautta koko tutkitun ulkoluotoalueen (kuva 2). Tiirat kuolivat pääosin maalle, ja siten kokonaiskäsitys niiden tappioiden laajuudesta ja ajoittumisesta on selvästi vankemmalla pohjalla kuin ruokkilintujen. Niinpä Itäisen Suomenlahden kansallispuiston kuolleina löytyneiden tiirojen kokonaismäärä (326, taulukko 1) vastaa 78:aa prosenttia aikuislaskentojen ilmaisemasta kannan vähenemästä (413 yks., taulukko 4), mutta kuolleena löytyneiden ruokkien vastaava osuus oli vain 7 % (taulukot 1 ja 2). Ero on tilastollisesti erittäin merkitsevä (P < 0.001). Taulukko 1. Kolmelta tutkimusalueelta löytyneiden kuolleiden lintujen lukumäärät huhti heinäkuussa 1992. Alueiden rajaus on selostettu kappaleessa 2. Lukumääriin sisältyvät lisäksi kaikki Valtion eläinlääketieteellisen laitoksen tutkimat yksilöt sekä yleisön Helsingin yliopiston luonnontieteellisen keskusmuseon eläinmuseolle ja rengastustoimistolle toimittamat löydöt. Kansallis Söderskär puisto Aspskär Tiiskeri Yht. Ruokki 122 335 2 459 Lapintiira 301 7 46 354 Selkälokki 45 1 46 Harmaalokki 29 5 34 Etelänkiisla 1 31 32 Kalalokki 18 9 27 Kalatiira 19 1 1 21 Haahka 3 11 14 Kala/lapint. 6 6 Naurulokki 3 1 4 Merilokki 3 3 Riskilä 4 2 6 Merikotka 1 1 Muut lajit 10 10 Yht. 564 389 62 1015 Kuolemien ajoittuminen selvitettiin tarkasti kolmessa lapintiirayhdyskunnassa Söderskärillä, Gåsörenillä ja Tiiskerissä (lähemmin, ks. Hario 1992). Pesintä Söderskärillä oli 10-15 päivää aikaisempi kuin Gåsörenillä, joka sijaitsee noin 40 km idempänä. Aikuiskuolemat ajoittuivat kuitenkin samoille kalenteripäiville molemmilla paikoilla (ei siis samaan pesinnän vaiheeseen): suunnilleen 25.5.-5.6. Tuolloin Söderskärillä oli munittu 60-80 % pesyeistä mutta Gåsörenillä vasta 20-40 %. Samoille kalenteripäiville ajoittuivat myös Tiiskerin tiirakuolemat (7 km Gåsörenistä itäkaakkoon). Millään näistä kolmesta paikasta ei todettu tiirakuolemia vielä 24.5. Sama koskee itäisempää Suomenlahtea. Ruotsinpyhtään Söderskärillä ei nähty kuolleita tiiroja vielä 25.5. Ensimmäiset kuolleet löytyivät 28.5., jolloin raadot arvioitiin pari kolme päivää vanhoiksi (Gåsören, Ruotsinpyhtään Söderskär, Kotkan Luppi, Marjakari ja Suntkeri). Porvoon mlk:n Söderskärin ensimmäiset raadot löytyivät 1.6., jolloin ne arvioitiin 3-5 päivää vanhoiksi. Tiiskerissä käytiin uudestaan vasta 5.6., jolloin löydetyistä 10 raadosta 9 oli jo niin mätiä, ettei niitä avattu. Pääosin kuolemat näyttävät ajoittuneen

16 yhtenäisesti muutamalle päivälle toukokuun lopulla. Viimeiset raadot poimittiin Gåsörenistä ja Tiiskeristä 19.6. (6 ja 1 yks.), mutta ne olivat jo pitkään olleet maastossa, osittain syötyjä ja mahdollisesti jääneet löytymättä edellisellä käynnillä. Söderskärin viimeinen kuolema todettiin 10.6. korkeintaan päivän vanha raato, jonka kuolinsyy ilmeisesti toinen kuin muiden. 2.3.2 Tappioiden osuus kokonaiskannoissa Ruokki Itäisen Suomenlahden kansallispuiston ruokkien kuolleisuus vuonna 1992 on laskettu aikuislaskentojen antamien maksimimäärien erotuksena edellisestä vuodesta. Vuonna 1992 kansallispuiston viidessä suurimmassa yhdyskunnassa lintuja oli 1565 yksilöä vähemmän kuin edellisenä vuonna. Tämän perusteella ylimääräinen kuolleisuus oli 70 % (taulukko 2). Pesälaskennat näissä samoissa yhdyskunnassa osoittavat kuitenkin merkitsevästi suurempaa, 80 %:n vähenemää (taulukko 3) (P < 0.001). Taulukko 2. Ruokkien yksilömäärät Itäisen Suomenlahden kansallispuiston viidessä suurimmassa yhdyskunnassa vuonna 1992 ja vertailu edelliseen vuoteen (Hokkanen ja Ruhkanen 1992). Virolahti Virolahti Kotka Kotka Kotka Yht. Pvm. Korkiainen Ryslät Eteläkarit Vaihkari Laurinkari 4.4. n. 100 14.5. 15 18.5. 102 19.5. 8 10-15 22.5. 55 29.5. 156 30.5. 30 80 180 37 3.6. 40 4.6. 80 9.6. 181 12.6. 30 21.6. 45 180 27.6. 30 60 4.7. 150 5.7. 112 52 6.7. 180 177 56 18.7. 41 150 77 77 22.7. 205 25.7. 68 27.7. 20 188 28.7. 130 Maks. yks. 1992 45 188 180 77 205 695 Maks yks. 1991 120 720 400 200 820 2 260 Erotus 75 532 220 123 615 1565

17 Taulukko 3. Pesien lukumäärät Itäisen Suomenlahden kansallispuiston viidessä suurimmassa ruokkiyhdyskunnassa vuosina 1991 ja 1992 (Hokkanen ja Ruhkanen 1992). 1991 1992 Virolahti Korkiainen z 30 4 Ryslät z 207 42 Kotka Eteläkarit z 112 30 Vaihkari z 36 11 Laurinkari s 285 46 Yht. n.670 133 Taulukon 3 aineistosta ilmenee, että pesämäärät vähenivät suunnilleen samassa suhteessa kaikissa mainituissa yhdyskunnissa vuodesta 1991 vuoteen 1992 (P > 0.1). Siten ruokkikuolemat eivät painottuneet alueellisesti kansallispuiston sisällä (esim. voimistuneet itäänpäin). Aspskärin suuryhdyskunnassa ruokkien hupenema aikuismäärien perusteella oli kuitenkin lievempää kuin idempänä, noin 40 % (1500 vs. 2500 yks.). Samansuuruinen vähenemä todettiin myös asuttujen pesien määrissä heinäkuussa (n. 300 vs. 570). Etelänkiisla Kuolleita etelänkiisloja löytyi Aspskäriltä yht. 31 yks. (taulukko 1). Aspskärin kiislakannasta ei ole käytettävissä laskentatuloksia aikuislintujen määristä. Pesämäärän vähenemän perusteella aikuiskanta pieneni vajaaseen puoleen (136:sta 60 yksilöön). Löytyneiden raatojen määrä on aikuiskannan vähenemästä noin 40 % eli selvästi enemmän kuin kansallispuiston ruokkien vastaava osuus, 7 %. Ero johtunee Aspskärin tarkemmasta tilanteen silmälläpidosta. Myös Aspskärin kuolleet ruokit löytyivät varmemmin: raatojen määrä (335, taulukko 1) on noin 30 % aikuismäärän vähenemästä edellisvuotisesta (noin 1000 yks). Turat Itäisen Suomenlahden kansallispuiston lapintiirojen ja kalatiirojen vähenemät aikuislaskennoissa edellisestä vuodesta olivat suunnilleen samansuuruiset, 21 % ja 32 % (taulukko 4) (P > 0.1). Pesälaskentoihin perustuvaa otantaa ei tiiroista ole Itä Suomenlahdelta käytettävissä. Taulukko 4. Tiirojen yksilömäärät 27 tutkimusluodolla Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa vv. 1991-92 (Hokkanen ja Ruhkanen 1992). 1991 1992 Erotus (%) Lapintiira 697 549 148 (21) Kalatiira 324 219 105 (32) Kala/lapintiira 246 86 160 (65) Yht. 1 267 854 413 (33)

Kuolleena löytyneiden lapintiirojen yhteismäärä 27 tutkimusluodolla kansallispuistossa vastaa melko tarkalleen aikuislaskentojen ilmaisemaa kokonaisvähenemää näillä luodoilla (137 vs. 148 yks.), mutta luotokohtaisesti eriteltynä raatojen määrät ja "elävien" muutoslukemat eivät korreloi lainkaan keskenään (rs = 0.11, P = 0.6). Tämä johtuu tiiroille ominaisista yhdyskuntien pirstoutumisista ja oikukkaista pesäluodon vaihdoksista, jolloin raatojen määrät ja kannanmuutokset esim. vierekkäisillä luodoilla eivät vaihtele samassa suhteessa (aineisto, ks. Hokkanen ja Ruhkanen 1992). Kalatiiran raatojen yhteismäärä sitä vastoin on vain 7 % aikuiskannan kokonaishupenemasta samoilla luodoilla (7 vs. 105 yks.), ja luotokohtainen korrelaatio on olematon (rs = 0.08, P = 0.7). Ero tiiralajien välillä raatojen osuuksissa on tilastollisesti erittäin merkitsevä (P < 0.001). Porvoon mlk:n Söderskärin ja Pernajan Tiiskerin väliseltä ulkosaaristoalueelta löytyi kaikkiaan 46 kuollutta aikuista lapintiiraa muttei yhtään kalatiiraa. Tiirojen kannanmuutos tällä alueella tunnetaan vain Söderskärin pesälaskennoista: lapintiiralla vähenemää oli 14 % (209 parista 180 pariin), kalatiiralla runsastumista 4 % (53:sta 55 pariin). Söderskäriltä kuolleena löytyneiden lapintiirojen määrä (10 yks.) vastaa 17:ää prosenttia alueen aikuiskannan pienenemisestä edellisestä kesästä. Muut lajit Muiden lajien osalta kuolleena löytyneiden määrät olivat marginaalisen pieniä eivätkä näy kokonaiskannoissa. On lisäksi epäselvää, missä määrin ne liittyvät po. ilmiöön. Selkälokit on laskettu varsin tarkoin kaikilla kolmella tutkimusalueella jo usean vuoden ajan (M. Hario ja M. Jokinen). Vuonna 1992 aikuislintujen ja pesien määrät olivat joko lievästi korkeammat tai samansuuruiset kuin edellisenä vuonna (alueesta riippuen). Tarkemmat tulokset julkaistaan toisaalla. 2.3.3 Lentopoikastuotto Ruokkilintujen poikastuotosta vuonna 1992 on tietoa lähinnä vain Itäisen Suomenlahden kansallispuiston alueelta. Neljässä sikäläisessä ruokkiyhdyskunnassa rengastusikäisten poikasten määrät pienenivät edellisvuotisista huomattavasti (taulukko 5; lähemmin, ks. Hokkanen ja Ruhkanen 1992). Taulukko S. Ruokin poikastuotto (kuoriutuneita poikasia) neljässä yhdyskunnassa Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa vuosina 1991 ja 1992 (Hokkanen ja Ruhkanen 1992). 1991 1992 Virolahti Korkiainen ~ 30 2-3 Ryslät z 170 16-35 Kotka Eteläkarit z 112 9-24 Vaihkari z 36 2-9 Yht. z 348 29-71

19 Lapintiiran lentopoikastuotto (poikasia/pesintä) selvitettiin tarkasti Söderskärin tutkimuksissa: Tuotto Pesintöjä Söderskär 0.04 163 Gåsören 0.24 131 Tiiskeri 0.00? Långörn 0.30 63 Tiiskerin ja Gåsörenin vertailu osoittaa, miten suuria eroja lähialueiden välillä saattoi olla (luodot ovat 7 km:n päässä toisistaan). Tiiskerin tuotanto romahti täysin juuri tiirakuolemien aikaan, ja luodolta kuolleena löytyneiden aikuislintujen osuus kannasta (n. 20 %) oli suurin keskisellä Suomenlahdella todettu. Gåsörenin kolonia säilyi aikuiskuolemista huolimatta (4 % kannasta) yhtenä Suomenlahden suurimmista (131 lapintiiran ja 16 kalatiiran pesää). Söderskärin tuotantolukema 0.04 on Söderskärin koko suojelualueen yhteistulos. Se on kaikkien aikojen kehnoin (keskiarvo vuosina 1981-91 0.39, vaihteluväli 0.06-1.11). Tuloksen huonouden aiheutti ennen muuta harmaalokin saalistus (kuva 3). Lapintiiran poikaset kasvoivat Söderskärin tutkimusyhdyskunnassa yhtä lailla hyvin kuin suotuisana ravintokesänä 1986 (jolloin lentopoikastuotanto oli vertailujakson korkein, 1.11), eikä nähtävästi ravinnonsaannissa ollut vaikeuksia. Harmaalokin saalistuksen tuottamat tappiot alkoivat jo heti kuoriutumisesta, kun ne vuonna 1986 olivat alkaneet vasta poikasten ehdittyä viikon ikäisiksi. (Vuosi 1986 oli ensimmäinen, jolloin harmaalokkien todettiin Söderskärillä laajemmassa mitassa saalistelevan tiirojen poikasia.) Muut tappiotekijät tutkimusyhdyskunnassa käsittivät poikasten sairaudet (kuvassa 3 pylväiden valkeat osat), joiden osuus ei ole merkittävästi muuttunut vuodesta 1986 (suolisto ja napatulehduksia, verenmyrkytys; tutkittu 5 yks. vuonna 1992 VELL:ssa). Mayfieldin menetelmällä laskettuna Söderskärin tutkimusyhdyskunta tuotti 1.14 lentopoikasta/pari vuonna 1986 ja 0.11/pari vuonna 1992. 120 100 0) [:1. 0 c 60 0 40 10 :cu 5 Saalistetut Sairaat ym. 20 0 0 1 2 3 4 5 6 7 8 91011121314 Ikä 1986 1992 6 4 2 0 2 4 6 Yks. Kuva 3. Lapintiiran poikasten kasvu (ruumiinpaino, viivadiagrammi) ja poikastappiot (kuolleita yksilöitä, pylväät) kahden ensimmäisen elinviikon aikana vuosina 1986 ja 1992 Söderskärin tutkimusyhdyskunnassa. Kuolleet eroteltu saalistettuihin ja sairaisiin.

2.4 Kuolemien vaikutukset populaatioihin 20 Vuoden 1992 lintukuolemat olivat Itämeren nykyoloissa ennenkokemattoman mittavia. Selittämättömiä lintutuhoja ei ole aikaisemmin raportoitu muuten kuin pienessä mitassa Itä Suomenlahden selkälokeista, joiden aikuiskuolleisuus on viime vuosina ollut nousussa, otaksuttavasti ympäristömyrkkyjen vaikutuksesta (Hario 1989). Tapauksen ainutkertaisuus näkyy havainnollisesti Aspskärin ruokki ja etelänkiislakantojen kehityskäyrissä (kuva 4): vuoden 1992 pudotus on selvästi syvempi kuin muu melko loiva (osin havaintotekninen?) heilahtelu. Lintukuolemat koskivat kuitenkin lähinnä vain ruokkia, etelänkiislaa ja tiiroja. Taulukon 1 lukemat kuolleitten lintujen määristä eivät muiden lajien osalta poikkea nonmaalitilanteesta. Ne ovat haahkan osalta jopa tavallista pienemmät. Kuolleitten selkälokkien määrät ovat viime vuosina olleet nousussa, ja on vaikeata arvioida mahdollisen lisäkuolevuuden osuutta tänä vuonna. Vuonna 1990 kuolleita aikuisia selkälokkeja löytyi Itäisen Suomenlahden kansallispuiston yhdyskunnista yht. 16 yks. kolmella käyntikerralla touko heinäkuussa (M. Jokinen). Vuonna 1992 silmälläpito oli tiivimpää, ja raatoja löytyi 45 kpl. Ajoittumista ei pystytty selvittämään; raadot olivat löydettäessä (20.6. lähtien) yleensä jo lokkien syömiä ja/tai pitkälle mädäntyneitä. Ruokki Etelänkiisla a C M 6 40 3C 4 2C L 1C n 0 49 J 59 69 79 89 99 57 --- 67 77 87 97 Kuva 4. Ruokin ja etelänkiislan kannankehitys Aspskärillä vuosina 1949-92. 2.4.1 Kuolemat ruokkien pesivässä ja pesimättömässä kannanosassa Suunnilleen puolet ruokin aikuiskannasta Itä Suomenlahden pesimäpaikoilla on nykyään pesimättömiä lintuja. Vuonna 1991 kansallispuiston viidessä suurimmassa

21 ruokkiyhdyskunnassa oli enimmillään 41 % enemmän lintuja kuin pesämäärä olisi edellyttänyt, mutta vuonna 1992 vastaava ylimäärä oli 62 % (taulukot 2 ja 3). Ero on tilastollisesti merkitsevä (P < 0.01). Kannan ikärakenteesta ei ole selvityksiä, mutta 10 % suurempi vähenemä pesinnöissä kuin aikuiskannassa lintutuhovuonna (80 % vs. 70 %) viittaa siihen, että entistä useampi sukukypsä lintu jätti pesimättä. Mahdollisesti nämä olivat sellaisia, jotka sairastuivat ja jättivät pesimättä mutta toipuivat ja olivat koko ajan läsnä yhdyskunnassa ja tulivat siten mukaan aikuislaskentatuloksiin. Tosin aikuislaskentojen maksimimäärät saavutettiin useimmissa yhdyskunnissa vasta pesinnän jälkipuoliskolla kesä heinäkuussa (taulukko 2), mutta tämä ilmentänee pelkästään sitä, että esiaikuiset ikäluokat (ei sukukypsät) rupesivat hakeutumaan autioituneille pesäpaikoille silloin. Esiaikuisten ja sukukypsien keskinäiset osuudet kuolleisuudessa ovat joka tapauksessa yhtä suuret, milloin pesintöjen ja kokonaiskannan hupenemat ovat yhtä suuret ja ikäryhmien lukusuhde kannassa on 1:1. Näin näyttää olleen ainakin Aspskärillä (hupenemat 40 %, puolet pesimättömiä, ks. jäljempänä). Edellinen pohdinta jää silti puhtaasti spekulaation asteelle, koska numeerisia tietoja Suomenlahden ruokkien aikuiskannan ikärakenteesta ei ole. Jo yksistään toisen puolison kuolema riittää estämään/tuhoamaan pesinnän, ja lisäksi pesimättömien lintujen suuri osuus kannassa voi johtua pesäpaikkojen puutteesta, ei todellisista ikäluokkien välisistä lukumääräeroista. Tieto "pesimättömän" kannanosan kuolleisuudesta, niin tärkeä kuin se olisikin, jää saamatta. Sen osuutta kuolemissa voidaan yrittää hahmottaa parin ulkomaisen vastaavan lintukuolematapauksen valossa, joita referoidaan luvussa 2.5. 2.4.2 Vaikutukset tiirakantoihin Tiirojen osalta edellinen pohdinta ei ole tarpeen. Esiaikuiset eivät lainkaan saavu pohjoisille leveyksille kesäksi (ks. esim. Hario 1986). Siten kaikki Suomenlahdella kuolleet olivat sukukypsiä ja ilmeisesti pesiviä lintuja, eikä pesäpaikoista ole pulaa. Tiirojen kannanvaihtelut Suomenlahden pesimäpaikoilla ovat olleet huomattavasti oikukkaampia kuin ruokin. Tämä johtuu osittain meritiirojen tavasta vaihtaa pesimäpaikkaa eri vuosina (esim. Väisänen 1973, Mathiasson 1980). Esim. Söderskärin kanta on vaihdellut erittäin jyrkästi aina 1980 luvun pitkään kannannousuun asti (kuva 5). Uusin kannanpudotus (14 %) juuri lintukuolemien vuonna saattaa tietenkin johtua todellisista aikuistappioista, joskin kuolleena löytyneiden aikuisten määrä vastasi vain 17 prosenttia hupenemasta. Itäisellä Suomenlahdella kala ja lapintiirakannat putosivat 32 % ja 21 %. Lapintiiran osalta lintukuolemat näyttävät varsin hyvin selittävän kannanpudotuksen 27 tutkimusluodolla. Sitä vastoin kalatiiroja löytyi kuolleena samoilta luodoilta vain 7 % aikuislaskentojen osoittamasta hupenemasta. Joko kalatiiralla ilmeni vuonna 1992 huomattavaa pesimättömyyttä ja poissaoloa pesimäpaikoilta (jolloin aikuislaskentatulokset alenivat) tai sitten kuolleiden lintujen löytymistodennäköisyys oli huomattavasti pienempi kuin lapintiirojen. Jälkimmäistä on vaikea uskoa, sillä etsinnät olivat laajoja myös sisemmissä saaristoissa (kalatiiran ravinnonhakualueilla?), eikä kalatiirojen havaittu kuolevan sattumanvaraisesti mereen sen laajemmassa mitassa kuin lapintiirankaan (tiirojen äkillisistä kuolemista kesken lennon, ks. Hokkanen ja Ruhkanen 1992). Kolmas vaihtoehto on, että kalatiirojen kuolleisuus todella oli pienempää ja aikuislaskennoissa ilmennyt kannanpudotus johtui suuresta luontaisesta kannanvaihtelusta.

Kaiken kaikkiaan mainittu ero kala ja lapintiiran välillä on vaikeasti selitettävissä. On ilmeistä, ettei tiirojen aikuislaskentalukuihin ole suuresti luottamista kahden vuoden vertailussa. Monet Itä Suomenlahden aikuislaskennoista tehtiin vasta heinäkuussa, jolloin syysmuutto oli jo alkanut. Söderskärille ensimmäiset läpimuuttajat ilmaantuivat pian juhannuksen jälkeen (ks. Hario 1992). Kalatiiran poismuutto ajoittui myöhäisempään vaiheeseen, mikä osaltaan saattaa selittää sen, että kuolleitten ja aikuislaskentojen lukusuhde sillä muodostui toisenlaiseksi kuin lapintiiralla. Lapintiirakantoihin lintukuolemilla joka tapauksessa oli vaikutusta, joskaan ei välttämättä niin merkittävää, että se ylittäisi muutenkin voimakkaat "luontaiset" kannanvaihtelut. Kuva 5. Kala ja lapintiiran (yhdistetty) kannankehitys Söderskärillä vuosina 1949-92. 2.5 Vertailu ulkomaisiin lintukuolematapauksiin 2.5.1 Yhtymäkohdat levämyrkkykuolemiin Akillisessä ja voimakkaassa tiirakuolemassa Massachusettsissa Yhdysvalloissa vuonna 1978 73 kalatiiraa (1.3 % tutkimuskannasta) ja 2 lapintiiraa (6 %) kuoli muutamassa tunnissa dinoflagellaatta Gonyaulax excavatan tuottamaan hermomyrkkyyn (Nisbet

23 1983). Myrkky oli mitattavissa lintujen oksentamista ravintokaloista (tuulenkala). Näkyviä oireita linnuissa olivat tasapainon menetys, kouristukset, runsas ripulointi ja oksentelu, lihasten halvaantuminen ja lopuksi hengityksen salpaantuminen. Useimmat kuolivat 5-10 minuutissa oireiden ilmaantumisesta. Toiset oksensivat ravintonsa heti ja toipuivat, jotkut vasta 2-6 tunnin halvaantumisvaiheen jälkeen. Kaikkien tutkittujen 56 yksilön mahat olivat tyhjät ja useimpien kloaakki oli paisuksissa ja vihreän ulosteen tahrima. Levämyrkkyä ei pystytty löytämään lintujen maksasta, sitä vastoin oksennetuissa ravintokaloissa sitä oli moninkertaisesti tappava määrä. Syyskuussa 1991 Kaliforniassa Monterey Bayn pohjoisosassa pelikaanien ja merimetsojen havaittiin käyttäytyvän oudosti: päänliikkeet olivat epänormaaleja, linnut raapivat itseään, oksentelivat ja niillä oli tasapainovaikeuksia (Fritz ym. 1992). Osa linnuista kuoli. Syynä ilmiöön oli Pseudonitzschia australis piilevän tuottama hermomyrkky, domoiinihappo. Linnut saivat myrkkyä syömiensä anjovisten kautta. Levämyrkkyä löytyi pelikaanien mahan sisällöstä, anjoviksesta ja planktonista. Suomenlahden lintukuolemissa on useita yhtymäkohtia edelliseen, ennen muuta merkit oksentelusta (mahat tyhjät) ja ripuloinnista, havaitut ruokkien ja tiirojen äkilliset halvaantumiset ja ilmiön nopeus, "ohimenevyys". Massachusettsin tiirat punnittiin tuoreina ja ne painoivat normaalisti. Englannin karimetsot poimittiin rannoilta ja punnittiin kuivahtaneina; ne painoivat 16 % normaalia vähemmän. Monilla karimetsoilla oli myös nääntymisoireita, mikä viittaa siihen, että ne olivat saattaneet olla myrkyn tilapäisesti heikentämiä useaan otteeseen ja kärsineet nälkää ennen lopullista annosta. Suomenlahdella jäi kuitenkin puuttumaan tärkein näyte eli lintujen oksentama ravinto. Joko sitä ei aina ymmärretty ottaa talteen tai (useimmissa tapauksissa) siitä ei löytynyt enää jälkeäkään. Kalat saattavat olla toksisia vain muutaman tunnin ajan ja toipua tämän jälkeen. Ne eivät siten aina ole tappavan myrkyllisiä linnuille, mutta saattavat tilapäisesti heikentää näiden elintoimintoja. Kuolemat painottuivat itään ja ulkoluotovyöhykkeeseen (kuva 1). Ruokkien ravinnonhakulennot ulottuvat pitkälle merialueemme ulkopuolelle, ja koko ilmiö on voinut saada alkunsa Suomen rajojen ulkopuolelta. Tiirakuolemien ajoittuminen muutamiin päiviin saattaisi ilmentää myrkkylähteen (leväkukintojen tai myrkyttyneiden kalakantojen) tilapäistä kulkeutumista Suomen puolelle. Räyskien täydellinen säästyminen kuolemilta (Suomenlahden suurin yhdyskunta pesii Aspskärin ruokkisaaren viereisillä luodoilla) voisi hyvin selittyä sillä, että räyskät kalastelevat pääasiassa särkikaloja sisäsaaristossa ja mantereen merenlandilla. Ruokkilinnuista ainostaan riskilä säilyi tappioitta. Laji ei kalasta avomerellä, vaan pesimäluotojen tuntumassa lähinnä kivinilkkaa silakan sijaan. Merilintulajien välillä on huomattavia eroja altistumisessa levämyrkyille. Kalansyöjät ovat alttiimpia kuin simpukansyöjät ja kalansyöjistä silakan ja tuulenkalan käyttäjät ovat altteimpia (ks. Kvitek 1991). Mikäli levämyrkyt lopulta olivat Suomenlahden lintukuolemien syynä, kuten näyttää, saattaa ilmiö toistua milloin tahansa tulevaisuudessa. Laajat lintukuolemat ovat ulkomailla olleet onnekkaan harvalukuisia, mutta pienemmässä mitassa niiden on arveltu olevan jatkuvasti mukana tiettyjen lajien kannansäätelymekanismissa (Hockey ja Cooper 1980). 2.5.2 Lintukantojen elpyminen Touko kesäkuussa 1968 Englannin Pohjanmeren puoleisella rannikolla 100 km:n pituisella rannikkokaistaleella tuhoutui 90 % kårimetson pesinnöistä Gonyaulax tamarensis panssarilevän tuottaman hermomyrkyn aiheuttamaan aikuiskuolevuuteen

24 (Coulson ym. 1968). Pesivistä aikuisista kuoli 82 %, ja kuolleena löytyneiden määrä vastasi 17 prosenttia lajin kokonaiskannasta alueella. Laskelmat pystyttiin tekemään tarkasti, koska karimetsopopulaatio oli ollut intensiivisen tutkimuksen kohteena jo kuusi vuotta ja mm. värirengastettu yksilöllisesti. Pesimättömien esiaikuisten ikäluokkien säilyminen (olivat poissa tuhoalueelta) ja immigraatio mahdollistivat kannan täydentymisen entiselle tasolleen kuudessa vuodessa (kasvuvauhti 40 % / vuosi). Lintumäärät yhdyskunnissa kohenivat hieman jo samana kesänä kuolemien päätyttyä, koska pesimättömiä nuoria hakeutui autioituneille pesimäpaikoille. Muun merilinnuston kehitykseen kuolemat eivät juuri vaikuttaneet; raatoja löytyi yht. 636, joista 1/3 oli karimetsoja. Ilmiö toistui samalla alueella lähes samanlaisena seitsemän vuotta myöhemmin (Armstrong ym. 1978). Pesivistä aikuisista kuoli nyt 62 % ja kuolleena löytyneitten osuus kokonaiskannasta oli 13 %. Raatoja poimittiin rannoilta 490 kpl, joista karimetsoja 1/3. Kanta täydentyi lähes ennalleen jo seuraavana vuonna. Nämä tapaukset osoittavat, että pesimättömän kannanosan mahdollisuudet paikata isojakin tappioita ovat hyvät, kun hitaan sukukypsyyden ja ikäluokkien alueellisen erilläänolon kautta populaatioon on syntynyt suuri reservi. Itämeren ruokkilintujen populaatiot tiedetään liikkuviksi, ja rengaslöydöin on osoitettu, että erilliskannat saavat täydennystä satojen kilometrien päästä. Esiaikuisten dispersio on ilmeisesti ainoa mekanismi, jolla Suomen piskuinen etelänkiislakanta on pysynyt hengissä: se saa jatkuvasti täydennystä Gotlannin Karlsöltä tuottamatta itse juuri mitään rekryyttiä (Hario 1982). Itä Suomenlahden ruokkien pesimäpaikat lienevät suurelta osin jo täyttyneet pääteltynä siitä, että Aspskärin kolonian kasvu oli 1960 luvulle asti 13-14 % vuodessa ja sen jälkeen enää 1-2 % (Hilden ja Pahtamaa 1992). Koloniassa on kuitenkin jatkuvasti ollut viime vuosina yli tuhannen linnun ylimäärä (aikuislaskennat vs. pesälaskennat, H. Malkio). Sama ylitarjonta näyttää pätevän Itäisen Suomenlahden kansallispuiston ruokkikolonioissa (puolet "pesimättömiä"). Raskaasti manipuloiduissa harmaalokkikolonioissa Englannissa (pesiviä aikuisia tapettu suurin määrin) sukukypsyysikä aleni, ja esiaikuisia pyrki rekrytoitumaan kantaan sitä mukaa kuin pesäpaikkoja vapautui (Coulson ym. 1982). Tätä taustaa vasten ruokkikuolemien vaikutukset Suomenlahdella eivät välttämättä ole tuhoisia. Tämän luonnon itsensä järjestämän "poistokokeen" tulokset tullevat näkymään jo ensi pesimäkaudella. On huomattava, että Itämeri ei pienenä vesialueena tarjoa samanlaisia pesimättömien kantojen refugioita kuin valtameret. Suursaaren vesillä kalastelevat esiaikuiset linnut ovat lähes näköyhteyden päässä Suomen puoleisista pesimäluodoista, ja vierailut tulevilla pesimäpaikoilla saattavat olla yleisempiä kuin esim. nuorten karimetsojen vierailut pesimäpaikoilla Englannin rannikoilla. Siitäkin huolimatta, että kuolemat olisivat kohdistuneet yhtä lailla esiaikuisiin kuin pesiviin ruokkeihin, kantaan on jäänyt ilmeisesti runsaasti esiaikuisia odottamaan vapaita pesäpaikkoja ensi vuodeksi. Yhden tuotantovuoden putoaminen pois rekryyttien määrästä tulee näkymään neljän vuoden kuluttua (ruokin sukukypsyysikä) pienempänä pesintöjen määränä edellyttäen, että tarjolla on riittävästi pesimäpaikkoja tämän näkymiseksi. Näin ei nykyisellään välttämättä ole.

3 LINTUKUOLEMIEN SYYN (SYIDEN) SELVITTÄMINEN 25 3.1 Patologiset tutkimukset linnuista Luvun 3.1 kirjoittaja: Bengt Westerling 3.1.1 Ruokkilinnut Huhtikuun puolessavälissä Valtion Eläinlääketieteelliselle laitokselle tuotiin yksi ja kuukauden loppupuolella neljä hyväkuntoista ruokkia, joiden ilmoitettiin löytyneen kuolleina rantavedestä Aspskärin ruokkiyhdyskunnan läheltä. Ruumiinavauskuva viittasi hukkumiskuolemaan, samoin histologinen kudostutkimus. Tartuntatauteihin viittaavaa ei havaittu. Tässä vaiheessa lintujen oletettiin hukkuneen kalanpyydyksiin. Toukokuun 19. päivänä laitokselle toimitettiin 7 ruokkia ja yksi etelänkiisla. Niiden ruumiinavauskuva oli edellisten kaltainen, samoin kolmen 20.5.1992 tuodun ruokin. Näistä osa oli kuitenkin löydetty maalta, ts. ne eivät olleet voineet kuolla hukkumalla. Myöhemmin ruokkeja toimitettiin vielä lisää niin, että kaikkiaan VELL:ssa tutkittiin 39 ruokkia ja 8 etelänkiislaa. Osa linnuista tutkittiin eri menetelmin mahdollisten virussairauksien toteamiseksi. Tulokset olivat kielteisiä. Myös bakteeritautien varalta suoritetut viljelyt ja botuliinimyrkytyksen toteamiseksi tehdyt tutkimukset antoivat kielteisen tuloksen. Tutkittavaksi toimitetut ruokit olivat pääsääntöisesti riittävän tuoreita myös histologiseen tutkimukseen. Toukokuun lopussa oli mukana myös muninnassa olevia naaraita. Vasta kesäkuun loppupuolella toimitetuissa yksittäisissä linnuissa alkoi esiintyä poikkeamia tukehtumiskuvan hallitsemista löydöksistä. 3.1.2 Lapintiirat ja muut linnut Ensimmäiset lapintiirat tulivat tutkittaviksi kesäkuun 1. päivänä. Nämä, kuten valtaosa kaikista tutkittavaksi lähetetyistä tiiroista, olivat peräisin Haapasaaren saaristosta. Kaikkiaan VELL:lle toimitettiin tiirakuolemien esiintymisalueelta 75 lapintiiraa, 1 kalatiira, 1 kalalokki, 2 naurulokkia ja 1 selkälokki. Toisin kuin ruokit ja kiislat tiirat olivat yleensä pahoin pilaantuneita. Lapintiiroista 43 oli avauskelpoisia, mutta niistäkin valtaosa niin pilaantuneita, ettei kudosleiketutkimuksia tai luotettavaa loistutkimusta voitu suorittaa. Avattujen tiirojen joukossa ei ollut yhtään muninnassa olevaa yksilöä. Ruumiinavausten perusteella tiirat vaikuttivat voimakkaasti aliravituilta, ts. rintalihaksisto oli voimakkaasti surkastunut. Yksittäisissä vähemmän pilaantuneissa yksilöissä tavattiin suolensisällössä hius ja imumatoja tai näiden jäännöksiä. Lintujen pilaantumisasteen vuoksi ei loisten mahdollista osuutta lintujen nääntymiseen voida arvioida. Bakteeritautitutkimukset antoivat tiirojenkin kohdalla kielteisen tuloksen. Tiirojen aliravitsemustila oli niin voimakas, että se yksinään riittäisi selittämään lintujen kuoleman. Aliravitsemuksen syytä ei kuitenkaan pystytty selvittämään. Esimerkiksi Englannissa on havaittu levämyrkytysten yhteydessä karimetsoilla melko voimakas aliravitsemustila (ks. luku 2.5.1). Ilmeisesti syynä on se, että levämyrkky on heikentänyt lintuja jo pitemmän aikaa ennen kuolemaa aiheuttamalla ripulia ja oksentelua. Todettakoon myös, että kesän mittaan VELL:een on toimitettu lukuisia

26 imu ja heisimatotartunnan seurauksena nääntyneitä lokkilintuja Suomenlahden rannikolta. Söderskäriltä löydetyt kuolleet lapintiirat olivat sitä vastoin erittäin hyväkuntoisia, mikä viittaa siihen, että ne ovat kuolleet nopeasti. 3.2 Ympärist myrkkytutkimukset Luvun 3.2 kirjoittajat: Matti Verta ja Timo Hirvi Itäiseltä Suomenlahdelta kesän aikana kerättyjä kuolleita lintuja ja muita ympäristönäytteitä tutkittiin Valtion eläinlääketieteellisessä laitoksessa, Jyväskylän yliopiston ympäristöntutkimuskeskuksessa ja Puolustusvoimien tutkimuskeskuksessa. Valtion eläinlääketieteellinen laitos keskittyi pääosin torjunta aineena käytetyn parationin ja sen hajoamistuotteen p nitrofenolin analysointiin, koska ennen myös Suomessa käytetyn parationin aiheuttamissa kuolemantapauksissa tehdyt patologiset löydökset ovat olleet samankaltaisia kuin nyt tehdyt. Jyväskylän yliopiston ympäristöntutkimuskeskuksessa analysoitiin useilla menetelmillä eri ympäristömyrkkyjen pitoisuuksia sekä lintu, kala että levänäytteistä. Puolustusvoimien tutkimuskeskuksessa analysoitiin eri ympäristönäytteistä mahdollisten taistelukaasujen tai niiden hajoamistuotteiden jäämiä. 3.2.1 Linnut Osasta ajanjaksona 6.5.-25.6. löydetyistä kuolleista linnuista analysoitiin eri ympäristömyrkkyjen pitoisuudet. Koska ruokkien kuolinsyytutkimukset viittasivat myrkytykseen, näytteistä tutkittiin parationia ja sen mahdollista hajoamistuotetta. Parationia ei löydetty yhdestäkään näytteestä. Sensijaan p nitrofenolia löydettiin seuraavasti (taulukko 6): Lisäksi tutkittiin organofosforipestisidit (kumafossi, diatsinoni, diklorvossi, famfuri, fenklorfossi, fentioni, malationi, triklorfoni) 23.-31.5. ruokki ja kiislanäytteistä. Yhdisteitä ei löytynyt. Organoklooriyhdisteet tutkittiin em. ruokki ja kiislanäytteistä sekä merikotkanäytteestä. Pitoisuudet eivät poikenneet yleisestä tasosta. Etelänkiisla ja ruokkinäytteistä, jotka oli kerätty 6.5.-22.5., analysoitiin yhdistetyistä maksa ja munuaishomogenaateista tavallisen sinappikaasun ja hermokaasujen esiintyminen Puolustusvoimien tutkimuskeskuksessa. Mitään taisteluaineisiin viittaavaa ainetta tai yhdistettä ei löydetty.

27 Taulukko 6. Linnuista löydetyt paranitrofenolipitoisuudet. Löytö aika Laji Löytöpaikka Elin Löydös 6.5.-22.5. etelänkiisla ruokki 4 kpl 8.5. merikotka 23.-31.5. ruokki kiisla 5 kpl 4.6. lapintiiroja 10.6. lapintiira 2 kpl 16.6. kalalokki 19.6. lapintiira 25.6. ruokki 25.6. naurulokki 25.6. haahka 2.7. selkälokki kalatiira ruokki Aspskär maksa Söderskär lihas ei Ryslåt munuain. Söderskär maksa ei munuain. ei r torvi ei maha sis. ei nielu ei Aspskär maksa p nitrof. 0,5 mg/kg munuain. p nitrof. + Haapasaari maksa p nitrof. 0,1 mg/kg munuain. p nitrof. 0,1 mg/kg Söderskär maksa p nitrof. 0,1 mg/kg suoli p nitrof. 0,05 mg/kg Villinki maksa p nitrof. 0,2 mg/kg suoli p nitrof. 0,1 mg/kg Kotka suoli ei Aspskär maksa ei suoli ei Porvoo mlk maksa ei Sundby suoli ei sama maksa ei suoli ei Virolahti suoli ei Tuholm 3.2.2 Kalat Koska kuolleiden lintulajien pääasiallinen ravinto on silakka, kerättiin alueelta (Haapasaari) silakkanäytteet 14.6. myrkkyanalyysejä varten. Vertailuaineistoksi kerättiin näytteet Helsingin edustalta Eestiluodon läheltä; alueelta, jolla ei ollut havaittu lintukuolemia. Lisäksi 16.7. kerättiin lohi ja taimennäytteet Haapasaaren edustalta. Näytteet analysoitiin Jyväskylän yliopiston ympäristöntutkimuskeskuksessa. Silakkanäytteistä pyrittiin löytämään eroja ns. puhtaan alueen (Eestiluoto) ja lintukuolema alueen (Haapasaari) välillä. Näytteet homogenisoitiin ja kylmäkuivat-

tiin sekä uutettiin a) liuotinseoksella (heksaani/asetoni/eetteri/petroolieetteri) ja b) etyyliasetaatilla. Liuotinseosuutot ajettiin sekä kaasukromatografisesti että massaspektrometrisesti. Kaasukromatogrammeja verrattiin keskenään erojen löytämiseksi. Etyyliasetaattiuutokset tutkittiin massaspektrometrisesti sinappikaasujen löytämiseksi. Näytteistä määritettiin myös klooratut hiilivedyt, styreeni (alueella oli todettu styreenipäästö), kloroformi (lintujen nukutusaineena käytetyn a kloraloosin hajoamistuote) sekä p- nitrofenoli. Näytteistä ei löytynyt styreeniä, p nitrofenolia, kloroformia eikä sinappikaasujäämiä. Haapasaaren silakoiden liuotinseosuutoksesta löydettiin massakromatogrammista yhdiste, jota ei ollut Eestiluodon silakoissa. Yhdiste tunnistettiin 2,2,6,6 tetrametyyli-4 piperidoniksi eli triasetoniamiiniksi (varmistettiin malliaineella). Aineen pitoisuudeksi saatiin 750 ng/g (µg/kg) tuoretta näytettä kohti. Lohi ja taimennäytteistä (lihas ja maksa) löytyi kloorattuja hiilivetyjä tyypillisiä pitoisuuksia. P nitrofenolia ja triasetoniamiinia ei löytynyt. 3.2.3 Muut näytteet Luotojen rannoilla kasvavaa rihmamaista levää kerättiin 15.-16.7., koska levät ovat tunnettuja ympäristömyrkkyjen kerääjiä. Näytteet sisälsivät erittäin alhaisia pitoisuuksia kloorihiilivetyjä. P nitrofenolia ja triasetonoamiinia ei löytynyt. Massaspektrometrillä näytteistä löytyi erilaisia alkoholeja, pienimolekyylisten happojen estereitä ja erilaisia ftalaatteja. 3.-4.6. Haapasaaren rantavedestä kerätyistä vesinäytteistä ei löytynyt parationia eikä p nitrofenolia. Myöskään analysoiduista neljästä norpasta ei löydetty kumpaakaan yhdistettä. Merentutkimusalus Aranda keräsi 7.7.-10.7. vesi ja sedimenttinäytteitä keskiseltä ja itäiseltä Suomenlahdelta kuudelta eri näytteenottopisteeltä ja tutkimusalus Muikku kahdeksalta pisteeltä 17.-18.8. Näytteistä analysoitiin Puolustusvoimien tutkimuskeskuksessa sinappi ja hermokaasujäämät, joita näytteistä ei löytynyt. Joidenkin ruokkien maksoista, alueelta kerätyistä simpukoista, silakoista ja ranta kasveista tehtyjä näytteitä annettiin hiirille mahdollisten maksa tai hermomyrkkyjen toteamiseksi. Hiirillä ei todettu mitään myrkkyvaikutuksia. Lintukuolemien jälkeen alueelta kerätyt sinilevänäytteet todettiin sensijaan maksatoksisiksi. 3.2.4 Löydösten merkitys Triasetoniamiinia käytetään fotostabilisaattorina muoviteollisuudessa ja erilaisille kloorihiilivetyseoksille. Ainetta käytetään myös raaka aineena keskushermoston ja periferisen hermoston kautta vaikuttaville lääkkeille. Sen ilmeneminen ympäristönäytteessä voi johtua teollisuusperäisestä tai laivapäästöstä. Sköldvikin teollisuus alueella ei käytetä kyseistä kemikaalia. Yhdiste ei ole suun kautta annosteltuna erityisen myrkyllinen (LD50 n.1500 mg/kg rotalle). P nitrofenolin esiintymistä pidetään yleisesti merkkinä parationimyrkytyksestä. Mikäli havaitut p nitrofenolipitoisuudet olisivat johtuneet lintujen altistumisesta parationille ne selittäisivät näiden lintujen kuolemat. Parationi on nisäkkäille ja linnuille suullisesti

29 annettuna erittäin myrkyllinen (LD50 < 10 mg/kg, yleensä noin 2 mg/kg ruumiinpainoa kohti). P nitrofenoli sensijaan on vain lievästi myrkyllinen (LD50 Noin 250 mg/kg). Parationi on lisäksi erityisen myrkyllistä vesien selkärangattomille mm. vesikirpuille (LC50 <0.5-10 µg/1), kun taas p nitrofenoli ei (LC50 n. 20 mg/1). Monet tekijät viittaavat kuitenkin siihen, ettei kyseessä ollut parationimyrkytys: Kaikissa lintukuolemien aikaan alueelta otetuissa planktonnäytteissä tavattiin normaalisti eläinplanktereita, vaikka parationi on niille erittäin myrkyllistä. Lisäksi P nitrofenolia tavattiin pitkänä ajanjaksona (23.5.-16.6.) ja laajalta alueelta (120 km) löydetyistä linnuista, mutta yhteensä vain neljästä lintunäytteestä. Vaikuttaakin todennäköiseltä, että p nitrofenolin alkuperä on jokin muu kuin parationi. Kaiken kaikkiaan löydökset eivät tue oletusta, että teollisuusperäiset kemikaalit tai laivapäästöt olisivat lintukuolemien syy. 3.3 Virtaukset, veden laatu ja kasviplankton 3.3.1 Virtaukset ja kerlkeertarmisiaskelmat Luvun 3.3.1 kirjoittajat: Jorma Koponen, Markku Virtanen ja Juha Sarkkula Suomenlahdelle kehitetään parhaillaan mallivalmiutta öljy ja kemikaalionnettomuuk sien torjuntaan ja meripelastusta varten. Koko Suomenlandesta on jo olemassa alustava malliversio, jonka erotustarkkuus on 5 km. Mallia ei vielä ole varmennettu tarvittavalla perinpohjaisuudella, mutta sen rajattu käyttö lintukuolemien yhteydessä nähtiin tarpeelliseksi, jotta saataisiin suuntaa antava käsitys itäisellä Suomenlahdella keväällä 1992 vallinneista virtauksista. Tuulen suunta oli maaliskuun puolivälistä toukokuun loppuun vallitsevasti lounaasta. Tämän seurauksena mallin laskema pintavirtaus tapahtui rannikon tuntumassa selvästi lännestä itään. Huhtikuun jälkimmäisellä puoliskolla tuuli oli kuitenkin suunnaltaan vaihteleva ja tähän aikaan osui myös yksi voimakas pohjoistuulen jakso. Tällöin pintavirtauksessa ei mallin mukaan tapahtunut selvää keskimääräistä liikettä mihinkään suuntaan. Laskettaessa koko jakson (15.3.-30.5.) virtausta, pintavesi on tänä aikana kulkenut Helsingin edustalta Kotkan länsipuolelle (kuva 6). n'n" fil : r <-~ -pir-veti: - _U...., } A, e i A. +--{~" i`~>c'- o- -i ~-ö. b...... <.. 1 1...v, --- ~V~7 T>l7-P ~-v -.m. <.... - 1 -o iv~jl7~c7.c/jcs-0,1 p-a...,..., d, - -4.-o -P -4 -P -e ' -o _o AA fj/ p._#_-o.-?.-d... <, <,,........ -P-fl~v-o-o-o-o--o-o--P-n--n--P--drA fl t 0 Kuva 6. Mallilla laskettu pintaveden virtaussuunta 15.3.-30.5.1992.

Mallilaskelman mukaan Pietarin ja Nevan päästöt eivät kulkeutuneet kevään aikana pintavirtauksen mukana Suomen rannikkovesiin merkittävinä pitoisuuksina. Sen sijaan syvässä vedessä tapahtui selvää keskimääräistä liikettä kohti länttä (kuva 6). Mallilla tarkasteltiin myös pohjanläheisten vesikerrosten mahdollista kumpuamista kevään 1992 aikana. Laskentajakson alkupuolella ei tapahtunut merkittäviä kumpuamisia, sen sijaan toukokuun alussa mallin mukaan syvän veden osuus nousi pintakerrosksessa voimakkaasti Loviisan ja Virolanden välisellä rannikkomerialueella saavuttaen maksiminsa toukokuun puolivälin jälkeen. 3.3.2 Veden laatu Luvun 3.3.2 kirjottajat: Heikki Pitkänen ja Karri Eloheimo Vesi ja ympäristöhallinnon itäisin tiheästi seurattava vedenlaadun seuranta asema sijaitsee Virolandella Santion saaresta noin 10 km lounaaseen, Suomen ja Venäjän välisen aluevesirajan tuntumassa (kuva 1). Asema on avovesikautena välittömän jokivesivaikutuksen ulkopuolella mutta suorassa yhteydessä itäisen Suomenlahden pääaltaaseen. Asemalta saatava vedenlaatutieto edustaa hyvin yleistä vedenlaatua Suomenlahden koillisosassa. Kymen vesi ja ympäristöpiiri hakee asemalta näytteitä noin 20 kertaa vuodessa. Näytteenotto on tiheintä keväisin, jolloin vedenlaadun muutokset ovat voimakkaimpia. Näytteistä analysoidaan kasviplanktonin kasvulle oleelliset typpi, fosfori ja piiyhdisteet, kasviplanktonin biomassaa kuvaava a klorofyllipitoisuus sekä suolapitoisuus (suolaisuus 1. saliniteetti), ph ja happipitoisuus. Näytteistä tehdään myös kvalitatiivinen ja kvantitatiivinen kasviplanktonanalyysi. Seuraavassa tarkastellaan Ulkoluodon intensiiviaseman vedenlaatua vuonna 1992 ja verrataan laatuvaihteluita aikaisempiin tutkimustuloksiin samalta asemalta (Pitkänen ym. 1990) koilliselta Suomenlahdelta (Pitkänen 1991) ja läntiseltä Suomenlahdelta (Grönlund ja Leppänen 1990). Lämpötila ja suolaisuus Hyvin lyhyen jäätalven (n. 1 viikko helmikuussa) vuoksi pintavesi alkoi lämmetä jo huhtikuun alussa, noin kuukautta ennen normaalia (kuva 7). Huhti toukokuun vaihteessa, jolloin jäät tavallisesti lähtevät Suomenlahden tästä osasta, pintaveden lämpötila oli kohonnut n. +2 asteeseen. Samaan aikaan termokliini alkoi kehittyä n. 15 m syvyyteen pysyen vakaana aina heinäkuun puoliväliin, jolloin downwellingilmiö (sääoloista johtuva pintaveden pakkautuminen Suomenlahden pohjoisrannikkoa vasten) painoi termokliinin pohjan (35 m) tuntumaan. Vastaava ilmiö toistui syyskuun puolivälissä. Lyhyt jäätalvi vaikutti pintakerroksen suolaisuuteen (kuva 8) siten, ettei jään alla esiintynyt lähes jokakeväistä Nevan suuresta virtaamasta johtuvaa vähäsuolaista ja ravinteikasta vesikerrosta. Vesimassa sekoittuikin alkutalvea lukuunottamatta pinnasta pohjaan. Keväällä ja alkukesällä pintakerroksen suolaisuus oli n. 1 promille yksikön (25%) normaalia pienempi, mikä merkitsi ravinnepitoisen Nevan normaalia suurempaa vaikutusta koko koillisella Suomenlahdella. Pohjan läheisyydestä peräisin olevan suola ja ravinnepitoisen veden kumpuamistilanne todettiin toukokuun puolivälissä ja uudelleen heinäkuun puolivälissä. Vaikka kenttähavainnot eivät tätä suoraan osoita, on todennäköistä että kumpuamiset ylsivät tuottavaan pintakerrokseen saakka, koska

31 suolaisuus nousi kesän aikana n. 1 promilleyksiköliä. Toisin sanoen suolaisen veden osuus kasvoi n. 30 prosentilla. Kuva 7. Lämpötila Ulkoluodon intensiiviasemalla 1992. Kuva 3. Suolapitoisuus Ulkoluodon intensiiviasemalla 1992. Ravinteet Itäisen Suomenlahden kokonaistypen ja fosforin pitoisuudet (kuvat 9 ja 10) ovat talvella noin kaksinkertaisia Suomenlahden läntisimpiin osiin verrattuna. Erityisesti epäorgaanisen typen pitoisuudet ovat hyvin korkeita (kuvat 11 ja 12). Korkeat ravinnepitoisuudet ovat suurelta osin seurausta Suomenlahden itäpäähän joutuvasta Nevan

32 ja Pietarin kuormituksesta. Osittain itäisen Suomenlahden ravinteisuus johtuu myös alueen hydrodynamiikasta ja kynnyksettömästä yhteydestä Itämeren pääaltaaseen. On huomattava, että Itämeren pääaltaasta itäänpäin virtaava syvä vesi on itäisellä Suomenlandella erittäin merkittävä fosforin lähde. Normaaleina jäätalvina Nevan ravinteikkaan veden vaikutus näkyy selvästi myös Suomen puolella ravinnepitoisuuksien nousuna pinnasta jopa 10 metrin syvyyteen saakka. Talvella 1992 tällaista kerrosta ei kuitenkaan todettu (vrt. luku 3.3.1). Poikkeuksellisen lyhyen jäätalven vuoksi vertikaalinen sekoittuminen oli tehokasta, ja siten pintakerroksen fosforipitoisuudet olivat normaalia korkeampia, kun taas typpipitoisuudet olivat tavallista pienempiä (Nevan veden typpi/fosfori suhde on korkea). Pintakerroksen kevätkukintaa edeltävä epäorgaaninen typpi/fosfori suhde (n. 7) oli selvästi 1980 luvun yleistasoa (n. 10) alhaisempi. Myös piileville tärkeän piidioksidin talvipitoisuudet olivat n. 25 % normaalia alempia (kuva 13). Kuva 9. Kokonaistyppi Ulkoluodon intensiiviasemalla 1992. It - j'- V..i it 70 i. 60 l~lll rllll 50 (~ ~~ ~: ~~Il~ M. E 30 20 10p I ~~I~I i E.. f:: T ail~ 11.II, i ~, 5m / 3m (lm Pohja 20m N N N N Ol O~ Ol O~ o 0 O Kuva 10. Kokonaisfosfori Ulkoluodon intensiiviasemalla 1992.

33 120 i 100 ~_;=~ 80 E I: 60 :: :: ' 40 = 20 il P ffi 11. III 1111. II II.~~illl~ [I ' t ~'. F = f l ~ sdl, illa ~~I~)~ IIII~ 3111.:IIil~ ill l(~~ m 20m 10m 3m5m Pohja!= Q~ O~ Q~ O~ Q~ cv ~f'i.(i ~f'i lo 00 Q~ O M N.6 o0 tö o0 i cä M O 'I Kuva 11. Ammonium typpi Ulkoluodon intensiiviasemalla 1992. 250 I I Bill ~Ikpl~ Is 150 1 I j, i~. Pohja 50 ~dl li,iii i~~,~d IIU',II s d II ~~IIII; 7YIj~ ~`~~ 3m5m Kuva 12. Nitriittityppi + nitraattityppi Ulkoluodon intensiiviasemalla 1992. 1m f : Pohja 20m 1Om 3m 5mr Kuva 13. Piidioksidi Ulkoluodon intensiiviasemalla 1992.

Kevätkukinta kulutti nopeasti pintakerroksen epäorgaanisia ravinnevaroja: typpi ja pii olivat käytännössä lopussa jo toukokuun puolivälissä, kun taas fosforia riitti vedessä aina kesäkuun alkuun saakka. Kevätkesän perustuotanto oli siten typpi ja piirajoitteista. Keskikesällä oli puutetta kaikista kolmesta ravinteesta. Syyskesällä mikään mainituista ravinteista ei rajoittanut tuotantoa ainakaan jatkuvasti, mikä johtui syvälle yltäneen sekoittumisen pintakerrokseen tuomista ravinteista (vrt. suolaisuus). Kesällä nitraatti typpeä ja fosfaatti fosforia on varastoituneena suuret määrät termokliinin alapuolelle (kuvat 11, 12 ja 14), kun taas tuottavan vesikerroksen epäorgaaniset ravinnevarat ovat jatkuvasti käytössä ja sitoutuneena planktonbiomassaan. Kumpuamisella alkaa siten olla merkitysta pintakerroksen ravinnevarojen lisääjänä heti kevään levämaksimin jälkeen. a klorofyfli Levien määrää ilmaiseva a klorofyllipitoisuus on Ulkoluodon mittausasemalla säännöllisesti korkeampi kuin muualla Suomen rannikkovesissä. Keväisin kiinteän jääpeitteen häviämisen jälkeen syntyy voimakas levämaksimi: erityisesti pii ja panssarilevien määrä vedessä kasvaa hyvin lyhyessä ajassa voimakkaasti (kuva 15). Kuva 14. Fosfaatti fosfori Ulkoluodon intensiiviasemalla 1992. huva ii. a i ioroiyiii uixoiuoaon finrensiiviasemaiia tits i i iz.

35 Suuren perustuotannon syynä ovat talven aikana veteen varastoituneet epäorgaaniset typpi-, fosfori- ja piiyhdisteet. Keväisen levänkasvun "laukaisee" käyntiin lähinnä valon määrän lisääntyminen. Suomenlahden rannikkovesissä kevätkukinta ei yleensä käynnisty ennen huhtikuun loppupuolta jäättöminäkään vuosina, koska valon määrä ei ole loppupuolta tätä ennen riittävä. Vuonna 1992 itäisen Suomenlahden kevätkukinta käynnistyi kuitenkin jo huhtikuun alussa (kuva 16). Lyhyen jäätalven ja aurinkoisen alkukevään ansiosta voimakas levätuotanto pääsi käyntiin n. kuukautta tavallista aikaisemmin, vaikka Ilmatieteen laitoksen tilastojen mukaan koko huhtikuu olikin selvästi tavallista pilvisempi. Toukokuun 6. päivänä klorofyllipitoisuus saavutti kevään korkeimman mitatun arvonsa 37 gg 1-1, mikä on suhteellisen alhainen maksimiarvo itäisellä Suomenlahdella (kuva 16). Voidaan kuitenkin olettaa, että todellinen keväinen biomassahuippu oli tätä korkeampi, koska näytteenotto ei useinkaan osu varsin lyhytaikaiseen huippupitoisuuteen. Esimerkiksi keväällä 1990 Ulkoluodon korkein mitattu a-klorofylliarvo oli 78 gg/l. Keväällä 1992 ei välttämättä esiintynyt näin suuria biomassoja, sen sijaan levämaksimin kesto (2 kuukautta) oli lähes kuukautta tavallista pidempi. Kevätmaksimin jälkeen levämäärä pieneni nopeasti, kun kasviplankton oli käyttänyt epäorgaaniset ravinteet kasvuunsa. Kuollut leväaines vajosi termokliinin alapuolelle ja pohjalle vieden suurimman osan talvella veteen kertyneistä ravinteista mukanaan. Kesällä klorofylliarvot laskivat tasaisesti aina heinäkuun lopulle, jolloin saavutettiin tyypillinen keskikesän minimitaso 2-3 gg 1-1. Loppukesästä levämäärät jälleen nousivat, mikä johtui erityisesti sinilevien tuotannon kasvusta. Syyskuun puolivälin tyynen ja aurinkoisen sääjakson aikana voimakas sinileväkukinta kattoi lähes koko Suomenlahden pohjoisosan rannikkovedet. ::. I ' --i:j : :i:u1ww( Jam... ii1 IJL;4N\.ii$iai I, Kuva 16. a-klorofylli Ulkoluodon intensiiviasemalla 1992.

36 3.3.3 Levätutkimukset Luvun 3.3.3 kirjoittajat: Liisa Lepistö ja Pertti Heinonen Itäiseltä Suomenlahdelta otettiin lintukuolemien aikana ja sen jälkeen lähes sata levänäytettä. Normaalin seurannan näytteet on otettu vain tuottavasta pintakerroksesta, mutta erityisnäytteitä otettiin myös vertikaalisarjoina. Alueen normaalissa kevätkukinnassa havaittiin piilevien ohella Gonyaulax catenatapanssarilevää, jonka määrä märkäpainona Ulkoluodon asemalla oli huhtikuun 28. päivänä 4,4 mg 1-' ja toukokuun 6. päivänä 7,5 mg 1-` (kuvat 17 ja 18). Näitä korkeampia Gonyaulax catenan biomassoja on mitattu vuosina 1983 (19,7 mg 1-`) ja 1988 (32,3 mg 1-`) kevätmaksimin aikana. Tuolloinkin solumäärät olivat noin kymmenesosa kukintaa ilmentävästä solumäärästä. Todellista kevätmaksimia ei toisaalta useinkaan tavoiteta (Pitkänen ym. 1990). 8 7 M 54 "' 18.5.1992 E _ 6.5.1992 28.4.1992 2 ';: 1dIIIIU~'',1111III1~1'i. 1~lI 1 11,1111IIII~~ 1~. diiiiii1',,11111111 1111111 1 8.4.1992 d L L V Q ~ d Kuva 17. Kasviplanktonin biomassa Ulkoluodon intensiiviasemalla 1992. 5000000 f 4500000 4000000 3500000 3000000 "E 2500000 2000000 1500000 18.5.1992 j 1000000 28.4.,2 6S BA.1992 II I I - II '7111111 'I '-I. 111111 11. I ~IIIlN~i- I i o E E r 500000 E ; J ~ E E E ~ E ö E _ ö L j d Kuva 18. Kasviplanktonin solumäärät Ulkoluodon intensiiviasemalla 1992.

37 Näytteitä tutkittaessa pyrittiin tunnistamaan ja kvantifioimaan erityisesti ne lajit, joiden tiedetään olevan myrkyllisiä. Alexandrium (Gonyaulax) sukuun kuuluu useita hermomyrkkyjä tuottavia lajeja. Panssarilevien tuottama myrkky on rikastuneena eläinplanktereihin aiheuttanut niitä ravintonaan käyttävien kalojen joukkokuolemia (White 1980). Kaloihin kerääntyneet myrkyt ovat puolestaan aiheuttaneet lintu kuolemia Englannin koillisrannikolla (Armstrong ym. 1978). Sukuun kuuluvien lajien aiheuttamia myrkytystapauksia ei ole kuitenkaan todettu Suomenlahden alueella. Suomenlahdella yleisen Gonyaulax catenatan myrkyllisyydestä ei tähän mennessä löydy mainintoja kirjallisuudesta. Mahdollisesti toksisia sinileviä kuten Nodularia spumigena, lintukuolemia aiheuttaneeseen piilevä sukuun Nitzschia pseudonitzschia kuuluvia lajeja tai kalakuolemia aiheuttanutta tarttumalevää Prymnesium parvum ei havaittu lainkaan tai ei ainakaan erityisen runsaina missään näytteessä. Prymnesium parvum tarttumalevä tuottaa useampia liukoisessa muodossa olevia myrkky yhdisteitä (Shilo 1968) ja se on useimmista muista levistä poiketen eksotoksinen eli erittää myrkyn ympäristöönsä. Kesäkuussa 1990 Lounais Suomessa kaloja kuoli runsaasti levän massaesiintymän seurauksena matalahkossa ja melko rehevässä merenlandessa. Kaikissa näytteissä oli jonkin verran tai melko runsaasti ripsieläimiä, useissa myös rataseläimiä ja hankajalkaisia. On todennäköistä että ruokit ja lapintiirat kalastelevat myös Venäjän aluevesillä, joilta ei ole käytettävissä tietoja sen paremmin veden laadusta kuin kasviplanktonin määristä tai koostumuksesta. Satelliittikuvista havaittiin (katso kansikuvaa) toukokuun 25. päivänä Suursaaren itäpuolella muodostuma, jonka muoto oli tyypillinen levälautan muoto. Sen aiheuttajaa ei kuitenkaan voida varmuudella sanoa. 3.3.4 Päätelmät Jos lintukuolemien syynä olivat kevätplanktonin tuottamat levämyrkyt, on kiinnitettävä huomio itäisen Suomenlahden ympäristöolojen muutoksiin ja aivan erityisesti siihen, miten talvi ja kevät 1992 poikkesivat edeltävien vuosien vastaavista ajankohdista. Pelkkä korkea alkukevään ravinnetaso ei vielä välttämättä riitä aiheuttamaan myrkyllisiä kevätkukintoja, sillä vaikka itäinen Suomenlahti on ollut varsin ravinteikas vesialue ainakin 1960 luvun puolivälistä lähtien (Kohonen 1974), ei alueelta ole ennen kevättä 1992 raportoitu merkittävistä kala tai lintukuolemista. Ilmiöitä, jotka vuonna 1992 poikkesivat itäisen Suomenlahden normaalioloista ja saattaisivat olla yhteydessä myrkyllisen leväkannan syntyyn ovat ainakin: kevätkukinnan aikainen alkamisajankohta saattoi suosia sellaisia lajeja ja kantoja, jotka eivät normaaleina keväinä menesty kilpailussa. Erikoista kukinnan aikaisessa alkamisessa on se, että auringon säteilyn määrä oli huhtikuun alussa selvästi tavallista pienempi. Kukinnan aikainen alku liittynee siten enemmänkin kumulatiiviseen kuin hetkelliseen valaistuksen määrään, edelliskeväitä alhaisempi pintakerroksen epäorgaaninen N/P suhde on myös saattanut vaikuttaa kasviplanktoninkoostumukseen. Toisaalta kasvipianktonin määrän ja koostumukseen kannalta on varmasti suurempi merkitys sillä, että itäisen Suomenlahden talviaikainen epäorgaanisen typen pitoisuus on kasvanut n. 100 % ja epäorgaanisen typen ja fosforin suhde n. 40 % viimeisen 20 vuoden aikana,

n. 25 % normaalia alhaisempi pintakerroksen piidioksidipitoisuus selittänee ainakin sen, miksi kukinnan huippubiomassa jäi keväällä 1992 suhteellisen alhaiseksi. Alhainen piipitoisuus on ilmeisesti vaikuttanut myös kevätplanktonin lajikoostumukseen, n. 25 % normaalia korkeampi pintakerroksen suolaisuus huhtikuun alussa on auttanut niitä murtovedessä viihtyviä lajeja, jotka itäisellä Suomenlahdella esiintyvät suolaisuusminiminsä tuntumassa. alustavan mallilaskelman ilmentämää kumpuamisen yltämistä pintakerrokseen toukokuun alkupuolella Loviisa Virolahti alueella ei todettu vedenlaatumittauksissa. Kuitenkin syvissä vesikerroksissa havaittiin suolapitoisuuksien nousu, joka indikoi suolaisen ja ravinnepitoisen veden tunkeutumista Suomen rannikon tuntumaan. On täysin mahdollista, että pintaan asti yltäneitä kumpuamisia on tapahtunut havaintojen välillä. Tällöin pinnan ravinnevarat ovat täydentyneet. Tämä voi olla yksi selitys normaalia pitempään jatkuneeseen kevään kukintajaksoon. Koska lintukuolemat alkoivat jo huhtikuun alussa, olisi syitä etsittävä aivan kukinnan alkuvaiheesta. Huhtikuun 8. päivänä mitatut leväbiomassat ovat mittausajankohtaan nähden poikkeuksellisen korkeita. Havaittu lajisto ei sen sijaan kirjallisuustietojen perusteella kuulu myrkkyjä tuottaviin leviin. Niiden myrkyllisyys ei silti ole poissuljettu, sillä on olemassa esimerkkejä tapauksista (mm. Kattegatin Chrysochromulina kukinta) jossa vesialueen normaaliflooraan kuuluva aikaisemmin myrkytön laji kehittää täysin yllättäen myrkyllisen kannan. Kuolleiden lintujen pääasiallisesti ravintonaan käyttämät silakat syövät keväällä pääasialliseti hankajalkaisia, jotka puolestaan käyttävät ravintonaan mm piileviä. 3.4 Muut taustaselvitykset 3.4.1 Laivaku1jetukset Luvun 3.4.1 kirjoittaja: Arto Kultamaa Kotkan ja Haminan satamatoimistoista saatujen tietojen mukaan huhti toukokuussa - 92 satamien kautta kuljetettiin säiliöaluksilla noin 40 eri tyyppistä kemikaalia tai kemiallista valmistetta. Suurin osa kemikaaleista oli maaöljyn tisleitä tai paljon käytettyjä liuottimia, joiden aiheuttamat vaikutukset ympäristössä tunnetaan varsin hyvin. Olemassa olevien tietojen mukaan nämä kemikaalit eivät voi aiheuttaa kyseisen tapauksen kaltaisia lintu ja hyljekuolemia. Suuri osa kuljetetuista kemikaaleista oli ympäristölle suhteellisen haitattomia, myös luonnossa esiintyviä aineita, kuten etikkahappo, etanoli, metanoli, n ja s butanoli, etyyliasetaatti, natriumhydroksidi ja sooda. Merkittävän osan kuljetuksista käsittivät erilaiset maaöljyn tisleet ja hiilivetyseokset: K-3, K-10, R Kondens, Vacuum gasoil, Pygas, C5 C9 Fraction, Absorbent A- 1, Solvent naphta, kaasuöljyseos, kaasukondensaatti. Nämä erilaisilla kauppanimillä tunnetut seokset ovat hiilivetyfraktioita, joiden ei oleteta aiheuttavan esimerkiksi linnuille sellaista kuolemaa, josta ei jäisi selviä ulkoisia tai sisäisiä merkkejä kuoleman aiheuttajasta. Helposti normaalilämpötiloissa haihtuvat hiilivedyt ja liuotinaineet kuten o ksyleeni ja p ksyleeni, bentseeni, kumeeni, sykloheksaani, 2 etyyliheksaani, metyyli t bu-

39 tyylieetteri (MTBE) ja alhaisen molekyylipainon omaavat parafiinihiilivedyt sekä halogenoidut yhdisteet metyleenikloridi ja monoklooribentseeni ovat myös vedestä suhteellisen nopeasti haihtuvia. Niillä on kohtalainen myrkyllisyys vesieliöille. Ksyleeni on tappavan myrkyllinen kaloille noin 10 mg/1 pitoisuudesta alkaen (4 vrk altistus) ja mm. kumeeni aiheuttaa makuhaittoja kaloihin jo < 1 mg/1 pitoisuudessa. Tämän tyyppisten hiilivetyjen aiheuttamat laajat lintu ja hyljekuolemat edellyttäisivät kuitenkin niin suurta päästömäärää, että se suurella todennäköisyydellä huomattaisiin ja aiheuttaisi myös laajoja kalakuolemia. Polymeeriteollisuuden raaka aineita butyyliakrylaattia ja vinyyliasetaattia kuljetettiin myös kyseisenä aikana Kotkan ja Haminan satamien kautta. Näillä aineilla ei ainakaan nisäkkäille tai kaloille ole todettu voimakasta myrkyllisyyttä. Molemmat aineet on terveysvaaraluokittelussa määritetty ärsyttäviksi. Veteen jouduttuaan vinyyliasetaatti ja butyyliakrylaatti hydrolysoituvat helposti (muutamassa päivässä) haitattomammiksi tuotteiksi. Vinyyliasetaatti voi myös polymerisoitua päästön yhteydessä. Haitallisia, ja mahdollisesti varsin nopean myrkkyvaikutuksen aiheuttavia aineita linnuille ja hylkeille näistä kemikaaleista ovat aniliiniöljy, fenoli ja styreeni. Jäämiä kyseisistä aineista tai niiden hajoamis tai metaboliatuotteista ei kuitenkaan ole löydetty. Lisäksi edellä mainitut kemikaalit aiheuttaisivat todennäköisesti myös mittavia kalakuolemia. Aniliini olisi aiheuttanut myös veden värittymistä. Mahdollisesti kemikaalien aiheuttamien lintukuolemien syiden selvittämistä vaikeuttaa se, että varsin harvoilla teollisuuskemikaaleilla on tehty toksisuuskokeita, joissa kohde eläimenä olisi ollut lintu. Käytettävissä olevat koetulokset ovat useimmissa tapauksissa joko nisäkkäillä tai vesieliöillä tehtyjä. On kuitenkin varsin epätodennäköistä, että jokin näistä teollisuuskemikaaleista tai maaöljytisleistä olisi suoranaisesti aiheuttanut keväisen lintu ja hyljekuoleman. Kotkan ja Haminan kautta on ns. transitokemikaaleja kuljetettu vuosittain varsin suuria määriä, yhteensä noin 3,5 miljoonaa tonnia. Satamien kautta kuljetettavienja satamissa varastoitavien kemikaalien määrät ovat voimakkaasti kasvamassa. Lähivuosina oletetaan myös muualla Suomenlahdella kemikaalien kuljetusten lisääntyvän. 3.4.2 Tiedot naapurimaista Suomen ulkoministeriön kautta lähetettiin Venäjälle, Virolle, Latvialle ja Liettualle tiedustelu siitä, onko kyseisten valtioiden alueella havaittu poikkeuksellisia lintu kuolemia ja onko tiedossa teollisuus tai muita päästöjä, jotka olisivat voineet aiheuttaa meillä havaitut lintukuolemat. Samoin Itämeri komission kautta lähetettiin tiedonanto asiasta ja pyydettiin tietoja havainnoista, jotka saattaisivat liittyä lintukuolemiin. Venäjältä ei ole tullut kirjallista vastausta, mutta Suomen ulkoministeriön edustajalle on ilmoitettu, ettei Venäjällä ole tietoa lintukuolemista eikä päästöistä. Viron ympäristöministeriön ilmoituksen mukaan 40 km Tallinnasta länteen, Kloogan ja Laulasmaan välillä, oli löydetty kymmeniä kuolleita lapintiiroja rannalta 16.-17. kesäkuuta. Ilmeisesti linnut olivat olleet kuolleina jo pitkään. Myös hylkeitä oli löydetty kuolleina Suursaaresta, Lavansaaresta ja Tytärsaaresta yhteensä noin 70 kpl edeltävän talven aikana. Poikkeuksellisista päästöistä ei ole tietoja. Latviasta saatiin tieto Latvian lintutieteelliseltä yhdistykseltä, että poikkeuksellisia lintukuolemia ei ole heidän maassaan esiintynyt.

4 TIEDONKULKU JA TUTKIMUSVALMIUDET Luvun 4 kirjoittaja: Juha Pekka Hirvi 4.1 Nykyiset ohjeet ympäristövahinkojen varalle Vesi ja ympäristöhallinnon toimialaan kuuluu ympäristövahinkojen torjunta ja valvontatehtävät niin meri, sisävesi kuin maa alueilla. Vesi ja ympäristöhallituksen päivystysyksikkö vastaanottaa öljy ja kemikaalipäästöjä sekä patoturvallisuutta koskevat tiedot. Tästä on annettu erillinen päivystys ja hälytysohje (Vesi ja ympäristöhallitus 1987 ja 1988). Hälytysohje laadittiin vuonna 1987 tapahtuneen tankkialus Antonio Gramscin öljyvahingon jälkitilanteen seurauksena, jolloin operatiivinen öljyvahinkojen torjuntavastuu merialueilla siirtyi vesi ja ympäristöhallitukselle. Kalojen joukkokuolemia koskeva valvontaohje (Vesi ja ympäristöhallitus 1991) on sekä toiminta että näytteenotto ohje luonnonvesissä havaittujen kalakuolemien selvittämiseksi. Tehtäväjako eri tutkimuslaitosten kesken on määritetty siten, että kalanviljelylaitosten kalakuolemat ja kalataudit sekä rapukuolemat kuuluvat Valtion eläinlääketieteelliselle laitokselle ja Riista ja kalatalouden tutkimuslaitokselle. Luonnonvesissä esiintyvien kalatautien ja kalakuolemien selvitystyössä päävastuu on vesi ja ympäristöhallinnolla ja se toimii yhteistyössä eläinlääkintäviranomaisten kanssa. m/t Antonio Gramscin öljyvahingon ympäristövaikutusselvitysten ja aikaisempien öljyvahinkoselvitysten kokemusten pohjalta laadittiin öljyvahinkojen varalle tutkimusohjeisto, johon on sisällytetty tutkimusten ohjaus sekä fysikaaliset, kemialliset, ekologiset ja kalataloudelliset tutkimukset (Hirvi 1990). Kyseisen ohjeiston laatiminen oli Suomen tehtävänä Helsinki komissiossa, jonka työn pohjalta valmistui Helcom suositus n:ro 12/9 helmikuussa 1991 (Helcom 1991). Öljyvahinkojen tutkimusohjeisto on suoraan sovellettavissa myös kemikaalipäästöistä ja muista ympäristövahingoista aiheutuneiden vahinkojen tutkimustöihin. Tutkimusohjeiston osa alueita on sittemmin tarkennettu mm. operatiivisten mallivalmiuksien osalta. Lisäksi on tehty selvitys öljyvahinkojen tutkimuksen toimintavalmiuksista vesi ja ympäristöhallinnossa (Hirvi 1992). 4.2 TUTKIMUSVALMIUKSIEN PARANTAMINEN Keskeinen asia on tiedonkulun varmistaminen erilaisten ympäristöä uhkaavien akuuttitilanteiden yhteydessä, mikä on edellytys tutkimus ja selvitystöiden käynnistämiselle ja niihin varautumiselle heti kun tilanne sitä vaatii. Tätä varten ollaan laatimassa ilmoitusohjeet torjunnasta, valvonnasta ja tutkimuksista vastaavien yksiköiden välille. Öljy ja kemikaalipäästöistä ja muista erityistilanteista kuten voimakkaista leväkukinnoista, äkillisesti ilmenneistä nisäkäs, lintu ja kalakuolemista ym. ympäristössä havaituista epätavallisista ja haitallisista ilmiöistä tulee saada tiedot vesi ja ympäristöhallituksen päivystykselle ja edelleen sen vesien ja ympäristöntutkimuslaitokselle. Tutkimuslaitos on aloittanut vuoden 1993 alusta alkaen ympärivuorokautisen tutkimuspäivystyksen. Tutkimuspäivystäjä tekee ensimmäisen arvion tutkimustarpeesta, tiedottaa muille asianosaisille tutkimusyksiköille tilanteesta sekä vastaa tutkimusten välittömästä käynnistämisestä.

41 5 JOHTOPÄÄTÖKSET Huhti heinäkuussa 1992 löytyi itäiseltä Suomenlahdelta noin 1 000 kuollutta merilintua, joista puolet oli ruokkeja ja etelänkiisloja ja kolmasosa lapintiiroja. Lisäksi Viron ympäristöviranomaiset ilmoittivat, että heinäkuun puolivälissä oli Kloogan ja Laulasmaan välillä, 40 km Tallinnasta länteen löydetty kymmeniä kuolleita lapintiiroja rannalta. Ilmeisesti linnut olivat olleet kuolleina jo pitkään. Muiden lajien osalta Suomessa tilastoitujen kuolemien määrä ei näyttänyt poikkeavan normaalista, eikä myöskään muista maista ole tullut tietoja poikkeuksellisista kuolemista. Ruokkikuolemat ajoittuivat koko pesimäkaudelle, tiirakuolemat pääasiassa muutamiin päiviin ennen pesintää. Patologisten tutkimusten perusteella sekä bakteerien että virusten aiheuttamat taudit pystyttiin sulkemaan pois mahdollisina lintukuolemien aiheuttajina. Lintujen radioaktiivisuus ja perinteisten ympäristömyrkkyjen pitoisuudet olivat erittäin alhaisia. Muutamista linnuista löydettiin paranitrofenolia, jota syntyy mm.parationin hajoamistuotteena. Parationimyrkytysoletusta ei kuitenkaan tue se, että kaikissa planktonnäytteissä tavattiin runsaasti eläinplanktereita, joille parationi on erityisen myrkyllinen. Myöskään niiden tiirojen kuolinsyyksi, joista havaittiin p nitrofenolia, ei ole raportoitu parationikuolemalle tyypillistä tukehtumiskuvaa ja yleistä verentungosta keuhkoissa. Lintuja, joissa paranitrofenolia esiintyi, löydettiin yli kolmen viikon aikana hyvin eri puolilta itäistä Suomenlahtea, mikä merkitsee, että parationia olisi pitänyt olla alueella suuria määriä. Todennäköisempää onkin, että paranitrofenolin alkuperä on jokin muu kuin parationi. Paranitrofenoli itsessään on vain lievästi myrkyllinen linnuille eikä voi olla syynä niiden kuolemiin. Tutkimuksissa ei löytynyt mitään muutakaan sellaista yhdistettä, joka olisi voinut aiheuttaa lintujen kuoleman. Nyt itäisellä Suomenlahdella havaituilla lintukuolemilla on selviä yhtymäkohtia ulkomaisiin kuvauksiin levämyrkkyjen aiheuttamista merilintukuolemista. Eri lajien välillä on yleisesti ollut suuria eroja altistumisessa levämyrkyille, mikä johtuu mm. erilaisesta ravinnosta ja eri ruokailualueista. Tämä selittäisi sen, että vain ruokkkeja, etelänkiisloja ja lapintiiroja kuoli Suomenlahdella. Kevään 1992 suurimmat leväbiomassat eivät olleet poikkeuksellisen korkeita, eikä myöskään levälajisto oleellisesti poikennut normaalista. Sen sijaan kevätkukinta alkoi jo huhtikuun alkupuolella ja jatkui aina toukokuun loppuun. Tavallisesti kevätkukintakausi on lyhyempi ja alkaa noin kuukautta myöhemmin. Monissa Suomenlahdella esiintyvissä pii ja panssarileväsuvuissa tunnetaan myrkyllisiä lajeja. Onkin täysin mahdollista, että ympäristöolosuhteiden muuttuessa lajit voivat kehittyä myrkyllisiksi. Todennäköisimpinä pidetään Nitzschia ja Gonyaulax sukuihin kuuluvia lajeja. On esitetty arveluja siitä, että typpi/fosfori suhteen kasvu lisäisi mahdollisuuksia myrkyllisten kukintojen esiintymiselle. Itäisellä Suomenlahdella typpipitoisuudet ovat jatkuvasti kasvaneet, samoin leville käyttökelpoisen typen ja fosforin suhde. Tiedonkulun hitauden vuoksi ei näytteitä myrkyllisyystestejä varten saatu ennen kuin kesäkuussa, jolloin kevätkukinta oli jo ohi. Kuolleiden lintujen liha ei ollut hiirille myrkyllistä. Tyypillinen pii ja panssarisiimalevien erittämä myrkky on kuitenkin luonteeltaan hermomyrkky, jota ei välttämättä kyetä löytämään kuolleesta eläimestä. Myrkky kulkeutuu eläinplanktonin kautta kaloihin ja edelleen lintuihin. Sitä, oliko Suomenlahden lintukuolemien syynä levämyrkky, ei jälkikäteen pystytä todistamaan. Joka tapauksessa keväisten leväkukintojen myrkyllisyyttä on jatkossa huolellisesti seurattava. Tehostetun ympäristöseurannan lisäksi vesien ja ympäristöntutkimuslaitos on aloittanut vuoden 1993 alusta lukien ympärivuorokautisen tutkimuspäivystyksen, joka on osa öljyvahinko ja erityistilannepäivystystä. Tällä pyritään varmistamaan

42 tutkimustoiminnan ripeä käynnistyminen. Eri tutkimuslaitosten välistä tiedonkulkua on tehostettu perustamalla tiedotusverkosto, johon kuuluvat laitokset saavat automaattisesti ilmoituksen poikkeavista tilanteista. KIRJALLISUUS Armstrong, J.H., Coulson, J.C., Hawkey, P. & Hudson, M.J. 1978. Further mass seabird deaths from paralytic shellfish poisoning. British Birds 71: 58-68. Coulson, J. C., Potts, G. R., Deans, I. R. & Fraser, S. M. 1968: Exceptional mortality of Shags and other seabirds caused by paralytic shellfish poison. Brit. Birds 61: 381-404. Coulson, J. C., Duncan, N. & Thomas, C. 1982: Changes in the breeding biology of the Herring Gull Larus argentatus induced by the reduction in the size and density of the colony. J. Anim. Ecol. 51: 739-756. Fritz, L., Quilliam, M.A., Wright, J.L.C., Beale, A.M. & Work, T.M. 1992. An outbreak of domoic acid poisoning attributed to the pennate diatom Pseudonitzschia australis. J. Phycol. 28: 439-442. Grönlund, L. & Leppänen, J. M. 1990. Long term changes in the nutrient reserves and pelagic production in the western Gulf of Finland. Finnish Marine Research no. 257, pp. 15-27. Hario, M. 1982: On the size and recruitment of a peripheral breeding colony of the Guillemot Uria aalge. Ornis Fennica 59: 193-194. Hario, M. 1986: Itämeren lokkilinnut. Lintutieto. Helsinki. 263 s. Hario, M. 1989: Miksi selkälokki vähenee itäisellä Suomenlahdella. Lintumies 24: 204-212. Hario, M. 1992: Lintukuolemat Söderskärin tutkimusalueella ja muualla keskisellä Suomenlahdella. Käsikirjoitus. Riistantutkimusosasto. 14 s. Hario, M., Komu, R., Muuronen, P. & Selin, K. 1986: Saaristolintukantojen kehitys Söderskärillä vuosina 1963-86 ja eräitä poikastuotantoon vaikuttavia tekijöitä. Suomen Riista 33: 79-90. Helcom 1991. Follow up studies in connection with major oil spills. Helcom recommendation 12/9. Adopted 20 February 1991, having regard to Article 13, Paragraph b) of the Helsinki Convention. Baltic Marine Environment Protection Commission Helsinki Commission. Twelfth Meeting, Helsinki 19-22 February 1991. In HELCOM Report 12/18, Annex 17. Hilden, O. & Pahtamaa, T. 1992: Development of the Razorbill population of the Quark in 1957-90. Ornis Fennica 69: 34-38. Hirvi, J P. 1990. Öljyvahinkojcn tutkimusvalmius. Julkaisussa: Hirvi, J P. (toim.). 1990. Suomenlahden öljyvahinko 1987. Vesi ja ympäristöhallinnonjulkaisuja sarja A 51. Vesi ja ympäristöhallitus. Helsinki. s. 319-333. ISBN 951-47-3675-3. Hirvi, J P. 1992. PM: Kysely tutkimuksen toimintavalmiudesta kemikaalipäästöjen yhteydessä Vesi ja ympäristöhallitus. Helsinki, Moniste 8 s.

43 Hockey, P. A. R. & Cooper, J. 1980: Paralytic shellfish poisoning - a controlling factor in Black Oystercatcher populations? Ostrich 51: 188-190. Hokkanen, T. & Ruhkanen, M. 1992: Lintukuolemien vaikutus ruokki- ja tiirakantoihin Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa vuonna 1992. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja A No 4. Vantaa 47 s. Kohonen, T. 1974. Suomen rannikon läheisten merialueiden tila vuosina 1966-1970. Vesihallituksen julkaisuja nro 8, 124 s. Kvitek, R. G. 1991: Sequestered paralytic shellfish poisoning toxins mediate Glaucous-winged Gull predation on bivalve prey. Auk 108: 381-392. Malkio, H. 1992: Aspskär 1992. Moniste. Helsinki. Mathiasson, S. 1980: Sandwich Tern Sterna sandvicensis in a changing bird community and the need for alternative breeding sites. Acta orn. 17: 87-105. Mayfield, H. F. 1961: Nesting success calculated from exposure. Wilson Bull. 73: 255-261. Mayfield, H. F. 1975: Suggestions for calculating nest success. Wilson Bull. 87: 456-466. Nisbet, I. C. T. 1983: Paralytic shellfish poisoning: effects on breeding terns. Condor 85: 338-345. Pitkänen, H. 1991. Nutrient dynamics and trophic conditions in the eastern Gulf of Finland; The regulatory role of the Neva estuary. Aqua Fennica 21:105-115. Pitkänen, H., Kangas, P., Sarkkula, J., Lepistö, L., Hällfors, G. & Kauppila, P. 1990. Veden laatu ja rehevyys itäisellä Suomenlahdella. Raportti vuosien 1987-88 tutkimuksista. Vesi- ja ympäristöhallinnon julkaisuja - Sarja A, nro 50, 137 s. Rassi, P., Kaipiainen, H., Mannerkoski, I. & Ståhls, G. (toim.) 1992: Uhanalaisten eläinten ja kasvien seurantatoimikunnan mietintö. Komiteanmietintö 1991:30. Ympäristöministeriö. Shilo, M. 1981. The toxic principles of Prymnesiumparvum. In W.W. Carmichael (ed.), The Water Environment. Algal Toxins and Heath. Plenum Press, New York, pp. 37-47. Vesi- ja ympäristöhallitus 1987. Vesi- ja ympäristöhallituksen ohje päivystyksen järjestämisestä öljyvahinkoja ja muita sitä koskevia erityistilanteita varten. Helsinki 29.7.1987. Nro 2396/490 VYH 1987. Moniste 5s. Vesi- ja ympäristöhallitus 1988. Öljy- ja kemikaalivahinkotilanteiden ilmoittaminen vesi- ja ympäristöhallitukseen. Helsinki 2.5.1988. Nro 2396/490 VYH 1987. Moniste 3s. Vesi- ja ympäristöhallitus 1991. Valvontaohje nro 46. Kalakuolemien selvittäminen. Annettu 10.12.1991. Voimassa 10.12.1996. Nro 400/500 VYH 1991. Helsinki. Moniste 23 s. Väisänen, R. 1973: Establishment of colonies of Caspian Terns Hydroprogne caspia by deserting flights in the northern Gulf of Bothnia. Ornis Scand. 4: 47-53. White, A.W. 1980. Recurrence of kills of Atlantic herring (Clupea harengus harengus) caused by dinoflagellate toxins transferred through herbivorous zooplankton. Can. J. Fish. Aquat. Sci. 37: 2262-2265.

VESI- JA YMPÄRISTÖHALLINNON JULKAISUJA - sarja A 44. Jeltsch, Ulrich: Saastuneiden maa-alueiden kunnostus. Helsinki 1990. 45. Ahtiainen, Marketta: Avohakkuun ja metsäojituksen vaikutukset purovesien laatuun. Helsinki 1990. 46. Heikkilä, Raimo: Vaasan läänin uhanalaiset suokasvit. Helsinki 1990. 47. Korkka-Niemi, Kirsti: Tutkimus kaivovesien happamoitumisesta Suomessa. Helsinki 1990. 48. Kauppi, Lea; Sandman, Olavi; Knuuttila, Seppo; Eskonen, Kristiina; Liehu, Anita; Luokkanen, Sinikka & Niemi, Maarit: Maankäytön merkitys vesien käytölle haitallisten sinileväkukintojen esiintymisessä. Helsinki 1990. 49. Heikkinen, Kaisa & Visuri, Anna: Orgaanisten aineiden merkityksestä ja pidättymisestä virtaavan veden ekosysteemissä. Heikkinen, Kaisa & Visuri, Anna: Turvetuotannon typpikuormituksen vaikutuksista virtaavissa vesissä. Helsinki 1990. 50. Pitkänen, Heikki; Kangas, Pentti; Sarkkula, Juha; Lepistö, Liisa; Hällfors, Guy & Kauppila, Pirkko: Veden laatu ja rehevyys Itäisellä Suomenlahdella. Raportti vuosien 1987-88 tutkimuksista. Helsinki 1990. 51. Hirvi, Juha-Pekka (toim.): Suomenlahden öljyvahinko 1987. Helsinki 1990. 52. Levinen, Riitta: Puhdistamolietteen viljelykäytön edellytykset. Helsinki 1990. 53. Niemi, Reino A: Makrofyytit vesien tilan seurannassa. Helsinki 1990. 54. Lammassaari, Veikko: Uitto ja sen vesistövaikutukset. Helsinki 1990. 55. Kainuun vesi- ja ympäristöpiirin toiminnan suuntaviivat 1990-luvun alkupuoliskolla. Helsinki 1990. 56. Perälä, Jaakko & Reuna, Marja: Lumen vesiarvojen alueellinen vaihtelu Suomessa. Helsinki 1990. 57. Haja-asutuksen vedenhankinnan kehittäminen. Helsinki 1990. 58. Puustinen, Jukka: Typen merkitys rannikkovesien rehevöitymisessä. Helsinki 1990. 59. Oulun vesi-ja ympäristöpiiri: Pohjois-Pohjanmaan vedetja ympäristö 1990-luvulla. Helsinki 1990. 60. Saviranta, Leena & Katko, Tapio (toim.): Kansainvälinen vesihuollon vuosikymmen 1981-1990 Suomessa. Helsinki 1990. 61. Katko, Tapio (ed.): The international drinking water and sanitation decade 1981-1990 in Finland. Helsinki 1990. 62. YV-projekti: Kokemuksia osallistumisesta ja vaikutusten arvioinnista vesiensuojelun suunnittelussa. Helsinki 1990. 63. Antikainen, Sari; Smolander, Ulla & Järvinen, 011i: Näytteenottomenetelmän luotettavuus luonnonvesien raskasmetalliseurannassa. Helsinki 1990. 64. Saarela, Jouko: Kaivosjätteiden geoteknisistä ominaisuuksista ja ympäristövaikutuksista. Helsinki 1990. 65. Turun vesi- ja ympäristöpiiri: Vesien käyttö ja hoito 1990-luvulla Varsinais-Suomi ja Etelä- Satakunta. Helsinki 1990. 66. Mukherjee, Arun B: The use of chlorinated paraffins and their possible effects in the environment. Helsinki 1990. 67. Assmuth, Timo: Kaatopaikkojen ongelmajätteiden ympäristövaikutukset. Riskikaatopaikkatutkimuksen pääraportti. Helsinki 1990. 68. Porvoonjoen kuormitusselvitystyöryhmä; Lehtonen, Eija & Penttilä, Sirpa (toim.): Porvoonjoen kuormitusselvitys. Helsinki 1991. 69. Mikkelin vesi- ja ympäristöpiiri: Mikkelin läänin vesien hoito 1990-luvulla. Helsinki 1991. 70. Louekari, Kimmo; Saarikoski, Heli & Joki-Kokko, Eeva: Kadmium ympäristössä. Helsinki 1991. 71. Kokkolan vesi- ja ympäristöpiiri: Keski-Pohjanmaan vedetja ympäristö. Helsinki 1991. 72. Freindling, Alexander & Heitto, Lauri: Primary production of inland waters. Helsinki 1991. 73. Pennanen, Jussi: Toutain Kokemäenjoen keskiosan ja Loimijoen järjestelyn vaikutusalueella. Helsinki 1991. 74. Hilden, Mikael; Hakaste, Tapio; Korhonen, Pekka & Rahikainen, Eljas: Kokemäenjoen keskiosan ja Loimijoen kalatalouden intressianalyysi. Helsinki 1991. 75. Ihme, Raimo; Heikkinen, Kaisa & Lakso, Esko: Pintavalutus turvetuotantoalueiden valumavesien puhdistuksessa. Helsinki 1991.

76. Pasanen, Jaana: Öljyisen maan ja jätteen niikrobiologinen puhdistus. Helsinki 1991. 77. Ihme, Raimo; Isotalo, Lauri; Heikkinen Kaisa & Lakso, Esko: Turvesuodatus turvetuotantoalueiden valumavesien puhdistuksessa. Ihme, Raimo; Heikkinen Kaisa & Lakso, Esko: Laskeutusaltaiden toimivuuden parantaminen turvetuotantoalueiden valumavesien käsittelyssä. Ihme, Raimo; Heikkinen Kaisa & Lakso, Esko: Turvetuotantoalueiden kuormituksen pidättäminen sarkaojiin. Helsinki 1991. 78. Rantala, Aulis (toim.): Vesistöjen kalkitus happamien sulfaattimaiden vaikutusalueella. Helsinki 1991. 79. Kiiminkijoen vesiensuojelusuunnittelun työryhmä; Hynninen, Pekka (toim.): Kiiminkijoen vesiensuojelusuunnitelma. Helsinki 1991. 80. Keski-Suomen vesi- ja ympäristöpiiri: Keski-Suomen kehittyvät vesivarat. Helsinki 1991. 81. Haapala, Kirsti & Euren, Maija: Luonnonvesien ja jätevesien kiintoainemäärityksen ongelmista. Helsinki 1991. 82. Laine, Anne & Heikkinen, Kaisa: Turvetuotannon kalastovaikutukset. Helsinki 1991. 83. Vesihuoltolaitokset 31.12.1988 ja 31.12.1989. Helsinki 1992. 84. Sandman, Olavi; Turkia, Jaana & Huttunen, Pertti: Paleolimnologinen tutkimus metsäojituksen ja -lannoituksen vesistövaikutuksista Juupajoen Kalliojärvessä. Helsinki 1992. 85. Helsingin vesi- ja ympäristöpiiri: Uudenmaan ja Etelä-Hämeen vedet. Helsinki 1991. 86. Roila, Tuija: Pienvesien happamoitumisen seuranta vuosina 1979-1989. Roos, Jaana: Puskurikapasiteetin muutokset eräissä pienjärvissä vuosien 1937-48 ja 1988 välillä.. Helsinki 1992. 87. 011ikainen, Minna: Karjalan Pyhäjärven tila 1980-luvulla sedimentin piilevien ilmentämänä. Helsinki 1992. 88. Lepistö, Liisa: Planktonl.evien aiheuttamat haitat. Helsinki 1992. 89. Rantakangas, Jorma: Perkauksen aiheuttaman kiintoainevirtaaman ennakointi. Helsinki 1992. 90. Karjalainen, Erkki (toim.): Sonkajärven reitin vesien käytön yleissuunnitelma. Helsinki 1992. 91. Salo, Simo: The fate of chemicals spilled on water. A literature review of physical and chemical processes. Helsinki 1992. 92. Mäkirinta, Urho & Tolonen, Pasi: Vaalan Järvikylän järvien kasvillisuus järvien tilan kuvaajana. Helsinki 1992. 93. Mäkirinta, Urho: Muutoksia Alavetelin Isojärven kasvillisuudessa 1973-1981. Helsinki 1992. 94. Nakari, Tarja: Porvoon edustan merialueen meriveden vaikutuksista sumputettujen ja luonnonkalojen elintoimintoihin. Helsinki 1992. 95. Torpström, Heikki & Lappalainen, Matti: Järvien biomanipulaation perusteita ja käytännön mahdollisuuksia. Helsinki 1992. 96. Salonen, Seija; Frisk, Tom; Kärmeniemi, Tellervo; Niemi, Jorma; Pitkänen, Heikki; Silvo, Kimmo & Vuoristo, Heidi: Fosfori ja typpi vesien rehevöittäjinä - vaikutusten arviointi. Helsinki 1992 97. Assmuth, Timo; Strandberg, Tapio; Joutti, Anneli & Kalevi, Kirsti: Kemiallisesti saastuneiden maaalueiden tutkimusmenetelmät. Helsinki 1992. 98. Kivimäki, Anna-Liisa: Tekopohjavesilaitokset Suomessa. Helsinki 1992. 99. Tanninen, Risto: Arvot ja asenteet Pyhäjoen vesiensuojelusuunnittelussa. Helsinki 1992. 100. Kuopion vesi- ja ympäristöpiiri: Rautalammin reitin vene- ja retkisatamasuunnitelma. Helsinki 1992. 101. Eloheimo, Karri: Veneily ja sen ympäristövaikutukset. Helsinki 1992. 102. Sytyke 16. Sannholm, Gun & Söderström, Mirja: Entsyymikäsittelyn merkitys sulfaattimassan valkaisussa. Helsinki 1992. 103. Sytyke 9. Raitio, Laura: Siistausprosessin ympäristökuormitus. Helsinki 1992. 104. Sytyke 17. Jantunen, Esko: Jätevesipäästötön paperitehdas. Helsinki 1992. 105. Sytyke 10. Lehtinen, K.-J. & Tana: Effects in mesocosms exposed to effluents from bleached hardwood kraft pulp mill. Helsinki 1992. 106. Hudd, Richard; Toivonen, Anna-Liisa & Wistbacka Ralf: Malax å fiskeriutredning.helsinki 1992. 107. Rontu, Mika: Pohjaveden alkalointi kalkkikivisuodatuksella. Helsinki 1992. 108. Kuopion vesi- ja ympäristöpiiri: Rautalammin reitti - Kansallisvesi. Helsinki 1992. 109. Sytyke 11. Junttila, Vesa: Sellutehtaan ympäristökuormitusten pienentäminen ja hallinta uudella tehdaslayoutilla. Helsinki 1992. 110. Sytyke 20. Kara, Mikko: Natrium-ja rikkitaseen säätömandollisuuksia suomalaisessa sellutehtaassa. Helsinki 1992.

46 111. Kauppi, Marja: Repoveden alueen vesistöjen perusselvitys. Helsinki 1992. 112. Lindholm, Tapio (toim.): Sukkessiotutkimusten tuloksia Suomen ja SNTL:n luonnonsuojelualueilta. Helsinki 1992. 113. Sytyke 2. Hatakka, Annele; Valo, Marjatta & Lankinen, Pau]lina: Puunjalostusteollisuuden jätevesien käsittely valkolahosienillä ja niiden entsyymeillä. Helsinki 1992. 114. Sytyke 19. Krogerus, Mårten & Hynninen, Pertti: Sellu- ja paperiteollisuuden päästöjen käsittelyvaihtoehdot ja kustannukset. Helsinki 1992. 115. Hyvärinen, Pekka; Salojärvi, Kalervo; Pushkin, Sergei & Ahonen, Mikko: Kalojen vaellus Oulujärvestä Oulujokeen. Helsinki 1992. 116. Ettala, Matti & Koskela, Juhani: Kloorifenolipitoisten pohjavesien käsittely aktiivihiilisuodatuksella ja aktiivilietemenetelmällä. Helsinki 1992. 117. Sytyke 6. Myrgen, Bertel: Suomen metsäteollisuuden tila vuonna 1995. Helsinki 1992. 118. Lyly, Olavi: Torjunta-aineiden käytön kannattavuus ja ympäristöhaittojen vähentäminen. Helsinki 1992 119. Sytyke 21. Laxen, Torolf: Organosolvkeitot. Helsinki 1992. 120. Sytyke 4. Pere, J; Thun, R; Alen, R; Kyllönen, H & Viikari, L: Metsäteollisuuden jätelietteet. Helsinki 1992. 121. Vesihuoltolaitokset 31.12.1990. Helsinki 1992. 122. Sytyke 14. Siitonen, Heikki; Wartiovaara, Jyrki & Kasanen, Pirkko: Sellu- ja paperitehdasintegraatin ympäristönsuojelutoimien hyötyjenja haittojen arviointi - casetutkimus. Helsinki 1992. 123. Sytyke 22. Malinen, Raimo: Skenaarioanalyysi massan valmistuksen kehitysvaihtoehdoista. Helsinki 1992. 124. Sytyke 22A. Vasara, Petri: Skenaarioiden tuottaminen ja analyysi massanvalmistukselle Suomessa 1995-2010. Helsinki 1992. 125. Törttö, Heli; Kaakinen, Eero & Alasaarela, Erkki: Ympäristövaikutusten arviointi aluehallinnossa - esimerkkinä Oulun lääni. Helsinki 1992. 126. Ekholm, Matti: Suomen vesistöalueet. Helsinki 1992. 127. Aura, Erkki; Puustinen, Markku; Virtanen, Seija; Mikkola, Hannu; Luoma, Tarmo & Peltomaa, Rauno: Salaojitusmenetelmien vertailu Zaitsevon kenttäkokeessa. Helsinki 1992. 128. Sytyke 15. Puustinen, Jukka: Ravinteiden käytön optimointi metsäteollisuuden aktiivi]ietelaitoksissa. Sytyke 3. Lammi, Reino & Pakarinen, Kauko: Typpiravinnelisäyksen vaikutus sellutehtaan aktiivilietelaitoksen toimintaan. Helsinki 1993. 129. Seppälä, Jyri: Ympäristöriskianalyysi teollisuudessa. Helsinki 1992. 130. Sytyke 18. Pihlaja, Kalevi (koordinaattori): Valkaistua sulfaattisellua valmistavan tehtaan jätevesien orgaanisen aineen hajoaminen ja ympäristövaikutukset. Helsinki 1993. 131. Lax, Hans-Göran; Koskenniemi, Esa; Sevola, Pertti & Bagge, Pauli: Tenojoen pohjaeläimistö ympäristön laadun kuvaajana. Helsinki 1993. 132. Sytyke 5. Välttilä, 011i: Biolietteen poltto. Sytyke 12. Kauppinen, Jyrki: Metsäteollisuuden hajuaineiden analytiikka ja seuranta. Helsinki 1993. 133. Sytyke 10A. Lehtinen, K-J: Ecological impact of pulp mill effluents. Helsinki 1993. 134. Hirvi, Juha-Pekka (toim. ): Operatiivinen ajelehtimis- ja kulkeutumismalli merialueille. Helsinki 1993. 135. Nysten, Taina: Kärkölän likaantuneen pohjavesialueen geologia ja matemaattinen mallintaminen. Helsinki 1993. 136. Vesihuoltolaitokset 1991. Helsinki 1993. 137. Ullven, Johanna: Simpukoiden soveltuvuudesta kloorifenolien tutkimiseen murtovedessä. Helsinki 1993. 138. Peura, Pekka: Happamoituminen Merenkurkun pienissä järvissä. Peura, Pekka: Försurning av småsjöarna i Norra Kvarken, Helsinki 1993 139. Huttunen, Leena & Soveri, Jouko: Luonnontilaisen roudan alueellinen ja ajallinen vaihtelu Suomessa. Helsinki 1993. 140. Kaatra, Kai & Marttunen, Mika (toim.): Oulujoen vesistön säännöstelyjen kehittämisselvitykset. Helsinki 1993. 141. Suomela, Tapani: Tuusulan kunnan Hyrylän pohjavesialueen suojelusuunnitelma. Helsinki 1993.

.:~ ~~ u ; 'fie 1.: 1..xtJJ:.~~~:.:.1.lSr_.:,..~_ ~..:i':.d r. snc ":':r om., i ~. ISBN 951-47-7410-8 ISSN 0786-9592