2017 Etelä-Karjalan tulevaisuuskuva alueja väestörakenteen muutoksen näkökulmasta VALTIOTIETEEN TOHTORI TIMO ARO 11.2.2017
1 1. JOHDANTO Globaalit muutokset vaikuttavat aluerakenteeseen ja alueiden kehitykseen voimallisesti ja äkillisesti. Suomi ja sen alueet ovat siirtyneet yhteiskuntavaiheeseen, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Keskinäisriippuvuus on lisääntynyt kaikilla aluetasoilla. Langaton tiedonsiirto, digitalisaatio, tietoteknologia, automatisaatio ja robotisaatio muuttavat jatkossa entistä enemmän ihmisten työhön, asumiseen, liikkumiseen, liikenteeseen, vapaa- aikaan jne. liittyviä tottumuksia. Aluerakenteeseen ja aluekehitykseen muutokset heijastuvat viiveellä. Alueiden kyky reagoida ulkopuolisiin ja lyhyen aikavälin taloudellisiin häiriöihin korostuu muutostilanteissa. Aluerakenteen isot muutosvoimat liittyvät tällä hetkellä muun muassa kaupungistumiseen, keskittymis- ja harvenemiskehitykseen, liikenne- ja kasvukäytäviin perustuvaan vyöhykkeisyyteen, alueelliseen liikkuvuuteen, demografiseen muutospaineeseen ja globalisaatioon. Jokainen muutostrendi aiheuttaa eri- asteisia syy- ja seuraussuhteita alueiden kehitykseen, mutta ne ovat myös kiinteässä yhteydessä toisiinsa. Kaikki muutosvoimat vaikuttavat aluerakenteeseen yhdessä ja erikseen enemmän keskittävästi kuin tasoittavasti. Aluerakenteella tarkoitetaan tämän analyysin yhteydessä väestön ja asumisen, muuttoliikkeen ja liikkuvuuden, työpaikkojen ja tuotannon, osaamisen, tutkimus- ja tuotekehityksen, toiminnan, palvelujen ja vapaa- ajan toimintojen sekä näitä toimintoja yhdistävän liikennejärjestelmän ja yhteyksien sekä muun infrastruktuurin ja luonnonvarojen alueellista sijoittumista. Aluerakenteen muutos kuvaa edellä mainittujen tekijöiden välisiä riippuvuus- ja vuorovaikutussuhteita. Tässä analyysissä keskitytään edellä mainittujen muutostrendien vaikutusten analysointiin sekä koko maan tasolla että Etelä- Karjalan tasolla. Jokainen muutostrendi käsitellään erikseen ja sen yhteydessä arvioidaan trendin mahdollisia vaikutuksia Etelä- Karjalan tulevaisuuskuvaan. Tulevaisuuskuvan laatimisen yhteydessä on hyödynnetty Etelä- Karjalaan liittyvää relevanttia taustamateriaalia. 2. KAUPUNGISTUMISET JA KESKITTYMINEN S uomi on harvaan asuttu ja monin tavoin myöhäiskaupungistunut, mutta nopeasti kaupungistunut maa. Kaupungistuminen tarkoittaa yksinkertaistettuna väestön keskittymistä suurille ja keskisuurille kaupunkialueille, mihin liittyy muun muassa sosiaalisia, taloudellisia ja alueellisia muutoksia. Suomi on kaupungistumisen kehityspolulla pikemminkin alku- kuin loppupäässä. Kaupungistumisen sijaan on syytä puhua kaupungistumisista. Kaupunkien ja kaupunkialueiden kasvu on sekä globaali että kansallinen ilmiö, mutta ei ole olemassa yhtä kaupunkipolitiikan, kaupunkialueiden kasvuun tai kaupungistumiseen liittyvää mallia, vaan kehitys tapahtuu eri tavalla ja eri voimakkuudella erilaisilla alueilla. Kaupunkialueiden kasvu ja laajeneminen vaihtelevat eri aluetasoilla, mutta samat perusperiaatteet ilmenevät ennen muuta alueiden keskus- ja reuna- alueiden välisinä kantokyky- ja olosuhde- eroina. Alue- ja yhdyskuntarakenteessa kaupungistuminen ilmenee samanaikaisesti sekä kaupunkien tiivistymisenä ja kaupunkialueiden laajenemisena liikennekäytävien suuntaisesti että reuna- ja haja- asutusalueiden vähittäisenä harvenemiskehityksenä. Alueiden ja jopa yksittäisten kuntien sisällä keskittymis- ja harvenemiskehitys etenevät samanaikaisesti. Kaupungistuminen vaikuttaa olevan 2020- luvun keskeisin aluerakenteen muutosvoima ja suuri yhteiskunnallinen muutos samoin kuin oli niin sanottu suuri muutto 1970- luvun vaihteessa. Kyse ei ole vain kaupunkien, kaupunkialueiden ja keskittymien kasvusta tai liikkuvuudesta kohti suurempia keskuksia, vaan yhä enemmän myös arvoihin, asenteisiin, preferensseihin, elämäntapaan ja identiteettiin kytkeytyvistä asioista. Suomessa on yhä enemmän toisen tai kolmannen polven kaupunkilaisia, joille kaupunkimainen elämäntapa on samankaltainen itsestäänselvyys ja osa identiteettiä kuin vanhempien ikäryhmien juuret ja siteet suhteessa maaseutuun. Kaupungeissa ja kaupunkialueilla tai taajamissa asuu tilastointitavasta riippuen 70-85 % suomalaisista: neljä viidestä suomalaisesta asuu 20 (70) suurimmalla ja puolet kuudella
2 suurimmalla kaupunkiseudulla. Oulun yliopiston ja Suomen ympäristökeskuksen paikkatietoon perustuvassa kaupunki- maaseutu luokituksessa kaupunkialueet jaetaan kolmeen aluetyyppiin ja maaseutualueet neljään aluetyyppiin. Kaupunkialueet jaetaan luokittelussa sisempään ja uloimpaan kaupunkialueeseen sekä kaupungin kehysalueeseen ja maaseutualueet kaupungin läheiseen maaseutuun, maaseudun paikalliskeskuksiin, ydinmaaseutuun ja harvaan asuttuun maaseutuun. Kaupunkialueiden väkiluku kasvoi noin 650 000 henkilöllä vuosina 1990-2015 eli noin Helsingin asukasluvun verran. Kaupunkialueiden työpaikkamäärä kasvoi noin 200 000 uudella työpaikalla vuosina 1990-2015 eli Turun ja Tampereen nykyisen työpaikkamäärän verran. Kaupunkialueilla tarkoitetaan kaupunkien sisintä ja ulointa vyöhykettä sekä kaupunkien kehysaluetta. 14 suurimman yli 100 000 asukkaan tai noin 100 000 asukkaan kaupunkiseudun osuus koko maan osuudesta on 2/3 tai 4/5 osaa kaikilla keskeisillä aluetalouden, väestörakenteen ja elinvoimaisuuden tunnusluvuilla. Väestöennusteiden mukaan kaupunkien ja kaupunkiseutujen kasvu jatkuu edelleen lähitulevaisuudessa. Helsingin seudun ennakoidaan kasvavan maltillisen väestöennusteen mukaan noin 190 000-220 000 asukkaalla vuosina 2016-2030. Tampereen seudun ennakoidaan kasvavan noin 40 000-60 000, Oulun seudun 31 000-51 000, Turun seudun 22 000-30 000 asukkaalla jne. Kymmenen suurimman kaupunkiseudun kasvu olisi väestöennusteen mukaan varovaisimmillaan noin 317 000 asukasta ja nopeamman kasvun ennusteessa 410 000 henkilöä vuoteen 2030 mennessä. 2.1 KAUPUNGISTUMINEN JA KESKITTYMINEN ETELÄ- KARJALAN ALUEELLA E telä- Karjalan maakunnassa asui vuoden 2016 lopussa 130 394 asukasta, joista kaksi kolmesta (68,3 %) Lappeenrannan ja yksi kolmesta (31,7 %) Imatran seudulla. Alueella on yhteensä yhdeksän kuntaa, joiden asukasluku vaihtelee Rautjärven 3 742 Lappeenrannan 72 733 asukkaaseen. Etelä- Karjalan väkiluku väheni lähes 2 900 henkilöllä vuosina 2010-2016. Etelä- Karjalan väestön väheneminen perustui ensisijaisesti negatiiviseen luonnolliseen väestönlisäykseen (- 3348) ja muuttotappioon maan sisäisessä muuttoliikkeessä (- 2221). Sen sijaan Etelä- Karjalan nettomaahanmuutto (2734) oli positiivinen samoin kuin kaikissa muissakin maakunnissa. Etelä- Karjalassa on kaksi kaupunkia: Lappeenranta ja Imatra. Lappeenrannan kaupungin väkiluku kasvoi 950 henkilöllä vuosina 2010-2016. Lappeenrannan väestönlisäys perustui täysin nettomaahanmuuttoon, sillä luonnollinen väestönlisäys ja kuntien välinen nettomuutto jäivät negatiivisiksi. Imatran kaupungin väkiluku väheni yli tuhannella (- 1 159) henkilöllä seitsemän vuoden aikana. Imatran väestön supistuminen oli nopeasti laskevalla kehitysuralla erityisesti negatiivisen luonnollisen väestönlisäyksen ja kuntien välisestä muuttoliikkeestä kärsittyjen muuttotappioiden vuoksi. Etelä- Karjalan muiden kuntien väestönkehitys oli vuosina 2010-2016 negatiivinen lukuun ottamatta Lemin kuntaa (+32). Väkiluku väheni Parikkalassa (- 759), Rautjärvellä (- 576), Ruokolahdella (- 493), Savitaipaleella (- 425), Luumäellä (- 330) ja Taipalsaaressa (- 75). Väestö väheni suhteellisesti eniten Rautjärvellä, Parikkalassa ja Savitaipaleella. Etelä- Karjalan väkiluku vähenee edelleen Tilastokeskuksen viimeisimmän konservatiivisen väestöennusteen mukaan noin - 3 900 henkilöllä (- 3,0 %) vuosina 2016-2035 eli keskimäärin 195 henkilöllä vuodessa. Tilastokeskuksen ennusteen (2015) mukaan väkiluku kasvaa seuraavan kahden vuosikymmenen aikana vain Lappeenrannassa (+2,9 %) ja Lemissä (+0,9 %). Väkiluku supistuu ennusteen mukaan kaikissa muissa Etelä- Karjalan kunnissa. Väestö vähenee ennusteen mukaan jopa yli viidenneksellä Rautjärvellä (- 23,5 %) ja lähes viidenneksellä Parikkalassa (- 19,7 %), Ruokolahdella (- 18,1 %) ja Savitaipaleella (- 17,7 %). Etelä- Karjalan kaupungistumisaste on tilastointitavasta riippuen 72,3-83,3 %:in tasolla eli keskimäärin samaa tasoa kuin koko maassa. Maakunnan taajama- aste oli vuoden 2015 lopussa 83,3 % (koko maa 85,4 %). Taajama- aste oli Etelä- Karjalaa korkeampi vain Uudellamaalla, Pirkanmaalla, Päijät- Hämeessä, Kymenlaaksossa ja Varsinais- Suomessa. Kunnittain tarkasteltuna taajama- aste ylitti koko maan keskiarvon Imatralla (97,3 %) ja Lappeenrannassa (89,7 %). Parikkala oli ainoa maakunnan kunnista, jossa haja- asutusalueella asui enemmän väestöä kuin taajamissa. Etelä- Karjalan sisäinen keskittymis- ja harvenemiskehitys tulee esiin, kun tarkastellaan maakunnan kaupunki- ja maaseutualueiden väestökehitystä vuosina 1990-2015. Etelä- Karjalan kaupunkialueiden väkiluku kasvoi 1 630 asukkaalla ja maaseutualueiden väkiluku väheni - 9 849 henkilöllä. Kaupunkialueilla asui vuonna 1990 66,5 % maakunnan asukkaista ja vuoden 2015 lopussa 72,3 %. Väestö kasvoi sisemmällä (+3,2 %- yksikköä) ja uloimmalla
3 kaupunkialueella (+1,9 %- yks.) sekä kaupunkien kehysalueella (+0,7 %- yks.). Kaupunkialueilla asuvien osuus nousi yhteensä 5,8 %- yksiköllä neljännesvuosisadassa. Maaseutualueilla asui vuonna 1990 vastaavasti 32,2 % ja vuonna 2015 27 %. Väestö väheni maaseudun paikalliskeskuksissa (- 0,1 %- yksikköä), kaupungin läheisellä maaseudulla (- 0,7 %- yks.), ydinmaaseudulla (- 3,0 %- yks.) ja harvaan asutulla maaseudulla (- 1,5 %) vuosina 1990-2015. Lappeenrannassa kaupunkialueilla asuvien osuus nousi 77,1 %:sta 81,3 %:iin ja Imatralla 98,6 %:sta 99,4 %:iin vuosina 1990-2015. 3. LIIKENNE- JA KASVUKÄYTÄVÄT SEKÄ VYÖHYKKEISYYS L iikennepolitiikalla, - yhteyksillä ja käytävillä sekä saavutettavuudella on vahva yhteys aluerakenteeseen. Liikennepoliittiset ratkaisut stimuloivat monin eri tavoin aluekehitystä, sillä ne luovat myönteisiä muutosvaikutuksia kaikille ei- liikenteellisille sosiaalisille ja taloudellisille vaikutuksille. Paremman ja sujuvamman saavutettavuuden ansiosta toiminnalliset työmarkkina- alueet laajenevat nopeammin kuin se tapahtuisi luonnollisen liikkuvuuden eli maan sisäisen muuttoliikkeen tai pendelöinnin seurauksena. Kun alueen markkinat laajenevat ja kasvavat, syntyy alueelle uusia keskittymiä. Se taas vaikuttaa myönteisesti uusien asukkaiden, yritysten ja investointien sijaintipäätöksiin alueelle. Saavutettavuus on keskeinen edellytys työmarkkina- alueiden väliselle ihmisten, palveluiden ja tavaroiden liikkuvuudelle. Liikenne- tai kasvukäytävät ja kasvuvyöhykkeet ovat esimerkki uudenlaisesta aluerakenteesta, jossa käytävät toimivat kehitystä ohjaavana fyysisenä ja toiminnallisena runkona. Vyöhykkeisyyteen perustuva käytäväkehitys ohittaa perinteiset hallinnolliset, maantieteelliset ja ohjelmalliset rajat. Tämä asettaa suuria haasteita erityisesti maankäytön suunnittelulle ja kaavoitukselle. Erityisesti suurten ja keskisuurten kaupunkiseutujen kaupunkirakenteen kehitykseen liittyy kaksi erityistä ja jopa vastakkaista kehityspiirrettä, joissa liikenneyhteyksillä ja väylillä on keskeinen merkitys: 1) suurin kasvupaine suuntautuu yhdyskuntarakenteen hajautuvan kehityksen jälkeen sisäänpäin ydinkaupunkeihin tukeutuen olemassa olevaan infrastruktuuriin ja liikenneverkkoon ja 2) kasvukehä laajenee nopeiden liikenneyhteyksien varteen tai läheisyyteen. Toisin sanoen kaupunkirakenne yhtäältä tiivistyy sisäänpäin ja toisaalta hajautuu liikennekäytävien kautta ulospäin. Liikenneyhteyksiin ja - infrastruktuuriin liittyvät investoinnit ovat aina suoraan sidoksissa paikkaan. Toimivien ja nopeampien yhteyksien kehittyminen vaikuttaa myönteisesti yritysten ja investointien sijaintipäätöksiin sekä ihmisten muuttopäätöksiin. Henkilöliikenneyhteyksien kehittymisellä on yhteys muuttoliikkeeseen korkeamman tuottavuuden alueille, alueiden väliseen työssäkäyntiin ja työasialiikkuvuuteen. Aluerakenteen ja saavutettavuuden välisestä yhteydestä löytyy sekä etäisyyteen (kilometriä) että matka- aikaan (minuuttia) liittyviä raja- arvoja, joilla on vaikutusta valittuun matkustustapaan. Lyhyemmät aikaetäisyydet paikkojen välillä nopeuttavat yhtenäisten työssäkäyntialueiden muodostumista ja tuovat liikenneväylien varrella olevia kaupunkeja lähemmäksi toisiaan. Lappeenrannan ja Imatran seudut ovat tältä osin erinomaisia esimerkkejä. Tietoteknologian ja digitalisaation kehitys ei ole toistaiseksi vähentänyt aikaan, paikkaan ja etäisyyteen liittyvää riippumattomuutta, vaan on ennakko- oletusten vastaisesti korostanut sekä keskittymien että ihmisten kasvokkain tapahtuvien kohtaamisten ja kontaktien merkitystä. Digitalisaation paradoksi aluekehittämisen kannalta lienee se, että se mahdollistaa samanaikaisesti sekä keskittämisen että hajauttamisen. Digitaaliyhteiskunnan ja kaupungistumisen välinen keskinäisyhteys on kuitenkin suurelta osin toistaiseksi kehityskulkuihin liittyvien arvailujen varassa.
4 3.1 LIIKENNE- JA KASVUKÄYTÄVÄT SEKÄ VYÖHYKKEISYYS ETELÄ- KARJALAN ALUEELLA E telä- Karjalan ulkoista ja sisäistä saavutettavuutta sekä liikenneinfrastruktuuria voidaan tarkastella useasta näkökulmasta. Alueiden kehityksen kannalta kriittisiä tekijöitä ovat sujuvat ja nopeat maantie-, rautatie- ja lentoyhteydet sekä aika- ja matkaetäisyys muihin kasvukeskuksiin. Etelä- Karjalan liikenneverkon ytimenä ovat valtatie kuusi, rautatieyhteys Helsinkiin ja Lappeenrannan lentokenttä. Etelä- Karjalan osalta nykytilanne on lupaava siltä osin, että kuutostiellä on käynnissä parannustyöt Taavetin ja Lappeenrannan välillä ja alue on saanut korjausvelkaresurssia muun muassa Karjalan radan siltojen kunnostamiseen. Lisäksi alue sai vuoden 2016 kehysriihessä vihdoinkin vireille kaksoisraidehankkeen Luumäen ja Imatran välille. Tämän ansiosta voidaan ensivaiheessa rakentaa kaksoisraide Joutsenon ja Imatran välille. Lappeenrannan lentokenttä on siirtynyt alueelliseen omistukseen. Etelä- Karjalan sisällä Lappeenrannan ja Imatran välillä on liikennekäytävä, jossa kulkevat rinnakkain sekä valtatie- että ratayhteys. Liikennekäytävän varrelle ja sen läheisyyteen on keskittynyt asukkaita, työpaikkoja, yrityksiä ja muuta taloudellista toimeliaisuutta. Kehitys oletettavasti jatkuu edelleen samansuuntaisena. Liikennekäytävän kehitys ja merkitys korostuvat jatkossa sekä Etelä- Karjalan sisäisessä kehityksessä että laajemmin alueiden välisessä kilpailussa. Liikennekäytävä yhdistää toisiinsa Lappeenrannan ja Imatran työmarkkina- alueet. Lappeenrannan ja Imatran välinen liikennekäytävä on vaikutusalueineen alueellisen työnjaon, sijainnin, logistiikan, henkilö- ja tavaraliikenteen ja toiminnallisen suuntautumisen perusteella yksi alueellisista solmupisteistä. Alueella sijaitsee useita kansallisesti merkittäviä vientialan yrityksiä, joille maantie, rautatie- ja lentoyhteyksien toimivuus, sujuvuus, turvallisuus ja tiheys ovat tärkeitä kilpailukykytekijöitä. Jatkossa saavutettavuuteen ja sujuviin kulkuyhteyksiin liittyvät ratkaisut korostuvat alueen kasvussa ja sitä kautta sen tulevassa menestymisessä alueiden välisessä kilpailussa. Etelä- Karjala on sisäisen saavutettavuuden näkökulmasta kompakti alue, jossa matka- ja aikaetäisyydet alueen sisällä ovat toiminnallisesti sujuvat. Tämä on merkittävä kilpailukykytekijä palvelurakenteen, erityisesti sosiaali- ja terveyspalveluiden, optimoinnin yhteydessä. Hyvä esimerkki saavutettavuuden näkökulmasta on alueen keskuskaupunki Lappeenranta: 45 minuutin ajoaikaetäisyydellä Lappeenrannasta asuu 123 200 asukasta ja sijaitsee 30 200 työpaikkaa. Toisin sanoen 94,5 % Etelä- Karjalan asukkaista asuu maksimissaan 45 minuutin aikaetäisyydellä Lappeenrannasta. Ajoaikaetäisyydellä tarkoitetaan keskimääräistä matkustusaikaa, jossa huomioidaan yksityisen henkilöliikenteen ja julkisen liikenteen keskimääräiset matkustusajat paikkojen välillä, taajamarajoitteet huomioiden. Etelä- Karjalan ulkoisen saavutettavuuden ja erityisesti toiminnallisen suuntautumisen näkökulmasta Etelä- Karjalan maantieteellinen positio on lievästi haastava Suomen sisäisen kehityksen kannalta. Alue muodostaa oman toiminnallisen kokonaisuutensa Kaakkois- Suomessa. Aluerakenteeseen vaikuttaa muodostuvan 2030- luvulle tultaessa liikenneyhteyksiin ja väyliin liittyvien ratkaisuiden, alueellisen liikkuvuuden, yritysten sijaintitoimintojen, toiminnallisten alueiden laajenemisen ja käytäväkehityksen ohjaamana laajoja toisiinsa kytkeytyviä suuralueita tai työssäkäyntialueita. Liikenneyhteydet ja käytävät sekä sujuvat yhteydet toimivat suonistona, joiden varrelle tai läheisyyteen keskittyy asukas-, muutto-, yritys- ja investointivirtoja. Liikkumisen on oltava nopeaa, helppoa, edullista ja ekologista ja sen avulla halutaan taata sujuva arki kaupungeissa, liikennekäytävien läheisyydessä ja niiden läheisyydessä olevilla maaseutualueilla. Aluerakenteen käynnissä olevan muutoksen perusteella on hahmotettavissa vähintään neljä laajempaa toiminnallista työssäkäyntialuetta tai kaupunkivyöhykkeiden kokonaisuutta, jotka eivät perustu olemassa oleviin hallinnollisiin tai maantieteellisiin rajoihin: 1. Eteläisen ja lounaisen Suomen suuralue, jonka keskuspaikkoina ovat Helsingin, Tampereen ja Turun muodostama kasvukolmio vaikutusalueineen. Kolmion vaikutusalueet ulottuvat suunnikkaan muotoisesti Porin, Lahden ja Kotkan seuduille saakka. 2. Pohjanmaiden suuralue, jonka keskuspaikkoina ovat Vaasan, Seinäjoen ja Kokkolan muodostama kolmio vaikutusalueineen. 3. Pohjoisen Suomen suuralue, jonka keskuspaikkana ovat Oulu sekä satelliitteina omien vaikutusalueidensa keskukset Rovaniemi ja Kemi. 4. Itäisen Suomen suuralue, jonka keskuspaikkoina ovat Kuopio, Joensuu ja Mikkeli vaikutusalueineen.
5 Suurista ja keskisuurista kaupungeista em. toiminnallisten alueiden ulkokehälle jäävät vain Jyväskylän ja Lappeenrannan seudut. Etelä- Karjalan ja erityisesti Lappeenrannan kaupunkiseudun kannalta yksi lähitulevaisuuden merkittävistä avoimista kysymyksistä liittyy sen kansalliseen positioon ja suuntautumiseen suhteessa em. toiminnallisiin suuralueisiin. Alueen on tavalla tai toisella ratkaistava, onko Etelä- Karjalalla tai Lappeenrannan kaupunkiseudulla kykyä toimia yksin riittävän vahvana, houkuttelevana, vetovoimaisena ja riippumattomana alueena vai pitäisikö sen suuntautua toiminnallisesti nykyistä enemmän kohti eteläistä tai itäistä Suomea? Etelä- Karjalan kiistattomana etuna on Venäjä, johon liittyvä potentiaalikerroin on parhaimmillaan ääretön. Lappeenrannan kaupunkiseudun position sisäinen vahvistaminen edellyttää tapaus- ja tarvekohtaista kumppanuutta erilaisten kaupunkiseutujen kanssa riippumatta niiden sijainnista. Hyvä esimerkki toimintamallista on Lappeenrannan teknillinen yliopisto, joka toimii omilla vahvuusalueillaan eri puolella Suomea osaamis-, tutkimus- ja koulutusverkostojen aktivaattorina ja verkostojen solmupisteenä. Lappeenrannan lisäksi kumppanuuteen liittyvät tavoitteet koskevat Imatran kaupunkiseutua suhteessa muihin seutukeskuksiin. Korkeakoulujen rakenteellisten uudistusten keskellä Lappeenranta joutuu tekemään muiden korkeakoulukaupunkien tavoin tulevaisuuden valintoja, jotka liittyvät joko nykyisellä tavalla Lappeenrannan teknillisen yliopiston, Saimaan ja Lahden ammattikorkeakoulun muodostaman koalition liikkumavaran lisäämiseen tai liittoutumiseen muiden korkeakoulujen kanssa. Nämä ratkaisut saattavat stimuloida muita alue- ja kaupunkikehitykseen liittyviä ratkaisuja. 4. ALUEELLINEN LIIKKUVUUS A lueellinen liikkuvuus pitää sisällään muuttoliikkeen, työssäkäynnin eli pendelöinnin ja työasialiikkuvuuden. 2010- luvulla on tehty vuosittain keskimäärin noin 900 000 muuttoa joista kaksi kolmesta tapahtuu kuntien sisällä ja vain yksi kolmesta kuntien välillä. Maahan- ja maastamuuttojen osuus kaikista muutoista on vain noin 5 %:in luokkaa, mutta alueiden väestönlisäyksen osalta maahanmuuton dynaaminen merkitys on kasvanut tasaisesti suuremmaksi ja suuremmaksi. Noin neljä viidestä kaikista muutoista tapahtuu saman kaupunkiseudun sisällä. Kodin ja työpaikan välillä pendelöijien määrä on kasvanut tasaisesti 2000- luvun aikana. Noin joka kolmas työikäinen on pendelöijä. Lisäksi alueelliseen liikkuvuuteen kytkeytyy yhä enemmän työasialiikkuvuus ja monipaikkaisuus. Asiantuntijatyöhön perustuvilla työmarkkinoilla korostuvat totutusta työn tekemisestä poikkeavat mallit, jolloin saman työpäivän sisällä lisääntyy työasialiikkuvuus kodin, työpaikan, kokous- ja tapaamispaikkojen välillä. Monipaikkaisuus noussee 2020- luvulla yhä vahvemmin yhdeksi alueellisen liikkuvuuden muodoksi. Monipaikkaisuus tarkoittaa sitä, etteivät ihmiset ole sidottuja yhteen määrättyyn ja vakituiseen paikkaan, vaan työ ja vapaa- aika kietoutuvat yhä enemmän toisiinsa paikasta riippumatta ja ihmiset asuvat saman vuoden aikana vaihtelevia aikoja eri paikoissa 2010- luvun alueellinen liikkuvuus voidaan tiivistää kolmeen tekijään: polarisaation lisääntymiseen kasvavien ja supistuvien alueiden välillä, keskuskaupunkien ja niiden kantakaupunkien nopeaan uudelleenkasvuun sekä tasaisesti lisääntyneeseen maahanmuuttoon. 2010- luvun kehityksen erityispiirre on se, että muuttoliikkeen, aluerakenteen, korkeakoulujen ja liikenneyhteyksien välillä vaikuttaa olevan yhä vahvempi keskinäisriippuvuus. Muuttoliike on tasapainoisen alue- ja väestörakenteen kannalta pirullinen ilmiö kolmesta toisiinsa kietoutuvasta syystä. Ensimmäiseksi, muuttoliike lisää alueiden välisiä eroja ja alueellista eriytymistä. Muuttoliikkeen pirullisuuteen liittyy se, että se vahvistaa valmiiksi elinvoimaisia alueita ja heikentää supistumiskierteessä olevia alueita. Molemmat ääripäät karkaavat entistä kauemmaksi toisistaan. Tämä kehityspiirre ilmenee sekä kansallisella tasolla että maakuntien sisällä. 2010- luvun tilastot ovat armottomat: muuttovoittoa maan sisäisestä muuttoliikkeestä on saanut vain viisi maakuntaa 19:sta, 14 seutukuntaa 70:stä ja 72 kuntaa 313:sta. Muuttovoittoa saa siis vain joka neljäs kunta tai seutukunta, mutta kaksi kolmesta on muuttotappiollisia. Suurin osa Suomen maapinta- alasta on poismuuttoaluetta: jos koko Suomen maapinta- ala jaetaan 250 x 250 metriä kokoisiin ruutuihin, niin vain 6,7 % ruuduista on asuttuja ja 93,3 % asumattomia.
6 Toiseksi, muuttoliike on perusluonteeltaan selektiivistä eli valikoivaa. Lähes neljä viidestä muuttajasta on nuoria tai nuoria aikuisia. Kahdeksan muuttajaa kymmenestä on iältään alle 35- vuotiaita. Joka toinen muuttaja on iältään 15 29 vuotias. Nuorista on saanut muuttovoittoa vain joka kymmenes kunta 2010- luvulla. Nuorten ja nuorten aikuisten paikkaan liittyvillä valinnoilla on kauaskantoinen merkitys alueiden tulevaan kehitykseen, kuten esimerkiksi syntyvyyteen. Muuttoliike on myös alueellisesti kiusallisen valikoivaa. Muuttovoittoiset alueet keskittyvät pääosin Etelä- ja Lounais- Suomeen Helsinki- Tampere- Turku kasvukolmion vaikutusalueelle, muille suurille ja keskisuurille (korkeakoulu)seuduille ja pistemäisesti eri syistä vetovoimaisille paikkakunnille. Alueellinen liikkuvuus on yksi osatekijä, joka on vaikuttanut sosiaalisen etäisyyden kasvamiseen eri väestö-, ikä-, sosio- ekonomisten ryhmien sekä alueiden välillä. Tämä ilmenee elämäntapaan, arvoihin, asenteisiin, tottumuksiin jne. liittyvänä alueellisena eriytymisenä ja arjen sosiaalisen etäisyyden kasvamisena eri ryhmien välillä ( kuplat ). Yhtenäisvaltiosta ja - kulttuurista on siirrytty monin tavoin lohkoutuneeseen ja jakautuneeseen, usean sosiaalisen todellisuuden Suomeen. Suomen hyvinvointimallin perinteisenä vahvuutena on ollut korkea sosiaalinen pääoma ja luottamuspääoma, mutta alueiden, väestöryhmien, ikäryhmien jne. väliset taloudelliset, sosiaaliset ja terveydelliset erot ovat pikemminkin kasvaneet kuin supistuneet 2010- luvun aikana. Kolmanneksi, muuttoliikkeen määrän sijaan monin verroin tärkeämpää on tulo- ja lähtömuuttajien rakenne. Jokaisen alueen kannalta ideaalimuuttajia ovat työlliset, aktiivi- ikäiset, koulutetut ja hyvätuloiset. 4.1 ALUEELLINEN LIIKKUVUUS ETELÄ- KARJALAN ALUEELLA E telä- Karjalan muuttotase oli vuosina 2010-2016 kaksijakoinen: alue kärsi maan sisäisestä muuttoliikkeestä muuttotappiota 2 221 henkilöä ja sai muuttovoittoa kansainvälisestä muuttoliikkeestä 2 734 henkilöä. Etelä- Karjalan muuttotase oli merkittävän nettomaahanmuuton ansiosta positiivinen (+513). Etelä- Karjala sai maakunnittain tarkasteltuna vuosina 2010-2015 muuttovoittoa yhdeksästä maakunnasta ja kärsi yhdeksälle maakunnalle muuttotappiota. Etelä- Karjala sai eniten muuttovoittoa Kymenlaaksosta (+322), Etelä- Savosta (+106) ja Kanta- Hämeestä (+62) ja kärsi eniten muuttotappiota Uudellemaalle (- 1558), Pirkanmaalle (- 478) ja Keski- Suomelle (- 125). Kunnittain tarkasteltuna maan sisäisestä muuttoliikkeestä sai muuttovoittoa ainoastaan Lemin kunta. Alueen vetovoiman ja houkuttelevuuden lisääminen kansallisten muuttovirtojen näkökulmasta on koko alueelle yhteinen haaste. Alueella on runsaasti niin sanottuja kovia vetovoimatekijöitä kuten vahva aluetalouden perusta, kohtuullinen työpaikkakehitys ja työpaikkaomavaraisuus, koulutustarjontaa kaikilla koulutusasteilla, vahvat korkeakoulut jne. Tämä ei enää yksin riitä alueiden välisessä kilpailussa varsinkaan nuorten aikuisten kohdalla, joiden paikkaan liittyvät valinnat vaikuttavat yhä enemmän alueiden nykyiseen ja tulevaan kehitykseen. Kriittisin muuttajaryhmä alueen menestymisen tai menestymättömyyden kannalta ovat 25-34 vuotiaat muuttajat. Etelä- Karjala kärsi 912 henkilön muuttotappion em. avainryhmästä vuosina 2010-2015: muuttotappiot painottuivat erityisesti 25-29 vuotiaisiin, jotka oletettavasti hakeutuvat alueen korkeakouluista valmistumisen jälkeen toisille työmarkkina- alueille. Nuorten osaajien muuttovirtoihin vaikuttaminen on keskeistä alueen tulevan kilpailukyvyn kannalta. Etelä- Karjalan alueen ja sen kuntien houkuttelevuuden ja vetovoiman lisäämiseksi on hyvä tunnistaa seuraavat kuusi alueen vetovoimaisuuteen liittyvää osatekijää. Mitä paremmin alue tai sen yksittäiset kunnat pystyvät vastaamaan seuraaviin vetovoimatekijöihin, sitä parempi on alueen tuleva väestöllinen kilpailukyky. 1. Kovat vetovoimatekijät (alue- ja paikallistalouden kehitys, työllisyys- ja työpaikkakehitys, koulutustarjonta, innovaatio- ja osaamiskeskittymät, suuret yritykset ja niiden verkostot, investoinnit ja alueen koko, yritysilmasto- ja ilmapiiri jne.) 2. Sijaintitekijät (alueen fyysinen, toiminnallinen ja henkinen sijainti suhteessa solmupisteisiin, nopeat ja sujuvat liikenneyhteydet, sijaintietu tai haitta suhteessa kasvukeskuksiin, ulkoinen ja sisäinen saavutettavuus jne.) 3. Pehmeät vetovoimatekijät (alueen fiilis, tunnelma ja ilmapiiri, tarina, identiteetti, historia ja kerroksellisuus, tapahtumat ja elämykset, veto- voimakohteet, kulttuuri- ja vapaa- ajan vetovoimapalvelut, kaupunkipuistot, museot ym. )
7 4. Mainetekijät (alueen hyvä tai huono maine, identiteetti, imago, mieli- ja mainekuvat, paikan henki jne.) 5. Identiteettitekijät (alueeseen tai ihmisiin liittyvät henkilökohtaiset siteet ja kytkökset, syntymä-, koti- tai opiskelupaikkaan liittyvä samaistuminen, perhe, ystävät, sukulaiset ja muut lähiverkostot, yhteenkuuluvuuden tunne johonkin paikkaan) 6. Villit kortit (johonkin alueeseen tai paikkaan liittyvät paikalliset erityispiirteet tai pienet ja vähäpätöiset tapahtumat, joista kasvaa ajan mittaan jotain suurta) Kaupungit ovat kovan vetovoiman osalta alue- ja paikallistalouden keskuksia, jotka toimivat työpaikkojen, koulutustarjonnan, osaamisen ja innovaatioiden keskittyminä. Esimerkiksi korkeakoulut kuuluvat kaupunkien perinteisiin vetovoimatekijöihin, jotka edesauttavat osaamiseen ja asiantuntijuuteen perustuvien toimialojen keskittymistä. Kaupunkien pehmeä vetovoima liittyy tapahtumiin ja elämyksiin, urheiluun, kulttuuriin, vapaa- ajan palveluihin, matkailukohteisiin, ravintoloihin ja kahviloihin, museoihin, gallerioihin, kaupunkikulttuuriin yms. urbaaneihin pöhinäpalveluihin. Kaupungit ovat samanaikaisesti sekä asumisen ja työn että vapaa- ajan keskuksia, jolloin asukkaiden elämänlaadusta (urban amenities) huolehtiminen on yksi kaupunkien kilpailukyvyn avaintekijöitä. Kovien ja pehmeiden vetovoimatekijöiden yhdistäminen korostuu Etelä- Karjalan kontekstissa jatkossa entistä enemmän ensisijaisesti Lappeenrannassa ja toissijaisesti Imatralla. Nettomaahanmuutto oli positiivinen kaikissa alueen kunnissa. Kokonaisnettomuutto eli maan sisäisen ja kansainvälisen muuttoliikkeen määrä oli positiivinen kolmessa kunnassa ja negatiivinen viidessä kunnassa. Maahanmuutto nosti kokonaisnettomuuton positiiviseksi Lappeenrannassa (+1383), Lemissä (+36) ja Imatralla (+13). Etelä- Karjalan kohdalla tulee hyvin esiin, kuinka merkittävää maahanmuutto on alueen väestönkehityksessä ja kuinka nopeaa on ollut vieraskielisten (muut kuin suomen-, ruotsin- ja saamenkieliset) muuttajien määrä. Vieraskielisten osuus on kasvanut 14 kertaisesti vuosien 1990-2015 välisenä aikana Etelä- Karjalassa. Vuonna 1990 Etelä- Karjalassa oli vieraskielisiä vain 0,4 % väestöstä, vuonna 2000 osuus oli noussut 1,8 %:iin, vuonna 2010 jo 3,8 %:iin ja vuoden 2015 lopussa 5,7 %:iin. Vuoden 2015 lopussa Etelä- Karjalassa oli yhteensä 7 064 vieraskielistä henkilöä. Koko maassa vieraskielisten osuus oli vuoden 2015 lopussa 6,4 % eli keskimäärin hieman enemmän kuin Etelä- Karjalassa. Vertailun vuoksi pääkaupunkiseudun keskuskaupungeissa vieraskielisten osuus oli 13-14 %:in tasolla. Etelä- Karjalan sisäinen keskittyminen tulee esiin maakunnan sisällä tapahtuvissa tulo- ja lähtömuuttovirroissa. Lappeenrannan kaupunki sai muuttovoittoa kaikista muista alueen kunnista paitsi Lemistä (- 110) vuosina 2010-2015. Lappeenranta sai määrällisesti eniten muuttovoittoa Parikkalasta (+108), Imatralta (+107), Ruokolahdelta (+70), Luumäeltä (+43), Taipalsaaresta (+43), Rautjärveltä (+41) ja Savitaipaleelta (+40). Etelä- Karjalassa asuu taajamissa 83,3 % sekä kylissä ja haja- asutusalueella 16,7 % väestöstä. Taajamissa asuvan väestön määrä on kasvanut hieman vuosina 2000-2014, mutta kylien ja haja- asutusalueiden väestömäärä on vähentynyt. Etelä- Karjalan kaikkien taajamien (21 taajamaa) väestönkehityksessä erottuu 2000- luvun aikana kaksi piirrettä. Ensiksi, väestö on keskittynyt ja kasvanut ensisijaisesti Lappeenrannan keskustaajama- alueella, Taipalsaaren kuntataajamassa ja Luumäen asemanseudulla. Toiseksi taajamaväestö on vähentynyt Imatran keskustaajama- alueella, Imatran ja Parikkalan välisellä alueella kaikissa taajamissa ja Lappeenrannan eteläpuolella Taavetin ja Savitaipaleen taajamissa. Lappeenrannan ja Imatran keskustaajamissa asuu lähes neljä viidestä koko maakunnan taajamaväestöstä. Tasapainoisen aluekehityksen kannalta on haastavaa, että kahden em. keskustaajaman väestökehitys poikkeaa toisistaan. Etelä- Karjalassa oli vuoden 2014 lopussa yhteensä noin 50 000 alueella työssäkäyvää henkilöä. Omassa asuinkunnassaan työssäkäyviä oli lähes neljä viidestä (76,9 %) ja pendelöijiä vähän alle joka viides (23,1 %).
8 5. DEMOGRAFINEN MUUTOSPAINE V äestön ikääntyminen on kehittyneiden maiden yhteinen megatrendi. Väestö- ja ikärakenteen muutos on alueiden kannalta sekä haaste että mahdollisuus. Muutos pakottaa kyseenalaistamaan vanhat toimintatavat ja monet yhteiskunnan nykyisistä tulonsiirto- ja palvelujärjestelmistä, jotka on alunperin luotu toisenlaisiin olosuhteisiin. Väestö- ja ikärakenteen muutos ilmenee ennen muuta samanaikaisena työikäisen määrän vähenemisenä ja iäkkään väestön nopeana kasvuna. Muutoksella on vaikutusta sekä tulevaisuuden talouskasvun että nykyisen kaltaisen hyvinvointimallin rahoituksen kestävyyden kannalta. Keskeisin haaste liittyy työikäisen väestön määrä vähenemiseen ja vinoutuvaan ikäprofiiliin: työikäisen väestön määrä vähenee noin 100 000 henkilöllä samanaikaisesti kuin iäkkäiden määrä nousee noin 400 000 henkilöllä vuoteen 2030 mennessä. Yhtälö on haastava, sillä eläkeläisten ja hoivatarpeen määrä kasvaa samanaikaisesti kuin työikäisen väestön määrä vähenee ja kuntatalous heikkenee. Väestön ikääntyminen on Suomessa lähivuosina nopeampaa kuin useimmissa muissa maissa. Eliniän pidentyminen ja alhainen syntyvyys johtavat siihen, että väestön ikärakenne muuttuu pysyvästi. Väestön ikääntyessä korostuu kansalaisten terveyden ja työ- ja toimintakyvyn ylläpitäminen ja vahvistaminen. Avoin kysymys on, missä ja miten suuret eläkkeelle siirtyvät ikäluokat asuvat ja käyttävät aikansa. Ja korostuuko väestön ikääntyessä yhdyskuntarakenteen hajautuminen vai keskittyminen? Molemmista kehityskuluista on viitteitä. Hajanaisessa yhdyskuntarakenteessa liikenne- ja kunnallistekniikan järjestäminen tulee kalliimmaksi eikä taajamien reuna- alueiden ja haja- asutusalueiden kaikille asukkaille kyetä välttämättä järjestämään tasapuolisia palveluja. Keskittyvässä yhdyskuntarakenteessa iäkkäät hakeutuvat herkästi kaupunkien ja kuntien keskustaajamiin lähelle yksityisten ja julkisten palveluiden keskittymiä sekä toimivia joukkoliikennepalveluita. Aluerakenteen muutosten vaikutukset ovat ilmenneet 2010- luvulla ensisijaisesti iäkkäiden keskittymisenä kaupunkien ydinalueelle ja kuntataajamiin sekä alueiden sisäisenä liikkuvuutena kohti kaupunkien tai kuntien keskustaajaman palvelukeskittymiä. Taajamien uusasuntotuotannossa iäkkäät ovat keskeinen kohderyhmä. Muutos näkyy jo yli 50- vuotiaiden ikäryhmien paikkaan ja asumismuotoon liittyvissä valinnoissa. On oletettavaa, että sama kehitys jatkuu edelleen 2020- luvulla. Ikärakenteen mukaan tarkasteltuna suurin muutos ilmenee yli 75- vuotiaan väestön määrän lähes kolminkertaistumisena vuosien 2015-2030 välisenä aikana. Yli 75- vuotiaiden määrä kasvaa ennusteen mukaan noin 319 400 henkilöllä (66,2 %) koko maassa vuosina 2015-2030. Alueelliset erot kuntien välillä ovat suuria: muutos on suhteellisesti suurin suurten kaupunkiseutujen kehyskunnissa niiden alhaisen lähtötason vuoksi. Yli 75- vuotias väestö kasvaa yli 100 % yhteensä 30 kunnassa vuosina 2015-2030: osuus kasvaa Manner- Suomen kunnista eniten Pirkkalassa (160,5 %), Siuntiossa (158,0 %), Kempeleessä (157,7 %), Kirkkonummella (157,3 %) ja Järvenpäässä (142,2 %). Osa harvaanasutuista, pienistä ja pitkien etäisyyksien reuna- alueilla olevista kunnista on käynyt jo aikaisemmin läpi väestö- ja ikärakennemuutoksen: ýli 75- vuotiaiden osuus kasvaa vähiten Luhangalla (5,0 %), Rautavaaralla (5,0 %), Pomarkussa (9,0 %) ja Punkalaitumella (12,0 %) vuoteen 2030 mennessä. Väestö- ja ikärakenteen nopea muutos tulee hyvin esiin myös silloin, kun tarkastellaan alue- ja väestörakenteen muutosta väestöllisen huoltosuhteen avulla. Kyse on tunnusluvusta, jossa alle 15- vuotiaiden lasten ja yli 64- vuotiaiden eläkeläisten osuutta verrataan 15-64- vuotiaaseen työikäiseen väestöön. Koko maan väestöllinen huoltosuhde oli keskimäärin 58,2 vuoden 2015 lopussa eli sataa työikäistä kohden oli 58,2 lasta tai eläkeläistä. Huoltosuhde oli alhaisin Uudellamaalla (50,0), Pirkanmaalla (57,7) ja Ahvenanmaalla (58,6) sekä korkein Etelä- Savossa (69,0), Keski- Pohjanmaalla (67,1) ja Etelä- Pohjanmaalla (66,7) vuonna 2015. Etelä- Karjalan väestöllinen huoltosuhde oli 63,9, joka oli 12. korkein maakuntien joukossa. Väestöllinen huoltosuhde vaihteli merkittävästi kunnittain: ääripäät olivat Helsinki (44,0) ja Kuhmoinen (102,8). Nykykuntarakenteella väestöllinen huoltosuhde ylittäisi rajan 100 lähes joka kolmannessa kunnassa vuoteen 2030 mennessä. Tilastokeskuksen (2015) väestöennusteen mukaan väestö kasvaa nykykuntarakenteella noin joka kolmannessa kunnassa (111) vuoteen 2030 mennessä. Väestö kasvaa eniten Helsingin laajalla metropolialueella, Helsingin ja Tampereen välisen kasvukäytävän vaikutusalueella, suurimmilla kaupunkiseuduilla, Lounais- Suomessa, Pohjanmaiden rannikkoalueella ja osassa Lappia. Väestö vähenee noin kahdessa kolmesta kunnasta, jotka sijaitsevat ensisijaisesti keskisessä, itäisessä ja pohjoisessa Suomessa sekä Etelä- ja Länsi- Suomen suurten kaupunkiseutujen reuna- alueilla. Demografisen
9 kehityksen kannalta vielä haastavampaa on se, että työikäisen väestön määrä kasvaa vain noin joka kuudennessa kunnassa (49). Työikäisellä väestöllä tarkoitetaan tässä yhteydessä 22-62 vuotiaiden ikäryhmää: työmarkkinoille tullaan keskimäärin 22- vuotiaaina ja poistutaan noin 62- vuotiaana tällä hetkellä. Työikäisen väestön määrä kasvaa suurimmilla kaupunkiseuduilla, Vaasan, Seinäjoen ja Kokkolan seuduilla, Ahvenanmaalla ja pistemäisesti yksittäisissä kunnissa. Kansantalouden kannalta haasteena on se, että työikäisen väestön määrä on vähentynyt joka vuosi 2010- luvun aikana. 5.1 DEMOGRAFINEN MUUTOSPAINE ETELÄ- KARJALAN ALUEELLA D emografinen muutospaine ilmenee suuralueiden ja maakuntien välisten erojen lisäksi alueiden kasvavina sisäisinä kehityseroina sekä kaupunki- ja maaseutualueiden välillä että tiheästi ja harvaan asuttujen alueiden välillä. Etelä- Karjalan väestö- ja ikärakenteen muutospaine on samankaltainen kuin keskimäärin koko maassa: asukkaiden keski- ikä nousee, työikäisten määrä vähenee, työvoiman ulkopuolella olevien määrä kasvaa ja sosiaali- ja terveyspalveluiden tarve korostuu. Väestön ikääntyminen lisää itsessään jo hyvinvointipalveluiden kysyntää: varsinkin terveys- ja sosiaalipalveluihin liittyvien uusien liikkuvien ja mobiilien toimintamallien, uusien innovaatioiden ja teknologian hyödyntämiseen ja käyttöönottoon liittyvä rooli ja merkitys korostuvat kaikessa. Ikääntyvien kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin edistäminen ja tukeminen siirtävät raskaimpien palvelujen tarvetta myöhäisemmäksi. Etelä- Karjala eroaa koko maan keskiarvoluvuista siinä, että muutos on käynnistynyt aikaisemmin ja alue on nyt isinä tilanteessa kuin useat suuret maakunnat 10-15 vuoden kuluessa. Etelä- Karjalan asukkaiden keski- ikä oli vuoden 2015 lopussa 45,5 vuotta, joka oli 3,2 vuotta korkeampi kuin koko maan kaikkien asukkaiden keski- ikä. Etelä- Karjalan kunnissa asukkaiden keski- ikä poikkeaa ääripäissä lähes kymmenen vuotta toisistaan. Lappeenrannan asukkaiden keski- ikä oli 43,2 vuotta, kun taas Parikkalassa (52,5), Rautjärvellä (52,3) ja Savitaipaleella (51,6) asukkaiden keski- ikä ylitti 50 vuoden rajan. Etelä- Karjalassa joka neljäs asukas oli täyttänyt 65- vuotta vuoden 2015 lopussa. Iäkkäiden osuus vaihtelee merkittävästi kuntien välillä: Lappeenrannan ja Taipalsaaren 21,7 %:sta Parikkalan ja Savitaipaleen yli 35 %:iin. Etelä- Karjalan väestöllinen huoltosuhde oli 63,9 eli sataa työllistä kohden oli 63,9 lasta tai eläkeläistä vuonna 2015. Koko maan väestöllinen huoltosuhde on väestöennusteiden mukaan Etelä- Karjalan tasolla vuonna 2012 ja esimerkiksi Uudenmaan vasta 2040- luvulla. Väestön ikärakenteessa oli suuret erot Etelä- Karjalan kuntien välillä: huoltosuhde vaihteli Lappeenrannan 57,5:stä aina Savitaipaleen 91,1:een. Lappeenranta oli alueen kunnista ainoa, jossa väestöllinen huoltosuhde jäi alle koko maan keskiarvon. Väestöllinen huoltosuhde ylittää väestöennusteiden mukaan nykykuntarakenteella rajapyykin 100 peräti viidessä etelä- karjalaisessa kunnassa (Parikkala, Savitaipale, Rautjärvi, Luumäki ja Ruokolahti) vuoteen 2035 mennessä. Neljännen luvun alussa todettiin, että aluerakenteen muutosvaikutukset ovat ilmenneet 2010- luvulla ensisijaisesti iäkkkäiden keskittymisenä kaupunkien ydinalueelle ja kuntataajamiin sekä alueiden sisäisenä liikkuvuutena kohti kaupunkien tai kuntien keskustaajaman palvelukeskittymiä. Tämä tulee hyvin ilmi Etelä- Karjalassa, kun tarkastellaan taajama- ja haja- asutusalueilla sekä kylissä olevan väestömäärän muutoksia suhteessa ikärakenteeseen. Alle 18- vuotiaiden suhteellinen osuus on vähentynyt noin 15 % Etelä- Karjalan kaikissa taajamissa vuosina 2000-2014 lukuun ottamatta Luumäen asemanseutua sekä Iitiän ja Hytin taajamaa Lappeenrannan kyljessä. Työikäisten määrä on kasvanut vain Lappeenrannan keskustaajamassa ja sen läheisyydessä, Taipalsaaren taajamassa ja Luumäen asemanseudulla, mutta kaikissa muissa alueen taajamissa työikäisten määrä on vähentynyt. Yli 64- vuotiaiden määrä on kasvanut Etelä- Karjalan sisällä kaikissa taajamissa (20/21) lukuun ottamatta Rautjärven asemanseutua. Iäkkäiden määrä on kasvanut lähes 40 % Etelä- Karjalan taajamissa vuosina 2000-2014. Kolikon toisella puolella on väkimäärän väheneminen Etelä- Karjalan kylissä ja haja- asutusalueella. Etelä- Karjalan 85 kylässä asui vain 7 562 henkilöä vuoden 2014 lopussa: kylien väestö vähentyi 15 vuoden aikana noin 1 500 henkilöllä (- 16 %). Lasten määrä vähentyi kylissä 15,5 % ja työikäisten 14 %, mutta vanhusten määrä kasvoi 17,4 %. Vanhusten määrän kasvu perustui ensisijaisesti väestön vanhenemiseen alueellisen liikkuvuuden sijaan. Etelä- Karjalan haja- asutusalueilla asui noin 12 500 henkilöä vuoden 2014 lopussa. Haja- asutusalueiden väestö supistui noin 2 500 henkilöllä (16,1 %) vuosina 2000-2014. Lasten määrä vähentyi 32 %:lla ja työikäisten 22,4 %:lla. Vanhusten määrä kasvoi hieman (4,3 %) väestön vanhenemisen vuoksi. Palvelutarpeet kasvavat väestön nopean ikääntymisen vuoksi. Demografinen muutospaine
10 korostaa oletettavasti sekä koko maassa että Etelä- Karjalassa alueen keskuskaupunkien ja niiden keskustaajamien merkitystä jopa nykyistäkin enemmän. Kaupungistumisen ja kaupunkialueiden kasvun myötä palvelutarpeiden alueellinen painopiste muuttuu: palveluiden käyttö kasvaa erityisesti siellä missä väestömäärä lisääntyy. Supistuvilla alueilla väestön väheneminen ei tarkoita automaattisesti palvelutarpeiden vähenemistä samassa suhteessa, vaan väestön ikääntyminen ja yli 75- vuotiaan väestön suhteellisen osuuden kaksinkertaistuminen lisäävät entisestään sosiaali- ja terveyspalveluiden kysyntää. Esimerkiksi terveyskeskuskäynnit oletettavasti lisääntyvät ikääntymisen takia. Palvelujen keskittyminen lisää palvelujen käyttäjien liikkumisen kustannuksia ja korostaa yhdyskuntarakenteen ja matkaketjujen toimivuutta. Pitkien etäisyyksien maaseutualueilla lähipalveluiden katoaminen tai siirtyminen suurempiin taajamiin pidentävät entisestään asiointimatkoja, lisäävät matkakustannuksia ja vaikeuttavat ennaltaehkäisevien toimenpiteiden järjestämistä, ellei liikkuvia palveluita ja uutta teknologiaa kyetä hyödyntämään täysimääräisesti. Demografinen muutos on tasapainoisen palvelurakenteen näkökulmasta vakava haaste erityisesti ydinmaaseudulle ja harvaan asutulle maaseudulle. Käynnissä oleva muutos korostaa digitalisaation, mobiilipalvelujen, liikkuvien palvelujen, uusien palvelumuotojen ja seinättömien paikkaan sitomattomien ratkaisujen merkitystä palveluiden järjestämisessä ja tuottamisessa. Toistaiseksi tiedonsiirron ja tietoteknologian kehitys ei ole lisännyt aikaan, paikkaan ja etäisyyteen liittyvää riippumattomuutta, vaan on entisestään korostunut kasvokkain tapahtuvien kontaktien, jakamisen ja yhteisöllisyyden merkitystä 6. GLOBAALISAATION ALUEELLISET VAIKUTUKSET Etelä- Karjalassa Imatran seutu ja osittain Lappeenrannan seutu ovat kuin oppikirjaesimerkkejä globaalitalouden äkillisten ja voimallisten muutospyörteiden voimakkuudesta. Muutostilanteet korostavat sekä alueen taloudellista resilienssiä (kimmoisuutta) että resilienssikykyä (kimmoisuuskyky). Kyse on yksinkertaistettuna siitä, miten alue reagoi, joustaa ja sopeutuu häiriötilanteisiin tai pahimmillaan vakaviin ulkoisiin shokkeihin. Vientiteollisuuden toimialat ovat enemmän muutosherkkiä ulkoisille häiriöille kuin kotimarkkinateollisuuden toimialat. Etelä- Karjalan kohdalla häiriötilanteesta voidaan puhua myös venäläisten matkailijoiden nopeana vähenemisenä: vuonna 2015 venäläiset tekivät Etelä- Karjalaan noin 1,4 miljoonaa matkaa eli noin kolmanneksen vähemmän kuin vuonna 2014. Etelä- Karjala on monin tavoin perustellusti aito muutos- tai kokeilulaboratorio alueen kimmoisuuden, sopeutumisen ja toipumisen näkökulmasta. Etelä- Karjalalla pitäisi jatkossa olla muutoskokemuksen perusteella vastustuskykyä kohdata tulevat ulkoiset häiriöt. Tämän vuoksi Etelä- Karjalan kannattaa huolellisesti analysoida tulevien strategisten valintojen perustaksi kokemuksensa globaalitalouden taloudellisten häiriöiden vaikutuksista aluetalouteen. Tällöin on olennaista dokumentoida aikaisemman kehityksen kulku eli miten alue vastustaa (resistance), toipuu (recovery), uudelleen suuntautuu (reorientation) ja uudistuu (renewal) suhteessa tapahtuneeseen sokkiin ja miten alue hyödyntää näitä kokemuksia tulevassa kehityksessään. Vastustuskyky tarkoittaa sitä, että Etelä- Karjalassa tunnistetaan sellaiset tekijät, jotka liittyvän alueen alttiuteen, herkkyyteen tai haavoittuvuuteen taloudellisille häiriöille. Vastustuskyvyn hallitsemiseksi kannattaa luoda esimerkiksi maakuntaohjelman yhteyteen niin sanottuja herkkyysmittareita toimintaympäristön muutosten tunnistamiseksi ja oman jatkuvan seurannan tueksi. Toipumisella tarkoitetaan niiden tekijöiden ja mekanismien tunnistamista, jotka edesauttavat alueen kykyä ja nopeutta toipua äkillisestä rakennemuutoksesta tai sokista. Oletus on yleensä se, että mitä syvempi on ollut ulkoinen shokki, sitä nopeampaa on toipuminen. Alueet eivät välttämättä automaattisesti aina palaa shokkia edeltäneelle kasvu- uralle. Toipumista lisääviä tekijöitä ovat muun muassa uusien yritysten lisäksi olemassa olevien yritysten halukkuus ja kyvykkyys muuttaa toimintaansa. Uudelleen suuntautumisella tarkoitetaan alueen talouden rakenteiden muutosta äkillisessä rakennemuutoksessa tai sokissa sekä mitä vaikutuksia tällä on alueen tuotannolle, taloudelle ja työllisyydelle. Talouden uudelleen suuntautumisessa on kyse tilanteesta, missä lyhyen aikavälin sokki voi merkittävästikin vaikuttaa alueen tulevaisuuden
11 kasvuun. Vaikutus voi olla joko positiivinen tai negatiivinen. Uudistumisella tarkoitetaan alueen kykyä palautua kasvu- uralle, joka vallitsi ennen äkillistä rakennemuutosta tai sokkia. Alueen uudistumiskykyyn ja täten kasvuvauhtiin vaikuttavat mm. alueen houkuttelevuus suhteessa muihin alueisiin, pääoman saatavuus, osaavan työvoiman saatavuus ja teknologian taso. Etelä- Karjalan ja sen seutujen osalta keskeiset avainkysymykset liittyvät kimmoisuuteen, aluetalouden palautumis- ja sopeutumiskykyyn: 1) Miten Etelä- Karjalan ja vaikutusalueen elinkeino- ja toimialarakenne säilyttää jatkossa kilpailukykynsä voimakkaasta taloushäiriöstä huolimatta (=kimmoisuus) 2) Miten ja millä tavalla Etelä- Karjalan ja vaikutusalueen elinkeino- ja toimialarakenne toipuu taloushäiriöstä ja ulkoisesta shokista sekä palautuu takaisin kasvu- uralle (palautumiskyky) 3) Millaiset ominaisuudet Etelä- Karjalassa ja vaikutusalueella on sopeutua uusiin taloudellisiin häiriöihin pidemmällä aikavälillä ja luoda uusia vahvuuksia aikaisempien vahvuuksien yhteyteen tai rinnalle (sopeutumiskyky) 7. MUUTOSTRENDIEN VAIKUTUKSET ETELÄ- KARJALAN TULEVAISUUSKUVALLE 1. KAUPUNGISTUMINEN JA KESKITTYMINEN: Etelä- Karjalan väestö vähenee ja vanhenee. Alueen väestö vähenee ensisijaisesti luonnollisen väestönlisäyksen ja toissijaisesti kuntien välisten muuttotappioiden vuoksi. Maahanmuutto on ainoa alueen väestönkehitystä tasapainottava dynaaminen osatekijä. Jos maahanmuutto alueelle kasvaa 2020- luvulla, se voi tasapainottaa väestön supistumiskierrettä. Väestö keskittyy ja kasvaa alueen sisällä ensisijaisesti Lappeenrannan keskustaajamaan tai sen läheisyydessä olevalle vaikutusalueelle. Lappeenrannan kaupunkialueen ja keskustaajaman kasvu on kuitenkin maltillista, sillä Etelä- Karjalan kaupunkialueilla asuu valmiiksi jo 72,3 % ja taajamissa 83,3 % alueen asukkaista. Etelä- Karjalassa väestön väheneminen keskittyy erityisesti ydinmaaseudun ja harvaan asutun maaseudun kyliin ja haja- asutusalueille. Maantieteellisesti väestön supistuminen koskettaa erityisesti Imatran seudulla olevia kuntia, taajamia, kyliä ja haja- asutusaluetta. Lappeenrannan seudun sisällä tilanne on tasapainoisempi, vaikka seudun sisällä on suuria alueellisia eroja riippuen kunnan, taajaman tai kylän sijainnista suhteessa pääliikenneväyliin tai asemiin. Lappeenranta lähiympäristöineen hyötyy kaupungistumisen eduista. 2. LIIKENNE- JA KASVUKÄYTÄVÄT SEKÄ VYÖHYKKEISYYS: Etelä- Karjalan ulkoista ja sisäistä saavutettavuutta sekä yhteyksiä suurimpiin kasvukeskuksiin voidaan näkökulmasta riippuen pitää vahvuutena tai heikkoutena. Etelä- Karjala on alueena kompakti ja sen sisäinen saavutettavuus on alueen kuntien välillä hyvä. Koko alue on käytännössä 45 minuutin aikaetäisyyden vyöhykkeen sisäpuolella, joka mahdollistaa periaatteessa sujuvan liikkumisen, pendelöinnin ja yhtenäiset palvelumarkkinat. Lisäksi alueen asukas- ja työpaikkakeskittymät sijaitsevat pääosin Lappeenrannan ja imatran välisen liikennekäytävän vaikutusalueella. Lappeenrannan ja Imatran välisellä teollisuuskäytävällä on kansallisesti merkittäviä vientiteollisuuden keskittymiä sekä rinnakkain päätie- ja ratayhteys, jotka ovat yhdessä merkittävä kilpailukykytekijä. Kaikki tie- ja ratayhteyksiin tai korjausvelkaan liittyvät parannukset ovat merkittäviä alueen kilpailukyvyn ja aikaetäisyyksien vähentämisen kannalta. Etelä- Karjalan ulkoinen saavutettavuus on kaksijakoinen. Alue sijaitsee Kaakkois- Suomessa kohtuullisen etäisyyden päässä Etelä- ja Lounais- Suomen kasvukolmiosta ja yhteydet pääkaupunkiseudulle ovat eri liikennevälineillä kohtalaisen tiiviit. Lisäksi Venäjä läheisyydessään tarjoaa äärettömän lupaavan potentiaalikertoimen alueen kehitykselle. Haasteena on tulevaisuutta ajatellen jääminen tulevaisuuden toiminnallisten suuralueiden tai työssäkäyntialueiden ulkopuolelle omaksi irralliseksi saarekkeeksi Kaakkois- Suomeen 3. ALUEELLINEN LIIKKUVUUS: Muuttoliike muovaa aluerakennetta ja alueiden välisiä eroja, sillä muuttoliike on perusluonteeltaan keskittävää, polarisoivaa ja valikoivaa. Tämä tulee hyvin esiin Etelä- Karjalan muuttoliikkeessä ja muuttajien rakenteessa. Etelä- Karjala on muuttotappiollinen maakunta maan sisäisen muuttoliikkeen osalta, mutta saa muuttovoittoa muiden maakuntien tavoin
12 maahanmuutosta. Kokonaisnettomuutto on ollut kuitenkin 2010- luvulla negatiivinen. Kaikki alueen kunnat Lemiä lukuun ottamatta kärsivät muuttotappioista kuntien välisessä muuttoliikkeessä 2010- luvulla. Etelä- Karjalan tulevaisuuden haasteena on muuttotappioiden kohdistuminen nuoriin aikuisiin ja osaajiin, erityisesti 25-34 vuotiaisiin muuttajiin, jotka ovat yksi tärkeimmistä muuttoliikkeen avainryhmistä. Etelä- Karjalan kannattaa panostaa alueen houkuttelevuuden ja vetovoiman lisäämisessä kovien vetovoimatekijöiden lisäksi pehmeisiin vetovoimatekijöihin ja mainetekijöihin. Vetovoiman osalta tärkeimmässä roolissa ovat alueen korkeakoulut ja elinkeinoelämän tulevaisuuden kasvavat toimialat. 4. DEMOGRAFINEN MUUTOSPAINE: Etelä- Karjala ei ole yksin demografiseen muutospaineeseen liittyvien haasteiden ja mahdollisuuksien kanssa. Muutospaine on samankaltainen kuin keskimäärin koko maassa: asukkaiden keski- ikä nousee, työikäisten määrä vähenee, työvoiman ulkopuolella olevien määrä kasvaa ja sosiaali- ja terveyspalveluiden tarve korostuu. Etelä- Karjalan etuna on sekä alueen saavutettavuuden kannalta kompakti aluerakenne että määrätynlainen edelläkävijyys sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisessä ja tuottamisessa maakunnallisessa kontekstissa. Oletettavasti väestö keskittyy alueen sisällä edelleen alueen taajamiin, Lappeenrannan keskustaajamaan ja muille kaupunkialueille. Palveluiden kysyntä em. alueilla kasvaa sekä väestönkasvun että ikääntyneiden osuuden kasvaessa. Supistuvilla alueilla väestön väheneminen ei tarkoita automaattisesti palvelutarpeiden vähenemistä samassa suhteessa, vaan väestön ikääntyminen ja yli 75- vuotiaan väestön suhteellisen osuuden kaksinkertaistuminen lisäävät entisestään sosiaali- ja terveyspalveluiden kysyntää. Kaupungistumisen, alueellisen liikkuvuuden, väestön ikääntymisen, yhdyskuntarakennekehityksen ja digitalisaation seurauksena todennäköisesti merkittävä osa nykyisistä sosiaali- ja terveydenhuollon toimipaikoista sijaitsee tulevien palvelutarpeiden kannalta väärässä paikassa. Eksoten kautta tehdyt panostukset digitalisaation, mobiilipalvelujen, liikkuvien palvelujen, uusien palvelumuotojen ja seinättömien paikkaan sitomattomien ratkaisujen osalta palveluiden järjestämisessä ja tuottamisessa nousevat arvoon arvaamattomaan tulevien vuosien muutospyörteen keskellä. 5. GLOBALISAATION ALUEELLISET VAIKUTUKSET: Muutosvaikutusten ketju on kuvattu kokonaisuudessaan tarkemmin luvussa 6.